WALLIN

YRJÖ AUKUSTI WALLIN

ja hänen matkansa Arabiassa

1. Wallin'in nuoruus.

Niinkuin Suomen vanhain runojen Kaukomieli ei viihtynyt rauhaisen kodin

yksitoikkoisessa elämässä, vaan halusi, ikävöi ulos etäisille retkille,

missä uutta, outoa olisi nähtävänä, vastuksia, vaaroja voitettavana,

niin näemme nytkin vielä keskessämme semmoisia luonteita. Niistä

tulevat, jos heidän halunsa saa oikean, ihmiskunnalle hyödyllisen

suuntansa, nuo uskaliaat löytöretkeilijät, jotka, huolimatta

vastaantulevista surmista, tunkevat ennen tuntemattomien seutuin läpi

ja laajentavat tietomme kaukaisista maista ja kansoista. Semmoisia ei

myös ole Suomi ollut vailla; niistä on jo Kuvalehti ennen tuonut esiin

M. A. Castrén'in ja A. E. Nordenskjöld'in. Nyt olisi heidän täyden

vertaisensa, pelottoman Arabian tutkijan, Wallin'in vuoro.

_Yrjö Aukusti Wallin_ syntyi Lokak. 24 p. 1811 Sund'in pitäjässä

Ahvenanmaalla. Tässä lapsuutensa ensimmäisessä kodissa hän luultavasti

sai rakkauden mereen ja meri-elämään, joka hänessä vallitsi kaiken

hänen ikänsä. Tosin jätti hän Ahvenanmaan jo 7-vuotisena, koska

hänen isänsä kruununvouti Israel Wallin v. 1818 tuli Turkuun

lääninkamreeriksi. Mutta mielellään ja usein purjehti nuori Wallin

sittemmin ylioppilaana joskus takaisin syntymäseudullensa. Koulussa oli

hän kumppalien kesken hyvässä maineessa pelottomuudestaan ja lujasta

oikeudentunnostaan. V. 1829 yliopistoon päästyä, harjoitti Wallin

lukujansa perinpobjaisesti, vaan kiirehtimättä. Enimmän aikansa pani

hän uuden-aikaiseen runolliseen kirjallisuuteen. Walter Scott'in,

Shakespearen, Rousseaun, Göthen ja Schiller'in teoksia luki hän

ahkerasti, kutakin alkukielellänsä. Erittäinkin oli hän englantilaiseen

kirjallisuuteen mieltynyt ja hyvin sen kieleenkin perehtynyt. Nämät

runolliset luvut antoivat vielä enemmän kiihoitusta hänen

synnynnäiselle halullensa oudoille retkille, kaukaisille maille,

erittäinkin Itämaille. Näihin aikoihin oli Wallin kumppalien seurassa

erin-omaisen iloinen ja hilpeä; mentiinpä siinä joskus liiankin

pitkälle. Hän oli päämiehenä kaikellaisissa veitikan-kepposissa,

jotka eivät kuitenkaan aina olleet hienointa laatua. Omituinen,

järkähtämätön hätäilemättömyytensä, luja ystävyytensä ja

loukkaamattomat leikkipuheensa olivat yleisesti kiitetyt hänen

monien ylioppilas-ystäviensä kesken. Tiheään retkeili myös Wallin

merellä, käyden välistä yksinäänkin monen vuorokauden pituisilla

purjehdusmatkoilla kaukaisissa saaristoissa. Samoin oli hän uskalias

uimari, lähtien jokapäiväisillä uimaretkillänsä monesti kauas

ulos selälle. Musiikkiakin harjoitteli hän mielellänsä ja oppi

useammanlaatuisia soittoja soittamaan. Tämä taito teki hänelle sitten

myöhemmin mahdolliseksi kirjoittaa muistoon useampia Arabialaisten

laulusäveliä, joiden erämaan kaltainen yksitoikkoisuus ei kuitenkaan

kovin hyväile länsimaisia korvia. Kaikesta ylläsanotusta näkyy, että

hänen halunsa oli enemmän luonnon ja elämän tutkimiseen, kuin

kirjalukuun, vaikk'ei kuitenkaan sekään tullut laimin-lyödyksi.

Seitsemän vuotta ylioppilaana oltuaan suoritti Wallin

maisterintutkinnon; siinä hän ei tosin saanut kovin suuria arvosanoja,

vaan arveltiin kuitenkin kumppalien kesken paraskykyiseksi

sen-aikuisista nuorista maistereista. V. 1839 tuli hän Itämaan

kirjallisuuden dosentiksi; se oli ensimmäinen askel hänen vastaisella

elämäntiellänsä. Kuitenkaan ei paljoa puuttunut, niin se olisi voinut

kääntyä ihan toiselle suunnalle. Sillä kun akatemikko Sjögrén Pietarin

akatemian puolesta haki nuorta Suomalaista, jota sopisi lähettää

Siperian suomensukuisia kansoja tutkimaan, oli Castrén'in ohessa myös

Wallin ehdolla. Mutta Sjögrén katsoi edellisen soveljaammaksi.

Sillä välin Wallin meni Pietariin, jossa hän vv. 1841 ja 1842

itämaisessa opistossa opiskeli Arabian ja Persian kieltä Arabialaisen

Tantavin ja Persialaisen Mirza Ismail'in johdon alla. Tässä kiihtyi

vasta oikein lapsuudessa jo herännyt halunsa Itämaille; matkustus

Egyptiin ja Arabiaan päilyi ylinnä hänen toiveittensa joukossa. Siihen

antoikin nyt Suomen yliopistolta saatu matkaraha tilaisuuden. Mutta,

vaikka hehkuen ilosta ja halusta, ei Wallin kuitenkaan kohta paikalla

lähtenyt ikävöityille maillensa. Hän valmisti itsensä ensin matkaan

sillä, että suoritti jokseenkin pitkän oppimäärän käytännöllisessä

lääkärintaidossa. Hänen älykkäästi keksitty tuumansa näet oli kulkea

erämaissa lääkärin nimellä; tällä käytännöllisellä matkan

tarkoituksella hän toivoi viihdyttävänsä Arabialaisten kovin herkän

epäluuloisuuden.

2. Wallin'in matka Euroopan kautta ja olo Egyptissä.

Kesällä 1843 läksi Wallin sitten matkalle, jota oli kestävä seitsemän

vuotta. Ensiksi hän kävi Pariisissa, haluten nähdä jotain aikansa

korkeimmasta sivistyksestä, ennen kuin niin pitkäksi ajaksi kätkeytyisi

pois luonnonlasten seuraan. Täällä olisi kuitenkin arvaamaton vaara

melkein kohta alussa tehnyt lopun kaikista aiotuista retkistä. Wallin

sattui Pariisissa yhteen erään hyvin puetun Franskalaiseu kanssa, joka

hiukan osasi puhua Arabian kieltä. Tämän kautta välitetty tuttuus oli

jatkettava sillä, että he kahden läksivät pienelle huvimatkalle ulos

kaupungista. Mutta tuo ystävällinen herra olikin rosvo, joka, vietyänsä

matkakumppalinsa syrjäiseen paikkaan, löi hänet puolikuoliaaksi ja

ryösti aivan paljaaksi. Jonkun aikaa sairastettuansa kovia vammojaan

läksi Wallin viimein Lokak. 14 p. Marseilleen, purjehti siltä erään

suomalaisen kapteenin laivassa Konstantinopeliin ja saapui Jouluk. 14

p. Egyptin maalle.

Ensi-aikansa vietti hän vielä puoli eurooppalaisessa Aleksandriassa,

mutta pyysi jo tässä yhä enemmän perehtyä Itämaan elämään. Hän

kuljeskeli yhä kaduilla ja toreilla, rakentaen tuttavuuttaan

Arabialaisten kanssa, käyden heidän moskeoitansa sekä juhliansa

katsomassa, ja uutterasti ottaen osaa Koranissa käskettyihin

rukouksiin, pesemisiin y.m. Hän näet alusta alkain oli olevinansa

muhammedin-uskolainen, koska julkikristittynä on mahdoton päästä

kulkemaan noissa kristityille niin vihollisissa kansoissa. Täällä

Egyptissä hän sanoi itsensä Venäjän keisarin vallan-alaiseksi

tatariksi, mutta itse Arabiassa hän sitten matkusteli

egyptiläis-arabialaisen lääkärin nimellä. Vaikea olisikin ollut hänen

eurooppalaista sukuperäänsä aavistaa, vaikka tosin hänen valkoinen

ihonsa välistä nosti luuloja; niin täydesti oli hän oppinut

Arabialaisten kaikki tavat ja temput tervehtiessä ja puhellessa,

istuessa ja syödessä, pestessä ja rukoillessa. Nimeksensä oli hän

ottanut Abdul Wali, jossa hänen oikea sukunimensä oli muodostettu

Arabian tavalla. Kairossa, johon hän Aleksandriasta muutti ja jossa

vietti koko seuraavan vuoden 1844 ja talven 1845, erosi hän kokonaan

kaikkein Eurooppalaisten seurasta ja eli yksistänsä Arabialaisten

kanssa. Nämät kaupunkein Arabialaiset eivät kuitenkaan ollenkaan olleet

Wallin'in mieleen. Tosin ihmetytti häntä heidän arvaamattoman suuri

oppinsa ja ulkonainen sivistyksensä, mutta toiselta puolen oli tämän

kuoren alla piilevä tapain turmelus ja halpa mielenlaatu hänelle

suurimmaksi inhoksi. Wallin ikävöitsi yhä hartaammin oikeitten,

halventumattomain erämaan Arabialaisten, _Beduinein_ luokse.

3. Arabian erämaan näkö ja luonne.

Viimein vihdoin läksi hän Huhtik. 15 p. 1845, kaikin puolin tehtäväänsä

valmistuneena, ensimmäiselle erämaa-matkallensa. Nyt hän oli siis

tullut toiveittensa perille ja ihastus siitä ilmoittaa itsensä yhä

hänen kirjeissään. Kaikki täällä erämaassa oli niin hauskaa, niin

miellyttävää. Hänessä oli sama tunne kuin erämaan omissa pojissakin,

Beduineissa, jotka, päästyänsä viljellyn maan rajojen taakse aavalle

hietikölle, poimivat muutamia oksia eräästä erämaassa kasvavasta

kuivasta, vaan väkevähajuisesta pensaasta, ja sanovat

matkakumppalilleen: "katso, tässä on Tih-pensas! Me olemme nyt

erämaassa, jossa kaikki on suloista!"

Ei ole näet erämaakaan niin aivan autio ja eloton, kuin me luulemme. On

tosin seutuja, sangen avaroitakin Luoteis-Arabiassa, jotka ovat peräti

kasvitonta kivikkoa. "Tuo suuri erämaa-meri edessämme", sanoo Wallin,

"oli mitä mieltä masentavimpia näkö-aloja -- avara, kuiva aavikko,

peitetty suurilla ja pienillä kiviluiskareilla, jotka päivänpaisteessa

kimaltelivat mikä mustalle, mikä valkoiselle, mikä punaiselle. Siellä

täällä nähtiin yksinäisiä vuorenkukkuloita, jotka rajoittivat

näköpiirin kukin kohdallaan. Ei näkynyt täällä edes hiekkaakaan. Ei

ollut paljon mitään elävää ympärillämme, paitsi muutamia sisäliskoja ja

silloin, tällöin jotakuta pikkuista lintua, joka meitä pelottomasti

seuraeli, joskus hypäten ylös kameliemme selkään".

Näilläkin tienoilla oli kuitenkin jo muutamissa pienissä laaksoissa

jonkunlaista kasvillisuutta. Ja varsinainen hiedikkö (nufud), joka

suurimman osan Arabian sydänmaita täyttää, on Wallin'in kuvauksen

mukaan, paljoa hauskempi. Se kasvaa jokseenkin paljon pieniä pensaita.

Keväällä, sateen-aikana, ovat ne kaikki vihriäisiä ja kukoistavia;

mutta myöhemmin, vaikka kuivuneina, levittävät ne kauas ympärilleen

väkevää, hyvää palsamin hajua ja ovat paitsi sitä matkustaville

suureksi hyödyksi, sen kautta, että tarjoovat kameleille ruokaa.

varsinkin kasvaa näitä pensaita runsaasti pienillä tuulen

kokoon-ajamilla hietakummuilla. Täällä näkyi myös enemmän elämää:

gazelleja (erämaan kauriita) ja jäniksiä hyppelee kumpusaarekkeitten

välillä, "kata"-lintuja nähdään lentelevän vesipaikoille y.m. "Kuinka

ei tuntuisi ihmisen mieli raittiilta tässä erämaan raittiissa ilmassa

ja hyvässä hajussa?" niin lausuu Wallin päiväkirjassaan ensimmäisten

matkapäiväin jälkeen: "tosin ei ole täällä meidän Linnea-kukkien

(sirkkusen kelloin) hieno lemu eikä myös meidän kuusikkoin tai

koivikkoin tuore tuoksu, vaan väkevä palsamihaju leviää kuitenkin

erämaan vaivaisista, kuivista pensaista. Tämä haju tekee muuten

rasittavan kuuman ilman hauskemmaksi". Myöhemmin, tutustuttuansa

erämaassa nähtäviin moniin vaivoihin ja kyllästyttyänsä siihen

monipäiväisten, jopa viikkoistenkin matkojen kautta, ei hän enää

puhjennut niin suuriin kehumisiin. Niin esim. hän tosin, kun avarasta

louhikosta taas pääsi hietamaalle, arveli tämän jälkimmäisen tuntuneen

hänestä oikein paratiisilta; vaan siihen hän kuitenkin kohta lisäsi:

"mutta Arabiassa ei ole vaatimukset tässä suhteessa ylen suuria". --

"Sanomaton oli iloni", sanoi hän taas toisen kerran, "koska

20-päiväisen matkan jälkeen erämaassa -- jonka tuhkankarvaisilla

tasangoilla taikka tuulen kokoon-ajamilla hiekkakummuilla ainoasti olin

nähnyt vaivaisia pensaita ja kasveja -- taas näin suuria lehtoja,

palmupuita sadointuhansin". Vaan kuitenkin ikävöitsi hän aina taas pian

ulos samaan erämaahan, sen köyhyyteen, sen vaivoihin, pyrkien pois

mukavimmastakin elämästä suuremmissa tai pienemmissä kaupungeissa.

4. Matkapäivä erämaassa.

Ennen päivän nousua jo ovat erämaan matkalaiset aina liikkeellä.

Tavarat, kaikki pantuna sisään suuriin säkkeihin, ripustetaan tasan

molemmin puolin kuormakamelien selkää; itse kiipeevät matkamiehet

toisten kamelien päälle satulaan, yksi tai kaksi henkeä kullekin

juhdalle, ja sitten alkaa matka. Wallin oli matkakertomuksista lukenut

hyvin paljon siitä, kuinka vaivaloinen kamelilla ratsastaminen on;

mutta hän perehtyi siihen kohta alusta.

Päivän noususta kuljetaan kello 10 t. 11 saakka; silloin pysähdytään,

syödään suurus ja juodaan varsinkin runsaasti kahvia. Kamelit sillä

aikaa käyvät pureksimassa likiseudun kuivia pensaita. Levättyä 2-3

tuntia lähdetään jälleen liikkeelle ja matkustetaan yhteen menoon

päivänlaskuun saakka. Yöllä ei Arabialainen mielellään kulje, paitsi

jos joutuisasti, huomaamatta tahtoo pujahtaa rosvoin tähden

vaaralliseksi tietyn paikan poikki.

Melkein ainoana juhtana on erämaassa kameli; tämä eläin on Beduinin

ohjauksen alla mitä kuuliaisimpia eläviä; hän tottelee tutun johtajansa

joka sanaa. Usein käypi yksi mies edellä ja koko pitkä jono kameleja

kuormineen hänen jäljestään, aivan irrallansa, kaikki kuitenkin kulkien

isäntänsä käskyin mukaan. Sitä vastaan on se oudolle, hänen tapoihinsa

tottumattomalle kovin uppiniskainen; kaupunkilainen ei saa häntä

lyömälläkään taipumaan tahtohonsa.

Kuumuus erämaassa on tyyninä päivinä tosin suuri, mutta ei Wallin

kuitenkaan valita sen olleen niin paahtavan, kuin miksi hän ennalta oli

sitä luullut. Usein vilpastuttaakin tuuli ilmaa tuntuvasti. Beduinit

itse eivät kuumuudesta suuresti huoli; he kulkevat pitkät matkat

kamelinsa rinnalla, paljain jaloin astuen polttavata hiedikköä tai

teräviä kiviä myöten. Havaittuansa jäniksen tai gazellin, juoksevat he

paitsi sitä pahimmassakin paahteessa pitkät kierrokset, saadaksensa

paistin eväänsä lisäksi. Koko matkalla ovat he iloiset ja virkut,

lakkaamatta jutellen keskenänsä tai hyräillen vanhoja laulujansa

(kasideja).

"Näin kuluu", sanoo Wallin, "päivä päivänsä perästä ijankaikkisessa

yksitoikkoisuudessa. Mutta erämaan luonnossa on jotain omituista,

mieleen syvästi vaikuttavaa, joka ei salli mitään kärsimättömyyttä,

mitään valittamista ikävästä. Täällä tulee ihmeellisesti

kärsivälliseksi, enkä muista minulla koskaan olleen ikävää".

Yhtähyvin on aina vallan hauska, kun vilpas ilta tulee ja vaeltaja saa

päättää päivänmatkansa levolla. Kamelit pakoitetaan laskeumaan

polvilleen, kuormat nostetaan pois ja sitten lasketaan juhdat

laitumelle. Matkalaiset itse kokoovat likiseudulta kuivia pensaita tai

kuivaa kamelinsontaa polttimiksi ja pian lekkuu leirin keskestä

hupainen valkea. Beduini asettautuu niin liki tulta kuin mahdollista,

jopa riisuu alusvaatteensakin ja paahtaa paljasta ruumistansa; se on

hänen mielestänsä paras virvoituskeino päivänpaahteen jälkeen. Sillä

välin tuhkassa paistetaan kakkuja, jotka syödään kahvin kanssa; muuta

ateriaa erämaa-matkoilla harvoin on tarjona. Syödessä puhellaan

vilkkaasti matkan pienistä tapauksista tai ylimalkaan erämaan oloista.

Niin istutaan usein vielä puoli-yöhön saakka, sillä yö on Arabiassa

hauskin ilon aika. Viimein vihdoin mättää Beduini itselleen hiekkaa

kokoon pään-alaiseksi, kaivaa tavallisesti matalan kuopan ruumistansa

varten, riisuu itsensä ilki-alastomaksi, kiertää itsensä

päällysviittansa sisään ja nukahtaa kohta. "Uni onkin erin-omaisen

suloinen", kehuu Wallin, "pehmeässä hiekassa ja mieluisasti nukkuu

viileässä yöilmassa kuuman, vaivaloisen päivän jälkeen. En muista

missään nukkuneeni niin hyvin kuin erämaa-matkoillani".

Yksi vastus on kuitenkin täällä yöllä, se nimittäin että monesti on

liian viileätä. Sen jälkeen kun päivällä on ollut 30-35 pykälää

lämmintä, on lämpömäärän tavallinen aleneminen yöllä 10-15:een sangen

tuntuva. Onpa joskus aamusilla vieläkin viileämpi, aina 7:kin pykälään

asti, ja sen lisäksi tulee että runsas kaste kastuttaa vaatteita.

Wallin suojeli itsensä yhtähyvin jokseenkin pitkällä, kreikkalaisella

kauhtanallaan. Mutta Beduineja, joilla ei ole muuta kuin ohukainen

liinavaate päällään, paleluttaa usein kovasti.

5. Janon vaiva erämaassa.

Asia, joka matkustamisen erämaassa paljon vaivaloisemmaksi, jopa

vaarallisemmaksi tekee, on juomaveden puute. Matkalle lähtiessä on

varustettavien välttämättömien kalujen joukossa myös aina suuri

vesisäkki, tehty nahasta, joka sisältä on tervattu. Nämät säkit ovat

hyvin soveliaat tarkoitukseensa, sillä ne pitävät veden aina raittiina,

vaan tekevät sen tietysti vähäisen tervaiseksi. "Kotona", kertoo

Wallin, "en suinkaan olisi ottanut suuhuni semmoista vettä; mutta

täällä se oli niinkuin öljy Aaron'in parralle; en sitä olisi vaihtanut

mihin ikänsä maailmassa". Tätä mukaan otettua vettä vielä pitää

matkalla säästävästi käyttää, sillä ei aina tiedä, saadaanko taas pian

toista sijaan, ja onko tiellä tarjoksi tuleva edes aina yhtä hyvää.

Kerran sattui Wallin tavattoman pitkän, 12-tuntisen päivämatkan jälkeen

parille lätäkölle, joihin tiedettiin sadeveden kokouvan. Tavallisesti

se olikin sangen hyvää, koska pohja oli hiekkainen. Mutta matkustajain

sinne tullessa nousi siitä juuri par'-aikaa 60 kamelia, joita toinen

matkue oli juottanut. Täten oli molempien lätäkköin vesi täynnä hiekkaa

sekä kaikellaista likaa kameleista. "En ole", sanoo Wallin, "koskaan

sitä ennen enkä myöhemminkään juonut niin pahanmakuista vettä". Mutta

juoda sitä täytyi, kun täytyikin, yhtähyvin, sillä toista ei ollut, se

tiedettiin, saatavana ennen kuin _kolmen päivä-matkan jälkeen!_ Toisena

päivänä jo tuli Wallin kipeäksi tuosta ilkeästä vedestä; mutta

pysähtymättä täytyi kuitenkin väkimarssilla pyrkiä eteenpäin, sillä jos

ei hyvissä ajoissa päästy vedelle, niin oli hätä tarjona. Kolmannen

päivän iltana saavuttiinkin kaivolle, mutta -- voi kauhua! -- se oli

katkeraa ja suolaista kuin salmiakkirohdot. Koko päivän oli Wallin

niinkuin kuumetautinen vaan ajatellut, kuinka suloiseksi tulisi saada

täysin siemauksin sammuttaa janonsa kirkkaasta lähteestä; koko päivän

oli hän lukenut minuutteja tuohon toivottuun hetkeen saakka -- ja nyt

täytyi kohta ensimmäisen siemauksen perästä kaataa kaikki pois ja

kärsiä seuraavaan iltaan asti. -- Vielä vaikeampi ja vaarallisempi oli

toinen retki, vähää myöhemmin. Viimeisessä leiripaikassa ei ollut saatu

kameleja kyllin juotetuiksi, siitä syystä että vesi siinä oli syvässä

kaivossa, josta se suurella vaivalla piti ammennettaman nuoraan

sidotulla kiululla. Toisena päivänä uupui senvuoksi yksi kameleista; se

laskeutui polvilleen pienen pensaan juurelle eikä suostunut enää

millään keinoin nousemaan. Turhaan piiskasi sitä omistaja kepillänsä;

kameli vaan vastasi kovilla mölähdyksillä eikä liikahtanut. Ei ollut

muuta neuvoa kuin jättää se siihen paikkaan, jonka se oli itselleen

haudaksi valinnut. Tämmöisten uupuneitten kamelien raatoja tai

luurankoja tavattiin sangen usein tämän tien varrella. Muut kamelit

kestivät paremmin aina 4:een päivään asti. Silloin juotiin keskipäivänä

viimeiset pari siemausta mukana olleesta vedestä; eihän enää voinut

olla hätää, koska jo kaupunki, johon matka piti, näkyi taivaan

rannalla. Mutta pian keskipäivän jälkeen laskeutuivat useammat

kameleista polvilleen, jonka nähtyä nekin, jotka eivät olleet ihan

uuvuksissa, tekivät samaten. Yksi seuraan kuuluva nainenkin alkoi

raueta janosta. Hän makasi maassa väänteissä ja parkui surkeasti. Näin

vietettiin sangen vaikea aika, siksi kun vilpas ilta toi jonkunlaista

virvoitusta. Nyt sattui sinne myös pari vaimoa kaupungista, jotka

janoisille matkalaisille jakoivat vesivaroistansa. Se vesi tosin oli

jokseenkin sokaista, mutta maistoi kuitenkin paremmalta kuin paras

nektari. Näin jaksettiin sitten kulkea loppumatka kaupungille saakka.

Keväällä, koska erämaan ruoho on tuore, kestävät kamelit 10-12

vuorokautta juomatta. Mutta kesäkuumuudessa täytyy niiden saada vettä

joka kolmas, neljäs päivä. Nyt ei ne olleet paahteisimmalla ajalla

maistaneet tippaakaan 4 1/2 vuorokauteen!

6. Erämaan rosvot.

Oikeastaan ei olekaan erämaa sinnepäinkään niin tyhjä vedestä, kuin

mitä ylläkerrotusta päättäisi. Lähteitä ja kaivoja on todella paljoa

tiheämmältä; vaan niitä enimmiten kartetaan -- rosvojen tähden, jotka

niiden ympäristöllä väijyvät. Arabian erämaissa näet ovat naapuriheimot

tavallisesti sodassa keskenänsä, jolloin katsovat oikeudekseen ryöstää

toisiltansa, mitä vaan suinkin eteen sattuu. Ja kaikki Beduini-heimot

katsovat oikeudekseen ryöstää kaupunkilaisten tavaraa, jos ei nämät ole

jonkun heimokunnan suojaa ostaneet vuotuisella "veljesverolla". Niin

kauan kuin tätä veroa suoritetaan, on se Beduini-heimokunta, joka sen

saapi, velvollinen pitämään sen kaupungin omaisuutta pyhänä,

suojelemaan sitä muilta heimokunnilta, vieläpä, jos jotain on tullut

ryöstetyksi, hankkimaan sitä takaisin. Sama on laki kaukaisempain

matkalaisten suhteen; ne ovat jokamiehen laillinen saalis, jos ei

heillä ole muassa joku Beduini, joka ne kumminkin omalta

heimokunnaltaan suojelee.

Tämä yleinen rauhattomuus tekee, että Arabiassa matkustavaiset eivät

koskaan anna suoraa vastausta, jos heiltä kysytään minnepäin ja millä

asioilla he kulkevat; sillä se voisi olla osviitta rosvoille. He

vastaavat vaan: "miten Jumala päättää!" tai: "kaikki tiet ovat Herran

kädessä!" tai jollain muulla semmoisella lauseella, joka ei tee

kysyjälle mitään selvää. Myöskin lähtö-aika pidetään salassa. He

tekevät varustuksensa hiljaisuudessa ja lähtevät, jos mahdollista,

kenenkään huomaamatta liikkeelle, enimmiten yön-aikana.

Matkalla sitten pidetään silmät auki ja vilkutaan valppaasti kaikille

haaroille, että hyvissä ajoin huomattaisiin kaikki vastaantulijat;

vaarallisemmissa paikoissa kiipee joku matkueesta aina kaikille

kukkuloille, tähystelläkseen kauas ympäri aavikkoa. Jos on vähintäkin

syytä pelätä, että nähdyt ihmiset ovat vihollisia, viedään kamelit

jonkun hietakummun taakse ja laskeutetaan polvilleen, jolloin eivät näy

kauas. Täten saadaan usein vaara vältetyksi. Mutta ei aina onnistu näin

pysyä piilossa. Wallin'illekin sattui tällä matkalla pari yhtymistä

rosvoin kanssa, jotka kuitenkin kävivät sangen onnellisesti. Toisessa

tilaisuudessa oli kohdatuita rosvoja ainoasti kaksi, jotka eivät

uskaltaneet mihinkään vihollisuuteen ruveta, koska matkueessa oli viisi

aseellista miestä. Senvuoksi solmittiin ystävyyden liitto ja vieraat

tulivat hyvässä rauhassa ja sovinnossa matkalaisten kanssa kahvia

juomaan. Jonkun ajan kuluttua saapui sinne vielä kolme miestä, jotka

oikeastaan samaan joukkoon kuuluivat, mutta olivat satunnaisesti

joutuneet erilleen jäniksenpyynnin tähden. Nyt he olivat oikein

pahoillaan ja valittivat julkisesti "kovasta onnestansa", kun näin

runsas saalis oli luiskahtanut pois sormien välistä; sillä eivät nää

kolme voineet mitään seitsemätä vastaan. Toisella kerralla kohdattiin

suurilukuinen ghazu- (rosvo-) parvi; niillä oli 80 kamelia, monen

kamelin selässä kaksi miestä. Hyvin koreaksi, romantiseksi kehuu Wallin

tämän partiokunnan näköä. Heidän pitkät paitansa olivat puhtaaksi

pestyt ja rintarekko punaisilla langoilla kirjattu; Beduinein

tavallisen mustan päällysviitan olivat he kuumuuden tähden riisuneet

pois päältään. Useimmilla oli aseena pitkä peitsi, jonka kärjen pidin

oli koristettu jouhista tehdyllä sommalla ja kääritty pitkillä,

alasliehuvilla nauhoilla. Paitsi peitsiä nähtiin heillä vielä

satulakoljuun ripustettuja pyssyjä, sekä sapeleita ja pistoleja vyössä.

Koko tää näkö muistutti hyvin Keski-ajan ritarein retkistä. Pari miestä

heitä kohta tuli täyttä laukkaa matkalaisten luokse, jotka kuitenkin

heille huusivat vastaan olevansa Schammar'ien, rosvoin oman heimon

suojan alla; heidän matkueessansa oli näet yksi Schammar-vaimo. Täten

ei rosvoilla ollut mitään oikeutta tehdä pahaa. Yksi heistä tosin ei

voinut aivan hillitä himoansa, ja ryösti Wallin'in päällysviitan,

antaen oman rikkinäisen sijaan; mutta kun sitten tultiin Schammar'ien

asuntopaikoille, pakoitettiin ryöstäjä jälleen antamaan saaliinsa

takaisin, koska se oli "laittomasti" otettu.

Tavallisesti ryöstetään tällaisissa tilaisuuksissa matkalaiset melkein

paljaiksi ja jätetään, kuten voivat, jalkaisin osoittelemaan lähimpään

leiriin, joten välistä sattuu että ne nääntyvät nälkään tai janoon tai

kuolevat yö-kylmän käsiin, ennen kuin perille pääsevät. Mutta

suorastaan rosvot hyvin harvoin tekevät murhia; veri on erämaassa

kallis asia, joka, jos on tullut vuodatetuksi, vaatii toista verta

kostoksi, niin että yhdestä murhasta voi tulla pitkällisiä murhaamisia

molemmin-puolisten sukujen välillä.

7. Beduini-leiri.

Matkajoukon lähetessä Beduinileiriä hyökkää siitä aina suuri

koiraparvi, kovasti haukkuen, tulijoille vastaan. Mutta heistä

huolimatta ratsastetaan vaan eteenpäin matalain, mustien telttain

välitse, siksi kun saavutan scheik'in (heimokunnan vanhimman l.

päällikön) asunnon eteen. Siinä laskeutetaan kamelit polvineen ja

nostetaan kuormat pois selästä. Nyt tulee miehiä ulos teltoista; tulija

lausuu tervehdyksen, ojentaa isännälle kätensä ja antaa kolme suudelmaa

ristiin poskille. Leirin asukkaat kantavat matkalaisen tavarat

telttaan; vieras itsekin astuu sisään. Täälläkin, sen jälkeen kun hän

on istahtanut levitetyille matoille, lausutaan kaikellaisia

tervehdys-sanoja ja nyykähdytetään samassa päätä. Nyt ruvetaan kohta

keittämään kahvia, oli mikä vuorokauden aika tahansa. Kahvipavut antaa

isäntä itse taikka myös joku antelias vieras. Ne paahdetaan ja

survotaan, jolla ajalla edellisistä keitoksista jäänyt sakka

kiehutetaan uudestaan. Valkea, tehty absintti-juurista, levittää kauas

ympärilleen väkevää, hyvää hajua. Kahvin höysteeksi pannaan neilikoita,

kartemummaa taikka harvemmin inkeväriä, joita joku antelias vieras

antaa. Koska täten keittäminen on toimitettu asian-omaisella

juhlallisuudella ja läsnä-olijain halu kiihdytetty tällä pitkällä

viivytyksellä, ruvetaan tarjoilemaan kahvia ympäri pikkuisissa,

puolekseen täytetyissä kupeissa, niin että jokainen vaan saapi noin

sormustimellisen verran. Mutta erämaassa ihmiset ovat tottuneet vähään

tyytymään, eikä muuten riittäisikään; sillä savu on houkuttanut sinne

kaikki leirin miehet, jotka tahtovat nähdä vieraan ja saada

kahvitilkkansa. Myöhemmin tulleille annetaan, kahvin loputtua, uusi

keitos samasta panoksesta, mutta kahvi on täällä niin hyvää laatua,

että tämä jälkikeitoskin on parempaa, kuin paras, mitä meillä ikinä

tarjotaan.

Kahvia juodessa jutellaan vilkkaasti, vaan ilman melutta, erämaan

asioista. Tupakkaa ei paljon viljellä, koska kansa enimmiten on köyhää,

niin ett'ei jaksa ostaa sitä herkkua. Tämmöinen kahviseura

Beduini-teltassa tarjoo sangen omituisen näön. Muutamat istuvat, jalat

ristissä allansa; toiset, useammat seisovat polvillaan; kaikkein

useimmat kellettävät vatsallansa, pää käsien nojassa. Lapset ovat

muassa ja ottavat osaa keskusteluun, kenenkään kieltämättä.

Illalliseksi paistetaan kili, jonka isäntä on teurastanut vieraitansa

varten. Ja samalla lailla kuluu päivä päivänsä perästä, jos matkalainen

tahtoo kauemmin viipyä. Tavallisesti karttuu vieraita, koska Beduinit

aina ovat paljon liikkumassa, aika-joukko. Wallin ei sano koskaan

atrioineensa missään Beduiniteltassa vähemmässä kuin 15-30 henkilön

seurassa. Näin ystävällinen ja vierasvierainen on Arabialainen

kotonaan, vaikka juuri sama mies kenties, jos erämaassa olisi vieraansa

kohdannut, ilman tunnon vaivaa olisi ryöstänyt hänet aivan paljaaksi.

Erittäin ystävällisiä oltiin Wallin'ia kohtaan, joka kulki lääkärinä;

paras lihapala aina leikattiin hänelle; hän sai ensimmäisen

kahvikupillisen, ja vieläpä usein enemmän kuin puolilleen täytetyn.

Siitä hyvästä vaadittiinkin häneltä apua kaikellaisiin mahdollisiin ja

mahdottomiin tauteihin ja puutteisin. Paitsi lääkkeitä pyydettiin myös

halukkaasti _taikoja_. Kuka oli lapseton, jota seikkaa Arabialaiset

pitävät suurena vastoinkäymisenä, milt'ei häpeänä; keltä oli miehensä

tai vaimonsa rakkaus kylmennyt; kuka tahtoi löytää aarteita maasta.

Kaiken tämän auttamiseksi piti Wallin'in laittaa taikoja; hän

kirjoittikin silloin paperilippuja täyteen jos jotakin lorua,

tavallaisesti Ruotsin kielellä Arabian puustaveilla, ja siitä oltiin

hänelle vielä kiitollisemmat kuin oikeista lääkkeistä.

Lääkärinä tuli matkustajamme myös paljon tekemisiin vaimoväen kanssa.

Hän asetti enimmiten apteekki-laatikkonsa naisten puoliskoon teltasta,

joka on toisesta osasta esiripulla erotettu. Tästä hän oli vähemmin

häiritty ja paitsi sitä myös paremmin tilaisuudessa tutustua Arabian

kauniin sukupuolen elämään. Erämaassa ei vaimo tosin ole muutenkaan

semmoinen vanki kuin Itämaan kaupungeissa; eikä hän myös niin tarkoin

peitä kasvojansa, kuin muhamedilais-naisten tapa muualla on. Mutta

puhutella hän ei kuitenkaan tavallisesti saa vieraita miehiä. Wallin

kehuu Beduinein vaimoväkeä jokseenkin kaunismuotoisiksi, erittäin

raittiin ja rivakan näköisiksi, joskus liiaksikin, niin että ovat

hiukan miehentapaiset, joka tulee siitä, kun heidän täytyy koko päivä

paimenessa ollessa paahtua päivän alla ja usein nähdä nälkää sekä

janoa.

Yö vietetään vielä suuremmassa seurassa kuin ilta; sillä päivänlaskussa

palajavat karjat laitumelta, ja vuohet sekä lampaat hakevat

kylmänsuojaa teltoissa. Tässä antavat ne puolestaan ihmisillekin

hauskan lämpimän. Mutta vielä mielummin kuitenkin nukkui Wallin

taivas-alla pihalla, kamelien keskellä, joiden märehtiminen häntä

tuuditti hyvään uneen.

8. Erämaan kaupungit.

Vaikka enin osa Sisä-Arabian väestöstä on paikasta paikkaan yhä

muuttelevia paimentolaisia, löytyy kuitenkin siellä, täällä myös pieniä

kaupungeita vakinaisin asukkaineen. Vuorisemmilla paikoilla tapaa näet

joskus rinteitä tai laaksoja, jotka ovat rikkaammat vedestä ja siis

kasvattavat muutamia palmuja. Tämmöisille paikoille on syntynyt ja

syntyy yhä vieläkin kaupungeita seuraavalla tavalla. Likiseudun

Beduinit jakavat kosteikon palmut keskenään, johtavat sade-aikana vettä

lähteestä niiden juurille ja käyvät sitten syksyllä palmuinsa hedelmiä,

taateleita, poimimassa. Joskus jääpi yksi ja toinen, joka paikkaan on

mieltynyt, siihen vakinaisesti asumaan, kaivaa itselleen kaivon ja

kastelee suurin vaivoin ammennetulla vedellä istutuksiansa,

kylvöksiänsä: nisua y.m. Vähitellen karttuu näitten vakinaisten

asukkaitten luku ja kaupunki on valmis. Yksi osa asukkaista,

maanviljelyksen ja puutarhanhoidon ohessa myös ryhtyy kaikellaisiin

käsitöihin, rupeaa rautasepiksi, vaskisepiksi, nikkareiksi, kankureiksi

j.n.e., joiden ammatti antaa hyvää tuloa, vaan on Arabialaisissa kovin

halvassa arvossa. Oikea Beduini ei koskaan anna tytärtänsä vaimoksi

käsityöläiselle. Kuulipa Wallin kerran vaimon, jonka isä oli ollut

orja, vaan saanut vapauden, riidassa käsityöläisen kanssa haukkuvan

tätä sanoilla: "sinä vaan olet kankuri, ja isäsi oli kankuri, ja samoin

kaikki esi-isäsi; mutta minun isäni oli scheik, ja niin myös on minun

mieheni (nimittäin vapautettuin orjain vanhin)".

Muutamissa näistä kaupungeista elää väki melkein yksistänsä taateleilla

ja leivällä. Toisissa on enemmän tilaisuutta saada kamelinlihaa likellä

kuljeksivilta Beduineilta. Paitsi taatelipalmuja kasvaa kuitenkin myös

tavallisesti viinirypäleitä, viikunoita, aprikoseja, meloneja,

pomeransseja ja sitrunia, vaikka niukalta, koska vesi on niin

vaivaloinen saada. Kahvi on täälläkin, niinkuin kuljeksivilla

Beduineilla, parhaana herkkuna, ja juodaan pitkin päivää. Asuntohuoneen

ohessa onkin joka talossa eri-kahvila. Tässä kahvituvassa seisoo

yhdessä nurkassa pieni paljeliesi; sen yli riippuu laesta muutamia

koukkuja, joihin pannut ripustetaan, kun aiotaan kahvia keittää. Muuten

on huoneessa vielä pieni kaappi kaikellaisia kahvinjuonnin tarpeita

varten, monesti ovea vastapäistä seinää pitkin sohvia. Tässä sitten

juodaan kahvi samoilla menoilla kuin teltoissakin. Survoessa

helistellään huhmarta (morttelia) niin kovasti kuin mahdollista, ja

tämä "yhteensoitto" pian houkuttaa kaikki naapurit kokoon.

Vierasvaraisuus on näissä kaupungeissakin yhtä suuri kuin kuljeksivilla

Beduineilla; muukalainen saattaa kuukausia, jopa vuosiakin joka päivä

tulla ateriaan osaa ottamaan mihin taloon hyvänsä, kenenkään

moittimatta. Tavat ovat muutenkin yksinkertaiset, Bebuinein tapain

kaltaiset, ei niinkuin Syyrian ja Egyptin kaupunkein Arabialaisissa.

Näistä syistä viihtyi Wallin kaikkein parhaiten näissä pikkuisissa

erämaankaupungeissa. Ylempänä on jo mainittu hänen ihastushuutonsa,

koska hän vaivaloisen erämaamatkan jälkeen taas näki tämmöisen

kaupungin palmulehdot. Toisessa paikassa hän sanoo: "tässä vuoristossa

hengehdimme kaikkein raitteimpaa ilmaa, mitä olen ikinä hengehtinyt.

Sen lisäksi se oli täynnä hyvää hajua läheisten kaupunkien

hedelmäpuutarhoista sekä viherjöivistä maissipelloista. Se tuntui,

niinkuin maanhaju merimiehelle, joka moneen kuukauteen ei ole

maanrantaa nähnyt". erittäin mieltyi hän pieneen Hajil-nimiseen

kaupunkiin Arabian sydämessä. Hän oli valinnut asunnokseen kauniin

puutarhan ja levittänyt siihen mattonsa palmu-, viikuna- sekä

kranaattipuitten varjoon, suuren, makea- ja kirkasvetisen lammikon

rantaan. "Tätä tavaraa", sanoo hän tässä tilaisuudessa, "ei muualla

osatakaan niin pitää arvossa kuin Arabiassa. Vasta kun itse on ollut

janoon nääntymäisillään tai nähnyt toisten olevan siinä hädässä,

silloin oikein tietää kuinka kallis-arvoista vesi on". -- "Olin

täällä", jatkaa hän vielä, "muistelematta koko muuta maailmaa, ja

välistäpä teki mieli suostua erään Sisä-Arabian kuuluisimman runoniekan

tarjomukseen, joka tahtoi minulle antaa avioksi 15-vuotisen tyttärensä,

yhden Arabian sievimmistä kaunottarista -- mutta Herra sääti toisin".

9. Retki Medinaan ja Mekkaan.

Wallin'in vielä viipyessä Hajil'issa saapui sinne keskipaikoilla

Marraskuuta vuotuinen suuri toivioretkeläis-matkue Bagdad'ista

1,500:lla kamelilla. Kuljeksiva Persialainen, jonka kanssa hän oli

kaupungissa paljon seurustellut, kehoitti häntä myös lähtemään näiden

matkalaisten joukkoon. Muhammedilaisen pyhimpiin velvollisuuksiin näet

kuuluu, että hän kumminkin yhden kerran eläissään käypi pyhissä Medinan

ja Mekan kaupungeissa rukoilemassa. Wallin'ia ei sinne juuri paljon

haluttanut, sillä tieteellistä hyötyä ei siitä ollut vähintäkään, vaan

vaara suuri; sillä jos siellä olisi keksitty, että hän ei ollut

mohammedin-uskolainen, niin ei olisi mikään voinut häntä pelastaa

surmasta vimmastuneen kansan käsistä. Mutta muuta matka-neuvoa ei myös

ollut, sillä vähenevät rahavarat eivät enää sallineet pitempää

viipymistä ja tiet tähän aikaan olivat mahdottomat kulkea pienin

parvin, koska toivioretkeläisten kulun aikaan aina kaikki seudun rosvot

ovat liikkeellä.

Marraskuun 20 p. läksi siis Wallin liikkeelle toivioretkeläisten

seurassa. Matka kävi joutuisasti eikä ollut nyt tällä tiellä janosta

pelkoa, sillä nyt olivat syys-sateet alkaneet, ja jokapaikassa nähtiin

lampia sekä kirkkaita puroja. Viikon päivät kuljettua saavuttiin

Medinaan, jossa rukoeltiin profeetan haudalla. Moskeaa, missä tämä

hauta on, kehuu Wallin isoimmaksi ja kauniimmaksi, mitä missään oli

nähnyt; koko permanto on koreilla matoilla peitetty.

Medinasta taas kuljettuaan puolen päivämatkan, seisahtui karavani.

Nyt panivat matkalaiset toivioretkeläispuvun päällensä. Eivät he näet

saa käyttää mitään muuta, kuin kaksi palttinapalaa, joista toinen,

3 kyynärän pituinen, kääritään vyötäisille ja riippuu alas

puolisääriin; toiselta, toista vertaa pitemmällä verhotaan kaula ja

hartiot, niinkuin schaalilla. Ei saa olla mitään päähinettä, ei mitään

jalkinetta. Ennen pukeamista pestiin koko ruumis pienessä,

kirkasvetisessä sadelammikossa. Seuraavana aamuna tässä puvussa

jatkettiin matka ja huudahdettiin lähtiessä: "olen valmis, herra! olen

valmis Sinulle yksin! kaikki kunnia Sinulle, kaikki hyvä, kaikki voima

tulee Sinulta!" Hyvin omituinen oli nyt matkajoukon näkö; kaikki olivat

samanlaisessa puvussa. Ei voitu erottaa toisistaan köyhää dervisch'iä

(kerjäläismunkkia), joka vielä edellisenä päivänä rehjusteli likaisissa

repaleissa, ja rikasta miestä, jonka koreata turbania ja kalliita

Kaschmir'in schaalia oli ihmetelty. Yhtä oudot nähdä olivat myös monet

tuhannet paljaaksi ajetut päät. Mutta tämä puku oli kuitenkin kaikkea

muuta kuin hauska: öisin vapistiin vilusta, päivin paahtoi päivä

kalloja, niin että päänahka nousi rakoille.

Mekkaan saavuttiin Jouluk. 7 p. Nyt mentiin suureen Haram-moskeaan,

pysähdyttiin sen oven eteen pihalle ja huudettiin: "minä todistan, että

tämä on sinun huoneesi, herra!" Sitten tuli seitsemän kertaa, alin-omaa

rukouksia lukien, vaeltaa Kaaban ympäri. Joka kerta kun mentiin

eteläisen kulman sivuitse, koskettiin seinään kiinnitettyyn

rautapeltiin ja siveltiin sitten kasvot näin pyhitetyillä käsillä.

Seitsemännellä kierroksella pysähdyttiin itäiselle kulmalle, jossa tuo

kuuluisa _musta kivi_ on seinään kiinnitetty. Täällä on hirmuinen

väentungos, kun kaikki pyrkivät nyt jasminivedellä kasteltua kiveä

suutelemaan. Jos tungos tuli liian suureksi, hajottivat mustat orjat

kansaa suurilla virtahevon-nahkaisilla piiskoilla. Kabalta mentiin

Zemzem-lähteelle, jonka suolaisella, pahanmakuisella vedellä kasteltiin

koko ruumis ja puku. Sitten oli seitsemän kertaa juostava ulkopuolella

kaupunkia, likellä moskeaa olevain Saffah- ja Mervah-kivien väliä. Tämä

matka on niin pitkä kuin esplanaatti Helsingissä, ja juostessa tulee

koko aika lukea rukouksia. Samaten on joka kerta, kun kivien luokse

tullaan, rukoiltava niiden päällä.

Seuraavana päivänä lähdettiin yöksi puolen peninkulman päässä Mekasta

olevaan _Mina_-nimiseen laaksoon. Kolmannen päivän aamuna kuljettiin

Arasat-vuoren vieressä olevaan laaksoon. Illan suussa ratsastettiin

kameleilla vuoren juurelle ja seisottiin siinä liikkumatta päivän

laskuun saakka. Koko ajan lukee vuoren kukkulalla, tornin huipulla

seisova imam (pappi) ääneensä rukouksia, joista enin osa

toivioretkeläisistä ei kuitenkaan, kaukaisuuden tähden, voi kuulla

sanaakaan. Tämä on viimeinen ja päätemppu tuossa kuuluisassa juhlassa,

jota varten kymmeniätuhansia ihmisiä virtaa Mekkaan joka vuosi, matkan

vaivoista ja vaaroista huolimatta. "Ja yhtähyvin", sanoo Wallin, "ei

ole koko Islam'in uskonnossa mitään niin peräti tyhjää, niin aivan

vailla kaikkea merkitystä, kuin tämä seisominen Arasat-vuoren

juurella".

Samana iltana vielä lähdettiin Mazdalise-nimiselle paikalle, joka on

yhden tunnin matkan päässä, ja ruvettiin yö-leiriin. Tässä piti

jokaisen poimia 70 pikkuista kiveä, asettaa ne ympyrään ja käydä niiden

keskelle lepäämään. Seuraavana päivänä palattiin Mekan likeisyyteen, ja

jokaisen varakkaan tuli nyt teurastaa yksi kili köyhille; paitsi sitä

tapettiin omaksikin tarpeeksi vuohia sekä lampaita, joiden liha

keitettiin tai päivänpaisteessa kuivatettiin evääksi Mekassa vielä

vietettäviä päiviä varten. Nyt pantiin taas tavalliset vaatteet päälle,

ja alkoivat kolmepäiväiset markkinat, jotka monelle olivatkin pää-asia

koko retkellä. Tässä näkyi tavaroita kaikilta maailman haaroilta

kaupaksi. Olo täällä ei kuitenkaan ollut Wallin'ille millään lailla

hauska, sillä kun ei hänellä ollut telttaa, paahdutti häntä päivällä ja

palelutti yöllä. Paitsi sitä syntyi lukemattomain teurastettuin elämien

maahan heitetyistä sisuksista hirveä haisu, joka onkin syynä että

täällä niin usein kolera tai rutto saa alkunsa. Viimeisenä yönä

lopetettiin juhla tykkien paukuttamisella sekä leikkitulituksilla.

Näin oli Wallin siis perinpohjin saanut nähdä Mohammedilaisten pyhimmät

uskonmenot ja käynyt heidän pyhimmissä paikoissansa, joka asia ei ole

paitsi hänelle onnistunut useammalle kuin parille, kolmelle

kristitylle.

Täältä läksi hän Mekan merisatamaan, purjehti arabialaisessa laivassa

Punaista mertä Suez'iin ja saapui taas Kairoon Maaliskuun 14 p. 1846.

10. Arabialaisten luonteen hurjat puolet.

Levättyänsä ennen kerrotusta vaivaloisesta toivioretkestään

muhamedilaisten pyhille paikoille, Wallin Jouluk. 7 p. 1846 jälleen

läksi uudelle matkalle. Hän kävi Sinain-vuorella, Jerusalemissa,

Nazaret'issa, Genezaret-järvellä ynnä muilla Vapahtajan elämän kautta

tutuilla, rakkailla paikoilla ja palasi Kesäk. 14 p. 1847 Kairoon

takaisin. Paljon olisi ollut hänen kertomuksissaan näistäkin maista

huvittavaa lukijoillemme, mutta meidän täytyy nyt rajoittua

pää-asiallisesti Wallin'in kuvauksiin itse Arabiasta.

Tälle kuvatulle Maallensa hän läksi uudelleen Jouluk. 14 p. 1847.

Näyttääpä kuitenkin siltä kuin hänen ihastuksensa "erämaan jaloihin

poikiin" olisi tällä kerralla jäähtynyt jokseenkin paljon. Kumminkin

tapaamme hänen kirjeissään tältä ajalta sangen usein ankariakin

moitteita useammista heidän vähemmin miellyttävistä puolistansa.

Yleinen rauhattomuus, tuo alin-omainen kaikkien sota kaikkia vastaan

antaa hänelle nyt, niinkuin jo ennenkin, syytä moniin valituksiin.

Tämän rauhattomuuden hän sanookin pääsyyksi Arabialaisissa jokapaikassa

näkyvään huolimattomuuteen ja laiskuuteen sekä siitä tulevaan

köyhyyteen. Beduinilla ei ole koskaan säästövaroja teltassaan

useammiksi kuin muutamiksi päiviksi; jos jolloinkulloin niitä liikenee

enemmän, niin hän kuluttaa ne kiireesti. Työn tekeminen, huolen

pitäminen tulevan ajan varalle on hänestä aivan sulaa hulluutta. Usein

jos Wallin moitti heitä siitä kun olivat ajattelemattomat, ennalta

varustamattomat, niin Beduinit vastasivat: "Voipihan jo huomenna

vihollinen tulla ja ryöstää kaiken tavarani; mitä hyötyä minulla sitten

on muusta, mikä ei ole vatsassani?" Senvuoksi Beduini aina syöpikin

suuhunsa kaikki, mitä on ruokaa laitettu, ei hän jätä mitään

toistaiseksi; mutta ei hän laitakaan koskaan enempää, kuin mitä arvaa

jaksavansa sillä kertaa syödä. Vilja jauhetaan jauhoksi joka kerta, kun

leipää tarvitaan; kahvi poltetaan joka kerta, kun on aikomus sitä

juomaa juoda, ja niin on kaikissa muissakin asioissa. Tähän

huolimattomuuteen vaikuttaa muuten vielä toinenkin, kyllä itsessään

parempi syy, nimittäin Beduinin järkähtymätön luottamus, että

armollinen Herra ei keltään kiellä lahjojansa. Tämä luottamus antaa

hänelle rauhallisen sydämen semmoisissakin tiloissa, joissa meidän

käsittääksemme mukaan ei näy enää mitään toivoa.

Sukua tämän ajattelemattomuuden kanssa on myös erinomainen

vaihtelevaisuus Beduinein päätöksissä. Yhtä kerkeä kuin hän on

päättämään mitä aikoo tehdä tärkeimmissä asioissa, yhtä kerkeä hän taas

on hankkeensa kesken jättämään, usein ilman mitään ymmärrettävää

aihetta. Niin esim. läksi kerran kaksi Beduinia pitemmälle matkalle

yhdessä Wallin'in seuran kanssa. Mutta eipä aikaakaan, kun vasta oli

pikkuisen aljettu kulkea, he jo kääntyivät takaisin ja erosivat

kumppaleista. "Hyvästi!" sanoivat he vaan, mitään sen enempää

selittämättä; eikä toiset puolestaan ilmoittaneet vähintäkään

kummastusta; yhtä lyhyesti vastasivat he Jumalan kanssa'nsa, ja

jatkoivat tietänsä, eronneista sanallakaan puhumatta.

Sama häilyväisyys ilmoittaa itseänsä monesti pahemmalla tavalla

toisessa muodossa. "Beduiniin ei ole koskaan luottamista", sanoo Wallin

yhdessä tilaisuudessa, "ei ystävänä eikä vihamiehenä. Hän on aivan kuin

tuo leijona sadussa, joka luolassaan kauan aikaa eli parhaassa sovussa

erään miehen kanssa, mutta kun se kerran häntä hyväillessänsä sattui

raappaisemaan häntä verille, niin verenhimo kohta heräsi, se raateli

ystävänsä palasiksi ja joi hänen verensä. Juuri sama on Beduinin laita.

Voit kauan aikaa elää hänen kanssaan paraassa ystävyydessä ja olet

varma, ettei teidän hyvää sopuanne nyt mikään maailmassa voisi rikkoa.

Mutta annas jos sattumalta Beduinin vihastus, kateus, rahanhimo tai

joku muu hänen hillitsemättömän luonteensa pahemmista puolista sattuisi

tulla herätetyksi, jo silmänräpäyksessä hän on kokonaan muuttunut."

Inholla puhuu Wallin vielä Beduinein siivottomuudesta. Samoin kuin

meillä, sanoo hän, piipunpesä vasta silloin pidetään oikein hyvänä,

koska sen suuhun on syntynyt musta nokikuori; samoin Beduinein mielestä

puuastiat ei ole oikein täydessä kunnossa, ennen kuin pitkällisen

käyttämisen kautta niihin on pinttynyt paksu likakarsta kaikellaisista

ruokatavaroista. Puuastioita ylimalkaan ei ikinä pestä käyttämisen

jälkeen; vaski-astiat tosin huuhdaistaan, vaan tarkemmasta

kuuraamisesta ei ole ollenkaan puhetta. Kun Wallin vedellä ja hiekalla

kuurasi kastrulliansa, kysyttiin häneltä usein viattomalla,

lapsimaisella ihmeellä, mitä hän sillä työllä tarkoitti?

11. Arabialainen noitalääkäri.

Niinkuin tiedämme matkusti Wallin Arabiassa lääkärin nimellä. Sen

virkansa toimituksessa oli hänellä kerta tilaisuus tutustua

Arabialaisten omaan kotoiseenkin lääkintätaitohon. Hän oli tullut

kutsutuksi vanhan arvokkaan scheik'in (päällikön) luokse, joka makasi

keuhkotautisena. Wallin näki kohta, ettei tässä ollut enää lääkäristä

mitään apua, ja ilmoittikin sen sairaalle sekä hänen sukulaisilleen,

mutta jäi kuitenkin heidän pyynnöstään sinne muutamaksi ajaksi, edes

helpoittaaksensa kuolemaan tuomitun viimeisiä hetkiä. Senkin tekivät

kuitenkin Beduinein tavat ja elämänlaatu sangen vaikeaksi. Sairaalle

olisi rauha ja lepo ollut hyvin tarpeellinen; mutta saman teltan toinen

puolisko oli ollut yhteisenä vierashuoneena, jossa oli lorueltu,

melueltu koko päivä, suuri osa yötä. Wallin'in käskystä muutettiin

sairas nyt toiseen telttaan, vaan eipä rauha sielläkään ollut paljoa

suurempi. Yhä tuli sinne ihmisiä, jotka viisaalta vanhukselta pyysivät

neuvoja kaikellaisista töistänsä ja asioistansa; ja muutenkin kaikki

tahtoivat saada nähdä ja puhutella rakasta patriarkkaansa. Täten oli

aina, Wallin'in kielloista huolimatta, koko teltta täynnä väkeä. --

Toinen vastus oli ollut ruoasta; sairaalle oli ymmärtämättömässä

hyväntahtoisuudessa syötetty runsaasti paksua, tuhkassa vaan puoleksi

kypsynyttä leipää voin kanssa ja annettu piimämaitoa särpimeksi päälle.

Sen sai lääkäri nyt toki estetyksi, mutta ainoasti sillä tavalla että

hänen täytyi itse ruveta sairaansa kokiksi. Pahinna ja aivan

auttamatonna haittana olivat kuitenkin alin-omaiset vaivaloiset muutot.

Ensi-aikoina oli vaan muutettu lyhyempiä matkoja, noin 2-4 tuntia joka

toinen päivä; mutta sitten pitenivät matkat 6-10:ksi tunniksi, niin

että sairaan täytyi suuri osa päivää kärsiä kamelin väsyttävää

hytkytystä.

Seurauksena tästä oli että hänen tilansa, joka ensi-alussa oli hiukan

helpoittunut Wallin'in hoidon alla, jälleen suuresti paheni. Samassa

ruvettiin epäilemään lääkärin taitoa ja hakemaan neuvoa jos jotakin.

Kuka määräsi sairaalle inkevääriä, kuka myrhaa, kuka meripalttua, kuka

kranaatti-omenia y.m.m. Viimein kutsuttiin sinne vanha muija, joka oli

koko seudulla kuuluisa ihmeellisistä parantamisistaan ja siitä saanut

nimen fakira s.o. salaisuudet näkevä, Herran suosiossa oleva. Saatuansa

vähän vieraan-varoja, ryhtyi hän kohta "leikkiinsä" sairaan kanssa.

Kaikkein ensiksi suitsutti hän teltan savulla, joka ei kuitenkaan juuri

ollut hyvänhajuinen, sillä pää-aineena siinä oli pirun-paska. Sitä

tehdessään lausui hän muhamedilaisia rukouksia, mutta pani yhä sekaan

kaikellaisia väännettyjä haltijain nimiä, niin että siitä puoleksi tuli

pakanallista loitsua. Ei saanut kukaan muu olla läsnä, paitsi vanhempaa

sairaan molemmista vaimoista ja hänen pienempiä lapsiansa. Mutta koska

se teltan puolisko, jossa loitsu toimitettiin, vaan oli matolla

erotettu toisesta puoliskosta, joka oli täpötäynnä uteliasta väkeä,

niin saattoi Wallin kuulla jokaisen sanan ja myös joskus vilkaista

maton raosta. Nyt rupesi noita surkealla nuotilla laulamaan, kutsuen

haltijoita eteensä ja taas lähettäen ne pois, sen perästä kun oli

antanut heille nuhteet, siitä että he niin kauan, tuskia

helpoittamatta, rasittivat sairasta taudilla. Sitten alkoi hän

iloisemmalla äänellä, nopeammalla tahdilla laulamaan toista laulua,

jossa sanojen asemesta ainoasti kuului alinomainen ptru! ptru! niinkuin

koska meillä tahdotaan saada hevosta seisahtumaan. Tästä syntyi varsin

hullunkurinen loilotus, jota kuullessa ei Wallin saattanut olla

nauramatta, ja myös läsnä-olevat Beduinit hymyilivät, kuitenkin

lisäten: "se on tosiaan sekä surkeaa että lystiä, mutta kylläpä hän

sillä mahtanee saada Salim'in jälleen jaloillensa". Sen jälkeen tuli

taas toinen hitaampi laulu, jossa akka kehui sairaan ratsumies-taitoa.

Tätä kesti noin tunnin aikaa, siksi kun akan ääni sortui, niin että oli

pakko lakata. Laulaessaan hän aina välistä löi sairasta kämmenellään,

milloin rintaan, milloin selkään, tai puristeli hänen laihtuneita

käsivarsiansa ja sääriänsä käsillään. Toisinaan akka myös kosketti

häntä palmu-kepillä. Wallin oli luullut että tämä maneetillinen keino

oli aiottu sairaan nukuttamiseksi, niinkuin myös kansa oli hänelle

ennalta vakuuttanut. Mutta unta ei siitä tullutkaan; päin-vastoin tuli

Salim-paran vatsa akan laittamasta ruoasta, johon oli runsaasti voita

pantu, niin kipeäksi, että se jo yksin esti kaiken levon. Aamulla kävi

noita-akka Wallin'in teltassa, jossa hän suurella suulla kehui omaa

taitoansa ja halventamalla puhui virkaveljestään; yhtähyvin hän itsekin

pyysi Wallin'ilta silmävoidetta kyynelöiville silmillensä. Hänen

par'-aikaa siellä kerskatessaan ja suurella mielihyvällä juodessaan

Wallin'in kahvia kajahti kiljuva parahdus läheisestä teltasta, että

sairas oli vetänyt viimeisen hengähdyksensä. Samassa tuo suurisuinen

valehtelija nousi, meni ulos, eikä sitten häntä nähty eikä kuultu

likiseudulla sen enempää.

12. Arabialaiset menot kuolemantapauksissa ja hautajaisissa.

Nyt alkoi leirissä tapaus, jolla oli oikein teaterintapainen

mahtivaikutus, jopa paljo mahtavampi kuin mitä missään teaterissa voisi

aikaan saada. Sairaan vuode oli tullut siirretyksi ulos teltasta, ja

koittavan auringon säteet olivat valaisseet hänen laihtuneita

kasvojansa; mutta niin pian kun hän oli kuollut, peittivät hänet

naiset, päästäen alinomaisia parahduksia. Mutta hänen lapsensa,

veljenlapsensa sekä muut läheiset sukulaisensa taas tempasivat pois

palttinaisen peitteen kasvoilta, suutelivat ja syleilivät ruumista,

peittivät itsensä pitkälleen sen viereen ja käärivät peitteen

itsensäkin ympärille, kiistellen sitä, kuka lähimmän paikan saisi.

Samassa suuri teltta, jossa hän oli maannut, vaipui ikäänkuin itsestään

maahan, ja sen nojana olleisin tankoikin sidottu kello alkoi rämistä,

ilmoittaen surusanomaa kaukaisemmille. Muualla kuuluu Beduineissa

olevan tapana, repiä kaikki teltat maahan, silloin kun joku etevä

päällikkö on kuollut; mutta täällä ei niin tapahtunut. Kohta alussa

olivat useimmat naisista, juuri nuorimmat ja kauneimmat, päästäneet

alas yläpuolen vaatteestansa vyötäisiin asti ja irroittaneet tukkansa,

joka ei kuitenkaan ulottunut rintoja peittämään; sillä Arabiassa ovat

vaimoväen hiukset tosin tuuheat, vaan lyhyet. Niin he rupesivat

heiluttamaan paljaita käsivarsiansa, lyömään rintaansa ja otsaansa.

Välistä he kavahtivat toisillensa kaulaan, usein semmoisella vauhdilla,

että molemmat keikahtivat maahan; välistä he taas kyykähtivät alas ja

ammentelivat hiekkaa päänsä päälle molemmilla kourilla, niin kosolta

että se virtaeli alas pitkin koko ruumista. Muutamat, jotka olivat

lähempänä tulisijoja, ammentelivat samalla lailla tuhkia päällensä;

sitä he myös kourittain pistivät suuhunsa, niin että oli syytä pelätä,

heidän siihen läkähtyvän. Varsinkin oli vainajan 10-12-vuotias poikanen

hullu niin tekemään; jos ei Wallin väkisin olisi temmannut häntä sieltä

pois ja hänelle vettä juottanut, niin ei tietoa, kuinka hänen olisi

käynyt. Naurattava nähdä oli nuori musta orjatyttö, joka oli tuhkalla

tuhrannut mustan ruumiinsa, mustat kasvonsa. Ihoon paikoittain

tarttunut harmaa tuhka teki hänet hullunkurisen, täplikkäisen

harlekinin näköiseksi keskellä tuota muuten niin surullista tapausta.

Perinvastaisena vastakohtana siihen oli nuorin tytär, yhdeksänvuotinen

ujo erämaan-kauris, joka istui erikseen muista, lakkaamattomalla

tahdilla lyöden rintaansa ja lausuen surullisella äänellä: "voi minun

isääni!" jota tehdessä hiljaiset kyyneleet vuotivat hänen kirkkaista

silmistänsä. Toisessa paikassa taas istui erikseen vainajan sisar,

laulellen omatekemäänsä laulua veljestä tähän tapaan: "Voi minun

veljeäni! Voi sitä suurta Beduinein scheikiä! Voi sitä suurta mahtavaa

kaupunkilaisten hallitsijaa! Voi sitä väkevää hevosten ohjaajaa! Voi

häntä, jonka vertaista ei mikään vaimo ole kantanut!" j.n.e. Vanhemmat

miehet juoksivat, kyyneleitään pidättäen, ympäri keskellä naisjoukkoa,

usein sysäten heitä jokseenkin ankarasti, ja kieltäen vainajan pientä

poikaa itkemästä, koska se ei ollut miehelle sopivaa. Sitten he

rupesivat varustamaan ruumiin pois-viemistä hautaan, vaikka naisväki

vielä tahtoi pitää sen liikahtamatta seuraavaan aamuun asti. Sillä

välin tuli noin 14-vuotinen talon tytär, joka oli aamumpana lähtenyt

paimeneen ja saanut kutsun kotiin. Hänen lampaansa ja vuohensa,

kummaksuen leirin muuttunutta näköä, alkoivat nyt myös juosta ja

tungeksia parkuvain naisten keskellä ja tekivät sekasorron vielä

suuremmaksi. Heistä valittiin paras lammas hautajaispaistiksi ja

vietiin teurastettavaksi haudan ääreen, johonka myös kuusi leirin

nuorinta miestä läksi ennalta. Itse ruumis pantiin, peittoon

käärittynä, kamelin selkään riippumaan ja vastapainoksi sille

sälytettiin saman juhdan päälle nisujauho-säkki, pata ynnä muita

hautajaisissa tarpeellisia kaluja. Tätä kamelia talutti vainajan sisar,

koko ajan hyräillen yllämainittua lauluansa kuolleen kunniaksi.

Matkalla kohdattiin useampia samaan heimokuntaan kuuluvia Beduineja,

jotka kaikki lankesivat polvilleen ja löivät otsansa maahan, lausuen

suruansa ja kaipaustansa. Vähää ennen päivänlaskua saavuttiin

hautauspaikalle, joka oli puolen päivämatkan päässä leiristä. Se oli

hyvin valittu paikka, oikea erämaan maisema parin Harra-selänteen

kukkulan välisessä laaksossa; vuorien musta, kiiltävä basalttikivi oli

jyrkkänä vastakohtana laakson tymäkästi kiiluvalle keltaiselle

hiekalle. Koko laakso ja sen suulla oleva vuoriloiro olivat tiheästi

peitetyt nyt valkeina kukkivilla, hyvänhajuisilla erämaan-pensailla.

Loirossa nähtiin useammissa kallionlohkareissa kömpelösti tehtyjä

kamelinkuvia, vieläpä muutamia vanhoja kirjoituksiakin tänne haudattuin

muistoksi.

Hauta oli jo valmiiksi kaivettu. Nyt ruumis pestiin -- laaksossa oli

hyvävetinen kaivo -- tukka kerittiin, ja kaikki lävet tukittiin

pumpulilla. Sitten käärittiin vainaja halaistuun paitaan, päähän

sidottiin liina, ja näin laskettiin hän alle levitetyn punaisen

verkakauhtanan avulla lepopaikkaansa. Haudan pohja ja laidat oli

verhotut suurilla kiviliuskareilla; samallaisia ladottiin myös katoksi,

niiden päälle mätettiin hiekkaa ja sitten rakennettiin vielä

liuskarekatto ylimmäiseksi.

Hautajaisten jälkeen teurastettiin lammas ja paistettiin korkealle

lekkuvan valkean päällä. Näissä toimissa oli puoli yötä kulunut. Koska

seuraavana aamuna leirille palattiin, oli vainajan teltta yhä vielä

maassa ja hänen perheensä sen päällä istumassa; mutta he ilmoittivat

nyt suruansa ainoasti hiljaa, ei tuommoisilla hurjilla kiljahduksilla

kuin edellisenä päivänä. Nyt teltta nostettiin jälleen ylös ja

ruvettiin tavallisiin päivän-askareihin. Seuraavana päivänä muutettiin

toiseen paikkaan, ja pian oli kaikki taas entisellään. Semmoinen on

raittiin luonnon-ihmisen luonne: hänen surunsa niinkuin ilonsakin ovat

vaan hetkisen-aikuiset. Molemmat ovat kovasti ylös leimahtavia tulia,

jotka pian jälleen raukenevat sammuksiin. Hänen sekä ulkonaiset että

sisällisetkin haavansa kasvavat pian eheiksi, sillä ruumiin nesteet

ovat terveet ja mieli raikas.

13. Naimis-seikkoja.

Kirjan-oppineena miehenä pidettiin Wallinia samassa myös syvänä

koraanintuntijana; sillä Arabialaisten käsityksen mukaan on kaikki oppi

siinä heidän raamatussaan eikä juuri mitään muuta oppia olekaan

olemassa. Koraanintuntijana taas sai hän monesti lääkärinvirkansa

ohessa myös toimittaa papin virkaa. Hänen oli lukeminen rukoukset

äskenkerrotuissa hautajaisissa; hänen oli myös joskus vihkiminen nuoria

pariskuntia. Tässä juhlamenossa Arabialaisten tavan mukaan ei olekaan

molemmat avioliittoon käyvät läsnä, vaan ainoasti sulhanen; morsiamen

sijasta on joku hänen holhoojansa. Yhdessä semmoisessa tilaisuudessa

nuori neito naitettiin. Beduinein tavan mukaan ei ollut tytöltä

kysyttykään, tahtoiko hän kosijaan suostua; ainoasti lesket saavat

vapaasti päättää kädestään ja sydämestään. Itse vihkintä on hyvin

yksinkertainen meno ja tehty kahdessa minuutissa. Vaan pian jo sai

Wallin katua olleensa siinä avullisna. Hän oli näet vihkinyt tytön

yhteen sangen pahannäköisen ja, niinkuin perästä kuului, huonossa

armossa olevan miehen kanssa. Mutta seuraavana päivänä tapasi hän

vuorella kävellessään nuorukaisen, joka hänelle nähtävällä ujoudella ja

monilla mutkilla ilmoitti: rakastavansa nuorikkoa ja uskovansa että

tämä hänen rakkauteensa oli myöntyväinen; ei olisi myös ollut hänelle

vaikea saada tyttöä omaksensa, jos vaan ei olisi ollut niin kovin ujo

puhumaan; sillä suku oikeastaan oli ollut toiselle miehelle

vastahakoinen, eikä ollut naimishintakaan tytöstä, kaksi kamelia, kovin

kallis. Nyt nuorukainen rukoili Wallin'ilta jotain taikaa, joka saisi

tehdyn avioliiton jälleen purjetuksi. Beduineissa näet ei ole tässä

suhteessa olot samankaltaiset kuin meillä. Vihkimyksen jälkeen

osattomaksi jäänyt rakastaja meillä vaikenee toivotonna ja lakkaa

kaikista sen enemmistä pyytelemisistä. Mutta Arabiassa usein koetellaan

vasta häitten jälkeen oikein täydellä todella luovuttaa rakastettua

naista miehestänsä. Nuori aviomies _sidotaan_, Beduinein tavalla

puhuen, paperilla, joka jonkun loitsun sisältää. Vaikkapa voidellaan

hänen virsunsa teurastetun elävän verellä, sidotaan yhteen ja pistetään

hänen pään-alaisensa alle. Ja tämmöisillä noitakeinoilla on niin

mahtava vaikutus, ettei sitä outo arvaiskaan, tuon taika-uskoisen

kansan mieleen. Wallin kirjoitti nyt pyynnön mukaan taikalauseen

paperille. Kuinka sitten kävi, ei hän enää saanut kuulla, mutta ei

juuri epäillyt erotushankkeen onnistumista; sillä nuorukaisella oli

itselläänkin hyvä taika kauneudessaan, ja aviositeet Arabiassa ovat

yhtä helpot purkaa kuin solmiakin.

Eipä paljoa puuttunut, niin olisi Wallin itsekin yrittänyt lemmen

masentamis-taikojen mahtia. Eräässä Beduini-leirissä, jossa hän

kauemmin aikaa oleskeli, oli hänen isännällään, paitsi muita lapsia,

17-18-vuotinen tytär, joka jo kolme vuotta ennen oli tullut naitetuksi

aivan viereisessä teltassa asuvalle serkullensa. Hän oli kauniimpia

vaimo-ihmisiä, joita Wallin sanoo koskaan nähneensä, vaikka oikeastaan

ei arahialainen kaunotar, vaan melkein eurooppalainen valkoverinen

hempukka, jommoisia tuskin näkeekään siellä Itämaissa. Enimmän osan

päivää oleskeli hän isänsä teltassa, jossa siis Wallin helposti

tutustui hänen kanssaan. Hän valitti, että miehensä aikoi ottaa

itselleen toisen vaimon lisäksi, koska tämä kolmenvuotisessa

avioliitossa ei ollut vielä antanut hänelle muuta kuin yhden lapsen, ja

sekin oli tytär. Tämä tietysti ei ollut kauniin Amschan mieleen, ja hän

kysyi Wallin'ilta neuvoa, mitenkä se ikävä hanke saataisiin estetyksi.

"Useampia päiviä keskustelimme me siitä", kertoo Wallin, "ja paljosta

muustakin sen ohessa -- sillä minä olin kylläksi houkka, antaakseni jo

kauan outona olleelle tunteelle sijaa sydämessäni. Ja arvatkaas mihinkä

tuumaan me viimein tulimme! Semmoiseen, että hän lähtisi pakoon minun

kanssani, jättäen miehensä ja sukunsa! Meidän piti mennä toisen

Arabialais-heimokunnan luokse, siellä pakoittaa Amschan mies eroon

suostumaan, lepyttää isä, jos hän vihastui, mennä avioliittoon, palata

tänne takaisin ja sitten elää rauhassa. Tää kaikki ei olisi suinkaan

ollut mitään kovin outoa erämaassa, vaikka minä liiankin hyvin tunsin,

että se minulle oli mahdotonta. Mutta tämmöisen romantisen tuuman

kuvitteleminen mielessä oli kuitenkin niin suloista, ja minun pääni

läpi lensivät näin kuuluvat Beduini-teltan mukaiset ajatukset: mitäs

minulla enään on tekemistä Euroopassa, josta jo olen melkein kokonaan

pois-tottunut? Voinhan minä vielä jäljellä olevan ikäni elää täällä

erämaan lasten keskuudessa, hankkia itselleni kameleja ja lampaita, ja

olla onnellinen erämaan yksinkertaisissa oloissa, kaukana Euroopan

kaikesta turhuudesta ja ylinmäärin hienonnetusta sivistyksestä. --

Mutta todentodella ei kukaan muu kuin erämaassa syntynyt ja kasvanut

voisi kestää sen elämää eikä perehtyä sen oloihin; paitsi sitä olin jo

liian läheltä nähnyt Bebuinein pahoja puolia, niin että tiesin elämän

heidän seurassansa aikaa myöten tuntuvan kovin raskaalta".

14. Tappelu leirissä.

Tulisia hetken lapsia kuin Arabialaiset ovat, syntyy heidän keskensä

sangen usein riitoja ja tappeluja. Kerta, kun par'-aikaa oltiin

muuttomatkalla, kuului yht'-äkkiä pyssyn pamaus jälkijoukosta ja sitten

lakkaamaton naisten kiljuminen omituisella, yksitoikkoisella, surkealla

sävelellänsä. Kaikki scheikit ja muut heimokunnan etevät miehet

sattuivat olemaan etujoukossa, mutta riensivät nyt kohta takaisin,

hyvin käsittäen mitä siellä oli tekeillä. Akil, jonka luona Wallin

asui, tuli hengästyneenä ja pyysi vieraansa pistoleja. Wallin kysyi

mitä se melu merkitsi? Oliko viholliset karanneet heimokunnan päälle?

-- "Ei", vastasi hän, "ei siellä ole vihollisia; meidän omat miehet

tappelevat keskenänsä". Kun ei saanut pistoleja, tempasi Akil

telttarangan käteensä ja juoksi tappelupaikalle. Niin tekivät kaikki

muutkin, sekä miehet että naiset, ja Wallin jäi viimein kahdenkesken

nuoren vaimon kanssa, joka oli toisesta heimokunnasta äsken naitu ja

siis vielä vähän vieras. Toinen pyssyn pamaus ja naisten jatkuva

kiljuminen antoi näille kahdelle syytä pelätä pahinta. Mutta pian

tulivat kuitenkin muutamat takaisin kahakasta ja kertoivat, että kaikki

oli onnellisesti päättynyt.

Asia oli ollut seuraava. Eräs Beduini toisesta heimokunnasta, joka on

halvassa arvossa ja keväällä elää kerjäämisellä ja pienillä käsitöillä,

kesällä metsästyksellä, oli iltaa ennen muuttoa tullut pyytämään yhden

heimokunnan miehen suojaa ja apua toista heimokuntalaista vastaan. Tämä

jälkimmäinen oli näet "veliveroksi" ottanut tuolta köyhältä mieheltä

yhden hänen viidestä kamelistansa. Nyt kun ryöstäjä Muteiran

muuttomatkalla ratsasti uuden kamelinsa selässä, oli suojelija Dakhil

huutanut hänelle: "Tule alas tämän kamelin selästä; se ei ole sinun,

vaan minun suojattini oma". Riita syntyi ja Dakhil viimein ampui

pistolillaan, vaikka hyväksi onneksi luoti ei sattunut. Muteiran

hyppäsi alas ja sivalsi miekallaan Dakhil'in nenän halki. Nyt

töytäsivät kaikki muut miehet sekä naiset apuun, ja yksi Dakhil'in

sukulainen haavoitti Muteiran'in peitsellä. Tämä taas vastasi

miekanlyönnillä. Dakhil puolestaan ampui toisen laukauksen Muteiran'ia

vastaan, vaan jälleen ohitse. Sillä välin alkoi yleinen tappelu

molempien miesten puoluelaisten välillä, sillä tässä heimokunnassa oli

kaksi erihaaraa. Myös lapsetkin ottivat tappeluhun osaa, niin että

esim. Akil'in 14-vuotinen poika sai haavan päähänsä. Ne, joilla ei

ollut sota-aseita tai edes puukkoa käsillä, viskasivat kiviä. Lopuksi

onnistui scheikien saada taistelijat erotetuiksi. Kaikki nousivat

jälleen kameleillensa selkään, jotka siitä paikasta, mihin ne oli

jätetty, myös olivat rientäneet tappelutanterelle ja rauhallisesti,

vaikka kummastelevin silmin, katselivat tuota kahakkaa.

Pian oli kaikki taas tavallisessa järjestyksessä. Mutta kahakan

seuraukset saattoivat kuitenkin tulla sangen vaarallisiksi; jos joku

haavoitetuista sattui kuolemaan, niin verinen kostosota oli valmis

heimokunnan molempien haarain välillä. Sen estämiseksi olivat scheikit

nyt ahkerassa puuhassa; molemmat heimonhaarat valitsivat rauhatuomarin,

jonka piti koettaa taivuttaa asian-omaiset sovintoon, niin että he,

kuoleman tapauksen sattuessa, tyytyisivät sakkoihin. Tätä varokeinoa

ei kuitenkaan tarvittu tällä kertaa, sillä kun Wallin vietiin

haavoitettuin luokse, havaitsi hän että vammat tosin olivat sangen

suuret, vaan ei ykskään vaarallinen hengelle.

Monta päivää vielä antoi yhtähyvin tämä seikka kyllin puheen-ainetta

leirin asukkaille. Naiset moittivat sitä ankarasti, sanoen julmaksi,

että miehet ovat niin väkivaltaiset. Miehet puolestaan arvelivat:

"kaikki Beduinit välistä riitelevät ja tappelevat keskenänsä, ja

sopivat sitten jälleen. Miksi me olisimme toisellaiset kuin muut

kansalaisemme?"

15. Arabian matka keskeytetty.

Wallin'in aikomus oli ollut tällä retkellä tunkeutua oikein Arabian

sydämeen, Jeysal-nimisen mahtavan päällikön asuinpaikkaan. Sieltä piti

hänen sitten painua eteläänpäin ja halki koko Arabian mennä saarennon

eteläiselle rannalle. Kaikki nuot suuret tuumat täytyi hänen kuitenkin

aivan äkkiä jättää kesken.

Hän tapasi matkallansa joukon Jeysal'in miehiä, jotka olivat palanmassa

Egyptistä, mihin olivat vieneet hevosia Abbas-paschalle. Heidän

mukanansa oli myös yksi Abbas-paschan orja, joka oli lähetetty yhtä yli

kaikkein muiden Arabian hevosten kehuttua tammaa Jeysal'ilta ostamaan.

Wallin pyysi myöskin saadaksensa kulkea samassa seurassa; sitä he eivät

kieltäneetkään, vaan sanoivat "tuntevansa hänet". Wallin luuli silloin

heidän tarkoittavan, että he olivat matkallaan muualla kuulleet

Bebuinein puhuvan hänestä; mutta pian sai hän tietää heidän lauseensa

oikean tarkoituksen.

Haif'in kaupungissa näet tuli se sanoma vastaan, että Jeysal par'-aikaa

oli kaukaiselle sotaretkelle lähtenyt. Sinne läksivät hänen miehensä

suoraa tietä, mutta Wallin, jonka matkatuumiin se suunta ei sopinut,

erosi heistä, suostuen erään päällikön pyyntöön, joka tahtoi häntä

lääkärikseen ja sitten lupasi saattaa Jeysal'in kaupunkiin. Wallin'in

täällä viipyissä tuli yhtenä päivänä hänen luokseen nuori mies, joka

oli hänelle hyvin ystävällinen. Lähtiessänsä lähetti tämä sitten

isännän kautta Wallin'ille semmoisen varoituksen: "kiellä häntä

menemästä Jeysal'in luokse, sillä siellä katsotaan kaikkia Egyptistä

tulevia suurella epäluulolla. Minä olen varma, että hänet siellä

surmataan, jos ei miekalla, niin myrkyllä. Sano hänelle viimein, että

me _tiedämme hänen olevan kristityn_. Mutta hän on kunnon mies,

sentähden me hänestä pidämme ja siksi lähetän hänelle tämän

varoituksen". Ennen lähtöänsä Kairosta oli Wallin Venäjän ylikonsulin

kautta pyytänyt Egyptin silloiselta hallitsijalta Mehemed Alilta

suojeluspassia Arabiaan. Semmoista ei ollut hänelle annettu, vaan

samassa oli luultavasti tieto hänen oikeasta luonnostansa tullut

Mehemed Alilta hänen pojallensa Abbas-paschalle ja tämän palvelijain

kautta Arabiaan.

Kovin vaarallista oli nyt mennä Jeysal'in luokse, sillä tämä kuului

olevan kiihkoinen muhamedilainen ja katkera kristittyin vihaaja. Suuri

onni oli tosiaan ollut, että sattumus esti Wallin'in seuraamasta aiotun

matkajoukkonsa muassa; sillä silloin olisi hän varmaan joutunut suoraan

surman suuhun. Kaikki matkatuumat Arabian halki täytyi nyt jättää

kesken ja mitä kiireimmin rientää semmoiselle paikalle, missä parempi

turva olisi tarjona. Näin tavoin saapui hän Kesäk. 25 p. Bagdad'iin.

16. Persian matka ja rahapula Basrassa.

Bagbad'issa vietettyänsä paahtavimman kesähelteen ajan, läksi Wallin

pitkälle matkalle Persiaan. Tämä maa ja sen kansa eivät olleet hänelle

yhtään mieleen. Siellä oli kyllä sivistys suurempi kuin Arabialaisissa,

mutta sitä vastaan puuttui monta niistä hyvistä avuista, jotka tekivät

jälkimmäiset, heidän kaikista vioistansa huolimatta, rakkaiksi

Wallin'ille. Paitsi sitä kamotti häntä täälläkin se häviö ja lahomus,

joka kaikissa mohamedin-uskoisissa maissa on niin silminnähtävä.

Laveampia kertomuksia Persian matkasta, johon hänen kirjeensä kyllä

antaisivat aihetta, ei salli kuitenkaan tässä paikassa tilan ahtaus.

Tammik. 13 p. 1849 saapui Wallin takaisin Turkin alustalle,

Basran kaupunkiin. Täällä hän luuli saavansa uutta täytettä noina

monina kuukausina jo aivan tyhjentyneelle kukkarollensa. Mutta

säikähdykseksensä ei hän täältä saanut yhtään penniä. Vekselissä, joka

hänellä oli muassa, oli joku vika, eikä konsuli, jolle sen atressi oli,

uskaltanut siitä maksaa mitään ulos. Wallin nyt kirjoitti Bagdad'iin,

josta hän vekselinsä oli saanut; sillä välillä, siksi kun vastaus voi

tulla, täytyi hänen koettaa elää nyhjytellä tarkimmalla

säästäväisyydellä. Persian matkasta oli hänellä hyväksi onneksi niin

paljon riisiä ja jauhoja jäljellä, että riitti kahdeksi kuukaudeksi;

mutta kortteri, vesi, valo ja puut oli kuitenkin maksettavat, ja rahat

olivat jo niin huvenneet, ettei hän uskaltanut näiden välttämättömäin

tarpeitten ohessa panna vähiä varojansa mihinkään muuhun. Hänen täytyi

juoda kahvinsa ja teensä ilman sokeritta, panna aikaiseen levolle

kynttiläin säästämiseksi, käydä houkuttelevain hedelmäpuotein ohitse,

sisään poikkeematta, pitää likaisia vaatteita, kun ei kannattanut niitä

saada pestyksi j.n.e. Niin kului surkea kuukausi, jonka sielun tuska

teki vielä tukalammaksi. Viimein tuli kirje Bagdad'ista, mutta -- siinä

oli se sanoma, että vekselin-antaja oli kuollut eikä siis ollut rahoja

saatavana.

Nälkään olisi Wallin täällä viimein vihdoin kuollut, jos ei hän olisi

saanut apua eräältä kapteenilta. Englantilainen höyrylaiva kävi täällä

ja oli taas palaava Bagdad'iin. Siihen laivaan meni nyt Wallin

hädissänsä ja pyysi saadaksensa päästä mukaan; perille päästyä lupasi

hän matkarahan suorittaa. Kapteeni silminnähtävästi ensin hämmästyi ja

joutui epäilyksiin, kun näki edessään tuon laihtuneen kerjäläisen

ryysyisessä itämaalaisessa puvussa. Jonkun keskustelun jälkeen hän

kuitenkin suostui ja kohteli sitten, vähän paremmin tutustuttuaan,

matkalais-parkaa jaloimmalla tavalla. Bagdad'issa onnistui Wallin'in

viimein, vaikka jollakin vaivalla, järjestää raha-asiansa siihen

määrään, että pääsi Kairoon asti. Mutta kaikista uusista Arabian retken

toivoista, kaikista uusista tutkimusten tuumista täytyi hänen

auttamattomasti luopua.

17. Rosvoin käsissä.

Vaikka Arabia ja myös Persiakin niin vilisevät rosvoista, oli Wallin'in

tähän asti aina onnistunut päästä eheänä läpi. Kerran, niinkuin lukijat

muistanevat, oli hän tosin jo ollut heidän kynsissänsä; mutta ne

sattuivat olemaan hänen matkueensa ystäviä, niin että heidän ei sopinut

tehdä mitään pahaa. Tätä onnea ihmettelivätkin Beduinit jokapaikassa,

mihin Wallin sattui tulemaan, ja selittivät sitä erin-omaiseksi

todistukseksi hänen "rehellisistä tarkoituksistansa". Wallin, vaikka

tietysti ylimalkaan iloinen siitä seikasta, olisi kuitenkin suonut

onnensa kerrankin uinahtavan häntä valvomasta; sillä ilman ryöstön

kokemuksetta ei olisi hänen tietonsa Arabian erämaan elämästä

kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Tämmöinen onnellisesti onneton

tilaisuus tulikin hänelle vielä osaksi vihoviimeisellä matkalla.

Huhtikuun 17 p. läksi matkamiehemme Bagdad'ista, jossa hän oli saanut

tarpeekseen levätä ja viettää monta hauskaa hetkeä siellä asuvain

vieraanvaraisten Englantilaisten seurassa. Nyt hän taas kulki autiota

erämaata kahden kesken yhden Beduinin kanssa. Parempi oli kuitenkin

tämä autius, kuin jos olisi keskellä erämaata ruvennut näkymään

ihmisiä; sillä tällä seudulla, jota piti kuljettaman, oli viime-aikoina

tapahtunut paljon rosvomisia. Senvuoksi antoi aina Wallin'in opas

sangen lyhyitä vastauksia niille, jotka joskus harvassa eteensattuvissa

kylissä tiedustelivat heidän matkasuuntaansa; senvuoksi myös vasten

tavallisuutta aina kuljettiin yksi osa yötä. Näin kului pari päivää.

Mutta yhtenä aamuna alkoi oppaan silmää kutkuttaa, jonka hän selitti

varmaksi merkiksi, että vaaraa oli tulossa. Samana päivänä tuli heille

kaksi miestä vastaan, joita he ensin pelkäsivät rosvoiksi, vaan jotka

sitten tunsivat rauhallisiksi seudun kyläläisiksi. Näiden antamat

tiedot eivät olleet kuitenkaan yhtä rauhalliset. "Meidän kyläämme, joka

on täällä aivan lähellä", kertoivat he, "on juuri ikään yksi

Rovala-parvi tullut päivällistään syömään -- Jumala katkaiskoon heidän

jälkensä! Jos te nyt matkaanne jatkatte sinnepäin, niin joudutte

suoraan heidän kynsihinsä ja menetätte kaiken omaisuutenne. Jumala

kirotkoon noiden Beduinein isät! Eilen kävi meillä toinen parvi, nyt

tämä; he aina vaan kuljeskelevat rosvoretkillä; heidän jalkansa ei

koskaan pysy paikallansa!" Noudattaen vastaantulijain neuvoa odottivat

matkamiehet päivän laskuun asti ja pujahtivat sitten pimeän peitossa

vaarapaikan ohitse. Heitä ei huomattu, vaikka he kulkivat niin likitse,

että selvästi näkivät leirin tulet ja melkein kuulivat rosvoin iloiset

iltajutut.

Koko yön lakkaamatta matkattuansa luulivat he näin olevansa jälleen

täydessä turvassa. Pian saivat he kuitenkin kokea, ettei oppaan nenässä

ollut turhaan kutku. Noin kolme tuntia ennen päivänlaskua keksi opas

eräältä kukkulalta Beduiniparven, joilla oli noin 20 kamelia. He

kulkivat tosin aivan toista suuntaa, mutta eipä aikaakaan, niin nähtiin

heidän kääntävän ratsunsa ja tulevan matkalaisia kohti -- varma merkki,

että nämätkin puolestansa olivat tulleet keksityiksi. Nyt alkoi hurja

ajo, joka kesti noin kymmenen minuuttia. Matkalaiset jouduttivat

ratsujansa, minkä voivat, eikä olisi oikeastaan jouduttamista

tarvinnut, sillä kamelit jo itsekin olivat kiihtyneet kovimpaan

vauhtiinsa, ikäänkuin aavistaen uhkaavata vaaraa. Yhtähyvin olivat he

pian saavutetut. Rosvot viittailivat peitsillänsä, ja huusivat: "alas

kamelin selästä, tai kaula poikki!" Tavallisesti seuraa tätä huutoa

joku laukaus taikka peitsenheitto, jos ei käskyä totella. Ei ollut siis

muu kuin pysähtyminen neuvoksi. Opas sai pari kelpo sivallusta

sauvasta, jonka jälkeen ruvettiin häntä riisumaan. Tämä toimitus

keskeytyi kuitenkin heti, kun hän oli ilmoittanut, olleensa jo

kaksi kertaa saman parven rosvoeltavana. Wallin'ille tuli myös

ensi-tervehdykseksi pari sauvanlyöntiä osaksi; sitten rupesivat rosvot

riistämään itsellensä, mitä hänellä päällään oli; mikä otti lakin, mikä

viitan, mikä mitäkin. Varsinkin haluttava oli heille pieni hänen

kaulassansa riippuva laukku, joka sisälsi taskukellon, kompassin,

passin, hiukan rahaa ynnä kaikellaisia pikkukaluja; vähälläpä olivat he

kiihkoissansa kuristaakin Wallin-parkaa, kun tempaelivat sitä irti

kaulasta. Myöskin viitan-alaisen kotinutun riisti neljäntoistavuotinen

pieni rosvon-alku. Näin seisoi nyt Wallin viileässä ilta-ilmassa

paitasillaan, rikkinäiset aluspöksyt jalassa; vaan yhtähyvin ei hän

voinut olla naurahtamatta, niin hupaiselta ja hullun-kuriselta hänestä

tuntui koko tää tapaus. Hänen naurunsa suuresti ihmetytti Beduineja,

jotka nyt, ensikiihkonsa tyydytettyään, rupesivat juttelemaan vankinsa

kanssa, ja yksi antoi vanhan, likaisen lammasnahka-turkkinsa Wallin'in

paljauden peitoksi. Jutellessa tulikin ilmi että he kuuluivat

Rovalla-heimokuntaan, jonka yli-scheikin kanssa Wallin oli veli, sen

jälkeen kuin Arabian-matkallansa oli parantanut hänet vaikeasta

taudista. Partiomiehillä ei siis ollutkaan oikeutta ryöstää mitään

Wallin'ilta. Tämä asia oli rosvoille kovasti harmillinen, niin että he

yhä sivaltelivat opasta selkään sanoillansa, haukkuen häntä: "Jumala

kirotkoon sinun isäsi, sinä koiran poika!" Viimein kokouttiin yhteiseen

neuvotteluun, jonka jälkeen Wallin kutsuttiin rosvoin päällikköjen

eteen. Keskellä seuraa näki hän ryöstetyt vaatteensa ja sai käskyn

ottaa ne takaisin. Häneltä kysyttiin, mitä muuta hän kaipasi, ja sitä

myöten kuin hän luetteli, annettiin jokainen kalu takaisin. Paria

pientä turkkilaista hopearahaa tietysti ei kuitenkaan löydetty; ne

olivat muka luultavasti ensihäiriössä pudonneet maahan ja hävinneet

hietikkoon. Sitä vastaan eivät olleet rosvot huomanneet yhtä laukussa

olevaa, paperiin käärittyä kultarahaa, jonka nyt Wallin kiusalta otti

esiin takaisin otetusta laukusta ja näytti heille. Helppo on arvata

Beduinein harmi siitä, ettei tämäkin ollut saanut "maahan pudota ja

hietikkoon hävitä". Kalujen takaisinsaamisessa oli sangen suurena apuna

Beduinein kateus, niin etteivät ne, joiden saalis oli tietty ja siis

pois-annettava, sallineet toistenkaan osaksi tulleitten ja kätköön

pistettyin tavarain jäädä salaan. Ainoosti muutamat harvat kalut olivat

auttamattomasti kadoksissa, niissä valitettavasti pieni almanakka

täynnä Wallin'in muistoon-panoja jokapäiväisestä lämpömäärästä vuoden

alusta. Jos vaan tämä olisi jälleen löytynyt, olisi Wallin pitänyt koko

seikkaa pikemmin huvituksena; sen vähin, mitä hän menetti, maksoi

täydesti näin saatu kokemus, kuinka noissa ryöstöissä on tapa

menetellä.

Loppumatka kävi sitten ilman mainittavitta tapauksitta ja Kesäkuun 1 p.

istui Wallin vanhassa kortterissaan Kairossa.

18. Wallin'in loppu-elämä.

Kesällä 1849 palasi Wallin jälleen Eurooppaan, josta jo oli melkein

vierautunut. Hän matkusti Pohjois-Italian ja Schveitz'in kautta, sitten

Rheinjokea pitkin ja viimein purjehti Belgiasta London'iin, johon

saapui Lokak. 1 p. Tämän mutkan teki hän varsinkin siksi, että saisi

mielensä virvoitetuksi; se oli näet kovasti masennuksissa siitä, että

hänen toiveensa, saada vielä jatkaa retkiänsä Arabiassa, oli menneet

tyhjäksi. Myös tahtoi hän London'in runsaista keräelmistä täydentää

tietonsa Itämaista. Siellä valmisti hän provessorinväitöksensä ja

painatti myös Englannin kielellä useampia pienempiä kirjoituksia

matkoistansa. Nämät vetivät englantilaisten tiedemiesten huomion hänen

puoleensa ja tuottivat hänelle kaikellaisia kunnian-osoituksia. Hän sai

"kuninkaallisen palkinnon kirjallisista ansioista" sekä paitsi sitä

eripalkinnon Itä-Indian komppanialta. Myöskin Pariisin maantieteellinen

Seura Lähetti hänelle hopeamitaljin. Yhteydessä sen kanssa sopii vielä

lisätä, että Englannin maantieteellisen Seuran painattamassa suuressa

kartassa Wallin'in kulkemat tiet ovat erittäin merkityt.

Yli koko Euroopan mainiona saapui hän viimein kotimaalle, juuri samassa

kun maisterivihkiäiset vietettiin Kesäkuussa v. 1850. Tietysti

tervehdittiin häntä täälläkin kaikella kunnioituksella ja rakkaudella;

mutta hänen masentunut mielensä ei tahtonut kuitenkaan jälleen virota.

Luultavasti oli jo silloin taudin itu päässyt alkuun hänen

ruumiissansa. Kuinka vähän kaikki tuo maine ja kunnia häntä lohdutti,

näkyy seuraavista sanoista, jotka ovat otetut eräästä Londonissa

kirjoitetusta kirjeestä: "Elämän päivämatkallani oli minulla vaan yksi

toivo: se että ennen päivänlaskua pääsisin perille kaukaisessa

erämaassa olevalle lähteelle. Mutta juhtani oli nälästä näännyksissä,

sen kyttyrä laiha rasvasta; hiekkamyrsky minut eksytti. Sentähden nyt

nälkäisenä ja janoisena, vaan Beduinin vakaisella tyytymisellä Jumalan

sallimukseen käyn levolle siihen paikkaan, missä yö minut on kohdannut

ja siihen kuoppaan, jonka itse olen itselleni hiekkaan kuoppinut.

Täällä aion odottaa, mitä Herra on lähettävä minulle koittavan aamun

kanssa: elon taikka kuolon". Suomesta ikävöi Wallin yhä takaisin

hänelle niin rakkaaksi tulleelle erämaalle ja koetti jälleen saada

matkarahaa sinne. Mutta, ihme kyllä, ei hän voinut saada semmoista, ei

Pietarin eikä London'in maantieteelliseltä seuralta. Lokakuun 23 p.

1852 toi viimein koittava aamu kanssansa kuolon, jonka hän oli nähnyt

edessään toisena ehtonansa.

* * * * *

Täten jäivät hänen matkansa hedelmät suurimmaksi osaksi kypsymättä.

Wallin'in työtapa olisi vaatinut pitkää ikää. Hän ei osannut kiireesti

saada valmista käsistänsä vaan moitti semmoista menetystä toisissakin

hätiköimiseksi. Hän oli taipuvainen pitkällisiin, perinpohjaisiin

valmistuksiin; hänen rehellisyytensä ja tarkkuutensa estivät häntä

lausumasta mielipiteitään, ennen kuin hän oli asian kaikin puolin

tutkinut. Siihen tuli lisäksi, että hän tahtoi uudestaan omin silmin

tutkia kaiken senkin, mitä jo muut olivat tutkineet ennen häntä. Mutta

vaikka Wallin'in teokset jäivät keskenvalmistamatta, on nähty

oppineitten vuosi vuodelta yhä enemmän rupeavan käyttämään näitä

katkelmia. Ne ovatkin tehdyt mestarin kädellä, erinomattain

kansatieteelliset havainnot osoittavat harvinaista vapautta

ennakkoluuloista, syvämielisyyttä ja tarkan kuvaamisen lahjaa. Vähemmin

mieltynyt hän oli kieleen, mutta oli kuitenkin tavaton, monipuolinen

kielitutkija.