Palestiinassa 2
Tämän viidennen kaaren itäpuolella on jäännöksiä toisesta samoin
seinään maalatusta kuvasta, jonka luullaan olleen Vapahtajan kuva.
Nähtävästi tahallaan pois raavitun pään ympärillä on vielä jäljellä osa
seppeleestä ja maalauksen ulkonurkassa alhaalla näkyy vähä sinistä
pukua. Vahinko, että nämä seinämaalaukset, joiden värit löytäessä
olivat hyvin kirkkaat, ovat sitte paljon vaalenneet, niin että sininen
nyt näyttää himmeältä tuhkaharmaalta. Punainen ja keltainen väri ovat
kuitenkin säilyneet vähän paremmin.
Löydöt voidaan lyhyesti sovitella yhteen näin:
Ensin on raunioita peittävä sora, jolle on rakennettu enemmin tai
vähemmin uus'aikaisia turkkilaisia huoneita; sen alla on ensinnä pieni
kirkko kuorineen ja tämän alla krypta (kammio) viisine holvikaarineen,
joissa maalaukset ovat; ja neljänneksi ja viimeiseksi on kaiken tämän
alla itse vesipaikka, hakattu lujaan kallioon, ja sen viidessä
holvikaaressa on muuraus hyvästi säilynyt. Historiallisten ja muiden
todistusten nojalla minä en vähintäkään epäile, että tämä viimemainittu
on oikea "Betesdan lammikko."
Vielä näytettiin meille Pilatuksen palatsia y.m. Me kuitenkin jo olimme
hyvin väsyksissä kaikkein näiden merkillisyyksien katselemisesta, kun
kuumuuskin sitä paitsi oli erittäin rasittava. Sen tähden jätimme koko
tämän rakennusryhmän ja palasimme rauhalliseen Johanniittein
vierasmajaan, ja ilta vietettiin puhellen ja hengellisiä lauluja
veisaten, joita eräs matkustavaisista säesti harmoniumilla. Auringon
lasketessa alkoi muhammettilaisten suuri, kuukauden pituinen paasto,
n.s. "_ramadan_." Kovalla ampumisella ilmoitettiin tämän paasto-ajan
alku. Sen kestäessä sitte on hiljaista päivillä, mutta hirmuista
mellastusta öillä, jolloin muhammettilainen oikeastaan saa tyydyttää
vatsansa ja suunsa vaatimuksia. Näin päättyi ensimmäinen päivämme
Jerusalemissa.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Jo hyvin aikaisin aamulla herätti meidät
suloisesta yöunestamme sekä roomalais- että kreikkalais-katoolisten
kirkonkellojen helinä. Kello ei vielä ollut viittäkään, kuin ne
alkoivat soida meille kyllin tutulla tavallaan. Tämä soittokin enensi
päivän juhlallisuutta ja muistutti pakanain keskellä Herran päivää.
Aikaisimmasta aamusta asti oli päivä taas erinomaisen kirkas ja koko
luonto virkisti meitä. Ensinnä kääntyi katse taaskin Öljymäelle ja
Getsemaneen, joissa näytti ihmeellinen sabbatin hiljaisuus vallitsevan.
Lyhyen aamurukouksen jälkeen laskeuduimme alakertaan, jossa vierasmajan
ruoka- ja seurustelusali on, ja ystävä v. R. istahti harmoniumin eteen
ja alkoi soittaa J. Meyfartin tuttua ylevää virttä, joka on N:o 500
uudessa ruotsalaisessa virsikirjassammekin. Harvoin olen niin täydestä
sydämmestä veisannut tätä virttä kuin nyt. Juhlallisina ylenivät sen
säveleet kohti taivasta. Vallitsihan mielessämme se ihmeellinen tieto,
että nyt saimme viettää sunnuntaimme, Jesuksen ylösnousemisen ihanan
muistopäivän, siinä kaupungissa, jossa tämä käsittämätön tapaus kerran
oli tapahtunut, vaikkapa siitä jo olikin kulunut vuosisatoja. Sitte
istuimme kukin, kädessä uusi testamentti, ja syvennyimme sen
jumalallisiin salaisuuksiin, ammentaen siitä janoaville sieluillemme
ijankaikkisen elämän vettä.
Aika kului nopeasti ja kello lähestyi yhdeksää, jolloin jumalanpalvelus
oli alkava saksalaisessa kirkossa. Ystävällisen isäntämme seurassa
astuimme kirkkoon pitkin jo jonkin verran tuttuja katuja, joilla
tavallinen jokapäiväinen elämä vallitsi. Muhammettilaiset eivät yleensä
vietä pyhäpäiväänsä samoin kuin me kristityt. Ja heidän lepopäivänsä
onkin perjantaina. Luonnollisesti he silloin tavallisesti menevät
hetkiseksi moskeaan, mutta muuten on päivä muiden kaltainen. Tämä oli
kuitenkin nyt päivillä vähän hiljaisempi siitä syystä, että, kuten
mainittu, paasto oli alkanut edellisenä iltana auringon laskiessa ja
että he koko paaston aikana eivät saa syödä, ei juoda eikä poltella
auringon ylhäällä ollessa. Yöllä sitä vastoin, kun aurinkoa ei näy,
saavat he mielin määrin tehdä sitä kaikkea. Sen tähden ovatkin yöt
tähän aikaan meluisemmat, kuin päivät, koska muhammettilaiset päivillä
tavallisesti nyt makaavat tai muutoin istuvat hiljaa ja puoliunissaan
ilman työttä. Kaikki siis olikin meidän matkallamme jotenkin äänetöntä
ja hiljaista. Saksalainen kirkko on keskellä vanhan suuren
katoolilaisen kirkon raunioita. Ihan lähellä "pyhän haudan kirkkoa",
siinä jotenkin keskellä kaupunkia. Se on hyvin pieni, synkkä ja
epämukava, mutta saimme kuulla, että oli aikomus piakkoin rakentaa uusi
kirkko, johon jo oli valmiit piirusukset ja tarpeellinen paikka
lahjoitettuna ihan nykyisen kirkon vieressä sekä riittävä
rakennusrahasto. Seurakunta ei ollut suuri; ainoastaan noin 50 henkilöä
oli kokoontunut jumalanpalvelukseen. Sanomattoman suloiselta tuntui
olla taas yhdessä Jumalan seurakunnan kanssa, rukoilla, tunnustaa
syntinsä, veisata virsiä, kuulla sanaa ja saada Herran siunaus. Se
virkisti sydäntä ja mieltä, kuin sade, joka kostuttaa kuivaa maata.
Apulainen B. saarnasi, hyvin pontevasti teroittaen mieliimme sanan
voiman tärkeyttä. Pastori S., joka hoitaa Jerusalemin saksalaista
seurakuntaa, oli matkustanut Jaffaan "diaspora-seurakuntaan", joka on
sama kuin meillä kappeli, päästämään tämänvuotista rippikoulunuorisoa
Herran ehtoolliselle.
Jumalanpalveluksen jälkeen menimme "_pyhän haudan kirkkoon_", joka on
ihan saksalaisen kirkon vieressä ja jonka ovet nyt olivat auki
matkustaville. Sen asema ei suinkaan ole valtaava, se on hyvin ahtaassa
paikassa, rakennusten ja vanhain raunioiden välissä. Sen edustalla on
pieni, säännötön tori, jossa suuri joukko kauppiaita oleskelee,
tarjoellen ohikäyville kaikenlaisia pikku tavaroita, jotka varsinkin
soveltuvat kreikkalais- ja roomalais-katoolilaisille pyhiinvaeltajille.
Oli siinä kaikenlaisia rinnalla kannettavia ristejä, monenlaisesta
puusta tehtyjä helminauhoja, Jordan'in kiviä, jumalan kuvia y.m.s.
Mutta koska me emme olleet "pyhiinvaeltajia", emmekä myöskään kuuluneet
kreikkalaiseen eikä roomalaiseen uskoon ja koska niistä tavaroista
enimmät olivat jotenkin kalliit, astuimme ostamatta ohitse, toivoen
saavamme vielä muualtakin ostella muistoksi sellaisia ja ehkäpä paljon
huokeammasta. Paitsi näitä kaikenlaisia kauppiaita oli siellä myöskin
suuri joukko kerjäläisiä, joista moni näytti raajarikolta ja ontuvalta,
ja jotka jo edellä mainitulla surkealla äänellä kiihkeästi anoivat
almua. Ja juuri kirkon edessä heillä lieneekin hyvä saalis, koska
kirkosta lähtiessä luultavasti monenkin sydän on heltynyt lempeäksi ja
anteliaaksi. Astuessamme kerjäläisjoukon saattamana kirkon ovelle
kohtasimme siinä muutamia munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka jo
olivat toimittaneet jumalanpalveluksensa ja nyt iloisen näköisinä
palasivat "pyhästä paikasta."
Meillä oli siis edessämme toinen Jerusalem'in merkillisistä paikoista.
Edellisenä päivänä olimme seisoneet vanhan liiton, lain ja lupauksen
liiton kukkulalla, Morian vuorella, joka ei ole kaukana. Nyt taas
seisoimme uuden liiton kukkulalla, jota Jesus kerran kasteli verellään
silloin, kun valmisti armon ja totuuden liiton ijankaikkisiksi ajoiksi.
Siinähän sanotaan olevan Golgatan mäki, jonka lähellä Jesuksen hauta
oli pyhän raamatun todistuksen mukaan. Se oli entisen, sittemmin
hävitetyn Jerusalemin muurien ulkopuolella; nyt se on keskellä nykyistä
Jerusalemia. Samoin kuin monesta muulta pyhän maan paikasta, on
tästäkin tutkijain kesken ollut ja on vieläkin eri mieliä. Enimmäkseen
ovat mielipiteet käyneet kahteen eri suuntaan. Muutamat luulevat, että
Golgata oikeastaan on n.s. "_Jeremiaksen kunnas_", joka on
Damaskus-portin edessä ja siis myöskin nykyisen Jerusalemin muurien
ulkopuolella. Toiset, nykyisimmät tutkijat, joista mainittakoon
rakennusneuvos K. Schick, joka on asunut Jerusalemissa 43 vuotta ja
uutterasti tutkinut näitä asioita sekä tehnyt paljon arvokkaita
kaavojakin vanhasta Jerusalemista, ovat tulleet siihen vakuutukseen,
että "pyhän haudan kirkko" on oikeassa paikassa. Minun ei
luonnollisista syistä sovellu virkkaa sanaakaan asiasta, ei tähän eikä
toiseen suuntaan, vaikka kirkon nykyinen paikka minun tunteelleni oli
hyvin vieras. Minähän olin mielikuvitukseni avulla tehnyt vallan toisen
kuvan Golgatasta ja haudasta, joka "oli kallioon hakattu"; mutta olkoon
se sinänsä. Tutkijain vakuutuksen mukaan on siis Golgatan mäki
edessämme; kirkon ovet ovat juuri auki ja meillä siitä on tilaisuus
astua sisään tarkemmin katselemaan tätä merkillistä, joka kristityn
sydämmelle kallista paikkaa, jossa "kunnian Herra" kerran
sanomattomissa tuskissa antoi henkensä taitelussa pimeyden voimia
vastaan, kun hän kantoi maailman syntivelkaa ja joi vihan kalkin
viimeiseen pisaraan asti; jossa kerran aurinko pimeni, kuoleman synkkä
varjo peitti maan, kallio halkesi ja haudat aukenivat; jossa hän lepäsi
haudan hiljaisessa kätkössä ja kolmantena päivänä nousi ylös
kuolleista. Miten elävinä ja voimakkaina olivat nyt sieluni silmäin
edessä kaikki nämä tapaukset, joista olin niin monesti ennen lukenut ja
esittänyt seurakunnalle! Minä aloin niitä uudestaan muistella ja ne
kuvautuivat eteeni niin selvinä, kuin olisivat ne juuri nyt
tapahtuneet.
"Pyhän haudan kirkko" on kaunis, muhkea rakennus tai oikeammin ryhmä
merkillisiä rakennuksia, jotka välttämättä vetävät puoleensa
matkustavaisen huomiota. Siinä on ensinnäkin kaunis "_kupoolikirkko_",
jonka päällä muhkea, musta kupu lepää, oikea mestariteos raudasta,
jonka kustannukset Venäjän keisari Alexander II ja Ranskan keisari
Napoleon III suorittivat Krimin sodan jälkeen ja jonka eri osat ovat
tehdyt Euroopassa ranskalaisten ja saksalaisten rakennusmestarien
johdolla ja sitte kuljetetut laivoilla Jaffaan sekä sieltä kameeleilla
Jerusalemiin. Sitä paitsi on siinä kaksi muuta suurta kirkkoa ja niissä
koko joukko pienempiä kappeleja eri uskokunnille. Katoolilaisilla,
kreikkalaisilla, venäläisillä, armenialaisilla, koptilaisilla,
abessinialaisilla on kaikilla eri osansa tässä kirkkoryhmässä ja
kaikkiin niihin on eri ovet rakennuksen sisältä, jonne ulkoa on
ainoastaan yksi pääportti. Moni kirkkokunta on siten koettanut saada
itselleen osan tästä pyhästä paikasta ja kaikki ne pitävät
omaisuuttansa suuressa kunniassa. Kaikki myöskin koettavat kilvan
koristella kappelejansa. Sen tähden on siellä runsaasti kultaa, hopeaa,
maalauksia, taideteoksia y.m. Oikein täytyy hämmästyä ja kummastua
nähdessään kaikkea sitä rikkautta ja komeutta, kuin sisään astuessa
leviää silmäin eteen. Ainakin mitä tähän paikkaan koskee, voidaan
sanoa, että uhraavaisuus on ollut ja on suuri eri uskokuntiin
kuuluvilla kristityillä. Itse ulkofasaadi ei ole erittäin merkillinen,
vaan tekee kuitenkin suurenmoisen vaikutuksen. Kaksi mahtavaa
göötiläistä portaalia (pääovea) pilareineen on todistuksena
ristiretkien ajalta. Jo niissäkin on koko joukko koristuksin ja
maalauksia; siihen nähden ei ole mitään säästetty. Etehisen astuttua
näkyy ensinnä suuri, suorakulmion muotoinen kivi, joka makaa keskellä
lattiaa. Kalliita lamppuja riippuu sen päällä, levittäen sille
salaperäistä välkettä. Se on n.s. "_voitelus-kivi_", jolla Jesuksen
pyhän ruumiin sanotaan maanneen voideltaessa ennen hautaan panoa.
"Pyhiinvaeltaja", tultuaan kiven luo, lankee tavallisesti polvilleen
hartaasti ja liikutettuna suutelee sitä ollen lujasti vakuutettu, että
on huulillaan koskenut samaa kiveä, jolla hänen Herransa kerran on
levännyt. Kun sitte etehisestä, jossa tämä kivi on, noustaan oikealle
päin ylös rappusista, jossa on noin 18 porrasta, tullaan n.s.
_Golgata'lle_, siis siihen paikkaan, jossa Jesus naulittiin ristiin
kahden ryövärin keskelle ja jossa hän, kestettyään ankaran taistelun
pimeyden voimia vastaan, pilkattuna ja häväistynä kallisti päänsä ja
antoi ylön henkensä. Matkustavaiselle näytetään maasta niitä reikiäkin,
joissa Jesuksen ja ryövärien ristit muka ovat seisoneet; näytetäänpä
kalliossa myöskin rakoa, joka syntyi maan järistyksestä Jesuksen
kuollessa ristillä. Se on ympäröity leveällä hopeavanteella merkiksi,
että "pyhiinvaeltajat" ja muut helpommin löytäisivät sen. Vapahtajan
viime hetkien tapahtumia koetetaan siis tässä tehdä ilminäkyviksi
katsojille. Kaikki tämä, johon huomiota käännetään, kuitenkin enemmän
vain seoittaa mieltä, kuin siinä herättää juhlallisia tunteita. Ken on
lukenut ja vakavasti tutkinut evankeelista historiaa, hän on tehnyt
itselleen ihan toisenlaisen kuvan tästä paikasta, ja tuskinpa vain
kukaan saanee ajatuksissaan syntynyttä kuvaa ja tätä paikkaa mihinkään
sopusointuun keskenään. Suuri joukko kalliita lamppuja levittää
salaperäistä valoaan tähän hiljaiseen paikkaan.
Me laskeudumme alas samoja rappusia, kuin nousimme n.s. Golgatalle,
astumme voitelus-kiven ohitse ja menemme suoraa päätä suureen
pääkirkkoon. Se on jotenkin avara ja hyvin korkea, pyöreä rakennus
("rotunda"), jota moni on verrannut Rooman "panteoniin." Paitsi
suunnattoman suurta joukkoa kalliita lamppuja, valaisevat sitä myöskin
ikkunat korkeassa kuvussa. Ylt'ympäri seiniä on pylväitä ja keskellä
pieni kappeli mustasta marmorista, jonka sisällä on se paikka, jota
oikeastaan sanotaan "_Jesuksen haudaksi_." Astuessamme kirkkoon näimme
kappelin edessä muutamia hartaita munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka
kyynelsilmin kumartuivat syvälle alas suutelemaan lattiakiviä. Koko
heidän käytöksessään näkyi syvintä kunnioitusta tätä pyhää paikkaa
kohtaan, jonka edessä he odottelivat pääsyä kaikkein pyhimpään, itse
hautaan. Ensin tullaan n.s. "_enkeli-kappeliin_", jonka laattialla on
se kivi, jonka päällä istuen enkeli ilmoitti Jesuksen ylösnousemisen.
Luolan eli haudan ulkopuoli on koristettu parvekkeilla ja karniiseilla,
veistoksilla ja pikku pylväillä. Oven eteen on asetettu 4 erittäin
kaunistekoista, korkeaa lamppua ja oven päällä riippuu 14 pientä,
hienotekoista hopealamppua. Näistä monista lampuista leviää lumoavaa,
hämärää valoa tähän salaperäiseen paikkaan. Hautaan astutaan hyvin
kapeasta ja matalasta aukosta, joka aina on avoinna kävijöille. Koko
sisus on verhottu valkoisella marmorilla, niin että nyt ei enää
oikeastaan voi saada varmaa vakuutusta, onko tässä kohden alkuaan ollut
hauta kalliossa. Luola on ainoastaan 7 jalkaa pitkä, joten sinne siis
yht'aikaa mahtuu ainoastaan kaksi tai kolme henkeä katselemaan.
Oikealla puolen on se paikka, johon tarinan mukaan Jesuksen ruumis
laskettiin ulkonevalle kallion särmälle. Tämäkin penkki eli
kallioporras on verhottu valkoisella marmorilla. Suuri joukko kulta- ja
hopealamppuja palaa sisällä ainiaan. Tuntemattomat kristityt, varsinkin
itäisistä ja katoolisista maista, pitävät itseään sanomattoman
onnellisina, jos kerrankin saavat täällä laskeutua polvilleen ja
toimittaa hartauttansa. Harvoin, tuskinpa koskaan on paikka ihan
tyhjänä hartaista ihmisistä.
Paitsi näitä paikkoja mainittakoon vielä maan-alainen _Helenan kirkko_
eli, niinkuin sitä myöskin nimitetään, "kirkko, josta oikea risti
löytyi." Siihen laskeudutaan lyhyitä rappusia myöten. Se on
koristuksiltaan paljon yksinkertaisempi, kuin muut ja näyttää hyvin
vanhan-aikaiselta. Tarinan mukaan juuri sieltä löysi kuuluisan keisari
Konstantinus Suuren äiti Helena oikean ristin, jonka juutalaiset olivat
heittäneet samoin kun molempain ryövärein ristitkin syvään kaivoon.
Yleensä on mahdoton täydellisesti esittää tai kuvata "pyhän
haudan kirkkoa" eri osineen. Jos lukijani joskus ovat käyneet
kreikkalais-katoolisessa tai roomalais-katoolisessa kirkossa, voivat he
itse sen mukaan summita tästäkin kuvan, joka jonkin verran vastaa
todellisuutta. Ahdistusta tuntuu protestanttisen kristityn mielessä
hänen palatessaan "pyhän haudan kirkosta"; siellä on niin paljo, joka
on ihan vastoin yksinkertaista raamatullista kertomusta Jesuksen
haudasta, joka oli hakattu kallioon, että mielelläänkin jättää tämän
kirkon kaikkine kalleuksineen ja koristuksineen. Niin tuntui ainakin
minusta. Pyhän raamatun yksinkertainen kertomus on paljon arvokkaampi,
kun kaikki se kulta, hopea, y.m., joka on uhrattu tähän paikkaan monen
vuosisadan kuluessa. Tosin on helppo ymmärtää syyt, jotka ovat
herättäneet tämän uhraamis- ja koristamishalun; mutta kuitenkin
olisin tässä paikassa, jonne olin sydämmestäni ikävöinyt kerran
päästä, toivonut tapaavani enemmän yksinkertaisuutta, enemmän
tosiraamatullista. "Ihminen näkee sen, mitä silmäin edessä on; mutta
Jumala katsoo sydämmeen. Herran silmä katsoo uskoa." Niin ajattelin
minä sydämmessäni. Häntä eivät miellytä ulkonaiset koristukset, kulta,
hopea eikä komeus; vaan missä hän näkee sydämmen, joka on koristeltu
uskolla ja rakkaudella, sinne hän tahtoo tulla vieraaksi. Siellä on
Jesuksen oikea hauta, oikea lepopaikka.
Monta tuntia olimme viipyneet kirkossa ja palasimme asuntoomme ihan
väsyksissä ruumiin ja sielun ponnistuksista. Iltapäivällä teimme retken
kaupungin lähistöön muutamien saksalaisten ystävien seurassa, joita jo
olimme ehtineet hankkia.
Ennen kuin ryhdyn kuvailemaan ympäristöä, tahdon kuitenkin saattaa
lukijani _Valitusmuurille eli Itkupaikkaan_, johon juutalaiset joka
perjantai kokoutuvat suremaan muinaisen kaupungin ja temppelin hävitystä
ja omaa onnettomuuttansa ja tottelemattomuuttansa sekä rukoilemaan
Jehovaa tulemaan avuksi jälleen rakentamaan Jerusalemin muureja. -- Oli
perjantai 25 p. Huhtikuuta, kun menimme tähän merkilliseen paikkaan,
jota Jerusalemiin tulleiden matkustavaisten ei pidä jättää näkemättä.
Vaikea meidän oli oppaatta löytää tuota paikkaa, joka on äärimmäisenä
nykyisen temppelipaikan vasemmassa laidassa, lähellä _Miftporttia_.
Kauan etsittyämme ja kyseltyämme saavuimme sinne viimein. Paikka ei
itsessään ole merkillinen, mitenkään huomattava eikä puoleensa vetävä.
Ei siinä näy mitään muuta, kuin muuri, joka nykyään osana kuuluu siihen
suureen muuriin, joka tukee temppelipaikkaa, jolla Omarin moskea
sijaitsee ja vieressä on ahdas sola, johon saattaa mahtua muutamia
kymmeniä ihmisiä. Juutalaiset luulevat tätä muurin osaa jäännökseksi
sen vanhan, rakkaan temppelin muurista, joka kerran oli heidän
ylpeytensä, ja tosin se osa näyttääkin vähän vanhemmalta, kuin muu
muuri. Mutta onko siinä luulossa mitään perää, on nyt enää niin monen
vuosisadan jälkeen vaikea, jopa mahdotonkin ratkaista. Kuitenkin
pysyvät juutalaiset lujina siinä uskossaan ja toimittavat siellä yli
koko vuoden joka perjantai tavallisella hartaudella rukoushetkensä.
Kuinka kanan he ovat niin tehneet, lienee vaikea sanoa; mutta kyllä se
tapa johtunee ikivanhasta muinaiskertomuksesta, joka tämän kansan
keskuudessa liikkuu. Tullessamme perille tapasimme siellä noin 40
juutalaista, miehet pitkissä viitoissaan ja naiset valkoisissa
vaatteissa, vanhoja ja nuoria sekaisin, useimmilla kädessä kirja, jota
he ahkerasti lukivat puoliääneen. Kirjoissa näytti olevan psalmit
hebrean kielellä. Heidän näkönsä ja viitteensä hartaushetken aikana
kiinnittivät huomiomme. Muutamat rabbinit, jotka on helppo tuntea
heidän omituisista viitoistaan ja karvalakeistaan, olivat uutterimmat
rukouksensa toimittamisessa. Monella oli silmät kyynelissä, huulet
valituksessa ja koko muoto suruisena. Ei epäilemistäkään, että he
toimittivat rukoustansa täydellä todella ja hartaudella. Sittemmin
saimme kuulla, kun ihmettelimme, mitenkä he voivat itkeä yli koko
vuoden, että juutalaiset tavallisesti keskuudestaan valitsevat tätä
tarkoitusta varten sellaisia henkilöitä, joiden on helppo vuodattaa
kyyneliä. Rukoustoimitus tapahtui seisoalla siten, että rukoilija,
luettuaan muutamia sanoja, löi moneen kertaan päätänsä muuriin, luki
taas muutamia sanoja, löi taas päätänsä muuriin ja koetti käsin
syleillä rakasta paikkaa. Muuten myöskin näkyivät he lakkaamatta
heiluttelevan ruumistaan kummallekin puolelle. Koko joukossa oli
alituista liikettä, toinen tuli, toinen läksi. Yhtenään kuului
hiljaista myrinää tästä rukoilevaisesta joukosta, joka toimittaa
hartauttansa auringon laskuun asti. Vertaamalla heitä muurahaispesään
voitanee saada jotenkin oikea kuva juutalaisista Valitusmuurin tykönä.
Surettavan vaikutuksen teki katsojaan tämä jumalanpalvelus, tämä
itkeminen ja valittaminen, johon ei tule mitään vastausta taivaasta
ennen, kuin Juudan kansa todella kääntyy Herran tykö ja tunnustaa
Jesuksen Nazaretistä Messiakseksensa ja Vapahtajaksensa. Että Israel on
kirouksen tuomion alla ja soaistuna sen tähden, että se hylkäsi ja
ristiinnaulitsi "kunnian Herran", siltä minusta taaskin tuntui
katsellessani tätä joukkoa, joka itki ja valitti kaupungin ja temppelin
kukistusta ja omaa onnettomuuttansa. Itsestään heräsi sydämmessäni
kysymys: _Milloin_ otetaan tuomio pois tältä kansalta? _milloin_ se
palaa Herran tykö? _milloin_ tulee Israel vapahdetuksi? _milloin_ sen
silmät aukenevat? Vastaus viipyy ehkäpä vielä vuosisatoja; vaan että
niin on tapahtuva, sitä ei voi epäillä kukaan, joka uskoo Jumalan sanan
totuuden.
Me olemme nyt kävelleet ympäri kaupungin merkillisillä paikoilla ja
siirtyneet aikoihin, jotka ovat aikaa sitte kadonneet, ja mieleemme on
muistunut tapauksia, jotka todistavat Jumalan vanhurskautta ja
rakkautta. Ja nyt siirtykäämme kaupungista ulos ympäristöön, etsimään
sieltäkin vanhurskauden, rakkauden ja armon jälkiä. Alkakaamme
vaelluksemme pitkin _Via dolorosa'a_ (tuskien tietä), jota myöten
tarinan mukaan kallis Vapahtajamme on käynyt Pilatuksen palatsista
Golgatalle ja jossa mustat kirjaimet huoneiden seinissä kertovat meille
eri kohtauksia tästä vaelluksesta, luultavasti tarkoittaen evankeelisen
historian eri kohtia. Katu on monimutkainen ja sen varrella on monta
huomattavaa paikkaa, esim. _Ecce homo-kappeli, Beronikan kuva_ y.m.,
joiden luo emme kuitenkaan pysähdy, vaan kiiruhdamme ulos kaupungista.
Katu päättyy _Stefanin porttiin_, joka on kaupungin itämuurissa. Siitä
lähtiessä voidaan valita kaksikin tietä, joista toinen on jyrkkä ja
kivinen, toinen vähän tasaisempi ja loiva. Kumpikin vie _Josafatin_
laaksoon, jossa _Kidronin_ oja juoksee. Ojan poikki, joka kuivana
vuoden-aikana on kuivillaan, on silta. Tie viepi sitte Öljymäen
juurelle, jossa se taas haarautuu. Stefanin portin vuori on jatkoa
temppelivuoresta. Käännyttäköönpä kummalle hyvänsä tielle, niin aina
tavallisesi kokoutuu ympärille joukko kerjäläisiä, jotka istuvat tien
varrella, odotellen muukalaisia, joiden täytyy kulkea tästä, jos
tahtovat päästä äskenmainittuihin paikkoihin. Enimmät näistä
kerjäläisistä ovat raajarikkoja, jotka sauvojen ja keppien avulla
laahaavat viheliäistä ruumistansa. Siinä on sokeita, ontuvia,
spitaalisia, y.m., oikea viheliäisyyden ja tuskan kuva. Kaikki
näyttelevät viallisia jäseniään ja huutavat kaikkein onnettomimmalla
äänellä: "Bachschisch, chavadja bachschisch!" Ja ne, jotka eivät voi
liikkua, työntävät sauvallaan esiin astian, johon almua sopii panna.
Rynnäkkö heidän puoleltaan on niin ankara, että kovasydämmisimmänkin
täytyy heltyä antamaan joku "megalik" (pieni turkkilainen raha, noin
4 pennin arvoinen). Nyt johduin ajattelemaan tapausta Jerikon luona,
kun Jesus vaelsi viimeistä kertaa Jerusalemiin ja sokea Bartimeus istui
tien varrella, kerjäten almua ohi kulkevilta, kuten Luukas kertoo
evankeliumissaan (18:35-43).
Mutta jätämme nämä repaleiset vaivaiset, annettuamme heille jotakin ja
siten osotettuamme edes vähän sääliä heidän viheliäisyyttänsä kohtaan
ja jatkamme kävelyämme Kidronin ojan poikki vuoren juurelle, joka on
mainitun laakson toisella puolen. Siinä on _Getsemane_, jonka
mainitseminen herättää joka kristityssä pyhimpiä ja rakkaimpia muistoja
ja syvimpiä tunteita ja ajatuksia. -- Oli iltapäivä 24 p:nä Huhtikuuta,
kun matkakumppanini ja minä ensi kerran saavuimme tähän meille niin
tuttuun ja kuitenkin vielä näkemättömään paikkaan, jonka ohitse olimme
jo edellisenä sunnuntaina ratsastaneet palatessamme Betaniasta.
_Yrttitarha_, kuten sitä nimitetään evankeelisessa historiassa, on heti
oikealla puolella, kun kaupungista päin tullaan Öljymäelle. Se on
nykyään suorakulmion muotoinen ala, ympärillä sangen korkea savimuuri.
Sisälle pääsee hyvin kapeasta ja matalasta portista, joka on tehty
muurin itäosaan. Sisään astuessa johduin ehdottomasti kysymään: "Tämäkö
tosiaankin on Getsemanen yrttitarha, joka minun ajatuksissani on
muodostunut ihan toisen näköiseksi." Itse ala on nyt hyvin pieni;
puiden luku on vähäinen: ainoastaan joitakuita öljypuita ja kahdeksan
suurta sypressiä, joiden sanotaan olevan ikivanhat, jopa aina Jesuksen
ajoilta asti. Paitsi näitä on vielä keskellä aitausta erittäin ihana,
fransiskaanimunkkien hyvästi hoitelema kukkatarha, jossa kasvaa mitä
kauneimpia ruusuja, leukoijia, hyasintteja y.m. Meidänkin siellä
käydessämme oli eräs puvustaan helposti tunnettava fransiskaanimunkki
kastelemassa kukkia, joiden ihanaa, huumaavaa tuoksua oli hiljainen,
viileä ilta-ilma täynnä. Työhönsä näytti munkki olevan hyvin
tyytyväinen; hän oli siellä kukastossa, kuin isä lastensa keskellä.
Muurin sisäseinässä on monta n.s. katoolilaista asemaa eli komeroa,
joihin sovitetut veistokuvat esittävät eri kohtia Vapahtajamme elämästä
ja varsinkin hänen viime hetkistään. Italian kielisistä
päällekirjoituksista voidaan aavistaa kuvien merkitystä. Näiden asemien
eli komeroiden edessä toimittavat hurskaat katoolilaiset hartauttansa
tässä hiljaisessa paikassa, johon kalleimpia muistoja liittyy.
Sanomaton hiljaisuus vallitsi siellä sekä nyt että muinakin kertoina,
kuin siellä kävimme. Olimme jättäneet taaksemme meluisen kaupungin
viheliäisyyksineen ja siivottomuuksineen ja astuneet paikkaan, jossa
hiljaisuus vallitsee kaikkialla. Ihmeellinen, selittämätön tunne
valtasi minutkin tässä paikassa. Tuntui vastustamatonta vetoa
laskeutumaan polvilleni ja avaamaan sydämmeni rukouksessa Herralle.
Huomaamatta ja ihan hiljaa tottelinkin tätä vetoa ja heittäydyin maahan
täällä, jossa Herra Jesus kerran makasi kasvoillaan maassa ja kostutti
sitä pyhällä ja kalliilla verellään. Kauan, aina pimeän tuloon asti
olimme täällä, milloin kävellen, milloin levähtämässä istuen jollakin
kivellä. Hiljainen kunnioitus, ijäisyyden esimaku ja autuaallinen rauha
täyttivät mielemme. Sellaiset hetket ovat tosiaan sielun juhlahetkiä.
Ajatuksissani muistelin niiden tapausten eri vaiheita, jotka kerran
olivat täällä tapahtuneet pimeänä yönä, jolloin Elämän ruhtinas,
Jumalan ja ihmisten Välimies oli siellä opetuslapsineen. Opetuslapset
makasivat portin luona sill'aikaa, kuin Vapahtaja kilvoitteli hirmuisen
taistelunsa pimeyden ruhtinasta vastaan, kantaen sen tuomion ja
kirouksen, joka oli synnin katkera seuraus. Täällä, tässä hiljaisessa
yrttitarhassa, joka hänen aikanaan luultavasti oli paljon suurempi ja
metsäisempi, käyskenteli hän edes takaisin pimeinä hetkinä. Puut hänen
ympärillään olivat ainoina sen tuskan ja hädän näkijöinä, joka ahdisti
hänen pyhää sieluansa; ainoastaan ne kuuntelivat äänettömässä
osanottavaisuudessaan valituksia, rukoushuutoja: "Isä, jos sinä tahdot,
niin ota pois minulta tämä kalkki; kuitenkin ei minun tahtoni, mutta
Sinun olkoon!", jotka sanat taistelun aikana tunkeutuivat kuuluviin
hänen pyhiltä huuliltansa. Tässä ahdisti häntä pimeyden ruhtinas koko
voimallaan ja kiihkollaan. Kuoleman voima ja valta tahtoi täällä
kokonaan kukistaa hänet, joka oli tullut tuomaan elämää ja
katoomattomuutta synnin ja kuoleman vangeille. Täällä täytyi hänen
alkaa juoda katkeraa "vihan kalkkia", jonka hän sitte tyhjensi pohjaan
asti, tätä kalkkia, jonka sisällyksenä oli meidän syntiemme kirous.
Pimeys vallitsi ympärillä, pimeys peitti hänen sielunsa, kun hän
syntisten sijasta makasi täällä synnin raskaan taakan alla ja oppi
kuuliaisuutta kärsimisen kautta (Hebr. 5:8). Mutta viimein välkähti
valo ijankaikkisuuden maailmasta, taivaallisen Isän helmoista. Pojan,
joka täällä yksinään sotki viinakuurnaan, ja Isän keskinäinen yhteys
oli tosin hajota, ja se tuntui hirmuiselta; mutta ei se kuitenkaan
hajonnut. Poika sai lohdutusta Isältä. Isän lähettämä enkeli sitä
hänelle toi juuri tässä paikassa. Vahvistuneena nousi hän uljaasti ja
meni taas portille, jossa hänen opetuslapsensa olivat pimeyden ja
murheen voimasta nukkuneet. Tie, kärsimisen, ristin ja kuoleman tie,
jota hän sittemmin oli vaeltava, oli hänelle nyt selvillä. Hänen
sanansa opetuslapsille: "Jo nyt kyllä on, se hetki on tullut; katso
ihmisen poika annetaan ylön syntisten käsiin; nouskaat, käykäämme!
katso, joka minun pettää, se lähestyy!" ne sanat ilmoittivat selvään,
että hän täydellisesti tiesi, mitä hänelle oli tulossa. Hän tiesi, että
ainoastaan hänen uhrinsa Golgatalla oli saava aikaan Jumalan ja
syntisten välillä sovinnon, joka oli välttämätön, jos syntein anteeksi
saamisen, elämän ja autuuden piti tuleman syntisten osaksi.
Ja hän kantoi sen uhrin vapaatahtoisesta sydämmestä ja sulosta
rakkaudesta, tietäen, että Isä sitä vaati häneltä, joka oli ottanut
sovittaakseen syntisten asian.
Oltuamme nyt Getsemanessa ja tutkisteltuamme mielessämme näitä yleviä ja
syvällisiä muistoja, palatkaamme hiljaa kaupunkiin. Pimeä on jo tullut;
aurinko ei enää luo kultasäteitään kaupunkiin eikä temppeliin; kävely
siis tapahtuu tuossa omituisessa hämärässä, joka peittää kaupungin ja
maan. Vieno tuuli suhisee öljypuiden latvoissa. Enimmät kerjäläiset
ovat jo poistuneet tavallisilta paikoiltaan; ainoastaan jokunen on
vielä siellä täällä, ehkä muistaen meidän menomme yrttitarhaan ja
odottaen meiltä vielä paluumatkallakin ropoa. Paimenet ajavat
lammas- ja vuohilaumojansa kotiin meidän edellämme. Me astumme niiden
jäljestä sisään Stefanin portilta ja saamme kävellessämme monta
opettavaista havaintoa paimenen ja lammasten keskinäisestä suhteesta.
Tässä yhteydessä pyydän lukijaa seuraamaan meitä _Öljymäelle_, joka
nousee noin 400 jalan korkeuteen Josafatin laakson itäpuolella ja on
merkillisimpiä paikkoja evankeelisessa historiassa. On lauvantai 26 p.
Huhtikuuta. Vuoren ympäri olimme jo kerran ratsastaneet ja usein olimme
ikkunastamme katselleet sitä, mutta sen päällä emme olleet vielä
käyneet. Rinne on jotenkin jyrkkä ja sen tähden tarvitaankin
melkoisesti voimia sinne noustessa, varsinkin lämpöisenä ja
auringonpaisteisena kesäpäivänä, jolloin lämpömittari näyttää varjossa
noin 28 ast. R. (= 35 ast. C.). Yli koko vuoren kasvaa kauniita
tiheälehtisiä öljypuita, vaikka ei niin runsaasti, kuin ajatuksissani
olin kuvitellut. Päin vastoin niiden vähälukuisuus tekee ilmi selväksi
sen totuuden, että metsänhaaskaus on kohdannut vuorta. Sehän on saanut
nimensä juuri niistä puista. Hyvin luultavasti siellä muinoin kasvoi
varsin tiheäkin öljypuumetsä, joka monissa Jerusalemia ja sen
ympäristöä kohdanneissa hävityksissä on suurimmaksi osaksi
haaskaantunut. -- Vuorelle voidaan nousta kahtakin tietä, jotka
molemmat vievät samoille perille. Me valitsemme oikean puolisen, joka
lähtee melkein Getsemanen portilta ylös päin eikä ole niin jyrkkä kuin
toinen, joka menee suoraan ylös vuoren huipulle. Ensimmäinen rakennus,
jonka tapaamme tämän tien varrella ja johon astumme sisään, on
_Getsemanen kirkko_ oikeallapuolen. Se on venäläisten oma, eikä siinä
ole mitään muuta erittäin merkillistä, kuin joitakuita kauniita
maalauksia, joista Werestschagin'in taulu, kuvaava vaimoja, jotka
aikaisin pääsiäisaamuna menivät Kristuksen haudalle, ansaitsee suurinta
huomiota. Kirkossa palveleva vahtimestari tahtoi välttämättä meitä
kirjoittamaan nimemme ja kotopaikkamme vieraskirjaan. Ja kuu täytimme
hänen tahtonsa, oli hän heti valmis huomauttamaan, että mehän olimme
venäläisiä, koska olimme kotoisin Suomesta, vaikka ei kumpikaan meistä
osannut venättä muuta, kuin jonkun sanan. Mitään eroa suomalaisten ja
venäläisten välillä ei hän näyttänyt tietävän, ei käsittävän; eikähän
tuo ole niin kummallistakaan.
Astuttuamme vähän matkaa edelleen oli samalla puolen tietä toinen
kirkko, nimeltä _Pater noster_ (Isä meidän.) Sen on rakentanut vuonna
1868 rikas ruhtinaallinen ranskalainen vaimo, Latour d'Auvergne, joka
siten on tahtonut koristaa tätä paikkaa, jossa joka jalansija on Herran
Jesuksen pyhittämä hänen vaellus-aikanansa maan päällä. Syynä, miksi
hän kappelille antoi mainitun nimen, on eräs muinaiskertomus, joka
sanoo Jesuksen juuri siinä paikassa opettaneen opetuslapsillensa _Isä
meidän_ rukouksen. 32 eri kielellä on tämä rukous kirjoitettuna
marmorilevyihin, jotka on sijoitettu kirkon seiniin ylt'ympäri. Olipa
siinä myöskin Ruotsin ja Norjan kielillä luettavana tämä ihana rukous,
joka on kaikille ja kaikkina aikoina ollut ja on vastakin oleva
mallirukouksena. Rakasta Suomen kieltä ei kuitenkaan ollut tuossa
suuressakaan joukossa; mutta kukapa suuressa maailmassa ajattelisikaan
Suomen kansaa ja sen kieltä, jota vähän päälle 2 miljoonaa ihmistä
puhuu.
Mitä ylemmäksi ehdimme vuorelle, vielä muutamien viheliäisten töllien
ohitse, joiden luona kerjäilevät lapset meitä ahdistavat, sitä
suuremnoisemmaksi laajenee näköala joka taholle.
Matkamies tietysti ei tyydy ennen, kuin pääsee ylös ihan vuoren
huipulle asti, josta n.s. _taivaaseen astumisen torni_ vielä ylenee
melkoisen korkealle. Muinaistarina sijoittaa Jesuksen taivaaseen
astumisen siihen paikkaan, jossa tämä torni on. Tornista on mitä
suurenmoisin näköala. _Juudan vuoret_ lännessä, _Moabitein vuoret_ ja
_Kuollut meri_ kaakossa, _Betlehem_ ympäristöineen etelässä j.n.e. ovat
kuin elävänä kuvatauluna silmäin edessä, mainitsemattakaan Jerusalemia
ympäristöineen, joka on tuossa juuri alla. Öljymäelle näyttää kaupunki
suurenmoiselta ja lumoavalta. Vasta sieltä katsoen voi oikeastaan
arvata, miten mahtava asema tällä Juudan pääkaupungilla on ollut ja
vielä on.
Vastustamattomasti muistuu mieleen monta kohtaa evankeelisesta
historiasta, kun seisoo Öljymäellä ja katselee avaraa ympäristöä. Tähän
paikkaan liittyy kalliita ja opettavaisia muistoja, jotka ovat
varoitukseksi ja lohdutukseksi kristityille kaikkina aikoina. Kerran
Herra Jesus lihansa päivinä istui, opetuslapset ympärillänsä, tällä
vuorella ja sanoi, katsahtaen kaupunkiin ja temppeliin, jotka
uhoittelevina ja ylpeinä olivat kaikessa loistossaan hänen edessänsä:
"Ettekö te kaikkia näitä näe? Totisesti sanon minä teille: ei pidä
tässä jätettämän kiveä kiven päälle, jota ei maahan jaoteta"
(Mat. 24:2.) Ja niin kuin hän silloin sanoi, niin on ihan sanain mukaan
tapahtunutkin. Toisen kerran hän ratsastaessaan tämän vuoren ylitse,
edellä ja jäljessä opetuslapset ja paljo kansaa, pysähtyi hetkiseksi
sen kukkulalle ja katsoi kaupunkia ja temppeliä kaikkine ihanuuksineen,
ja katso, "Hän itki sitä ja sanoi: jos sinäkin tietäisit, niin sinä
ajattelisit tosin tällä sinun ajallasi, mitä sinun rauhaasi sopisi,
mutta nyt ovat ne kätketyt sinun silmäisi edestä. Sillä niiden päiväin
pitää tuleman sinun ylitsesi, että sinun vihollisesi skantsaavat sinun
ja ympäri piirittävät sinun ja ahdistavat sinua joka kulmalta. Ja
maahan tasoittavat sinut ja sinun lapsesi, jotka sinussa ovat, ja eivät
jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikkosi aikaa tuntenut"
(Luuk. 19:41-44.) Uskottomuus ehkä nauroi Jesuksen aikana näitä sanoja,
näitä uhkauksia, joiden toteutuminen näytti olevan kerrassaan mahdoton.
Mutta uskottomuuden nopea pilkkanauru katosi ja ylpeä ääni vaikeni, kun
vihollisen sotajoukko seisoi kaupungin edessä, kun se ryntäsi sisään ja
kuin tuli riehui ihanassa, muhkeassa temppelissä Morian vuorella. Kiveä
ei jätetty kiven päälle, niin ihan sanain mukaan toteutui ennustus.
Tällä vuorella seistessä muistuu se ehdottomasti mieleen, ja Jumalan
totuus sekä hänen tuomioidensa ja tekojensa oikeus on elävänä silmäin
edessä. Hyvä olisi, jos nykyaikaiset uskottomuuden sankarit kerrankin
avaisivat silmänsä näkemään tätä Jumalan sanan totuutta ja
punnitsisivat historian voimakasta todistusta. Mutta heistä voidaan ja
täytyykin sanoa samoin, kuin silloisen Jerusalemin asujamista: "Ne ovat
kätketyt heidän silmäinsä edestä." Näkevin silmin he eivät tahdo nähdä,
kuulevin korvin ei kuulla totuuden sanaa eikä käsittää sydämmellään,
vaan rientävät omaan kadotukseensa.
Se tapaus, joka Öljymäellä seistessä kuitenkin mahtavimmasti nousee
esiin muistojen joukosta, on epäilemättä Kristuksen taivaaseen
astuminen, joka tapahtui 40:tenä päivänä hänen ylösnousemisensa
jälkeen. Evankeelinen historia kuvaa meille tämän tapauksen kaikessa
yksinkertaisuudessaan ja kauneudessaan. Luukkaan mukaan tapahtui
taivaaseen astuminen sillä puolella vuorta, joka on Betaniaan päin, eli
siis sen itäpuolella. Hän kertoo siitä evankeliumissaan näin: "Hän
(Jesus) vei heidät (opetuslapset) ulos hamaan Betaniaan ja nosti
kätensä ja siunasi heitä. Ja se tapahtui, koska hän heitä siunannut
oli, erkani hän heistä ja meni ylös taivaaseen" (24:50, 51.) Apostolein
teoissa hän taas antaa seuraavan kuvauksen: "Koska he siis kokoontuneet
olivat, kysyivät he häneltä, sanoen: Herra, tällä ajallako Israelille
valtakunnan jälleen rakennat? Mutta hän sanoi heille: ei teidän tule
tietää aikaa eli hetkeä, jotka Isä on hänen voimaansa pannut. Vaan
teidän pitää saaman pyhän hengen voima, joka on tuleva teidän
päällenne, ja teidän pitää minun todistajani oleman sekä Jerusalemissa
että koko Judeassa ja Samariassa ja sitte maailman ääreen. Ja kuin hän
nämä sanonut oli, otettiin hän ylös heidän nähtensä, ja pilvi vei hänen
ylös heidän silmäinsä edestä. Ja kuin he katselivat taivaaseen hänen
mennessänsä, katso, heidän tykönänsä seisoi kaksi miestä valkeissa
vaatteissa, jotka myös sanoivat: Galilean miehet, mitä te seisotte
ja katsotte taivaaseen? Tämä Jesus, joka teiltä otettiin ylös
taivaaseen, on niin tuleva, kuin te hänen taivaaseen menevänkin näitte"
(Ap. L. 1:6-11.) Tämä taivaaseen astuminen on niin sanoaksemme Jesuksen
elämän ja toiminnan kruunu. Sen muisteleminen antaa ihmiselle uskoa,
toivoa ja rakkautta ja tulee suuremmaksi hyödyksi ja siunaukseksi
itsekullekin. Hän meni ylös omistamaan sitä valtakuntaa, joka on oleva
ijankaikkinen valtakunta, jossa hän on ijankaikkisesti vallitseva. Hän
on ijankaikkinen kuningas ijankaikkisessa valtakunnassa. Tällä vuorella
siis kerran kruunattiin Vapahtajamme ijankaikkiseksi kuninkaaksi
ijankaikkiseen valtakuntaan, joka on kerran käsittävä koko maailman,
näkyväisen ja näkymättömän. Hänen valtikkansa alle, jolla on voima ja
väkevyys, pitää kaikkein taipuman, niiden, jotka taivaassa, maan päällä
ja maan alla ovat, niin kuin sanotaankin: "Jumala on hänen myös
korottanut ja antanut hänelle nimen, joka kaikkia nimiä suurin on, että
Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet heitänsä kumartaman, jotka
taivaassa ja maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki kielet pitää
tunnustaman, että Jesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniaksi"
(Fil. 2:9-11.) Sellaisia muistoja raamatullisesta kertomuksesta liikkuu
ihan varmaan jokaisen totisen kristityn mielessä, hänen seisoessaan
tällä korkealla, ympäristöä vallitsevalla paikalla. Ja mitä enemmän hän
syventyy tutkistelemaan näitä ihania aineita, sitä juhlallisemmaksi ja
vakavammaksi käy hänen mielensä. Tuntuupa siltä, kuin ijankaikkisen
kuninkaan läsnäolo joinkin määrin valtaisi ja ijankaikkisuuden voimat
siirtäisivät viheliäisen, syntiin langenneen ihmisen keskelle
taivaallisia rikkauksia, joiden perilliseksi ja kanssaperilliseksi
Herra Jesus on hänet asettanut. Tuntui vaikealta jättää taivaaseen
astumisen torni ihanoine näköaloineen. Mutta voimme sen tehdä siinä
varmuudessa, että Herra Jesus, joka on mennyt taivaaseen ja istuutunut
valtaistuimellensa majesteetin oikealle kädelle korkeudessa, täyttää
kaikki ja on läsnä kaikkialla, missä hyvänsä hänen nimeänsä avuksi
huudetaan.
Palatessamme tornista poikkesimme venäläiseen "pyhiinvaeltaja-majaan",
joka on juuri tornin takana. Siellä vartija teki meille hyvää,
virkistävää limonaadia vedestä, sokurista ja sitruunasta, joka laitos
näissä kuumissa maissa on hyvin tavallinen, suosittu ja virkistävä
juoma väsyneelle matkamiehelle. Meidän istuessamme ja juodessamme
limonaadiamme ja vähän levähtäessämme astui suureen juhlasaliin aika
suuri joukko venäläisiä pyhiinvaeltajia, yksinkertaisia miehiä ja
vaimoja, pappinsa johdolla, joka tavallisessa, kaikille tutussa,
pitkässä viitassaan näytti oikein juhlalliselta. Ystävällisesti he
tervehtivät meitä Venäjän kielellä. Ja mekin osasimme sitä sen verran,
että voimme vastata heidän tervehdykseensä samalla kielellä, jopa
myöskin kysyä heiltä, miten he voivat, johon he erittäin iloisesti
vastasivat ystävällisen "hyvin" sanansa. Ystävällisen kohtelumme
rohkaisemana alkoi yksinkertainen pyhiinvaeltaja-joukko laulaa hyvin
juhlallista ja liikuttavaa venäläistä hengellistä laulua, niin että
meidän käyntimme Öljymäellä siten päättyi yksinkertaiseen
jumalanpalvelukseen, vaikka emme voineetkaan ymmärtää laulun sanoja.
Öljymäeltä teemme nyt pikku retken _Betaniaan_, koska koko vaellus
täällä on kävelyä pyhillä seuduilla, ja mainittu paikka on juuri
Öljymäen kaakkoisrinteellä. Kylä ei nyt enää ole mitenkään merkillinen,
koska siinä on ainoastaan kupukattoisia, huononpäiväisiä savimajoja ja
raunioita, joissa beduiinejä asuu kurjuudessaan, köyhyydessään ja
viheliäisyydessään. Muiden muassa asuu siellä kuuluisa beduiiniruhtinas
"_Abu Dis_", jonka tehtävänä on matkustavaisten suojeleminen matkalla
Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon. Kun näkee nuo
savesta kokoonkyhätyt, ulkomuodolta perin vastenmieliset pesät, joiden
edessä tavallisesti tapaa repaleisia miehiä ja vaimoja sekä suuret
joukot puolialastomia kerjääviä lapsia, on hyvin vaikeaa, jopa
mahdotontakin kuvitella tätä siksi pieneksi viehättäväksi kyläksi,
jossa Martta, Maria ja Lazarus asuivat, ja jossa Jesus Jerusalemissa
käydessään niin usein viivähteli. Varmaan se muinoin oli hyvin
viehättävänä vuoren rinteellä öljypuiden ja kukkatarhojen keskellä.
Mutta, ah, miten viheliäisen kurjilta sen savimajat nyt näyttävät! Sen
nimi on nykyään El-Azarije, joka muistuttaa Lazarusta, koska El-Azir on
Lazarus-nimen arabialainen muoto. Juuri tämä nykyinen nimi muistuttaa
matkamiehelle, mitä suurta tässä pikku kylässä kerran tapahtui.
Matkustavaiselle näytetään kivikumpua, jossa sanotaan olevan sen
haudan, jossa Lazarus makasi kuolleena neljä päivää, kunnes Jesus
herätti hänet. Onko tässä ilmoituksessa oikeata perää, lienee nykyään
mahdotonta saada selville. Ei se ainakaan näytä juuri todenperäiseltä,
koska tämä kivikumpu on enemmän kellariholvin, kuin haudan näköinen.
Mutta kaikissa tapauksissa on haudan täytynyt olla jossain tämän paikan
lähellä. -- Itse kylä viehättää matkustavaista sen tähden, että
evankeelinen historia valaisee sitä niin suloisesti ja lumoavasti. Tämä
paikka oli Judeassa Vapahtajalle saman arvoinen, kuin Kapernaum
Genezaretin järven rannalla Galileassa. Hän siellä usein hiljaisuudessa
lepäsi rakasten ystäviensä luona, joita hellin rakkaus liitti Häneen,
kuten Häntäkin heihin. Viime mainittua todistaa muun muassa kertomukset
Johanneksen evankeliumin 11:ssä ja 12:ssa luvussa. Matkamies lukee
mielellään nämä luvut tässä pikku kylässä käydessään, koska hän siten
huomaa, kuinka sydämmellisesti Herra on rakastanut ja rakastaa omiansa,
ja siitä johtuu Marian ja Martan tavalla myöskin puolestansa
rakastamaan Herraa sekä tulee vakuutetuksi, että Herrassa Jesuksessa
Kristuksessa on kuoleman voittava voima.
El-Azarijen ympärillä on nykyään jotenkin hyvästi viljeltyjä peltoja,
jotka ilahuttavat silmää ja haihduttavat autiuden tunteen, jota tämä
paikka muuten herättää. Tie kylästä takaisin Jerusalemiin (noin 3/4
tunnin matka) kulkee Öljymäen etelärinteen ohitse, Josafatin laakson
vieritse. Sen varrella näytetään paikkaa, jossa Jesus kirosi
hedelmättömän viikunapuun (Mat. 21:17-19), ja vähän matkan päässä sitä
edempänä puuta, johon Judas Iskariot'in sanotaan hirttäytyneen. Lähellä
kaupunkia on vasemmalla puolen tietä huono pikku kylä _Siloah_, jo
edellämainitut hautausmaat ja _Absalom'in hauta_. Tästä 40 jalkaa
korkeasta, nelikulmaisesta rakennuksesta mainittakoon ohi mennen, että
juutalaiset astuessaan sen ohitse ovat aina valmiit heittelemään siihen
kiviä, osottaen siten inhoansa siinä makaavan miehen muistoa kohtaan.
Oikealle puolelle jää Getsemane, ja Kidronin ojan poikki saavumme
Stefanin portista takaisin kaupunkiin.
Lähtekäämme vieläkin ulos kaupungista, mutta valitkaamme toinen tie,
joka lähtee Damaskoksen portilta pohjoista kohti. Heti sen ulkopuolella
näemme n.s. _Jeremiaksen kukkulan_, jossa on jotain muutakin
huomattavaa, kuin vaan vuoreen muodostuneet omituiset luolat. Tarina
kertoo Jeremiaksen asuneen jossakin näistä luolista ja siellä
kirjoittaneen ja laulaneen nuo valitusvirtensä, joissa hän ankarasti
ruoskii kansan syntejä ja neuvoo synnintunnustukseen ja parannukseen.
Toiset ovat luulleet Golgatan oikeastaan olleen tällä mäellä, joka on
nykyisen kaupunginmuurin ulkopuolella.
Muutamain askelten päässä Jeremiaksen kukkulasta on n.s. _juutalaisten
kaupungin-osa_, pitkä rivi kohtuullisen suuria, enimmäkseen
yksinkertaisia rakennuksia: maahan muuttaneiden juutalaisten asuntoja.
Enin osa juutalaisista asuu, näet, kaupungin ulkopuolella. He näyttävät
jonkin verran kammoavan kaupungin sisustaa, joka on pakanain hallussa.
Sekä ulko- että sisäpuolelta näyttävät nämä asunnot hyvin siistiltä,
joka osottaa juutalaisten pitävän parempaa huolta puhtaudesta ja
siisteydestä, kuin kaupungissa asuvaisten arabialaisten ja
turkkilaisten. Juutalaisia sanotaan nyt uusimpain tietojen mukaan
olevan noin 20,000. Suuren ahdingon ja monen vainon tähden, jotka
Euroopassa ovat tätä kansaa kohdanneet, on viime vuosina yhä enempi
juutalaisia siirtynyt Jerusalemiin, eikä ainoastaan sinne, vaan myöskin
muihin pyhän maan paikkoihin.
Juutalaisten kaupungin-osan vieressä länsipuolella on n.s.
armenialaisten kaupungin-osa, jossa muhkea kirkko vetää puoleensa
matkustavaisen huomiota. Se on pyhitetty vanhemmalle Jakobille, joka
kuoli marttyyrikuoleman Jerusalemissa vuonna 45 j.Kr.
Katseltuamme näitä juutalais- ja armenialais-asuntoja jatkamme
vaellustamme pohjoiseen päin suurta karavaanitietä pitkin, joka vie
Nablukseen eli entiseen Sikem'iin. Astuskeltuamme noin neljännestunnin
saavuimme suurien _kuningashautain_ luo, jotka ovat oikealla puolen
tietä. Ne ovat kokonaan vuoreen hakattuja suuren suuria hautakammioita,
joiden täytyy jokaisessa herättää mitä suurinta huomiota. Katsoja
pääsee niihin suurenmoisia leveitä kiviportaita myöten, joiden
askeleet ovat harvinaisen mukavat. Portailta astutaan esipihaan
pienestä, kapeasta ja matalasta portista. Esipihasta päästään itse
hautakammioihin kolmesta eri ovesta, joissa suuret kivet ovat
saranoissa liikkuvina osina. Itse hautakammioiden seinissä on
hakatuissa koloissa sivuilla yksi, kaksi tai kolme sijaa eli penkkiä
vainajien ruumiita varten. Kaikki on vielä hyvästi säilynyt, jonka
tähden siellä käydessään saakin mitä selvimmän kuvan siitä, millä
tavalla muinoin näillä seuduin haudattiin kuolleita. Minkä aikaisia
nämä haudat ovat ja mistä israelilaiset saivat niiden mallin, on
mahdoton tietää. Mutta varmaan niiden synty ulottunee hyvin kauas
taakse päin.
Jos sitte astumme edelleen luodetta kohti, tapaamme lukemattoman joukon
vanhoja hautoja, jotka ovat muodostetut seuraavalla tavalla. Ensinnä on
vuoreen hakattu ja holvattu etehinen, johon päästään hyvin matalasta ja
kapeasta ovesta; se on tavallisesti suljettu kivellä, joka vieritetään
auaistessa ulos. Etehiseen mennessä täytyy useimmiten kulkea
ryömimällä, joka ei ole niinkään helppoa sellaiselle, kuin ei ole
oppinut nöyryyttämään itseänsä. Tässä esihuoneessa oli tavallisesti
kivi, jolla ruumis makasi palsamoimis-ajan. Sivuilla ovat itse
hautaluolat vuoreen hakattuina, joihin ruumis siirrettiin palsamoimisen
jälkeen. Kun se oli asetettu tähän sisäluolaan, muurattiin tavallisesti
luolan suu ainiaaksi kiinni. Haudoissa on enempi tai vähempi näitä
ruumiskomeroita perheen suuruuden mukaan. Lähellä hautaa on useimmiten
myöskin säiliö, johon sadevesi sai kokoontua. Hautojen ja säiliöiden
asemasta voimme päättää lähellä olleen myöskin jonkun huvilan tai
asunnon. Sellaisia huviloita oli arvattavasti suuri joukko lähellä
Jerusalemia, sillä varsinkin rikkaat juutalaiset tahtoivat tietysti
asua niin lähellä pyhää kaupunkia kuin mahdollista ja toivoivat tulla
kerran sinne haudatuiksi, kun heidän vaellusaikansa päättyi. Hyvin
luultavasti oli Arimatian Josefilla, joka oli rikas mies ja omisti
Arimatian maatilan eli nykyisen Ramleh'in, myöskin huvila lähellä
Jerusalemia ja sen vieressä kallioon hakattuna hauta, jonka hän antoi
Jesukselle. Hyvin luultavaa on myöskin, että Jesuksen ruumista ei oltu
vielä ehditty sulkea varsinaiseen hautakomeroon, vaan että se vielä oli
etehisessä, koska palsamoiminen ei vielä ollut tehtynä. Etehisen
ulko-oven eteen oli "suuri kivi vieritetty", joka huolestutti niitä
vaimoja, jotka pääsiäis-aamuna riensivät haudalle ennen auringon
nousemista.
Noin kahden tunnin matkan päässä Jerusalemista on vielä yksi hauta,
_Nebi Samvil_ (Samuel'in hauta) muinaisessa Mizpassa, jossa
matkustavaiset myöskin tavallisesti käyvät, enimmäkseen kuitenkin vain
lavean näköalan tähden. Tämä hauta on luoteeseen päin kaupungista,
Juudan-vuorten korkeimmassa paikassa, noin 3,000 jalkaa meren pintaa
ylempänä. Nousu sinne on hyvin vaivaloinen ja paluumatka vielä
vaivaloisempi. Tällä retkellä vasta saa oikein kokea, mitä merkitsee
ratsastaminen raivaamattomalla, kivisellä, kammottavan vaarallisella
tiellä, jossa täytyy peljätä ratsun kompastuvan millä askeleella
hyvänsä. Suurta vaivaa kuitenkin runsaasti palkitsevat mitä avarimmat
näköalat, joita tällä kukkulalla on joka taholla. Raamatullisia
paikkoja, niinkuin Gibea, Ain, Betel j.n.e. sekä Öljymäki, joka meidän
täällä ollessamme välkkyi varsin omituisessa, ihanassa, sinipunervassa
valossa, näkyy tänne ihan selvään. Muutamia beduiiniperheitä asuu
täällä hyvin yksinkertaisissa majoissa keskellä raunioita. He olivat
hyvin ystävällisiä ja tarjoutuivat katsomaan hevosiamme sekä saattamaan
meitä hautapaikalle. -- Paitsi ihanoita, avaroita näköaloja on tällä
paikalla myöskin se viehätys, että sitä mainitaan pyhässä historiassa
ja että se kerran oli merkillinen paikka hänen tähtensä, jonka luullaan
olevan siellä haudattuna. Samuelhan oli Israelin suurimpia tuomareita
sekä uskollinen ja hurskas Herran palvelija, jonka muistoa eivät
mitkään huonot teot himmennä. Tässä ei ole oikea paikka esittää hänen
historiaansa ja merkitystänsä Israelissa, vaikka se olisikin monin
puolin hyvin opettavainen ja vaikka hänen elämässään runsaasti olisi
kaikille soveliaita esikuvia.
Moni luulee tätä paikkaa oikeaksi _Emaukseksi_, jonne kaksi opetuslasta
astui Jesuksen ylösnousemispäivänä, silloin kun Vapahtaja tiellä
yhtyi heihin, selitti heille kirjoitukset ja teki heidän sydämmensä
palaviksi, jäi heidän luoksensa ja leivän siunaamisella ja murtamisella
ilmoitti itsensä ylösnousseeksi (Luuk. 24:13-35). Matka Jerusalemista
tähän paikkaan on jotenkin niin pitkä, kuin evankeelisessa
kertomuksessa mainitaan, nimittäin 60 vakomittaa (runsaasti yhden
peninkulman) eli sabbatin matka. Syötyämme kallion alla kuohuvan,
raittiin lähteen vierellä eväitämme ja juotuamme viiniä lähdeveden
seassa, vaivaloisesta ratsastuksesta väsyneiden voimiemme
virkistykseksi, läksimme auringon lasketessa paluumatkalle, joka oli
vielä vaivaloisempi, koska hämärä tuli ennen kuin ehdimme kaupunkiin.
Inspehtoori Schneller'in, joka ystävällisesti oli lähtenyt oppaaksi
tälle retkelle, oli paluumatkalla käydä hyvin huonosti, hän kun yritti
hevosineen vierähtämään alas korkeasta jyrkänteestä. Jumalan
kaikkivaltiaan avulla hän kuitenkin pelastui ihan vahingotta;
ainoastaan säikähdys vavistutti häntä ja meitä, jotka sen näimme
voimatta auttaa häntä hiukkaistakaan.
Jos vielä mainitsen _Venäläisten_ kaupungin-osan kaupungin
länsipuolella ja _Moses Montefioren valkoisen turvakodin_ kaakon
puolella, Hinnom'in laakson tuolla puolen, toivon lukijaini saaneen
edes jotakin korvausta, että ovat seuranneet meitä kävelyillämme tässä
monin puolin merkillisessä kaupungissa ja sen ympäristössä.
Mutta erehtyisinpä suuresti, jos en puhuisi mitään siitä
hyväntekeväissyys-työstä, jota tässä kaupungissa ja sen ympäristössä
harjotetaan, varsinkin mitä tulee Jumalan valtakuntaan ja sen
levittämiseen maan päällä. Siihen on minulla sitä suurempi syy, kun
meillä Jerusalemissa ollessamme oli onni ja ilo päästä pappein
keskustelukokoukseen, jossa, paitsi kolmea saksalaista protestanttista
pappia, jotka nykyään täällä työskentelevät, myöskin oli läsnä pastori
B. Kairosta ja pastori F. Beyrothista ja jonka neuvotteluissa saimme
selon uskonnollisista oloista ja työskentelystä Jumalan valtakunnan
hyväksi tässä maassa. Tässä kokouksessa, johon meitä erittäin
ystävällisesti kutsuttiin osallisiksi ja joka kesti useita päiviä,
käsiteltiin monta varsin miellyttävää ja opettavaa asiaa sekä
esitelmissä että keskustellen. Kaikki kokouksen jäsenet olivat hyvin
innostuneet suuresta tulevaisuudesta, jonka he katsoivat lähetystyölle
koittavan tässä maassa. Että jotkut lausuivat monta meistä liiankin
hyvätoiveista mielipidettä tuhatvuotisesta valtakunnasta, on
selitettävää siitä, että hehän täällä juuri työskentelevät siinä
paikassa, joka monen mielestä on tuleva mainitun valtakunnan
keskukseksi. Kuitenkin teki sydämmellemme hyvää kuulla lausuntoja,
joissa oli niin paljo toivoa ja uskallusta; ne säilyvät minulla aina
elävinä muistossa ja kiitollisena muistelen näiden rakasten veljien
seuraa ja harrasta työskentelyä Jumalan valtakunnan asioissa. Täten
lausun heille myöskin julkisesti sydämmeni sisällisen kiitollisuuden,
vaikkapa he kielen tähden eivät saisikaan siitä tietoa.
Pyhässä maassa asuu kolmen eri uskon tunnustajia: muhammettilaisia,
juutalaisia ja kristittyjä. Kun Arabialaiset vuonna 638 j.Kr. kulkivat
läpi tämän maan, pakottivat he tulella ja miekalla asujamet kääntymään
uuteen uskoon. Nykyiset Muhammedin uskolaiset ovat siis niiden
jälkeläisiä, jotka kuuluivat vanhaan itämaiseen kirkkoon. --
Juutalaiset taas ovat suurimmaksi osaksi tänne viime vuosikymmeninä
siirtyneitä eri maista ja heidän lukunsa kasvaa yhä kasvamistaan.
Merkit näyttävät viittaavan, että tämä kansa alkaa yhä runsaammin
kokoutua isäinsä maahan. Heidänkin keskuudessaan tuntuu nykyaikoina
vallitsevan jokin keskistymis-ikävä. Ehkäpä siinä lienee jokin alku
raamatullisten ennustusten toteutumiseen lähimmässä tulevaisuudessa,
mikäli ne koskevat tätä kansaa, joka on niin monta vuosisataa ollut
hajoiteltuna kaikkiin maihin ja halveksittuna, pilkattuna ja
vainottuna. -- Täkäläiset kristityt ovat alkuaan kaikki kuuluneet
kreikkalaiseen kirkkoon ja vielä nykyäänkin ovat suurimmaksi osaksi sen
jäseniä.
Kaikki nämä kolmen uskon tunnustajat erittäin suuresti tarvitsisivat
evankeelisen lähetystyön apua, koska he eivät tunne totista Jumalaa
eikä Jesusta Kristusta, vaan vaeltavat pakanain tavoissa. Mutta
valitettavasti on Turkin hallitus ankaroilla asetuksilla tehnyt
erittäin vaikeaksi sen työn muhammettilaisten keskuudessa, jopa melkein
mahdottomaksikin. Sen tähden lähetystyötä väsymättömällä innolla
tehdään paraastaan kreikkalais-oikeauskoisen kirkon ja juutalaisten
keskuudessa.
Jos katsahdamme tähän suureen Jumalan valtakunnan työhön, niin
huomaamme, että juutalaislähetys on aivan eri haara itsekseen. Tämä työ
vaatii työmiehiltänsä aivan erityistä työtapaa. Sen tähden siihen
yksinomaan käytetäänkin sitä varten erittäin kasvatettuja miehiä,
joille on opetettu tähän toimintaan soveltuva työtapa, ja he täällä,
kuten yleensä muuallakin, toimivat erillään muista lähetystyön
haaroista. Juutalaislähetyksellä on monta asemaa: _Jerusalemissa_
20,000:n, _Jaffassa_ 6,000:n, _Safed'issa_ noin 10,000:n ja
_Tiberiaksessa_ 6,000:n juutalaisen keskellä. Lähetystyötä pitävät yllä
paraastaan englantilaiset ja skotlantilaiset ja sen pää-johto onkin
Englannissa ja Skotlannissa. Tämän hyvin lavean lähetystyön
keskuspaikkana on Jerusalem. Siellä on erittäin sitä tarkoitusta varten
rakennettu kirkko, Sionin kirkko, jossa yksi pääpappi ja kaksi
apupappia toimivat. Sitä paitsi on sairashuone omine lääkäreineen, n.s.
_Inquirer house_ ja teollisuus-huone. Jos joku nuori juutalainen minkä
puutteen pakosta hyvänsä kääntyy juutalaislähetyksen puoleen pyytäen
päästä kristillisen kirkon jäseneksi, neuvotaan hänet "inquirer
houseen", jossa hänen aikomustansa ja vilpittömyyttänsä tarkkaan
tutkitaan pitempi tai lyhempi aika. Tämä "inquirer-house", näyttää siis
olevan jonkinlainen _proselyyttikoti_, sellainen kuin on muun muassa
Tukholmassakin. Kenen huomataan vakavasti ja vilpittömästi tarkoittavan
tosikääntymistä, hän saa kauemmin viipyä laitoksessa, oppia siellä
jotakin käsityötä, kuulla saarnaa Kristuksesta ja nauttia opetusta.
Kolmen vuoden kuluessa pitää hänen päättää, ottaako vastaan kasteen.
Antamatta kastaa itseänsä hyvin moni luopuu laitoksesta, palaa
uskoveljiensä luo jatkamaan säännötöntä elämäänsä ilman mitään
varsinaista elintehtävää, ja ainoastaan vähäinen osa ilmoittautuu
saamaan kasteen opetusta ja tulee kastetuksi. Tämä surettava kokemus
saadaan täälläkin tämän kansan keskuudessa, joka vielä vaeltaa
Mooseksen peite silmillänsä.
Samaa tarkoitusta varten on vielä kaksi lasten-kasvatuslaitosta, toinen
poikia ja toinen tyttöjä varten, työhuone vaimoja varten, jossa köyhät
juutalaisvaimot saavat työtä ja ansiota sekä saattavat kuulla Jumalan
sanaa.
Hedelmät tästä suurenmoisesta työstä, joka pystyssä pysymisekseen
vuosittain tarvitsee hyvin suuret summat, ovat vielä täällä, kuten
kaikkiallakin, vähäiset siihen nähden, mitä siitä on toivottu. Näyttää
siltä, kuin Herran aika ei vielä olisi tullut. Syynä tähän vähäiseen
menestykseen näyttää, sen lisäksi, että Juutalaisilla on kuurot korvat
evankeliumia kohtaan, olevan vielä erittäin se seikka, että
kristillistä lähetystyötä oikein säännöllisesti vastustetaan. Jott'ei
vanhemmat lähettäisi lapsiansa kristillisiin laitoksiin, on Pariisissa
oleva _Alliance israelite_ (Israelilainen yhdistys) perustanut sitä
varten lastenkodon, jossa sekä annetaan kouluopetusta että myöskin
opetetaan johonkin elintoimeen, siten vastustaakseen kristinuskon
mahdollista vaikutusta. Pariisilainen _Rothschild_ pitää täällä
uskoveljilleen yllä koulua ja kaunista äskenrakennettua sairashuonetta.
Äskettäin on myöskin eräs juutalainen Mayer alkanut vaikutuksensa,
jonka määrättynä tehtävänä on estää kristillistä lähetystyötä
juutalaisten keskuudessa. Mutta sittekin kastetaan joka vuosi muutamia
juutalaisia, joten tämänkin kansan jäseniä tulee liitetyksi
evankeeliseen kirkkoon. Herran työ edistyy kaikesta vastustuksesta
huolimatta vaikkapa hitaastikin ja monia koetuksia kokien.
Muut lähetyspyrinnöt tarkoittavat yleensä ainoastaan _kreikkalaisen
kirkon_ jäseniä, s.o. sen kirkon, jonka kirkkokielenä on kreikka.
Syynä, minkä tähden lähetystyö on käännetty tälle alalle, on se selvä
kokemus, että tämä kirkko sairastaa sekä päänsä että jäseniensä
puolesta kuoleman tautia ja luultavasti ennemmin tai myöhemmin hajoaa.
Kreikkalais-katoolisen kirkon päämiehenä on Jerusalemin patriarkka,
joka on Turkin sulttaanin ylipäämiehyyden alainen ja jolla on apunansa
synoodi. Jos tämä patriarkka synoodinensa vilpittömästi koettaisi
parantaa kirkkoansa, toimittaa seurakunnille uskollisia paimenia,
suojella pahennuksilta, pitää kuria ja järjestystä, varsinkin kouluissa
ja luostareissa, niin äskeinen lausunto ei olisi paikallaan. Mutta
patriarkan sanotaan elävän yhtenään riidassa synoodinsa kanssa ja
riitojen syinä lienevät yksityis-asiat ja edut. Runsaita koulun ja
kirkon apurahoja käytetään ihan toisiin tarkoituksiin, ja kansa parka
vaeltaa tietänsä ilman totuuden valoa, ilman oppia ja ilman vähintäkään
aavistusta, mitä Kristuksen seuraaminen merkitsee. Munkit ja papit ovat
enimmäkseen taitamattomia, siveettömiä ja ahneita, katsovat omaa
parastansa ja mukavuuttansa ja palvelevat ehkä kirkkoa, mutta ei
Jumalaa. Niin surettavan kerrotaan tilan olevan tässä kirkossa, jonka
tähden evankeelinen lähetyslaitos paraastaan työskenteleekin sen
jäsenten keskuudessa.
Paitsi kreikkalaista kirkkoa on täällä myöskin elinvoimainen haara
vahasta itämaisesta kirkosta, nimittäin _venäläinen kirkko_. Sekin
tietää sisaruskirkossa vallitsevan tilan ja käyttää vaikutustansa sen
suojelemiseksi perikadosta. Nämähän uskonopillisesti ovatkin samalla
pohjalla. Venäläinen kirkko on osottanut ja yhä osottaa suurta
toimi-intoa. Se perustelee luostareja, kirkkoja, pyhiinvaeltaja-majoja
ja kouluja nuorisolle, johon kaikkeen käytetään suunnattomat summat
rahaa.
Varsinaiset lähetystointa harjottavat kirkot ovat kuitenkin
_roomalais-katoolinen_ ja _protestanttinen_. Roomalais-katoolisella
kirkolla on lähetystyössään kreikkalais-kristittyjen keskuudessa ollut
monta edullista asianhaaraa, joita sen on menestyksestään kiittäminen,
nimittäin: 1) uskonkäsityksen ja ulkonaisten menojen, sekä muodon että
sisällyksen, likeinen sukulaisuus tämän ja kreikkalaisen kirkon
välillä, 2) runsaat rahavarat, 3) suuri joukko työvoimia, jotka tällä
kirkolla on käytettävänään, ja 4) koko lähetystyön mainio johto.
Roomalais-katoolinen kirkko Palestiinassa on, päin vastoin kuin
kreikkalainen, hyvästi järjestetty, varakas ja mahtava; sillä on, kuten
kreikkalaisellakin kirkolla, oma neitsyt Mariansa siunauksineen ja
suuri joukko pyhimyksiä tarjota avuksi viheliäisille syntisille heidän
hädässään; sillä on pyhä messu, jota voidaan kuunnella mitään
ajattelematta, mutta josta kuitenkin kirkon lupauksen mukaan saadaan
siunausta; sillä on ulkonaiset työt, joilla voidaan ansaita autuutta,
omat kaavat, joita ulkonaisesti noudattamalla saavutetaan Jumalan
suosio. Tämän kaiken tähden saatettaisiin luulla, että pitäisihän
kreikkalais-kristittyjen suuremminkin määrin kääntyä tähän kirkkoon,
kuin tosiaan tapahtuu. Ei sellainen kääntyminen yleensä kuitenkaan
tapahdu ilman mitään ulkonaista, pakottavaa tarvetta. Usein
roomalais-katooliset suorastaan rahalahjoillakin houkuttelevat
kirkkoonsa uusia jäseniä; ja rahan ohella käyttävät he tähän
tarkoitukseen, kuten muuallakin, missä tämä kirkko työskentelee
pyrintöjensä eteen, sairashoitoa laupeuden-sisarten ja nunnain kautta,
apua luonnon-antimissa, maksutonta lääkettä ja lääkärinapua y.m.s. Tämä
kirkko työskentelee ulkonaisilla keinoilla eikä pidä niin suurta lukua
sisällisistä asioista sielun vapahduksesta, Kristuksen saarnaamisesta.
Kaikessa tässä on roomalais-katoolisen kirkon vaikutus, kuten meille
kerrottiin, hyvästi järjestetty. Työnjohtajana on patriarkka,
tavallisesti italialainen mies. Koko joukko ulkomaisia ja sikäläistä
pappeja, munkkeja ja nunnia, opettajia ja opettajattaria on hänen
käskyläisinänsä. Jo ammoisina aikoina ovat fransiskaanit omistaneet
sikäläisen työalan. Heihin ovat jesuiitit yhtyneet, ja täytyy
tunnustaa, että työtä on heidän toimestaan tehty johdonmukaisemmin ja
pontevammin. Vuosi vuodelta on yhä suurempi joukko nunnia,
sairaanhoito- ja koulusisaria tullut lisäksi, jonka tähden ei ole
vähintäkään puutetta työvoimista.
Antaakseni jotain kuvaa roomalais-katoolisen kirkon toiminnan
kehityksestä luettelen ne eri laitokset, jotka on rakennettu ympäri
maata. Itse Jerusalemissa on tällä kirkolla suuri _patriarkan palatsi
kirkkoineen_ ja sitä paitsi: _fransiskaani-luostari, Josefin sisarien
luostari, Salvator-luostari, Pyhän Ludvig'in luostari_ ja _Sionin
sisarien luostari_. Sitte on vielä seuraavat pyhiinvaeltajain majatalot:
_Casa nuova, ranskalainen pyhiinvaeltaja-huone, saksalainen
pyhiinvaeltaja-huone, itävaltalainen pyhiinvaeltaja-huone_, ja seuraavat
kirkot: osa _pyhän haudan kirkosta, Annan kirkko, fransiskaani-kirkko,
Sionin sisarten kirkko_. Vielä on mainittava: monta jokapäiväistä
koulua, kouluveljien seminaari, Sionin sisarten tyttöin-kasvatuslaitos,
pappisseminaari, poika-lastenkoto, Pater Steinin tyttöin-kasvatuslaitos,
Pater Steinin poikain-kasvatuslaitos, vanhan patriarkan tyttökoulu. --
Jerusalemin ulkopuolella on tällä kirkolla kouluja ja luostareja
enimmäkseen kirkkojen yhteydessä; niinpä _Öljymäellä_ nunna-luostari
"Pater noster" kirkkoineen, _saksalaissiirtolan_ vieressä Betlehem'in
tien varrella nunna-luostari, Betlehem'issä fransiskaani-luostari,
karmeliitti-luostari, veljesluostari, laupeuden sisarten luostari
ja sairashuone, sairashuone _Tantur'issa_, äsken rakennettu
koulu, Don-Bellon'in suuri lastenkoto, josta on haaraosastoja
_Ain'issa, Antasch'issa_ ja _Bet Dechmâl'issa_, luostari
pappisseminaareineen _Betschalassa, Ain-Karim'issa_ kaksi luostaria
tyttöin-kasvatuslaitoksineen ja kirkkoineen, _Emauksessa_
fransiskaani-luostari kappeleineen, _Latrun'issa_ fransiskaani-luostari,
_Jaffassa_ fransiskaani-luostari ja nunna-luostari sairashuoneineen ja
kirkkoineen, _Gazassa_ fransiskaani-luostari, _Nabluksessa_
fransiskaani-luostari, _Tabor'illa fransiskaani-luostari, jonka kirkko
on _Nain'issa, Tiberiaksessa_ fransiskaani-luostari kappeleineen,
_Kafr Kannassa_ (= Galilean Kaanaassa) fransiskaani-luostari,
_Nazaret'issa_ fransiskaani-luostari, nunna-luostari suurine
tyttöin-kasvatuslaitoksineen ja pyhiinvaeltaja-huone, _Haifassa_
nunna-luostari ja _Karmel'illa_ fransiskaani-luostari.
Jos tutkimme, mitä roomalais-katoolinen kirkko on saanut aikaan
suurenmoisella, hyvin järjestetyllä ja hyvin johdetulla
lähetystoimellaan, niin täytyy kyllä myöntää jotain hedelmää
kasvaneenkin suurista ponnistuksista, joita työhön on pantu.
Betlehem'issä lienevät tulokset suurimmat, koskapa sen noin 9,000
asujamesta, jotka alkuaan olivat kreikkalais-kristittyjä, enemmät kuin
puolet on kääntynyt roomalais-katooliseen uskoon. Siellä onkin tehty
suurimmat ponnistukset. Jerusalemissa eivät hedelmät ole niin näkyvät,
vaikka seurakunta onkin yhä enemmän lisäytynyt. Roomalais-katoolinen
kirkko, sanottakoon mitä hyvänsä, on tässä maassa paljon merkitsevänä
voimana. Sen lähetystoimi näkyy kehittyvän yhtenään, ainakin
ulkonaisesti, vaikka tämän kirkon jäsenet yhä enemmän lyövätkin laimin
sisällistä puolta, elämää Jumalan Pojan uskossa.
Jo ennen, kuin roomalais-katoolinen kirkko alkoi vakavasti harjottaa
lähetystointa, laittoi _evankeelinen lähetys_ tähän maahan miehiänsä.
Alun siihen teki englantilaisen kirkon lähettysseura, jonka hallussa
vieläkin on päätoimi evankeeliseen suuntaan tällä alalla. Tämä
lähetystoimi kuuluu Englannin valtiokirkon yhteyteen ja on alistanut
työnsä sen asettaman piispan valvottavaksi. _Piispa Aleksander'in_
johdolla ensin ja sitte laajalta kuuluisan piispa _Gobat'in_ johdolla
kukoisti tämä työ. Nyt on työn johtajana _Rev. Blyth_, joka sitä ennen
oli arkkidiakoonina Indiassa. Hänellä sanotaan valitettavasti olevan
katoolilaisuuteen taipuva käsitys hengellisestä eli pappissäädystä ja
hän näkyy arvelematta voivan käydä kreikkalaisissa jumalanpalveluksissa
pyhän haudan kirkossa, olla osallisena kreikkalais-katoolisissa
juhlasaatoissa ja kiirastuorstaina nauttia pyhän haudan kirkossa pyhää
ehtoollista kreikkalais-katooliseen tapaan. Nämä johtajan mielipiteet
ovat suuresti vaikuttaneet itse lähetystoimen asemaankin, hyvinkö vai
pahoin, arvostelkoot muut.
_Church Missionary Society'lla_, joksi tämä lähetys itseään nimittää,
on kuusi pääasemaa: _Jaffassa, Jerusalem'issa, Nabluksessa,
Nazaret'issa, Gazassa ja Galt'issa_ Jordan'in itäpuolella. Lähetyksen
sihteerinä on _Rev. L. Hall_, joka asuu Jaffassa. Hänen suoranaisesti
johdettavanaan on pieni Jaffan seurakunta sekä Ramleh'in, Lyddan,
Abud'in ja Haifan asemat, johon seurakuntaan yhteensä kuuluu noin 400
jäsentä. Tärkeimpänä työalana näillä asemilla, kuten yleensä koko
protestanttisessa lähetyksessä tässä maassa, pidetään koulua, jossa on
noin 350 oppilasta. Apunaan työssä on herra Hall'illa monta opettajaa
ja yksi palestiinalainen pappi, joka saarnaa Jaffan seurakunnassa.
Sitä paitsi on seurakunnalla yksi sairashuone ja yksi tyttöin
kasvatuslaitos. -- Toinen pääasema on Jerusalemissa ja siihen kuuluvia
ala-asemia on _Bet-Sakur'issa_ etelässä ja _Ramallah'issa_, joissa on
eurooppalainen lähetyssaarnaaja. _Bir-Set'issä, Dschifuassa_ ja
_Tajibessa_ pohjoisessa, joissa on noin 300 sielua. Näillä on
koillispuolella ulkona kaupungista kaunis kirkko, jossa kolme pappia
(kaksi eurooppalaista ja yksi palestiinalainen) palvelee. Kirkon
yhteydessä on päiväkoulu ja poikain-kasvatuslaitos (Gobatin koulu, noin
50 oppilasta) opettajaseminaarineen; viimemainitun johtajana on
Basel'in lähetys-opiston läpikäynyt _Rev. Johs Zeller_, joka sitä
paitsi on arabialaisen kirkon pappina. Valitettavasti on tämäkin
seurakunta pieni eikä näytä viime vuonna kasvaneen. Kouluopetus ja
kasvatus näyttää olleen tärkeimpänä toimialana. -- Kolmannella
pääasemalla Nabluksessa on jo monta vuotta oleskellut uuttera
_lähetyssaarnaaja Fallscheer_ perheineen. Hänellä on hoidettavana
paitsi omaa seurakuntaansa, jolla on eri kirkko, myöskin monta
ala-asemaa: _Rafidia, Nusfedschbil, Bed emrin_ ja _Afar_, joissa
arabialaisia opettajia työskentelee. Roomalais-katoolilaiset ovat
tehneet tälle työlle paljon haittaa. Mutta kuitenkin on Fallscheer'in
onnistunut Jumalan avulla pitää koossa seurakuntaansa ja palvella näitä
ihmisiä evankeliumin saarnalla. -- Nazaret'issä työskentelee Rev.
Wolters, jonka hoidettavana on noin 300 seurakuntalaista hajallaan
siellä täällä eri paikoissa. Hänellä on Nazaret'issa eri kirkko ja
apuna arabialainen opettaja. Hänen seurakuntaansa kuuluu viisi
päiväkoulua ja suuri tyttöin-kasvatuslaitos. -- _Galt'issa_ on
palestiinalainen pappi sekä opettaja ja lääkäri pienen seurakunnan
hoitajina, ja _Gazassa_ työskentelee _Rev. Huber_.
Tästä näkyy, että Church Missionary Society harjottaa melkoisen suurta
lähetystointa. Täytyy vain valittaa, että sen pyrinnöt ovat viime
vuosikymmeninä antaneet vähemmin hedelmää, kuin aikaisemmin, ainakin
mitä tulee seurakuntalaisten lukuun. Kasvavan nuorison keskuudessa on
työ kuitenkin jatkunut ilman erinäisiä vaikeuksia. Ja on syytä odottaa
ja toivoa, että Jumalan sanan siemen, jota on kylvetty ja kylvetään
nuorten sydämmiin, on aikanansa kantava hedelmää.
Katsahtakaamme vielä _Saksan evankeeliseen lähetykseen_, jolla myöskin
on täällä työvainio. Sen alku oli hyvin vähäinen, mutta Jumalan
siunauksen kautta on se yhä enemmän kehittynyt. Jo ensi alusta on se
ottanut päätehtäväkseen nuorison kasvatuksen. Ja siinä se epäilemättä
on osannutkin oikeaan, sillä itämailla täytyy kansassa ensin herättää
uskonnollisen elämän harrastusta, ennen kuin mitään voidaan saada
aikaan. Ja tämä herätys voi helpoimmin tapahtua nuorisossa, joka
yleensä helpommin ottaa vastaan vaikutuksia ulkoa päin. Jos lapset
saavat pysyä vanhempiensa tykönä ja kotoisten parissa, vaipuvat he
samaan välinpitämättömyyteen ja penseyteen, joka yleensä on tämän
kansan tuntomerkkinä uskonnollisiin asioihin nähden. Sen tähden on
näille lapsille tehtävä samoin kuin taimille: otettava ne pois
alkuperäisestä paikastaan ja istutettava uuteen, niille erittäin
valmistettuun maahan. Työ täytyy alkaa ihan alusta. Sen tähden on tämä
lähetys perustanut laitoksia, joissa opetusta ja kasvatusta harjotetaan
ihan evankeelisten periaatteiden mukaan. Vakavat evankeeliset perheet,
joissa lapsia kasvatetaan kurituksessa ja Herran nuhteessa, olisivat
tässä kyllä suuremmaksi hyödyksi, mutta mistäpä löytää sellaisia
perheitä tässä maassa? Lähetyksen täytyy sen tähden tyytyä laitoksiin,
jotka joinkin määrin korvaavat perheitä.
Tällä lähetyksellä on toistaiseksi kaksi sellaista suurempaa laitosta:
_Syrialainen lastenkoto_ ja _Talitha-kumi_, edellinen poikia, toinen
tyttöjä varten. Betlehem'issä oli ennen vielä kolmaskin kasvatuslaitos,
vaan se lopetti vaikutuksensa vähän seitsemättä vuotta sitte, mistä
syystä, en tiedä.
_Syrialainen lastenkoto_ alkoi vaikutuksensa vuonna 1860, jolloin
Syriassa oli suuri vaino kristittyjä vastaan, joka juuri antoikin
aihetta sen perustamiseen. _Schneller'in_ nimi liittyy eroamattomasti
tähän laitokseen, koska hän on uhrannut miehuutensa voiman ja
vanhuutensa kokemuksen sen hyväksi. Vanha Schneller, joka vielä elää ja
on 70 vuoden ijässäänkin vielä varsin hyvissä voimissa, on saanut nähdä
laitoksensa kukoistavan ja kantavan siunausta tuottavia hedelmiä.
Johtajana hoitaa hän vieläkin koko laitosta. Hänen poikansa, käytyään
Sveitsissä Grischonan ja Arnoldin pappisseminaarit, on ottanut täällä
inspehtoorin toimen ja uhraa väsymättömän innokkaana kaikki voimansa
laitoksen parhaaksi. Laitokseen otetaan 130-150 lasta, jotka saavat
2:sta 18:teen vuoteen asti olla laitoksessa ja oppia sisälukua,
kirjoitusta, luvunlaskua, uskontoa, y.m. Sekä käsitöitä,
puutarhanhoitoa, maanviljelystä ja monenlaista käsityöammattia. Tätä
varten on laitoksessa koulu, jossa opetetaan uskontoa tärkeimpänä
aineena ja muita koulu-aineita. Täytettyään 14 vuotta saavat lapset
oppia kuka mitäkin käsityötä oman eri taipumuksensa mukaan. Sitä varten
on paja, kirjapaino, savenvalimo ja nikkarin, suutarin, räätälin
työhuoneita y.m., jopa sokeitakin varten eri työhuone, jossa he tekevät
köysiä, koreja y.m.s. Kaikki oli meidän siellä käydessämme paraassa
järjestyksessä; ei voi olla ihmettelemättä kykyä, joka johtajalla
täytyy olla, saadakseen tätä kaikkea aikaan. Laitosta pidetään yllä
vapaatahtoisilla lahjoilla, joita kootaan eri maista noin 60,000
markkaa vuodessa. Useimmat lapset ovat turvattomia, jotka muuten
jäisivät ihan ilman hoitoa ja vaipuisivat siveelliseen ja uskonnoliseen
kurjuuteen. Laiskuus, valhe ja epärehellisyys ovat pääpiirteinä kansan
luonteessa, josta tämä lapsijoukko on koottu. Senpä tähden tarvitaankin
suuria ponnistuksia ohjatessa heitä uutteruuteen, totuuteen ja
rehellisyyteen. Hetket, jotka vietimme syrialaisessa lastenkodossa
rakastettavain, ystävällisten ihmisten seurassa, jotka olivat oppineet
uhraamaan ja rakastamaan niin suuresti, olivat meille suloiset ja
opettavaiset.
_Talitha-kumi_, joka on noin 20 minuutin matkan päässä luoteeseen päin
Jerusalemista, työskentelee samaa tarkoitusta varten ja samalla tavalla
tyttöjen, kuin äsken mainittu laitos poikien hyväksi. Sitä johtavat
Kaiserswerthissä oppineet diakonissat, jotka samalla ovat täällä
opettajinakin. Laitoksessa on tilaa 100-120 oppilaalle; meidän
käydessämme oli siellä 114 tyttöä. Sitäkin pidetään yllä paraastaan
vapaatahtoisilla lahjoilla. Nykyään on siellä 7 diakonissaa,
rakastettavia ihmisiä, jotka ystävällisimmästi ottivat meitä vastaan.
Tuntui mielessäni sangen omituiselta mennessä tähän laitokseen ja
nähdessä näitä mustia ja vaskiruskeita lastenkasvoja. Meidän astuessamme
erääseen luokkahuoneeseen, jossa par'aikaa oli kielitunti, antoi
opettajatar-diakonissa lasten veisata virren. Silmäni kyyneltyi ja
mieleeni johtuivat psalmistan sanat: "Nuorten lasten ja imeväisten
suusta perustit sinä voiman vihollistesi tähden" (Ps. 8:3). Jumalan
kiitoksen ja ylistyksen kuuleminen pakanuuden ja kurjuuden keskellä
tekee vaikutuksen, joka ei helposti haihdu. Rukoilevalla mielellä ja
sydämmestä toivottaen, että Herra siunaisi tätä laitosta, jossa kaikki
teki niin hyvän vaikutuksen, jätimme sen ystävällisine "sisarineen".
Vielä mainittakoon pieni _diakonissalaitos_ itse Jerusalemin
kaupungissa, jossa myöskin Kaiserswerthin diakonissat työskentelevät
rakkaudella ja uhraavaisuudella, sekä _spitaalisten sairashuone_, jota
veljesseurakunnan perustamaa laitosta pidetään yllä paraastaan
Englannista tulevilla varoilla. Äskenmainittu laitos on kolmen
neljännestunnin matkan päässä kaupungista kaakkoon päin. Portin päällä,
josta astutaan sisään on suurilla kirjaimilla sanat "Jesus hilfe"
(Jesus auttakoon). Syystä kyllä ne sanat ovatkin siinä; niissä on
lyhyesti mutta voimakkaasti lausuttuna laitoksen asujanten koko hätä ja
surkuteltava tila, josta Hän, ainoastaan Hän voi auttaa. Nämä asujamet
ovat mahdottomat parantaa millään maallisella lääketaidolla.
Laitoksessa on tilaa 80 sairaalle, miehille ja naisille. Meidän
käydessämme siellä oli ainoastaan 20 sairasta. Johtaja Müller,
ystävällinen, keski-ikäinen mies, sanoi vapaatahtoista apua tulevan
riittävästi laitoksen ylläpidoksi. Hän vei meitä katsomaan sairaita,
joita oli kumpaakin sukupuolta. He näyttivät kurjuudessaan niin
surkuteltavilta, että sitä on mahdoton kuvata: kaikin puolin
rumentuneita äärettömiin asti. He voivat elää jopa kolmattakymmentäkin
vuotta sen jälkeen, kuin tauti tulee näkyviin. He tuntevat tuskaa
taudistaan ainoastaan silloin, kuin on hyvin kylmä tai hyvin lämmin,
vaan muuten heillä ei kovia tuskia liene. Lukemattomat lääkärit ovat
koettaneet tutkia tämän taudin luonnetta ja keksiä sitä vastaan
parannuskeinoa, mutta näihin asti turhaan; se ei huoli mistään ihmisten
lääketaidosta. Tuskin sitä voidaan edes lievittääkään lääkkeillä. Se
näyttäytyy siten, että joku jäsen, esim. sormi tai osa nenästä, murenee
pois. Eikä tauti ole ainoastaan ruumiillinen, vaan jäytää se myöskin
sielunlahjoja. Ne, jotka sairastavat tätä hirmuista tautia, tylsistyvät
ymmärrykseltäänkin. Näimme siellä muiden muassa 14-vuotisen pojan,
jonka Herra Müller sanoi ymmärrykseltä olevan ainoastaan 4-vuotisen
lapsen kaltaisen. Ja kaikki muutkin näyttivät ihan tylsämielisiltä.
Omituista näissä spitaalisissa on kuitenkin, että he voivat käsittää
Jumalan sanaa, evankeliumia ja uskoa Jesukseen Kristukseen, vaikka he
muuten ovat kykenemättömät ottamaan vastaan opetusta. Siitä taaskin
näkyy, mitenkä Jumalan henki voi vaikuttaa ja miten hänen tiensä ovat
käsittämättömät kaikille ihmisille. Nykyään vallalla oleva
spitaalitauti ei ole samaa lajia, kuin tavallisin Jesuksen aikana.
Joskus tosin tavataan vieläkin sellaista spitaalitautia, mutta
kuitenkin harvoin. Tarttuvaisuuteen nähden on viimemainittu pahempi
kuin ensinmainittu, mutta yhtä parantumattomat ne kumpikin ovat. --
Raskaalla mielellä lähtee matkustavainen tästä laitoksesta,
viheliäisten asunnosta, jossa ihmisrakkaus koettaa, Jumalan kiitos,
lievittää tuskaa ja vastustaa synnin kammottavia seurauksia.
Jos vielä mainitsen, että myöskin _Betlehem'issä_ ja _Hebron'issa_ ynnä
niiden haara-osastoissa tehdään lähetystyötä ja että siten muutamia
satoja sieluja on koottu sen sanan ympärille, joka "on luja ja voi
opettaa", olen täten piirtänyt niin tarkan kuvan kuin mahdollista
protestanttisesta lähetystyöstä pyhässä maassa. -- Yleensä täytyy
puolueettoman tarkastajan tunnustaa, että tässä pienessä maassa tehdään
paljo työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi. Mutta suuri on
pimeyskin; katseltavan kuvan varjokohdat ovat synkät ja hirvittävät.
Sieltä täältä pilkistää valoa ja on syytä toivoa sen leviävän yhä
enemmän. Yhtä mustaa kohtaa lähetystyössä en voi jättää huomauttamatta:
että, näet, näytään tahtovan kilvoitella huonoa kilpailua tälläkin
alalla, jonka pitäisi kaikille olla rakkauden ja rauhan työ. Eivätkä
sitä tee yksistään lahkot, vaan myöskin eri kirkot suureksi vahingoksi
omalle ja Jumalan valtakunnan edistymiselle. Sen tähden en voi olla
tätä esitystäni päättämättä rukouksella, että Herra antaisi omillensa
enemmän rakkautta, enemmän suvaitsevaisuutta, enemmän rauhaa ja sopua.
Jospa he, jotka työskentelevät Herran asian puolesta, aina muistaisivat
Jesuksen sanat hänen ylimmäispapillisessa rukouksessaan: "En minä
ainoastaan heidän edestänsä (opetuslasten) rukoile, vaan myös niiden
edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minun päälleni; että he
kaikki yhtä olisivat, niin kuin sinä Isä minussa olet ja minä Sinussa,
että hekin meissä niin yhtä olisivat, että maailma uskoisi Sinun minua
lähettäneeksi" (Joh. 17:20, 21).
III.
Betlehem'iin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle ja Jordan'ille.
Olemme viipyneet nyt hetkisen Jerusalemissa ja sen lähistössä sekä
muistuttaneet mieleemme joitakuita kohtia sen entisyydestä ja
nykyisyydestä. Kaikkia pyhiä muistoja, jotka liittyvät tähän paikkaan,
ei ole helppo kerrassaan lausua; täydellistä kuvaa on mahdoton piirtää.
Jokaisen jalansijan sitä alaa, jossa muinainen Jerusalem kerran oli, on
Vapahtaja pyhittänyt maallisen vaelluksensa aikana. -- Tähän kaupunkiin
ja lähistöön pysähtyminen ei kuitenkaan tyydyttäisi ketään täällä
matkustajaa. Joka on nähnyt ainoastaan Jerusalemin, tuntee vielä hyvin
vähän "pyhää maata." Sen tähden kiiruhdamme tutustumaan muihinkin
paikkoihin ja valitsemme sitä varten ensin etelään päin vievän tien.
Jo ensi päivänä Jerusalemiin tulomme jälkeen teimme sopimuksen erään
synnyltään hollantilaisen dragomaanin (oppaan) _Williams'in_ kanssa,
että hän opastaisi meitä matkalla, jonka aioimme tehdä _Betlehem'iin,
Mar-Saban luostariin, Kuolleelle merelle, Jordan'ille_ ja _Jerikoon_.
Matka oli määrätty kestäväksi kolme päivää, ja pyydän nyt arvoisia
lukijoita seuraamaan meitä.
Maanantai-aamuna, 21 p:nä Huhtikuuta, nousi aurinko ihanan kauniina
tummansiniselle, läpinäkyvälle taivaalle. Jo sen ensi säteistä
voi arvata päivän tulevan hyvin lämpöiseksi ja kuumuuden ehkä
rasittavaksikin. Tämä päivä oli määrätty lähtöpäiväksi Jerusalemista.
Sen tähden nousimmekin hyvin aikaisin valmistautumaan matkalle. Koska
tämä nyt oli ensimmäinen matkustuksemme "pyhässä maassa", sallittakoon
minun tässä vähän tarkemmin selittää, miten oikeastaan matkustetaan
tässä maassa ja yleensä itämailla.
Voidaan valita joko ratsastus tai astuminen. Vaunujen tai muiden
ajopelien käyttämisestä ei voi olla puhettakaan, koska ei mitään
ajoteitä ole ja maa lisäksi on vielä hyvin kivinen. Liikkeestä on
syntynyt pikku polkuja, joita myöten matkustavainen saa neuvotella
eteen päin miten paraiten voi. Ratsastukseen voidaan käyttää kameelia,
aasia tai hevosta; mutta tavallisesti valitaan viimemainittu, koska sen
ulkomuoto on viehättävämpi ja sen kulku paljon mieluisempi
ratsastajalle, kuin kameelin. Kameelilla ratsastamisen tekee perin
vastenmieliseksi tuo rasittava hypitys, jonka sen astunta vaikuttaa.
Heikot henkilöt voivat kameelin seljässä tulla merikipeiksikin samoin,
kuin myrskyssä kiikkuvalla laivalla. Aasi ei ole yhtä kestäväinen
pitkillä matkoilla, kuin hevoinen, jota paitsi se tavallisesti on
laiska. Hevosia on suuri varasto sellaisissa paikoissa, kuin esim.
Jerusalemissa, joten harvoin joudutaan pulaan. Ne ovat hyvästi
harjotettuja, niin että ratsastukseen tottumatonkin voi turvallisesti
istahtaa satulaan ja ihmeekseen huomata, miten hyvästi ratsastus
onnistuu.
Juuri k:lo 8 olivat ratsumme satuloituina Johanniittein majatalon
portaiden edessä odottamassa lähtöä. Matkueeseen kuuluivat ystävät
von R. ja H., allekirjoittanut, dragomaani Williams, beduiini Ahmed
Muhammed ja noin 14-vuotinen arabialaispoika Abid. Neljä miestä istui
satulassa, beduiini, jota tavallisesti sanottiin Hamediksi, astui
jalkaisin, ja poika lähetettiin aasin kanssa, joka kantoi meidän vähiä
matkatavaroitamme, suorinta tietä Mar-Saban luostariin, jonne meidän
oli määrä saapua iltapäivällä. Dragomaanilla oli omituinen päähine:
kirjava huivi käärittynä pään ympäri, hyvin samankaltainen, kuin
beduiinit käyttävät; varalla oli hänellä varsin kaunis kaksipiippuinen
pyssy ja omain sanainsa mukaan kolme revolveria sekä suuri joukko
patrooneja. Beduiini Hamedilla oli yllä kevyt ja yksinkertainen pitkä
paita, vyöllä vyö, jalassa sandaalit ja päässä tavallinen beduiinin
päähine: pään ympäri kierretty huivi, joka oli kolmeen kertaan sidottu
kameelinkarvaisella nauhalla; hänelläkin oli pyssy ja kaksi revolveria.
Saattajamme näyttivät siis hyvin sotaisilta. Sitä sanottiin
välttämättömäksi sen tähden, että juuri näillä seuduin, Kuolleen meren
lähitienoilla, vaarallisimmat beduiinit oleskelevat. Nämä beduiinit
ovat aavikon asujamia, jotka muuttelevat paikasta paikkaan, etsien
paraimpia laitumia lammas- ja vuohilaumoilleen, joista he elävät.
Heillä ei ole mitään vakinaisia asuntoja, vaan oleskelevat he
kuljeteltavissa teltoissa. Heitä sanotaan monestikin hyvin
vaarallisiksi matkustavaisille, jonka tähden täytyy, voidakseen
turvallisesti matkustaa, hankkia mukaansa joku beduiini, _Abu-Dis'in_
lähettiläs, rosvopäällikön, joka asuu Betaniassa eli El-Azarijessa.
Omituiselta tuntuu, että täytyy hankkia mukaansa rosvo, beduiini,
ollakseen turvassa rosvoilta. Sellainen on kuitenkin maan tapa, josta
ei liene hyvä poiketa, jos tahtoo välttää vaaraa. Meidän beduiinimme ei
suinkaan ollut ryöstönhaluinen, vaan päin vastoin hyväluontoisin mies,
hyvin kiitollinen kaikkein vähimmästäkin suosiosta, kuin hänelle
osotettiin, ja valmis tottelemaan meidän vähintäkin viittaustamme.
Kaikin tavoin koetti hän meitä palvella, poimi kukkia, piti hevoisia,
nosteli meitä alas satulasta y.m. Selvään näkyi kaikesta, että hän ei
ollut ensi kertaa vierasten parissa.
Näin varustautuneina tuli meidän nyt lähteä matkalle, joka oli meille
ihan uusi. Me olimme tähän asti matkustaneet rautatiellä,
höyrylaivoilla ja vaunuilla; nyt täytyi ratsastaa. Sitä jaloa taitoa
olimme tosin jo eilispäivän iltapuolella koettaneet koko kolme tuntia
ja siitä huvituksesta hyvin väsyneet; mutta nyt oli kolmena päivänä
kunakin ratsastettava monta peninkulmaa paahtavassa kuumuudessa.
Kuitenkin täytti sydämmiämme uskalluksella se suloinen toivo, että
saisimme nähdä ja läheltä katsella uusia, vaikka tosin kirjoista
tuttuja pyhän maan seutuja ja paikkoja.
Ensinnä kävi matkamme _Betlehem'iin_, johon niin likeisesti liittyy
monta kristitylle jo aikaisemmasta lapsuudesta asti pyhää muistoa.
Kun kaikki oli järjestyksessä ja me istuimme satulassa, ratsastimme
ulos Jaffan portista, jossa muutamia turkkilaisia sotamiehiä unisina ja
unteloina poltteli sikaariansa. Tuntuipa oikein suloiselta päästä
aamuhetkenä pois hälisevästä ja likaisesta kaupungista hengittämään
raitista aamu-ilmaa. Senpä tähden matkakumppanini tuota pikaa
aloittivatkin saksalaisen hengellisen laulun iloisen mielialansa
osoitteeksi. Kaikki muistutti mieleeni matkoja, joita Israel muinoin
teki tähän kaupunkiin ja sieltä pois kulkien suurissa joukoissa ja
virkistäen mieltänsä pyhillä virsillä Jumalan kunniaksi, joista
muutamia on vieläkin tallella psalttarissa. Matka kävi linnan ohitse,
joka jäi vasemmalle puolen, rinnettä alas _Hinnom'in laaksoon_, jossa
n.s. _Sulttaanin puro_ juoksee, ja sen vieritse tämän hyvin syvän
laakson poikki. Tässä lienee se paikka, jota raamatussa sanotaan
_Gehennaksi_ ja jossa Jesuksen aikana poltettiin kaikki lika, jonka
tähden siellä paloi ainainen tuli, jota Jesus vertasi "helvetin"
tuleen. Kummallakin puolen tietä, jota ratsastimme edelleen, on
tuuheita lehtipuita, varsinkin öljypuita, jotka antoivat mieluista
varjoa paahtavassa kuumuudessa. Tämä puoli Jerusalemin lähistöä ei
suinkaan näytä autiolta, vaan päin vastoin tekee matkustavaiseen
miellyttävän vaikutuksen. Oikealle puolen jää Mooses Montefioren
turvakoti, valkoinen rakennusryhmä, joka matkan päästä näyttää sangen
sievältä.
Jerusalemin ja Betlehemin välillä on yksi niistä kolmesta
kunnollisesta, vaunuilla kuljettavasta tiestä, kuin nykyään on "pyhässä
maassa", muut kaksi ovat Jaffasta Jerusalemiin ja Haifasta Nazaret'iin.
Me, kuten jo mainittiin, olimme kuitenkin valinneet ratsastuksen
Betlehemin matkalle. Alkumatkasta emme kulkeneetkaan maantietä, vaan
ratsastimme n.s. _Temppelisiirtolan_ kautta, jossa eräällä Saksasta
tulleella lahkolla "_templareilla_", joiden päämiehenä on eräs Hofmann,
on noin 30 kaunista rakennusta kukka- ja puutarhoineen, jotka kaikki
osottavat heidän olevan toimeliasta, siistiä ja uutteraa väkeä. --
Siten ratsastimme laulellen ja iloisella mielellä rakennuksen ohitse
toisensa perästä, kunnes saavuimme kukkulan juurelle, jonka päällä on
luostari _Mar-Elias_. Se on kauvas-näkyvällä paikalla ja vetää
puoleensa matkustavaisen huomiota. Luostari jää vasemmalle puolen
tietä. Sen kerrotaan olevan siinä paikassa, jonne mahtava
parannussaarnaaja Elias vanhan liiton aikana pakeni julman Isebel'in
vihaa ja jossa Herran enkeli ruokki häntä, kun hän oli väsymyksestä ja
nälästä nääntymässä (1 Kor. 6:19.) Vuorelta, jossa luostari sijaitsee,
on avara näköala. Taakse, pohjan puolelle, on jäänyt Jerusalem
ympäristöineen, josta _Nebi Samvil_, Samuelin hauta, näkyy tänne
korkeuteen; idässä näkyy Juudan erämaa jylhine, paljaine vuorineen ja
laaksoineen; etäältä pilkottaa Kuolleen meren mustansininen vesipinta
ja sen takaa Moab'in maan vuoret. Edessä, etelän puolella, kohoaa
Betlehem valkoisine rakennuksineen ja vihreine pengermineen, jotka
näkyvät öljypuiden tuuhean lehdistön lävitse. Kaikki yhdessä vaikuttaa,
että ratsastus ei tunnu niin vaivaloiselta eikä kuumuuskaan niin
rasittavalta. Ympäristö ja matkan tarkoitus täyttävät sydämmen ja
ajatukset niin kokonaan, että vaiva ja väsymys ovat unhotuksissa.
Noin puolen tunnin matkan päässä Mar-Eliaksesta on kuuluisa
pyhiinvaellus-paikka, jota sekä kristityt ja juutalaiset että
muhammettilaiset pitävät kunniassa. Kaikkein näiden uskokuntien jäseniä
vaeltelee sinne. Siellä on oikealla puolen tietä vanha, pieni rakennus,
jonka valkoinen väri jo on harmaantunut vanhuudesta. Kaarikatto sen
päällä muistuttaa itämaista rakennustapaa. Se on rakennettu Israelin
kantaäidin _Rakel'in_ muistoksi, jonka haudan luullaan olevan siinä;
sen tähden sanotaankin sitä rakenusta Rakel'in haudaksi. Tässä johtuu
matkustavaisen mieleen ajat, jotka ovat jo ammoin kuluneet, ja hän
muistaa kertomuksen 1 Mos. 35 luvussa, jonka 19 värsyssä sanotaan:
"Niin kuoli Rakel, ja hän haudattiin Efratin tien viereen, se on
Betlehem." Hänen kuolemansa tapahtui silloin, kun hänelle oli syntynyt
nuorin poika Benjamin. "Ja Jakob pani patsaan hänen hautansa päälle;
tämä on Rakelin haudan patsas hamaan tähän päivään asti." Tämä paikka
on erityisessä kunniassa juutalaisten kesken, jotka käyvät siellä
jonkun kerran kuukaudessa itkemässä. Muina aikoina on rakennus
tavallisesti suljettuna, mutta avataan niiksi ajoiksi. -- Johtuu
mieleen myöskin toinen raamatunpaikka, Mat. 2:18, jossa sanotaan:
"Raamassa on ääni kuulunut, suuni valitus, itku ja iso parku; Rakel
itkee lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, ett'eivät he
ole." Tämä lausunto oli seuraus suuresta lasten murhasta, jonka Herodes
pani Betlehemin seuduilla toimeen kohta Jesuksen syntymän jälkeen,
saadakseen, jos mahdollista, pienen Jesuslapsenkin surmatuksi. -- Koko
tällä matkalla tulee epäilemättä myöskin muistiin aikaisimmassa
lapsuudessa luettu, yksinkertainen, mutta ihanan kaunis kertomus
tietäjäin matkasta merkillisen tähden johdolla Betlehemiin
kunnioittamaan äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta, jonka syntymä
heille oli huomautettu ilmestyksen kautta (Mat. 2.)
Pyhä historia levittää siis omituista valoa yli tämän seudun.
Matkustavainen mielellään viivähtääkin näissä muistoissa, jotka, mitä
kauemmin niitä tarkastelee, sitä miellyttävämpinä avautuvat sielun
silmäin eteen. Iloisella mielellä saapuu hän Betlehemiin, johon
paikkaan liittyy suloisimpia, pyhimpiä muistoja. Niin oli ainakin
meillä koko matkan, joka kesti ainoastaan noin kaksi tuntia. Tien
pituus on siis peninkulman paikoilla.
Vähän jälkeen kello 10:n saavuimme perille kaupungin luo, joka on
korkealla mäellä, ympärillä reheviä vainioita sekä puu- ja kukkatarhoja.
Jo ensi katsauksella täytyy myöntää, että tämä kaupunki on
viehättävimpiä kaikista "pyhän maan" paikoista. Itse asema ja rikas
kasvullisuus kaikkialla ympärillä tekevät, että kaupungin ulkomuoto
niin viehättää. Sen tähden olikin sisään ratsastaessa mielessämme mitä
iloisimpia toiveita; mutta heti portilta sisään päästyä haihtuivat
kaikki luulokuvat. Itämainen kurjuus tuli täälläkin heti näkyviin.
Siivoton likaisuus vallitsee kaikkialla Betleheminkin ahtailla
kaduilla. Tässä kaupungissa, jonka valkoisiksi rapatut huoneet
enimmäkseen ovat yksikerroksiset, sanotaan olevan lähes 9,000
asujanta, kaikki kristittyjä, suurimmaksi osaksi kreikkalais- tai
roomalais-katoolilaisia. Ainoastaan muutamia satoja protestantteja on,
ja heillä oma kokoushuone, mutta ei tällä kertaa omaa sielunpaimenta,
koska se, joka heillä oli viimeksi ollut, oli noin vuosi sitte kutsuttu
Köln'iin Saksanmaalle.
Me laskeuduimme ratsuiltamme maahan lähellä _Syntymäkirkkoa_,
saadaksemme niin pian kuin mahdollista nähdä sen merkillisyydet. Tämä
kirkkohan tietysti on se paikka, joka paraiten vetää puoleensa
matkustavaista. Heti kokoutui ympärillemme tunkeileva lapsijoukko,
poikia ja nuoria miehiä, jotka kaikki myöskentelevät meille teoksiansa,
paraastaan öljypuusta ja perlemosta tehtyjä. Heillä näytti olevan
tavaton kyky kaupitella niitä, enimmäkseen arvottomia tavaroita, ja
pyytää niistä moninkertaista hintaa. Mistä he ensin pyysivät koko
frankkia kappaleelta, myötiin sitte kuitenkin neljännestä osasta ja
vähemmästäkin. Niin tunkeilevia he olivat, että meidän täytyi väkisin
pelastautua heidän käsistään ja rientää kirkkoon, jonka ovi muuten
olisi kohta suljettu. Se ovi on hyvin matala ja kapea, ja muutenkin on
koko sisäänkäytävä hyvin yksinkertainen. Meille kerrottiin, että ovi on
tehty niin ahtaaksi sen tähden, että ei kukaan voisi ratsastaen päästä
sisään saastuttamaan temppeliä. Luultavasti voisi sellaista tapahtuakin
tässä maassa, jossa tuskin on mitään järjestyksen pitoa. -- Astukaamme
kirkkoon! Ensi silmäyksellä huomaamme sen ikivanhaksi basilikaksi,
jonka rakennusmuoto on ehkä 4:ltä vuosisadalta. Siinä on viisi laivaa.
Sivulaivat ovat isoilla pilareilla erotetut päälaivasta ja kuori
rumalla kivimuurilla muusta kirkosta. Pilarein muodosta voidaan
aavistaa niiden kerran olleen jonkun pakanallisen temppelin
koristuksina. Koko sisus ei vaikuta vähääkään suurenmoisesti.
Jäännöksiä mosaikkimaalauksista, joissa on ollut kuvattuina tapauksia
raamatusta ja kirkkohistoriasta, on muistoina kirkon muinaisesta
kauneudesta. Mainitun muurin takaa alkaa roomalais-katoolisen kirkon
omistusoikeus. Fransiskaani-munkki tuli luoksemme, vahakynttilöitä
kädessä, joita hän sytytti ja antoi yhden kullekin meistä, että siten
tulisi valaistuksi sen paikan pimeys, johon pyrimme. Meidän oli näet
astuttava alas kapeita, pimeitä rappusia siihen paikkaan, jossa
Jesuksen luullaan syntyneen. Se on vaja, lattia kivestä, keskellä
suuri, kallis hopeatähti osottamassa suurta tapausta. Ainiaan palavat
kalliit lamput valaisevat luolan, niin että näkee lukea
kultakirjaimiset sanat: "_Hic de virgine natus est Christus" (tässä
Kristus syntyi neitseestä.) Ihan sen paikan vastapäätä näytetään
seimeä, johon Jesus laskettiin kapaloihin käärittynä. Muiden
merkillisyyksien joukossa näytetään kammiota, jossa pyhä Hieronymus
(k. 30 p. Syysk. v. 420) lepää y.m. -- Toisessa kirkossa, joka on
näiden takana ja yleensä paljon yksinkertaisempi ja sievempi, veti
huomiotamme puoleensa saarnatuoli, joka oli koristettu kaikkein
kauneimmilla, katoolilaisen munkin tekemillä öljypuuleikkauksilla. Ne
kuvaavat kohtauksia Jesuksen aikaisimmasta elämästä.
Käytyämme Syntymäkirkossa kävimme myöskin pienemmässä katoolilaisessa
kappelissa, joka on lähellä. Siitä kerrottiin meille, että se on
rakennettu erääseen paikkaan, jossa neitsyt Maria -- katoolilaisen
tarinan mukaan -- imetti Jesus-lasta ja johon pisara maitoa putosi
maahan. Ei sen ulko- eikä sisäpuolessa ole mitään huomioon pantavaa.
Katoolilainen nunna myöskenteli siellä n.s. "maitokiviä", jotakin
valkeaa kiveä, joita hedelmättömät vaimot ostavat ja kantavat
tenhokaluina. Tuo ei meitä viehättänyt; me läksimme pois, inhoten
epäpyhyyttä, joka ulkonaisesti koristautuu kristillisyydellä,
Palatessamme pitkin kapeita, likaisia katuja, kerjääviä lapsia
kaikkialla ympärillämme, astuimme koulun ohitse, josta juuri tuli ulos
suuri joukko poikalapsia kaksittain opettajansa kanssa, joka
ystävällisesti tervehti meitä. Puhtaus ja järjestys näyttivät
vallitsevan siinä joukossa. Lapset olivat iloisia, terveitä ja hyvään
kuriin totutettuja, joten he tekivät meihin erittäin hyvän vaikutuksen.
Ostettuamme muutamia pikku kaluja eräältä kauppiaalta, joka,
merkillistä kyllä, puhui vähän saksaa, jota oli oppinut matkoillaan
Euroopassa, söimme aamiaista tai päivällistä, miksikä sitä sanon,
avonaisessa ravintolassa, joka monin puolin oli oikea siivottomuuden
mallikuva. Se oli juuri sen säännöttömän torin laidassa, joka on
Syntymäkirkon edessä. Dragomaani oli hyvin matalalle pöydälle, ehkäpä
ainoalle, kuin koko ravintolassa oli, latonut kaikki, mitä oli meitä
varten tuonut Jerusalemista: muutamia paistettuja kyyhkysiä, paistetun
kanan, kylmiä, kovaksi keitettyjä munia y.m. Sekä suuren appelsiinin
kullekin jälkiruuaksi. Lasi Betlehem'in viiniä täytyi tietysti myöskin
olla ruokavarain joukossa. Aterioimistamme katselemassa oli suuri parvi
kaupungin nuorisoa, jota se näytti erittäin huvittavan, jos saa päättää
alinomaisesta naurusta, jolla he lyhentelivät ruokailuamme.
Ennen kuin lähdemme Betlehemistä, täytyy minun johtaa mieleen suuret
muistot, jotka tässä paikassa aina kajastavat matkustavaisen edessä ja
vastustamattomalla voimalla tulevat esiin levähtäessä. -- Jo lapsuuden
aikana iloisen joulujuhlan päivinä sekä köyhässä että rikkaassa
kodissa, kun joulukuusen kynttilät on sytytetty, on jokainen
ajatuksissaan siirtynyt Betlehemin talliin seimen luo ja hengessä
katsellut pikku lasta, Jumalan poikaa, joka tässä kaupungissa otti
ihmisluonnon, tuli veljeksemme, ihmislapseksi, antamaan meille sitä
sanomattoman suurta oikeutta, että me tulemme Jumalan lapsiksi. Kuvat,
jotka olemme itsellemme luoneet, ovat aivan kirkkaat ja puhtaat, niin
ihanteelliset ja suloiset. Näiden unikuvien muistot valtaavat tässä
paikassa epäilemättä jokaisen matkustavaisen. Tosin on totta, että
todellisuus ei edes sinne päinkään vastaa mielikuvia; mutta kaikissa
tapauksissa voidaan iloita, että on kerrankin oltu siinä paikassa, jossa
suuri, koko maailmaa muodosteleva tapaus tapahtui. Historialla on tässä
hiljaisessa ja vähäisessä Judean kaupungissa ollut niin sanoaksemme
käännekohta, joka kajasti jo vanhan testamentin ennustajille ja
pukeutui täksi ennustukseksi: "Ja sinä Betlehem Efrata, joka vähäinen
olet Juudan tuhanten seassa, sinusta on minulle se tuleva, joka
Israelissa on hallitsija oleva, jonka uloskäymys on ollut alusta ja
ijankaikkisuudesta" (Mika 5:1.)
Tänne kerran vaelsivat tietäjät itäiseltä maalta monen puutteen ja
vaaran lävitse osottamaan kuninkaallista kunnioitusta Jesukselle
Kristukselle. Raamatullisten henkilöiden: _Saulin ja Davidin,
Jeremiaksen, Rakelin ja Ruthin_ nimet liittyvät eroamattomasti tähän
paikkaan. Kukapa kristitty ei Betlehemissä käydessään elävästi
muistaisi kaikkia näitä ja heidän elämänsä työtä Jumalan armon
taloudessa! Sen tähden tämän nyt yksinkertaisen ja monin puolin
huononpäiväisen kaupungin kuva kiintyykin haihtumattomasti mieleen ja
muistoon.
Rasittavassa puolipäivän helteessä heti k:lo 1:n jälkeen läksimme
Betlehemistä, koska vielä oli noin 3 tunnin matka Mar-Saban luostariin,
johon aioimme pysähtyä seuraavaksi yöksi. Matka alas vuoren rinnettä,
jonka päällä Betlehem on, kävi ensin kauniiden hedelmäpuistojen ja
kukkatarhojen välitse. Sieviä vainioitakin oli ympärillämme ja niiden
rehevä kasvullisuus osotti maanlaadun voimaa. Kaikki teki hyvän
vaikutuksen, ja hiljaisen nautintorikkaan hetken meille siten valmisti
kesän täyteen kauneuteen pukeutunut luonto. Matkakumppaneissani näkyi
elävän erittäin suuri halu koota muistoksi kukkia, joista kauneimmat
kasvoivat korkealla pengermällä tien varrella. Hyväluontoinen "Hamed"
koetti tavallaan olla siinä apuna. Tässä kukkain poiminnassa hukkui
toht. H:lta keppinsä, kun hän sillä koetti urkkia kukkia pengermältä.
Noin 1/4 tunnin matkan päässä kaupungista levisi silmäimme eteen
ruohoketo, jota dragomaani sanoi siksi paikaksi, jossa paimenet
kaitsivat laumaansa sinä merkillisenä yönä, kuin Jesus syntyi
Davidin kaupungissa, joksi Betlehemiä myöskin sanottiin. Sen
evankeelis-historiallisen tapauksen muisto levitti taas omituista,
ihanaa valoa yli tämän paikan. Siinähän siis olivat enkelit ja taivaan
sotajoukko kerran liidelleet ilmassa. Lukemattomia öitä olivat paimenet
sitä ennen vartioineet siellä laumaansa odotellen auringon nousua,
jolloin heidän vaarallinen ja vaivaloinen työnsä loppui, eikä mikään
merkillinen tapaus ollut heidän rauhaansa keskeyttänyt. Heitä kenties
oli silloin tällöin säikyttänyt jonkun pedon kiljunta, joka uhkasi
heidän laumaansa; mutta sitte oli taas kaikki hiljaista ja rauhallista.
Mutta tänä yönä keskeytti hiljaisuutta taivaallinen ilmestys. Enkeli
tuli alas ja julisti heille: "Älkää peljätkö, sillä katso, minä
ilmoitan teille suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: teille
on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin
kaupungissa. Ja tämä on teille merkiksi: Te löydätte lapsen kapaloituna
makaavan seimessä. Ja kohta oli enkelin kanssa suuri taivaallisen
sotaväen joukko, jotka kiittivät Jumalata ja sanoivat Kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!"
(Luuk. 2.) Tämä paikka on siis muistorikkaimpia, ja se välttämättä
vetää puoleensa matkustajan koko huomion. -- Johtuipa meille tässä
mieleen myöskin pieni paimenpoika David, jonka profeetta Samuel voiteli
Israelin kuninkaaksi. Ehkä oli hänkin kaitsessaan isänsä lampaita
monesti käyskennellyt juuri tässä paikassa, vieden lampaita viheriöille
laitumille, joita täällä oli runsaasti.
Seutu, jota sitte ratsastimme, tuli, mitä edemmäs ehdimme, sitä
paljaammaksi, jylhemmäksi ja vuorisemmaksi. Rinteet olivat hyvin
jyrkät, niin että meidän täytyi aina välistä laskeutua ratsuiltamme
maahan, ett'emme syöksyisi noihin syvyyksiin. Tällä tiellä tapasimme
ensin muutamia paimenia, jotka olivat puetut valkoisiin
lammasnahkoihin, karvapuoli ulospäin, ja näyttivät hyvin
vastenmielisiltä ja hirvittäviltä pitkine pyssyineen, joita he
kantoivat olkapäillänsä. Heidän lammas- ja vuohilaumansa käyskentelivät
siellä jyrkillä vuoren rinteillä, jotka olivat suurimmaksi osaksi
paljaat. Laidun ei suinkaan ollut runsas, ainoastaan sieltä täältä
saattoivat elukat ehkä löytää jonkun ruohonkorren tai pienen
puuntaimen. Täällä me myöskin ensi kerran koko matkallamme tapasimme
beduiineja, jotka olivat pystyttäneet leirinsä juuri meidän
kuljettavamme tien varrelle. Heidän telttansa olivat mustista,
repaleisista kangaskappaleista, jotka seipäille sovitettuina häilyivät
ilmassa. Ehkä ne sentään voivat hiukan suojella auringon paahteelta
sekä sadeaikaan sateelta. Elukoita oli syömässä siellä täällä leirin
lähellä. Näiden ihmisten elämä näytti olevan täydellistä luonnon
elämää. Kaikki perheen jäsenet asuivat yhdessä, niin sanoaksemme saman
katon alla, eläinten kanssa täydellisimmässä rauhassa, sovussa ja
ystävyydessä. Köyhyys, kurjuus ja lika näyttivät vallitsevan noissa
n.s. teltoissa. Miehillä, vaimoilla ja suuremmilla lapsilla oli
yllään rikkinäisiä vaatteita, juuri sen verta, että ruumis paraiksi
peittyi, mutta pienemmät lapset olivat ja elivät paratiisin puvussa ja
viattomuudessa. -- Usein ovat nämä aavikon asujamet hyvin pahat, häijyt
ja vihamieliset matkustaville muukalaisille, jonka tähden täytyy olla
varoillaan heidän hyökkäyksiänsä vastaan. Tavallisesti he vaativat
matkustavaisilta lunnaiksi rahaa ja, jos eivät saa niin suurta summaa,
kuin vaativat, ryöstävät heidät niin puhtaiksi, että eivät jätä edes
vaatteitakaan ylle, niin että matkustavainen saa sitte paratiisin
puvussa etsiä apua sivistyneiltä ihmisiltä. Henkeä he tavallisissa
oloissa harvoin riistävät uhreiltansa. Prof. Orelli kertoo "pyhän maan"
esityksessään tapauksen, joka saakoon tässä tilaa sen valaistukseksi,
mitä edellä on sanottu. -- Eräs saksalainen pappi läksi matkustelemaan
tässä maassa. Köyhyytensä tähden hän ei voinut hankkia itselleen
dragomaania eikä suojelusta, vaan astuskeli hän ihan yksinään, laukku
seljässä. Jerikon seuduilla hyökkäsivät hänen päällensä beduiinit,
riistivät häneltä kaikki, yksin välttämättömimmät vaatteetkin, niin
että hän oli tyhjä kuin taivaan lintu. Jäätyään ilman matkarahoja ja
vaatteita istahti hän kivelle ja alkoi rohkeasti ja iloisesti veisata
kovalla äänellä virttä uskonsa vahvistukseksi, Usko Herraan Jesukseen
antoi hänelle rohkeutta ylistää tässäkin surkuteltavassa tilassaan
Jumalaa. Beduiinit siitä niin oudostuivat, että luulivat häntä
mielipuoleksi ja antoivat hänelle takaisin kaikki, mitä olivat
ryöstäneet. Muhammedin uskonto ja yleinen tapa kieltävät näet ottamasta
hullulta mitään, pidetäänpä aivan syntinäkin hullun loukkaamista.
Ne beduiinit, jotka tapasimme tässä leirissä, olivat vastoin luuloa
hyvin ystävälliset, vastasivat tervehdykseemme _nhrâk sa'id_ (= hyvää
päivää) ystävällisesti _nharak mbârak_ ja toivat meille juoda likaista
vuohenmaitoa, luultavasti parasta, kuin heillä oli. Se oli tosin hyvin
hapanta ja likaisimmassa läkkiastiassa, kuin ajatella voi; mutta meidän
kuitenkin täytyi sitä nauttia, vaikkapa vastenmielisestikin, ja antaa
bachschisch; sillä ei olisi muuten asiat olleet hyvin.
Tie tuli yhä vaivaloisemmaksi ja seutu jylhemmäksi. Usein täytyi meidän
laskeutua alas taluttamaan hevosiamme suitsista, koska olisi ollut
vaarallista ratsastaa alas jyrkistä rinteistä kammottavien syvyyksien
vieritse, jotka ammottivat vastaamme. Yksi ainoakin hevosen harha-askel
olisi voinut syöstä sekä ratsun että ratsastajan alas pohjattomuuteen.
Aurinko alkoi lähestyä laskuansa, varjot pitenivät yhä enemmän. Kun
olimme tottumattomat ratsastajat, kävi jo väsymyskin hyvin tuntuvaksi.
Kolmetuntisen ratsastuksen jälkeen näimme jo eräältä kukkulalta
_Mar-Saban_ kaksi karkeatekoista tornia ja luostaria ympäröivän muurin.
Jäännösmatka, joka onneksi ei ollut pitkä, oli vaivaloisin. -- Viimein
kuitenkin pääsimme perille; dragomaani kolkutti porttia, ja karkeaa
ääntä kuului takaa vastaukseksi. Luultavasti se ääni tiedusti, kuka tai
kutka nyt pyrkivät luostarin pyhäin ja rauhallisten muurien sisälle.
Lyhyen keskustelun jälkeen, josta me, sitä kieltä taitamattomina, emme
ymmärtäneet sanaakaan, avattiin lukko, saranat narisivat raskaan portin
auetessa ja me astuimme rauhoitetulle alalle. Kun munkki sai
tarkastaneeksi Jerusalemin patriarkan meille antaman lupakirjan ja
hevoset olivat jätetyt hoitajiensa huostaan, saimme ruveta laskeutumaan
rappusia, joissa oli 150 porrasta, alas luostarin pihaan. Olimme siis
päässeet ihmisasunnoille tässä jylhässä, autiossa erämaassa. Mutta ah,
miten omituinen, ihmeellinen tämä ihmisasunto tässä yksinäisessä
seudussa oli! Mitään sellaista en ollut vielä koskaan ennen nähnyt,
enkä ollut voinut sitä kuvitellakaan. Munkki saattoi meidät
vierashuoneeseen, joka oli toisessa siipirakennuksessa suuri,
yksinkertainen huone, keskellä lattiaa pitkä pöytä ja kolmella puolen
pitkin seiniä pitkät rivit sohvia. Niillä oli tyynyjä, joita sopi yöllä
käyttää pään-aluksena. Väsymystämme ensi päivän ratsastuksesta ei käy
sanoin kuvaaminenkaan. Hetkiseksi ojentauduimme noille houkutteleville
sohville, joilla luultavasti monikin "pyhiinvaeltaja" ennen meitä oli
levännyt, edes hiukan virkistämään uupuneita voimiamme. Eipä lepo
kuitenkaan pitkä ollut, sillä vielä ennen auringon laskua oli tarkemmin
katseltava tätä merkillistä luostaria.
Luostari on _Juudan erämaan_ (korven) synkimmässä, jylhimmässä
osassa, säännöttömäin vuorien keskellä, erillään kaikista muista
ihmis-asunnoista. Omituisesti, suurenmoisesti vaikuttaa se katselijaan.
Kalliojoukot nousevat huimaavaan korkeuteen Kidronin laaksosta, noin
6-800 jalkaa ylähälle, ja vuoren huipulla on kallioon kiinnitettynä
luostarin muuri, "kuin kukka varren päässä." Kirkot ja muut rakennukset
ovat mestarillisimmalla tavalla sovitellut kiinni näihin paljaihin
kallioihin. Luostarin vieritse juoksee puro, jonka sanottiin sadeaikaan
olevan hyvin virtava, mutta jossa nyt ei ollut yksistään vettä. Kun sen
toisella puolen, jonne meitä auringon laskiessa munkki opasti
kaikenmoisten salaovien ja käytävien kautta, katselee itse luostaria,
näyttää se varsin linnoitukselta. Ja sinä se on ollutkin sekä myöskin
monta vuosisataa turvapaikkana pyhiinvaeltajoille. Usein ovat
vihamieliset beduiinit hyökkäelleet sitä vastaan; usein on sodan pauhu
seoittunut hurskasten munkkien rukouksiin ja ylistysvirsiin.
Kävellessämme kopeissa, joista moni on enemmän vuorenluolan, kuin
tavallisen huoneen kaltainen, näytettiin meille kuvia sotatapauksista,
joissa munkit olivat käsikahakassa villien laumojen kanssa, uhraamassa
henkensä ja verensä. Eräässä tuollaisessa luolassa on asunut pyhä
_Saba_, josta luostari on saanut nimensä. Tarina kertoo hänen ensin
täytyneen taistella luolan isännyydestä leijonan kanssa, jonka toverina
hän sitte monta vuotta eli aivan hyvässä sovussa ja rauhassa. Täällä
muuten usein kuuluu shakaalein, hyeenain ja muiden petojen ulvontaa
yht'aikaa kellojen helinän ja rukous- ja veisuuäänen kanssa.
Luostarin historia johtaa kauas taa päin. Muutamia piirteitä siitä
pantakoon tähän. Pihassa seisoo yksinäinen palmu, jonka latva nytkin
nuokkui hiljaisessa iltatuulessa. Sen palmun on Saba omin käsin
istuttanut, ja sen tähden sitä pidetään pyhänä. Siitä munkit mielellään
kertoelevat ja siten helposti johtuvat itse luostarin perustajaan.
_Saba_ oli erakko (eremiitti), syntynyt v. 439 j.Kr. Kappadokiassa,
josta hän vaelsi Palestiinaan. Matkalla häntä eivät Galilean viljavat,
hymyilevät kedot pysäyttäneet, ei Samarian hedelmälliset laaksot, vaan
hän kulki yhä edelleen jylhään Judeaan ja etsi sieltä yksinäisimmän,
autioimman seudun, juuri sen paikan, jossa luostari nyt on. Ja hän
viihtyi hyvin siinä paikassa, josta kaikki kasvullisuus oli kuollut
kokonaan, noissa kallionkoloissa ja luopääsemättömissä rotkoissa,
petojen keskellä, joiden hirvittävä ääni seoittui hänen rukouksiinsa ja
virsiinsä. Kauan ei hän kuitenkaan ollut yksin synkässä olinpaikassaan;
hänen pyhyytensä maine levisi laajasti joka taholle ja houkutteli hänen
luoksensa 3-400 erakkoa, jotka rakensivat itselleen majoja Kidronin
laakson viereisten vuorten rinteille. He oleksivat hänen ympärillään,
kuin lapset isänsä ympärillä, ja osottivat hänelle lapsellista
kunnioitusta. Hän rakensi luostarin sen luolan päälle, jonka hän oli
valinnut asunnokseen, teki luostarinsäännöt, istutti palmun, siunasi
opetuslapsensa ja läksi pois 95 vuoden ijässä v. 534. Siinä hänen
historiansa.
Nykyään tämä kreikkalaiselle kirkolle kuuluva luostari ei ole suuri:
siellä on nykyänsä ainoastaan 50 munkkia, joista se, joka meitä
palveli, osasi muutamia sanoja venättä. Yksinäisen asemansa tähden
pidetään luostaria jonkinlaisena rangaistuslaitoksena; sinne lähetetään
sellaisia munkkeja, jotka jollakin tavalla ovat rikkoneet
luostarisääntöjä vastaan tai muuten olleet kovakorvaiset. Illan suussa
tulivat he ulos kopeistansa ja näyttivät erittäin unteloilta ja
välinpitämättömiltä. Syrjäinen, laiska elämä oli painanut leimansa koko
heidän olemukseensa. Ikävä ja köyhyys kajasti heidän kasvoistaan, jotka
ruumiillisesti kyllä osottivat hyvää vointia. -- Meidän palatessamme
kävelyltä luostarissa ja sen ympäristössä oli eräällä hurskaalla isällä
koko kauppatavara-varastonsa levitettynä pihalle; hän kaiketi toivoi
saavansa meistä hyvätkin ostajat. Oli siinä karkeatekoisia keppejä,
helminauhoja, jumalankuvia, y.m. Ainoastaan "maantuomari", jolta keppi
hukkui kukkain urkinnassa Betlehemin luona, ryhtyi kaupan tekoon hänen
kanssansa ja sai uuden kepin.
Kun astuimme jälleen vierashuoneeseen, oli dragomaanilla jo valmiina
meidän illallisemme, joka väsymyksen ja uupumuksen tähden ei kuitenkaan
maistunut juuri ollenkaan. Ainoastaan teellä oli menekkiä; sitä
nautimme runsaasti. Lepo oli mieluisempi; mutta sitäkin usein häiritsi
kissain parunta ja muu melu. Ehkäpä väsymyskin ja liika ponnistus
osaltansa pitivät unta kaukana. Aikaisin, jo ennen auringon nousua,
olimme siis jo kaikki jalkeella ja matkalle varustautumassa, koska
matkan vaikein ja pisin osa oli suoritettava sinä päivänä. Kuluipa
kuitenkin kappale aikaa ennen, kuin kaikki oli valmiina. Itä hohti
purppuran karvaisena ja ilma oli kirkas ja vilpoinen, kun me noin
k:lo 5 läksimme tästä merkillisestä luostarista, käytyämme vielä ennen
lähtöä luostarin kirkossa, jossa muutamat munkit pitivät
jumalanpalvelusta jo niinkin aikaisena aamuhetkenä. Samoja korkeita,
epämukavia rappusia, joita eilis-iltana olimme tänne laskeutuneet,
astuimme taas ylös. Pitkä avain avasi meille taas raskaan, suuren
portin ja me olimme omassa vapaudessamme. Kaikkialla vallitsi autiuden
hiljaisuus tässä erämaan seudussa; silloin tällöin vain keskeytti sitä
kirkonkellon läppäys, joka kuului pitkät matkat meidän poistuessamme
luostarista. Tie kulki ensin pitkin Kidronin laakson rinnettä, johon
toiselta puolelta säännöttömät, kammottavat pengermät näkyivät. Sitte
edelleen vuoria ylös ja alas; välistä ajoimme ratsastaen, väliin taas
astuskelimmekin, milloin vuori oli niin kivinen ja jyrkkä, että emme
uskaltaneet emmekä raskineet istua satulassa. Varsinkin tällä tiellä
huomasin, miten metsättömät ja ruohottomat, miten perin paljaat nämä
vuoret ja laaksot tosiaan ovat. Täällä saa matkustaa tuntikausia,
näkemättä mitään muuta, kuin kiviä, vuoria, hiekkaa ja somerta. Usein
ovat vuoren muodot erittäin omituiset. Muutamin paikoin näyttää ihan,
kuin olisi jonkun yhtenäisen periaatteen mukaan tehty kauneita
hiekka-aloja tien varrelle. Palattuani matkalta kyselin moneltakin,
olivatkohan nuo vuoret ja laaksot aina olleet yhtä metsättömät ja
ruohottomat vai olivatko ne viime aikoina, aikaisemmin tai myöhemmin,
tulleet niin paljaiksi, ja mistähän syistä. Minulle vastattiin puita
ennen olleen, jopa suuria metsiäkin, vaan aikain kuluessa on ne
haaskattu. Että nyt ei siellä kasva mitään uutta metsää, johtuu siitä,
että lukemattomat siellä käyskentelevät vuohilaumat syövät ja
pureksivat pilalle kaikki nuoret puun taimet. -- Hyvin harvoissa
paikoissa Judeassa, enimmäkseen vain ihmisasuntojen ja yleisten
laitosten ympärillä näkyy kasvavia puita ja vihreyttä. Muuten on kaikki
ihan paljasta ja hävitetyn näköistä. Turkin hallitus vaatii, kuten
meille kerrottiin, suuren veron joka puusta, kuin istutetaan; sen
tähden ihmisillä on niin vähä halua uhrata siihen aikaa ja vaivaa. Mikä
viheliäinen hallitus! ja mikä onneton maa, jonka täytyy kuulua
sellaisen hallituksen alle! Mikä surkuteltava kansa, jonka täytyy elää
sellaisen hallituksen alaisena! Niin kauan, kuin olot pysyvät
sellaisina, kuin nyt ovat, pysyy maa kolkkona ja autiona, vaikka se
muuten voisi monin puolin olla yrttitarhana, koskapa maanlaatua
sanotaan hyväksi ja hedelmälliseksi, ja kansa pysyy tietämättömyydessä
ja kurjuudessa.
Ripeästi kävi matka yhä edelleen Juudan erämaahan, jossa David kerran
vihollistensa vainoomana harhaili yksikseen ja hyljättynä. Varmaan hän
on syvästi tuntenut näiden jylhäin seutujen synkän autiuden, jonne
ainoastaan muutamia hänen lähimpiä ystäviään tuli lohduttamaan häntä.
Sydämmensä tunteet, mielialansa on hän julki lausunut seuraavissa
sanoissa: "Jumala! Sinä olet minun Jumalani! Varhain minä sinua etsin;
sinua minun sieluni janoo, minun lihani halaa sinua karkeassa ja
kuivassa maassa, joka vedetön on. Niin kuin minä näin sinun pyhässä,
katsellakseni sinun voimaas ja kunniatas; sillä sinun laupeutes on
parempi, kuin elämä; minun huuleni pitää sinua kiittämän. Niin minä
tahdon kunnioittaa sinua minun elin-aikanani ja minun käteni nostaa
ylös sinun nimees. Niin kuin lihavuudella ja rasvalla pitää minun
sieluni ravittaman, ja minun suuni pitää kiittämän iloisilla huulilla.
Koska minä vuoteeseeni lasken, niin minä muistan sinua; koska minä
herään, niin minä puhun sinusta. Sillä sinä olet minun apuni, ja sinun
siipes varjon alla minä kerskaan. Minun sieluni riippuu sinussa; sinun
oikea kätes minun tukee. Mutta he etsivät kadottaaksensa minun sieluni;
teidän täytyy maan ala mennä. Heidän pitää miekkaan lankeeman, ketuille
osaksi tuleman. Mutta kuninkaan pitää iloitseman Jumalassa. Joka hänen
kauttansa vannoo, se kunnioitetaan; sillä valhettelijain suu pitää
tukittaman" (Ps. 63). Niin hän harppuansa soinnutteli ja veisasi
kiitosvirtensä Jumalan kunniaksi luottavasti ja uskossa rohkeasti.
Ei ainoatakaan ihmistä tullut meitä vastaan; ei ainoatakaan
ihmisasuntoa näkynyt keskeyttämässä matkan yksitoikkoisuutta pitkinä
hetkinä. Kaksi tuntia sujui ratsastus varsin ripeästi, kun
arabialaispoikanen _Abid_, joka oli edellisenä päivänä lähetetty suoraa
päätä Mar-Sabaan, nyt matkusti yhdessä meidän kanssamme pikku
aasillansa ja ahkeraan kiirehti hevosia sekä lauleli perin omituisia
laulujaan, kaikki nenä-äänellä. Vihdoin alkoi näkyä Kuolleen meren
peilikirkas tummansininen pinta. Nähdessämme meren ajattelimme: "Sillä
ei tie olekaan niin pitkä, kuin dragomaani on sanonut; tuossahan tuo
vesi on ihan lähellä." Se näyttikin olevan ihan tuossa jalkain
juuressa. Me kiiruhdimme hevosia; mutta yhäpä se meri näkyi pysyvän
yhtä kaukana tai yhtä lähellä, kummin vain haluttaa sanoa. Vasemmalla
puolen tietä, korkealla vuoren päällä, näkyi kiviä eli raunioita.
Dragomaani sanoi sen olevan _Neby Musa_ (Mooseksen hauta),
muhammettilaisten pyhiinvaelluspaikka, joita eivät sido mitkään
raamatulliset tiedot. _Nebo_, jolla Mooseksen hauta on, jonka paikkaa
ei kuitenkaan kukaan tiedä, on Moabinmaan vuoristossa ja siis Kuolleen
meren itäpuolella, vaan tämä äskeinen paikkahan oli sen länsipuolella.
Meidän ratsastettuamme viidettä tuntia rasittavassa kuumuudessa, sillä
päivä oli erittäin paahteinen, ja näitä huonoja vaivaloisia teitä,
aukesi eteemme yht'äkkiä Jordan'in laakso, ja meri näytti olevan hyvin
lähellä. Me kiiruhdimme ratsujamme, päästäksemme niin pian kuin
mahdollista rantaan; mutta olipa siinä matkaa ajaa vielä koko tunti
ennen, kuin olimme perillä. Täällä taaskin pettyi silmä matkan
pituudesta. Jordan'in laakson reunaan päästyä kysyi ystävä R., kauanko
minä luulin kuluvan aikaa tuonne meren rantaan ratsastaessa. Minä
sanoin: "no, 10 minuuttia", ja luulin panneeni siinä aikaa oikein
runsaasti. R. puolestaan arvasi kuluvan vähintään 20 minuuttia.
Kumpikin meistä pettyi -- sillä matkalla kului koko tunti. -- Ensi
katsauksella näyttää meri varsin viehättävältä. Matkan päästä katsoen
näyttää se alppijärveltä, sen kun on ympärillä korkeat rannat.
Jordan'in lakeus, jonka _Lot_ muinoin valitsi asuinpaikakseen, oli,
kuten raamatusta näkyy, silloin hyvin hedelmällinen, vaan nyt siellä
kasvaa ainoastaan orjantappurapensaita, joiden terävät piikit ovat
tuuman pituisia. Vanha tarina kertoo, että Jesuksen orjantappurakruunu
oli tehty näiden orjantappurain oksista. Niiden välitse ratsastaminen
ei suinkaan ollut mieluista. Pitkät piikit tunkeutuivat vaatteiden
lävitse ja ihossa tuntui polttavaa pakotusta. -- Viimeinen loppupätkä
ajaa lennätettiin täyttä laukkaa, sillä hevoset veden näöstä itsestään
tulivat kiihkeiksi. Nekin ikävöivät raikasta vettä virkistyksekseen.
Mutta rantaan päästyä tuntui ikään kuin kylmä väristys käyvän läpi
heidän ruumiinsa ja inhoten ne kääntyivät pois. -- Me sitä vastoin
ilolla hyppäsimme alas satulasta ja riisuuduimme nopeasti, toivoen
saavamme uinnista virkistystä. Vesi oli näöltään kirkasta ja
houkuttelevaa, väriltään tummansinistä, mutta liian lämmintä
virkistykseksi sellaisessa rasittavassa kuumuudessa. Pohja näkyi monen
kyynärän syvyydestä ja oli kaunein, kuin ajatella voi: hienoa hiekkaa
ja pikku kiviä. Kuolleen meren vedestä olin aina kuullut ja lukenut,
että se on niin raskasta, että kannattaa hyvästi ihmistä, joten siihen
ei voi upota. Tietysti piti nyt heti koettaa, oliko se totta, ja
suureksi kummastuksekseni ihan niin olikin. Minä en painunut veden
alle, asetuinpa miten hyvänsä. Suurta vaaraa ei tuossa uinnissa ollut,
kuin että silmät voivat helposti vahingoittua vähäksi ajaksi. Piti
tarkkaan varoa, että vettä ei päässyt hiukkaistakaan silmiin, koska se
tuotti kovaa kipua, jopa sokasikin hetkiseksi. Toinen matkakumppanini,
ystävällinen, iloinen "maantuomari", ryhtyi sukelluskoetuksiin, mutta
sai siinä vettä molempiin silmiinsä, tunsi heti polttavaa kipua eikä
nähnyt kymmeneen minuuttiin mitään. Sen tähden ei hän omin neuvoin
osannutkaan rantaan, vaan läksi uimaan ulos päin, kunnes minä ehdin
auttamaan häntä pois vedestä. Minullekin pääsi hiukka vettä oikeaan
silmään ja kovasti sitäkin kirveli.
Toinen tämän veden mainittava ominaisuus on, että uimasta noustua
tuntuu ruumis kuin öljyllä voidellulta. Mahdoton ihan oli saada ihoa
kuivaksi, koettipa sitä hangata kuinka hyvänsä. Minulla oli sitä varten
mukana pyyhkeitä, mutta ei niistä apua. Vaatteet tarttuivat kiinni
ruumiiseen, ja hyvin tuntui olo tukalalta. Ikävällä sen tähden
odottelimmekin toista uintia puhtaammassa ja suloisemmassa Jordan'in
vedessä, jonne ratsastus oli kestävä 1 1/2 tuntia.
Itse Kuollut meri on syvimmällä kaikista meristä ja järvistä, kuin
tunnetaan maan päällä. Genezaretin järvi on 650 jalkaa alempana
Välimeren pintaa, mutta Kuollut meri 1,316 jalkaa. Sen tähden on
Kuolleen meren seuduilla aina hyvin lämmin. Vesi on siinä myöskin hyvin
syvä. On siinä tavattu aina 1227:kin jalan syvyisiä kohtia. --
Jerusalemista suoraan Kuolleelle merelle on ainoastaan 5 tai 6 tunnin
matka, ja Jerusalem on 3684 jalkaa korkeammalla sitä. Kuolleesta
merestä ei vedellä ole mitään poispääsyä; haihtumisen täytyy siis olla
hyvin suuri. Ilmaa myöskin luullaan sen haihtumisen tähden yleensä
vaaralliseksi ja tuottaakin se matkustavaisille usein kuumetta.
Tavallisesti on vedenpinta ihan peilityyni, koska tuulen ei ole helppo
saada raskasta vettä liikkeelle. Hiukan se vain värehti meidän siellä
käydessämme. Rannat eivät ole rumat: itäpuolella Moabinmaan vuoret ja
länsipuolella Juudan vuoret. Tavallisesti luullaan, että tämän
merkillisen meren lähellä ei ole eikä voi olla mitään elämää, että
esim. lintu ei voi hengissä lentää sen poikki. Se luulo ei kuitenkaan
ole yhtä pitävä totuuden kanssa. Rannoilla kasvaa, kuten jo mainitsin,
orjantappura-pensaita ja vähä ruohoakin, ja ilmassa veden päällä näin
tullessamme kaksi suurta lintua lentävän ihan vahingotta. Pieni
hieta- ja kivikkosaari on lähellä luoteisrantaa. Ei mitään elämää voi
kuitenkaan olla itse vedessä sen merkillisen suolan, asfaltin ja
tulikiven sekaisuuden tähden. Sen tähden sillä syystä kyllä on nimenä
Kuollut meri.
Tämän meren rannalla jokainen raamattua uskova kristitty tietysti
muistaa Jumalan vanhurskaan tuomion, joka kohtasi Sodomaa ja Gomorraa
niiden syntien tähden. Siitä kerrotaan 1 Moos. 13 luvussa. Tutkijat
ovat yksimieliset, että niiden synnin pesäin muinaisella paikalla on
nyt juuri tämä meri. Matkustavainen mielellään poistuu Kuolleen meren
luota ja kiiruhtaa Jordan-virralle, joka välkkyy pohjoisen puolella ja
merkillistä kyllä, juoksee Kuolleeseen mereen. -- Kulku sinne kävi
pitkin avaraa tasankoa, jossa siellä täällä näkyy Kuolleen meren
läheisyyden merkkejä: kerroksittain suolaa ja keltaista tulikiveä.
Mitä likemmäksi Jordania pääsimme, sitä vaihtelevammaksi muuttui
kasvimaailma. Jäljelle oli jo jäämässä autius ja kuolema, joka yleensä
vallitsee Juudan erämaassa ja Kuolleen meren rannoilla. Kohta olimme
pääsevät Jordanin varsilla kasvavain puiden ja pensasten varjoon,
suojaan keskipäivän auringon polttavalta paahteelta, joka jo olikin
riistää meiltä aivan viimeisetkin voimat. Sieltä, joen virrasta olimme
saavat hyvää, virkistävää vettä juoda: siellä oli uinti ainiaan
muistettavassa joessa puhdistava ruumiimme Kuolleen meren öljystä! Ne
ajatukset, se ikävä pitivät meitä yllä, vaikka väsymys jo tulikin hyvin
tuntuvaksi. Vielä vähä ponnistusta, niin pianhan olimme perillä.
Ratsummekin näyttivät ymmärtäneen sydämmemme toivon; ne riensivät yhä
nopeammin. Nekin ikävöivät raikasvetiselle virralle, jonne kohta
saavuimme.
Kasvot ilosta loistavina laskeuduimme alas satulasta kohisevan virran
rannalle ja asetuimme muutamain puiden varjoon; pajuja, etelämaan
haapoja ja tamariskeja (mannapuita) siinä oli suojanamme. Se paikka
puineen ja runsaine kasvullisuuksineen oli oikea kosteikko erämaassa.
Kello oli vähän päälle 12:n, siispä päivä juuri kuumimmillaan. Heti
kiiruhdimme riisuutumaan, päästäksemme niin pian kuin mahdollista
veteen. Joen juoksu on hyvin virtava ja vuolas, vaikka sen leveys ei
olekaan suuri, ainoastaan noin 200 jalkaa. Vesi ei ole kirkasta, vaan
päin vastoin vähän sameaa ja kellertävää. Sillä vedellä on liu'entava
voima. Toisena rantana on jyrkkä kallioseinä, ja koko luonto näyttää
itäpuolella olevan jylhempi, kuin länsipuolella. Harvoin on uinti ollut
virkistävämpi, mutta harvoinpa se on ollutkaan niin perin tarpeellinen,
kuin juuri tällä kertaa. Ikävä oli nousta ollenkaan pois vedestä, kun
uinti polttavassa paahteessa tuntui niin sanomattoman suloiselta.
"Maantuomarilla" oli hyvä halu uida virran poikki, mutta jätti hän
kuitenkin tekemättä tuon koetuksen, joka on monelta uhkarohkealta
englantilaiselta riistänyt hengen.
Meidän uidessamme laitteli dragomaani suuren puun varjoon
yksinkertaisen atriamme: paraastaan kylmää lintupaistia ja kovaksi
keitettyjä munia, joka ruoka ainakin minusta maistui oikein hyvältä
taivasalla vihreässä ruohossa. Elävästi johtui siinä mieleeni Davidin
23:s psalmi, jossa sanotaan, että "Herra valmistaa pöydän, vie
virvoittavan veden tykö ja kaitsee (ruokkii) viheriäisessä niitussa."
Syötyä lepäsimme pari tuntia, ja hyvää olisi uni tehnytkin, mutta sitä
häiritsivät miljoonat kärpäset, joita oli kokoutunut ympärillemme
kiusaamaan meitä kaikin tavoin. Ystävä R. nyt vuorostaan oli
huonovointinen ja alakuloinen, ehkäpä kuumuudesta ja kovista
ponnistuksista; mutta virkistyi sentään illaksi.
Istuessamme tässä kuohuvan joen varrella tuuhean puun alla muistui
mieleeni ne suuret tapaukset, jotka pyhässä historiassa mainitaan tämän
joen yhteydessä. Mooseksen seuraajan Josuan johdolla menivät
israelilaiset sen yli omistamaan luvattua maata. Se ylimeno tapahtui
Jerikon kohdalla, jossa mekin juuri nyt olimme. Siitä on seuraava
kertomus Josuan kirjassa (3:14-17): "Koko kansa läksi majoistansa
menemään Jordanin ylitse, ja papit kantoivat liiton arkkia kansan
edellä, ja koska arkin kantajat tulivat Jordaniin ja pappein, arkin
kantajain, jalat kastuivat veden syrjään -- ja Jordan oli täynnä
partaaseen saakka kaiken elon-ajan, -- niin seisoi se vesi, joka
ylimmäiseltä puolen juoksee, koottuna yhdessä läjässä, sangen kaukana
Abamin kaupungin puolessa, joka on Zartanin tykönä; mutta se vesi, joka
juoksi alas korven mereen, nimittäin Suolaiseen mereen, väheni ja
juoksi pois; niin meni kansa ylitse Jerikota kohden. Ja papit, jotka
kantoivat Herran liiton arkkia, seisoivat kuivan päällä, asetetut
Jordan'in keskellä, ja koko Israel kävi kuivan päällä sen lävitse,
siihen asti, että kaikki kansa tuli Jordan'in ylitse." Sittemmin
mainitaan kaksikin tämän joen ylimenoa ihmeellisellä tavalla, nim.
profeettain _Elian_ ja _Elisan_ (2 Kun. 2:8, 14). Syrian kuninkaan
sodanpäämies _Naeman_ puhdistui spitaalistansa, kun peseytyi seitsemän
kertaa Jordan'in vedessä (2 Kun. 5:14), ja sinne pudonnut kirves nousi
prof. Elisan sanan mukaan veden päälle (2 Kun. 6:6). Joen rannoilla
oleskeli suuri parannussaarnaaja, Jesuksen edelläkävijä, _Johannes
Kastaja_ ja kastoi sen vedessä parannuksen kasteella niitä, jotka
tunnustivat syntinsä. Sen aalloissa Vapahtajakin kastettiin, kun hän
tuli Galileasta ja pyysi Johannesta kastamaan, jolloin Isä puhui
auenneesta taivaasta, ja Pyhä Henki tuli alas hänen päällensä kyyhkysen
muodossa (Mat. 3). Tämän viimemainitun tapauksen muistoa viettävät joka
vuosi tuhannet "pyhiinvaeltajat" siten, että määräpäivänä käyvät
turkkilaisten vartijain saattamana joella, juovat sen vettä, uivat
siinä ja palaavat Jerusalemiin. -- Moni matkustavainen ottaa mukaansa
Jordanin vettä ja kuljettaa sitä ilmanpitävästi suljetuissa
läkkiastioissa kotiinsa, käytettäväksi lasten kasteessa. Monessa
keisarillisessa ja kuninkaallisessa perheessä lapset tavallisesti
kastetaan Jordanin vedellä. Molemmat matkakumppanini ottivat myöskin
itselleen kumpikin pullollisen vettä, joka sitte Jerusalemissa
keitettiin ja pantiin läkkipulloihin otettavaksi kotiin muistoksi
Jordan'illa käynnistä.
Kun kuumin aika oli kulunut, alkoi dragomaani kiirehtiä lähtemään,
koska meillä vielä oli noin kahden tunnin matka seuraavaan yöpaikkaamme
_Jerikoon_. Tie kävi nyt suoraan länteen, poikki Jordanin lakeuden,
joka on lähes peninkulman levyinen ja 1,300 jalkaa alempana
merenpintaa, rajoina 1,000 tai 1,300 jalan korkuisia vuoria. Vielä oli
lämmin oikein rasittava. Alussa meillä oli vähä suojaa varjostavista
puista; mutta etäämpänä olimme aivan alttiina auringon säteille, jotka
melkein pystysuoraan paahtoivat meitä. Ei tuntunut edes pientäkään
tuulenhenkäystä virkistämässä, sillä sattumalta oli aivan tyyni. Tällä
lyhyelläkin matkalla, kun väsymys, kuumuus ja jano vaivasivat minua
sanomattomasti, opin joksikin osaksi paremmin ymmärtämään monenkin
raamatunsanan syvällistä merkitystä. Jesus sanoo: "Kuka ikänä juottaa
yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla ainoastaan, opetuslapsen
nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen pidä palkata oleman"
(Mat. 10:42; Mark. 9:41). Kylmällä vesipikarilla ei ole kovinkaan
suurta arvoa, varsinkaan meidän pohjoismaalaisten mielestä, jotka emme
juuri tiedä mitään oikeasta kuumuudesta emmekä janosta; mutta etelän
hehkuvassa ilmassa, jossa kuumuus rasittaa niin, että suulaki kuivaa
ja kieli tarttuu siihen kiinni, on kylmä vesi arvaamattoman kallis
lahja. -- Herra luvatessaan profeettain Mikan ja Sakariaksen kantta
Israelille maallista onnea, puhuu näin: "Jokaisen pitää viinapuunsa ja
viikunapuunsa alla pelkäämättä asuman. Silloin, sanoo Herra Sebaot,
kukin kutsuu kumppaninsa viinapuunsa ja viikunapuunsa ala" (Mika 4:4;
Sak. 3:10). Viinapuun ja viikunapuun vilpoisessa varjossa oli Israel
omassa maassaan saava nauttia siunauksen hedelmiä, auringon paahtamatta
ja vaivaamatta heitä. -- Matkalla näimme siellä täällä syrjemmässä
luostareja, jotka muistuttivat, mitenkä näissäkin seuduissa tehdään
työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi.
Nykyinen _Jeriko_, köyhä, viheliäinen, likainen kylä, nimeltä _Erika_
eli _Riha_, ei ensi silmäyksellä näyttänyt viehättävältä eikä puoleensa
vetävältä. Ensinnä huomasimme muutamia viheliäistä, varvuista ja
savesta tehtyjä töllejä, joissa asuu beduiineja. Monta heitä tuli,
meidän lähestyessämme kylää, vastaan repaleisissa pukimissa, kantaen
ruukkua tai muuta tavaraa maan tavan mukaan päälaellansa. Köyhyys ja
kurjuus näyttivät heidän keskensä vallitsevan. Päästyämme lähemmäksi
näimme kylässä muutamia parempiakin rakennuksia, joista mainittakoon
kreikkalais-katoolinen luostarirakennus. Sen ympärillä on erittäin
ihana puutarha, jossa paitsi monenlaisia kukkia kasvaa myöskin muutamia
palmuja muistuttamassa _Palmukaupunki_-nimeä, joka Jerikolla muinoin
myöskin oli. Me saimme yösijan vanhanpuoliselta kristityltä vaimolta,
jolla täällä oli kaksi kaunista kartanoa, ympärillä puutarha, johon
satoja lintuja kokoutui illoin ja aamuin pitämään laulajaisia, joiden
vertaista en ollut koskaan ennen kuullut. Ympäröivässä luonnossa
vallitsi muutenkin kaikkialla elämä ja liike koko yön. Monenmoisesti
vaihdellen kaikui laulu tuossa rehevässä puutarhassa, jonka kukat
täyttivät huumaavalla tuoksullaan koko ilman. -- Hyvin kuuman päivän
jälkeen oli ilta ja yö verraten vilpoinen, kuten yleensä tavallista
noilla seuduin. Sellaisissa suurissa lämmön vaihdoksissa täytyy olla
hyvin varovainen puvussaan, jos tahtoo säilyä vilustumiselta ja
kuumeelta, johon hyvin helposti voi sairastua. -- Vaikka nyt olimmekin
perin uuvuksissa tavattoman pitkästä ratsastuksesta, joka oli kestänyt
vähintään yhdeksän tuntia, sekä omituisista uinneista ja kuumuudesta,
joka oli tavallista enemmän voivuttanut meitä, oli tämä ilta kuitenkin
suloisimpia hetkiä koko matkallamme. Syötyämme illallisen, jonka
dragomaani oli meille laittanut miellyttävään vierashuoneeseen,
istuimme siellä kauan viettämässä erään merkillisen päivän muistoa
ystävä R:n elämässä. Syödessä hän näet ilmoitti, että se oli hänen
syntymäpäivänsä, ja että oli tietysti vietettävä ilolla. Onnen malja
juotiin Jerikon viinillä, jota tilattiin pullo. Juhlapuheen piti
iloinen, leikillinen "maantuomari" monella eri kielellä, eikä siitä
suinkaan puuttunut ainetta. Olivathan koko ympäristö ja sen erikoiset
olot aivan sopivat saattamaan meitä kaikkia runollisimmalle mielelle.
Täytyi runollisen Suomen kielenkin kaikua seurassamme. Tietysti oli se
puhe minun pidettävä. Ilossa kului koko ilta; väsyksissämmekin oli
meidän vaikea erota ja käydä levolle kokoamaan voimia seuraavan päivän
ponnistuksiin. Iloisina ja kiitollisina Jumalalle, joka oli
armollisesti auttanut meitä voittamaan kaikki vaikeudet ja pitänyt
meitä terveinä, kävimme vuoteelle nukahtamaan muutamia tunteja.
Mutta en huoli jättää kertomatta niitä muistoja pyhästä historiasta,
jotka taas täällä kohoavat uskovaisen raamatunlukijan mieleen.
Jerikokin on sellainen paikka, johon likeisesti liittyy merkillisiä
tapauksia. Ne kuitenkin tarkoittavat sitä Jerikoa, joka jo ammoin on
rauennut raunioiksi, jotka ovat noin puolen tunnin matkan päässä siitä
kylästä, jossa yötä vietimme. Muinainen Jeriko oli ensimmäinen
kaupunki, kuin Israel Josuan johdolla voitti Kaanaanmaassa. Sen muurit
kukistuivat ihmeen kautta; koko kaupunki hävitettiin; ei mitään muuta
säästetty, kuin Rahab ja hänen huoneensa. Siitä, joka tahtoi jälleen
rakentaa tämän kaupungin, lausuttiin tämä kirous: "Kirottu olkoon se
mies Herran edessä, joka nousee ja rakentaa tämän Jerikon kaupungin!
Koska hän laskee siihen perustuksen, niin kadottakoon esikoisensa,
ja koska hän rakentaa sen portit, kadottakoon nuorimman poikansa!"
(Jos. 6:26.) Tämä kirous kohtasi monen sadan vuoden päästä Ahabin
aikana Hiel nimistä miestä, joka oli kotoisin _Beth-Elistä_ ja yritti
rakentamaan kaupunkia (1 Kun. 16:34.) sen lähelle näkyy kuitenkin jo
sitä ennen syntyneen uutisasutus (Tuom. 3:13), jolla oli sama nimi
Jeriko eli myöskin _Palmukaupunki_ luultavasti sen johdosta, että
siellä runsaasti kasvoi palmuja. Silläkin oli kukoistus-aikansa. Muun
muassa oli siellä profeettakoulu, jota johtivat suuret miehet Elia ja
Elisa (2 Kun. 2.) Kaupungin kaivon karvaan veden muutti prof. Elia
ihmeen kautta makeaksi. Tämä kaupunki oli sen kedon (nummen) laidassa,
jolla kaldealaisten sotajoukko tavoitti Jerusalemista pakenevan
kuningas Zedekian, hajoitti koko hänen sotajoukkonsa, otti hänet
itsensä vangiksi ja vei Babelin kuninkaan luo (2 Kun. 25:5, 6.)
Vankeuden jälkeen asettui siihen asujamia (Esra 3:34; Neh. 7:36),
ja Jerikon miehet "auttoivat Jerusalemin muurien rakennustyössä"
(Neh. 3:2.) Syrialainen Bakides linnoitti kaupungin (1 Matt. 9:50),
joka sittemmin näyttää joutuneen ryöstetyksi ja hävitetyksi. Sen
historia ulottuu kuitenkin Kristuksen aikaan asti ja vielä
myöhemmäksikin. Evankeelisessa historiassa mainitaan myöskin Jerikon
nimeä moniaita kertoja. Viimeisellä matkallansa Jerusalemiin paransi
Jesus sen lähellä kaksi sokeata (Mat. 20:30.) Siellä hän oli publikaani
Sakeuksen vieraana (Luuk. 19:1-10.) -- Roomalaisten vallan aikana oli
Jeriko erään toparkian pääkaupunkina ja Vespasianus kävi siellä vähän
ennen lähtöänsä pyhästä maasta (Josefus, Juut. Sota, III: 3, 5; IV: 8,
1. 9, 1; V: 2, 3). Kun Titus hävitti Jerusalemin (v. 70), tuli
Jerikokin hävitetyksi, mutta sittemmin rakennettiin se jälleen. Sen
jälkeen mainitaan Jerikoa hyvin harvoin, ja jo 7:nen vuosisadan lopulla
lienee se tullut viimeisen kerran hävitetyksi. Ristiretkien aikana
mainitaan sen läheisillä hedelmällisillä vainioilla kasvatetun
sokuriruokoja.
Keskiviikkona 23 p. Huhtik., joka oli retkemme kolmas ja viimeinen
päivä, heräsimme taas hyvin aikaisin. Niin kuin tähän asti ennen, oli
nytkin taivas kirkas ja päivä uhkasi tulla hyvin kuumaksi. Piti siis
saada kuuden tunnin matka Jerikosta Jerusalemiin kuljetuksi ennen
päivän kuuminta aikaa, joka on k:lo 12 ja 3 välillä. Sen tähden
läksimme liikkeelle jo k:lo 5 aamusella. Iloinen "maantuomari", joka
aina oli valmis laulelemaan ja laskemaan leikkiä, oli maannut huonosti
ja valitteli pahoinvointia. Tiellä kuitenkin selvisi, ett'ei tuo tauti
ollut vaarallista laatua, sillä hän vähitellen virkosi sen verran, että
saattoi silloin tällöin koettaa kilparatsastustakin meidän kanssamme,
milloin vain tien laatu sitä salli. Tämä tie muuten on kolkoimpia. Sitä
viittaa myöskin ihan selvään evankeelisen historian kertomus laupiaasta
samarialaisesta (Luuk. 10), joka aivan välttämättä johtuu mieleen,
ratsastaessa näitä autioita seutuja. Jesuksen aikoina oli matka
Jerusalemista Jerikoon hyvin vaarallinen, koska sillä helposti voi
joutua ryövärein käsiin. Niiden oli vallan mukava piileskellä noissa
pimeissä kammottavissa vuorenrotkoissa, joita on molemmin puolin tiestä
ja jotka eivät suinkaan miellytä matkustajaa. Vielä nykyäänkin
katsotaan tätä matkaa monin tavoin vaaralliseksi muukalaiselle;
rosvojen päällekarkaukset eivät ole mitään harvinaisia tapahtumia.
"Pyhiinvaeltajat", jotka juuri tätä tietä vaeltavat Jordanille,
kulkevatkin sen tähden suurissa joukoissa ja vartijain saattamina. Me
tapasimme matkallamme monta joukkoa venäläisiä pyhiinvaeltajia, jotka
laulaen palasivat Jordanilta, jossa olivat uineet, ja josta heillä
arvattavasti oli paljo pyhiä muistokaluja muassa. Kun minä tervehdin
heitä venäjäksi ja kysyin, miten he voivat, vastasivat he
tervehdykseeni iloisesti. Eräälle herralle, joka venäläisen papin
seurassa ratsasti aasilla, oli vähällä käydä hyvin huonosti, kun aasi
juuri syvän rotkon partaalla rajustui ja heitti herran pois seljästään.
Onnellisemmin se kuitenkin kävi, kuin ensin näytti, sillä hän sai vain
kovan täräyksen ja muutamia mitättömiä raamuja.
Neljä pitkää tuntia ratsastimme hiljakseen tätä autiota tietä, joka ei
voi herättää montakaan raamatullista muistoa matkustavaisen mieleen.
Ainoastaan yksi tässä mainittakoon, Krith'in oja, joka jäi oikealle
puolen meistä. Tämä oja on tuttu prof. Eliaan historiasta. Hänen,
mahtavan miehen, jolle Herra oli antanut tavattoman suuret lahjat,
täytyi oleskella tässä kolkossa seudussa ja elää sillä leivällä ja
lihalla, jota karneet aamuin illoin toivat hänelle, sekä puron vedellä
(1 Kun. 17). -- Päivä oli hyvin lämmin ja rasittava kuumuus saattoi
halajamaan lepoa ja virvoitusta. Sitä saimme nauttia n.s. _apostolein
kaivolla_, jossa suloista vilvastuttavaa limonaadia ja suojaa
avonaisessa majapaikassa oli tarjoaa matkamiehille. Lähteellä eli
kaivolla, jonka vesi juoksee kalliosta, lienee nimensä siitä, että
Jesuksen apostolien arvellaan hyvin luultavasti juoneen siitä jollakin
tai joillakuilla vaelluksillaan. Meidän istuessamme yksinkertaisessa
majapaikassa ja nauttiessamme silloista limonaadiamme kokoutui sinne
yhä useampia matkustavaisia, jotka olivat joko paluumatkalla Jerikosta
tai menossa sinne. Apostolein kaivo näytti olevan tavallinen
levähdyspaikka, johon kaikki mielellään pysähtyivät virkistymään.
Me emme saattaneet kauan levähtää, kun halusimme niin pian kuin
mahdollista päästä Jerusalemiin. Tien loppuosa, jonka muistettavat
paikat olen jo edellä maininnut, kävi Betanian (El-Azarijen),
Getsemanen, Öljymäen ohitse ja Kidronin ojan poikki ja oli hyvin
vaivaloinen. Voimat tuntuivat olevan ainakin minulta ihan lopussa.
Paahtava aurinko oli korkeimmillaan, kun ratsastimme sisään kaupungin
portista kiitollisina Jumalalle, joka oli auttanut meitä niin hyvin
päättämään ensimmäisen matkamme "pyhässä maassa." Minä olin niin
väsyksissä, että en oikein tiennyt, miten päästä alas satulasta. Täytyi
kuitenkin päästä. Minä irroitin oikean jalkani jalustimesta, nostin sen
hiljaa ratsuni lautasten ylitse, päästin sitte irti vasemmankin
jalkani, pidin molemmin käsin kiinni satulasta ja luistin niin
varovasti alas, kuin olisin ollut lasista. Koko ruumista pakotti ja
vihavoitti; olipa vähä kuumettakin. Ystävällinen majatalon isäntä
koetteli valtimotani ja sanoi rohkaisten: "Iltapäivän ja yhden yön lepo
parantaa Teidät kokonaan; ei mitään vaaraa." Niin kävikin. Seuraavana
aamuna olin ihan terve. Ikävä kyllä, meidän täytyi samana päivänä, kuin
palasimme tältä matkalta, erota iloisesta kunnon "maantuomaristamme",
joka läksi Egyptin ja Ateenan kautta paluumatkalle kotiin. Kahdesta
yksissäolon viikosta jäi hänestä meille katoomaton muisto. Monesti me
perästäkin päin hänestä puhelimme ja suurella kaipauksella muistelimme
häntä.
IV.
Jerusalemista Tiberiakseen.
Oleskelimme kaikkiaan kymmenen päivää Jerusalemissa, jossa olimme
ehtineet hankkia ja saada monta ystävää, ja jossa meillä oli ollut
monta mieluista hetkeä muistellessa siellä kerran tapahtuneita, ainiaan
unhottumattomia tapauksia. Täytyypä tunnustaa, että se aika tavallaan
oli liian lyhyt; mutta tarkkaan käyttäen sitä saatoimme sentään edes
joinkin määrin oppia tuntemaan pääkohdat ja pääasiat tästä
merkillisestä paikasta. Koska vuodenaika, joka tosin tänä vuonna oli
erittäin suotuisa, ei sallinut kauemmin viipyä, päätimme lähteä 30 p:nä
Huhtikuuta maitse Damaskukseen. Sitä varten olimme jo edellisellä
viikolla tehneet sopimuksen ja todistajilla vahvistetun välikirjan
dragomaani Williams'in kanssa, joka oli ollut saattajanamme matkalla
Betlehemiin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon;
hän suostui rupeamaan saattajaksemme tällekin matkalle, jonka oli
arvattu kestävän 11 päivää. Määräpäivänä, joka oli keskiviikko, kävimme
aamupäivällä vielä hyvästeillä muutamien ystävien luona, ostelimme
minkä mitäkin, kirjoitimme kirjeitä omaisille kotimaahan y.m., y.m.
Vielä viimeisen kerran kävimme "pyhän haudan kirkossa", hyvästelemässä
sen paikan, joka olikin meille tullut oikein rakkaaksi; vielä kerran
astuskelimme sen monia sokkeloita, oikein juurruttaaksemme mieleen koko
sen merkillisen rakennuksen. Silloinkin oli se melkein typö tyhjä;
ainoastaan muutamat pyhiinvaeltajat siellä juuri paraillaan
laskeutuivat hyvin kunnioittavasti ja hartaasti polvilleen ja
suutelivat pyhän haudan edessä olevaa kiveä. Olivatpa tunteeni
omituisen risteilevät, kun taas läksin ja nyt ainiaaksi tästä paikasta.
-- Viime kerran söimme sitte päivällistä ystävällisen isäntä Bayerin
luona, ollaksemme valmiit pitkälle, vaivalloiselle ja vaaralliselle
matkalle. Määrähetkenä seisoi kolme satuloitua ja yksi satuloimaton
hepo Johanniittein vierasmajan rappusten edessä odottamassa.
Satulattoman hevosen selkään ladottiin ja nuoritettiin kiinni
matkakapineet, jotka olivat vähän lisäytyneet ostoksista täältä
Jerusalemista. Mekin olimme jo rappusilla valmiina nousemaan satulaan,
mutta dragomaani Williams'ia ei näkynyt. Hetkikautisen odotuksen päästä
selvisi meille, että hän ei ollut varsin tarkka ajasta, joka asia meitä
alkoi vähän huolettaa, ja monesti se pelko sitte matkalla huomattiinkin
oikeaksi. Levottomina, kun häntä ei ruvennutkaan näkymään, aloimme jo
ajatella, että hän ehkä ihan viime hetkenä pettää meidät, hän kun jo
etukäteen oli saanut puolen sovitusta summasta. Koko dragomaani-joukko
on yleensä tuttu petollisuudesta, valheellisuudesta ja säännöllisyyden
puutteesta. Heidän ammattinsa näyttää painaneen heihin jonkinlaisen
leiman tavallisimmista sen kansan synneistä, jonka keskuudessa he
ainiaan oleskelevat. Ja ystävämme Williams oli aivan ammattiveljiensä
kaltainen. Viimein hän kuitenkin tuli täysin tajuavana suuren
arvokkaisuutensa, ja pyytämättä vähintäkään anteeksi viipymistänsä
kysyi hän, olimmeko valmiit lähtemään, vaikka hän ihan selvään näki
meidän jo odottelevan häntä. Kolmen neljännestunnin viivähdyksen
jälkeen olimme sitte kaikki viimein valmiina ja pudistimme viimeisen
kerran ystävällisen majatalonisännän Bayerin kättä jäähyväisiksi
ja sydämmestämme kiitimme häntä kaikesta vaivastaan sekä
ystävällisyydestään, jota hän oli osottanut meille koko oloaikanamme
hänen kattonsa alla. Ajatus, että luultavasti emme koskaan enää tässä
elämässä saa nähdä toisiamme, teki eron tavallista vakavammaksi.
Toisessa elämässä jälleen näkemisen toivo oli sentään tässäkin
tilaisuudessa elävänä mielessäni. Olihan hänellä sama usko ja toivo,
kuin meidänkin sydämmissämme eli; hänhän eli myöskin kanssakäymisessä
saman Herran Jesuksen Kristuksen kanssa, jonka kanssa mekin joka päivä
seurustelemme. Siispä, vaikka paikan rajat nyt erottavatkin meitä,
olemme kuitenkin hengessä toistemme yhteydessä. Hän toivotti
sydämmestään ja kyynelsilmin meille onnea ja Jumalan siunausta matkalle.
Jo sitä ennen olimme itse huoneessamme langenneet polvillemme Herran,
kaikkivaltiaan ja laupiaan Isän, eteen ja palavassa rukouksessa
avanneet sydämmemme hänelle ja anoneet suojelusta, apua ja armoa
tuleviksi päiviksi, joiden arvaamattomia vaiheita vähän peljäten
läksimme kokemaan.
Damaskus-portille astuimme jalkaisin, koska ei ole varsin hauska
ratsastaa alas viettävää katua suuressa ihmistungoksessa. Kun portilla
nousin satulaan, ojensi arabialainen mies, jonka oma hevonen oikeastaan
oli, jalustimesta kiinni pitäen minulle kätensä jäähyväisiksi ja sanoi
jotakin, jota minä tosin en ymmärtänyt, vaan josta kuitenkin selvään
huomasin, että hän sydämmestään toivotti meille Jumalan siunausta
pitkälle ja monin puolin vaivaloiselle matkallemme. Sitte ratsastimme
hiljakseen eteen päin: ensinnä dragomaani pyssyineen, revolvereineen ja
patrooneineen, hänen jäljestään ystävä v. R., sitte minä ja viimeksi
"mukari", jonka asia oli hoitaa hevosia ja kuljettaa meidän
tavaroitamme. Päivä oli kirkas ja lämmin, vaikka pahin kuumuus oli
ohitse, kun kello oli jo 3 iltapuolella. Monesti vielä kääntyivät
silmämme taa päin katselemaan muistorikasta kaupunkia, jossa olimme
viettäneet viime päivät ja josta olimme saaneet niin paljon muistoja,
jotka luultavasti eivät koskaan hälvene.
Tie kävi suoraan pohjoista kohti ja oli erittäin kivinen ja
vaikeakulkuinen. Kysymys, johon en ollut vielä saanut vastausta: mistä
kaikki tuo kiven paljous on tullut, joka kaikkialla peittää maata,
nousi taas itsestään mieleeni. Että tämä maa on kerran ollut viljeltyä,
jopa hyvästikin, ehkäpä kuin kaunein puutarha, koskapa niin paljo
ihmisiä voi siellä elää, se on ilmi selvä; vaan että se nyt on
enimmissä paikoissa kivien, hiekan ja soran vallassa, sitä ei voitane
muuksi selittää kuin Jumalan kiroukseksi, joka raskaasti painaa maata
ja kansaa, joka sitä ennen vallitsi, vaan sittemmin veti päällensä
Jumalan vihan. -- Vasemmalle puolen tiestä jäi "_Syrialainen
orpohuone_" majesteetillisine tornineen, jossa olimme viettäneet niin
monta suloista hetkeä ystävällisten ihmisten seurassa. Samoin jäi
vasemmalle _Mizpa Samvil_, jossa olimme eräänä iltapäivänä käyneet.
Oikealle puolen jäivät _Öljymäki_ ja _Getsemane_. Noin tunnin kuluttua,
jonka ajan olimme vielä nähneet "taivaaseen astumisen tornin"
Öljymäeltä milloin missäkin valossa, oli oikealla puolellamme _Gibea_,
jota ei kuitenkaan juuri näkynyt. Sepä johti taas ajatukset raamattuun
ja varsinkin siihen aikaan, jolloin Israel, Jumalan kansa, sai
ensimmäisen kuninkaansa. Gibea oli aikoinaan Benjamin'in sukukunnan
kaupunkeja (Tuom. 19:14; Hos. 5:8). Siinä syntyi Saul, jonka suuri
Samuel voiteli Israelin ensimmäiseksi kuninkaaksi; se oli myöskin hänen
hallituskaupunkinansa (1 Sam. 10:26; 15:34; 23:19). Tämän kaupungin
asujamet antoivat kerran muille sukukunnille aihetta hävityssotaan
Benjamin'ia vastaan, jolloin tämä kaupunki poltettiin poroksi
(Tuom. 19:20). Siinä oli myöskin temppeli (1 Sam. 10:5: 2 Sam. 21:6).
Gibea nimeen siis liittyy suuria muistoja Israelin historiasta. Nykyään
on se ainoastaan pienoinen kylä, kuten niin moni muukin ennen tärkeä
paikka "pyhässä maassa." -- Heti sen jälkeen näkyi _Er Ram_ eli
muinainen _Rama-Benjamin_, joka sijaitsee kauniilla paikalla korkealla
kunnaalla ja oli muinoin rajavarustus (1 Kun. 15:17), mutta nykyään
samoin kuin Gibeakin pieni, mitätön kylä, jossa köyhyys ja kurjuus
vallitsee. Muuten ovat näköalat näillä seuduilla hyvin avaroita, ja
laskevan auringon valossa esiintyivät ihanoina monivivahtavan
valonheijastuksen tähden, joka melkein jokaisessa silmänräpäyksessä
vaihteli.
Ratsastettuamme noin kolme tuntia huonoa kivistä tietä myöten, jolla
hevosiemme oli hyvin vaikea päästä eteen päin, saavuimme _El-Bireh'in_
edustalle, joka lienee muinainen Beeroth (kaivot), Benjamin'in
sukukuntaan kuuluva kaupunki (Jos. 9:17; 18:25; 2 Sam. 4:2; 23:37).
Se sijaitsee tien oikealla puolella olevalla kunnaalla, josta avara
näköala aukenee katsojan silmien eteen yli Juudan vuorten ja ympäröivän
seudun. Täältä voimme vielä selvästi nähdä osia Jerusalemista, kuten
esim. Öljymäen, missä "taivaaseen astumisen tornin" huippu muistuttaa
matkailijaa pyhän kaupungin läheisyydestä. Paikka on vähäinen kylä,
missä on muutamia savihökkeliä, eikä se missään suhteessa eroa muista
arabialaisista kylistä.
Vaikka se on vain kolmen tunnin matkalla Jerusalemista, pidetään hyvin
todenmukaisena, että Jesuksen vanhemmat, palatessaan pääsiäisjuhlasta
Jerusalemista 12:sta vuotiaan Jesuksen kanssa, jäivät tähän yöksi.
Kerrotaan, että Juutalaiset tavallisesti matkoilla ollessaan,
välttääksensä liiallista rasitusta, ensi päivänä kulkivat vain vähemmän
osan matkasta. Sillä tavoin totuttiin vähitellen matkan vaikeuksiin ja
vaivoihin. Ja vielä tänäkin päivänä noudatetaan päänsiallisesti samaa
tapaa, josta matkailijalle on se suuri hyöty, ett'ei hän heti väsy eikä
työlästy matkaan, joka näillä seuduin tuottaa useita vaikeuksia.
Muistellessani jo mainittua kertomusta Vapahtajan aikaisimmasta
nuoruudesta heräsi minussa uusia ajatuksia. Minusta oli kuin
ihmeellinen pyhyys olisi levinnyt yli seudun, jota ijankaikkisen
Jumalan ainokaisen Pojan pyhät jalat olivat kosketelleet. Olin hengessä
näkevinäni tuon pojan, puhtaana ja pyhänä, matkalla vanhempiensa kanssa
pyhään, suurista ja jaloista muistoista rikkaaseen kaupunkiin ja sieltä
takasin. Tutkimukseni esineenä oli luonnollisesti Luuk. 2 luku, kun me
hiljaa miettiväisinä ratsastimme ylös ja alas näitä kunnaita. Usein on
matkustavilla vieläkin tapana viipyä El-Bireh'in kylässä yötä,
erittäinkin jos on teltta mukana. Me olimme kuitenkin jo päättäneet
viettää yömme eräässä toisessa paikassa, jonne oli kahden tunnin matka.
Pelkäsimme näet ratsastuksen seuraavana päivänä liiaksi rasittavan, jos
mieli pyrkiä aina Nablukseen saakka, kuten aikomuksemme oli. Riensimme
sen vuoksi eteen päin kivisellä polulla, sillä alkoi jo hämärtää.
Aurinko oli jo k:lo kuuden jälkeen laskeumaisillaan ja ratsastaminen
pimeässä näillä seuduin ei ole ainoastaan vaarallista, vaan myöskin
vaivaloisempaa kuin päivällä. Mahdolliset päällekarkaukset ja teitten
kurjuus tekevät sen niin vaaralliseksi, eikä pimeässä ole helppo
välttää teitten epätasaisuuksia, joka seikka suuresti enentää matkan
vaivoja. Vasemmalle kädelle jäi _Ramallah'in_ kylä, minne opas tahtoi
meitä yöksi jäämään, uskotellen sen olevan meille paljon edullisempaa,
kuin yön vieton Djifnassa, minne olimme päättäneet mennä. Ennen kuin
pääsimme viimeksi mainittuun paikkaan, kuljimme vielä erään raamatussa
mainitun muistorikkaan paikan _Beth-Elin_ ohi, joka jäi vasemmalle
puolen tietä. Kartassa ei tällä enää ole nimenä Beth-El, vaan _Betin_.
Syyttä eivät ajatukseni hetkistä viihdy tapauksissa, mitkä niin
läheisesti liittyvät tähän paikkaan, joka raamatussa on saanut hyvin
etevän sijan. Betin eli Beth-El on sangen korkealla seudulla, jota
useat laaksot ympäröivät. Kaikkialla rajoittavat näköalaa vuoret.
Etelässä eivät ne kumminkaan ole korkeammat kuin, että Omar-moskean
korkeudelta Jerusalemista voi nähdä paikan. Muinainen Beth-El on
raunioina, muistuttaen meitä vain sen entisestä merkityksestä. Paikalla
oli merkitystä entis-aikoina asemansa ja lähteittensä sekä senkin
vuoksi, että Israelin esi-isät siellä usein oleskelivat. Pyhä raamattu
todistaa selvästi, että uskonsankari _Abraham_ siellä sangen usein kävi
karjaansa juottamassa. Rehevät laaksot ja vesirikkaat lähteet olivat
varmaankin houkutelleet suurta patriarkkaa siellä viipymään. Siellä,
Herran huoneessa, hiljaisuudessa seurusteli hän varmaankin Jumalan
kanssa. Todenmukaisesti Herra myöskin tässä paikassa ilmestyi hänelle
ja vahvisti häntä uskossa, jossa hän yhä enemmän ja enemmän kehittyi ja
tuli siten kaikkein sekä vanhan että uuden liiton uskovaisten isäksi.
Mutta erittäinkin patriarkka _Jakobin_ historiasta on paikka tunnettu.
Kun tämä mies, joka isältänsä Isakilta oli perinnöksi saanut lupauksen
tulevasta Messiaksesta, oli tehnyt suuren synnin, puhunut valhetta ja
pettänyt isänsä, ja hänen sen vuoksi täytyi paeta kodistansa veljensä
Esaun vihaamana, vietti hän yönsä tässä paikassa, "kun aurinko oli
laskenut." Unessa näki hän tikapuut, jotka ulottuivat maasta taivaaseen
saakka; tikapuilla liikkuivat Jumalan enkelit ylös ja alas, Herra itse
seisoi ylinnä ja sanoi: "Minä olen Herra, Abrahamin, sinun isäs,
Jumala, ja Isakin Jumala: tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan
minä sinulle ja sinun siemenelles. Ja sinun siemenes on oleva niin kuin
maan tomu, ja sinun pitää leviämän länteen ja itään, pohjoiseen ja
etelään päin. Ja sinussa ja sinun siemenessä pitää kaikki sukukunnat
maan päällä siunatuiksi tuleman. Ja katso minä olen sinun kanssas, ja
varjelen sinua, kuhunkas ikänä joudut ja saatan sinun jälleen tälle
maalle; sillä en minä hyljää sinua siihen asti, että minä kaikki teen,
mitä minä olen sinulle puhunut." Herättyänsä täytyi Jakobin tunnustaa:
"Totisesti on Herra tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt." Äkillinen
pelko valtasi hänet, herännyt omantunnon ääni soi hänen sydämmessään,
tehdyn rikoksen paino tuntui nyt niin raskaalta ja hengessä näki hän
Herran pyhyyden. Kaikki tuo saattoi hänet huudahtamaan: "Kuinka
peljättävä on tämä paikka! ei tässä muu ole, kuin Jumalan huone ja
taivaan ovi." Pois lähtiessään pyhitti hän kiven muistopatsaaksi ja
kutsui sen paikan Beth-El'iksi. (1 Moos. 28.)
Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta oli Jakob viettänyt vaiherikasta
elämää, ennen kuin hän taas saapui samalle paikalle. Kun hän ensi
kerran tuli sinne, oli hän yksinäinen pakolainen ja tunsi itsensä
kaikkien hylkäämäksi, mutta toisella kerralla oli hänellä mukanansa
vaimoja, lapsia, suuri joukko palvelijoita ja karjaa. Jumala oli
täyttänyt lupauksensa, siunannut häntä runsaasti ja varjellut elämän
vaikeuksissa. Täällä hautasi hän, kuten 1 Moos. 35 kertoo, Deboran,
Rebekan imettäjän erään tammen alle, jonka hän kutsui "kyynelten
taimeksi." Täälläkin ilmestyi Jumala ja antoi hänelle toistamiseen
nimeksi Israel, täällä hän myöskin rakensi lupauksensa mukaan alttarin
Jumalalle.
Vielä mainittakoon jotakin, joka välttämättä kuuluu kertomukseemme
Beth-El'istä. Kuten tiedämme, jakaantui Salomon kuoleman jälkeen
Jumalan omaisuuden kansa kahteen valtakuntaan: Juudan ja Israelin.
Tämän jaon kautta sai Beth-El suuren merkityksen rajalinnoituksena
molempien valtakuntien välillä. Sitä paitsi pidettiin sitä paikkaa
pyhänä. Israelin kuningas, Jerobeam, rakensi sinne alttarin, valmisti
kultaisen vasikan ja vietteli kansan uhraamaan tuolle epäjumalalle,
vierottaen sen siten pois elävästä Jumalasta. Hän tahtoi estää kansaa
menemästä Jerusalemiin uhraamaan Israelin liiton Jumalalle. Eräänä
päivänä pani hän toimeen suuren uhrijuhlan Beth-El'in vasikan
kunniaksi. Juuri kun Jerobeam seisoi alttarin vieressä, aikoen sytyttää
uhria, tuli eräs Jumalan mies Juudasta. "Ja hän huusi alttaria vastaan
Herran sanan kautta ja sanoi: alttari, alttari! Näin sanoo Herra:
katso, Davidin huoneelle on syntyvä poika, Josia nimeltä: hän on
uhraava sinun päälläs korkeuden pappia, jotka sinun päälläs
suitsuttavat, ja on polttava ihmisen luita sinun päälläs. Ja hän antoi
sinä päivänä ihmeen ja sanoi: Tämä on se ihme, jonka Herra on puhunut:
katso, alttarin pitää halkeeman, ja tuhka, joka on sen päällä, pitää
hajoitettaman." Kuningas vihastuen profeetan sanoista ojensi kätensä ja
käski vangitsemaan hänet. Mutta ojennettu käsi kuivettui eikä hän sitä
enää voinut vetää takasin. Jumalan tuomio oli kohdannut häntä, joka
aikoi koskea Jumalan silmäterään. Se todisti liiton-Jumalan voimasta ja
vanhurskaudesta. Ainoastaan Jumalan miehen rukousten kautta tuli käsi
jälleen terveeksi. Se taas todisti liiton-Jumalan armosta ja
laupeudesta. Alttarille ja tuhkalle kävi, kuten Jumalan mies oli
ennustanut (1 Kun. 12:26-33. 13:1-6. 2 Kun. 23:15, 16, 20.) Itse
linnoitus ja alttari ovat nyt raunioina ja eläimet käyvät siellä
laitumella; kaikki muistuttaa jälkimaailmalle, kuinka ihmistyöt ovat
katoovaisia. Ainoastaan se, mitä Herra tekee ja puhuu, pysyy
ijankaikkisesti, ainoastaan Hänen teoillansa on ijankaikkisuuden
luonto.
Jos vielä muistamme, että Israelin suuri profeetta Elia, josta vasta
enemmän, viimeisellä matkallaan Jordanille (2 Kun. 2:23) kulki yli tuon
korkean seudun, missä Beth-El sijaitsi, läpi sitä ympäröitsevien
laaksojen, olemme mieleemme johdattaneet pääasiat siitä, mitä pyhä
raamattu kertoo Beth-El'istä ja sen merkityksestä. Kulkiessaan noilla
pyhillä seuduilla herää matkailijassa syvä tarve muistella tapahtumia,
jotka ovat vaikuttaneet Jumalan kansan elämään. Sen kautta helpottuvat
matkan vaikeudet ja katoomatoin kuva seuduista jääpi muistiin; Jumalan
kaikkivalta, vanhurskaus ja laupeus vaikuttavat sen kautta niin
valtavasti mielialaan, ettemme koskaan elämässä sitä unhota.
Äänettöminä riensimme eteen päin, jätimme Beth-Elin muistoineen
suorittaaksemme sen päivän matkamäärän. Aurinko laskeutui ja iltarusko
levitteli yli vuoriseudun punertavaa hohdettaan, joka loi esineisiin
omituisen lumousvoiman. Lukemattomissa vivahduksissa vaihtelivat värit
auringon viimeisten säteitten valaistessa vain korkeimpia paikkoja
ympärillämme. Päivän loiste heikkoni heikkonemistaan, kunnes kuun ja
tähtien kelmeä valo sen viimein voitti. Lopuksi valaisi tuona
hiljaisena iltahetkenä vaan kuu polkuamme ja ympäristö näytti meistä
niin ihmeellisen juhlalliselta ja omituiselta. Lukemattomat tähdet
kirjailivat taivaankantta ja lisäsivät pilkkinällään seudun ihanuutta.
Kuta lähemmäksi tulimme kylää, sitä tiheämmässä näkyi molemmin puolin
kivistä tietä viljeltyjä peltoja ja puita, mikä seikka oli todistuksena
asukasten uutteruudesta ja vireydestä. Ratsastaessamme alas vuoren
rinnettä näimme kaukana siellä täällä valoja tuikkavan; siellä asui
ihmisiä ja valmistivat luultavasti illallistaan päästäkseen sitten
levolle. Pyhässä maassa asukkailla on, näet, tapana mennä aikaiseen
levolle ja nousta varhain aamulla työhön. Lähellä kylää kuulimme
vasemmalla puolella tietä pienen puron lorisevan, joka teki minuun
kummallisen vaikutuksen tuona hiljaisena iltahetkenä. Mieleeni juohtui
kotimaa kohisevine koskineen, lirisevine puroineen, joita matkustaja
siellä kaikkialla kohtaa. Tultuamme ensimmäiseen asuntoon, joka oli
harvinaisen suuri, meni opas sisään kysymään yösijaa, mutta se olikin
autiona. Se kuului kauvempana kylässä olevaan luostariin, joka siellä
omisti vieläkin suuremman rakennuksen. Suuntasimme matkamme sinne
varmasti toivoen edes siellä saavamme suojaa yöksi, joka alkoi tuntua
niin kostealta ja kolkolta. Ovathan luostarit niin hyvin Palestiinassa
kuin muuallakin maailmassa yleensä tunnetut vieraanvaraisuudesta. Mutta
turhaan pyysimme yösijaa, ei edes ovea avattu vieraille, ainoastaan
eräs munkki eli palvelija avasi akkunan ja lausui äreästi muutamia
meille käsittämättömiä sanoja. Vaikea on tietää syytä tällaiseen
tylyyteen. Kenties vaikutti siihen se seikka, että me olimme
protestantteja, mutta luostari oli katoolilainen. Opas ja mukari
menivät kylään hakeakseen yösijaa muualla; me sillä välin istuimme
luostarin portailla ihanassa kuutamossa ihmetellen tähtitaivasta. Yön
viettäminen taivasalla ei tuntunutkaan niin kamalalta, kuten voisi
luulla. Mieli, ajatus oli kiintynyt suurenmoiseen luontoon, joka meitä
ympäröitsi. "Yksi yö taivasalla tuossa ihanassa luvatussa maassa,
mitäpä se! Ottihan Mob kiven pään-alaisekseen ja nukkui rauhallisesti
hätävaraisella vuoteellaan; Jumala ja Jumalan enkelit häntä suojelivat.
Voipihan meillekin käydä samalla tavalla." Niin ajattelin ainakin minä,
sydämmeni täytti pyhät ajatukset ja muistot. Ne pian keskeytti
kumminkin oppaan tuttu ääni: hän oli saanut meille yösijan erään
likellä asuvan arabialaisen luona. Tämä ystävällinen mies oli luvannut
majoittaa meidät niin mukavasti kuin mahdollista. Seurasimme opasta ja
pian olimme ensi kerran arabialaisessa tuvassa, joka eurooppalaiselle
ja erittäinkin sivistyneelle sellaiselle näyttää hyvin omituiselta.
Tutustaakseni lukijaa asuntoihin näissä kylissä, joihin matkailija
itämailla joutuu, koetan antaa jonkinlaisen kuvauksen arabialaisen
tuvasta. Siihen johti suuri ovi kartanon puolelta, missä oli
kaikellaista likaa, joista ohi töin tuskin voi kulkea. Tuvassa oli
kolme akkuna-aukkoa ilman lasia, sillä ne suljettiin yöksi ja
päivälläkin, kun aurinko kovin paahtoi, puisilla luukuilla. Lattia oli
savesta, kuten seinätkin ja katto, joka usein on kupulakinen tai
tasanen. Mitään, jota huonekaluksi voisi kutsua, ei tuvassa ole, ei
ainoata tuolia, ei sänkyä, sohvaa, pöytää eli muuta sellaista.
Uunista ei tietysti voi olla puhettakaan, onhan se tarpeetoin tässä
ilman-alassa, missä sadeaika korvaa talven. Lattialle levitetään
tavallisesti olki- eli korsimatto, jonka päällä syödään ja levätään yö.
Iltasilla valaistaan tupa jonkinlaisella öljylampulla tai kynttilällä,
jos sellaista löytyy, monessa tapauksessa istutaan pimeässä, --
ruvetaan nukkumaan, kun päivä on laskenut, päivän valjetessa noustaan
ylös ja mennään työhön. Köyhemmillä on vain yksi tupa, minne paitsi
ihmistä myöskin eläimet ja välttämättömät tarviskalut sijoitetaan.
Rikkaammilla on vähintäinkin kaksi tupaa, toisessa asuu talonväki,
toisessa palvelijat (orjat), eläimet y.m. Meidän yömajassamme, jonka
omisti eräs rikkaampi mies, oli kaksi tupaa, joista parempi annettiin
meidän käytettäväksemme. Paitsi tavallista olki- eli ruohomattoa toi
emäntä tupaan suuren joukon kauniita tyynyjä ja useita patjoja ja
peitteitä, tehdäksensä olomme niin mukavaksi kuin mahdollista. Kaikki
todisti omistajan varallisuutta. Hyvästi olisimmekin toimeen tulleet,
kun vain turkkilaisten, arabialaisten ja muitten itämaalaisten tavoin
olisimme oppineet istumaan jalat ristissä alla tai maan asukasten tavoin
tottuneet noihin monenlaisiin veren-imijöihin, jotka nyt verrattomalla
raatelemishalulla, kävivät kimppuumme. Mutta näissä suhteissa puuttui
meiltä vielä alkuperusteetkin, jonka vuoksi yömajamme mukavuuden
kannalta katsoen ei ollut liioin kehuttava. Istuimiksi asetimme
useampia tyynyjä päällekkäin ja koetimme sillä tavoin toimeen tulla,
kunnes veren-imijät alkoivat ilmoittaa läsnäoloansa. Illallisen söimme
lattialla, ja mukana olevalla veitsellä ja kahvelilla koetimme sitä
saada suuhumme niin sievästi kuin mahdollista. Maan asukkaat käyttävät
siihen tarkoitukseen tavallisesti sormiansa ja tekevät he sen
varmaankin yhtä taitavasti, kuin me syömme veitsellä ja kahvelilla.
Isäntä ja emäntä katselivat käytöstämme hämmästyneinä, kenties
surkutellen taitamattomuuttamme; luultavasti ei heillä usein ollut
sellaisia vieraita. Muitten sivistyneitten ihmisten tavoin pitivät he
velvollisuutenaan istua kanssamme tuntikaudet. Otsallaan oli emännällä
jonkinlainen diadeemi (pääside), johon kuului kaikellaisia koristeita,
ja rinnoillaan kantoi hän joukon erilaisia kauniita esineitä. Tämäkin
vahvisti meidän luuloamme, että he olivat hyvin varakkaita ja että me
vierailimme kylän rikkainten ja enin sivistyneitten ihmisten luona.
Emmekä tässä luulossamme ollenkaan pettyneet, kuten jälkeen päin saimme
kuulla. Kun tarjosin isännälle ja emännälle tupakkaa, oli ystävyyden
liitto solmittu heidän ja kutsumattomien vierasten välillä.
Todistukseksi siitä kannettiin sisään vielä useampia tyynyjä, peitteitä
ja patjoja, tahdottiin tehdä yön viettoa vielä mukavammaksi. Mutta
silloinpa lisääntyi myöskin veren-imijöitten luku ja pian olimme
kokonaan heidän vallassaan. Sillä aikaa kantoi mukari sisään kaikki
matkavehkeet, satulat y.m. hevoset jätti hän kuitenkin ulkopuolelle. --
Jonkun aikaa tulkin avulla keskusteltuamme kohteliaan talonväen kanssa,
jonka vilkasta huomiota ja osan-ottoa meidän oli onnistunut herättää,
aloimme valmistautua levolle tuolle pehmoiselle, patjoista, peitteistä
ja tyynyistä rikkaalle vuoteelle. Ensiksi ripotimme kumminkin
vuoteellemme hyönteismyrkkyä, jota ystäväni R. oli runsaasti ottanut
mukaansa. Tällä keinolla taisteli ystäväni R. matkalla aina väsymättä
veren-imijöitä vastaan. Kaikesta huolimatta eivät hyönteiset kumminkaan
suoneet rauhaa ratsastuksesta ja vaivoista väsyneille ruumiillemme.
Noin puoleksi tunniksi poistuivat ne luotamme, peljäten myrkkyä, jota
olimme ympärillemme sirotelleet, mutta pianpa ne siihenkin tottuivat ja
nyt ei auttanut muu kuin turha taistelu noita vihollisia vastaan, jotka
eivät pitkään aikaan suoneet meille vähääkään rauhaa. Viimein väsymys
sai voiton ja me nukuimme hetkiseksi, mutta jo aikaisin, ennen kuin
aurinko säteillään ehti valaista seutua, heräsimme rientääksemme taas
kohti uusia kohtaloita, näkemään uusia, tuntemattomia seutuja, jolloin
uudet tapahtumat, uudet muistot herättävät uusia ajatuksia ja tunteita.
Herättyäni juohtui mieleeni, että olihan nyt toukokuun 1 päivä. Heti
olin ajatuksissani kotona, mistä en vielä ollut tietoja saanut. Kuinka
erilaisissa olosuhteissa olinkaan nyt kuin kotimaassani tänä päivänä.
Siellä vaelsivat ylioppilaat valkoiset lakit päässä Alppilaan tai
Kaisaniemeen. Oli kuin ylioppilaslaulu olisi soinut korvissani; olin
näkevinäni tuon ihmispaljouden: siinä varmaankin monta tuttavaani,
jotka nyt seuraten nnorisojoukkoa, vaelsivat tervehtimään kevättä,
sanomaan kesää tervetulleeksi. Mutta -- ei ollut aikaa heittäytyä
näiden mielikuvitusten valtaan; meillä oli suoritettavana vähintäinkin
8 tunnin matka, jos mieli saapua seuraavaan lepopaikkaan. Oli sen
vuoksi välttämätöntä lähteä tielle niin aikaiseen kuin mahdollista.
Lähteissämme vahvistimme voimiamme kahdella kupilla kakaota ja kahdella
keittämättömällä munalla. Ennen kello viittä olimme jo satulalla. Ihana
ja viileä aamu-ilma virkisti meitä suuresti ja olimme iloisella
mielellä. Lauloimme lauluja Jumalan kunniaksi, kiittäen häntä siitä,
että niin ihmeellisesti oli meitä eteen päin auttanut. Puolen tunnin
perästä saavuimme erääseen kylään, nimellä Yebrud. Ulkopuolella sitä
oli hautauspaikka, jossa kasvoi ääretön joukko valkoisia lempikukkia.
Opas kertoi asukasten näillä kukilla ja niiden mehulla parantavan
silmätauteja. Kuta edemmäksi tulimme, sitä rikkaammalta näytti
kasvullisuus. Kaikkialla oli viljeltyjä ketoja ja kaikenlaisia ihania
puita. Kaikki teki meihin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Tähän asti
olimme matkustaneet läpi kolkkojen, viljattomien, metsättömien
seutujen, nyt oli luonto ympärillämme ikään kuin kokonaan muuttunut.
Nyt voimme ihmetellä laaksoja, joissa kasvoi toisissa öljy, toisissa
viikunapuita. Kaikkialla nautti silmä vihannasta, ihanasta luonnosta.
Tie oli tosin monin paikoin kivistä ja epätasaista, usein saimme kulkea
jalkaisin ja taluttaa hevosiamme. Kuta pohjoisemmaksi tulimme, sitä
rehevämpänä esiintyi kasvullisuus, sitä vihannampana luonto. Täällähän
juuri oli raja muinaiselle Efraimin sukukunnalle, josta sanottiin:
"Josef on hedelmällisen puun oksa, tuore hedelmäpuu lähteen tykönä,
jonka oksat nousevat yli muurin. On kuitenkin hänen joutsensa vahvana
pysyvä ja nopsat hänen käsivartensa. Kaikkein väkevimmän kädestä
Jakobista, häneltä, Israelin paimenelta ja kalliolta, siis Jumalalta,
joka sinua on auttava, siltä kaikkivaltiaalta, joka sinua on siunaava,
tulkoon sinulle taivaan siunaus ylhäältä ja syvyyden siunaus alhaalta,
kuin myös nisäin ja kohtuin siunaus. Sinun isäs siunaukset olkoot minun
isäni siunauksia voimallisemmat: ne ylettykööt hamaan ijäisten
kukkulain ihanuuteen; ne tulkoot Josefin pään yli, Nasirin päälaelle
veljeksistä." (1 Moos. 49:22, 24-26). Tuo siunaus ei ole vieläkään
täydellisesti hävinnyt, vaan ilmestyy se siellä täällä, joskin
kirouksen tuomio vuosisatoja on ikeellään sortanut hänen
jälkeläisiänsä, joka sai siunauksen.
Sen jälkeen herätti huomiotamme tuo n.k. "_ryövärien lähde_" (Ain
Haramîje), eräs kallioon hakattu lähde vasemmalla puolen tietä. Me
pysähytimme hevosemme, sillä ystäväni R. tahtoi maistaa lähteen vettä,
jota hän sitten kehuikin erittäin raittiiksi ja hyvänmakuiseksi. Se,
joka ei ole matkustanut näillä seuduin, voipi tuskin mielessään
kuvailla, kuinka suloisten vaikutusten alaisena retkeilijä on noina
raittiina aamuhetkinä, jolloin ilma on viileänä vielä eikä aurinko ole
noussut niin korkealle, että sen säteet tekisivät kuumuuden
sietämättömäksi ja rasittavaksi. Joka laaksossa on kätkeyneenä vähäinen
maailma. Oi jos ihminen voisi johtaa mieleensä kaikki muinaiset
tapahtumat noissa laaksoissa, jos saisi tietää kaiken, mitä on puhuttu
noitten lähteitten vieressä, missä omaisuuden kansan jäsenet kauvan,
hyvin kauvan sitten juottivat karjaansa! Kaikkialla tarjoovat suuret
puut viileää varjoansa väsyneelle matkustajalle, ne ovat kuin ystäviä,
joiden vieraanvaraisuuden myöhään unhottaa. Suuret tutut nimet
raamatusta juohtuvat mieleen, sellaiset kuin Samuel, Debora, Elia y.m.
ja heidän elämäntyönsä esiintyy elävänä etehemme. Ne ovat nimiä, jotka
maailma mielellään tahtoo unhottaa, mutta elämäntyöt, joihin ne
kuuluvat, ovat Jumalan armontaloudessa paljosisältöisiä.
Kappaleen matkaa edempänä sijaitsee muinainen _Silo_, jota nykyään
kutsutaan _Selun'iksi_. Se on oikealla puolen tiestä, siis itään päin.
Matkustajilla on usein tapana poiketa tähän paikkaan, mutta meistä ei
siihen ollut mitään syytä. Sillä voimmehan me muutenkin muistella tämän
paikan merkitystä. Se oli aikoinaan Efraim'in sukukunnan hallussa ja
oli liiton arkilla ensin paikkansa siellä. Sodassa filistealaisia
vastaan sen kumminkin tästä säilöpaikasta anastivat pakanain voittoisat
laumat. Todistuksen majassa, joka Josuan ajoista Eli'n aikaan asti oli
täällä Silossa, jakoivat Israelin lapset luvatun maan arvalla eri
heimokuntien kesken (Jos. 18). Tässä kaupungissa eleli myös pappi Eli,
joka kuullessaan, että Jumalan arkki oli ryöstetty ja hänen molemmat
poikansa tapetut, lankesi maahan taakse päin istuimelta ja kuoli
(1 Sam. 4). Silon temppeliin vei hurskas kansa pienokaisen
äskensyntyneen poikansa Samuelin, pyhittääksensä tämän kaikeksi
elin-ajaksi Herralle, joka oli lahjoittanut hänelle lapsen, jota hän
niin sydämmellisesti oli rukoillut. Hurskaasta, yksinkertaisesta lapsen
sydämmestä lähti tuo hänen rukouksensa, jota vieläkin voimme pitää
mallirukouksena (1 Sam. 1, 2). Kun valtakunta jaettiin kahteen osaan,
tuli ilo kuulumaan Israelin valtakuntaan (1 Kun. 11:29; 14:2). Se
sijaitsee jotenkin ylhäällä vuoriseudussa, mutta ei sanota paikan
olevan erittäin kauniin. Muuten onkin se nykyään vaan pieni,
vähäpätöinen kylä, jossa asuu arabialaisia ja beduiineja.
Ratsastettuamme herkeämättä neljä tuntia, pysähdyimme tien vieressä
olevaan vähäiseen kylään, nimeltä _Lubban_, jossa oli rikasvetinen
lähde. Kuumuus ja ratsastus olivat saattaneet hevoisemme aika
janoisiksi niin, että ripein askelin syöksyivät lähteelle.
Dragomaanimme huomautti, että kylässä matkustajat tavallisesti viipyvät
aterioimassa; tätä varten olikin siellä varpukatolla varustettu pieni
vaja, jonka lattialla olkimatto oli levitettynä, mitä ei koskaan saa
puuttua. Mekin levitimme lattialle matkapeitteemme ja panimme
matkatyynyjä pään-alaiseksi nauttiaksemme hetken lepoa, joka olisi
ollut hyvinkin tarpeellista tuon rasittavan ratsastuksen jälkeen, johon
emme edes olleet vielä oikein tottuneet. Huone olisi ollut hyvinkin
sopiva tuohon tarkoitukseen, koska siellä vallitsi miellyttävä viileys;
mutta lukemattomat kärpäset, jotka siihen vuoden-aikaan ovat oikeana
maanvaivana niillä seuduin, tekivät nukkumisen mahdottomaksi. Ruoka
maittoi hyvinkin, vaikk'eivät laitokset täälläkään olleet suurenmoisia
eivätkä vaihtelevia. Pysyväisenä ruokalajina matkallamme olivat munat;
joskus saimme sentään ostaa kanan tai kyyhkyläisen; ei siis juuri
ruokalajia vaihdeltu. Heti k:lo 11 jälkeen suoriuduimme taasen
matkalle. Kulku kävi suoraan muinaista Sikem'iä, nykyistä Nablusta
kohti. Tien laadusta en voi muuta sanoa kuin, että se on väliin hyvää
ja väliin hyvinkin huonoa. Mutta kaikkialla huomaa kasvullisuuden
enenevän ja kylienkin luvun kasvavan todistukseksi, että maanlaatu on
näillä seuduin parempaa. Kuta enemmän kello lähestyi kahtatoista, sitä
sietämättömämmäksi kävi kuumuus. Niin helteisessä ilmassa emme olleet
tähän saakka olleetkaan. Päässämme oli Jerusalemista ostettu
korkkihattu, mutta sittenkin tuntui kärsimättömän lämpöseltä;
tuskanhiki vieri otsalta. Oli vaikeata, mahdotontakin suojata itseään
auringon säteiltä, jotka tunkeutuivat polttavina läpi kaiken. Eivät
puutkaan voineet suoda meille varjoa, sillä aurinko oli korkeimmillaan
ja sen säteet lankesivat melkein pystysuoraan päällemme. Olimme sitä
paitse jotenkin lavealla kentällä, jossa ei siis juuri monta puuta
ollutkaan. Etäällä näkyi kylä, jonne kulkuamme suuntasimme. Aluksi
luulin sen olevan mahdollisesti määräpaikkamme, koska korkea vuori,
jonka otaksuin olevan Garizim, näytti olevan aivan kylän vieressä.
Luulossani erehdyin suuresti; raskaan matkamme perille emme vielä isoon
aikaan tosiaan voineet päästä. Lisäksi vaivasi minua kovasti jano, joka
näin kuumassa ilman-alassa on vaikeimpia tuskia, joiden rasitettavaksi
ihminen voi joutua. Tulin taasen ajatelleeksi Vapahtajan sanoja: "Kuka
ikänä juottaa yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla
ainoastaan, opetuslapsen nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen
pidä palkata oleman." Eikä meitä ainoastaan janottanut vaan alkoi
hirveästi väsyttääkin; jäsenetkin kävivät niin aroiksi, että jo alkoi
tuntua ratsastaminen taakalta, vieläpä sietämättömältä taakalta.
Useampia kertoja kysyin dragomaanilta, emmekö jo pian saavu edes
Jakob'in kaivolle, jonka tiesin olevan vaan hiukan matkaa Nabluksesta.
"Pian, pian", kuului aina vastaukseksi, mutta tämä "pian" kesti minusta
liian kauan.
Olimme jo sen korkean vuoren juurella, jonka etäältä olimme nähneet, ja
dragomaani ilmoitti sen olevan Garizim. Kaksi tietä oli valittavanamme
tullaksemme kaupunkiin: toinen kulkee suoraan vuoren yli, toinen taas
sen vieritse Jakobin kaivon ohi ja on vähän pitempi edellistä.
Luonnollisesti valitsimme jälkimmäisen, koska halusimme nähdä tuon
merkillisen kaivon, vähän huoahtaa sen vierellä ja virkistykseksi juoda
sen "eloisaa vettä." Mieleemme ja sydämmeemme oli syvästi painuneena
tuo kaunis ja opettavainen kertomus Jesuksen keskustelusta Samarian
vaimon kanssa Jakob'in kaivolla. Kertomus tuosta heidän kohtauksestaan
on ihanimpia evankeelisessa historiassa. Kaivolle kulkiessamme
palautinkin muistiini tämän kertomuksen eri kohdat. Varmaankin oli
Herra Jesus kulkenut opetuslapsinensa juuri samaa tietä, jota me nyt
tulimme, kun hän aikoi Judeasta Galileaan. Saman lavean, polttavan
lakeuden poikki, jonka juuri olimme jättäneet, oli hän tullut päivän
kuumimpana aikana, nim. k:lo 12, koska sanotaan, että hän "liki
kuudetta hetkeä" tuli Jakobin kaivolle. Matkasta väsyneenä istahti hän
levähtämään tuon vilvastuttavan, eloisan veden luo. Sillä välin
käväsivät opetuslapset läheisessä kaupungissa ostamassa ruokaa. Kun he
olivat poissa ja Jesus istui siellä yksinänsä, tuli eräs Samarian vaimo
vettä ammentamaan. Jesus alkoi puhella hänen kanssaan. Väsymyksestä
välittämättä oli ihmiskunnan Vapahtaja nyt, kuten aina, kun tilaisuus
tarjoutui, valmis johtamaan syntisraukkoja autuuden tietoon, antamaan
heille ijankaikkisen elämän vettä. "Anna minun juodakseni", sanoi Jesus
vaimolle. Mutta vaimopa ei heti täytäkään hänen pyyntöänsä, vaan
viitaten siihen vihamielisyyteen, joka vallitsi juutalaisten ja
samarialaisten välillä, ja siihen ylenkatseeseen, jolla edelliset
kohtelivat jälkimmäisiä, lausui: "Kuinka sinä minulta juoda tahdot,
joka olet juutalainen, ja minä olen samarialainen?" Jesus, joka
rajattomasti rakastaa ihmisraukkoja, tarjoo nyt vaimolle, joka ei tahdo
antaa hänelle edes Jakobin kaivon vettä juoda, elämän vettä s.o.
Jumalan armahtavaa armoa, joka yksin sammuttaa sielumme
ijankaikkisuuden-janon. Ennen kuin vaimo kumminkin voi tätä vettä
juoda, täytyy hänen tuntea janoavansa, tuntea hengellistä janoa. Tätä
herättää Jesus paljastamalla hänelle hänen syntinsä ja syvän
lankeemuksensa. Hän tuo salatun asian päivän valoon ja osottaa olevansa
profeetta, joka voi nähdä peitetytkin synnit. Tämä seikka sekä
Vapahtajan puhe tuosta merkillisestä vedestä, joka sammuttaa janon
ijankaikkisesti, saivat vaimon vakuutetuksi siitä, että hän oli
tekemisissä profeetan kanssa; sen tähden sanookin hän: "Herra, minä
näen, että sinä olet profeetta." Ja tämän keksittyään alkaa hän kysellä
Jesukselta ylevämpiä asioita; tuo salassa, sydämmen syvyydessä
uinaileva tarve oli herännyt. Ijankaikkisuuden jano polttaa tätäkin
synnin ja hengellisen li'an syvälti haavoittamaa ja tahraamaa sydäntä.
Vaimo alkaa puhua rukouksesta, jumalanpalveluksesta, jonka suhteen hän
oli erhetyksessä, josta ainoastaan Hän voi päästää, joka oli taivaasta
tullut ilmoittamaan Isän pyhää neuvoa ja tahtoa meidän autuudestamme.
Hyvä, että hän kääntyi luottaen Jesuksen puoleen, sillä ainoastaan
siten voi hän saada vastauksen ja selvikettä syntisille muuten
selviämättömiin, tajuamattomiin kysymyksiin. "Meidän isämme ovat tällä
vuorella (Garizim'illa) kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte:
Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltaman." Tällä tavoin
esittää hän suoraan, mitä tietää Jumalan palveluksesta, päästäkseen
selvemmälle ja saadakseen enemmän tietoja tästä tärkeästä kysymyksestä.
Hän saakin. Jesus sanoo: "Vaimo, usko minua: se aika tulee, ettette
tällä vuorella ettekä Jerusalemissa Isää rukoile. Ette tiedä, mitä te
rukoilette, mutta me tiedämme, mitä me rukoilemme; sillä autuus on
juutalaisista. Mutta hetki tulee, ja jo nyt on, että totiset rukoilijat
rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä Isä tahtoo myös
senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat. Jumala on henki, ja jotka häntä
rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman."
Näiden yksinkertaisen ja samalla syvämielisten sanojen johdosta vastaa
vaimo "Minä tiedän, että Messias on tuleva, joka kutsutaan Kristus:
koska se tulee, niin hän ilmoittaa meille kaikki." Hän tietää siis
Messiaksestakin, ja näistä sanoista kentiesi voimme huomata hänen
aavistaneen, että mies, jonka kanssa hän puheli, oli juuri tuo Messias,
jolta hän odotti tietoja kaikesta, mikä vielä oli salattua ja
peitettyä. Samoin kuin salama, joka äkkiarvaamatta kirkastaa synkän
pilvitaivaan, paljastaa valollaan esineet, selkenee hänellekin totuus,
kun Jesus sanoo: "Minä olen se, joka sinun kanssas puhun." Mutta nyt,
kun opetuslapset palasivat kaupungista ruokavaroineen, ei vaimolla enää
ollut aikaa viipyä. Hän jätti vesiastiansa ja kiiruhti kaupunkiin
levittämään tietoa tuosta merkillisestä miehestä, jonka hän oli
tavannut kaivolla. "Tulkaat katsomaan sitä ihmistä, joka minulle sanoi
kaikki, mitä minä tehnyt olen: olleeko hän Kristus?" Suuri joukko
kaupunkilaisia noudattikin hänen kehoitustaan ja läksivät katsomaan.
Ihmisjoukkoja toisensa perästä kiiruhti Jakobin kaivolle; he eivät
menneet kumminkaan juomaan sitä vettä, joka ainoastaan hetkeksi
sammuttaa janon, vaan elämän vettä, jota oli niissä sanoissa, jotka
tulvivat tuon lähteen luona istuvan miehen suusta. He löysivät lähteen,
josta todella eloisaa, oikeata elämän vettä pulppusi. Vielä hämärtäessä
istui Jesus kaivolla tuo kuunteleva joukko ympärillään. Jäipä hän
pyynnöstä kahdeksikin päiväksi heidän kaupunkiinsa täyttämään Isän
tahtoa, joka oli hänet lähettänyt. Ja useat uskoivat häneen vaimon
puheen tähden; mutta vielä useammat sen tähden, että he itse kuulivat
ja tiesivät, että hän oli totisesti Kristus, maailman Vapahtaja. --
Sydän ja ajatukset näihin tapahtumiin suunnattuina me saavuimme perin
väsyneinä ja janoisina tuolle kaipaamallemme kaivolle, josta toivoimme
virkistäytyvämme. Toivo petti kumminkin kokonaan, sillä, vaikka kaivo
oli 25 metriä (84 jalkaa) syvä, ei siinä kumminkaan ollut vettä.
Lähellä sitä tapasimme erään fransiskaani-munkin, joka ystävällisesti
tarjoutui opastamaan meitä kaivolle, joka on muutamia askelia tiestä,
heti vuoren jyrkänteen alapuolella. Tämä ystävällisyys näytti lähtevän
toivosta saada meiltä vähän rahaa palkkioksi. Kaivon yli on rakennettu
kurjannäköinen, rikkinäinen pieni kivirakennus, joka kentiesi on
aikoinaan ollut jollekulle pyhimykselle pyhitetty.
Kaivo itse on syvemmällä rakennuksen alla. Ystäväni R. astui heti
munkin avulla alas, toivoen saavansa sieltä vettä, ja olin minäkin
juuri aikeissa ryhtyä tähän vaivaloiseen yritykseen; mutta kun
huomasin, ett'ei vettä ollut lainkaan saatavissa, luovuin aikeestani,
koska muutenkin voin selvästi nähdä kaivon ympyriäisen aukon. Muutamia
pikku kiviä pudottelimme sinne saadaksemme tietää, oliko se syvä. Ja
omasta kokemuksestani voin todistaa, että se tosiaan, kuten vaimokin
Jesukselle sanoi, on hyvin syvä, koska viipyi useita silmänräpäyksiä,
ennen, kuin kuulimme pudottamamme kiven paiskahtavan pohjaa vasten,
joka tuntui olevan lujaa kalliota. Heti kaivon ulkopuolella näkee
oikealla puolen laveita vainioita, joiden takana voi erottaa kaksi
kylää, joista toinen lienee muinainen _Sikar_, nykyinen _Askar_, josta
äskettäin mainitsemamme vaimo oli tullut kaivolle vettä noutamaan.
Katsellessani näitä kenttiä, joilla nytkin hiljaisen tuulen tuudittama
vilja kypsyi leikattavaksi, muistui ehdottomasti mieleeni, että nämät
varmaankin olivat ne vainiot, joilla kypsynyt vilja odotti leikkaajia
silloin, kun Vapahtaja puhui tässä opetuslapsilleen ja vaimolle. Kenttä
muistuttaa myös sitä tapausta, kun Jakob'in pojat paimensivat laumaansa
ja myivät veljensä Josef'in, joka sittemmin oleskeli Egyptissä (1 Moos.
37:12-36).