Palestiinassa 2

Tämän viidennen kaaren itäpuolella on jäännöksiä toisesta samoin

seinään maalatusta kuvasta, jonka luullaan olleen Vapahtajan kuva.

Nähtävästi tahallaan pois raavitun pään ympärillä on vielä jäljellä osa

seppeleestä ja maalauksen ulkonurkassa alhaalla näkyy vähä sinistä

pukua. Vahinko, että nämä seinämaalaukset, joiden värit löytäessä

olivat hyvin kirkkaat, ovat sitte paljon vaalenneet, niin että sininen

nyt näyttää himmeältä tuhkaharmaalta. Punainen ja keltainen väri ovat

kuitenkin säilyneet vähän paremmin.

Löydöt voidaan lyhyesti sovitella yhteen näin:

Ensin on raunioita peittävä sora, jolle on rakennettu enemmin tai

vähemmin uus'aikaisia turkkilaisia huoneita; sen alla on ensinnä pieni

kirkko kuorineen ja tämän alla krypta (kammio) viisine holvikaarineen,

joissa maalaukset ovat; ja neljänneksi ja viimeiseksi on kaiken tämän

alla itse vesipaikka, hakattu lujaan kallioon, ja sen viidessä

holvikaaressa on muuraus hyvästi säilynyt. Historiallisten ja muiden

todistusten nojalla minä en vähintäkään epäile, että tämä viimemainittu

on oikea "Betesdan lammikko."

Vielä näytettiin meille Pilatuksen palatsia y.m. Me kuitenkin jo olimme

hyvin väsyksissä kaikkein näiden merkillisyyksien katselemisesta, kun

kuumuuskin sitä paitsi oli erittäin rasittava. Sen tähden jätimme koko

tämän rakennusryhmän ja palasimme rauhalliseen Johanniittein

vierasmajaan, ja ilta vietettiin puhellen ja hengellisiä lauluja

veisaten, joita eräs matkustavaisista säesti harmoniumilla. Auringon

lasketessa alkoi muhammettilaisten suuri, kuukauden pituinen paasto,

n.s. "_ramadan_." Kovalla ampumisella ilmoitettiin tämän paasto-ajan

alku. Sen kestäessä sitte on hiljaista päivillä, mutta hirmuista

mellastusta öillä, jolloin muhammettilainen oikeastaan saa tyydyttää

vatsansa ja suunsa vaatimuksia. Näin päättyi ensimmäinen päivämme

Jerusalemissa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Jo hyvin aikaisin aamulla herätti meidät

suloisesta yöunestamme sekä roomalais- että kreikkalais-katoolisten

kirkonkellojen helinä. Kello ei vielä ollut viittäkään, kuin ne

alkoivat soida meille kyllin tutulla tavallaan. Tämä soittokin enensi

päivän juhlallisuutta ja muistutti pakanain keskellä Herran päivää.

Aikaisimmasta aamusta asti oli päivä taas erinomaisen kirkas ja koko

luonto virkisti meitä. Ensinnä kääntyi katse taaskin Öljymäelle ja

Getsemaneen, joissa näytti ihmeellinen sabbatin hiljaisuus vallitsevan.

Lyhyen aamurukouksen jälkeen laskeuduimme alakertaan, jossa vierasmajan

ruoka- ja seurustelusali on, ja ystävä v. R. istahti harmoniumin eteen

ja alkoi soittaa J. Meyfartin tuttua ylevää virttä, joka on N:o 500

uudessa ruotsalaisessa virsikirjassammekin. Harvoin olen niin täydestä

sydämmestä veisannut tätä virttä kuin nyt. Juhlallisina ylenivät sen

säveleet kohti taivasta. Vallitsihan mielessämme se ihmeellinen tieto,

että nyt saimme viettää sunnuntaimme, Jesuksen ylösnousemisen ihanan

muistopäivän, siinä kaupungissa, jossa tämä käsittämätön tapaus kerran

oli tapahtunut, vaikkapa siitä jo olikin kulunut vuosisatoja. Sitte

istuimme kukin, kädessä uusi testamentti, ja syvennyimme sen

jumalallisiin salaisuuksiin, ammentaen siitä janoaville sieluillemme

ijankaikkisen elämän vettä.

Aika kului nopeasti ja kello lähestyi yhdeksää, jolloin jumalanpalvelus

oli alkava saksalaisessa kirkossa. Ystävällisen isäntämme seurassa

astuimme kirkkoon pitkin jo jonkin verran tuttuja katuja, joilla

tavallinen jokapäiväinen elämä vallitsi. Muhammettilaiset eivät yleensä

vietä pyhäpäiväänsä samoin kuin me kristityt. Ja heidän lepopäivänsä

onkin perjantaina. Luonnollisesti he silloin tavallisesti menevät

hetkiseksi moskeaan, mutta muuten on päivä muiden kaltainen. Tämä oli

kuitenkin nyt päivillä vähän hiljaisempi siitä syystä, että, kuten

mainittu, paasto oli alkanut edellisenä iltana auringon laskiessa ja

että he koko paaston aikana eivät saa syödä, ei juoda eikä poltella

auringon ylhäällä ollessa. Yöllä sitä vastoin, kun aurinkoa ei näy,

saavat he mielin määrin tehdä sitä kaikkea. Sen tähden ovatkin yöt

tähän aikaan meluisemmat, kuin päivät, koska muhammettilaiset päivillä

tavallisesti nyt makaavat tai muutoin istuvat hiljaa ja puoliunissaan

ilman työttä. Kaikki siis olikin meidän matkallamme jotenkin äänetöntä

ja hiljaista. Saksalainen kirkko on keskellä vanhan suuren

katoolilaisen kirkon raunioita. Ihan lähellä "pyhän haudan kirkkoa",

siinä jotenkin keskellä kaupunkia. Se on hyvin pieni, synkkä ja

epämukava, mutta saimme kuulla, että oli aikomus piakkoin rakentaa uusi

kirkko, johon jo oli valmiit piirusukset ja tarpeellinen paikka

lahjoitettuna ihan nykyisen kirkon vieressä sekä riittävä

rakennusrahasto. Seurakunta ei ollut suuri; ainoastaan noin 50 henkilöä

oli kokoontunut jumalanpalvelukseen. Sanomattoman suloiselta tuntui

olla taas yhdessä Jumalan seurakunnan kanssa, rukoilla, tunnustaa

syntinsä, veisata virsiä, kuulla sanaa ja saada Herran siunaus. Se

virkisti sydäntä ja mieltä, kuin sade, joka kostuttaa kuivaa maata.

Apulainen B. saarnasi, hyvin pontevasti teroittaen mieliimme sanan

voiman tärkeyttä. Pastori S., joka hoitaa Jerusalemin saksalaista

seurakuntaa, oli matkustanut Jaffaan "diaspora-seurakuntaan", joka on

sama kuin meillä kappeli, päästämään tämänvuotista rippikoulunuorisoa

Herran ehtoolliselle.

Jumalanpalveluksen jälkeen menimme "_pyhän haudan kirkkoon_", joka on

ihan saksalaisen kirkon vieressä ja jonka ovet nyt olivat auki

matkustaville. Sen asema ei suinkaan ole valtaava, se on hyvin ahtaassa

paikassa, rakennusten ja vanhain raunioiden välissä. Sen edustalla on

pieni, säännötön tori, jossa suuri joukko kauppiaita oleskelee,

tarjoellen ohikäyville kaikenlaisia pikku tavaroita, jotka varsinkin

soveltuvat kreikkalais- ja roomalais-katoolilaisille pyhiinvaeltajille.

Oli siinä kaikenlaisia rinnalla kannettavia ristejä, monenlaisesta

puusta tehtyjä helminauhoja, Jordan'in kiviä, jumalan kuvia y.m.s.

Mutta koska me emme olleet "pyhiinvaeltajia", emmekä myöskään kuuluneet

kreikkalaiseen eikä roomalaiseen uskoon ja koska niistä tavaroista

enimmät olivat jotenkin kalliit, astuimme ostamatta ohitse, toivoen

saavamme vielä muualtakin ostella muistoksi sellaisia ja ehkäpä paljon

huokeammasta. Paitsi näitä kaikenlaisia kauppiaita oli siellä myöskin

suuri joukko kerjäläisiä, joista moni näytti raajarikolta ja ontuvalta,

ja jotka jo edellä mainitulla surkealla äänellä kiihkeästi anoivat

almua. Ja juuri kirkon edessä heillä lieneekin hyvä saalis, koska

kirkosta lähtiessä luultavasti monenkin sydän on heltynyt lempeäksi ja

anteliaaksi. Astuessamme kerjäläisjoukon saattamana kirkon ovelle

kohtasimme siinä muutamia munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka jo

olivat toimittaneet jumalanpalveluksensa ja nyt iloisen näköisinä

palasivat "pyhästä paikasta."

Meillä oli siis edessämme toinen Jerusalem'in merkillisistä paikoista.

Edellisenä päivänä olimme seisoneet vanhan liiton, lain ja lupauksen

liiton kukkulalla, Morian vuorella, joka ei ole kaukana. Nyt taas

seisoimme uuden liiton kukkulalla, jota Jesus kerran kasteli verellään

silloin, kun valmisti armon ja totuuden liiton ijankaikkisiksi ajoiksi.

Siinähän sanotaan olevan Golgatan mäki, jonka lähellä Jesuksen hauta

oli pyhän raamatun todistuksen mukaan. Se oli entisen, sittemmin

hävitetyn Jerusalemin muurien ulkopuolella; nyt se on keskellä nykyistä

Jerusalemia. Samoin kuin monesta muulta pyhän maan paikasta, on

tästäkin tutkijain kesken ollut ja on vieläkin eri mieliä. Enimmäkseen

ovat mielipiteet käyneet kahteen eri suuntaan. Muutamat luulevat, että

Golgata oikeastaan on n.s. "_Jeremiaksen kunnas_", joka on

Damaskus-portin edessä ja siis myöskin nykyisen Jerusalemin muurien

ulkopuolella. Toiset, nykyisimmät tutkijat, joista mainittakoon

rakennusneuvos K. Schick, joka on asunut Jerusalemissa 43 vuotta ja

uutterasti tutkinut näitä asioita sekä tehnyt paljon arvokkaita

kaavojakin vanhasta Jerusalemista, ovat tulleet siihen vakuutukseen,

että "pyhän haudan kirkko" on oikeassa paikassa. Minun ei

luonnollisista syistä sovellu virkkaa sanaakaan asiasta, ei tähän eikä

toiseen suuntaan, vaikka kirkon nykyinen paikka minun tunteelleni oli

hyvin vieras. Minähän olin mielikuvitukseni avulla tehnyt vallan toisen

kuvan Golgatasta ja haudasta, joka "oli kallioon hakattu"; mutta olkoon

se sinänsä. Tutkijain vakuutuksen mukaan on siis Golgatan mäki

edessämme; kirkon ovet ovat juuri auki ja meillä siitä on tilaisuus

astua sisään tarkemmin katselemaan tätä merkillistä, joka kristityn

sydämmelle kallista paikkaa, jossa "kunnian Herra" kerran

sanomattomissa tuskissa antoi henkensä taitelussa pimeyden voimia

vastaan, kun hän kantoi maailman syntivelkaa ja joi vihan kalkin

viimeiseen pisaraan asti; jossa kerran aurinko pimeni, kuoleman synkkä

varjo peitti maan, kallio halkesi ja haudat aukenivat; jossa hän lepäsi

haudan hiljaisessa kätkössä ja kolmantena päivänä nousi ylös

kuolleista. Miten elävinä ja voimakkaina olivat nyt sieluni silmäin

edessä kaikki nämä tapaukset, joista olin niin monesti ennen lukenut ja

esittänyt seurakunnalle! Minä aloin niitä uudestaan muistella ja ne

kuvautuivat eteeni niin selvinä, kuin olisivat ne juuri nyt

tapahtuneet.

"Pyhän haudan kirkko" on kaunis, muhkea rakennus tai oikeammin ryhmä

merkillisiä rakennuksia, jotka välttämättä vetävät puoleensa

matkustavaisen huomiota. Siinä on ensinnäkin kaunis "_kupoolikirkko_",

jonka päällä muhkea, musta kupu lepää, oikea mestariteos raudasta,

jonka kustannukset Venäjän keisari Alexander II ja Ranskan keisari

Napoleon III suorittivat Krimin sodan jälkeen ja jonka eri osat ovat

tehdyt Euroopassa ranskalaisten ja saksalaisten rakennusmestarien

johdolla ja sitte kuljetetut laivoilla Jaffaan sekä sieltä kameeleilla

Jerusalemiin. Sitä paitsi on siinä kaksi muuta suurta kirkkoa ja niissä

koko joukko pienempiä kappeleja eri uskokunnille. Katoolilaisilla,

kreikkalaisilla, venäläisillä, armenialaisilla, koptilaisilla,

abessinialaisilla on kaikilla eri osansa tässä kirkkoryhmässä ja

kaikkiin niihin on eri ovet rakennuksen sisältä, jonne ulkoa on

ainoastaan yksi pääportti. Moni kirkkokunta on siten koettanut saada

itselleen osan tästä pyhästä paikasta ja kaikki ne pitävät

omaisuuttansa suuressa kunniassa. Kaikki myöskin koettavat kilvan

koristella kappelejansa. Sen tähden on siellä runsaasti kultaa, hopeaa,

maalauksia, taideteoksia y.m. Oikein täytyy hämmästyä ja kummastua

nähdessään kaikkea sitä rikkautta ja komeutta, kuin sisään astuessa

leviää silmäin eteen. Ainakin mitä tähän paikkaan koskee, voidaan

sanoa, että uhraavaisuus on ollut ja on suuri eri uskokuntiin

kuuluvilla kristityillä. Itse ulkofasaadi ei ole erittäin merkillinen,

vaan tekee kuitenkin suurenmoisen vaikutuksen. Kaksi mahtavaa

göötiläistä portaalia (pääovea) pilareineen on todistuksena

ristiretkien ajalta. Jo niissäkin on koko joukko koristuksin ja

maalauksia; siihen nähden ei ole mitään säästetty. Etehisen astuttua

näkyy ensinnä suuri, suorakulmion muotoinen kivi, joka makaa keskellä

lattiaa. Kalliita lamppuja riippuu sen päällä, levittäen sille

salaperäistä välkettä. Se on n.s. "_voitelus-kivi_", jolla Jesuksen

pyhän ruumiin sanotaan maanneen voideltaessa ennen hautaan panoa.

"Pyhiinvaeltaja", tultuaan kiven luo, lankee tavallisesti polvilleen

hartaasti ja liikutettuna suutelee sitä ollen lujasti vakuutettu, että

on huulillaan koskenut samaa kiveä, jolla hänen Herransa kerran on

levännyt. Kun sitte etehisestä, jossa tämä kivi on, noustaan oikealle

päin ylös rappusista, jossa on noin 18 porrasta, tullaan n.s.

_Golgata'lle_, siis siihen paikkaan, jossa Jesus naulittiin ristiin

kahden ryövärin keskelle ja jossa hän, kestettyään ankaran taistelun

pimeyden voimia vastaan, pilkattuna ja häväistynä kallisti päänsä ja

antoi ylön henkensä. Matkustavaiselle näytetään maasta niitä reikiäkin,

joissa Jesuksen ja ryövärien ristit muka ovat seisoneet; näytetäänpä

kalliossa myöskin rakoa, joka syntyi maan järistyksestä Jesuksen

kuollessa ristillä. Se on ympäröity leveällä hopeavanteella merkiksi,

että "pyhiinvaeltajat" ja muut helpommin löytäisivät sen. Vapahtajan

viime hetkien tapahtumia koetetaan siis tässä tehdä ilminäkyviksi

katsojille. Kaikki tämä, johon huomiota käännetään, kuitenkin enemmän

vain seoittaa mieltä, kuin siinä herättää juhlallisia tunteita. Ken on

lukenut ja vakavasti tutkinut evankeelista historiaa, hän on tehnyt

itselleen ihan toisenlaisen kuvan tästä paikasta, ja tuskinpa vain

kukaan saanee ajatuksissaan syntynyttä kuvaa ja tätä paikkaa mihinkään

sopusointuun keskenään. Suuri joukko kalliita lamppuja levittää

salaperäistä valoaan tähän hiljaiseen paikkaan.

Me laskeudumme alas samoja rappusia, kuin nousimme n.s. Golgatalle,

astumme voitelus-kiven ohitse ja menemme suoraa päätä suureen

pääkirkkoon. Se on jotenkin avara ja hyvin korkea, pyöreä rakennus

("rotunda"), jota moni on verrannut Rooman "panteoniin." Paitsi

suunnattoman suurta joukkoa kalliita lamppuja, valaisevat sitä myöskin

ikkunat korkeassa kuvussa. Ylt'ympäri seiniä on pylväitä ja keskellä

pieni kappeli mustasta marmorista, jonka sisällä on se paikka, jota

oikeastaan sanotaan "_Jesuksen haudaksi_." Astuessamme kirkkoon näimme

kappelin edessä muutamia hartaita munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka

kyynelsilmin kumartuivat syvälle alas suutelemaan lattiakiviä. Koko

heidän käytöksessään näkyi syvintä kunnioitusta tätä pyhää paikkaa

kohtaan, jonka edessä he odottelivat pääsyä kaikkein pyhimpään, itse

hautaan. Ensin tullaan n.s. "_enkeli-kappeliin_", jonka laattialla on

se kivi, jonka päällä istuen enkeli ilmoitti Jesuksen ylösnousemisen.

Luolan eli haudan ulkopuoli on koristettu parvekkeilla ja karniiseilla,

veistoksilla ja pikku pylväillä. Oven eteen on asetettu 4 erittäin

kaunistekoista, korkeaa lamppua ja oven päällä riippuu 14 pientä,

hienotekoista hopealamppua. Näistä monista lampuista leviää lumoavaa,

hämärää valoa tähän salaperäiseen paikkaan. Hautaan astutaan hyvin

kapeasta ja matalasta aukosta, joka aina on avoinna kävijöille. Koko

sisus on verhottu valkoisella marmorilla, niin että nyt ei enää

oikeastaan voi saada varmaa vakuutusta, onko tässä kohden alkuaan ollut

hauta kalliossa. Luola on ainoastaan 7 jalkaa pitkä, joten sinne siis

yht'aikaa mahtuu ainoastaan kaksi tai kolme henkeä katselemaan.

Oikealla puolen on se paikka, johon tarinan mukaan Jesuksen ruumis

laskettiin ulkonevalle kallion särmälle. Tämäkin penkki eli

kallioporras on verhottu valkoisella marmorilla. Suuri joukko kulta- ja

hopealamppuja palaa sisällä ainiaan. Tuntemattomat kristityt, varsinkin

itäisistä ja katoolisista maista, pitävät itseään sanomattoman

onnellisina, jos kerrankin saavat täällä laskeutua polvilleen ja

toimittaa hartauttansa. Harvoin, tuskinpa koskaan on paikka ihan

tyhjänä hartaista ihmisistä.

Paitsi näitä paikkoja mainittakoon vielä maan-alainen _Helenan kirkko_

eli, niinkuin sitä myöskin nimitetään, "kirkko, josta oikea risti

löytyi." Siihen laskeudutaan lyhyitä rappusia myöten. Se on

koristuksiltaan paljon yksinkertaisempi, kuin muut ja näyttää hyvin

vanhan-aikaiselta. Tarinan mukaan juuri sieltä löysi kuuluisan keisari

Konstantinus Suuren äiti Helena oikean ristin, jonka juutalaiset olivat

heittäneet samoin kun molempain ryövärein ristitkin syvään kaivoon.

Yleensä on mahdoton täydellisesti esittää tai kuvata "pyhän

haudan kirkkoa" eri osineen. Jos lukijani joskus ovat käyneet

kreikkalais-katoolisessa tai roomalais-katoolisessa kirkossa, voivat he

itse sen mukaan summita tästäkin kuvan, joka jonkin verran vastaa

todellisuutta. Ahdistusta tuntuu protestanttisen kristityn mielessä

hänen palatessaan "pyhän haudan kirkosta"; siellä on niin paljo, joka

on ihan vastoin yksinkertaista raamatullista kertomusta Jesuksen

haudasta, joka oli hakattu kallioon, että mielelläänkin jättää tämän

kirkon kaikkine kalleuksineen ja koristuksineen. Niin tuntui ainakin

minusta. Pyhän raamatun yksinkertainen kertomus on paljon arvokkaampi,

kun kaikki se kulta, hopea, y.m., joka on uhrattu tähän paikkaan monen

vuosisadan kuluessa. Tosin on helppo ymmärtää syyt, jotka ovat

herättäneet tämän uhraamis- ja koristamishalun; mutta kuitenkin

olisin tässä paikassa, jonne olin sydämmestäni ikävöinyt kerran

päästä, toivonut tapaavani enemmän yksinkertaisuutta, enemmän

tosiraamatullista. "Ihminen näkee sen, mitä silmäin edessä on; mutta

Jumala katsoo sydämmeen. Herran silmä katsoo uskoa." Niin ajattelin

minä sydämmessäni. Häntä eivät miellytä ulkonaiset koristukset, kulta,

hopea eikä komeus; vaan missä hän näkee sydämmen, joka on koristeltu

uskolla ja rakkaudella, sinne hän tahtoo tulla vieraaksi. Siellä on

Jesuksen oikea hauta, oikea lepopaikka.

Monta tuntia olimme viipyneet kirkossa ja palasimme asuntoomme ihan

väsyksissä ruumiin ja sielun ponnistuksista. Iltapäivällä teimme retken

kaupungin lähistöön muutamien saksalaisten ystävien seurassa, joita jo

olimme ehtineet hankkia.

Ennen kuin ryhdyn kuvailemaan ympäristöä, tahdon kuitenkin saattaa

lukijani _Valitusmuurille eli Itkupaikkaan_, johon juutalaiset joka

perjantai kokoutuvat suremaan muinaisen kaupungin ja temppelin hävitystä

ja omaa onnettomuuttansa ja tottelemattomuuttansa sekä rukoilemaan

Jehovaa tulemaan avuksi jälleen rakentamaan Jerusalemin muureja. -- Oli

perjantai 25 p. Huhtikuuta, kun menimme tähän merkilliseen paikkaan,

jota Jerusalemiin tulleiden matkustavaisten ei pidä jättää näkemättä.

Vaikea meidän oli oppaatta löytää tuota paikkaa, joka on äärimmäisenä

nykyisen temppelipaikan vasemmassa laidassa, lähellä _Miftporttia_.

Kauan etsittyämme ja kyseltyämme saavuimme sinne viimein. Paikka ei

itsessään ole merkillinen, mitenkään huomattava eikä puoleensa vetävä.

Ei siinä näy mitään muuta, kuin muuri, joka nykyään osana kuuluu siihen

suureen muuriin, joka tukee temppelipaikkaa, jolla Omarin moskea

sijaitsee ja vieressä on ahdas sola, johon saattaa mahtua muutamia

kymmeniä ihmisiä. Juutalaiset luulevat tätä muurin osaa jäännökseksi

sen vanhan, rakkaan temppelin muurista, joka kerran oli heidän

ylpeytensä, ja tosin se osa näyttääkin vähän vanhemmalta, kuin muu

muuri. Mutta onko siinä luulossa mitään perää, on nyt enää niin monen

vuosisadan jälkeen vaikea, jopa mahdotonkin ratkaista. Kuitenkin

pysyvät juutalaiset lujina siinä uskossaan ja toimittavat siellä yli

koko vuoden joka perjantai tavallisella hartaudella rukoushetkensä.

Kuinka kanan he ovat niin tehneet, lienee vaikea sanoa; mutta kyllä se

tapa johtunee ikivanhasta muinaiskertomuksesta, joka tämän kansan

keskuudessa liikkuu. Tullessamme perille tapasimme siellä noin 40

juutalaista, miehet pitkissä viitoissaan ja naiset valkoisissa

vaatteissa, vanhoja ja nuoria sekaisin, useimmilla kädessä kirja, jota

he ahkerasti lukivat puoliääneen. Kirjoissa näytti olevan psalmit

hebrean kielellä. Heidän näkönsä ja viitteensä hartaushetken aikana

kiinnittivät huomiomme. Muutamat rabbinit, jotka on helppo tuntea

heidän omituisista viitoistaan ja karvalakeistaan, olivat uutterimmat

rukouksensa toimittamisessa. Monella oli silmät kyynelissä, huulet

valituksessa ja koko muoto suruisena. Ei epäilemistäkään, että he

toimittivat rukoustansa täydellä todella ja hartaudella. Sittemmin

saimme kuulla, kun ihmettelimme, mitenkä he voivat itkeä yli koko

vuoden, että juutalaiset tavallisesti keskuudestaan valitsevat tätä

tarkoitusta varten sellaisia henkilöitä, joiden on helppo vuodattaa

kyyneliä. Rukoustoimitus tapahtui seisoalla siten, että rukoilija,

luettuaan muutamia sanoja, löi moneen kertaan päätänsä muuriin, luki

taas muutamia sanoja, löi taas päätänsä muuriin ja koetti käsin

syleillä rakasta paikkaa. Muuten myöskin näkyivät he lakkaamatta

heiluttelevan ruumistaan kummallekin puolelle. Koko joukossa oli

alituista liikettä, toinen tuli, toinen läksi. Yhtenään kuului

hiljaista myrinää tästä rukoilevaisesta joukosta, joka toimittaa

hartauttansa auringon laskuun asti. Vertaamalla heitä muurahaispesään

voitanee saada jotenkin oikea kuva juutalaisista Valitusmuurin tykönä.

Surettavan vaikutuksen teki katsojaan tämä jumalanpalvelus, tämä

itkeminen ja valittaminen, johon ei tule mitään vastausta taivaasta

ennen, kuin Juudan kansa todella kääntyy Herran tykö ja tunnustaa

Jesuksen Nazaretistä Messiakseksensa ja Vapahtajaksensa. Että Israel on

kirouksen tuomion alla ja soaistuna sen tähden, että se hylkäsi ja

ristiinnaulitsi "kunnian Herran", siltä minusta taaskin tuntui

katsellessani tätä joukkoa, joka itki ja valitti kaupungin ja temppelin

kukistusta ja omaa onnettomuuttansa. Itsestään heräsi sydämmessäni

kysymys: _Milloin_ otetaan tuomio pois tältä kansalta? _milloin_ se

palaa Herran tykö? _milloin_ tulee Israel vapahdetuksi? _milloin_ sen

silmät aukenevat? Vastaus viipyy ehkäpä vielä vuosisatoja; vaan että

niin on tapahtuva, sitä ei voi epäillä kukaan, joka uskoo Jumalan sanan

totuuden.

Me olemme nyt kävelleet ympäri kaupungin merkillisillä paikoilla ja

siirtyneet aikoihin, jotka ovat aikaa sitte kadonneet, ja mieleemme on

muistunut tapauksia, jotka todistavat Jumalan vanhurskautta ja

rakkautta. Ja nyt siirtykäämme kaupungista ulos ympäristöön, etsimään

sieltäkin vanhurskauden, rakkauden ja armon jälkiä. Alkakaamme

vaelluksemme pitkin _Via dolorosa'a_ (tuskien tietä), jota myöten

tarinan mukaan kallis Vapahtajamme on käynyt Pilatuksen palatsista

Golgatalle ja jossa mustat kirjaimet huoneiden seinissä kertovat meille

eri kohtauksia tästä vaelluksesta, luultavasti tarkoittaen evankeelisen

historian eri kohtia. Katu on monimutkainen ja sen varrella on monta

huomattavaa paikkaa, esim. _Ecce homo-kappeli, Beronikan kuva_ y.m.,

joiden luo emme kuitenkaan pysähdy, vaan kiiruhdamme ulos kaupungista.

Katu päättyy _Stefanin porttiin_, joka on kaupungin itämuurissa. Siitä

lähtiessä voidaan valita kaksikin tietä, joista toinen on jyrkkä ja

kivinen, toinen vähän tasaisempi ja loiva. Kumpikin vie _Josafatin_

laaksoon, jossa _Kidronin_ oja juoksee. Ojan poikki, joka kuivana

vuoden-aikana on kuivillaan, on silta. Tie viepi sitte Öljymäen

juurelle, jossa se taas haarautuu. Stefanin portin vuori on jatkoa

temppelivuoresta. Käännyttäköönpä kummalle hyvänsä tielle, niin aina

tavallisesi kokoutuu ympärille joukko kerjäläisiä, jotka istuvat tien

varrella, odotellen muukalaisia, joiden täytyy kulkea tästä, jos

tahtovat päästä äskenmainittuihin paikkoihin. Enimmät näistä

kerjäläisistä ovat raajarikkoja, jotka sauvojen ja keppien avulla

laahaavat viheliäistä ruumistansa. Siinä on sokeita, ontuvia,

spitaalisia, y.m., oikea viheliäisyyden ja tuskan kuva. Kaikki

näyttelevät viallisia jäseniään ja huutavat kaikkein onnettomimmalla

äänellä: "Bachschisch, chavadja bachschisch!" Ja ne, jotka eivät voi

liikkua, työntävät sauvallaan esiin astian, johon almua sopii panna.

Rynnäkkö heidän puoleltaan on niin ankara, että kovasydämmisimmänkin

täytyy heltyä antamaan joku "megalik" (pieni turkkilainen raha, noin

4 pennin arvoinen). Nyt johduin ajattelemaan tapausta Jerikon luona,

kun Jesus vaelsi viimeistä kertaa Jerusalemiin ja sokea Bartimeus istui

tien varrella, kerjäten almua ohi kulkevilta, kuten Luukas kertoo

evankeliumissaan (18:35-43).

Mutta jätämme nämä repaleiset vaivaiset, annettuamme heille jotakin ja

siten osotettuamme edes vähän sääliä heidän viheliäisyyttänsä kohtaan

ja jatkamme kävelyämme Kidronin ojan poikki vuoren juurelle, joka on

mainitun laakson toisella puolen. Siinä on _Getsemane_, jonka

mainitseminen herättää joka kristityssä pyhimpiä ja rakkaimpia muistoja

ja syvimpiä tunteita ja ajatuksia. -- Oli iltapäivä 24 p:nä Huhtikuuta,

kun matkakumppanini ja minä ensi kerran saavuimme tähän meille niin

tuttuun ja kuitenkin vielä näkemättömään paikkaan, jonka ohitse olimme

jo edellisenä sunnuntaina ratsastaneet palatessamme Betaniasta.

_Yrttitarha_, kuten sitä nimitetään evankeelisessa historiassa, on heti

oikealla puolella, kun kaupungista päin tullaan Öljymäelle. Se on

nykyään suorakulmion muotoinen ala, ympärillä sangen korkea savimuuri.

Sisälle pääsee hyvin kapeasta ja matalasta portista, joka on tehty

muurin itäosaan. Sisään astuessa johduin ehdottomasti kysymään: "Tämäkö

tosiaankin on Getsemanen yrttitarha, joka minun ajatuksissani on

muodostunut ihan toisen näköiseksi." Itse ala on nyt hyvin pieni;

puiden luku on vähäinen: ainoastaan joitakuita öljypuita ja kahdeksan

suurta sypressiä, joiden sanotaan olevan ikivanhat, jopa aina Jesuksen

ajoilta asti. Paitsi näitä on vielä keskellä aitausta erittäin ihana,

fransiskaanimunkkien hyvästi hoitelema kukkatarha, jossa kasvaa mitä

kauneimpia ruusuja, leukoijia, hyasintteja y.m. Meidänkin siellä

käydessämme oli eräs puvustaan helposti tunnettava fransiskaanimunkki

kastelemassa kukkia, joiden ihanaa, huumaavaa tuoksua oli hiljainen,

viileä ilta-ilma täynnä. Työhönsä näytti munkki olevan hyvin

tyytyväinen; hän oli siellä kukastossa, kuin isä lastensa keskellä.

Muurin sisäseinässä on monta n.s. katoolilaista asemaa eli komeroa,

joihin sovitetut veistokuvat esittävät eri kohtia Vapahtajamme elämästä

ja varsinkin hänen viime hetkistään. Italian kielisistä

päällekirjoituksista voidaan aavistaa kuvien merkitystä. Näiden asemien

eli komeroiden edessä toimittavat hurskaat katoolilaiset hartauttansa

tässä hiljaisessa paikassa, johon kalleimpia muistoja liittyy.

Sanomaton hiljaisuus vallitsi siellä sekä nyt että muinakin kertoina,

kuin siellä kävimme. Olimme jättäneet taaksemme meluisen kaupungin

viheliäisyyksineen ja siivottomuuksineen ja astuneet paikkaan, jossa

hiljaisuus vallitsee kaikkialla. Ihmeellinen, selittämätön tunne

valtasi minutkin tässä paikassa. Tuntui vastustamatonta vetoa

laskeutumaan polvilleni ja avaamaan sydämmeni rukouksessa Herralle.

Huomaamatta ja ihan hiljaa tottelinkin tätä vetoa ja heittäydyin maahan

täällä, jossa Herra Jesus kerran makasi kasvoillaan maassa ja kostutti

sitä pyhällä ja kalliilla verellään. Kauan, aina pimeän tuloon asti

olimme täällä, milloin kävellen, milloin levähtämässä istuen jollakin

kivellä. Hiljainen kunnioitus, ijäisyyden esimaku ja autuaallinen rauha

täyttivät mielemme. Sellaiset hetket ovat tosiaan sielun juhlahetkiä.

Ajatuksissani muistelin niiden tapausten eri vaiheita, jotka kerran

olivat täällä tapahtuneet pimeänä yönä, jolloin Elämän ruhtinas,

Jumalan ja ihmisten Välimies oli siellä opetuslapsineen. Opetuslapset

makasivat portin luona sill'aikaa, kuin Vapahtaja kilvoitteli hirmuisen

taistelunsa pimeyden ruhtinasta vastaan, kantaen sen tuomion ja

kirouksen, joka oli synnin katkera seuraus. Täällä, tässä hiljaisessa

yrttitarhassa, joka hänen aikanaan luultavasti oli paljon suurempi ja

metsäisempi, käyskenteli hän edes takaisin pimeinä hetkinä. Puut hänen

ympärillään olivat ainoina sen tuskan ja hädän näkijöinä, joka ahdisti

hänen pyhää sieluansa; ainoastaan ne kuuntelivat äänettömässä

osanottavaisuudessaan valituksia, rukoushuutoja: "Isä, jos sinä tahdot,

niin ota pois minulta tämä kalkki; kuitenkin ei minun tahtoni, mutta

Sinun olkoon!", jotka sanat taistelun aikana tunkeutuivat kuuluviin

hänen pyhiltä huuliltansa. Tässä ahdisti häntä pimeyden ruhtinas koko

voimallaan ja kiihkollaan. Kuoleman voima ja valta tahtoi täällä

kokonaan kukistaa hänet, joka oli tullut tuomaan elämää ja

katoomattomuutta synnin ja kuoleman vangeille. Täällä täytyi hänen

alkaa juoda katkeraa "vihan kalkkia", jonka hän sitte tyhjensi pohjaan

asti, tätä kalkkia, jonka sisällyksenä oli meidän syntiemme kirous.

Pimeys vallitsi ympärillä, pimeys peitti hänen sielunsa, kun hän

syntisten sijasta makasi täällä synnin raskaan taakan alla ja oppi

kuuliaisuutta kärsimisen kautta (Hebr. 5:8). Mutta viimein välkähti

valo ijankaikkisuuden maailmasta, taivaallisen Isän helmoista. Pojan,

joka täällä yksinään sotki viinakuurnaan, ja Isän keskinäinen yhteys

oli tosin hajota, ja se tuntui hirmuiselta; mutta ei se kuitenkaan

hajonnut. Poika sai lohdutusta Isältä. Isän lähettämä enkeli sitä

hänelle toi juuri tässä paikassa. Vahvistuneena nousi hän uljaasti ja

meni taas portille, jossa hänen opetuslapsensa olivat pimeyden ja

murheen voimasta nukkuneet. Tie, kärsimisen, ristin ja kuoleman tie,

jota hän sittemmin oli vaeltava, oli hänelle nyt selvillä. Hänen

sanansa opetuslapsille: "Jo nyt kyllä on, se hetki on tullut; katso

ihmisen poika annetaan ylön syntisten käsiin; nouskaat, käykäämme!

katso, joka minun pettää, se lähestyy!" ne sanat ilmoittivat selvään,

että hän täydellisesti tiesi, mitä hänelle oli tulossa. Hän tiesi, että

ainoastaan hänen uhrinsa Golgatalla oli saava aikaan Jumalan ja

syntisten välillä sovinnon, joka oli välttämätön, jos syntein anteeksi

saamisen, elämän ja autuuden piti tuleman syntisten osaksi.

Ja hän kantoi sen uhrin vapaatahtoisesta sydämmestä ja sulosta

rakkaudesta, tietäen, että Isä sitä vaati häneltä, joka oli ottanut

sovittaakseen syntisten asian.

Oltuamme nyt Getsemanessa ja tutkisteltuamme mielessämme näitä yleviä ja

syvällisiä muistoja, palatkaamme hiljaa kaupunkiin. Pimeä on jo tullut;

aurinko ei enää luo kultasäteitään kaupunkiin eikä temppeliin; kävely

siis tapahtuu tuossa omituisessa hämärässä, joka peittää kaupungin ja

maan. Vieno tuuli suhisee öljypuiden latvoissa. Enimmät kerjäläiset

ovat jo poistuneet tavallisilta paikoiltaan; ainoastaan jokunen on

vielä siellä täällä, ehkä muistaen meidän menomme yrttitarhaan ja

odottaen meiltä vielä paluumatkallakin ropoa. Paimenet ajavat

lammas- ja vuohilaumojansa kotiin meidän edellämme. Me astumme niiden

jäljestä sisään Stefanin portilta ja saamme kävellessämme monta

opettavaista havaintoa paimenen ja lammasten keskinäisestä suhteesta.

Tässä yhteydessä pyydän lukijaa seuraamaan meitä _Öljymäelle_, joka

nousee noin 400 jalan korkeuteen Josafatin laakson itäpuolella ja on

merkillisimpiä paikkoja evankeelisessa historiassa. On lauvantai 26 p.

Huhtikuuta. Vuoren ympäri olimme jo kerran ratsastaneet ja usein olimme

ikkunastamme katselleet sitä, mutta sen päällä emme olleet vielä

käyneet. Rinne on jotenkin jyrkkä ja sen tähden tarvitaankin

melkoisesti voimia sinne noustessa, varsinkin lämpöisenä ja

auringonpaisteisena kesäpäivänä, jolloin lämpömittari näyttää varjossa

noin 28 ast. R. (= 35 ast. C.). Yli koko vuoren kasvaa kauniita

tiheälehtisiä öljypuita, vaikka ei niin runsaasti, kuin ajatuksissani

olin kuvitellut. Päin vastoin niiden vähälukuisuus tekee ilmi selväksi

sen totuuden, että metsänhaaskaus on kohdannut vuorta. Sehän on saanut

nimensä juuri niistä puista. Hyvin luultavasti siellä muinoin kasvoi

varsin tiheäkin öljypuumetsä, joka monissa Jerusalemia ja sen

ympäristöä kohdanneissa hävityksissä on suurimmaksi osaksi

haaskaantunut. -- Vuorelle voidaan nousta kahtakin tietä, jotka

molemmat vievät samoille perille. Me valitsemme oikean puolisen, joka

lähtee melkein Getsemanen portilta ylös päin eikä ole niin jyrkkä kuin

toinen, joka menee suoraan ylös vuoren huipulle. Ensimmäinen rakennus,

jonka tapaamme tämän tien varrella ja johon astumme sisään, on

_Getsemanen kirkko_ oikeallapuolen. Se on venäläisten oma, eikä siinä

ole mitään muuta erittäin merkillistä, kuin joitakuita kauniita

maalauksia, joista Werestschagin'in taulu, kuvaava vaimoja, jotka

aikaisin pääsiäisaamuna menivät Kristuksen haudalle, ansaitsee suurinta

huomiota. Kirkossa palveleva vahtimestari tahtoi välttämättä meitä

kirjoittamaan nimemme ja kotopaikkamme vieraskirjaan. Ja kuu täytimme

hänen tahtonsa, oli hän heti valmis huomauttamaan, että mehän olimme

venäläisiä, koska olimme kotoisin Suomesta, vaikka ei kumpikaan meistä

osannut venättä muuta, kuin jonkun sanan. Mitään eroa suomalaisten ja

venäläisten välillä ei hän näyttänyt tietävän, ei käsittävän; eikähän

tuo ole niin kummallistakaan.

Astuttuamme vähän matkaa edelleen oli samalla puolen tietä toinen

kirkko, nimeltä _Pater noster_ (Isä meidän.) Sen on rakentanut vuonna

1868 rikas ruhtinaallinen ranskalainen vaimo, Latour d'Auvergne, joka

siten on tahtonut koristaa tätä paikkaa, jossa joka jalansija on Herran

Jesuksen pyhittämä hänen vaellus-aikanansa maan päällä. Syynä, miksi

hän kappelille antoi mainitun nimen, on eräs muinaiskertomus, joka

sanoo Jesuksen juuri siinä paikassa opettaneen opetuslapsillensa _Isä

meidän_ rukouksen. 32 eri kielellä on tämä rukous kirjoitettuna

marmorilevyihin, jotka on sijoitettu kirkon seiniin ylt'ympäri. Olipa

siinä myöskin Ruotsin ja Norjan kielillä luettavana tämä ihana rukous,

joka on kaikille ja kaikkina aikoina ollut ja on vastakin oleva

mallirukouksena. Rakasta Suomen kieltä ei kuitenkaan ollut tuossa

suuressakaan joukossa; mutta kukapa suuressa maailmassa ajattelisikaan

Suomen kansaa ja sen kieltä, jota vähän päälle 2 miljoonaa ihmistä

puhuu.

Mitä ylemmäksi ehdimme vuorelle, vielä muutamien viheliäisten töllien

ohitse, joiden luona kerjäilevät lapset meitä ahdistavat, sitä

suuremnoisemmaksi laajenee näköala joka taholle.

Matkamies tietysti ei tyydy ennen, kuin pääsee ylös ihan vuoren

huipulle asti, josta n.s. _taivaaseen astumisen torni_ vielä ylenee

melkoisen korkealle. Muinaistarina sijoittaa Jesuksen taivaaseen

astumisen siihen paikkaan, jossa tämä torni on. Tornista on mitä

suurenmoisin näköala. _Juudan vuoret_ lännessä, _Moabitein vuoret_ ja

_Kuollut meri_ kaakossa, _Betlehem_ ympäristöineen etelässä j.n.e. ovat

kuin elävänä kuvatauluna silmäin edessä, mainitsemattakaan Jerusalemia

ympäristöineen, joka on tuossa juuri alla. Öljymäelle näyttää kaupunki

suurenmoiselta ja lumoavalta. Vasta sieltä katsoen voi oikeastaan

arvata, miten mahtava asema tällä Juudan pääkaupungilla on ollut ja

vielä on.

Vastustamattomasti muistuu mieleen monta kohtaa evankeelisesta

historiasta, kun seisoo Öljymäellä ja katselee avaraa ympäristöä. Tähän

paikkaan liittyy kalliita ja opettavaisia muistoja, jotka ovat

varoitukseksi ja lohdutukseksi kristityille kaikkina aikoina. Kerran

Herra Jesus lihansa päivinä istui, opetuslapset ympärillänsä, tällä

vuorella ja sanoi, katsahtaen kaupunkiin ja temppeliin, jotka

uhoittelevina ja ylpeinä olivat kaikessa loistossaan hänen edessänsä:

"Ettekö te kaikkia näitä näe? Totisesti sanon minä teille: ei pidä

tässä jätettämän kiveä kiven päälle, jota ei maahan jaoteta"

(Mat. 24:2.) Ja niin kuin hän silloin sanoi, niin on ihan sanain mukaan

tapahtunutkin. Toisen kerran hän ratsastaessaan tämän vuoren ylitse,

edellä ja jäljessä opetuslapset ja paljo kansaa, pysähtyi hetkiseksi

sen kukkulalle ja katsoi kaupunkia ja temppeliä kaikkine ihanuuksineen,

ja katso, "Hän itki sitä ja sanoi: jos sinäkin tietäisit, niin sinä

ajattelisit tosin tällä sinun ajallasi, mitä sinun rauhaasi sopisi,

mutta nyt ovat ne kätketyt sinun silmäisi edestä. Sillä niiden päiväin

pitää tuleman sinun ylitsesi, että sinun vihollisesi skantsaavat sinun

ja ympäri piirittävät sinun ja ahdistavat sinua joka kulmalta. Ja

maahan tasoittavat sinut ja sinun lapsesi, jotka sinussa ovat, ja eivät

jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikkosi aikaa tuntenut"

(Luuk. 19:41-44.) Uskottomuus ehkä nauroi Jesuksen aikana näitä sanoja,

näitä uhkauksia, joiden toteutuminen näytti olevan kerrassaan mahdoton.

Mutta uskottomuuden nopea pilkkanauru katosi ja ylpeä ääni vaikeni, kun

vihollisen sotajoukko seisoi kaupungin edessä, kun se ryntäsi sisään ja

kuin tuli riehui ihanassa, muhkeassa temppelissä Morian vuorella. Kiveä

ei jätetty kiven päälle, niin ihan sanain mukaan toteutui ennustus.

Tällä vuorella seistessä muistuu se ehdottomasti mieleen, ja Jumalan

totuus sekä hänen tuomioidensa ja tekojensa oikeus on elävänä silmäin

edessä. Hyvä olisi, jos nykyaikaiset uskottomuuden sankarit kerrankin

avaisivat silmänsä näkemään tätä Jumalan sanan totuutta ja

punnitsisivat historian voimakasta todistusta. Mutta heistä voidaan ja

täytyykin sanoa samoin, kuin silloisen Jerusalemin asujamista: "Ne ovat

kätketyt heidän silmäinsä edestä." Näkevin silmin he eivät tahdo nähdä,

kuulevin korvin ei kuulla totuuden sanaa eikä käsittää sydämmellään,

vaan rientävät omaan kadotukseensa.

Se tapaus, joka Öljymäellä seistessä kuitenkin mahtavimmasti nousee

esiin muistojen joukosta, on epäilemättä Kristuksen taivaaseen

astuminen, joka tapahtui 40:tenä päivänä hänen ylösnousemisensa

jälkeen. Evankeelinen historia kuvaa meille tämän tapauksen kaikessa

yksinkertaisuudessaan ja kauneudessaan. Luukkaan mukaan tapahtui

taivaaseen astuminen sillä puolella vuorta, joka on Betaniaan päin, eli

siis sen itäpuolella. Hän kertoo siitä evankeliumissaan näin: "Hän

(Jesus) vei heidät (opetuslapset) ulos hamaan Betaniaan ja nosti

kätensä ja siunasi heitä. Ja se tapahtui, koska hän heitä siunannut

oli, erkani hän heistä ja meni ylös taivaaseen" (24:50, 51.) Apostolein

teoissa hän taas antaa seuraavan kuvauksen: "Koska he siis kokoontuneet

olivat, kysyivät he häneltä, sanoen: Herra, tällä ajallako Israelille

valtakunnan jälleen rakennat? Mutta hän sanoi heille: ei teidän tule

tietää aikaa eli hetkeä, jotka Isä on hänen voimaansa pannut. Vaan

teidän pitää saaman pyhän hengen voima, joka on tuleva teidän

päällenne, ja teidän pitää minun todistajani oleman sekä Jerusalemissa

että koko Judeassa ja Samariassa ja sitte maailman ääreen. Ja kuin hän

nämä sanonut oli, otettiin hän ylös heidän nähtensä, ja pilvi vei hänen

ylös heidän silmäinsä edestä. Ja kuin he katselivat taivaaseen hänen

mennessänsä, katso, heidän tykönänsä seisoi kaksi miestä valkeissa

vaatteissa, jotka myös sanoivat: Galilean miehet, mitä te seisotte

ja katsotte taivaaseen? Tämä Jesus, joka teiltä otettiin ylös

taivaaseen, on niin tuleva, kuin te hänen taivaaseen menevänkin näitte"

(Ap. L. 1:6-11.) Tämä taivaaseen astuminen on niin sanoaksemme Jesuksen

elämän ja toiminnan kruunu. Sen muisteleminen antaa ihmiselle uskoa,

toivoa ja rakkautta ja tulee suuremmaksi hyödyksi ja siunaukseksi

itsekullekin. Hän meni ylös omistamaan sitä valtakuntaa, joka on oleva

ijankaikkinen valtakunta, jossa hän on ijankaikkisesti vallitseva. Hän

on ijankaikkinen kuningas ijankaikkisessa valtakunnassa. Tällä vuorella

siis kerran kruunattiin Vapahtajamme ijankaikkiseksi kuninkaaksi

ijankaikkiseen valtakuntaan, joka on kerran käsittävä koko maailman,

näkyväisen ja näkymättömän. Hänen valtikkansa alle, jolla on voima ja

väkevyys, pitää kaikkein taipuman, niiden, jotka taivaassa, maan päällä

ja maan alla ovat, niin kuin sanotaankin: "Jumala on hänen myös

korottanut ja antanut hänelle nimen, joka kaikkia nimiä suurin on, että

Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet heitänsä kumartaman, jotka

taivaassa ja maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki kielet pitää

tunnustaman, että Jesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniaksi"

(Fil. 2:9-11.) Sellaisia muistoja raamatullisesta kertomuksesta liikkuu

ihan varmaan jokaisen totisen kristityn mielessä, hänen seisoessaan

tällä korkealla, ympäristöä vallitsevalla paikalla. Ja mitä enemmän hän

syventyy tutkistelemaan näitä ihania aineita, sitä juhlallisemmaksi ja

vakavammaksi käy hänen mielensä. Tuntuupa siltä, kuin ijankaikkisen

kuninkaan läsnäolo joinkin määrin valtaisi ja ijankaikkisuuden voimat

siirtäisivät viheliäisen, syntiin langenneen ihmisen keskelle

taivaallisia rikkauksia, joiden perilliseksi ja kanssaperilliseksi

Herra Jesus on hänet asettanut. Tuntui vaikealta jättää taivaaseen

astumisen torni ihanoine näköaloineen. Mutta voimme sen tehdä siinä

varmuudessa, että Herra Jesus, joka on mennyt taivaaseen ja istuutunut

valtaistuimellensa majesteetin oikealle kädelle korkeudessa, täyttää

kaikki ja on läsnä kaikkialla, missä hyvänsä hänen nimeänsä avuksi

huudetaan.

Palatessamme tornista poikkesimme venäläiseen "pyhiinvaeltaja-majaan",

joka on juuri tornin takana. Siellä vartija teki meille hyvää,

virkistävää limonaadia vedestä, sokurista ja sitruunasta, joka laitos

näissä kuumissa maissa on hyvin tavallinen, suosittu ja virkistävä

juoma väsyneelle matkamiehelle. Meidän istuessamme ja juodessamme

limonaadiamme ja vähän levähtäessämme astui suureen juhlasaliin aika

suuri joukko venäläisiä pyhiinvaeltajia, yksinkertaisia miehiä ja

vaimoja, pappinsa johdolla, joka tavallisessa, kaikille tutussa,

pitkässä viitassaan näytti oikein juhlalliselta. Ystävällisesti he

tervehtivät meitä Venäjän kielellä. Ja mekin osasimme sitä sen verran,

että voimme vastata heidän tervehdykseensä samalla kielellä, jopa

myöskin kysyä heiltä, miten he voivat, johon he erittäin iloisesti

vastasivat ystävällisen "hyvin" sanansa. Ystävällisen kohtelumme

rohkaisemana alkoi yksinkertainen pyhiinvaeltaja-joukko laulaa hyvin

juhlallista ja liikuttavaa venäläistä hengellistä laulua, niin että

meidän käyntimme Öljymäellä siten päättyi yksinkertaiseen

jumalanpalvelukseen, vaikka emme voineetkaan ymmärtää laulun sanoja.

Öljymäeltä teemme nyt pikku retken _Betaniaan_, koska koko vaellus

täällä on kävelyä pyhillä seuduilla, ja mainittu paikka on juuri

Öljymäen kaakkoisrinteellä. Kylä ei nyt enää ole mitenkään merkillinen,

koska siinä on ainoastaan kupukattoisia, huononpäiväisiä savimajoja ja

raunioita, joissa beduiinejä asuu kurjuudessaan, köyhyydessään ja

viheliäisyydessään. Muiden muassa asuu siellä kuuluisa beduiiniruhtinas

"_Abu Dis_", jonka tehtävänä on matkustavaisten suojeleminen matkalla

Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon. Kun näkee nuo

savesta kokoonkyhätyt, ulkomuodolta perin vastenmieliset pesät, joiden

edessä tavallisesti tapaa repaleisia miehiä ja vaimoja sekä suuret

joukot puolialastomia kerjääviä lapsia, on hyvin vaikeaa, jopa

mahdotontakin kuvitella tätä siksi pieneksi viehättäväksi kyläksi,

jossa Martta, Maria ja Lazarus asuivat, ja jossa Jesus Jerusalemissa

käydessään niin usein viivähteli. Varmaan se muinoin oli hyvin

viehättävänä vuoren rinteellä öljypuiden ja kukkatarhojen keskellä.

Mutta, ah, miten viheliäisen kurjilta sen savimajat nyt näyttävät! Sen

nimi on nykyään El-Azarije, joka muistuttaa Lazarusta, koska El-Azir on

Lazarus-nimen arabialainen muoto. Juuri tämä nykyinen nimi muistuttaa

matkamiehelle, mitä suurta tässä pikku kylässä kerran tapahtui.

Matkustavaiselle näytetään kivikumpua, jossa sanotaan olevan sen

haudan, jossa Lazarus makasi kuolleena neljä päivää, kunnes Jesus

herätti hänet. Onko tässä ilmoituksessa oikeata perää, lienee nykyään

mahdotonta saada selville. Ei se ainakaan näytä juuri todenperäiseltä,

koska tämä kivikumpu on enemmän kellariholvin, kuin haudan näköinen.

Mutta kaikissa tapauksissa on haudan täytynyt olla jossain tämän paikan

lähellä. -- Itse kylä viehättää matkustavaista sen tähden, että

evankeelinen historia valaisee sitä niin suloisesti ja lumoavasti. Tämä

paikka oli Judeassa Vapahtajalle saman arvoinen, kuin Kapernaum

Genezaretin järven rannalla Galileassa. Hän siellä usein hiljaisuudessa

lepäsi rakasten ystäviensä luona, joita hellin rakkaus liitti Häneen,

kuten Häntäkin heihin. Viime mainittua todistaa muun muassa kertomukset

Johanneksen evankeliumin 11:ssä ja 12:ssa luvussa. Matkamies lukee

mielellään nämä luvut tässä pikku kylässä käydessään, koska hän siten

huomaa, kuinka sydämmellisesti Herra on rakastanut ja rakastaa omiansa,

ja siitä johtuu Marian ja Martan tavalla myöskin puolestansa

rakastamaan Herraa sekä tulee vakuutetuksi, että Herrassa Jesuksessa

Kristuksessa on kuoleman voittava voima.

El-Azarijen ympärillä on nykyään jotenkin hyvästi viljeltyjä peltoja,

jotka ilahuttavat silmää ja haihduttavat autiuden tunteen, jota tämä

paikka muuten herättää. Tie kylästä takaisin Jerusalemiin (noin 3/4

tunnin matka) kulkee Öljymäen etelärinteen ohitse, Josafatin laakson

vieritse. Sen varrella näytetään paikkaa, jossa Jesus kirosi

hedelmättömän viikunapuun (Mat. 21:17-19), ja vähän matkan päässä sitä

edempänä puuta, johon Judas Iskariot'in sanotaan hirttäytyneen. Lähellä

kaupunkia on vasemmalla puolen tietä huono pikku kylä _Siloah_, jo

edellämainitut hautausmaat ja _Absalom'in hauta_. Tästä 40 jalkaa

korkeasta, nelikulmaisesta rakennuksesta mainittakoon ohi mennen, että

juutalaiset astuessaan sen ohitse ovat aina valmiit heittelemään siihen

kiviä, osottaen siten inhoansa siinä makaavan miehen muistoa kohtaan.

Oikealle puolelle jää Getsemane, ja Kidronin ojan poikki saavumme

Stefanin portista takaisin kaupunkiin.

Lähtekäämme vieläkin ulos kaupungista, mutta valitkaamme toinen tie,

joka lähtee Damaskoksen portilta pohjoista kohti. Heti sen ulkopuolella

näemme n.s. _Jeremiaksen kukkulan_, jossa on jotain muutakin

huomattavaa, kuin vaan vuoreen muodostuneet omituiset luolat. Tarina

kertoo Jeremiaksen asuneen jossakin näistä luolista ja siellä

kirjoittaneen ja laulaneen nuo valitusvirtensä, joissa hän ankarasti

ruoskii kansan syntejä ja neuvoo synnintunnustukseen ja parannukseen.

Toiset ovat luulleet Golgatan oikeastaan olleen tällä mäellä, joka on

nykyisen kaupunginmuurin ulkopuolella.

Muutamain askelten päässä Jeremiaksen kukkulasta on n.s. _juutalaisten

kaupungin-osa_, pitkä rivi kohtuullisen suuria, enimmäkseen

yksinkertaisia rakennuksia: maahan muuttaneiden juutalaisten asuntoja.

Enin osa juutalaisista asuu, näet, kaupungin ulkopuolella. He näyttävät

jonkin verran kammoavan kaupungin sisustaa, joka on pakanain hallussa.

Sekä ulko- että sisäpuolelta näyttävät nämä asunnot hyvin siistiltä,

joka osottaa juutalaisten pitävän parempaa huolta puhtaudesta ja

siisteydestä, kuin kaupungissa asuvaisten arabialaisten ja

turkkilaisten. Juutalaisia sanotaan nyt uusimpain tietojen mukaan

olevan noin 20,000. Suuren ahdingon ja monen vainon tähden, jotka

Euroopassa ovat tätä kansaa kohdanneet, on viime vuosina yhä enempi

juutalaisia siirtynyt Jerusalemiin, eikä ainoastaan sinne, vaan myöskin

muihin pyhän maan paikkoihin.

Juutalaisten kaupungin-osan vieressä länsipuolella on n.s.

armenialaisten kaupungin-osa, jossa muhkea kirkko vetää puoleensa

matkustavaisen huomiota. Se on pyhitetty vanhemmalle Jakobille, joka

kuoli marttyyrikuoleman Jerusalemissa vuonna 45 j.Kr.

Katseltuamme näitä juutalais- ja armenialais-asuntoja jatkamme

vaellustamme pohjoiseen päin suurta karavaanitietä pitkin, joka vie

Nablukseen eli entiseen Sikem'iin. Astuskeltuamme noin neljännestunnin

saavuimme suurien _kuningashautain_ luo, jotka ovat oikealla puolen

tietä. Ne ovat kokonaan vuoreen hakattuja suuren suuria hautakammioita,

joiden täytyy jokaisessa herättää mitä suurinta huomiota. Katsoja

pääsee niihin suurenmoisia leveitä kiviportaita myöten, joiden

askeleet ovat harvinaisen mukavat. Portailta astutaan esipihaan

pienestä, kapeasta ja matalasta portista. Esipihasta päästään itse

hautakammioihin kolmesta eri ovesta, joissa suuret kivet ovat

saranoissa liikkuvina osina. Itse hautakammioiden seinissä on

hakatuissa koloissa sivuilla yksi, kaksi tai kolme sijaa eli penkkiä

vainajien ruumiita varten. Kaikki on vielä hyvästi säilynyt, jonka

tähden siellä käydessään saakin mitä selvimmän kuvan siitä, millä

tavalla muinoin näillä seuduin haudattiin kuolleita. Minkä aikaisia

nämä haudat ovat ja mistä israelilaiset saivat niiden mallin, on

mahdoton tietää. Mutta varmaan niiden synty ulottunee hyvin kauas

taakse päin.

Jos sitte astumme edelleen luodetta kohti, tapaamme lukemattoman joukon

vanhoja hautoja, jotka ovat muodostetut seuraavalla tavalla. Ensinnä on

vuoreen hakattu ja holvattu etehinen, johon päästään hyvin matalasta ja

kapeasta ovesta; se on tavallisesti suljettu kivellä, joka vieritetään

auaistessa ulos. Etehiseen mennessä täytyy useimmiten kulkea

ryömimällä, joka ei ole niinkään helppoa sellaiselle, kuin ei ole

oppinut nöyryyttämään itseänsä. Tässä esihuoneessa oli tavallisesti

kivi, jolla ruumis makasi palsamoimis-ajan. Sivuilla ovat itse

hautaluolat vuoreen hakattuina, joihin ruumis siirrettiin palsamoimisen

jälkeen. Kun se oli asetettu tähän sisäluolaan, muurattiin tavallisesti

luolan suu ainiaaksi kiinni. Haudoissa on enempi tai vähempi näitä

ruumiskomeroita perheen suuruuden mukaan. Lähellä hautaa on useimmiten

myöskin säiliö, johon sadevesi sai kokoontua. Hautojen ja säiliöiden

asemasta voimme päättää lähellä olleen myöskin jonkun huvilan tai

asunnon. Sellaisia huviloita oli arvattavasti suuri joukko lähellä

Jerusalemia, sillä varsinkin rikkaat juutalaiset tahtoivat tietysti

asua niin lähellä pyhää kaupunkia kuin mahdollista ja toivoivat tulla

kerran sinne haudatuiksi, kun heidän vaellusaikansa päättyi. Hyvin

luultavasti oli Arimatian Josefilla, joka oli rikas mies ja omisti

Arimatian maatilan eli nykyisen Ramleh'in, myöskin huvila lähellä

Jerusalemia ja sen vieressä kallioon hakattuna hauta, jonka hän antoi

Jesukselle. Hyvin luultavaa on myöskin, että Jesuksen ruumista ei oltu

vielä ehditty sulkea varsinaiseen hautakomeroon, vaan että se vielä oli

etehisessä, koska palsamoiminen ei vielä ollut tehtynä. Etehisen

ulko-oven eteen oli "suuri kivi vieritetty", joka huolestutti niitä

vaimoja, jotka pääsiäis-aamuna riensivät haudalle ennen auringon

nousemista.

Noin kahden tunnin matkan päässä Jerusalemista on vielä yksi hauta,

_Nebi Samvil_ (Samuel'in hauta) muinaisessa Mizpassa, jossa

matkustavaiset myöskin tavallisesti käyvät, enimmäkseen kuitenkin vain

lavean näköalan tähden. Tämä hauta on luoteeseen päin kaupungista,

Juudan-vuorten korkeimmassa paikassa, noin 3,000 jalkaa meren pintaa

ylempänä. Nousu sinne on hyvin vaivaloinen ja paluumatka vielä

vaivaloisempi. Tällä retkellä vasta saa oikein kokea, mitä merkitsee

ratsastaminen raivaamattomalla, kivisellä, kammottavan vaarallisella

tiellä, jossa täytyy peljätä ratsun kompastuvan millä askeleella

hyvänsä. Suurta vaivaa kuitenkin runsaasti palkitsevat mitä avarimmat

näköalat, joita tällä kukkulalla on joka taholla. Raamatullisia

paikkoja, niinkuin Gibea, Ain, Betel j.n.e. sekä Öljymäki, joka meidän

täällä ollessamme välkkyi varsin omituisessa, ihanassa, sinipunervassa

valossa, näkyy tänne ihan selvään. Muutamia beduiiniperheitä asuu

täällä hyvin yksinkertaisissa majoissa keskellä raunioita. He olivat

hyvin ystävällisiä ja tarjoutuivat katsomaan hevosiamme sekä saattamaan

meitä hautapaikalle. -- Paitsi ihanoita, avaroita näköaloja on tällä

paikalla myöskin se viehätys, että sitä mainitaan pyhässä historiassa

ja että se kerran oli merkillinen paikka hänen tähtensä, jonka luullaan

olevan siellä haudattuna. Samuelhan oli Israelin suurimpia tuomareita

sekä uskollinen ja hurskas Herran palvelija, jonka muistoa eivät

mitkään huonot teot himmennä. Tässä ei ole oikea paikka esittää hänen

historiaansa ja merkitystänsä Israelissa, vaikka se olisikin monin

puolin hyvin opettavainen ja vaikka hänen elämässään runsaasti olisi

kaikille soveliaita esikuvia.

Moni luulee tätä paikkaa oikeaksi _Emaukseksi_, jonne kaksi opetuslasta

astui Jesuksen ylösnousemispäivänä, silloin kun Vapahtaja tiellä

yhtyi heihin, selitti heille kirjoitukset ja teki heidän sydämmensä

palaviksi, jäi heidän luoksensa ja leivän siunaamisella ja murtamisella

ilmoitti itsensä ylösnousseeksi (Luuk. 24:13-35). Matka Jerusalemista

tähän paikkaan on jotenkin niin pitkä, kuin evankeelisessa

kertomuksessa mainitaan, nimittäin 60 vakomittaa (runsaasti yhden

peninkulman) eli sabbatin matka. Syötyämme kallion alla kuohuvan,

raittiin lähteen vierellä eväitämme ja juotuamme viiniä lähdeveden

seassa, vaivaloisesta ratsastuksesta väsyneiden voimiemme

virkistykseksi, läksimme auringon lasketessa paluumatkalle, joka oli

vielä vaivaloisempi, koska hämärä tuli ennen kuin ehdimme kaupunkiin.

Inspehtoori Schneller'in, joka ystävällisesti oli lähtenyt oppaaksi

tälle retkelle, oli paluumatkalla käydä hyvin huonosti, hän kun yritti

hevosineen vierähtämään alas korkeasta jyrkänteestä. Jumalan

kaikkivaltiaan avulla hän kuitenkin pelastui ihan vahingotta;

ainoastaan säikähdys vavistutti häntä ja meitä, jotka sen näimme

voimatta auttaa häntä hiukkaistakaan.

Jos vielä mainitsen _Venäläisten_ kaupungin-osan kaupungin

länsipuolella ja _Moses Montefioren valkoisen turvakodin_ kaakon

puolella, Hinnom'in laakson tuolla puolen, toivon lukijaini saaneen

edes jotakin korvausta, että ovat seuranneet meitä kävelyillämme tässä

monin puolin merkillisessä kaupungissa ja sen ympäristössä.

Mutta erehtyisinpä suuresti, jos en puhuisi mitään siitä

hyväntekeväissyys-työstä, jota tässä kaupungissa ja sen ympäristössä

harjotetaan, varsinkin mitä tulee Jumalan valtakuntaan ja sen

levittämiseen maan päällä. Siihen on minulla sitä suurempi syy, kun

meillä Jerusalemissa ollessamme oli onni ja ilo päästä pappein

keskustelukokoukseen, jossa, paitsi kolmea saksalaista protestanttista

pappia, jotka nykyään täällä työskentelevät, myöskin oli läsnä pastori

B. Kairosta ja pastori F. Beyrothista ja jonka neuvotteluissa saimme

selon uskonnollisista oloista ja työskentelystä Jumalan valtakunnan

hyväksi tässä maassa. Tässä kokouksessa, johon meitä erittäin

ystävällisesti kutsuttiin osallisiksi ja joka kesti useita päiviä,

käsiteltiin monta varsin miellyttävää ja opettavaa asiaa sekä

esitelmissä että keskustellen. Kaikki kokouksen jäsenet olivat hyvin

innostuneet suuresta tulevaisuudesta, jonka he katsoivat lähetystyölle

koittavan tässä maassa. Että jotkut lausuivat monta meistä liiankin

hyvätoiveista mielipidettä tuhatvuotisesta valtakunnasta, on

selitettävää siitä, että hehän täällä juuri työskentelevät siinä

paikassa, joka monen mielestä on tuleva mainitun valtakunnan

keskukseksi. Kuitenkin teki sydämmellemme hyvää kuulla lausuntoja,

joissa oli niin paljo toivoa ja uskallusta; ne säilyvät minulla aina

elävinä muistossa ja kiitollisena muistelen näiden rakasten veljien

seuraa ja harrasta työskentelyä Jumalan valtakunnan asioissa. Täten

lausun heille myöskin julkisesti sydämmeni sisällisen kiitollisuuden,

vaikkapa he kielen tähden eivät saisikaan siitä tietoa.

Pyhässä maassa asuu kolmen eri uskon tunnustajia: muhammettilaisia,

juutalaisia ja kristittyjä. Kun Arabialaiset vuonna 638 j.Kr. kulkivat

läpi tämän maan, pakottivat he tulella ja miekalla asujamet kääntymään

uuteen uskoon. Nykyiset Muhammedin uskolaiset ovat siis niiden

jälkeläisiä, jotka kuuluivat vanhaan itämaiseen kirkkoon. --

Juutalaiset taas ovat suurimmaksi osaksi tänne viime vuosikymmeninä

siirtyneitä eri maista ja heidän lukunsa kasvaa yhä kasvamistaan.

Merkit näyttävät viittaavan, että tämä kansa alkaa yhä runsaammin

kokoutua isäinsä maahan. Heidänkin keskuudessaan tuntuu nykyaikoina

vallitsevan jokin keskistymis-ikävä. Ehkäpä siinä lienee jokin alku

raamatullisten ennustusten toteutumiseen lähimmässä tulevaisuudessa,

mikäli ne koskevat tätä kansaa, joka on niin monta vuosisataa ollut

hajoiteltuna kaikkiin maihin ja halveksittuna, pilkattuna ja

vainottuna. -- Täkäläiset kristityt ovat alkuaan kaikki kuuluneet

kreikkalaiseen kirkkoon ja vielä nykyäänkin ovat suurimmaksi osaksi sen

jäseniä.

Kaikki nämä kolmen uskon tunnustajat erittäin suuresti tarvitsisivat

evankeelisen lähetystyön apua, koska he eivät tunne totista Jumalaa

eikä Jesusta Kristusta, vaan vaeltavat pakanain tavoissa. Mutta

valitettavasti on Turkin hallitus ankaroilla asetuksilla tehnyt

erittäin vaikeaksi sen työn muhammettilaisten keskuudessa, jopa melkein

mahdottomaksikin. Sen tähden lähetystyötä väsymättömällä innolla

tehdään paraastaan kreikkalais-oikeauskoisen kirkon ja juutalaisten

keskuudessa.

Jos katsahdamme tähän suureen Jumalan valtakunnan työhön, niin

huomaamme, että juutalaislähetys on aivan eri haara itsekseen. Tämä työ

vaatii työmiehiltänsä aivan erityistä työtapaa. Sen tähden siihen

yksinomaan käytetäänkin sitä varten erittäin kasvatettuja miehiä,

joille on opetettu tähän toimintaan soveltuva työtapa, ja he täällä,

kuten yleensä muuallakin, toimivat erillään muista lähetystyön

haaroista. Juutalaislähetyksellä on monta asemaa: _Jerusalemissa_

20,000:n, _Jaffassa_ 6,000:n, _Safed'issa_ noin 10,000:n ja

_Tiberiaksessa_ 6,000:n juutalaisen keskellä. Lähetystyötä pitävät yllä

paraastaan englantilaiset ja skotlantilaiset ja sen pää-johto onkin

Englannissa ja Skotlannissa. Tämän hyvin lavean lähetystyön

keskuspaikkana on Jerusalem. Siellä on erittäin sitä tarkoitusta varten

rakennettu kirkko, Sionin kirkko, jossa yksi pääpappi ja kaksi

apupappia toimivat. Sitä paitsi on sairashuone omine lääkäreineen, n.s.

_Inquirer house_ ja teollisuus-huone. Jos joku nuori juutalainen minkä

puutteen pakosta hyvänsä kääntyy juutalaislähetyksen puoleen pyytäen

päästä kristillisen kirkon jäseneksi, neuvotaan hänet "inquirer

houseen", jossa hänen aikomustansa ja vilpittömyyttänsä tarkkaan

tutkitaan pitempi tai lyhempi aika. Tämä "inquirer-house", näyttää siis

olevan jonkinlainen _proselyyttikoti_, sellainen kuin on muun muassa

Tukholmassakin. Kenen huomataan vakavasti ja vilpittömästi tarkoittavan

tosikääntymistä, hän saa kauemmin viipyä laitoksessa, oppia siellä

jotakin käsityötä, kuulla saarnaa Kristuksesta ja nauttia opetusta.

Kolmen vuoden kuluessa pitää hänen päättää, ottaako vastaan kasteen.

Antamatta kastaa itseänsä hyvin moni luopuu laitoksesta, palaa

uskoveljiensä luo jatkamaan säännötöntä elämäänsä ilman mitään

varsinaista elintehtävää, ja ainoastaan vähäinen osa ilmoittautuu

saamaan kasteen opetusta ja tulee kastetuksi. Tämä surettava kokemus

saadaan täälläkin tämän kansan keskuudessa, joka vielä vaeltaa

Mooseksen peite silmillänsä.

Samaa tarkoitusta varten on vielä kaksi lasten-kasvatuslaitosta, toinen

poikia ja toinen tyttöjä varten, työhuone vaimoja varten, jossa köyhät

juutalaisvaimot saavat työtä ja ansiota sekä saattavat kuulla Jumalan

sanaa.

Hedelmät tästä suurenmoisesta työstä, joka pystyssä pysymisekseen

vuosittain tarvitsee hyvin suuret summat, ovat vielä täällä, kuten

kaikkiallakin, vähäiset siihen nähden, mitä siitä on toivottu. Näyttää

siltä, kuin Herran aika ei vielä olisi tullut. Syynä tähän vähäiseen

menestykseen näyttää, sen lisäksi, että Juutalaisilla on kuurot korvat

evankeliumia kohtaan, olevan vielä erittäin se seikka, että

kristillistä lähetystyötä oikein säännöllisesti vastustetaan. Jott'ei

vanhemmat lähettäisi lapsiansa kristillisiin laitoksiin, on Pariisissa

oleva _Alliance israelite_ (Israelilainen yhdistys) perustanut sitä

varten lastenkodon, jossa sekä annetaan kouluopetusta että myöskin

opetetaan johonkin elintoimeen, siten vastustaakseen kristinuskon

mahdollista vaikutusta. Pariisilainen _Rothschild_ pitää täällä

uskoveljilleen yllä koulua ja kaunista äskenrakennettua sairashuonetta.

Äskettäin on myöskin eräs juutalainen Mayer alkanut vaikutuksensa,

jonka määrättynä tehtävänä on estää kristillistä lähetystyötä

juutalaisten keskuudessa. Mutta sittekin kastetaan joka vuosi muutamia

juutalaisia, joten tämänkin kansan jäseniä tulee liitetyksi

evankeeliseen kirkkoon. Herran työ edistyy kaikesta vastustuksesta

huolimatta vaikkapa hitaastikin ja monia koetuksia kokien.

Muut lähetyspyrinnöt tarkoittavat yleensä ainoastaan _kreikkalaisen

kirkon_ jäseniä, s.o. sen kirkon, jonka kirkkokielenä on kreikka.

Syynä, minkä tähden lähetystyö on käännetty tälle alalle, on se selvä

kokemus, että tämä kirkko sairastaa sekä päänsä että jäseniensä

puolesta kuoleman tautia ja luultavasti ennemmin tai myöhemmin hajoaa.

Kreikkalais-katoolisen kirkon päämiehenä on Jerusalemin patriarkka,

joka on Turkin sulttaanin ylipäämiehyyden alainen ja jolla on apunansa

synoodi. Jos tämä patriarkka synoodinensa vilpittömästi koettaisi

parantaa kirkkoansa, toimittaa seurakunnille uskollisia paimenia,

suojella pahennuksilta, pitää kuria ja järjestystä, varsinkin kouluissa

ja luostareissa, niin äskeinen lausunto ei olisi paikallaan. Mutta

patriarkan sanotaan elävän yhtenään riidassa synoodinsa kanssa ja

riitojen syinä lienevät yksityis-asiat ja edut. Runsaita koulun ja

kirkon apurahoja käytetään ihan toisiin tarkoituksiin, ja kansa parka

vaeltaa tietänsä ilman totuuden valoa, ilman oppia ja ilman vähintäkään

aavistusta, mitä Kristuksen seuraaminen merkitsee. Munkit ja papit ovat

enimmäkseen taitamattomia, siveettömiä ja ahneita, katsovat omaa

parastansa ja mukavuuttansa ja palvelevat ehkä kirkkoa, mutta ei

Jumalaa. Niin surettavan kerrotaan tilan olevan tässä kirkossa, jonka

tähden evankeelinen lähetyslaitos paraastaan työskenteleekin sen

jäsenten keskuudessa.

Paitsi kreikkalaista kirkkoa on täällä myöskin elinvoimainen haara

vahasta itämaisesta kirkosta, nimittäin _venäläinen kirkko_. Sekin

tietää sisaruskirkossa vallitsevan tilan ja käyttää vaikutustansa sen

suojelemiseksi perikadosta. Nämähän uskonopillisesti ovatkin samalla

pohjalla. Venäläinen kirkko on osottanut ja yhä osottaa suurta

toimi-intoa. Se perustelee luostareja, kirkkoja, pyhiinvaeltaja-majoja

ja kouluja nuorisolle, johon kaikkeen käytetään suunnattomat summat

rahaa.

Varsinaiset lähetystointa harjottavat kirkot ovat kuitenkin

_roomalais-katoolinen_ ja _protestanttinen_. Roomalais-katoolisella

kirkolla on lähetystyössään kreikkalais-kristittyjen keskuudessa ollut

monta edullista asianhaaraa, joita sen on menestyksestään kiittäminen,

nimittäin: 1) uskonkäsityksen ja ulkonaisten menojen, sekä muodon että

sisällyksen, likeinen sukulaisuus tämän ja kreikkalaisen kirkon

välillä, 2) runsaat rahavarat, 3) suuri joukko työvoimia, jotka tällä

kirkolla on käytettävänään, ja 4) koko lähetystyön mainio johto.

Roomalais-katoolinen kirkko Palestiinassa on, päin vastoin kuin

kreikkalainen, hyvästi järjestetty, varakas ja mahtava; sillä on, kuten

kreikkalaisellakin kirkolla, oma neitsyt Mariansa siunauksineen ja

suuri joukko pyhimyksiä tarjota avuksi viheliäisille syntisille heidän

hädässään; sillä on pyhä messu, jota voidaan kuunnella mitään

ajattelematta, mutta josta kuitenkin kirkon lupauksen mukaan saadaan

siunausta; sillä on ulkonaiset työt, joilla voidaan ansaita autuutta,

omat kaavat, joita ulkonaisesti noudattamalla saavutetaan Jumalan

suosio. Tämän kaiken tähden saatettaisiin luulla, että pitäisihän

kreikkalais-kristittyjen suuremminkin määrin kääntyä tähän kirkkoon,

kuin tosiaan tapahtuu. Ei sellainen kääntyminen yleensä kuitenkaan

tapahdu ilman mitään ulkonaista, pakottavaa tarvetta. Usein

roomalais-katooliset suorastaan rahalahjoillakin houkuttelevat

kirkkoonsa uusia jäseniä; ja rahan ohella käyttävät he tähän

tarkoitukseen, kuten muuallakin, missä tämä kirkko työskentelee

pyrintöjensä eteen, sairashoitoa laupeuden-sisarten ja nunnain kautta,

apua luonnon-antimissa, maksutonta lääkettä ja lääkärinapua y.m.s. Tämä

kirkko työskentelee ulkonaisilla keinoilla eikä pidä niin suurta lukua

sisällisistä asioista sielun vapahduksesta, Kristuksen saarnaamisesta.

Kaikessa tässä on roomalais-katoolisen kirkon vaikutus, kuten meille

kerrottiin, hyvästi järjestetty. Työnjohtajana on patriarkka,

tavallisesti italialainen mies. Koko joukko ulkomaisia ja sikäläistä

pappeja, munkkeja ja nunnia, opettajia ja opettajattaria on hänen

käskyläisinänsä. Jo ammoisina aikoina ovat fransiskaanit omistaneet

sikäläisen työalan. Heihin ovat jesuiitit yhtyneet, ja täytyy

tunnustaa, että työtä on heidän toimestaan tehty johdonmukaisemmin ja

pontevammin. Vuosi vuodelta on yhä suurempi joukko nunnia,

sairaanhoito- ja koulusisaria tullut lisäksi, jonka tähden ei ole

vähintäkään puutetta työvoimista.

Antaakseni jotain kuvaa roomalais-katoolisen kirkon toiminnan

kehityksestä luettelen ne eri laitokset, jotka on rakennettu ympäri

maata. Itse Jerusalemissa on tällä kirkolla suuri _patriarkan palatsi

kirkkoineen_ ja sitä paitsi: _fransiskaani-luostari, Josefin sisarien

luostari, Salvator-luostari, Pyhän Ludvig'in luostari_ ja _Sionin

sisarien luostari_. Sitte on vielä seuraavat pyhiinvaeltajain majatalot:

_Casa nuova, ranskalainen pyhiinvaeltaja-huone, saksalainen

pyhiinvaeltaja-huone, itävaltalainen pyhiinvaeltaja-huone_, ja seuraavat

kirkot: osa _pyhän haudan kirkosta, Annan kirkko, fransiskaani-kirkko,

Sionin sisarten kirkko_. Vielä on mainittava: monta jokapäiväistä

koulua, kouluveljien seminaari, Sionin sisarten tyttöin-kasvatuslaitos,

pappisseminaari, poika-lastenkoto, Pater Steinin tyttöin-kasvatuslaitos,

Pater Steinin poikain-kasvatuslaitos, vanhan patriarkan tyttökoulu. --

Jerusalemin ulkopuolella on tällä kirkolla kouluja ja luostareja

enimmäkseen kirkkojen yhteydessä; niinpä _Öljymäellä_ nunna-luostari

"Pater noster" kirkkoineen, _saksalaissiirtolan_ vieressä Betlehem'in

tien varrella nunna-luostari, Betlehem'issä fransiskaani-luostari,

karmeliitti-luostari, veljesluostari, laupeuden sisarten luostari

ja sairashuone, sairashuone _Tantur'issa_, äsken rakennettu

koulu, Don-Bellon'in suuri lastenkoto, josta on haaraosastoja

_Ain'issa, Antasch'issa_ ja _Bet Dechmâl'issa_, luostari

pappisseminaareineen _Betschalassa, Ain-Karim'issa_ kaksi luostaria

tyttöin-kasvatuslaitoksineen ja kirkkoineen, _Emauksessa_

fransiskaani-luostari kappeleineen, _Latrun'issa_ fransiskaani-luostari,

_Jaffassa_ fransiskaani-luostari ja nunna-luostari sairashuoneineen ja

kirkkoineen, _Gazassa_ fransiskaani-luostari, _Nabluksessa_

fransiskaani-luostari, _Tabor'illa fransiskaani-luostari, jonka kirkko

on _Nain'issa, Tiberiaksessa_ fransiskaani-luostari kappeleineen,

_Kafr Kannassa_ (= Galilean Kaanaassa) fransiskaani-luostari,

_Nazaret'issa_ fransiskaani-luostari, nunna-luostari suurine

tyttöin-kasvatuslaitoksineen ja pyhiinvaeltaja-huone, _Haifassa_

nunna-luostari ja _Karmel'illa_ fransiskaani-luostari.

Jos tutkimme, mitä roomalais-katoolinen kirkko on saanut aikaan

suurenmoisella, hyvin järjestetyllä ja hyvin johdetulla

lähetystoimellaan, niin täytyy kyllä myöntää jotain hedelmää

kasvaneenkin suurista ponnistuksista, joita työhön on pantu.

Betlehem'issä lienevät tulokset suurimmat, koskapa sen noin 9,000

asujamesta, jotka alkuaan olivat kreikkalais-kristittyjä, enemmät kuin

puolet on kääntynyt roomalais-katooliseen uskoon. Siellä onkin tehty

suurimmat ponnistukset. Jerusalemissa eivät hedelmät ole niin näkyvät,

vaikka seurakunta onkin yhä enemmän lisäytynyt. Roomalais-katoolinen

kirkko, sanottakoon mitä hyvänsä, on tässä maassa paljon merkitsevänä

voimana. Sen lähetystoimi näkyy kehittyvän yhtenään, ainakin

ulkonaisesti, vaikka tämän kirkon jäsenet yhä enemmän lyövätkin laimin

sisällistä puolta, elämää Jumalan Pojan uskossa.

Jo ennen, kuin roomalais-katoolinen kirkko alkoi vakavasti harjottaa

lähetystointa, laittoi _evankeelinen lähetys_ tähän maahan miehiänsä.

Alun siihen teki englantilaisen kirkon lähettysseura, jonka hallussa

vieläkin on päätoimi evankeeliseen suuntaan tällä alalla. Tämä

lähetystoimi kuuluu Englannin valtiokirkon yhteyteen ja on alistanut

työnsä sen asettaman piispan valvottavaksi. _Piispa Aleksander'in_

johdolla ensin ja sitte laajalta kuuluisan piispa _Gobat'in_ johdolla

kukoisti tämä työ. Nyt on työn johtajana _Rev. Blyth_, joka sitä ennen

oli arkkidiakoonina Indiassa. Hänellä sanotaan valitettavasti olevan

katoolilaisuuteen taipuva käsitys hengellisestä eli pappissäädystä ja

hän näkyy arvelematta voivan käydä kreikkalaisissa jumalanpalveluksissa

pyhän haudan kirkossa, olla osallisena kreikkalais-katoolisissa

juhlasaatoissa ja kiirastuorstaina nauttia pyhän haudan kirkossa pyhää

ehtoollista kreikkalais-katooliseen tapaan. Nämä johtajan mielipiteet

ovat suuresti vaikuttaneet itse lähetystoimen asemaankin, hyvinkö vai

pahoin, arvostelkoot muut.

_Church Missionary Society'lla_, joksi tämä lähetys itseään nimittää,

on kuusi pääasemaa: _Jaffassa, Jerusalem'issa, Nabluksessa,

Nazaret'issa, Gazassa ja Galt'issa_ Jordan'in itäpuolella. Lähetyksen

sihteerinä on _Rev. L. Hall_, joka asuu Jaffassa. Hänen suoranaisesti

johdettavanaan on pieni Jaffan seurakunta sekä Ramleh'in, Lyddan,

Abud'in ja Haifan asemat, johon seurakuntaan yhteensä kuuluu noin 400

jäsentä. Tärkeimpänä työalana näillä asemilla, kuten yleensä koko

protestanttisessa lähetyksessä tässä maassa, pidetään koulua, jossa on

noin 350 oppilasta. Apunaan työssä on herra Hall'illa monta opettajaa

ja yksi palestiinalainen pappi, joka saarnaa Jaffan seurakunnassa.

Sitä paitsi on seurakunnalla yksi sairashuone ja yksi tyttöin

kasvatuslaitos. -- Toinen pääasema on Jerusalemissa ja siihen kuuluvia

ala-asemia on _Bet-Sakur'issa_ etelässä ja _Ramallah'issa_, joissa on

eurooppalainen lähetyssaarnaaja. _Bir-Set'issä, Dschifuassa_ ja

_Tajibessa_ pohjoisessa, joissa on noin 300 sielua. Näillä on

koillispuolella ulkona kaupungista kaunis kirkko, jossa kolme pappia

(kaksi eurooppalaista ja yksi palestiinalainen) palvelee. Kirkon

yhteydessä on päiväkoulu ja poikain-kasvatuslaitos (Gobatin koulu, noin

50 oppilasta) opettajaseminaarineen; viimemainitun johtajana on

Basel'in lähetys-opiston läpikäynyt _Rev. Johs Zeller_, joka sitä

paitsi on arabialaisen kirkon pappina. Valitettavasti on tämäkin

seurakunta pieni eikä näytä viime vuonna kasvaneen. Kouluopetus ja

kasvatus näyttää olleen tärkeimpänä toimialana. -- Kolmannella

pääasemalla Nabluksessa on jo monta vuotta oleskellut uuttera

_lähetyssaarnaaja Fallscheer_ perheineen. Hänellä on hoidettavana

paitsi omaa seurakuntaansa, jolla on eri kirkko, myöskin monta

ala-asemaa: _Rafidia, Nusfedschbil, Bed emrin_ ja _Afar_, joissa

arabialaisia opettajia työskentelee. Roomalais-katoolilaiset ovat

tehneet tälle työlle paljon haittaa. Mutta kuitenkin on Fallscheer'in

onnistunut Jumalan avulla pitää koossa seurakuntaansa ja palvella näitä

ihmisiä evankeliumin saarnalla. -- Nazaret'issä työskentelee Rev.

Wolters, jonka hoidettavana on noin 300 seurakuntalaista hajallaan

siellä täällä eri paikoissa. Hänellä on Nazaret'issa eri kirkko ja

apuna arabialainen opettaja. Hänen seurakuntaansa kuuluu viisi

päiväkoulua ja suuri tyttöin-kasvatuslaitos. -- _Galt'issa_ on

palestiinalainen pappi sekä opettaja ja lääkäri pienen seurakunnan

hoitajina, ja _Gazassa_ työskentelee _Rev. Huber_.

Tästä näkyy, että Church Missionary Society harjottaa melkoisen suurta

lähetystointa. Täytyy vain valittaa, että sen pyrinnöt ovat viime

vuosikymmeninä antaneet vähemmin hedelmää, kuin aikaisemmin, ainakin

mitä tulee seurakuntalaisten lukuun. Kasvavan nuorison keskuudessa on

työ kuitenkin jatkunut ilman erinäisiä vaikeuksia. Ja on syytä odottaa

ja toivoa, että Jumalan sanan siemen, jota on kylvetty ja kylvetään

nuorten sydämmiin, on aikanansa kantava hedelmää.

Katsahtakaamme vielä _Saksan evankeeliseen lähetykseen_, jolla myöskin

on täällä työvainio. Sen alku oli hyvin vähäinen, mutta Jumalan

siunauksen kautta on se yhä enemmän kehittynyt. Jo ensi alusta on se

ottanut päätehtäväkseen nuorison kasvatuksen. Ja siinä se epäilemättä

on osannutkin oikeaan, sillä itämailla täytyy kansassa ensin herättää

uskonnollisen elämän harrastusta, ennen kuin mitään voidaan saada

aikaan. Ja tämä herätys voi helpoimmin tapahtua nuorisossa, joka

yleensä helpommin ottaa vastaan vaikutuksia ulkoa päin. Jos lapset

saavat pysyä vanhempiensa tykönä ja kotoisten parissa, vaipuvat he

samaan välinpitämättömyyteen ja penseyteen, joka yleensä on tämän

kansan tuntomerkkinä uskonnollisiin asioihin nähden. Sen tähden on

näille lapsille tehtävä samoin kuin taimille: otettava ne pois

alkuperäisestä paikastaan ja istutettava uuteen, niille erittäin

valmistettuun maahan. Työ täytyy alkaa ihan alusta. Sen tähden on tämä

lähetys perustanut laitoksia, joissa opetusta ja kasvatusta harjotetaan

ihan evankeelisten periaatteiden mukaan. Vakavat evankeeliset perheet,

joissa lapsia kasvatetaan kurituksessa ja Herran nuhteessa, olisivat

tässä kyllä suuremmaksi hyödyksi, mutta mistäpä löytää sellaisia

perheitä tässä maassa? Lähetyksen täytyy sen tähden tyytyä laitoksiin,

jotka joinkin määrin korvaavat perheitä.

Tällä lähetyksellä on toistaiseksi kaksi sellaista suurempaa laitosta:

_Syrialainen lastenkoto_ ja _Talitha-kumi_, edellinen poikia, toinen

tyttöjä varten. Betlehem'issä oli ennen vielä kolmaskin kasvatuslaitos,

vaan se lopetti vaikutuksensa vähän seitsemättä vuotta sitte, mistä

syystä, en tiedä.

_Syrialainen lastenkoto_ alkoi vaikutuksensa vuonna 1860, jolloin

Syriassa oli suuri vaino kristittyjä vastaan, joka juuri antoikin

aihetta sen perustamiseen. _Schneller'in_ nimi liittyy eroamattomasti

tähän laitokseen, koska hän on uhrannut miehuutensa voiman ja

vanhuutensa kokemuksen sen hyväksi. Vanha Schneller, joka vielä elää ja

on 70 vuoden ijässäänkin vielä varsin hyvissä voimissa, on saanut nähdä

laitoksensa kukoistavan ja kantavan siunausta tuottavia hedelmiä.

Johtajana hoitaa hän vieläkin koko laitosta. Hänen poikansa, käytyään

Sveitsissä Grischonan ja Arnoldin pappisseminaarit, on ottanut täällä

inspehtoorin toimen ja uhraa väsymättömän innokkaana kaikki voimansa

laitoksen parhaaksi. Laitokseen otetaan 130-150 lasta, jotka saavat

2:sta 18:teen vuoteen asti olla laitoksessa ja oppia sisälukua,

kirjoitusta, luvunlaskua, uskontoa, y.m. Sekä käsitöitä,

puutarhanhoitoa, maanviljelystä ja monenlaista käsityöammattia. Tätä

varten on laitoksessa koulu, jossa opetetaan uskontoa tärkeimpänä

aineena ja muita koulu-aineita. Täytettyään 14 vuotta saavat lapset

oppia kuka mitäkin käsityötä oman eri taipumuksensa mukaan. Sitä varten

on paja, kirjapaino, savenvalimo ja nikkarin, suutarin, räätälin

työhuoneita y.m., jopa sokeitakin varten eri työhuone, jossa he tekevät

köysiä, koreja y.m.s. Kaikki oli meidän siellä käydessämme paraassa

järjestyksessä; ei voi olla ihmettelemättä kykyä, joka johtajalla

täytyy olla, saadakseen tätä kaikkea aikaan. Laitosta pidetään yllä

vapaatahtoisilla lahjoilla, joita kootaan eri maista noin 60,000

markkaa vuodessa. Useimmat lapset ovat turvattomia, jotka muuten

jäisivät ihan ilman hoitoa ja vaipuisivat siveelliseen ja uskonnoliseen

kurjuuteen. Laiskuus, valhe ja epärehellisyys ovat pääpiirteinä kansan

luonteessa, josta tämä lapsijoukko on koottu. Senpä tähden tarvitaankin

suuria ponnistuksia ohjatessa heitä uutteruuteen, totuuteen ja

rehellisyyteen. Hetket, jotka vietimme syrialaisessa lastenkodossa

rakastettavain, ystävällisten ihmisten seurassa, jotka olivat oppineet

uhraamaan ja rakastamaan niin suuresti, olivat meille suloiset ja

opettavaiset.

_Talitha-kumi_, joka on noin 20 minuutin matkan päässä luoteeseen päin

Jerusalemista, työskentelee samaa tarkoitusta varten ja samalla tavalla

tyttöjen, kuin äsken mainittu laitos poikien hyväksi. Sitä johtavat

Kaiserswerthissä oppineet diakonissat, jotka samalla ovat täällä

opettajinakin. Laitoksessa on tilaa 100-120 oppilaalle; meidän

käydessämme oli siellä 114 tyttöä. Sitäkin pidetään yllä paraastaan

vapaatahtoisilla lahjoilla. Nykyään on siellä 7 diakonissaa,

rakastettavia ihmisiä, jotka ystävällisimmästi ottivat meitä vastaan.

Tuntui mielessäni sangen omituiselta mennessä tähän laitokseen ja

nähdessä näitä mustia ja vaskiruskeita lastenkasvoja. Meidän astuessamme

erääseen luokkahuoneeseen, jossa par'aikaa oli kielitunti, antoi

opettajatar-diakonissa lasten veisata virren. Silmäni kyyneltyi ja

mieleeni johtuivat psalmistan sanat: "Nuorten lasten ja imeväisten

suusta perustit sinä voiman vihollistesi tähden" (Ps. 8:3). Jumalan

kiitoksen ja ylistyksen kuuleminen pakanuuden ja kurjuuden keskellä

tekee vaikutuksen, joka ei helposti haihdu. Rukoilevalla mielellä ja

sydämmestä toivottaen, että Herra siunaisi tätä laitosta, jossa kaikki

teki niin hyvän vaikutuksen, jätimme sen ystävällisine "sisarineen".

Vielä mainittakoon pieni _diakonissalaitos_ itse Jerusalemin

kaupungissa, jossa myöskin Kaiserswerthin diakonissat työskentelevät

rakkaudella ja uhraavaisuudella, sekä _spitaalisten sairashuone_, jota

veljesseurakunnan perustamaa laitosta pidetään yllä paraastaan

Englannista tulevilla varoilla. Äskenmainittu laitos on kolmen

neljännestunnin matkan päässä kaupungista kaakkoon päin. Portin päällä,

josta astutaan sisään on suurilla kirjaimilla sanat "Jesus hilfe"

(Jesus auttakoon). Syystä kyllä ne sanat ovatkin siinä; niissä on

lyhyesti mutta voimakkaasti lausuttuna laitoksen asujanten koko hätä ja

surkuteltava tila, josta Hän, ainoastaan Hän voi auttaa. Nämä asujamet

ovat mahdottomat parantaa millään maallisella lääketaidolla.

Laitoksessa on tilaa 80 sairaalle, miehille ja naisille. Meidän

käydessämme siellä oli ainoastaan 20 sairasta. Johtaja Müller,

ystävällinen, keski-ikäinen mies, sanoi vapaatahtoista apua tulevan

riittävästi laitoksen ylläpidoksi. Hän vei meitä katsomaan sairaita,

joita oli kumpaakin sukupuolta. He näyttivät kurjuudessaan niin

surkuteltavilta, että sitä on mahdoton kuvata: kaikin puolin

rumentuneita äärettömiin asti. He voivat elää jopa kolmattakymmentäkin

vuotta sen jälkeen, kuin tauti tulee näkyviin. He tuntevat tuskaa

taudistaan ainoastaan silloin, kuin on hyvin kylmä tai hyvin lämmin,

vaan muuten heillä ei kovia tuskia liene. Lukemattomat lääkärit ovat

koettaneet tutkia tämän taudin luonnetta ja keksiä sitä vastaan

parannuskeinoa, mutta näihin asti turhaan; se ei huoli mistään ihmisten

lääketaidosta. Tuskin sitä voidaan edes lievittääkään lääkkeillä. Se

näyttäytyy siten, että joku jäsen, esim. sormi tai osa nenästä, murenee

pois. Eikä tauti ole ainoastaan ruumiillinen, vaan jäytää se myöskin

sielunlahjoja. Ne, jotka sairastavat tätä hirmuista tautia, tylsistyvät

ymmärrykseltäänkin. Näimme siellä muiden muassa 14-vuotisen pojan,

jonka Herra Müller sanoi ymmärrykseltä olevan ainoastaan 4-vuotisen

lapsen kaltaisen. Ja kaikki muutkin näyttivät ihan tylsämielisiltä.

Omituista näissä spitaalisissa on kuitenkin, että he voivat käsittää

Jumalan sanaa, evankeliumia ja uskoa Jesukseen Kristukseen, vaikka he

muuten ovat kykenemättömät ottamaan vastaan opetusta. Siitä taaskin

näkyy, mitenkä Jumalan henki voi vaikuttaa ja miten hänen tiensä ovat

käsittämättömät kaikille ihmisille. Nykyään vallalla oleva

spitaalitauti ei ole samaa lajia, kuin tavallisin Jesuksen aikana.

Joskus tosin tavataan vieläkin sellaista spitaalitautia, mutta

kuitenkin harvoin. Tarttuvaisuuteen nähden on viimemainittu pahempi

kuin ensinmainittu, mutta yhtä parantumattomat ne kumpikin ovat. --

Raskaalla mielellä lähtee matkustavainen tästä laitoksesta,

viheliäisten asunnosta, jossa ihmisrakkaus koettaa, Jumalan kiitos,

lievittää tuskaa ja vastustaa synnin kammottavia seurauksia.

Jos vielä mainitsen, että myöskin _Betlehem'issä_ ja _Hebron'issa_ ynnä

niiden haara-osastoissa tehdään lähetystyötä ja että siten muutamia

satoja sieluja on koottu sen sanan ympärille, joka "on luja ja voi

opettaa", olen täten piirtänyt niin tarkan kuvan kuin mahdollista

protestanttisesta lähetystyöstä pyhässä maassa. -- Yleensä täytyy

puolueettoman tarkastajan tunnustaa, että tässä pienessä maassa tehdään

paljo työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi. Mutta suuri on

pimeyskin; katseltavan kuvan varjokohdat ovat synkät ja hirvittävät.

Sieltä täältä pilkistää valoa ja on syytä toivoa sen leviävän yhä

enemmän. Yhtä mustaa kohtaa lähetystyössä en voi jättää huomauttamatta:

että, näet, näytään tahtovan kilvoitella huonoa kilpailua tälläkin

alalla, jonka pitäisi kaikille olla rakkauden ja rauhan työ. Eivätkä

sitä tee yksistään lahkot, vaan myöskin eri kirkot suureksi vahingoksi

omalle ja Jumalan valtakunnan edistymiselle. Sen tähden en voi olla

tätä esitystäni päättämättä rukouksella, että Herra antaisi omillensa

enemmän rakkautta, enemmän suvaitsevaisuutta, enemmän rauhaa ja sopua.

Jospa he, jotka työskentelevät Herran asian puolesta, aina muistaisivat

Jesuksen sanat hänen ylimmäispapillisessa rukouksessaan: "En minä

ainoastaan heidän edestänsä (opetuslasten) rukoile, vaan myös niiden

edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minun päälleni; että he

kaikki yhtä olisivat, niin kuin sinä Isä minussa olet ja minä Sinussa,

että hekin meissä niin yhtä olisivat, että maailma uskoisi Sinun minua

lähettäneeksi" (Joh. 17:20, 21).

III.

Betlehem'iin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle ja Jordan'ille.

Olemme viipyneet nyt hetkisen Jerusalemissa ja sen lähistössä sekä

muistuttaneet mieleemme joitakuita kohtia sen entisyydestä ja

nykyisyydestä. Kaikkia pyhiä muistoja, jotka liittyvät tähän paikkaan,

ei ole helppo kerrassaan lausua; täydellistä kuvaa on mahdoton piirtää.

Jokaisen jalansijan sitä alaa, jossa muinainen Jerusalem kerran oli, on

Vapahtaja pyhittänyt maallisen vaelluksensa aikana. -- Tähän kaupunkiin

ja lähistöön pysähtyminen ei kuitenkaan tyydyttäisi ketään täällä

matkustajaa. Joka on nähnyt ainoastaan Jerusalemin, tuntee vielä hyvin

vähän "pyhää maata." Sen tähden kiiruhdamme tutustumaan muihinkin

paikkoihin ja valitsemme sitä varten ensin etelään päin vievän tien.

Jo ensi päivänä Jerusalemiin tulomme jälkeen teimme sopimuksen erään

synnyltään hollantilaisen dragomaanin (oppaan) _Williams'in_ kanssa,

että hän opastaisi meitä matkalla, jonka aioimme tehdä _Betlehem'iin,

Mar-Saban luostariin, Kuolleelle merelle, Jordan'ille_ ja _Jerikoon_.

Matka oli määrätty kestäväksi kolme päivää, ja pyydän nyt arvoisia

lukijoita seuraamaan meitä.

Maanantai-aamuna, 21 p:nä Huhtikuuta, nousi aurinko ihanan kauniina

tummansiniselle, läpinäkyvälle taivaalle. Jo sen ensi säteistä

voi arvata päivän tulevan hyvin lämpöiseksi ja kuumuuden ehkä

rasittavaksikin. Tämä päivä oli määrätty lähtöpäiväksi Jerusalemista.

Sen tähden nousimmekin hyvin aikaisin valmistautumaan matkalle. Koska

tämä nyt oli ensimmäinen matkustuksemme "pyhässä maassa", sallittakoon

minun tässä vähän tarkemmin selittää, miten oikeastaan matkustetaan

tässä maassa ja yleensä itämailla.

Voidaan valita joko ratsastus tai astuminen. Vaunujen tai muiden

ajopelien käyttämisestä ei voi olla puhettakaan, koska ei mitään

ajoteitä ole ja maa lisäksi on vielä hyvin kivinen. Liikkeestä on

syntynyt pikku polkuja, joita myöten matkustavainen saa neuvotella

eteen päin miten paraiten voi. Ratsastukseen voidaan käyttää kameelia,

aasia tai hevosta; mutta tavallisesti valitaan viimemainittu, koska sen

ulkomuoto on viehättävämpi ja sen kulku paljon mieluisempi

ratsastajalle, kuin kameelin. Kameelilla ratsastamisen tekee perin

vastenmieliseksi tuo rasittava hypitys, jonka sen astunta vaikuttaa.

Heikot henkilöt voivat kameelin seljässä tulla merikipeiksikin samoin,

kuin myrskyssä kiikkuvalla laivalla. Aasi ei ole yhtä kestäväinen

pitkillä matkoilla, kuin hevoinen, jota paitsi se tavallisesti on

laiska. Hevosia on suuri varasto sellaisissa paikoissa, kuin esim.

Jerusalemissa, joten harvoin joudutaan pulaan. Ne ovat hyvästi

harjotettuja, niin että ratsastukseen tottumatonkin voi turvallisesti

istahtaa satulaan ja ihmeekseen huomata, miten hyvästi ratsastus

onnistuu.

Juuri k:lo 8 olivat ratsumme satuloituina Johanniittein majatalon

portaiden edessä odottamassa lähtöä. Matkueeseen kuuluivat ystävät

von R. ja H., allekirjoittanut, dragomaani Williams, beduiini Ahmed

Muhammed ja noin 14-vuotinen arabialaispoika Abid. Neljä miestä istui

satulassa, beduiini, jota tavallisesti sanottiin Hamediksi, astui

jalkaisin, ja poika lähetettiin aasin kanssa, joka kantoi meidän vähiä

matkatavaroitamme, suorinta tietä Mar-Saban luostariin, jonne meidän

oli määrä saapua iltapäivällä. Dragomaanilla oli omituinen päähine:

kirjava huivi käärittynä pään ympäri, hyvin samankaltainen, kuin

beduiinit käyttävät; varalla oli hänellä varsin kaunis kaksipiippuinen

pyssy ja omain sanainsa mukaan kolme revolveria sekä suuri joukko

patrooneja. Beduiini Hamedilla oli yllä kevyt ja yksinkertainen pitkä

paita, vyöllä vyö, jalassa sandaalit ja päässä tavallinen beduiinin

päähine: pään ympäri kierretty huivi, joka oli kolmeen kertaan sidottu

kameelinkarvaisella nauhalla; hänelläkin oli pyssy ja kaksi revolveria.

Saattajamme näyttivät siis hyvin sotaisilta. Sitä sanottiin

välttämättömäksi sen tähden, että juuri näillä seuduin, Kuolleen meren

lähitienoilla, vaarallisimmat beduiinit oleskelevat. Nämä beduiinit

ovat aavikon asujamia, jotka muuttelevat paikasta paikkaan, etsien

paraimpia laitumia lammas- ja vuohilaumoilleen, joista he elävät.

Heillä ei ole mitään vakinaisia asuntoja, vaan oleskelevat he

kuljeteltavissa teltoissa. Heitä sanotaan monestikin hyvin

vaarallisiksi matkustavaisille, jonka tähden täytyy, voidakseen

turvallisesti matkustaa, hankkia mukaansa joku beduiini, _Abu-Dis'in_

lähettiläs, rosvopäällikön, joka asuu Betaniassa eli El-Azarijessa.

Omituiselta tuntuu, että täytyy hankkia mukaansa rosvo, beduiini,

ollakseen turvassa rosvoilta. Sellainen on kuitenkin maan tapa, josta

ei liene hyvä poiketa, jos tahtoo välttää vaaraa. Meidän beduiinimme ei

suinkaan ollut ryöstönhaluinen, vaan päin vastoin hyväluontoisin mies,

hyvin kiitollinen kaikkein vähimmästäkin suosiosta, kuin hänelle

osotettiin, ja valmis tottelemaan meidän vähintäkin viittaustamme.

Kaikin tavoin koetti hän meitä palvella, poimi kukkia, piti hevoisia,

nosteli meitä alas satulasta y.m. Selvään näkyi kaikesta, että hän ei

ollut ensi kertaa vierasten parissa.

Näin varustautuneina tuli meidän nyt lähteä matkalle, joka oli meille

ihan uusi. Me olimme tähän asti matkustaneet rautatiellä,

höyrylaivoilla ja vaunuilla; nyt täytyi ratsastaa. Sitä jaloa taitoa

olimme tosin jo eilispäivän iltapuolella koettaneet koko kolme tuntia

ja siitä huvituksesta hyvin väsyneet; mutta nyt oli kolmena päivänä

kunakin ratsastettava monta peninkulmaa paahtavassa kuumuudessa.

Kuitenkin täytti sydämmiämme uskalluksella se suloinen toivo, että

saisimme nähdä ja läheltä katsella uusia, vaikka tosin kirjoista

tuttuja pyhän maan seutuja ja paikkoja.

Ensinnä kävi matkamme _Betlehem'iin_, johon niin likeisesti liittyy

monta kristitylle jo aikaisemmasta lapsuudesta asti pyhää muistoa.

Kun kaikki oli järjestyksessä ja me istuimme satulassa, ratsastimme

ulos Jaffan portista, jossa muutamia turkkilaisia sotamiehiä unisina ja

unteloina poltteli sikaariansa. Tuntuipa oikein suloiselta päästä

aamuhetkenä pois hälisevästä ja likaisesta kaupungista hengittämään

raitista aamu-ilmaa. Senpä tähden matkakumppanini tuota pikaa

aloittivatkin saksalaisen hengellisen laulun iloisen mielialansa

osoitteeksi. Kaikki muistutti mieleeni matkoja, joita Israel muinoin

teki tähän kaupunkiin ja sieltä pois kulkien suurissa joukoissa ja

virkistäen mieltänsä pyhillä virsillä Jumalan kunniaksi, joista

muutamia on vieläkin tallella psalttarissa. Matka kävi linnan ohitse,

joka jäi vasemmalle puolen, rinnettä alas _Hinnom'in laaksoon_, jossa

n.s. _Sulttaanin puro_ juoksee, ja sen vieritse tämän hyvin syvän

laakson poikki. Tässä lienee se paikka, jota raamatussa sanotaan

_Gehennaksi_ ja jossa Jesuksen aikana poltettiin kaikki lika, jonka

tähden siellä paloi ainainen tuli, jota Jesus vertasi "helvetin"

tuleen. Kummallakin puolen tietä, jota ratsastimme edelleen, on

tuuheita lehtipuita, varsinkin öljypuita, jotka antoivat mieluista

varjoa paahtavassa kuumuudessa. Tämä puoli Jerusalemin lähistöä ei

suinkaan näytä autiolta, vaan päin vastoin tekee matkustavaiseen

miellyttävän vaikutuksen. Oikealle puolen jää Mooses Montefioren

turvakoti, valkoinen rakennusryhmä, joka matkan päästä näyttää sangen

sievältä.

Jerusalemin ja Betlehemin välillä on yksi niistä kolmesta

kunnollisesta, vaunuilla kuljettavasta tiestä, kuin nykyään on "pyhässä

maassa", muut kaksi ovat Jaffasta Jerusalemiin ja Haifasta Nazaret'iin.

Me, kuten jo mainittiin, olimme kuitenkin valinneet ratsastuksen

Betlehemin matkalle. Alkumatkasta emme kulkeneetkaan maantietä, vaan

ratsastimme n.s. _Temppelisiirtolan_ kautta, jossa eräällä Saksasta

tulleella lahkolla "_templareilla_", joiden päämiehenä on eräs Hofmann,

on noin 30 kaunista rakennusta kukka- ja puutarhoineen, jotka kaikki

osottavat heidän olevan toimeliasta, siistiä ja uutteraa väkeä. --

Siten ratsastimme laulellen ja iloisella mielellä rakennuksen ohitse

toisensa perästä, kunnes saavuimme kukkulan juurelle, jonka päällä on

luostari _Mar-Elias_. Se on kauvas-näkyvällä paikalla ja vetää

puoleensa matkustavaisen huomiota. Luostari jää vasemmalle puolen

tietä. Sen kerrotaan olevan siinä paikassa, jonne mahtava

parannussaarnaaja Elias vanhan liiton aikana pakeni julman Isebel'in

vihaa ja jossa Herran enkeli ruokki häntä, kun hän oli väsymyksestä ja

nälästä nääntymässä (1 Kor. 6:19.) Vuorelta, jossa luostari sijaitsee,

on avara näköala. Taakse, pohjan puolelle, on jäänyt Jerusalem

ympäristöineen, josta _Nebi Samvil_, Samuelin hauta, näkyy tänne

korkeuteen; idässä näkyy Juudan erämaa jylhine, paljaine vuorineen ja

laaksoineen; etäältä pilkottaa Kuolleen meren mustansininen vesipinta

ja sen takaa Moab'in maan vuoret. Edessä, etelän puolella, kohoaa

Betlehem valkoisine rakennuksineen ja vihreine pengermineen, jotka

näkyvät öljypuiden tuuhean lehdistön lävitse. Kaikki yhdessä vaikuttaa,

että ratsastus ei tunnu niin vaivaloiselta eikä kuumuuskaan niin

rasittavalta. Ympäristö ja matkan tarkoitus täyttävät sydämmen ja

ajatukset niin kokonaan, että vaiva ja väsymys ovat unhotuksissa.

Noin puolen tunnin matkan päässä Mar-Eliaksesta on kuuluisa

pyhiinvaellus-paikka, jota sekä kristityt ja juutalaiset että

muhammettilaiset pitävät kunniassa. Kaikkein näiden uskokuntien jäseniä

vaeltelee sinne. Siellä on oikealla puolen tietä vanha, pieni rakennus,

jonka valkoinen väri jo on harmaantunut vanhuudesta. Kaarikatto sen

päällä muistuttaa itämaista rakennustapaa. Se on rakennettu Israelin

kantaäidin _Rakel'in_ muistoksi, jonka haudan luullaan olevan siinä;

sen tähden sanotaankin sitä rakenusta Rakel'in haudaksi. Tässä johtuu

matkustavaisen mieleen ajat, jotka ovat jo ammoin kuluneet, ja hän

muistaa kertomuksen 1 Mos. 35 luvussa, jonka 19 värsyssä sanotaan:

"Niin kuoli Rakel, ja hän haudattiin Efratin tien viereen, se on

Betlehem." Hänen kuolemansa tapahtui silloin, kun hänelle oli syntynyt

nuorin poika Benjamin. "Ja Jakob pani patsaan hänen hautansa päälle;

tämä on Rakelin haudan patsas hamaan tähän päivään asti." Tämä paikka

on erityisessä kunniassa juutalaisten kesken, jotka käyvät siellä

jonkun kerran kuukaudessa itkemässä. Muina aikoina on rakennus

tavallisesti suljettuna, mutta avataan niiksi ajoiksi. -- Johtuu

mieleen myöskin toinen raamatunpaikka, Mat. 2:18, jossa sanotaan:

"Raamassa on ääni kuulunut, suuni valitus, itku ja iso parku; Rakel

itkee lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, ett'eivät he

ole." Tämä lausunto oli seuraus suuresta lasten murhasta, jonka Herodes

pani Betlehemin seuduilla toimeen kohta Jesuksen syntymän jälkeen,

saadakseen, jos mahdollista, pienen Jesuslapsenkin surmatuksi. -- Koko

tällä matkalla tulee epäilemättä myöskin muistiin aikaisimmassa

lapsuudessa luettu, yksinkertainen, mutta ihanan kaunis kertomus

tietäjäin matkasta merkillisen tähden johdolla Betlehemiin

kunnioittamaan äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta, jonka syntymä

heille oli huomautettu ilmestyksen kautta (Mat. 2.)

Pyhä historia levittää siis omituista valoa yli tämän seudun.

Matkustavainen mielellään viivähtääkin näissä muistoissa, jotka, mitä

kauemmin niitä tarkastelee, sitä miellyttävämpinä avautuvat sielun

silmäin eteen. Iloisella mielellä saapuu hän Betlehemiin, johon

paikkaan liittyy suloisimpia, pyhimpiä muistoja. Niin oli ainakin

meillä koko matkan, joka kesti ainoastaan noin kaksi tuntia. Tien

pituus on siis peninkulman paikoilla.

Vähän jälkeen kello 10:n saavuimme perille kaupungin luo, joka on

korkealla mäellä, ympärillä reheviä vainioita sekä puu- ja kukkatarhoja.

Jo ensi katsauksella täytyy myöntää, että tämä kaupunki on

viehättävimpiä kaikista "pyhän maan" paikoista. Itse asema ja rikas

kasvullisuus kaikkialla ympärillä tekevät, että kaupungin ulkomuoto

niin viehättää. Sen tähden olikin sisään ratsastaessa mielessämme mitä

iloisimpia toiveita; mutta heti portilta sisään päästyä haihtuivat

kaikki luulokuvat. Itämainen kurjuus tuli täälläkin heti näkyviin.

Siivoton likaisuus vallitsee kaikkialla Betleheminkin ahtailla

kaduilla. Tässä kaupungissa, jonka valkoisiksi rapatut huoneet

enimmäkseen ovat yksikerroksiset, sanotaan olevan lähes 9,000

asujanta, kaikki kristittyjä, suurimmaksi osaksi kreikkalais- tai

roomalais-katoolilaisia. Ainoastaan muutamia satoja protestantteja on,

ja heillä oma kokoushuone, mutta ei tällä kertaa omaa sielunpaimenta,

koska se, joka heillä oli viimeksi ollut, oli noin vuosi sitte kutsuttu

Köln'iin Saksanmaalle.

Me laskeuduimme ratsuiltamme maahan lähellä _Syntymäkirkkoa_,

saadaksemme niin pian kuin mahdollista nähdä sen merkillisyydet. Tämä

kirkkohan tietysti on se paikka, joka paraiten vetää puoleensa

matkustavaista. Heti kokoutui ympärillemme tunkeileva lapsijoukko,

poikia ja nuoria miehiä, jotka kaikki myöskentelevät meille teoksiansa,

paraastaan öljypuusta ja perlemosta tehtyjä. Heillä näytti olevan

tavaton kyky kaupitella niitä, enimmäkseen arvottomia tavaroita, ja

pyytää niistä moninkertaista hintaa. Mistä he ensin pyysivät koko

frankkia kappaleelta, myötiin sitte kuitenkin neljännestä osasta ja

vähemmästäkin. Niin tunkeilevia he olivat, että meidän täytyi väkisin

pelastautua heidän käsistään ja rientää kirkkoon, jonka ovi muuten

olisi kohta suljettu. Se ovi on hyvin matala ja kapea, ja muutenkin on

koko sisäänkäytävä hyvin yksinkertainen. Meille kerrottiin, että ovi on

tehty niin ahtaaksi sen tähden, että ei kukaan voisi ratsastaen päästä

sisään saastuttamaan temppeliä. Luultavasti voisi sellaista tapahtuakin

tässä maassa, jossa tuskin on mitään järjestyksen pitoa. -- Astukaamme

kirkkoon! Ensi silmäyksellä huomaamme sen ikivanhaksi basilikaksi,

jonka rakennusmuoto on ehkä 4:ltä vuosisadalta. Siinä on viisi laivaa.

Sivulaivat ovat isoilla pilareilla erotetut päälaivasta ja kuori

rumalla kivimuurilla muusta kirkosta. Pilarein muodosta voidaan

aavistaa niiden kerran olleen jonkun pakanallisen temppelin

koristuksina. Koko sisus ei vaikuta vähääkään suurenmoisesti.

Jäännöksiä mosaikkimaalauksista, joissa on ollut kuvattuina tapauksia

raamatusta ja kirkkohistoriasta, on muistoina kirkon muinaisesta

kauneudesta. Mainitun muurin takaa alkaa roomalais-katoolisen kirkon

omistusoikeus. Fransiskaani-munkki tuli luoksemme, vahakynttilöitä

kädessä, joita hän sytytti ja antoi yhden kullekin meistä, että siten

tulisi valaistuksi sen paikan pimeys, johon pyrimme. Meidän oli näet

astuttava alas kapeita, pimeitä rappusia siihen paikkaan, jossa

Jesuksen luullaan syntyneen. Se on vaja, lattia kivestä, keskellä

suuri, kallis hopeatähti osottamassa suurta tapausta. Ainiaan palavat

kalliit lamput valaisevat luolan, niin että näkee lukea

kultakirjaimiset sanat: "_Hic de virgine natus est Christus" (tässä

Kristus syntyi neitseestä.) Ihan sen paikan vastapäätä näytetään

seimeä, johon Jesus laskettiin kapaloihin käärittynä. Muiden

merkillisyyksien joukossa näytetään kammiota, jossa pyhä Hieronymus

(k. 30 p. Syysk. v. 420) lepää y.m. -- Toisessa kirkossa, joka on

näiden takana ja yleensä paljon yksinkertaisempi ja sievempi, veti

huomiotamme puoleensa saarnatuoli, joka oli koristettu kaikkein

kauneimmilla, katoolilaisen munkin tekemillä öljypuuleikkauksilla. Ne

kuvaavat kohtauksia Jesuksen aikaisimmasta elämästä.

Käytyämme Syntymäkirkossa kävimme myöskin pienemmässä katoolilaisessa

kappelissa, joka on lähellä. Siitä kerrottiin meille, että se on

rakennettu erääseen paikkaan, jossa neitsyt Maria -- katoolilaisen

tarinan mukaan -- imetti Jesus-lasta ja johon pisara maitoa putosi

maahan. Ei sen ulko- eikä sisäpuolessa ole mitään huomioon pantavaa.

Katoolilainen nunna myöskenteli siellä n.s. "maitokiviä", jotakin

valkeaa kiveä, joita hedelmättömät vaimot ostavat ja kantavat

tenhokaluina. Tuo ei meitä viehättänyt; me läksimme pois, inhoten

epäpyhyyttä, joka ulkonaisesti koristautuu kristillisyydellä,

Palatessamme pitkin kapeita, likaisia katuja, kerjääviä lapsia

kaikkialla ympärillämme, astuimme koulun ohitse, josta juuri tuli ulos

suuri joukko poikalapsia kaksittain opettajansa kanssa, joka

ystävällisesti tervehti meitä. Puhtaus ja järjestys näyttivät

vallitsevan siinä joukossa. Lapset olivat iloisia, terveitä ja hyvään

kuriin totutettuja, joten he tekivät meihin erittäin hyvän vaikutuksen.

Ostettuamme muutamia pikku kaluja eräältä kauppiaalta, joka,

merkillistä kyllä, puhui vähän saksaa, jota oli oppinut matkoillaan

Euroopassa, söimme aamiaista tai päivällistä, miksikä sitä sanon,

avonaisessa ravintolassa, joka monin puolin oli oikea siivottomuuden

mallikuva. Se oli juuri sen säännöttömän torin laidassa, joka on

Syntymäkirkon edessä. Dragomaani oli hyvin matalalle pöydälle, ehkäpä

ainoalle, kuin koko ravintolassa oli, latonut kaikki, mitä oli meitä

varten tuonut Jerusalemista: muutamia paistettuja kyyhkysiä, paistetun

kanan, kylmiä, kovaksi keitettyjä munia y.m. Sekä suuren appelsiinin

kullekin jälkiruuaksi. Lasi Betlehem'in viiniä täytyi tietysti myöskin

olla ruokavarain joukossa. Aterioimistamme katselemassa oli suuri parvi

kaupungin nuorisoa, jota se näytti erittäin huvittavan, jos saa päättää

alinomaisesta naurusta, jolla he lyhentelivät ruokailuamme.

Ennen kuin lähdemme Betlehemistä, täytyy minun johtaa mieleen suuret

muistot, jotka tässä paikassa aina kajastavat matkustavaisen edessä ja

vastustamattomalla voimalla tulevat esiin levähtäessä. -- Jo lapsuuden

aikana iloisen joulujuhlan päivinä sekä köyhässä että rikkaassa

kodissa, kun joulukuusen kynttilät on sytytetty, on jokainen

ajatuksissaan siirtynyt Betlehemin talliin seimen luo ja hengessä

katsellut pikku lasta, Jumalan poikaa, joka tässä kaupungissa otti

ihmisluonnon, tuli veljeksemme, ihmislapseksi, antamaan meille sitä

sanomattoman suurta oikeutta, että me tulemme Jumalan lapsiksi. Kuvat,

jotka olemme itsellemme luoneet, ovat aivan kirkkaat ja puhtaat, niin

ihanteelliset ja suloiset. Näiden unikuvien muistot valtaavat tässä

paikassa epäilemättä jokaisen matkustavaisen. Tosin on totta, että

todellisuus ei edes sinne päinkään vastaa mielikuvia; mutta kaikissa

tapauksissa voidaan iloita, että on kerrankin oltu siinä paikassa, jossa

suuri, koko maailmaa muodosteleva tapaus tapahtui. Historialla on tässä

hiljaisessa ja vähäisessä Judean kaupungissa ollut niin sanoaksemme

käännekohta, joka kajasti jo vanhan testamentin ennustajille ja

pukeutui täksi ennustukseksi: "Ja sinä Betlehem Efrata, joka vähäinen

olet Juudan tuhanten seassa, sinusta on minulle se tuleva, joka

Israelissa on hallitsija oleva, jonka uloskäymys on ollut alusta ja

ijankaikkisuudesta" (Mika 5:1.)

Tänne kerran vaelsivat tietäjät itäiseltä maalta monen puutteen ja

vaaran lävitse osottamaan kuninkaallista kunnioitusta Jesukselle

Kristukselle. Raamatullisten henkilöiden: _Saulin ja Davidin,

Jeremiaksen, Rakelin ja Ruthin_ nimet liittyvät eroamattomasti tähän

paikkaan. Kukapa kristitty ei Betlehemissä käydessään elävästi

muistaisi kaikkia näitä ja heidän elämänsä työtä Jumalan armon

taloudessa! Sen tähden tämän nyt yksinkertaisen ja monin puolin

huononpäiväisen kaupungin kuva kiintyykin haihtumattomasti mieleen ja

muistoon.

Rasittavassa puolipäivän helteessä heti k:lo 1:n jälkeen läksimme

Betlehemistä, koska vielä oli noin 3 tunnin matka Mar-Saban luostariin,

johon aioimme pysähtyä seuraavaksi yöksi. Matka alas vuoren rinnettä,

jonka päällä Betlehem on, kävi ensin kauniiden hedelmäpuistojen ja

kukkatarhojen välitse. Sieviä vainioitakin oli ympärillämme ja niiden

rehevä kasvullisuus osotti maanlaadun voimaa. Kaikki teki hyvän

vaikutuksen, ja hiljaisen nautintorikkaan hetken meille siten valmisti

kesän täyteen kauneuteen pukeutunut luonto. Matkakumppaneissani näkyi

elävän erittäin suuri halu koota muistoksi kukkia, joista kauneimmat

kasvoivat korkealla pengermällä tien varrella. Hyväluontoinen "Hamed"

koetti tavallaan olla siinä apuna. Tässä kukkain poiminnassa hukkui

toht. H:lta keppinsä, kun hän sillä koetti urkkia kukkia pengermältä.

Noin 1/4 tunnin matkan päässä kaupungista levisi silmäimme eteen

ruohoketo, jota dragomaani sanoi siksi paikaksi, jossa paimenet

kaitsivat laumaansa sinä merkillisenä yönä, kuin Jesus syntyi

Davidin kaupungissa, joksi Betlehemiä myöskin sanottiin. Sen

evankeelis-historiallisen tapauksen muisto levitti taas omituista,

ihanaa valoa yli tämän paikan. Siinähän siis olivat enkelit ja taivaan

sotajoukko kerran liidelleet ilmassa. Lukemattomia öitä olivat paimenet

sitä ennen vartioineet siellä laumaansa odotellen auringon nousua,

jolloin heidän vaarallinen ja vaivaloinen työnsä loppui, eikä mikään

merkillinen tapaus ollut heidän rauhaansa keskeyttänyt. Heitä kenties

oli silloin tällöin säikyttänyt jonkun pedon kiljunta, joka uhkasi

heidän laumaansa; mutta sitte oli taas kaikki hiljaista ja rauhallista.

Mutta tänä yönä keskeytti hiljaisuutta taivaallinen ilmestys. Enkeli

tuli alas ja julisti heille: "Älkää peljätkö, sillä katso, minä

ilmoitan teille suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: teille

on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin

kaupungissa. Ja tämä on teille merkiksi: Te löydätte lapsen kapaloituna

makaavan seimessä. Ja kohta oli enkelin kanssa suuri taivaallisen

sotaväen joukko, jotka kiittivät Jumalata ja sanoivat Kunnia olkoon

Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!"

(Luuk. 2.) Tämä paikka on siis muistorikkaimpia, ja se välttämättä

vetää puoleensa matkustajan koko huomion. -- Johtuipa meille tässä

mieleen myöskin pieni paimenpoika David, jonka profeetta Samuel voiteli

Israelin kuninkaaksi. Ehkä oli hänkin kaitsessaan isänsä lampaita

monesti käyskennellyt juuri tässä paikassa, vieden lampaita viheriöille

laitumille, joita täällä oli runsaasti.

Seutu, jota sitte ratsastimme, tuli, mitä edemmäs ehdimme, sitä

paljaammaksi, jylhemmäksi ja vuorisemmaksi. Rinteet olivat hyvin

jyrkät, niin että meidän täytyi aina välistä laskeutua ratsuiltamme

maahan, ett'emme syöksyisi noihin syvyyksiin. Tällä tiellä tapasimme

ensin muutamia paimenia, jotka olivat puetut valkoisiin

lammasnahkoihin, karvapuoli ulospäin, ja näyttivät hyvin

vastenmielisiltä ja hirvittäviltä pitkine pyssyineen, joita he

kantoivat olkapäillänsä. Heidän lammas- ja vuohilaumansa käyskentelivät

siellä jyrkillä vuoren rinteillä, jotka olivat suurimmaksi osaksi

paljaat. Laidun ei suinkaan ollut runsas, ainoastaan sieltä täältä

saattoivat elukat ehkä löytää jonkun ruohonkorren tai pienen

puuntaimen. Täällä me myöskin ensi kerran koko matkallamme tapasimme

beduiineja, jotka olivat pystyttäneet leirinsä juuri meidän

kuljettavamme tien varrelle. Heidän telttansa olivat mustista,

repaleisista kangaskappaleista, jotka seipäille sovitettuina häilyivät

ilmassa. Ehkä ne sentään voivat hiukan suojella auringon paahteelta

sekä sadeaikaan sateelta. Elukoita oli syömässä siellä täällä leirin

lähellä. Näiden ihmisten elämä näytti olevan täydellistä luonnon

elämää. Kaikki perheen jäsenet asuivat yhdessä, niin sanoaksemme saman

katon alla, eläinten kanssa täydellisimmässä rauhassa, sovussa ja

ystävyydessä. Köyhyys, kurjuus ja lika näyttivät vallitsevan noissa

n.s. teltoissa. Miehillä, vaimoilla ja suuremmilla lapsilla oli

yllään rikkinäisiä vaatteita, juuri sen verta, että ruumis paraiksi

peittyi, mutta pienemmät lapset olivat ja elivät paratiisin puvussa ja

viattomuudessa. -- Usein ovat nämä aavikon asujamet hyvin pahat, häijyt

ja vihamieliset matkustaville muukalaisille, jonka tähden täytyy olla

varoillaan heidän hyökkäyksiänsä vastaan. Tavallisesti he vaativat

matkustavaisilta lunnaiksi rahaa ja, jos eivät saa niin suurta summaa,

kuin vaativat, ryöstävät heidät niin puhtaiksi, että eivät jätä edes

vaatteitakaan ylle, niin että matkustavainen saa sitte paratiisin

puvussa etsiä apua sivistyneiltä ihmisiltä. Henkeä he tavallisissa

oloissa harvoin riistävät uhreiltansa. Prof. Orelli kertoo "pyhän maan"

esityksessään tapauksen, joka saakoon tässä tilaa sen valaistukseksi,

mitä edellä on sanottu. -- Eräs saksalainen pappi läksi matkustelemaan

tässä maassa. Köyhyytensä tähden hän ei voinut hankkia itselleen

dragomaania eikä suojelusta, vaan astuskeli hän ihan yksinään, laukku

seljässä. Jerikon seuduilla hyökkäsivät hänen päällensä beduiinit,

riistivät häneltä kaikki, yksin välttämättömimmät vaatteetkin, niin

että hän oli tyhjä kuin taivaan lintu. Jäätyään ilman matkarahoja ja

vaatteita istahti hän kivelle ja alkoi rohkeasti ja iloisesti veisata

kovalla äänellä virttä uskonsa vahvistukseksi, Usko Herraan Jesukseen

antoi hänelle rohkeutta ylistää tässäkin surkuteltavassa tilassaan

Jumalaa. Beduiinit siitä niin oudostuivat, että luulivat häntä

mielipuoleksi ja antoivat hänelle takaisin kaikki, mitä olivat

ryöstäneet. Muhammedin uskonto ja yleinen tapa kieltävät näet ottamasta

hullulta mitään, pidetäänpä aivan syntinäkin hullun loukkaamista.

Ne beduiinit, jotka tapasimme tässä leirissä, olivat vastoin luuloa

hyvin ystävälliset, vastasivat tervehdykseemme _nhrâk sa'id_ (= hyvää

päivää) ystävällisesti _nharak mbârak_ ja toivat meille juoda likaista

vuohenmaitoa, luultavasti parasta, kuin heillä oli. Se oli tosin hyvin

hapanta ja likaisimmassa läkkiastiassa, kuin ajatella voi; mutta meidän

kuitenkin täytyi sitä nauttia, vaikkapa vastenmielisestikin, ja antaa

bachschisch; sillä ei olisi muuten asiat olleet hyvin.

Tie tuli yhä vaivaloisemmaksi ja seutu jylhemmäksi. Usein täytyi meidän

laskeutua alas taluttamaan hevosiamme suitsista, koska olisi ollut

vaarallista ratsastaa alas jyrkistä rinteistä kammottavien syvyyksien

vieritse, jotka ammottivat vastaamme. Yksi ainoakin hevosen harha-askel

olisi voinut syöstä sekä ratsun että ratsastajan alas pohjattomuuteen.

Aurinko alkoi lähestyä laskuansa, varjot pitenivät yhä enemmän. Kun

olimme tottumattomat ratsastajat, kävi jo väsymyskin hyvin tuntuvaksi.

Kolmetuntisen ratsastuksen jälkeen näimme jo eräältä kukkulalta

_Mar-Saban_ kaksi karkeatekoista tornia ja luostaria ympäröivän muurin.

Jäännösmatka, joka onneksi ei ollut pitkä, oli vaivaloisin. -- Viimein

kuitenkin pääsimme perille; dragomaani kolkutti porttia, ja karkeaa

ääntä kuului takaa vastaukseksi. Luultavasti se ääni tiedusti, kuka tai

kutka nyt pyrkivät luostarin pyhäin ja rauhallisten muurien sisälle.

Lyhyen keskustelun jälkeen, josta me, sitä kieltä taitamattomina, emme

ymmärtäneet sanaakaan, avattiin lukko, saranat narisivat raskaan portin

auetessa ja me astuimme rauhoitetulle alalle. Kun munkki sai

tarkastaneeksi Jerusalemin patriarkan meille antaman lupakirjan ja

hevoset olivat jätetyt hoitajiensa huostaan, saimme ruveta laskeutumaan

rappusia, joissa oli 150 porrasta, alas luostarin pihaan. Olimme siis

päässeet ihmisasunnoille tässä jylhässä, autiossa erämaassa. Mutta ah,

miten omituinen, ihmeellinen tämä ihmisasunto tässä yksinäisessä

seudussa oli! Mitään sellaista en ollut vielä koskaan ennen nähnyt,

enkä ollut voinut sitä kuvitellakaan. Munkki saattoi meidät

vierashuoneeseen, joka oli toisessa siipirakennuksessa suuri,

yksinkertainen huone, keskellä lattiaa pitkä pöytä ja kolmella puolen

pitkin seiniä pitkät rivit sohvia. Niillä oli tyynyjä, joita sopi yöllä

käyttää pään-aluksena. Väsymystämme ensi päivän ratsastuksesta ei käy

sanoin kuvaaminenkaan. Hetkiseksi ojentauduimme noille houkutteleville

sohville, joilla luultavasti monikin "pyhiinvaeltaja" ennen meitä oli

levännyt, edes hiukan virkistämään uupuneita voimiamme. Eipä lepo

kuitenkaan pitkä ollut, sillä vielä ennen auringon laskua oli tarkemmin

katseltava tätä merkillistä luostaria.

Luostari on _Juudan erämaan_ (korven) synkimmässä, jylhimmässä

osassa, säännöttömäin vuorien keskellä, erillään kaikista muista

ihmis-asunnoista. Omituisesti, suurenmoisesti vaikuttaa se katselijaan.

Kalliojoukot nousevat huimaavaan korkeuteen Kidronin laaksosta, noin

6-800 jalkaa ylähälle, ja vuoren huipulla on kallioon kiinnitettynä

luostarin muuri, "kuin kukka varren päässä." Kirkot ja muut rakennukset

ovat mestarillisimmalla tavalla sovitellut kiinni näihin paljaihin

kallioihin. Luostarin vieritse juoksee puro, jonka sanottiin sadeaikaan

olevan hyvin virtava, mutta jossa nyt ei ollut yksistään vettä. Kun sen

toisella puolen, jonne meitä auringon laskiessa munkki opasti

kaikenmoisten salaovien ja käytävien kautta, katselee itse luostaria,

näyttää se varsin linnoitukselta. Ja sinä se on ollutkin sekä myöskin

monta vuosisataa turvapaikkana pyhiinvaeltajoille. Usein ovat

vihamieliset beduiinit hyökkäelleet sitä vastaan; usein on sodan pauhu

seoittunut hurskasten munkkien rukouksiin ja ylistysvirsiin.

Kävellessämme kopeissa, joista moni on enemmän vuorenluolan, kuin

tavallisen huoneen kaltainen, näytettiin meille kuvia sotatapauksista,

joissa munkit olivat käsikahakassa villien laumojen kanssa, uhraamassa

henkensä ja verensä. Eräässä tuollaisessa luolassa on asunut pyhä

_Saba_, josta luostari on saanut nimensä. Tarina kertoo hänen ensin

täytyneen taistella luolan isännyydestä leijonan kanssa, jonka toverina

hän sitte monta vuotta eli aivan hyvässä sovussa ja rauhassa. Täällä

muuten usein kuuluu shakaalein, hyeenain ja muiden petojen ulvontaa

yht'aikaa kellojen helinän ja rukous- ja veisuuäänen kanssa.

Luostarin historia johtaa kauas taa päin. Muutamia piirteitä siitä

pantakoon tähän. Pihassa seisoo yksinäinen palmu, jonka latva nytkin

nuokkui hiljaisessa iltatuulessa. Sen palmun on Saba omin käsin

istuttanut, ja sen tähden sitä pidetään pyhänä. Siitä munkit mielellään

kertoelevat ja siten helposti johtuvat itse luostarin perustajaan.

_Saba_ oli erakko (eremiitti), syntynyt v. 439 j.Kr. Kappadokiassa,

josta hän vaelsi Palestiinaan. Matkalla häntä eivät Galilean viljavat,

hymyilevät kedot pysäyttäneet, ei Samarian hedelmälliset laaksot, vaan

hän kulki yhä edelleen jylhään Judeaan ja etsi sieltä yksinäisimmän,

autioimman seudun, juuri sen paikan, jossa luostari nyt on. Ja hän

viihtyi hyvin siinä paikassa, josta kaikki kasvullisuus oli kuollut

kokonaan, noissa kallionkoloissa ja luopääsemättömissä rotkoissa,

petojen keskellä, joiden hirvittävä ääni seoittui hänen rukouksiinsa ja

virsiinsä. Kauan ei hän kuitenkaan ollut yksin synkässä olinpaikassaan;

hänen pyhyytensä maine levisi laajasti joka taholle ja houkutteli hänen

luoksensa 3-400 erakkoa, jotka rakensivat itselleen majoja Kidronin

laakson viereisten vuorten rinteille. He oleksivat hänen ympärillään,

kuin lapset isänsä ympärillä, ja osottivat hänelle lapsellista

kunnioitusta. Hän rakensi luostarin sen luolan päälle, jonka hän oli

valinnut asunnokseen, teki luostarinsäännöt, istutti palmun, siunasi

opetuslapsensa ja läksi pois 95 vuoden ijässä v. 534. Siinä hänen

historiansa.

Nykyään tämä kreikkalaiselle kirkolle kuuluva luostari ei ole suuri:

siellä on nykyänsä ainoastaan 50 munkkia, joista se, joka meitä

palveli, osasi muutamia sanoja venättä. Yksinäisen asemansa tähden

pidetään luostaria jonkinlaisena rangaistuslaitoksena; sinne lähetetään

sellaisia munkkeja, jotka jollakin tavalla ovat rikkoneet

luostarisääntöjä vastaan tai muuten olleet kovakorvaiset. Illan suussa

tulivat he ulos kopeistansa ja näyttivät erittäin unteloilta ja

välinpitämättömiltä. Syrjäinen, laiska elämä oli painanut leimansa koko

heidän olemukseensa. Ikävä ja köyhyys kajasti heidän kasvoistaan, jotka

ruumiillisesti kyllä osottivat hyvää vointia. -- Meidän palatessamme

kävelyltä luostarissa ja sen ympäristössä oli eräällä hurskaalla isällä

koko kauppatavara-varastonsa levitettynä pihalle; hän kaiketi toivoi

saavansa meistä hyvätkin ostajat. Oli siinä karkeatekoisia keppejä,

helminauhoja, jumalankuvia, y.m. Ainoastaan "maantuomari", jolta keppi

hukkui kukkain urkinnassa Betlehemin luona, ryhtyi kaupan tekoon hänen

kanssansa ja sai uuden kepin.

Kun astuimme jälleen vierashuoneeseen, oli dragomaanilla jo valmiina

meidän illallisemme, joka väsymyksen ja uupumuksen tähden ei kuitenkaan

maistunut juuri ollenkaan. Ainoastaan teellä oli menekkiä; sitä

nautimme runsaasti. Lepo oli mieluisempi; mutta sitäkin usein häiritsi

kissain parunta ja muu melu. Ehkäpä väsymyskin ja liika ponnistus

osaltansa pitivät unta kaukana. Aikaisin, jo ennen auringon nousua,

olimme siis jo kaikki jalkeella ja matkalle varustautumassa, koska

matkan vaikein ja pisin osa oli suoritettava sinä päivänä. Kuluipa

kuitenkin kappale aikaa ennen, kuin kaikki oli valmiina. Itä hohti

purppuran karvaisena ja ilma oli kirkas ja vilpoinen, kun me noin

k:lo 5 läksimme tästä merkillisestä luostarista, käytyämme vielä ennen

lähtöä luostarin kirkossa, jossa muutamat munkit pitivät

jumalanpalvelusta jo niinkin aikaisena aamuhetkenä. Samoja korkeita,

epämukavia rappusia, joita eilis-iltana olimme tänne laskeutuneet,

astuimme taas ylös. Pitkä avain avasi meille taas raskaan, suuren

portin ja me olimme omassa vapaudessamme. Kaikkialla vallitsi autiuden

hiljaisuus tässä erämaan seudussa; silloin tällöin vain keskeytti sitä

kirkonkellon läppäys, joka kuului pitkät matkat meidän poistuessamme

luostarista. Tie kulki ensin pitkin Kidronin laakson rinnettä, johon

toiselta puolelta säännöttömät, kammottavat pengermät näkyivät. Sitte

edelleen vuoria ylös ja alas; välistä ajoimme ratsastaen, väliin taas

astuskelimmekin, milloin vuori oli niin kivinen ja jyrkkä, että emme

uskaltaneet emmekä raskineet istua satulassa. Varsinkin tällä tiellä

huomasin, miten metsättömät ja ruohottomat, miten perin paljaat nämä

vuoret ja laaksot tosiaan ovat. Täällä saa matkustaa tuntikausia,

näkemättä mitään muuta, kuin kiviä, vuoria, hiekkaa ja somerta. Usein

ovat vuoren muodot erittäin omituiset. Muutamin paikoin näyttää ihan,

kuin olisi jonkun yhtenäisen periaatteen mukaan tehty kauneita

hiekka-aloja tien varrelle. Palattuani matkalta kyselin moneltakin,

olivatkohan nuo vuoret ja laaksot aina olleet yhtä metsättömät ja

ruohottomat vai olivatko ne viime aikoina, aikaisemmin tai myöhemmin,

tulleet niin paljaiksi, ja mistähän syistä. Minulle vastattiin puita

ennen olleen, jopa suuria metsiäkin, vaan aikain kuluessa on ne

haaskattu. Että nyt ei siellä kasva mitään uutta metsää, johtuu siitä,

että lukemattomat siellä käyskentelevät vuohilaumat syövät ja

pureksivat pilalle kaikki nuoret puun taimet. -- Hyvin harvoissa

paikoissa Judeassa, enimmäkseen vain ihmisasuntojen ja yleisten

laitosten ympärillä näkyy kasvavia puita ja vihreyttä. Muuten on kaikki

ihan paljasta ja hävitetyn näköistä. Turkin hallitus vaatii, kuten

meille kerrottiin, suuren veron joka puusta, kuin istutetaan; sen

tähden ihmisillä on niin vähä halua uhrata siihen aikaa ja vaivaa. Mikä

viheliäinen hallitus! ja mikä onneton maa, jonka täytyy kuulua

sellaisen hallituksen alle! Mikä surkuteltava kansa, jonka täytyy elää

sellaisen hallituksen alaisena! Niin kauan, kuin olot pysyvät

sellaisina, kuin nyt ovat, pysyy maa kolkkona ja autiona, vaikka se

muuten voisi monin puolin olla yrttitarhana, koskapa maanlaatua

sanotaan hyväksi ja hedelmälliseksi, ja kansa pysyy tietämättömyydessä

ja kurjuudessa.

Ripeästi kävi matka yhä edelleen Juudan erämaahan, jossa David kerran

vihollistensa vainoomana harhaili yksikseen ja hyljättynä. Varmaan hän

on syvästi tuntenut näiden jylhäin seutujen synkän autiuden, jonne

ainoastaan muutamia hänen lähimpiä ystäviään tuli lohduttamaan häntä.

Sydämmensä tunteet, mielialansa on hän julki lausunut seuraavissa

sanoissa: "Jumala! Sinä olet minun Jumalani! Varhain minä sinua etsin;

sinua minun sieluni janoo, minun lihani halaa sinua karkeassa ja

kuivassa maassa, joka vedetön on. Niin kuin minä näin sinun pyhässä,

katsellakseni sinun voimaas ja kunniatas; sillä sinun laupeutes on

parempi, kuin elämä; minun huuleni pitää sinua kiittämän. Niin minä

tahdon kunnioittaa sinua minun elin-aikanani ja minun käteni nostaa

ylös sinun nimees. Niin kuin lihavuudella ja rasvalla pitää minun

sieluni ravittaman, ja minun suuni pitää kiittämän iloisilla huulilla.

Koska minä vuoteeseeni lasken, niin minä muistan sinua; koska minä

herään, niin minä puhun sinusta. Sillä sinä olet minun apuni, ja sinun

siipes varjon alla minä kerskaan. Minun sieluni riippuu sinussa; sinun

oikea kätes minun tukee. Mutta he etsivät kadottaaksensa minun sieluni;

teidän täytyy maan ala mennä. Heidän pitää miekkaan lankeeman, ketuille

osaksi tuleman. Mutta kuninkaan pitää iloitseman Jumalassa. Joka hänen

kauttansa vannoo, se kunnioitetaan; sillä valhettelijain suu pitää

tukittaman" (Ps. 63). Niin hän harppuansa soinnutteli ja veisasi

kiitosvirtensä Jumalan kunniaksi luottavasti ja uskossa rohkeasti.

Ei ainoatakaan ihmistä tullut meitä vastaan; ei ainoatakaan

ihmisasuntoa näkynyt keskeyttämässä matkan yksitoikkoisuutta pitkinä

hetkinä. Kaksi tuntia sujui ratsastus varsin ripeästi, kun

arabialaispoikanen _Abid_, joka oli edellisenä päivänä lähetetty suoraa

päätä Mar-Sabaan, nyt matkusti yhdessä meidän kanssamme pikku

aasillansa ja ahkeraan kiirehti hevosia sekä lauleli perin omituisia

laulujaan, kaikki nenä-äänellä. Vihdoin alkoi näkyä Kuolleen meren

peilikirkas tummansininen pinta. Nähdessämme meren ajattelimme: "Sillä

ei tie olekaan niin pitkä, kuin dragomaani on sanonut; tuossahan tuo

vesi on ihan lähellä." Se näyttikin olevan ihan tuossa jalkain

juuressa. Me kiiruhdimme hevosia; mutta yhäpä se meri näkyi pysyvän

yhtä kaukana tai yhtä lähellä, kummin vain haluttaa sanoa. Vasemmalla

puolen tietä, korkealla vuoren päällä, näkyi kiviä eli raunioita.

Dragomaani sanoi sen olevan _Neby Musa_ (Mooseksen hauta),

muhammettilaisten pyhiinvaelluspaikka, joita eivät sido mitkään

raamatulliset tiedot. _Nebo_, jolla Mooseksen hauta on, jonka paikkaa

ei kuitenkaan kukaan tiedä, on Moabinmaan vuoristossa ja siis Kuolleen

meren itäpuolella, vaan tämä äskeinen paikkahan oli sen länsipuolella.

Meidän ratsastettuamme viidettä tuntia rasittavassa kuumuudessa, sillä

päivä oli erittäin paahteinen, ja näitä huonoja vaivaloisia teitä,

aukesi eteemme yht'äkkiä Jordan'in laakso, ja meri näytti olevan hyvin

lähellä. Me kiiruhdimme ratsujamme, päästäksemme niin pian kuin

mahdollista rantaan; mutta olipa siinä matkaa ajaa vielä koko tunti

ennen, kuin olimme perillä. Täällä taaskin pettyi silmä matkan

pituudesta. Jordan'in laakson reunaan päästyä kysyi ystävä R., kauanko

minä luulin kuluvan aikaa tuonne meren rantaan ratsastaessa. Minä

sanoin: "no, 10 minuuttia", ja luulin panneeni siinä aikaa oikein

runsaasti. R. puolestaan arvasi kuluvan vähintään 20 minuuttia.

Kumpikin meistä pettyi -- sillä matkalla kului koko tunti. -- Ensi

katsauksella näyttää meri varsin viehättävältä. Matkan päästä katsoen

näyttää se alppijärveltä, sen kun on ympärillä korkeat rannat.

Jordan'in lakeus, jonka _Lot_ muinoin valitsi asuinpaikakseen, oli,

kuten raamatusta näkyy, silloin hyvin hedelmällinen, vaan nyt siellä

kasvaa ainoastaan orjantappurapensaita, joiden terävät piikit ovat

tuuman pituisia. Vanha tarina kertoo, että Jesuksen orjantappurakruunu

oli tehty näiden orjantappurain oksista. Niiden välitse ratsastaminen

ei suinkaan ollut mieluista. Pitkät piikit tunkeutuivat vaatteiden

lävitse ja ihossa tuntui polttavaa pakotusta. -- Viimeinen loppupätkä

ajaa lennätettiin täyttä laukkaa, sillä hevoset veden näöstä itsestään

tulivat kiihkeiksi. Nekin ikävöivät raikasta vettä virkistyksekseen.

Mutta rantaan päästyä tuntui ikään kuin kylmä väristys käyvän läpi

heidän ruumiinsa ja inhoten ne kääntyivät pois. -- Me sitä vastoin

ilolla hyppäsimme alas satulasta ja riisuuduimme nopeasti, toivoen

saavamme uinnista virkistystä. Vesi oli näöltään kirkasta ja

houkuttelevaa, väriltään tummansinistä, mutta liian lämmintä

virkistykseksi sellaisessa rasittavassa kuumuudessa. Pohja näkyi monen

kyynärän syvyydestä ja oli kaunein, kuin ajatella voi: hienoa hiekkaa

ja pikku kiviä. Kuolleen meren vedestä olin aina kuullut ja lukenut,

että se on niin raskasta, että kannattaa hyvästi ihmistä, joten siihen

ei voi upota. Tietysti piti nyt heti koettaa, oliko se totta, ja

suureksi kummastuksekseni ihan niin olikin. Minä en painunut veden

alle, asetuinpa miten hyvänsä. Suurta vaaraa ei tuossa uinnissa ollut,

kuin että silmät voivat helposti vahingoittua vähäksi ajaksi. Piti

tarkkaan varoa, että vettä ei päässyt hiukkaistakaan silmiin, koska se

tuotti kovaa kipua, jopa sokasikin hetkiseksi. Toinen matkakumppanini,

ystävällinen, iloinen "maantuomari", ryhtyi sukelluskoetuksiin, mutta

sai siinä vettä molempiin silmiinsä, tunsi heti polttavaa kipua eikä

nähnyt kymmeneen minuuttiin mitään. Sen tähden ei hän omin neuvoin

osannutkaan rantaan, vaan läksi uimaan ulos päin, kunnes minä ehdin

auttamaan häntä pois vedestä. Minullekin pääsi hiukka vettä oikeaan

silmään ja kovasti sitäkin kirveli.

Toinen tämän veden mainittava ominaisuus on, että uimasta noustua

tuntuu ruumis kuin öljyllä voidellulta. Mahdoton ihan oli saada ihoa

kuivaksi, koettipa sitä hangata kuinka hyvänsä. Minulla oli sitä varten

mukana pyyhkeitä, mutta ei niistä apua. Vaatteet tarttuivat kiinni

ruumiiseen, ja hyvin tuntui olo tukalalta. Ikävällä sen tähden

odottelimmekin toista uintia puhtaammassa ja suloisemmassa Jordan'in

vedessä, jonne ratsastus oli kestävä 1 1/2 tuntia.

Itse Kuollut meri on syvimmällä kaikista meristä ja järvistä, kuin

tunnetaan maan päällä. Genezaretin järvi on 650 jalkaa alempana

Välimeren pintaa, mutta Kuollut meri 1,316 jalkaa. Sen tähden on

Kuolleen meren seuduilla aina hyvin lämmin. Vesi on siinä myöskin hyvin

syvä. On siinä tavattu aina 1227:kin jalan syvyisiä kohtia. --

Jerusalemista suoraan Kuolleelle merelle on ainoastaan 5 tai 6 tunnin

matka, ja Jerusalem on 3684 jalkaa korkeammalla sitä. Kuolleesta

merestä ei vedellä ole mitään poispääsyä; haihtumisen täytyy siis olla

hyvin suuri. Ilmaa myöskin luullaan sen haihtumisen tähden yleensä

vaaralliseksi ja tuottaakin se matkustavaisille usein kuumetta.

Tavallisesti on vedenpinta ihan peilityyni, koska tuulen ei ole helppo

saada raskasta vettä liikkeelle. Hiukan se vain värehti meidän siellä

käydessämme. Rannat eivät ole rumat: itäpuolella Moabinmaan vuoret ja

länsipuolella Juudan vuoret. Tavallisesti luullaan, että tämän

merkillisen meren lähellä ei ole eikä voi olla mitään elämää, että

esim. lintu ei voi hengissä lentää sen poikki. Se luulo ei kuitenkaan

ole yhtä pitävä totuuden kanssa. Rannoilla kasvaa, kuten jo mainitsin,

orjantappura-pensaita ja vähä ruohoakin, ja ilmassa veden päällä näin

tullessamme kaksi suurta lintua lentävän ihan vahingotta. Pieni

hieta- ja kivikkosaari on lähellä luoteisrantaa. Ei mitään elämää voi

kuitenkaan olla itse vedessä sen merkillisen suolan, asfaltin ja

tulikiven sekaisuuden tähden. Sen tähden sillä syystä kyllä on nimenä

Kuollut meri.

Tämän meren rannalla jokainen raamattua uskova kristitty tietysti

muistaa Jumalan vanhurskaan tuomion, joka kohtasi Sodomaa ja Gomorraa

niiden syntien tähden. Siitä kerrotaan 1 Moos. 13 luvussa. Tutkijat

ovat yksimieliset, että niiden synnin pesäin muinaisella paikalla on

nyt juuri tämä meri. Matkustavainen mielellään poistuu Kuolleen meren

luota ja kiiruhtaa Jordan-virralle, joka välkkyy pohjoisen puolella ja

merkillistä kyllä, juoksee Kuolleeseen mereen. -- Kulku sinne kävi

pitkin avaraa tasankoa, jossa siellä täällä näkyy Kuolleen meren

läheisyyden merkkejä: kerroksittain suolaa ja keltaista tulikiveä.

Mitä likemmäksi Jordania pääsimme, sitä vaihtelevammaksi muuttui

kasvimaailma. Jäljelle oli jo jäämässä autius ja kuolema, joka yleensä

vallitsee Juudan erämaassa ja Kuolleen meren rannoilla. Kohta olimme

pääsevät Jordanin varsilla kasvavain puiden ja pensasten varjoon,

suojaan keskipäivän auringon polttavalta paahteelta, joka jo olikin

riistää meiltä aivan viimeisetkin voimat. Sieltä, joen virrasta olimme

saavat hyvää, virkistävää vettä juoda: siellä oli uinti ainiaan

muistettavassa joessa puhdistava ruumiimme Kuolleen meren öljystä! Ne

ajatukset, se ikävä pitivät meitä yllä, vaikka väsymys jo tulikin hyvin

tuntuvaksi. Vielä vähä ponnistusta, niin pianhan olimme perillä.

Ratsummekin näyttivät ymmärtäneen sydämmemme toivon; ne riensivät yhä

nopeammin. Nekin ikävöivät raikasvetiselle virralle, jonne kohta

saavuimme.

Kasvot ilosta loistavina laskeuduimme alas satulasta kohisevan virran

rannalle ja asetuimme muutamain puiden varjoon; pajuja, etelämaan

haapoja ja tamariskeja (mannapuita) siinä oli suojanamme. Se paikka

puineen ja runsaine kasvullisuuksineen oli oikea kosteikko erämaassa.

Kello oli vähän päälle 12:n, siispä päivä juuri kuumimmillaan. Heti

kiiruhdimme riisuutumaan, päästäksemme niin pian kuin mahdollista

veteen. Joen juoksu on hyvin virtava ja vuolas, vaikka sen leveys ei

olekaan suuri, ainoastaan noin 200 jalkaa. Vesi ei ole kirkasta, vaan

päin vastoin vähän sameaa ja kellertävää. Sillä vedellä on liu'entava

voima. Toisena rantana on jyrkkä kallioseinä, ja koko luonto näyttää

itäpuolella olevan jylhempi, kuin länsipuolella. Harvoin on uinti ollut

virkistävämpi, mutta harvoinpa se on ollutkaan niin perin tarpeellinen,

kuin juuri tällä kertaa. Ikävä oli nousta ollenkaan pois vedestä, kun

uinti polttavassa paahteessa tuntui niin sanomattoman suloiselta.

"Maantuomarilla" oli hyvä halu uida virran poikki, mutta jätti hän

kuitenkin tekemättä tuon koetuksen, joka on monelta uhkarohkealta

englantilaiselta riistänyt hengen.

Meidän uidessamme laitteli dragomaani suuren puun varjoon

yksinkertaisen atriamme: paraastaan kylmää lintupaistia ja kovaksi

keitettyjä munia, joka ruoka ainakin minusta maistui oikein hyvältä

taivasalla vihreässä ruohossa. Elävästi johtui siinä mieleeni Davidin

23:s psalmi, jossa sanotaan, että "Herra valmistaa pöydän, vie

virvoittavan veden tykö ja kaitsee (ruokkii) viheriäisessä niitussa."

Syötyä lepäsimme pari tuntia, ja hyvää olisi uni tehnytkin, mutta sitä

häiritsivät miljoonat kärpäset, joita oli kokoutunut ympärillemme

kiusaamaan meitä kaikin tavoin. Ystävä R. nyt vuorostaan oli

huonovointinen ja alakuloinen, ehkäpä kuumuudesta ja kovista

ponnistuksista; mutta virkistyi sentään illaksi.

Istuessamme tässä kuohuvan joen varrella tuuhean puun alla muistui

mieleeni ne suuret tapaukset, jotka pyhässä historiassa mainitaan tämän

joen yhteydessä. Mooseksen seuraajan Josuan johdolla menivät

israelilaiset sen yli omistamaan luvattua maata. Se ylimeno tapahtui

Jerikon kohdalla, jossa mekin juuri nyt olimme. Siitä on seuraava

kertomus Josuan kirjassa (3:14-17): "Koko kansa läksi majoistansa

menemään Jordanin ylitse, ja papit kantoivat liiton arkkia kansan

edellä, ja koska arkin kantajat tulivat Jordaniin ja pappein, arkin

kantajain, jalat kastuivat veden syrjään -- ja Jordan oli täynnä

partaaseen saakka kaiken elon-ajan, -- niin seisoi se vesi, joka

ylimmäiseltä puolen juoksee, koottuna yhdessä läjässä, sangen kaukana

Abamin kaupungin puolessa, joka on Zartanin tykönä; mutta se vesi, joka

juoksi alas korven mereen, nimittäin Suolaiseen mereen, väheni ja

juoksi pois; niin meni kansa ylitse Jerikota kohden. Ja papit, jotka

kantoivat Herran liiton arkkia, seisoivat kuivan päällä, asetetut

Jordan'in keskellä, ja koko Israel kävi kuivan päällä sen lävitse,

siihen asti, että kaikki kansa tuli Jordan'in ylitse." Sittemmin

mainitaan kaksikin tämän joen ylimenoa ihmeellisellä tavalla, nim.

profeettain _Elian_ ja _Elisan_ (2 Kun. 2:8, 14). Syrian kuninkaan

sodanpäämies _Naeman_ puhdistui spitaalistansa, kun peseytyi seitsemän

kertaa Jordan'in vedessä (2 Kun. 5:14), ja sinne pudonnut kirves nousi

prof. Elisan sanan mukaan veden päälle (2 Kun. 6:6). Joen rannoilla

oleskeli suuri parannussaarnaaja, Jesuksen edelläkävijä, _Johannes

Kastaja_ ja kastoi sen vedessä parannuksen kasteella niitä, jotka

tunnustivat syntinsä. Sen aalloissa Vapahtajakin kastettiin, kun hän

tuli Galileasta ja pyysi Johannesta kastamaan, jolloin Isä puhui

auenneesta taivaasta, ja Pyhä Henki tuli alas hänen päällensä kyyhkysen

muodossa (Mat. 3). Tämän viimemainitun tapauksen muistoa viettävät joka

vuosi tuhannet "pyhiinvaeltajat" siten, että määräpäivänä käyvät

turkkilaisten vartijain saattamana joella, juovat sen vettä, uivat

siinä ja palaavat Jerusalemiin. -- Moni matkustavainen ottaa mukaansa

Jordanin vettä ja kuljettaa sitä ilmanpitävästi suljetuissa

läkkiastioissa kotiinsa, käytettäväksi lasten kasteessa. Monessa

keisarillisessa ja kuninkaallisessa perheessä lapset tavallisesti

kastetaan Jordanin vedellä. Molemmat matkakumppanini ottivat myöskin

itselleen kumpikin pullollisen vettä, joka sitte Jerusalemissa

keitettiin ja pantiin läkkipulloihin otettavaksi kotiin muistoksi

Jordan'illa käynnistä.

Kun kuumin aika oli kulunut, alkoi dragomaani kiirehtiä lähtemään,

koska meillä vielä oli noin kahden tunnin matka seuraavaan yöpaikkaamme

_Jerikoon_. Tie kävi nyt suoraan länteen, poikki Jordanin lakeuden,

joka on lähes peninkulman levyinen ja 1,300 jalkaa alempana

merenpintaa, rajoina 1,000 tai 1,300 jalan korkuisia vuoria. Vielä oli

lämmin oikein rasittava. Alussa meillä oli vähä suojaa varjostavista

puista; mutta etäämpänä olimme aivan alttiina auringon säteille, jotka

melkein pystysuoraan paahtoivat meitä. Ei tuntunut edes pientäkään

tuulenhenkäystä virkistämässä, sillä sattumalta oli aivan tyyni. Tällä

lyhyelläkin matkalla, kun väsymys, kuumuus ja jano vaivasivat minua

sanomattomasti, opin joksikin osaksi paremmin ymmärtämään monenkin

raamatunsanan syvällistä merkitystä. Jesus sanoo: "Kuka ikänä juottaa

yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla ainoastaan, opetuslapsen

nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen pidä palkata oleman"

(Mat. 10:42; Mark. 9:41). Kylmällä vesipikarilla ei ole kovinkaan

suurta arvoa, varsinkaan meidän pohjoismaalaisten mielestä, jotka emme

juuri tiedä mitään oikeasta kuumuudesta emmekä janosta; mutta etelän

hehkuvassa ilmassa, jossa kuumuus rasittaa niin, että suulaki kuivaa

ja kieli tarttuu siihen kiinni, on kylmä vesi arvaamattoman kallis

lahja. -- Herra luvatessaan profeettain Mikan ja Sakariaksen kantta

Israelille maallista onnea, puhuu näin: "Jokaisen pitää viinapuunsa ja

viikunapuunsa alla pelkäämättä asuman. Silloin, sanoo Herra Sebaot,

kukin kutsuu kumppaninsa viinapuunsa ja viikunapuunsa ala" (Mika 4:4;

Sak. 3:10). Viinapuun ja viikunapuun vilpoisessa varjossa oli Israel

omassa maassaan saava nauttia siunauksen hedelmiä, auringon paahtamatta

ja vaivaamatta heitä. -- Matkalla näimme siellä täällä syrjemmässä

luostareja, jotka muistuttivat, mitenkä näissäkin seuduissa tehdään

työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi.

Nykyinen _Jeriko_, köyhä, viheliäinen, likainen kylä, nimeltä _Erika_

eli _Riha_, ei ensi silmäyksellä näyttänyt viehättävältä eikä puoleensa

vetävältä. Ensinnä huomasimme muutamia viheliäistä, varvuista ja

savesta tehtyjä töllejä, joissa asuu beduiineja. Monta heitä tuli,

meidän lähestyessämme kylää, vastaan repaleisissa pukimissa, kantaen

ruukkua tai muuta tavaraa maan tavan mukaan päälaellansa. Köyhyys ja

kurjuus näyttivät heidän keskensä vallitsevan. Päästyämme lähemmäksi

näimme kylässä muutamia parempiakin rakennuksia, joista mainittakoon

kreikkalais-katoolinen luostarirakennus. Sen ympärillä on erittäin

ihana puutarha, jossa paitsi monenlaisia kukkia kasvaa myöskin muutamia

palmuja muistuttamassa _Palmukaupunki_-nimeä, joka Jerikolla muinoin

myöskin oli. Me saimme yösijan vanhanpuoliselta kristityltä vaimolta,

jolla täällä oli kaksi kaunista kartanoa, ympärillä puutarha, johon

satoja lintuja kokoutui illoin ja aamuin pitämään laulajaisia, joiden

vertaista en ollut koskaan ennen kuullut. Ympäröivässä luonnossa

vallitsi muutenkin kaikkialla elämä ja liike koko yön. Monenmoisesti

vaihdellen kaikui laulu tuossa rehevässä puutarhassa, jonka kukat

täyttivät huumaavalla tuoksullaan koko ilman. -- Hyvin kuuman päivän

jälkeen oli ilta ja yö verraten vilpoinen, kuten yleensä tavallista

noilla seuduin. Sellaisissa suurissa lämmön vaihdoksissa täytyy olla

hyvin varovainen puvussaan, jos tahtoo säilyä vilustumiselta ja

kuumeelta, johon hyvin helposti voi sairastua. -- Vaikka nyt olimmekin

perin uuvuksissa tavattoman pitkästä ratsastuksesta, joka oli kestänyt

vähintään yhdeksän tuntia, sekä omituisista uinneista ja kuumuudesta,

joka oli tavallista enemmän voivuttanut meitä, oli tämä ilta kuitenkin

suloisimpia hetkiä koko matkallamme. Syötyämme illallisen, jonka

dragomaani oli meille laittanut miellyttävään vierashuoneeseen,

istuimme siellä kauan viettämässä erään merkillisen päivän muistoa

ystävä R:n elämässä. Syödessä hän näet ilmoitti, että se oli hänen

syntymäpäivänsä, ja että oli tietysti vietettävä ilolla. Onnen malja

juotiin Jerikon viinillä, jota tilattiin pullo. Juhlapuheen piti

iloinen, leikillinen "maantuomari" monella eri kielellä, eikä siitä

suinkaan puuttunut ainetta. Olivathan koko ympäristö ja sen erikoiset

olot aivan sopivat saattamaan meitä kaikkia runollisimmalle mielelle.

Täytyi runollisen Suomen kielenkin kaikua seurassamme. Tietysti oli se

puhe minun pidettävä. Ilossa kului koko ilta; väsyksissämmekin oli

meidän vaikea erota ja käydä levolle kokoamaan voimia seuraavan päivän

ponnistuksiin. Iloisina ja kiitollisina Jumalalle, joka oli

armollisesti auttanut meitä voittamaan kaikki vaikeudet ja pitänyt

meitä terveinä, kävimme vuoteelle nukahtamaan muutamia tunteja.

Mutta en huoli jättää kertomatta niitä muistoja pyhästä historiasta,

jotka taas täällä kohoavat uskovaisen raamatunlukijan mieleen.

Jerikokin on sellainen paikka, johon likeisesti liittyy merkillisiä

tapauksia. Ne kuitenkin tarkoittavat sitä Jerikoa, joka jo ammoin on

rauennut raunioiksi, jotka ovat noin puolen tunnin matkan päässä siitä

kylästä, jossa yötä vietimme. Muinainen Jeriko oli ensimmäinen

kaupunki, kuin Israel Josuan johdolla voitti Kaanaanmaassa. Sen muurit

kukistuivat ihmeen kautta; koko kaupunki hävitettiin; ei mitään muuta

säästetty, kuin Rahab ja hänen huoneensa. Siitä, joka tahtoi jälleen

rakentaa tämän kaupungin, lausuttiin tämä kirous: "Kirottu olkoon se

mies Herran edessä, joka nousee ja rakentaa tämän Jerikon kaupungin!

Koska hän laskee siihen perustuksen, niin kadottakoon esikoisensa,

ja koska hän rakentaa sen portit, kadottakoon nuorimman poikansa!"

(Jos. 6:26.) Tämä kirous kohtasi monen sadan vuoden päästä Ahabin

aikana Hiel nimistä miestä, joka oli kotoisin _Beth-Elistä_ ja yritti

rakentamaan kaupunkia (1 Kun. 16:34.) sen lähelle näkyy kuitenkin jo

sitä ennen syntyneen uutisasutus (Tuom. 3:13), jolla oli sama nimi

Jeriko eli myöskin _Palmukaupunki_ luultavasti sen johdosta, että

siellä runsaasti kasvoi palmuja. Silläkin oli kukoistus-aikansa. Muun

muassa oli siellä profeettakoulu, jota johtivat suuret miehet Elia ja

Elisa (2 Kun. 2.) Kaupungin kaivon karvaan veden muutti prof. Elia

ihmeen kautta makeaksi. Tämä kaupunki oli sen kedon (nummen) laidassa,

jolla kaldealaisten sotajoukko tavoitti Jerusalemista pakenevan

kuningas Zedekian, hajoitti koko hänen sotajoukkonsa, otti hänet

itsensä vangiksi ja vei Babelin kuninkaan luo (2 Kun. 25:5, 6.)

Vankeuden jälkeen asettui siihen asujamia (Esra 3:34; Neh. 7:36),

ja Jerikon miehet "auttoivat Jerusalemin muurien rakennustyössä"

(Neh. 3:2.) Syrialainen Bakides linnoitti kaupungin (1 Matt. 9:50),

joka sittemmin näyttää joutuneen ryöstetyksi ja hävitetyksi. Sen

historia ulottuu kuitenkin Kristuksen aikaan asti ja vielä

myöhemmäksikin. Evankeelisessa historiassa mainitaan myöskin Jerikon

nimeä moniaita kertoja. Viimeisellä matkallansa Jerusalemiin paransi

Jesus sen lähellä kaksi sokeata (Mat. 20:30.) Siellä hän oli publikaani

Sakeuksen vieraana (Luuk. 19:1-10.) -- Roomalaisten vallan aikana oli

Jeriko erään toparkian pääkaupunkina ja Vespasianus kävi siellä vähän

ennen lähtöänsä pyhästä maasta (Josefus, Juut. Sota, III: 3, 5; IV: 8,

1. 9, 1; V: 2, 3). Kun Titus hävitti Jerusalemin (v. 70), tuli

Jerikokin hävitetyksi, mutta sittemmin rakennettiin se jälleen. Sen

jälkeen mainitaan Jerikoa hyvin harvoin, ja jo 7:nen vuosisadan lopulla

lienee se tullut viimeisen kerran hävitetyksi. Ristiretkien aikana

mainitaan sen läheisillä hedelmällisillä vainioilla kasvatetun

sokuriruokoja.

Keskiviikkona 23 p. Huhtik., joka oli retkemme kolmas ja viimeinen

päivä, heräsimme taas hyvin aikaisin. Niin kuin tähän asti ennen, oli

nytkin taivas kirkas ja päivä uhkasi tulla hyvin kuumaksi. Piti siis

saada kuuden tunnin matka Jerikosta Jerusalemiin kuljetuksi ennen

päivän kuuminta aikaa, joka on k:lo 12 ja 3 välillä. Sen tähden

läksimme liikkeelle jo k:lo 5 aamusella. Iloinen "maantuomari", joka

aina oli valmis laulelemaan ja laskemaan leikkiä, oli maannut huonosti

ja valitteli pahoinvointia. Tiellä kuitenkin selvisi, ett'ei tuo tauti

ollut vaarallista laatua, sillä hän vähitellen virkosi sen verran, että

saattoi silloin tällöin koettaa kilparatsastustakin meidän kanssamme,

milloin vain tien laatu sitä salli. Tämä tie muuten on kolkoimpia. Sitä

viittaa myöskin ihan selvään evankeelisen historian kertomus laupiaasta

samarialaisesta (Luuk. 10), joka aivan välttämättä johtuu mieleen,

ratsastaessa näitä autioita seutuja. Jesuksen aikoina oli matka

Jerusalemista Jerikoon hyvin vaarallinen, koska sillä helposti voi

joutua ryövärein käsiin. Niiden oli vallan mukava piileskellä noissa

pimeissä kammottavissa vuorenrotkoissa, joita on molemmin puolin tiestä

ja jotka eivät suinkaan miellytä matkustajaa. Vielä nykyäänkin

katsotaan tätä matkaa monin tavoin vaaralliseksi muukalaiselle;

rosvojen päällekarkaukset eivät ole mitään harvinaisia tapahtumia.

"Pyhiinvaeltajat", jotka juuri tätä tietä vaeltavat Jordanille,

kulkevatkin sen tähden suurissa joukoissa ja vartijain saattamina. Me

tapasimme matkallamme monta joukkoa venäläisiä pyhiinvaeltajia, jotka

laulaen palasivat Jordanilta, jossa olivat uineet, ja josta heillä

arvattavasti oli paljo pyhiä muistokaluja muassa. Kun minä tervehdin

heitä venäjäksi ja kysyin, miten he voivat, vastasivat he

tervehdykseeni iloisesti. Eräälle herralle, joka venäläisen papin

seurassa ratsasti aasilla, oli vähällä käydä hyvin huonosti, kun aasi

juuri syvän rotkon partaalla rajustui ja heitti herran pois seljästään.

Onnellisemmin se kuitenkin kävi, kuin ensin näytti, sillä hän sai vain

kovan täräyksen ja muutamia mitättömiä raamuja.

Neljä pitkää tuntia ratsastimme hiljakseen tätä autiota tietä, joka ei

voi herättää montakaan raamatullista muistoa matkustavaisen mieleen.

Ainoastaan yksi tässä mainittakoon, Krith'in oja, joka jäi oikealle

puolen meistä. Tämä oja on tuttu prof. Eliaan historiasta. Hänen,

mahtavan miehen, jolle Herra oli antanut tavattoman suuret lahjat,

täytyi oleskella tässä kolkossa seudussa ja elää sillä leivällä ja

lihalla, jota karneet aamuin illoin toivat hänelle, sekä puron vedellä

(1 Kun. 17). -- Päivä oli hyvin lämmin ja rasittava kuumuus saattoi

halajamaan lepoa ja virvoitusta. Sitä saimme nauttia n.s. _apostolein

kaivolla_, jossa suloista vilvastuttavaa limonaadia ja suojaa

avonaisessa majapaikassa oli tarjoaa matkamiehille. Lähteellä eli

kaivolla, jonka vesi juoksee kalliosta, lienee nimensä siitä, että

Jesuksen apostolien arvellaan hyvin luultavasti juoneen siitä jollakin

tai joillakuilla vaelluksillaan. Meidän istuessamme yksinkertaisessa

majapaikassa ja nauttiessamme silloista limonaadiamme kokoutui sinne

yhä useampia matkustavaisia, jotka olivat joko paluumatkalla Jerikosta

tai menossa sinne. Apostolein kaivo näytti olevan tavallinen

levähdyspaikka, johon kaikki mielellään pysähtyivät virkistymään.

Me emme saattaneet kauan levähtää, kun halusimme niin pian kuin

mahdollista päästä Jerusalemiin. Tien loppuosa, jonka muistettavat

paikat olen jo edellä maininnut, kävi Betanian (El-Azarijen),

Getsemanen, Öljymäen ohitse ja Kidronin ojan poikki ja oli hyvin

vaivaloinen. Voimat tuntuivat olevan ainakin minulta ihan lopussa.

Paahtava aurinko oli korkeimmillaan, kun ratsastimme sisään kaupungin

portista kiitollisina Jumalalle, joka oli auttanut meitä niin hyvin

päättämään ensimmäisen matkamme "pyhässä maassa." Minä olin niin

väsyksissä, että en oikein tiennyt, miten päästä alas satulasta. Täytyi

kuitenkin päästä. Minä irroitin oikean jalkani jalustimesta, nostin sen

hiljaa ratsuni lautasten ylitse, päästin sitte irti vasemmankin

jalkani, pidin molemmin käsin kiinni satulasta ja luistin niin

varovasti alas, kuin olisin ollut lasista. Koko ruumista pakotti ja

vihavoitti; olipa vähä kuumettakin. Ystävällinen majatalon isäntä

koetteli valtimotani ja sanoi rohkaisten: "Iltapäivän ja yhden yön lepo

parantaa Teidät kokonaan; ei mitään vaaraa." Niin kävikin. Seuraavana

aamuna olin ihan terve. Ikävä kyllä, meidän täytyi samana päivänä, kuin

palasimme tältä matkalta, erota iloisesta kunnon "maantuomaristamme",

joka läksi Egyptin ja Ateenan kautta paluumatkalle kotiin. Kahdesta

yksissäolon viikosta jäi hänestä meille katoomaton muisto. Monesti me

perästäkin päin hänestä puhelimme ja suurella kaipauksella muistelimme

häntä.

IV.

Jerusalemista Tiberiakseen.

Oleskelimme kaikkiaan kymmenen päivää Jerusalemissa, jossa olimme

ehtineet hankkia ja saada monta ystävää, ja jossa meillä oli ollut

monta mieluista hetkeä muistellessa siellä kerran tapahtuneita, ainiaan

unhottumattomia tapauksia. Täytyypä tunnustaa, että se aika tavallaan

oli liian lyhyt; mutta tarkkaan käyttäen sitä saatoimme sentään edes

joinkin määrin oppia tuntemaan pääkohdat ja pääasiat tästä

merkillisestä paikasta. Koska vuodenaika, joka tosin tänä vuonna oli

erittäin suotuisa, ei sallinut kauemmin viipyä, päätimme lähteä 30 p:nä

Huhtikuuta maitse Damaskukseen. Sitä varten olimme jo edellisellä

viikolla tehneet sopimuksen ja todistajilla vahvistetun välikirjan

dragomaani Williams'in kanssa, joka oli ollut saattajanamme matkalla

Betlehemiin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon;

hän suostui rupeamaan saattajaksemme tällekin matkalle, jonka oli

arvattu kestävän 11 päivää. Määräpäivänä, joka oli keskiviikko, kävimme

aamupäivällä vielä hyvästeillä muutamien ystävien luona, ostelimme

minkä mitäkin, kirjoitimme kirjeitä omaisille kotimaahan y.m., y.m.

Vielä viimeisen kerran kävimme "pyhän haudan kirkossa", hyvästelemässä

sen paikan, joka olikin meille tullut oikein rakkaaksi; vielä kerran

astuskelimme sen monia sokkeloita, oikein juurruttaaksemme mieleen koko

sen merkillisen rakennuksen. Silloinkin oli se melkein typö tyhjä;

ainoastaan muutamat pyhiinvaeltajat siellä juuri paraillaan

laskeutuivat hyvin kunnioittavasti ja hartaasti polvilleen ja

suutelivat pyhän haudan edessä olevaa kiveä. Olivatpa tunteeni

omituisen risteilevät, kun taas läksin ja nyt ainiaaksi tästä paikasta.

-- Viime kerran söimme sitte päivällistä ystävällisen isäntä Bayerin

luona, ollaksemme valmiit pitkälle, vaivalloiselle ja vaaralliselle

matkalle. Määrähetkenä seisoi kolme satuloitua ja yksi satuloimaton

hepo Johanniittein vierasmajan rappusten edessä odottamassa.

Satulattoman hevosen selkään ladottiin ja nuoritettiin kiinni

matkakapineet, jotka olivat vähän lisäytyneet ostoksista täältä

Jerusalemista. Mekin olimme jo rappusilla valmiina nousemaan satulaan,

mutta dragomaani Williams'ia ei näkynyt. Hetkikautisen odotuksen päästä

selvisi meille, että hän ei ollut varsin tarkka ajasta, joka asia meitä

alkoi vähän huolettaa, ja monesti se pelko sitte matkalla huomattiinkin

oikeaksi. Levottomina, kun häntä ei ruvennutkaan näkymään, aloimme jo

ajatella, että hän ehkä ihan viime hetkenä pettää meidät, hän kun jo

etukäteen oli saanut puolen sovitusta summasta. Koko dragomaani-joukko

on yleensä tuttu petollisuudesta, valheellisuudesta ja säännöllisyyden

puutteesta. Heidän ammattinsa näyttää painaneen heihin jonkinlaisen

leiman tavallisimmista sen kansan synneistä, jonka keskuudessa he

ainiaan oleskelevat. Ja ystävämme Williams oli aivan ammattiveljiensä

kaltainen. Viimein hän kuitenkin tuli täysin tajuavana suuren

arvokkaisuutensa, ja pyytämättä vähintäkään anteeksi viipymistänsä

kysyi hän, olimmeko valmiit lähtemään, vaikka hän ihan selvään näki

meidän jo odottelevan häntä. Kolmen neljännestunnin viivähdyksen

jälkeen olimme sitte kaikki viimein valmiina ja pudistimme viimeisen

kerran ystävällisen majatalonisännän Bayerin kättä jäähyväisiksi

ja sydämmestämme kiitimme häntä kaikesta vaivastaan sekä

ystävällisyydestään, jota hän oli osottanut meille koko oloaikanamme

hänen kattonsa alla. Ajatus, että luultavasti emme koskaan enää tässä

elämässä saa nähdä toisiamme, teki eron tavallista vakavammaksi.

Toisessa elämässä jälleen näkemisen toivo oli sentään tässäkin

tilaisuudessa elävänä mielessäni. Olihan hänellä sama usko ja toivo,

kuin meidänkin sydämmissämme eli; hänhän eli myöskin kanssakäymisessä

saman Herran Jesuksen Kristuksen kanssa, jonka kanssa mekin joka päivä

seurustelemme. Siispä, vaikka paikan rajat nyt erottavatkin meitä,

olemme kuitenkin hengessä toistemme yhteydessä. Hän toivotti

sydämmestään ja kyynelsilmin meille onnea ja Jumalan siunausta matkalle.

Jo sitä ennen olimme itse huoneessamme langenneet polvillemme Herran,

kaikkivaltiaan ja laupiaan Isän, eteen ja palavassa rukouksessa

avanneet sydämmemme hänelle ja anoneet suojelusta, apua ja armoa

tuleviksi päiviksi, joiden arvaamattomia vaiheita vähän peljäten

läksimme kokemaan.

Damaskus-portille astuimme jalkaisin, koska ei ole varsin hauska

ratsastaa alas viettävää katua suuressa ihmistungoksessa. Kun portilla

nousin satulaan, ojensi arabialainen mies, jonka oma hevonen oikeastaan

oli, jalustimesta kiinni pitäen minulle kätensä jäähyväisiksi ja sanoi

jotakin, jota minä tosin en ymmärtänyt, vaan josta kuitenkin selvään

huomasin, että hän sydämmestään toivotti meille Jumalan siunausta

pitkälle ja monin puolin vaivaloiselle matkallemme. Sitte ratsastimme

hiljakseen eteen päin: ensinnä dragomaani pyssyineen, revolvereineen ja

patrooneineen, hänen jäljestään ystävä v. R., sitte minä ja viimeksi

"mukari", jonka asia oli hoitaa hevosia ja kuljettaa meidän

tavaroitamme. Päivä oli kirkas ja lämmin, vaikka pahin kuumuus oli

ohitse, kun kello oli jo 3 iltapuolella. Monesti vielä kääntyivät

silmämme taa päin katselemaan muistorikasta kaupunkia, jossa olimme

viettäneet viime päivät ja josta olimme saaneet niin paljon muistoja,

jotka luultavasti eivät koskaan hälvene.

Tie kävi suoraan pohjoista kohti ja oli erittäin kivinen ja

vaikeakulkuinen. Kysymys, johon en ollut vielä saanut vastausta: mistä

kaikki tuo kiven paljous on tullut, joka kaikkialla peittää maata,

nousi taas itsestään mieleeni. Että tämä maa on kerran ollut viljeltyä,

jopa hyvästikin, ehkäpä kuin kaunein puutarha, koskapa niin paljo

ihmisiä voi siellä elää, se on ilmi selvä; vaan että se nyt on

enimmissä paikoissa kivien, hiekan ja soran vallassa, sitä ei voitane

muuksi selittää kuin Jumalan kiroukseksi, joka raskaasti painaa maata

ja kansaa, joka sitä ennen vallitsi, vaan sittemmin veti päällensä

Jumalan vihan. -- Vasemmalle puolen tiestä jäi "_Syrialainen

orpohuone_" majesteetillisine tornineen, jossa olimme viettäneet niin

monta suloista hetkeä ystävällisten ihmisten seurassa. Samoin jäi

vasemmalle _Mizpa Samvil_, jossa olimme eräänä iltapäivänä käyneet.

Oikealle puolen jäivät _Öljymäki_ ja _Getsemane_. Noin tunnin kuluttua,

jonka ajan olimme vielä nähneet "taivaaseen astumisen tornin"

Öljymäeltä milloin missäkin valossa, oli oikealla puolellamme _Gibea_,

jota ei kuitenkaan juuri näkynyt. Sepä johti taas ajatukset raamattuun

ja varsinkin siihen aikaan, jolloin Israel, Jumalan kansa, sai

ensimmäisen kuninkaansa. Gibea oli aikoinaan Benjamin'in sukukunnan

kaupunkeja (Tuom. 19:14; Hos. 5:8). Siinä syntyi Saul, jonka suuri

Samuel voiteli Israelin ensimmäiseksi kuninkaaksi; se oli myöskin hänen

hallituskaupunkinansa (1 Sam. 10:26; 15:34; 23:19). Tämän kaupungin

asujamet antoivat kerran muille sukukunnille aihetta hävityssotaan

Benjamin'ia vastaan, jolloin tämä kaupunki poltettiin poroksi

(Tuom. 19:20). Siinä oli myöskin temppeli (1 Sam. 10:5: 2 Sam. 21:6).

Gibea nimeen siis liittyy suuria muistoja Israelin historiasta. Nykyään

on se ainoastaan pienoinen kylä, kuten niin moni muukin ennen tärkeä

paikka "pyhässä maassa." -- Heti sen jälkeen näkyi _Er Ram_ eli

muinainen _Rama-Benjamin_, joka sijaitsee kauniilla paikalla korkealla

kunnaalla ja oli muinoin rajavarustus (1 Kun. 15:17), mutta nykyään

samoin kuin Gibeakin pieni, mitätön kylä, jossa köyhyys ja kurjuus

vallitsee. Muuten ovat näköalat näillä seuduilla hyvin avaroita, ja

laskevan auringon valossa esiintyivät ihanoina monivivahtavan

valonheijastuksen tähden, joka melkein jokaisessa silmänräpäyksessä

vaihteli.

Ratsastettuamme noin kolme tuntia huonoa kivistä tietä myöten, jolla

hevosiemme oli hyvin vaikea päästä eteen päin, saavuimme _El-Bireh'in_

edustalle, joka lienee muinainen Beeroth (kaivot), Benjamin'in

sukukuntaan kuuluva kaupunki (Jos. 9:17; 18:25; 2 Sam. 4:2; 23:37).

Se sijaitsee tien oikealla puolella olevalla kunnaalla, josta avara

näköala aukenee katsojan silmien eteen yli Juudan vuorten ja ympäröivän

seudun. Täältä voimme vielä selvästi nähdä osia Jerusalemista, kuten

esim. Öljymäen, missä "taivaaseen astumisen tornin" huippu muistuttaa

matkailijaa pyhän kaupungin läheisyydestä. Paikka on vähäinen kylä,

missä on muutamia savihökkeliä, eikä se missään suhteessa eroa muista

arabialaisista kylistä.

Vaikka se on vain kolmen tunnin matkalla Jerusalemista, pidetään hyvin

todenmukaisena, että Jesuksen vanhemmat, palatessaan pääsiäisjuhlasta

Jerusalemista 12:sta vuotiaan Jesuksen kanssa, jäivät tähän yöksi.

Kerrotaan, että Juutalaiset tavallisesti matkoilla ollessaan,

välttääksensä liiallista rasitusta, ensi päivänä kulkivat vain vähemmän

osan matkasta. Sillä tavoin totuttiin vähitellen matkan vaikeuksiin ja

vaivoihin. Ja vielä tänäkin päivänä noudatetaan päänsiallisesti samaa

tapaa, josta matkailijalle on se suuri hyöty, ett'ei hän heti väsy eikä

työlästy matkaan, joka näillä seuduin tuottaa useita vaikeuksia.

Muistellessani jo mainittua kertomusta Vapahtajan aikaisimmasta

nuoruudesta heräsi minussa uusia ajatuksia. Minusta oli kuin

ihmeellinen pyhyys olisi levinnyt yli seudun, jota ijankaikkisen

Jumalan ainokaisen Pojan pyhät jalat olivat kosketelleet. Olin hengessä

näkevinäni tuon pojan, puhtaana ja pyhänä, matkalla vanhempiensa kanssa

pyhään, suurista ja jaloista muistoista rikkaaseen kaupunkiin ja sieltä

takasin. Tutkimukseni esineenä oli luonnollisesti Luuk. 2 luku, kun me

hiljaa miettiväisinä ratsastimme ylös ja alas näitä kunnaita. Usein on

matkustavilla vieläkin tapana viipyä El-Bireh'in kylässä yötä,

erittäinkin jos on teltta mukana. Me olimme kuitenkin jo päättäneet

viettää yömme eräässä toisessa paikassa, jonne oli kahden tunnin matka.

Pelkäsimme näet ratsastuksen seuraavana päivänä liiaksi rasittavan, jos

mieli pyrkiä aina Nablukseen saakka, kuten aikomuksemme oli. Riensimme

sen vuoksi eteen päin kivisellä polulla, sillä alkoi jo hämärtää.

Aurinko oli jo k:lo kuuden jälkeen laskeumaisillaan ja ratsastaminen

pimeässä näillä seuduin ei ole ainoastaan vaarallista, vaan myöskin

vaivaloisempaa kuin päivällä. Mahdolliset päällekarkaukset ja teitten

kurjuus tekevät sen niin vaaralliseksi, eikä pimeässä ole helppo

välttää teitten epätasaisuuksia, joka seikka suuresti enentää matkan

vaivoja. Vasemmalle kädelle jäi _Ramallah'in_ kylä, minne opas tahtoi

meitä yöksi jäämään, uskotellen sen olevan meille paljon edullisempaa,

kuin yön vieton Djifnassa, minne olimme päättäneet mennä. Ennen kuin

pääsimme viimeksi mainittuun paikkaan, kuljimme vielä erään raamatussa

mainitun muistorikkaan paikan _Beth-Elin_ ohi, joka jäi vasemmalle

puolen tietä. Kartassa ei tällä enää ole nimenä Beth-El, vaan _Betin_.

Syyttä eivät ajatukseni hetkistä viihdy tapauksissa, mitkä niin

läheisesti liittyvät tähän paikkaan, joka raamatussa on saanut hyvin

etevän sijan. Betin eli Beth-El on sangen korkealla seudulla, jota

useat laaksot ympäröivät. Kaikkialla rajoittavat näköalaa vuoret.

Etelässä eivät ne kumminkaan ole korkeammat kuin, että Omar-moskean

korkeudelta Jerusalemista voi nähdä paikan. Muinainen Beth-El on

raunioina, muistuttaen meitä vain sen entisestä merkityksestä. Paikalla

oli merkitystä entis-aikoina asemansa ja lähteittensä sekä senkin

vuoksi, että Israelin esi-isät siellä usein oleskelivat. Pyhä raamattu

todistaa selvästi, että uskonsankari _Abraham_ siellä sangen usein kävi

karjaansa juottamassa. Rehevät laaksot ja vesirikkaat lähteet olivat

varmaankin houkutelleet suurta patriarkkaa siellä viipymään. Siellä,

Herran huoneessa, hiljaisuudessa seurusteli hän varmaankin Jumalan

kanssa. Todenmukaisesti Herra myöskin tässä paikassa ilmestyi hänelle

ja vahvisti häntä uskossa, jossa hän yhä enemmän ja enemmän kehittyi ja

tuli siten kaikkein sekä vanhan että uuden liiton uskovaisten isäksi.

Mutta erittäinkin patriarkka _Jakobin_ historiasta on paikka tunnettu.

Kun tämä mies, joka isältänsä Isakilta oli perinnöksi saanut lupauksen

tulevasta Messiaksesta, oli tehnyt suuren synnin, puhunut valhetta ja

pettänyt isänsä, ja hänen sen vuoksi täytyi paeta kodistansa veljensä

Esaun vihaamana, vietti hän yönsä tässä paikassa, "kun aurinko oli

laskenut." Unessa näki hän tikapuut, jotka ulottuivat maasta taivaaseen

saakka; tikapuilla liikkuivat Jumalan enkelit ylös ja alas, Herra itse

seisoi ylinnä ja sanoi: "Minä olen Herra, Abrahamin, sinun isäs,

Jumala, ja Isakin Jumala: tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan

minä sinulle ja sinun siemenelles. Ja sinun siemenes on oleva niin kuin

maan tomu, ja sinun pitää leviämän länteen ja itään, pohjoiseen ja

etelään päin. Ja sinussa ja sinun siemenessä pitää kaikki sukukunnat

maan päällä siunatuiksi tuleman. Ja katso minä olen sinun kanssas, ja

varjelen sinua, kuhunkas ikänä joudut ja saatan sinun jälleen tälle

maalle; sillä en minä hyljää sinua siihen asti, että minä kaikki teen,

mitä minä olen sinulle puhunut." Herättyänsä täytyi Jakobin tunnustaa:

"Totisesti on Herra tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt." Äkillinen

pelko valtasi hänet, herännyt omantunnon ääni soi hänen sydämmessään,

tehdyn rikoksen paino tuntui nyt niin raskaalta ja hengessä näki hän

Herran pyhyyden. Kaikki tuo saattoi hänet huudahtamaan: "Kuinka

peljättävä on tämä paikka! ei tässä muu ole, kuin Jumalan huone ja

taivaan ovi." Pois lähtiessään pyhitti hän kiven muistopatsaaksi ja

kutsui sen paikan Beth-El'iksi. (1 Moos. 28.)

Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta oli Jakob viettänyt vaiherikasta

elämää, ennen kuin hän taas saapui samalle paikalle. Kun hän ensi

kerran tuli sinne, oli hän yksinäinen pakolainen ja tunsi itsensä

kaikkien hylkäämäksi, mutta toisella kerralla oli hänellä mukanansa

vaimoja, lapsia, suuri joukko palvelijoita ja karjaa. Jumala oli

täyttänyt lupauksensa, siunannut häntä runsaasti ja varjellut elämän

vaikeuksissa. Täällä hautasi hän, kuten 1 Moos. 35 kertoo, Deboran,

Rebekan imettäjän erään tammen alle, jonka hän kutsui "kyynelten

taimeksi." Täälläkin ilmestyi Jumala ja antoi hänelle toistamiseen

nimeksi Israel, täällä hän myöskin rakensi lupauksensa mukaan alttarin

Jumalalle.

Vielä mainittakoon jotakin, joka välttämättä kuuluu kertomukseemme

Beth-El'istä. Kuten tiedämme, jakaantui Salomon kuoleman jälkeen

Jumalan omaisuuden kansa kahteen valtakuntaan: Juudan ja Israelin.

Tämän jaon kautta sai Beth-El suuren merkityksen rajalinnoituksena

molempien valtakuntien välillä. Sitä paitsi pidettiin sitä paikkaa

pyhänä. Israelin kuningas, Jerobeam, rakensi sinne alttarin, valmisti

kultaisen vasikan ja vietteli kansan uhraamaan tuolle epäjumalalle,

vierottaen sen siten pois elävästä Jumalasta. Hän tahtoi estää kansaa

menemästä Jerusalemiin uhraamaan Israelin liiton Jumalalle. Eräänä

päivänä pani hän toimeen suuren uhrijuhlan Beth-El'in vasikan

kunniaksi. Juuri kun Jerobeam seisoi alttarin vieressä, aikoen sytyttää

uhria, tuli eräs Jumalan mies Juudasta. "Ja hän huusi alttaria vastaan

Herran sanan kautta ja sanoi: alttari, alttari! Näin sanoo Herra:

katso, Davidin huoneelle on syntyvä poika, Josia nimeltä: hän on

uhraava sinun päälläs korkeuden pappia, jotka sinun päälläs

suitsuttavat, ja on polttava ihmisen luita sinun päälläs. Ja hän antoi

sinä päivänä ihmeen ja sanoi: Tämä on se ihme, jonka Herra on puhunut:

katso, alttarin pitää halkeeman, ja tuhka, joka on sen päällä, pitää

hajoitettaman." Kuningas vihastuen profeetan sanoista ojensi kätensä ja

käski vangitsemaan hänet. Mutta ojennettu käsi kuivettui eikä hän sitä

enää voinut vetää takasin. Jumalan tuomio oli kohdannut häntä, joka

aikoi koskea Jumalan silmäterään. Se todisti liiton-Jumalan voimasta ja

vanhurskaudesta. Ainoastaan Jumalan miehen rukousten kautta tuli käsi

jälleen terveeksi. Se taas todisti liiton-Jumalan armosta ja

laupeudesta. Alttarille ja tuhkalle kävi, kuten Jumalan mies oli

ennustanut (1 Kun. 12:26-33. 13:1-6. 2 Kun. 23:15, 16, 20.) Itse

linnoitus ja alttari ovat nyt raunioina ja eläimet käyvät siellä

laitumella; kaikki muistuttaa jälkimaailmalle, kuinka ihmistyöt ovat

katoovaisia. Ainoastaan se, mitä Herra tekee ja puhuu, pysyy

ijankaikkisesti, ainoastaan Hänen teoillansa on ijankaikkisuuden

luonto.

Jos vielä muistamme, että Israelin suuri profeetta Elia, josta vasta

enemmän, viimeisellä matkallaan Jordanille (2 Kun. 2:23) kulki yli tuon

korkean seudun, missä Beth-El sijaitsi, läpi sitä ympäröitsevien

laaksojen, olemme mieleemme johdattaneet pääasiat siitä, mitä pyhä

raamattu kertoo Beth-El'istä ja sen merkityksestä. Kulkiessaan noilla

pyhillä seuduilla herää matkailijassa syvä tarve muistella tapahtumia,

jotka ovat vaikuttaneet Jumalan kansan elämään. Sen kautta helpottuvat

matkan vaikeudet ja katoomatoin kuva seuduista jääpi muistiin; Jumalan

kaikkivalta, vanhurskaus ja laupeus vaikuttavat sen kautta niin

valtavasti mielialaan, ettemme koskaan elämässä sitä unhota.

Äänettöminä riensimme eteen päin, jätimme Beth-Elin muistoineen

suorittaaksemme sen päivän matkamäärän. Aurinko laskeutui ja iltarusko

levitteli yli vuoriseudun punertavaa hohdettaan, joka loi esineisiin

omituisen lumousvoiman. Lukemattomissa vivahduksissa vaihtelivat värit

auringon viimeisten säteitten valaistessa vain korkeimpia paikkoja

ympärillämme. Päivän loiste heikkoni heikkonemistaan, kunnes kuun ja

tähtien kelmeä valo sen viimein voitti. Lopuksi valaisi tuona

hiljaisena iltahetkenä vaan kuu polkuamme ja ympäristö näytti meistä

niin ihmeellisen juhlalliselta ja omituiselta. Lukemattomat tähdet

kirjailivat taivaankantta ja lisäsivät pilkkinällään seudun ihanuutta.

Kuta lähemmäksi tulimme kylää, sitä tiheämmässä näkyi molemmin puolin

kivistä tietä viljeltyjä peltoja ja puita, mikä seikka oli todistuksena

asukasten uutteruudesta ja vireydestä. Ratsastaessamme alas vuoren

rinnettä näimme kaukana siellä täällä valoja tuikkavan; siellä asui

ihmisiä ja valmistivat luultavasti illallistaan päästäkseen sitten

levolle. Pyhässä maassa asukkailla on, näet, tapana mennä aikaiseen

levolle ja nousta varhain aamulla työhön. Lähellä kylää kuulimme

vasemmalla puolella tietä pienen puron lorisevan, joka teki minuun

kummallisen vaikutuksen tuona hiljaisena iltahetkenä. Mieleeni juohtui

kotimaa kohisevine koskineen, lirisevine puroineen, joita matkustaja

siellä kaikkialla kohtaa. Tultuamme ensimmäiseen asuntoon, joka oli

harvinaisen suuri, meni opas sisään kysymään yösijaa, mutta se olikin

autiona. Se kuului kauvempana kylässä olevaan luostariin, joka siellä

omisti vieläkin suuremman rakennuksen. Suuntasimme matkamme sinne

varmasti toivoen edes siellä saavamme suojaa yöksi, joka alkoi tuntua

niin kostealta ja kolkolta. Ovathan luostarit niin hyvin Palestiinassa

kuin muuallakin maailmassa yleensä tunnetut vieraanvaraisuudesta. Mutta

turhaan pyysimme yösijaa, ei edes ovea avattu vieraille, ainoastaan

eräs munkki eli palvelija avasi akkunan ja lausui äreästi muutamia

meille käsittämättömiä sanoja. Vaikea on tietää syytä tällaiseen

tylyyteen. Kenties vaikutti siihen se seikka, että me olimme

protestantteja, mutta luostari oli katoolilainen. Opas ja mukari

menivät kylään hakeakseen yösijaa muualla; me sillä välin istuimme

luostarin portailla ihanassa kuutamossa ihmetellen tähtitaivasta. Yön

viettäminen taivasalla ei tuntunutkaan niin kamalalta, kuten voisi

luulla. Mieli, ajatus oli kiintynyt suurenmoiseen luontoon, joka meitä

ympäröitsi. "Yksi yö taivasalla tuossa ihanassa luvatussa maassa,

mitäpä se! Ottihan Mob kiven pään-alaisekseen ja nukkui rauhallisesti

hätävaraisella vuoteellaan; Jumala ja Jumalan enkelit häntä suojelivat.

Voipihan meillekin käydä samalla tavalla." Niin ajattelin ainakin minä,

sydämmeni täytti pyhät ajatukset ja muistot. Ne pian keskeytti

kumminkin oppaan tuttu ääni: hän oli saanut meille yösijan erään

likellä asuvan arabialaisen luona. Tämä ystävällinen mies oli luvannut

majoittaa meidät niin mukavasti kuin mahdollista. Seurasimme opasta ja

pian olimme ensi kerran arabialaisessa tuvassa, joka eurooppalaiselle

ja erittäinkin sivistyneelle sellaiselle näyttää hyvin omituiselta.

Tutustaakseni lukijaa asuntoihin näissä kylissä, joihin matkailija

itämailla joutuu, koetan antaa jonkinlaisen kuvauksen arabialaisen

tuvasta. Siihen johti suuri ovi kartanon puolelta, missä oli

kaikellaista likaa, joista ohi töin tuskin voi kulkea. Tuvassa oli

kolme akkuna-aukkoa ilman lasia, sillä ne suljettiin yöksi ja

päivälläkin, kun aurinko kovin paahtoi, puisilla luukuilla. Lattia oli

savesta, kuten seinätkin ja katto, joka usein on kupulakinen tai

tasanen. Mitään, jota huonekaluksi voisi kutsua, ei tuvassa ole, ei

ainoata tuolia, ei sänkyä, sohvaa, pöytää eli muuta sellaista.

Uunista ei tietysti voi olla puhettakaan, onhan se tarpeetoin tässä

ilman-alassa, missä sadeaika korvaa talven. Lattialle levitetään

tavallisesti olki- eli korsimatto, jonka päällä syödään ja levätään yö.

Iltasilla valaistaan tupa jonkinlaisella öljylampulla tai kynttilällä,

jos sellaista löytyy, monessa tapauksessa istutaan pimeässä, --

ruvetaan nukkumaan, kun päivä on laskenut, päivän valjetessa noustaan

ylös ja mennään työhön. Köyhemmillä on vain yksi tupa, minne paitsi

ihmistä myöskin eläimet ja välttämättömät tarviskalut sijoitetaan.

Rikkaammilla on vähintäinkin kaksi tupaa, toisessa asuu talonväki,

toisessa palvelijat (orjat), eläimet y.m. Meidän yömajassamme, jonka

omisti eräs rikkaampi mies, oli kaksi tupaa, joista parempi annettiin

meidän käytettäväksemme. Paitsi tavallista olki- eli ruohomattoa toi

emäntä tupaan suuren joukon kauniita tyynyjä ja useita patjoja ja

peitteitä, tehdäksensä olomme niin mukavaksi kuin mahdollista. Kaikki

todisti omistajan varallisuutta. Hyvästi olisimmekin toimeen tulleet,

kun vain turkkilaisten, arabialaisten ja muitten itämaalaisten tavoin

olisimme oppineet istumaan jalat ristissä alla tai maan asukasten tavoin

tottuneet noihin monenlaisiin veren-imijöihin, jotka nyt verrattomalla

raatelemishalulla, kävivät kimppuumme. Mutta näissä suhteissa puuttui

meiltä vielä alkuperusteetkin, jonka vuoksi yömajamme mukavuuden

kannalta katsoen ei ollut liioin kehuttava. Istuimiksi asetimme

useampia tyynyjä päällekkäin ja koetimme sillä tavoin toimeen tulla,

kunnes veren-imijät alkoivat ilmoittaa läsnäoloansa. Illallisen söimme

lattialla, ja mukana olevalla veitsellä ja kahvelilla koetimme sitä

saada suuhumme niin sievästi kuin mahdollista. Maan asukkaat käyttävät

siihen tarkoitukseen tavallisesti sormiansa ja tekevät he sen

varmaankin yhtä taitavasti, kuin me syömme veitsellä ja kahvelilla.

Isäntä ja emäntä katselivat käytöstämme hämmästyneinä, kenties

surkutellen taitamattomuuttamme; luultavasti ei heillä usein ollut

sellaisia vieraita. Muitten sivistyneitten ihmisten tavoin pitivät he

velvollisuutenaan istua kanssamme tuntikaudet. Otsallaan oli emännällä

jonkinlainen diadeemi (pääside), johon kuului kaikellaisia koristeita,

ja rinnoillaan kantoi hän joukon erilaisia kauniita esineitä. Tämäkin

vahvisti meidän luuloamme, että he olivat hyvin varakkaita ja että me

vierailimme kylän rikkainten ja enin sivistyneitten ihmisten luona.

Emmekä tässä luulossamme ollenkaan pettyneet, kuten jälkeen päin saimme

kuulla. Kun tarjosin isännälle ja emännälle tupakkaa, oli ystävyyden

liitto solmittu heidän ja kutsumattomien vierasten välillä.

Todistukseksi siitä kannettiin sisään vielä useampia tyynyjä, peitteitä

ja patjoja, tahdottiin tehdä yön viettoa vielä mukavammaksi. Mutta

silloinpa lisääntyi myöskin veren-imijöitten luku ja pian olimme

kokonaan heidän vallassaan. Sillä aikaa kantoi mukari sisään kaikki

matkavehkeet, satulat y.m. hevoset jätti hän kuitenkin ulkopuolelle. --

Jonkun aikaa tulkin avulla keskusteltuamme kohteliaan talonväen kanssa,

jonka vilkasta huomiota ja osan-ottoa meidän oli onnistunut herättää,

aloimme valmistautua levolle tuolle pehmoiselle, patjoista, peitteistä

ja tyynyistä rikkaalle vuoteelle. Ensiksi ripotimme kumminkin

vuoteellemme hyönteismyrkkyä, jota ystäväni R. oli runsaasti ottanut

mukaansa. Tällä keinolla taisteli ystäväni R. matkalla aina väsymättä

veren-imijöitä vastaan. Kaikesta huolimatta eivät hyönteiset kumminkaan

suoneet rauhaa ratsastuksesta ja vaivoista väsyneille ruumiillemme.

Noin puoleksi tunniksi poistuivat ne luotamme, peljäten myrkkyä, jota

olimme ympärillemme sirotelleet, mutta pianpa ne siihenkin tottuivat ja

nyt ei auttanut muu kuin turha taistelu noita vihollisia vastaan, jotka

eivät pitkään aikaan suoneet meille vähääkään rauhaa. Viimein väsymys

sai voiton ja me nukuimme hetkiseksi, mutta jo aikaisin, ennen kuin

aurinko säteillään ehti valaista seutua, heräsimme rientääksemme taas

kohti uusia kohtaloita, näkemään uusia, tuntemattomia seutuja, jolloin

uudet tapahtumat, uudet muistot herättävät uusia ajatuksia ja tunteita.

Herättyäni juohtui mieleeni, että olihan nyt toukokuun 1 päivä. Heti

olin ajatuksissani kotona, mistä en vielä ollut tietoja saanut. Kuinka

erilaisissa olosuhteissa olinkaan nyt kuin kotimaassani tänä päivänä.

Siellä vaelsivat ylioppilaat valkoiset lakit päässä Alppilaan tai

Kaisaniemeen. Oli kuin ylioppilaslaulu olisi soinut korvissani; olin

näkevinäni tuon ihmispaljouden: siinä varmaankin monta tuttavaani,

jotka nyt seuraten nnorisojoukkoa, vaelsivat tervehtimään kevättä,

sanomaan kesää tervetulleeksi. Mutta -- ei ollut aikaa heittäytyä

näiden mielikuvitusten valtaan; meillä oli suoritettavana vähintäinkin

8 tunnin matka, jos mieli saapua seuraavaan lepopaikkaan. Oli sen

vuoksi välttämätöntä lähteä tielle niin aikaiseen kuin mahdollista.

Lähteissämme vahvistimme voimiamme kahdella kupilla kakaota ja kahdella

keittämättömällä munalla. Ennen kello viittä olimme jo satulalla. Ihana

ja viileä aamu-ilma virkisti meitä suuresti ja olimme iloisella

mielellä. Lauloimme lauluja Jumalan kunniaksi, kiittäen häntä siitä,

että niin ihmeellisesti oli meitä eteen päin auttanut. Puolen tunnin

perästä saavuimme erääseen kylään, nimellä Yebrud. Ulkopuolella sitä

oli hautauspaikka, jossa kasvoi ääretön joukko valkoisia lempikukkia.

Opas kertoi asukasten näillä kukilla ja niiden mehulla parantavan

silmätauteja. Kuta edemmäksi tulimme, sitä rikkaammalta näytti

kasvullisuus. Kaikkialla oli viljeltyjä ketoja ja kaikenlaisia ihania

puita. Kaikki teki meihin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Tähän asti

olimme matkustaneet läpi kolkkojen, viljattomien, metsättömien

seutujen, nyt oli luonto ympärillämme ikään kuin kokonaan muuttunut.

Nyt voimme ihmetellä laaksoja, joissa kasvoi toisissa öljy, toisissa

viikunapuita. Kaikkialla nautti silmä vihannasta, ihanasta luonnosta.

Tie oli tosin monin paikoin kivistä ja epätasaista, usein saimme kulkea

jalkaisin ja taluttaa hevosiamme. Kuta pohjoisemmaksi tulimme, sitä

rehevämpänä esiintyi kasvullisuus, sitä vihannampana luonto. Täällähän

juuri oli raja muinaiselle Efraimin sukukunnalle, josta sanottiin:

"Josef on hedelmällisen puun oksa, tuore hedelmäpuu lähteen tykönä,

jonka oksat nousevat yli muurin. On kuitenkin hänen joutsensa vahvana

pysyvä ja nopsat hänen käsivartensa. Kaikkein väkevimmän kädestä

Jakobista, häneltä, Israelin paimenelta ja kalliolta, siis Jumalalta,

joka sinua on auttava, siltä kaikkivaltiaalta, joka sinua on siunaava,

tulkoon sinulle taivaan siunaus ylhäältä ja syvyyden siunaus alhaalta,

kuin myös nisäin ja kohtuin siunaus. Sinun isäs siunaukset olkoot minun

isäni siunauksia voimallisemmat: ne ylettykööt hamaan ijäisten

kukkulain ihanuuteen; ne tulkoot Josefin pään yli, Nasirin päälaelle

veljeksistä." (1 Moos. 49:22, 24-26). Tuo siunaus ei ole vieläkään

täydellisesti hävinnyt, vaan ilmestyy se siellä täällä, joskin

kirouksen tuomio vuosisatoja on ikeellään sortanut hänen

jälkeläisiänsä, joka sai siunauksen.

Sen jälkeen herätti huomiotamme tuo n.k. "_ryövärien lähde_" (Ain

Haramîje), eräs kallioon hakattu lähde vasemmalla puolen tietä. Me

pysähytimme hevosemme, sillä ystäväni R. tahtoi maistaa lähteen vettä,

jota hän sitten kehuikin erittäin raittiiksi ja hyvänmakuiseksi. Se,

joka ei ole matkustanut näillä seuduin, voipi tuskin mielessään

kuvailla, kuinka suloisten vaikutusten alaisena retkeilijä on noina

raittiina aamuhetkinä, jolloin ilma on viileänä vielä eikä aurinko ole

noussut niin korkealle, että sen säteet tekisivät kuumuuden

sietämättömäksi ja rasittavaksi. Joka laaksossa on kätkeyneenä vähäinen

maailma. Oi jos ihminen voisi johtaa mieleensä kaikki muinaiset

tapahtumat noissa laaksoissa, jos saisi tietää kaiken, mitä on puhuttu

noitten lähteitten vieressä, missä omaisuuden kansan jäsenet kauvan,

hyvin kauvan sitten juottivat karjaansa! Kaikkialla tarjoovat suuret

puut viileää varjoansa väsyneelle matkustajalle, ne ovat kuin ystäviä,

joiden vieraanvaraisuuden myöhään unhottaa. Suuret tutut nimet

raamatusta juohtuvat mieleen, sellaiset kuin Samuel, Debora, Elia y.m.

ja heidän elämäntyönsä esiintyy elävänä etehemme. Ne ovat nimiä, jotka

maailma mielellään tahtoo unhottaa, mutta elämäntyöt, joihin ne

kuuluvat, ovat Jumalan armontaloudessa paljosisältöisiä.

Kappaleen matkaa edempänä sijaitsee muinainen _Silo_, jota nykyään

kutsutaan _Selun'iksi_. Se on oikealla puolen tiestä, siis itään päin.

Matkustajilla on usein tapana poiketa tähän paikkaan, mutta meistä ei

siihen ollut mitään syytä. Sillä voimmehan me muutenkin muistella tämän

paikan merkitystä. Se oli aikoinaan Efraim'in sukukunnan hallussa ja

oli liiton arkilla ensin paikkansa siellä. Sodassa filistealaisia

vastaan sen kumminkin tästä säilöpaikasta anastivat pakanain voittoisat

laumat. Todistuksen majassa, joka Josuan ajoista Eli'n aikaan asti oli

täällä Silossa, jakoivat Israelin lapset luvatun maan arvalla eri

heimokuntien kesken (Jos. 18). Tässä kaupungissa eleli myös pappi Eli,

joka kuullessaan, että Jumalan arkki oli ryöstetty ja hänen molemmat

poikansa tapetut, lankesi maahan taakse päin istuimelta ja kuoli

(1 Sam. 4). Silon temppeliin vei hurskas kansa pienokaisen

äskensyntyneen poikansa Samuelin, pyhittääksensä tämän kaikeksi

elin-ajaksi Herralle, joka oli lahjoittanut hänelle lapsen, jota hän

niin sydämmellisesti oli rukoillut. Hurskaasta, yksinkertaisesta lapsen

sydämmestä lähti tuo hänen rukouksensa, jota vieläkin voimme pitää

mallirukouksena (1 Sam. 1, 2). Kun valtakunta jaettiin kahteen osaan,

tuli ilo kuulumaan Israelin valtakuntaan (1 Kun. 11:29; 14:2). Se

sijaitsee jotenkin ylhäällä vuoriseudussa, mutta ei sanota paikan

olevan erittäin kauniin. Muuten onkin se nykyään vaan pieni,

vähäpätöinen kylä, jossa asuu arabialaisia ja beduiineja.

Ratsastettuamme herkeämättä neljä tuntia, pysähdyimme tien vieressä

olevaan vähäiseen kylään, nimeltä _Lubban_, jossa oli rikasvetinen

lähde. Kuumuus ja ratsastus olivat saattaneet hevoisemme aika

janoisiksi niin, että ripein askelin syöksyivät lähteelle.

Dragomaanimme huomautti, että kylässä matkustajat tavallisesti viipyvät

aterioimassa; tätä varten olikin siellä varpukatolla varustettu pieni

vaja, jonka lattialla olkimatto oli levitettynä, mitä ei koskaan saa

puuttua. Mekin levitimme lattialle matkapeitteemme ja panimme

matkatyynyjä pään-alaiseksi nauttiaksemme hetken lepoa, joka olisi

ollut hyvinkin tarpeellista tuon rasittavan ratsastuksen jälkeen, johon

emme edes olleet vielä oikein tottuneet. Huone olisi ollut hyvinkin

sopiva tuohon tarkoitukseen, koska siellä vallitsi miellyttävä viileys;

mutta lukemattomat kärpäset, jotka siihen vuoden-aikaan ovat oikeana

maanvaivana niillä seuduin, tekivät nukkumisen mahdottomaksi. Ruoka

maittoi hyvinkin, vaikk'eivät laitokset täälläkään olleet suurenmoisia

eivätkä vaihtelevia. Pysyväisenä ruokalajina matkallamme olivat munat;

joskus saimme sentään ostaa kanan tai kyyhkyläisen; ei siis juuri

ruokalajia vaihdeltu. Heti k:lo 11 jälkeen suoriuduimme taasen

matkalle. Kulku kävi suoraan muinaista Sikem'iä, nykyistä Nablusta

kohti. Tien laadusta en voi muuta sanoa kuin, että se on väliin hyvää

ja väliin hyvinkin huonoa. Mutta kaikkialla huomaa kasvullisuuden

enenevän ja kylienkin luvun kasvavan todistukseksi, että maanlaatu on

näillä seuduin parempaa. Kuta enemmän kello lähestyi kahtatoista, sitä

sietämättömämmäksi kävi kuumuus. Niin helteisessä ilmassa emme olleet

tähän saakka olleetkaan. Päässämme oli Jerusalemista ostettu

korkkihattu, mutta sittenkin tuntui kärsimättömän lämpöseltä;

tuskanhiki vieri otsalta. Oli vaikeata, mahdotontakin suojata itseään

auringon säteiltä, jotka tunkeutuivat polttavina läpi kaiken. Eivät

puutkaan voineet suoda meille varjoa, sillä aurinko oli korkeimmillaan

ja sen säteet lankesivat melkein pystysuoraan päällemme. Olimme sitä

paitse jotenkin lavealla kentällä, jossa ei siis juuri monta puuta

ollutkaan. Etäällä näkyi kylä, jonne kulkuamme suuntasimme. Aluksi

luulin sen olevan mahdollisesti määräpaikkamme, koska korkea vuori,

jonka otaksuin olevan Garizim, näytti olevan aivan kylän vieressä.

Luulossani erehdyin suuresti; raskaan matkamme perille emme vielä isoon

aikaan tosiaan voineet päästä. Lisäksi vaivasi minua kovasti jano, joka

näin kuumassa ilman-alassa on vaikeimpia tuskia, joiden rasitettavaksi

ihminen voi joutua. Tulin taasen ajatelleeksi Vapahtajan sanoja: "Kuka

ikänä juottaa yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla

ainoastaan, opetuslapsen nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen

pidä palkata oleman." Eikä meitä ainoastaan janottanut vaan alkoi

hirveästi väsyttääkin; jäsenetkin kävivät niin aroiksi, että jo alkoi

tuntua ratsastaminen taakalta, vieläpä sietämättömältä taakalta.

Useampia kertoja kysyin dragomaanilta, emmekö jo pian saavu edes

Jakob'in kaivolle, jonka tiesin olevan vaan hiukan matkaa Nabluksesta.

"Pian, pian", kuului aina vastaukseksi, mutta tämä "pian" kesti minusta

liian kauan.

Olimme jo sen korkean vuoren juurella, jonka etäältä olimme nähneet, ja

dragomaani ilmoitti sen olevan Garizim. Kaksi tietä oli valittavanamme

tullaksemme kaupunkiin: toinen kulkee suoraan vuoren yli, toinen taas

sen vieritse Jakobin kaivon ohi ja on vähän pitempi edellistä.

Luonnollisesti valitsimme jälkimmäisen, koska halusimme nähdä tuon

merkillisen kaivon, vähän huoahtaa sen vierellä ja virkistykseksi juoda

sen "eloisaa vettä." Mieleemme ja sydämmeemme oli syvästi painuneena

tuo kaunis ja opettavainen kertomus Jesuksen keskustelusta Samarian

vaimon kanssa Jakob'in kaivolla. Kertomus tuosta heidän kohtauksestaan

on ihanimpia evankeelisessa historiassa. Kaivolle kulkiessamme

palautinkin muistiini tämän kertomuksen eri kohdat. Varmaankin oli

Herra Jesus kulkenut opetuslapsinensa juuri samaa tietä, jota me nyt

tulimme, kun hän aikoi Judeasta Galileaan. Saman lavean, polttavan

lakeuden poikki, jonka juuri olimme jättäneet, oli hän tullut päivän

kuumimpana aikana, nim. k:lo 12, koska sanotaan, että hän "liki

kuudetta hetkeä" tuli Jakobin kaivolle. Matkasta väsyneenä istahti hän

levähtämään tuon vilvastuttavan, eloisan veden luo. Sillä välin

käväsivät opetuslapset läheisessä kaupungissa ostamassa ruokaa. Kun he

olivat poissa ja Jesus istui siellä yksinänsä, tuli eräs Samarian vaimo

vettä ammentamaan. Jesus alkoi puhella hänen kanssaan. Väsymyksestä

välittämättä oli ihmiskunnan Vapahtaja nyt, kuten aina, kun tilaisuus

tarjoutui, valmis johtamaan syntisraukkoja autuuden tietoon, antamaan

heille ijankaikkisen elämän vettä. "Anna minun juodakseni", sanoi Jesus

vaimolle. Mutta vaimopa ei heti täytäkään hänen pyyntöänsä, vaan

viitaten siihen vihamielisyyteen, joka vallitsi juutalaisten ja

samarialaisten välillä, ja siihen ylenkatseeseen, jolla edelliset

kohtelivat jälkimmäisiä, lausui: "Kuinka sinä minulta juoda tahdot,

joka olet juutalainen, ja minä olen samarialainen?" Jesus, joka

rajattomasti rakastaa ihmisraukkoja, tarjoo nyt vaimolle, joka ei tahdo

antaa hänelle edes Jakobin kaivon vettä juoda, elämän vettä s.o.

Jumalan armahtavaa armoa, joka yksin sammuttaa sielumme

ijankaikkisuuden-janon. Ennen kuin vaimo kumminkin voi tätä vettä

juoda, täytyy hänen tuntea janoavansa, tuntea hengellistä janoa. Tätä

herättää Jesus paljastamalla hänelle hänen syntinsä ja syvän

lankeemuksensa. Hän tuo salatun asian päivän valoon ja osottaa olevansa

profeetta, joka voi nähdä peitetytkin synnit. Tämä seikka sekä

Vapahtajan puhe tuosta merkillisestä vedestä, joka sammuttaa janon

ijankaikkisesti, saivat vaimon vakuutetuksi siitä, että hän oli

tekemisissä profeetan kanssa; sen tähden sanookin hän: "Herra, minä

näen, että sinä olet profeetta." Ja tämän keksittyään alkaa hän kysellä

Jesukselta ylevämpiä asioita; tuo salassa, sydämmen syvyydessä

uinaileva tarve oli herännyt. Ijankaikkisuuden jano polttaa tätäkin

synnin ja hengellisen li'an syvälti haavoittamaa ja tahraamaa sydäntä.

Vaimo alkaa puhua rukouksesta, jumalanpalveluksesta, jonka suhteen hän

oli erhetyksessä, josta ainoastaan Hän voi päästää, joka oli taivaasta

tullut ilmoittamaan Isän pyhää neuvoa ja tahtoa meidän autuudestamme.

Hyvä, että hän kääntyi luottaen Jesuksen puoleen, sillä ainoastaan

siten voi hän saada vastauksen ja selvikettä syntisille muuten

selviämättömiin, tajuamattomiin kysymyksiin. "Meidän isämme ovat tällä

vuorella (Garizim'illa) kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte:

Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltaman." Tällä tavoin

esittää hän suoraan, mitä tietää Jumalan palveluksesta, päästäkseen

selvemmälle ja saadakseen enemmän tietoja tästä tärkeästä kysymyksestä.

Hän saakin. Jesus sanoo: "Vaimo, usko minua: se aika tulee, ettette

tällä vuorella ettekä Jerusalemissa Isää rukoile. Ette tiedä, mitä te

rukoilette, mutta me tiedämme, mitä me rukoilemme; sillä autuus on

juutalaisista. Mutta hetki tulee, ja jo nyt on, että totiset rukoilijat

rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä Isä tahtoo myös

senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat. Jumala on henki, ja jotka häntä

rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman."

Näiden yksinkertaisen ja samalla syvämielisten sanojen johdosta vastaa

vaimo "Minä tiedän, että Messias on tuleva, joka kutsutaan Kristus:

koska se tulee, niin hän ilmoittaa meille kaikki." Hän tietää siis

Messiaksestakin, ja näistä sanoista kentiesi voimme huomata hänen

aavistaneen, että mies, jonka kanssa hän puheli, oli juuri tuo Messias,

jolta hän odotti tietoja kaikesta, mikä vielä oli salattua ja

peitettyä. Samoin kuin salama, joka äkkiarvaamatta kirkastaa synkän

pilvitaivaan, paljastaa valollaan esineet, selkenee hänellekin totuus,

kun Jesus sanoo: "Minä olen se, joka sinun kanssas puhun." Mutta nyt,

kun opetuslapset palasivat kaupungista ruokavaroineen, ei vaimolla enää

ollut aikaa viipyä. Hän jätti vesiastiansa ja kiiruhti kaupunkiin

levittämään tietoa tuosta merkillisestä miehestä, jonka hän oli

tavannut kaivolla. "Tulkaat katsomaan sitä ihmistä, joka minulle sanoi

kaikki, mitä minä tehnyt olen: olleeko hän Kristus?" Suuri joukko

kaupunkilaisia noudattikin hänen kehoitustaan ja läksivät katsomaan.

Ihmisjoukkoja toisensa perästä kiiruhti Jakobin kaivolle; he eivät

menneet kumminkaan juomaan sitä vettä, joka ainoastaan hetkeksi

sammuttaa janon, vaan elämän vettä, jota oli niissä sanoissa, jotka

tulvivat tuon lähteen luona istuvan miehen suusta. He löysivät lähteen,

josta todella eloisaa, oikeata elämän vettä pulppusi. Vielä hämärtäessä

istui Jesus kaivolla tuo kuunteleva joukko ympärillään. Jäipä hän

pyynnöstä kahdeksikin päiväksi heidän kaupunkiinsa täyttämään Isän

tahtoa, joka oli hänet lähettänyt. Ja useat uskoivat häneen vaimon

puheen tähden; mutta vielä useammat sen tähden, että he itse kuulivat

ja tiesivät, että hän oli totisesti Kristus, maailman Vapahtaja. --

Sydän ja ajatukset näihin tapahtumiin suunnattuina me saavuimme perin

väsyneinä ja janoisina tuolle kaipaamallemme kaivolle, josta toivoimme

virkistäytyvämme. Toivo petti kumminkin kokonaan, sillä, vaikka kaivo

oli 25 metriä (84 jalkaa) syvä, ei siinä kumminkaan ollut vettä.

Lähellä sitä tapasimme erään fransiskaani-munkin, joka ystävällisesti

tarjoutui opastamaan meitä kaivolle, joka on muutamia askelia tiestä,

heti vuoren jyrkänteen alapuolella. Tämä ystävällisyys näytti lähtevän

toivosta saada meiltä vähän rahaa palkkioksi. Kaivon yli on rakennettu

kurjannäköinen, rikkinäinen pieni kivirakennus, joka kentiesi on

aikoinaan ollut jollekulle pyhimykselle pyhitetty.

Kaivo itse on syvemmällä rakennuksen alla. Ystäväni R. astui heti

munkin avulla alas, toivoen saavansa sieltä vettä, ja olin minäkin

juuri aikeissa ryhtyä tähän vaivaloiseen yritykseen; mutta kun

huomasin, ett'ei vettä ollut lainkaan saatavissa, luovuin aikeestani,

koska muutenkin voin selvästi nähdä kaivon ympyriäisen aukon. Muutamia

pikku kiviä pudottelimme sinne saadaksemme tietää, oliko se syvä. Ja

omasta kokemuksestani voin todistaa, että se tosiaan, kuten vaimokin

Jesukselle sanoi, on hyvin syvä, koska viipyi useita silmänräpäyksiä,

ennen, kuin kuulimme pudottamamme kiven paiskahtavan pohjaa vasten,

joka tuntui olevan lujaa kalliota. Heti kaivon ulkopuolella näkee

oikealla puolen laveita vainioita, joiden takana voi erottaa kaksi

kylää, joista toinen lienee muinainen _Sikar_, nykyinen _Askar_, josta

äskettäin mainitsemamme vaimo oli tullut kaivolle vettä noutamaan.

Katsellessani näitä kenttiä, joilla nytkin hiljaisen tuulen tuudittama

vilja kypsyi leikattavaksi, muistui ehdottomasti mieleeni, että nämät

varmaankin olivat ne vainiot, joilla kypsynyt vilja odotti leikkaajia

silloin, kun Vapahtaja puhui tässä opetuslapsilleen ja vaimolle. Kenttä

muistuttaa myös sitä tapausta, kun Jakob'in pojat paimensivat laumaansa

ja myivät veljensä Josef'in, joka sittemmin oleskeli Egyptissä (1 Moos.

37:12-36).