Palestiinassa1

PALESTIINASSA

Matkamuistelmia

SISÄLLYS:

I. Helsingistä Jerusalemiin

II. Jerusalem ympäristöineen

III. Betlehemiin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle ja Jordan'ille

IV. Jerusalemista Tiberiakseen

V. Tiberiaksesta Damaskukseen

VI. Damaskus

VII. Baalbek ja Libanon

VIII. Beyroth'ista kotiin

I.

Helsingistä Jerusalemiin.

Pyhää Raamattua lukiessansa jokainen ehdottomasti luopi itsellensä

jonkunmoisen kuvan siitä maasta ja niistä paikoista, joista pyhä

historia kertoo. Kun lapsuutemme päivinä luemme esim. Abrahamista,

jolle Jumala, silloin kuin tämä vielä asui Mesopotamiassa, sanoi:

"Lähde maaltasi ja suvustasi ja isäsi huoneesta sille maalle, jonka

minä sinulle osoitan; ja minä teen sinut suureksi kansaksi ja siunaan

sinut ja teen sinulle suuren nimen, ja sinä olet siunaus" (1 Moos.

12:1, 2), ja kun sitten seuraamme hänen ja hänen jälkeläistensä

historiallista kehitystä, -- niin mitkä ajatukset ja mielikuvat silloin

heräävätkään sielussamme! Nämä mielikuvat ovat erilaiset eri ihmisillä,

aina sen mukaan, millainen kuvitusvoima ja millaiset sielunlahjat

kullakin on. Useimmiten tämä maa muistettavine paikkoineen kuvastuu

sielumme silmäin eteen mitä viehättävimmässä valossa, täynnä

ihanteellista kauneutta. Sellaiseksi ainakin minä sitä kuvittelin jo

varhaisimpina lapsuuteni päivinä. Ja tätähän ei sovikaan ihmetellä,

sillä Kaanaan maa, sehän oli "luvattu maa", "pyhä maa", jonka Jumalan

valittu kansa, Israel, sai perinnöksi, lukemattomia kovia

koettelemuksia, taisteluja ja tappioita kestettyään; sehän on maa,

jossa "maitoa ja hunajaa vuoti", jossa Israelin lapset "istuivat

viini- ja viikunapuitten varjossa" nauttien ylenmääräistä elämän onnea.

Mutta ei siinä kyllin, että me luomme mielikuvia ja käsityksiä

luvatusta maasta ja noista pyhistä paikoista, vaan monen sydämmessä

herää harras halu päästä omin silmin katselemaan noita seutuja ja omin

jaloin astumaan sillä maalla, jossa omaisuuden kansa on elänyt

omituista ihmeellistä elämätänsä, Herran johdolla käyden elämän kovaa

taistelua ja säilyttäen kalliin tietonsa yhdestä totisesta Jumalasta

keskellä pakanakansoja, jotka olivat vajonneet polyteismiin

(monijumaluuteen), pimeyteen ja valheeseen; jossa Herran valaisemat

profeetat julistivat totuutta, jotka kautta aikojen ovat valtavasti

vaikuttaneet ja jotka vielä tänäkin päivänä vaikuttavat lohduttaen,

kurittaen, kehoittaen ja rangaisten; jossa Elämän Herra, ihmiseksi

tullut Jumalan Poika Jesus Kristus, syntyi, eli, opetti, teki ihmeitä

ja vihdoin astui raskaat askeleensa Golgatan ristille, Jumalan

Karitsana kantaakseen maailman synnit; jossa hän kuoli, nousi haudasta

ja astui ylös taivaaseen; jossa sittemmin hänen apostolinsa elivät,

vaelsivat ja opettivat totuuksia, joita he hänen askeleitansa seuraten

olivat oppineet käsittämään. Palestiina eli luvattu maa on ihmeitten

maa, jossa joka ainoa paikka johtaa mieleen jonkun suuren tapahtuman,

joka läheisesti koskee kutakin ihmistä. Sen vuoksi liitää ajatus niin

useasti sinne, sen vuoksi nuorten sydämmissä, joissa tulevaisuuden

unelmat hallitsevat, herää niin usein harras halu päästä omin jaloin

astumaan tällä maalla. Vielä vanhuuden päivinä kuulet monen lausuvan:

"nuorena ollessani minä usein ajattelin: oi, kunpa kerran saisin

matkustaa Palestiinaan omin silmin katselemaan niitä paikkoja, joissa

Jesus vaelsi, opetti ja teki suuret ihmeensä!" Jerusalem, Betlehem,

Natsaret, Genetsaret j.n.e. ovat nimiä, joiden paljas mainitseminenkin

saattaa hienoimmat kielet sydämmissämme väräjämään, ne ovat paikkoja,

jotka salaisella lumousvoimalla viehättävät mieltämme, kun niistä

luemme tai kuulemme niistä puhuttavan.

Minäkin olin vuosikausia tuntenut sydämmessäni palavata halua kerran

päästä Palestiinaan, mutta tämän toivon toteuntuminen näytti

mahdottomalta. Esteitä ilmestyi aina monenmoisia, joista suurin

kuitenkin oli sopivan matkatoverin puute. Minusta oli, näet,

uhkarohkeata lähteä yksin vaeltamaan noita tuntemattomia ja vaarallisia

seutuja.

Mutta viime Maaliskuun keskivaiheilla sain sattumalta kuulla, että

virkaveljeni, täkäläisen saksalaisen seurakunnan pastori, Tohtori

Gustaf von Rohden, oli aikeissa lähteä seuraavan kuun alussa matkalle

Syyriaan, Palestiinaan ja Egyptiin. Tuo kaukainen toive sydämmessäni

heräsi silloin vastustamattomalla voimalla uuteen eloon. Nythän oli

suurin este raivattu tieltä. Heti siis päätin lähteä matkalle yhdessä

Toht. Rohden'in kanssa. Matkavarustuksiin minulla oli valitettavasti

sangen lyhyt aika, sillä hän oli määrännyt lähtöpäiväkseen Huhtikuun 4

p:n, eikä vuoden aikakaan sallinut pitempää viivytystä. Päätimme

matkustaa yöjunalla Pietariin ja sieltä Buda-Pestin ja Konstantinopolin

kautta eteenpäin.

Määrätty päivä läheni, ja matkakapineet olivat järjestyksessä.

Kirkkaana ja kauniina nousi kevätaurinko idän taivaalle Huhtik. 4 p:nä,

joka sattui olemaan protestanttisen ja roomalais-katolisen kirkon

pitkäperjantai. Herran seurakunta vietti siis kalliin Vapahtajansa

kärsimyksen, ristiinnaulitsemisen, kuoleman ja hautaamisen muistoa.

Minullakin siis oli tilaisuus tänä muistorikkaana päivänä vielä mennä

rakkaitten seurakuntalaisteni kanssa Jumalan huoneeseen kuulemaan sanaa

"ristiinnaulitusta", avuksihuutamaan ja kiittämään Herraa sekä

rukoilemaan Jumalan siunausta matkalle. Outoja tunteita herätti

sydämmessä se tieto, ett'en moneen kuukauteen, -- Herra yksin tiesi

tokko enää milloinkaan -- saisi viettää jumalanpalvelusta näitten

seurakuntalaisten kera, joitten joukossa minulla on monta kallista

ystävää, joita olin syvästi kaipaava.

Ilta läheni, kello alkoi tulla yhdeksän, jolloin junan oli määrä

lähteä. Eräitten läheisimpäin ystäväini seurassa saavuin Helsingin

rautatienasemalle, jonne jo oli keräyntynyt lukuisa ystäväjoukko

hyvästijättämään. Muuan näistä ystävistä kuiskasi korvaani

lohdutukseksi pitkää matkaa varten seuraavan jalon raamatunlauseen:

"Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä harhaile, sillä minä

olen sinua Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan myös sinua ja

tuen myös sinua minun vanhurskauteni oikealla kädellä" (Jes. 41:10).

Hetkisen kuluttua saapui matkatoverini, hänkin ystäviensä seuraamana.

Vielä kotvanen, lämmin kädenlyönti, juna vihelsi lähtömerkin. "Herra

olkoon kanssanne; hyvästi, hyvästi!" kuului ystäväin huulilta. Ja

varmaankin monen sydämmestä nousi Kaikkivaltiaan istuimen luo harras

rukous, että Hän varjelisi meitä tällä pitkällä, vaarallisella matkalla

ja antaisi meidän onnellisesti saapua takaisin kotiin. Näin olimme

alkaneet matkan Pietaria, Venäjän pääkaupunkia, kohden, jonne saavuimme

seuraavana päivänä klo. 11 e.pp.

Nuo muutamat tunnit, jotka meidän oli viipyminen Pietarissa, eivät

olleet minulle kaikkein mieluisinta laatua, syystä että alussa näytti

siltä, kuin minun olisi ollut pakko keskeyttää matkani ja erota

toveristani. Syy siihen oli taloudellista laatua. Meidän hyvässä

pääkaupungissamme en ollut ainoastakaan pankista saanut kultafrankin

rahoja, joita olisin matkalla tarvinnut, jonka vuoksi lunastin

Buda-Pestissä maksettavan vekselin. Viimeisessä hetkessä

matkasuunnitelmamme kuitenkin muuttui siten, ett'emme tulleetkaan

matkustamaan äsken mainitun kaupungin kautta, vaan suoraa tietä halki

Venäjän maan. Tämän ilmoitin johtajalle siinä pankissa, josta olin

vekselin ostanut. Hän lupasi hyväntahtoisesti seuraavana aamuna

sähköteitse ilmoittaa asiasta erääseen Pietarin pankkiin, jotta minä

saisin sieltä nostaa rahat. Mutta sähkösanomaa ei ollutkaan tullut, eikä

sitä kuulunut koko sinä aikana, jolloin minä pankissa odotin. Monen

mutkan perästä minä kuitenkin sain pankinjohtajan uskomaan, että minä

olin se, joksi itseni ilmoitin ja että kuljin rehellisillä teillä, ja

hän maksoi minulle puheena olevan vekselin. Tässä puuhassa oli kuitenkin

aika kulunut niin täpärälle, että minä töin tuskin kerkisin ajoissa

junalle. Matkatoverini, jolla ei ollut vähääkään aavistusta minun

pulastani, oli levottomana odottanut minua ja asettanut kaikki kuntoon

matkaa varten. Piletti ostettiin aina Odessaan asti. Nyt alkoi siis tuo

pitkä matka kautta avaran Venäjän maan. Levottomana odotellessaan oli

matkatoverini saanut itselleen istumapaikan muutamassa vaunussa, jossa

kuitenkaan ei ollut sijaa minulle. Meidän täytyi siis olla erossa koko

matka Pietarista Moskovaan. Ainoastaan suuremmilla asemilla saimme

tavata toistamme. Kansaa oli tungokseen asti kaikissa vaunuissa, ja,

joka kerran oli paikan saanut, sen täytyi istua siinä ihan kuin kiinni

naulittuna. Keskellä ihmisjoukkoa, jonka kieltä en ymmärtänyt enkä

osannut puhua, oli minulla aikaa vaipua omiin ajatuksiini, jotka nyt

kokonaan minut valtasivat. Viime päivien tapahtumat, itse matkan

tarkoitus j.n.e. esiintyivät selvinä sieluni silmäin eteen. Tulevaisuus

kangasti edessäni tuntemattomana mutta ihanteellisen kauniina. Odotinhan

niin paljon tästä matkasta. Nythän oli toteutuva tuo kaukainen toiveeni

kerran päästä pyhään maahan, ihmeitten maahan. Mutta matka tuntui niin

pitkältä ja vaivaloiselta, se oli täynnä lukemattomia vaaroja ja

vastuksia. Sen vuoksi lähetin palavan rukouksen Herran puoleen, joka

kuulee sydämmemme hiljaiset huokauksetkin:. "Herra, anna minulle voimaa

voittamaan kaikki vastukset ja suojele minua kohtaavista vaaroista;

vahvista ja tue ruumistani ja sieluani kaikkivaltiaalla kädelläsi!" Ja

tämä rukous loi sieluuni ihmeellisen rauhan; minä olin vakuutettu siitä,

että Herra oli oleva kanssani matkalla.

Ne seudut, joita Pietarin ja Moskovan välisellä matkalla saattoi vaunun

ikkunasta nähdä, olivat tosin laajat, mutta tuiki yksitoikkoiset. Niin

kauas kuin silmä kantoi, näki edessään viljeltyjä ketoja tai aavoja

aroja. Siellä täällä oli joitakuita kurjannäköisiä kyliä, muutamia

taloja ja joku kreikkalais-katolilainen kirkko, jotka loivat

ympäristöön jonkun verran vaihtelevaisuutta. Matkatoverini ristivät

rintaansa joka kerta, kuin juna kulki jonkun kirkon ohitse. Etenkin oli

muuan minun läheisyydessäni istuva, puoleksi herran, puoleksi

talonpojan näköinen henkilö, jolla oli hurskaat, milt'ei askeettiset

kasvot, hyvin tunnollinen tämän velvollisuuden täyttämisessä.

Vähitellen alkoi aurinko laskeutua ja varjot pitenivät. Yö saapui, yö,

joka ei laisinkaan ole mieluisa sille, jonka täytyy viettää levon aika

rautatievaunussa vierasten ihmisten keskellä, joiden kieltä ei ymmärrä.

Paitsi sitä, että ehdottomasti tuntee jonkuulaista levottomuutta

tavaroittensa ja matkarahojensa säilymisestä, oli minun ahtauden vuoksi

mahdoton nukkua. Aika kului siis ylen hitaasti. Aamun tulo oli, kuten

ainakin sellaisissa tilaisuuksissa, hartaasti odotettu. Idän taivas

alkoikin vähitellen ruskottaa ja pian nousi aurinko kirkkaana, tuoden

mukanansa kauniin päivän. Se oli Huhtikuun 6 päivä. Kotimaassa, jossa

ajatukset yhä vaan asuivat, alkoivat ihmiset jo varustautua kirkkoon

oikealla tavalla viettääksensä tätä päivää. Sehän oli koko

protestanttisen kristikunnan pääsiäinen. Mieleeni johtui kalliin

Vapahtajamme ylösnouseminen, joka tänäpäivänä oli tutkisteluaineena

kaikilla kristityillä. Luin päivän tekstin ja evankelistain kertomukset

tästä jalosta aineesta, joka aina antaa uutta elämän voimaa kristitylle

maallisen vaelluksen aikana, olkoonpa hän missä paikassa ja millaisissa

oloissa tahansa. Annoin ajatusteni seurata vaimoja ja opetuslapsia

Jesuksen haudalle ja riemuitsin siitä, että minunkin matkani määrä oli

päästä sille paikalle, jossa tämä suuri ihme kerran on tapahtunut.

Sydämmeni täyttyi ilosta, ja minä kiitin elämän Herraa, joka syntisten

puolesta oli voittanut synnin, kuoleman sekä pimeyden voiman, ja

samalla tuntui tulevaisuus niin turvalliselta, kun tiesin, että elävä

Vapahtaja, synnin ja kuoleman voittaja, on meidän luonamme joka päivä

sanansa ja lupauksensa mukaan. Tällaiset ajatukset virkistävät mieltä

aution seudun läpi matkustaessa ja tuovat sieluun iloa ja rohkeutta.

Klo. 9 saavuimme Moskovaan, Venäjän sydämmeen ja muinaiseen

pääkaupunkiin. Siellä viivyttiin kolme tuntia.

Päivä oli kirkas ja ihana, ilma leuto, vaikka lunta vielä näkyi siellä

ja täällä kedoilla, ja kylmät tuulen henkäykset ilmaisivat, ettei kevät

vielä ollut tykkänään voittanut talven valtaa. Ei ainoatakaan pilveä

näkynyt kirkkaalla taivaalla. Kaikki luonnossa ennusti hyvää,

virkistäen yöllisestä valvonnasta väsyneen mielen. Heti asemalle

saavuttuamme tilasimme issikan, joutuaksemme niin pian kuin mahdollista

katselemaan kaupunkia, josta olimme kuulleet niin paljon puhuttavan.

Meille oli sanottu: "Ken mielii vähänkin oppia tuntemaan Venäjätä,

hänen täytyy nähdä Moskova." Etenkin käytimme nämät kolme tuntia tuon

kuuluisan Kremlin näkemiseen. Tämähän on Venäläisten mielestä kaikista

pyhin paikka koko valtakunnassa ja sitäpaitsi on se koko Moskovan

kaunistus. Kremlin muodostavat lukuisat kirkot ja keisarilliset

palatsit, jotka ovat rakennetut eräälle kukkulalle ja muurilla erotetut

muusta kaupungista. Kun "pyhän portin" kautta astuu Kremliin, täytyy

jokaisen jo portilla paljastaa päänsä. Venäläinen tekee sen lisäksi

ristinmerkin ja tuntee pyhää liikutusta; sillä hän tietää olevansa

pyhällä paikalla. Meidänkin täytyi paljastaa päämme portilla.

Kirkoista, joissa kävimme, on _Uspenskin_ katedraali suurin ja kaunein.

Siellä kruunataan Venäjän tsaarit, ja jo senkin vuoksi se on muita

pyhempi ja arvokkaampi. Rakennustavan puolesta se ei eroa tavallisista

Venäjän kirkoista. Itse sisustus on komea ja kallisarvoinen. Jo sisälle

astuessaan huomaa katsoja kolme ylen paksua, kallisarvoista pylvästä.

Jos luopi silmänsä mihin tahansa, niin joka paikasta huomaa, ett'ei

jumalankuvain eikä muiden koristusten suhteen ole tahdottu säästää

vaivoja eikä kustannuksia, kun on tahdottu saada tämä temppeli

ihanteellisimman kauniiksi. -- Venäläiset, jotka seuraavat vanhaa ajan

lukua, viettivät par'aikaa palmusunnuntaita, ja meidän kirkkoon

tullessamme toimitettiin juuri jumalanpalvelusta. Uspenskin katedraali

oli ahdinkoon asti täynnä kansaa, ja suunnattomat ihmisjoukot oven

ulkopuolella odottivat tilaisuutta päästä tähän pyhään paikkaan. Mekin

asetuimme odottavain joukkoon ja saimme seistä puolen tuntia oven

takana, ennenkuin pääsimme sisälle. Noin viisi sataa ihmistä, etenkin

miehiä, sekä ylhäisiä että alhaisia, tuli ulos kirkosta, sill'aikaa

kuin me odotimme. Suurella vaivalla saimme me joukon mukana

tunkeutuneeksi kansan täyttämään temppeliin. Kirkossa tuoksui pyhä

savu, erinomaisen kaunis kuorolaulu kehoitti läsnäolevia hartauteen, ja

joukko kallisarvoisiin messupaitoihin puettuja pappeja toimitti

jumalanpalvelusta. Seurakunnan käytös sekä kirkon sisässä että sen

edustalla todisti, että Venäläinen suuresti kunnioittaa pyhiä asioita,

temppeliä ja jumalanpalvelusta. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja hyvä

järjestys.

Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa kauan viipyä tässä temppelissä, sillä

aika alkoi käydä tiukalle. Kello oli hetkisen kuluttua 1/2 12, ja

meidän oli joutuminen junalle, jonka oli määrä klo 12 lähteä Kieviin ja

Odessaan. Moskova -- sivumennen mainitakseni -- ei tehnytkään meihin

erittäin suurenmoista vaikutusta, kun Pietarin kaupungin loisto ja

komeus oli vielä tuoreessa muistossa. Huoneet olivat mataloita, ja

yleinen siisteys ei ollut läheskään niin hyvällä kannalla, kuin olimme

odottaneet. Ilman kaipausta jätimme siis kaupungin, jatkaaksemme matkaa

etelään käsin. Edessämme oli kahden vuorokauden matka, jonka kestäessä

piti pysähdyttämän ainoastansa 2-3 tunnin ajaksi Kiev'iin.

Taaskin olivat rautatievaunut tungokseen asti täynnä; vaikea oli saada

siedettävää istumapaikkaa. Ensimmäinen ajatus istumaan päästä oli

taaskin: "mitenkä tällaisessa ahtaudessa saa yön kulumaan, kun ei

nukkumisesta voi olla puhettakaan." Mutta muu ei auttanut kuin tyytyä

osaansa. Tie kulki taaskin poikki aavojen tasankojen, jotka enimmäkseen

olivat viljelemättömät. Tuskinpa missään voipi matka tuntua

yksitoikkoisemmalta, kuin näillä seuduin. Varsinkin Suomalaiselle, joka

on tottunut näkemään vuoria, laaksoja, järviä ja virtoja, tuntui tämä

sanomattoman vastenmieliseltä. Sentähden hän kaipaa jonkunmoista

muutosta, jotain vaihtelevaisuutta, vaan turhaan, sillä tuntikausia

saapi katsella yhä vaan samaa. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkee vaan

aroja, jotka vielä tähän vuoden aikaan olivat paksun lumen peitossa.

Vasta silloin, kuin tulimme lähelle Kieviä, saivat seudut toisen

muodon. Näimme etäisyydessä vuoria eli oikeammin ylänköjä, yksinpä

vettäkin. Mitä edemmä matka kului, sitä enemmän aloimme ikävöidä

Kiev'iä, tuota Venäjän ensimmäistä pääkaupunkia. Oli jo Huhtikuun 7 p:n

ilta lähenemässä, kun muuan matkustajista, joka oli syntyjään

saksalainen, mutta oli vuosikausia oleskellut Moskovassa, lausui ilosta

loistavin silmin: "Kas, tuolla on vihdoinkin Kiev; tuolla näette

kirkot; tuolla ovat kukkulat; tuolla virtaa joki." Niinpä tottakin,

Kiev oli lähellä; me lähestyimme Dniepr-jokea, jonka rannalla Kiev'in

kauniit kirkot ja kunnianarvoisten luostarien muurit kohoavat korkeutta

kohden.

Kiev'iin pysähtyi juna 3 tunniksi, joka aika täytyi tarkoin käyttää,

jos mieli jossakin määrin oppia kaupunkia tuntemaan. Me kiiruhdimme

suoraa päätä saksalaisen papin luo, jonka tapasimmekin kotona. Pastori

W., 45 vuoden ikäinen mies, on ollut Kiev'issä 16 vuotta

sielunpaimenena ja tuntee sen vuoksi sangen tarkoin kaupungin ja

sikäläiset olot. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan ja sanoi, että

hänellä oli harras halu seurata meitä pyhälle maalle, mutta

virkavelvollisuudet estivät häntä näin pitkälle matkalle lähtemästä. Ja

vaikka yksin hänen rouvansakin kehoittamalla kehoitti häntä lähtemään

meidän seurassamme tuolle "intresantille retkelle", niin oli hän

pakotettu jättämään tuumansa tulevaisuuden varaan. Hän sanoi olevansa

hyvin tyytyväinen seurakuntaansa, johon kuuliin 2,500 à 2,800 jäsentä,

enimmäkseen luterilaisia. Myöskin on mainitussa seurakunnassa

reformeerattuja ja herrnhuteja, joiden sielunhoito on pastori W:n sekä

hänen virkaveljensä pastori J:n huolena. Seurakunnalla on oma kaunis

kirkkonsa sekä koulu ja pappila.

Viivyttyämme hetkisen aikaa pastori W:n kodissa, lähti hän näyttämään

meille kaupunkia, jossa on 200,000 asukasta. Kauniissa vaunuissa,

joiden eteen oli valjastettu kaksi hyvää hevosta, kuljetti hän meitä

paikasta paikkaan, jotta tuon lyhyen odotusajan kuluessa olisimme

ennättäneet nähdä edes muutamia kaupungin merkillisimmistä paikoista.

Näistä mainittakoon, paitsi kaupungin kauniita ympäristöjä ja ihania

puistoja, joita tapaa kaikkialla, Pyhän Antrean kirkko, joka kaupungin

keskiosassa majesteetillisena kohoaa korkeutta kohden, sekä Sofian

kirkko. Myöskin on muutamia muistopatsaita, esim. eräs ruhtinas

Gmilitzky'n kunniaksi pystytetty. Kadut ovat leveät ja säännölliset,

talot uudenaikaiset, useissa paikoin palatsintapaiset. Pastori W.

mainitsi, että kaupunki on niinä 16 vuotena, joina hän siellä on

asustanut, kaikin puolin melkoisesti edistynyt. Rautatie on suureksi

osaksi ollut syynä tähän edistykseen.

Saatuamme suosituskirjeen saksalaisen seurakunnan pastorille Odessaan,

lausuimme sydämmelliset jäähyväiset ystävälliselle isännällemme, joka

oli tuona lyhyenä oloaikanamme Kiev'issä toimittanut meille niin paljon

iloa, ja läksimme taas matkalle. Vielä yö ja kappale seuraavata päivää

oli meidän matkustaminen rautatiellä. Edessämme oli taasen tasanko,

ääretön, taivaan rantaa tavoitteleva tasanko. Uupuneina pitkästä

rautatiematkasta, jonka kestäessä emme olleet saaneet sanottavasti

levähtää, saavuimme tiistaina Huhtik. 8 p. klo 11 Odessan

rautatienasemalle, josta suoraa päätä lähdimme laivarantaan

tiedustamaan, millä laivalla pääsisimme poikki Mustanmeren

Konstantinopoliin. Toivomme mukaan tapasimmekin täällä "Asof"-nimisen

höyrylaivan, jonka oli määrä samana päivänä klo 4 lähteä kyntämään

Mustanmeren aaltoja, saattaen matkustajia Turkin pääkaupunkiin.

Vietyämme matkakapineet mainittuun höyrylaivaan ja ostettuamme piletit,

lähdimme tervehtämään saksalaisen seurakunnan pastoria, joka,

vastaanotettuaan meidät erittäin ystävällisesti, lähti näyttämään

meille tuota suurta kaupunkia, joka käsittää 300,000 asukasta ja oli

Venäjän etevimpiä kauppakaupunkeja sekä, rakennettuna eräälle

Mustanmeren rannalla olevalle ylänteelle, on asemansa puolesta hyvin

kaunis. Siellä olevaan saksalaiseen seurakuntaan, jolla on oma

kirkkonsa ja koulunsa, kuuluu 5-6 tuhatta jäsentä, jotka tunnustavat

luterilaista uskontoa. Luterilaisen seurakunnan ohessa on kaupungissa

myöskin noin 300 jäsentä käsittävä reformeerattu seurakunta, jolla on

oma pappinsa.

Meidän ollessamme pastori B:n luona toimitettiin meidän matkapassimme

Turkin konsulin tarkastettaviksi. Tällainen tarkastus on aivan

välttämätön, sillä ilman sitä emme olisi saaneet astua laivaan, emmekä

myöskään olisi päässeet Konstantinopoliin.

Lausuttuamme jäähyväiset ystävälliselle isännällemme, joka saattoi

meitä laivasillalle, alotimme tuon 36 tuntia kestävän matkan

Mustanmeren poikki, tuota asemansa puolesta ylistettyä Konstantinopolia

kohti. Ilma, joka monta päivää oli ollut kirkas ja lämmin, muuttui

yht'äkkiä kolkoksi ja sateiseksi.

Synkkänä ja uhkaavana lepäsi Mustameri edessämme. Salainen pelko

sydämmessä alotimme siis matkan tuolla vaarallisella merellä, joka

usein myrskysäällä on saanut aikaan suuria hävityksiä. Laiva, joka oli

sangen mukavasti sisustettu, huojuikin ankarasti pimeän tultua ja

kautta koko yön. Kaiken yötä satoi ankarasti, mutta aamulla klo 8

aikaan alkoivat aamuauringon säteet hajoittaa pilviä, ja klo 11 aikaan

oli ilma mitä ihanin, ainoastaan hiljainen tuuli keinutteli laivaa. --

Matkustajat laivalla muodostivat kirjavan joukon; siinä oli

kaikensukuisia ja kaikenkielisiä kansoja. Keskikannella oli suuri parvi

tatarilaisia, miehiä ja naisia "mollah'insa", eli pappinsa vartioimina.

Naisilla oli hunnut silmillä, miehet olivat jotenkin repaleisissa,

ohuissa lammasnahkapuvuissaan. Kenties he olivat matkalla Mekkaan,

saadaksensa Kaabassa, muhammettilaisten etevimmässä temppelissä,

palvella Allah'ia. Etu- ja takakannella taas oli ranskalaisia herroja

ja naisia, jotka hilpeän iloisina ja samalla sievistelevän sirosti

lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia. Sen lisäksi oli seurassa

turkkilaisia, jotka vilkkaasti puhelivat keskenään. Heidät tunsi

punaisista päähineistään (fezeistä), joiden mustat tupsut olivat

vilkkaassa liikkeessä heidän puhuessaan. Englantilaiset, joita laivalla

oli muutamia, tunsi vakaasta, arvokkaan hienosta käytöksestä.

Paitsi monenkaltaisia ja erikielisiä ihmisiä, oli laivalla suuri joukko

nautaeläimiä, jotka nekin olivat matkalla meren toiselle puolelle ja

sieltä sitten ties minnekä. Niiden luku nousi ainakin sataan. Sen

lisäksi kuului vielä matkaseurueeseen lukematon joukko siipikarjaa,

jonka keskeltä kuului yötä päivää kova kaakotus, ja pikku porsaita,

jotka pahasti vinkuivat. Näinmuodoin oli höyryalus monessa suhteessa

enemmän karjakarsinan kuin matkustajalaivan näköinen.

Kaunis ja suloinen Huhtik. 9 p. kului nopeasti, suoden meille

tarpeellista lepoa vaivaloisen rautatiematkan jälkeen. Illalla saimme

ihailla auringon laskua, joka olisi ollut mitä ihanin, elleivät

muutamat vähäpätöiset pilventönkät viimeisessä hetkessä olisi

verhonneet laskeuvaa aurinkoa. Viimeksi mainittu seikka antoi meille

aihetta pelätä: kunhan vaan ei huomisaamu, jolloin meidän oli

kulkeminen Bosporoksen läpi Konstantinopoliin, muuttuisi sateiseksi ja

meiltä menisi hukkaan mitä nautintorikkain hetki. Vielä yö -- ja

seuraavana aamuna tiesimme siis olevamme kauan kaihoamaimme Itämaitten

portilla.

Jo varahin kl. 1/2 3 aikaan torstaiaamuna Huhtik. 10 p. herätti meidät

suloisesta aamu-unesta ankara laivan kannelta kuuluva jyrinä, sillä

ankkuri laskettiin. Siitä huomasimme, että olimme jo saapuneet

Bosporoksen salmen suulle. Siinä meidän täytyi odottaa, kunnes aurinko

oli noussut, sillä yksikään laiva ei saa kulkea Bosporoksen läpi ennen

auringon nousua. Tätä kieltoa, joka on toimeenpantu jossain

rauhansovinnossa, täytyy jokaisen ilman poikkeusta noudattaa. Tämän

odotuksen aikana oli meillä kyllin aikaa valmistautua katselemaan sitä

suuremmoista näköalaa, joka hetkisen kuluttua oli avautuva eteemme.

Huomio oli tarkoin kiintynyt siihen, mitä nyt oli tuleva. Tämän

odotuksen aikana tapahtui matkatoverilleni pieni vahinko, sillä hän

matkakapineita kootessaan epähuomiosta kaatoi erään turkkilaisen

appelsiinikorin, niin että kaikki appelsiinit vierivät pitkin salin

lattiaa. Meillä oli suuri työ, ennenkuin saimme hedelmät kootuiksi

koriin ja asetetuiksi uudestaan järjestykseen. Ensiksi oli turkkilainen

hiukan harmissaan, mutta sitten hän leppyi ja näytti unohtaneen koko

jutun. Kello alkoi olla kuusi; idän ilma kävi punaiseksi ja aurinko

nousi taivaalle kirkkaana ja kauniina. Vielä hetkinen, muutamia

turkkilaisia postinkuljettajia tuli laivaan, ja laiva lähti liikkeelle.

Aamuilma tuntui kolealta ja kylmä tuuli teki olon laivan kannella vähän

vastenmieliseksi. Ihanat Bosporoksen rannat, joita kaunisti kevätkesän

kaunis vihannuus, pidättivät meitä kuitenkin kannella. Ja kun olimme

hetkisen katselleet noita ihmemaisemia, niin emme enää kylmää

tunteneetkaan. Huomiomme niin täydellisesti kiintyi meitä ympäröiviin

näköaloihin, että vilun tunne oli aivan poissa. Minun on mahdoton tässä

kuvata kaikkea sitä kauneutta, joka meitä ympäröi niiden 2 tunnin

kuluessa, joina höyrylaiva hiljaa luisti noiden korkeiden rantain

välitse kohden Konstantinopolia. Minulla tarvitsisi olla taidemaalarin

sivellin, voidakseni edes jossakin määrin kuvata niitä näköaloja, jotka

kevään raikkaassa vihannuudessa aamuauringon valaisemina avautuivat

eteemme. Molemmin puolin salmea, Aasian kuten Euroopankin puolella,

näkee mitä ihanimpia, moneen eri tapaan rakennettuja huviloita.

Useimmissa on tasaiset katot, jotka aina muistuttavat meitä siitä, että

olemme Itämailla. Uljasten puistojen, tuhansien hedelmäpuiden ja

loistavien kukkaispenkereiden ympäröiminä ne jättävät mieleen

katoamattoman muiston. Minä en uskalla ryhtyäkään kuvailemiseen, kun jo

edeltä päin tiedän kykenemättömyyteni siihen; kuvaus ei vähimmässäkään

määrässä vastaisi todellisuutta. Täytyy omin silmin nähdä tämä maisema,

saadakseen siitä oikean kuvan; sitä ei käy kynällä piirtää paperille.

Minä olen matkustanut Rein-joella ja nähnyt sen ihanat rannat

viinitarhoineen ja linnoineen, mutta Bosporos voitti kaiken sen

ihanuuden.

Mutta kauneimmatkin hetket ihmiselämässä häiriytyvät jostakin

vastenmielisyyden tunteesta, joka myrkyn tavalla hiipii turmelemaan ja

hävittämään. Eheän täydellistä nautintoa ei ole tässä syntisessä

maailmassa, tässä murheen laaksossa. Niin kävi nyt meillekin. Me

halusimme rauhassa nauttia kaikkea tätä ihanuutta, kuin Luoja oli

runsaalla kädellä kylvänyt luontoon; mutta pianpa meidän täytyi herätä

muistamaan, että vielä elimme synnin ja pahuuden maailmassa. Kuin

lähestyimme kuuluisaa suurvaltojen riitakapulaa Konstantinopolia,

Turkin vallan pääkaupunkia, jonka mielivallan ja julmuuden alla

kauneimmat maat ja monet kansat huokailevat, näimme matkan päässä

mustan jonon veneitä eli n.s. "kaikeja", väestönä kiljuvia ja pauhaavia

ihmisiä, jotka olivat tuota pikaa tulevat vaivaamaan meitä perin

vastenmielisellä tunkeilevaisuudellaan. Ja jo ennen, kuin höyrylaiva

vielä oikein pysähtyikään, takertuivat ne kiinni sen sivuihin ja

kiipesivät uskomattoman notkeasti ylös laivan kannelle joka puolelta.

Tuossa tuokiossa olimme noiden kiusanhenkien ympäröiminä, jotka

pakkautuivat joka taholta luo. Väkisinkin olivat ne riistää

matkatavarat ihan käsistämme. Kaikki tarjoutuivat meille kantajiksi ja

oppaiksi. Tuossa tunkeilussa täytyi käyttää kaikkea kykyään, voidakseen

pidättää heitä edes hiukankaan erossa ja säilyäkseen heidän

ryösteliäisyydeltänsä, joka näytti olevan vallan rajaton. Tässä saimme

siis ensi kerran vähän tutustua itämaiden satamatapoihin ja näihin

sellaisen kansan hurjiin poikiin, johon sivistys on vielä hyvin vähän

päässyt leviämään, ja jonka keskuudessa raaka voima vaikuttaa enimmän.

Sama näytelmä uudistui sitte jokaisessa seuraavassakin satamassa. Senpä

tähden niitä lähestyessä aina tuntuikin sisällistä levottomuutta;

olihan jo edeltä päin tietty, miten suuria hankaluuksia aina oli maalle

menossa.

Viimein onnistui meidän saada toimeen sopimus erään oppaan eli

"dragomaanin" kanssa, joka osasi vähän saksaa ja näytti hiukan

rehellisemmältä kuin toiset. Hän suostui määrä maksusta viemään meidät

sille höyrylaivalle, joka oli samana päivänä iltapuolella lähtevä

_Smyrnaan_, ja muuten opastella meitä kaupungissa. Hänen "kaikiinsa"

kannettiin matkatavaramme ja me siis jätimme "Asofin" turkkilaisineen,

tatarilaisineen, siipikarjoineen ja porsaineen, jossa laivassa jo

olimme jotenkin ruvenneet viihtymään, vaikka seura siinä olikin niin

kirjava. "Diana," se itävaltalainen laiva, jossa meidän tuli jatkaa

matkaamme, oli aivan lähellä, niin että muutamassa minuutissa pääsimme

sen sivulle. Kuitenkin oli meidän käytävä tullissa ennenkin saimme

toimittaa matkatavaramme uuteen laivaan. Tulliin nähden mainittakoon

tässä huvittava tapaus kuvaamaan Turkin valtakunnan tullioloja. Kuin jo

aioimme nostattaa kapineitamme Dianaan näimmekin pienen veneen eli

"kaikin", jossa istui kaksi miestä, kiiruhtavan luoksemme. Opas selitti

niiden olevan tullimiehiä, jotka tahtoivat tutkia tavaroitamme, mutta

lisäsi heti: "jos annatte heille 5 piasteria (noin 1 mk. 10 p:iä), niin

kyllä he tyytyvät ja menevät tiehensä." Ryhtymättä aukomaan

katseltavaksi tavaroitamme, joissa ei mitään kiellettyä ollut, ja siten

hukuttamaan muutenkin niukkaa aikaa, annoimme ennemmin mielellämmekin

dragomaanille 5 piasterin rahan, jota hän sormiensa välistä näytti

tullimiehille. [Sittemmin saimme kokea monestikin, että aina täytyy

lahjomalla selvittää tullitarkastukset, vaikka ei olekaan mitään

kiellettyä tavaraa. Jos ei mitään anna, purkavat tullimiehet tavaroita

moneen kertaan, lausuen ehtimiseen "bachschisch" sanaa.]

Toinen heistä ensin teeskenteli inhoavansa sellaista tullaamistapaa,

ehkäpä rahan pienuuden tähden; mutta kuin dragomaani, pitämättä siitä

lukua, heitti sen hopearahan heidän veneeseensä, käänsivät he nopeasti

"kaikinsa" ja sousivat tiehensä, nähtävästi hyvin tyytyväisinä

saaliiseensa. Tullauksen puolesta oli tällä kertaa selvitty, vaikka

kyllä sellaisella tavalla, josta saimme huonot ajatukset koko Turkin

vallan tullilaitoksesta. Hyvässä rauhassa saimme sitte toimittaa

tavaramme laivaan ja lähteä maalle katselemaan kaupunkia.

Rannassa täytyi meidän näyttää matkapassimme vartiavirkamiehelle.

Onneksi olivat ne näytetyt Turkin konsulille Odessassa; muuten olisimme

ehkä saaneet kääntyä pois tyhjin toimin, pääsemättä Konstantinopoliin

tai koko Turkin valtakuntaan. Juotuamme dragomaanin neuvosta ensin

kahvia turkkilaistapaan varsin mitättömässä kahvilassa, kiiruhdimme nyt

pitkin lokaisia katuja _Galatan tornille_, jossa muukalaiset

tavallisimmasti ensinnä käyvät, ihailemassa sieltä käsin kauneita,

laveita näköaloja ja saamassa yhteiskuvan kaupungista. Torni on

keski-ajalta, byzantinilaiselta aikakaudelta, ja sanotaan sitä

rakennusta "Kristuksen torniksi" (poru s tou Hristou eli tou staurou).

Se on muodoltaan pyöreä ja keski-aikaisten linnantornien kaltainen, 100

metriä korkea meren pinnasta lukien. Sen juurella on vielä jälkiä

vanhoista muureista, jotka ovat nähtäväsi kuuluneet linnoitukseen.

Luultavasti on siinä aikoinaan ollut linna, josta torni on jäännöksenä.

Ylös torniin noustaan jyrkkiä, hyvin epämukavia rappusia, joissa on 181

porrasta, jonka tähden nouseminen sinne on hyvin rasittava. Mutta vaiva

tuleekin runsaasti palkituksi, sillä päästyä kerran ylös on silmäin

edessä ihanimpia näköaloja. Tornin joka sivussa on aukenevia ikkunoita,

joista pääsee tornia ympäröivälle ulkoparvekkeelle kävelemään ja ihan

vapaasti näkemään kaikkea. Mitä kaikkea sillä kävelykierroksella on

nähtävänä, mitä kauneita näköaloja avautuu eteen, on minun mahdoton

kuvata. Siihen olisi tarpeen tarkempi tutustuminen kaupunkiin, kuin

minulla on. Katsojan huomiota kuitenkin heti vetävät puoleensa suuret

majesteetilliset moskeat (muhammettilaisten kirkot) kaikkine

minareetteineen (torneineen), joita siinä kaupungin-osassa, jota

sanotaan Stambuliksi, kaikkialta kohoelee kohti taivasta. Kaikkialla

näkyy, sieltä korkealta katsellen, myöskin ihmiskihermiä, jotka mitä

kummallisimmissa puvuissa lakkaamatta ovat liikkeessä. Kaikki näyttää

levottomasti aaltoilevalta mereltä. Tornista katsellen vasta oikein

osataan myöskin arvostella tälle kaupungille suodun, ihmeellisen ihanan

aseman suurenmoista kauneutta. Enempää kuin noin tuntikausi ei meillä

kuitenkaan ollut aikaa kuluttaa tässä paikassa, sillä meidän täytyi

kiiruhtaa Venäjän konsulin luo saamaan taas passeihimme näyttökirjoitus

matkamme jatkamista varten. Likaisia katuja myöten, jotka olivat

täynnänsä ihmisiä ja joilla ryysyiset kerjäläiset julkeimman

hävyttömästi tunkeutuivat päällemme, kävi matka konsulinvirastoon,

mutta turha oli tavoitella nyt sitä korkeaa herraa. Hänen sanottiin

olevan vasta klo 10 aikaan tavattavana virkahuoneessaan, joka oli

eräässä palatsimaisessa rakennuksessa. Tämän väliajan käytimme toisen

kaupungin-osan, Peran, katselemiseen, joka on vähän siistimpi ja

paremmin rakennettu sekä korkeammalla kuin _Galata_, ensimmäinen

kaupunginosa. Aina klo 12:teen asti täytyi meidän odotella ennen, kuin

saimme passeihimme konsulin kirjoituksen, eivätkä passit vielä

sittekään olleet valmiit, vaan piti ne välttämättä viedä vielä Turkin

konsulille. Monen vaivan ja vastuksen sekä maksun jälkeen päättyi tämä

varsin proosallinen historia siten, että me saimme käsiimme Turkin

kielellä, kummallisimmilla salaperäisillä merkeillä kirjoitetun

paperin, jossa sanottiin olevan merkittynä meidän ikämme, näkömme ja

kenties mitä kaikkea muuta. Muiden merkillisyyksien joukossa oli meistä

paperissa myöskin, että me olimme näöltämme valkoveriset. Ja verraten

turkkilaisiin ja etelämaalaisiin, jotka ovat mustia ja vaskenkarvaisia,

olikin tuo oikein. Meitähän nyt katseltiin turkkilaissilmillä -- tai

oikeastaan ei katseltu, sillä mies, joka kirjoitti passin, ei ollenkaan

nähnyt meitä, vaan ainoastaan dragomaanimme; mutta hänestä se oli

itsestään selvä asia, koskapa me olimme pohjolasta.

Vielä meillä oli kaksi tuntia aikaa; ne jäivät kaupungin merkillisimmän

osan varalle. Astuttuamme "_Kultaisen sarven_", poikki kolmanteen

kaupungin-osaan Stambuliin, jossa majesteetilliset moskeat ovat, otimme

hevoset ja vaunut päästäksemme sukkelammin paikasta paikkaan, jotka

vielä tahdoimme nähdä ennen lähtöä. Merestä syvälle kaupunkiin pitävän

lahdekkeen "_Kultaisen sarven_" poikki on silta, jossa ei ole mitään

muuta merkillistä kuin että se tavallisesti, mutta varsinkin

iltapäivillä, on täynnä ihmisiä mitä moninaisimmissa kirjavissa

puvuissa. Suurella vaivalla pääsimme tämän huutaman ja pauhaavan parven

läpi. Vapaus on siellä hyvin suuri, jonka tähden epäjärjestys ja

vallattomuus ovatkin vallalla. Mitään kieltoa ei kuulunut mistään päin;

yhtään järjestyksen valvojaa ei näkynyt. Jokainen näytti elävän miten

mielensä teki. Melkein ihan sillan päästä kohoaa juhlallisena ja

majesteetillisena eräs suurimmista moskeoista, nimeltä _Sultan Validé_.

Sen korkeilla, kaunisrakenteisilla rapuilla istui nyt melkoinen joukko

väkeä, paraastaan miehiä ja lapsia, jotka joutilaisuudessaan näyttivät

suuresti nauttivan olemassa olon suloutta. Kaikki näyttivät erittäin

iloisilta ja tyytyväisiltä. Me riensimme sen ohitse toiselle _Hagia

Sophia_ nimiselle moskealle, joka on Konstantinopolin arvokkain kirkko

Se on alkuaan vanha kreikkalainen kirkko, Justinianuksen rakentama,

mutta sittemmin muutettu muhammettilaiseksi moskeaksi. Kun turkkilaiset

vuonna 1452 valloittivat Konstantinopolin, pystytettiin sen kirkon

katolle puolikuu merkiksi muhammettilaisvallan koitosta. Kirkon

historia ulottuu taa päin aina hämärään muinaisuuteen saakka. Vuonna

326 Konstantinus Suuri, joka itse kääntyi kristinuskoon ja korotti sen

valtion uskonnoksi, perusti temppelin, jota Konstantius vuonna 360

suurensi ja kaunisti. Vuonna 404, kirkko-isä Krysostomoksen aikana,

joutui tämä kirkko tulen uhriksi, mutta Teodosius rakennutti sen

uudestaan v. 415. Vuonna 532 paloi kirkko toisen kerran, mutta keisari

Justinianus päätti rakennuttaa sen taas jälkeen; ja se rakennettiin

niin suurenmoiseksi ja ihanaksi, että kauneudelta ja juhlallisuudelta

ei ollut sen vertaista. Juhlallinen ja majesteetillinen se on nytkin;

valtaavan vaikutuksen se tekee, kuin astutaan sisään. Ihmeteltävä on

mahtavan suuri keskikupooli, joka aina on omituisen valtaavana osana

byzantinilaisessa rakennustaiteessa. Kaikkialla katossa ja seinissä on

maalauksia, jotka lienevät viehättäviä ja suuriarvoisia

taiteentuntijalle. Muuten on koko kirkko hyvin suuri ja siitä kohoaa

neljä minareettia.

Meidän astuessamme sisään toimittivat muhammettilaiset paraikaa

puolipäivä-rukoustansa, jonkinlaista jumalanpalvelusta. Yleensä ei ole

kristityn lupa mennä moskeaan sellaiseen aikaan, jolloin mitä hyvänsä

jumalanpalvelusta pidetään, koska se saastuttaisi temppelin ja

jumalanpalveluksen. Meidän oppaamme oli kuitenkin niin tuttu vartialle,

että sai toimitetuksi meille pääsyn sisälle, vaikka puolipäivä-rukous

olikin paraillaan. Siten saimme hiukan katsahtaa muhammettilaisten

jumalanpalvelustakin, josta saanen kertoa muutamia sanoja.

Ennen kuin saimme astua temppeliin, täytyi meidän esihuoneessa ottaa

tohvelit, ett'emme saastaisilla jaloillamme koskisi sen lattiaan.

Keskellä avaraa lattiata, joka oli ylt'yleensä peitetty paksuilla,

kalleilla matoilla, istuivat "muselmannit", jalat allansa, suuressa

piirissä. Naiset istuivat erillään korkeammilla pengermillä, lähellä

miesten piiriä, niin että voivat hyvästi nähdä ja kuulla, mitä tehtiin

ja puhuttiin. Miespiirin keskus oli tyhjä. Rukous tapahtui siten, että

yksi luki edeltä ulkoa suruisella, yksitoikkoisella, kimakalla äänellä

jonkun värsyn alusta, ja, kun hän ehti lähelle värsyn loppua, yhtyivät

muut läsnä olijat edeltä lausujan sanoihin. Sitte alkoi taas toinen

samaan tapaan, ja värsyn lopulla yhtyivät taas muut samoin hänen

sanoihinsa. Sitä tekoansa tekivät he koko ajan, kuin me olimme

moskeassa. Kaikki näytti tapahtuvan edeltä määrätyn ja opitun kaavan

mukaan. Kävellessämme ympäri moskeaa näimme siellä täällä henkilöitä,

jotka hiljakseen toimittivat hartauttansa määrätyllä tavalla siten,

että lankesivat polvilleen ja löivät otsaansa lattiaan. Näimme myöskin

saarnatuolin, jossa oppaamme sanoi kirkon ylipäämiehen eräinä aikoina,

luultavasti suurina juhlina, saarnaavan Sultanin läsnä ollessa.

Jumalanpalvelus muuten minuun teki hyvin surettavan vaikutuksen.

Vakavuutta ja hartautta sekä intoa siinä kyllä näytti olevan, mutta

elämä, ilo ja rauha olivat poissa. Eikä se ole ihmekään, he kun eivät

tunne totista, elävää Jumalaa, ilmestynyttä Jesuksessa Kristuksessa

rakkaana, sovitettuna Isänä, jota ei palvella pakosta, vaan

rakkaudessa, hengessä ja totuudessa. Murhemielin läksin tästä paikasta

ja rukoushetkestä, joka oli herättänyt ainoastaan surun tunteita minun

mielessäni. Minun rukoukseni kuului näin: "Herra, anna evankeliumisi

valon pian paistaa tälle viheliäiselle kansalle, että he totuudessa

tuntisivat sinut ja saisivat kokea sydämmessänsä sinun rauhaasi!" Minun

sydämmeni myöskin paloi syvimmästä kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan,

joka oli antanut minun syntyä sellaisen kansan keskuudessa, jossa

Jumalan sanaa selvänä ja puhtaana saarnataan, ja ilmoittanut minulle

Pyhän Henkensä kautta armonsa salaisuuden ja saattanut minut totuuden

tietoon.

Kävimme vielä toisessakin moskeassa, joka oli siinä ihan lähellä,

nimeltä _Ahmedije_, voidaksemme niitä verrata toisiinsa. Tulo ja pääsy

sinne oli aivan saman kaltainen kuin äsken. Nyt siinä ei ollut mitään

jumalanpalvelusta, ainoastaan joitakuita henkilöitä toimittamassa

hartauttansa. Muuten elämä siellä oli omituista; kaikesta näkyi, että

muhammettilaiset itse eivät pidä varsin suuressa arvossa temppelejänsä.

Muutamat tosin rukoilivat Jumalaa, mutta muuten siellä juoksenteli

suuri joukko lapsia meluten hirveästi. Ja sitä paitsi oli siellä

muutamia työmiehiä korjailemassa jotakin; he laskivat leikkiä keskenään

ja löivät toisiaan laudanpäillä. Toisessa päässä istui muutamia pappeja

(mollaheja) ja lukivat kenties koraania. Me saimme sen käsityksen, että

papit ja palvelijat asuvat moskeoissa; ainakin siltä näytti, sillä

siellä oli vaatteita, ruoka-astioita, y.m. Kaikki tässä moskeassa osotti

epäjärjestystä.

Jätimme moskeat ja poikkesimme ohi mennessä _Janitschaarien museoon_,

josta mainittakoon, että siellä on suuri joukko vahakuvia

kaikenlaisissa eri puvuissa. Ken tahtoo tutkia Turkin historiaa,

hänelle siellä lienee paljo opettavaista.

Me puolestamme emme saaneet sanottavaa hyötyä siellä käynnistämme.

_Suuri basaari_, jonne sitte saavuimme, viehätti meitä enemmän ja

herätti meissä suurempaa ihmettelyä ja kummastusta. Se on oikea sokkelo

kapeine käytävineen, joille ilman opasta helposti eksyy. Puhtaus on

yhtä vähän siellä kuin muuallakaan kaupungissa mainittavan hyvä, jonka

tähden ilma on täynnä mitä tympeyttävimpiä höyryjä ja muutenkin

rasittavan ummehtunut. Koiria, joita Turkin pääkaupungissa on ylen

paljo, makailee kaikkialla, jonka tähden täytyy olla hyvin varoillaan,

ett'ei satu polkemaan niitä ja kaadu likaan, jonka vallassa maa eli

lattia on. Kauppatavaraa kaikenlaista on runsaasti. Kaikki, mitä

itämaat ja länsimaat tuottavat, menee täällä kaupaksi. Ihmisiä myöskin

on kaikkialla näissä kapeissa käytävissä, mutta minun arvatakseni

enempi myöjiä kuin ostajia. Meidän astuttuamme sisään, koettivat

myöjät, heti huomaten meidät muukalaisiksi, houkutellen ja puoliväkisin

vetää meitä myöntipaikkojensa luo päästäkseen tarjoelemaan meille

tavaroitansa. Täytyipä usein käyttää käsivoimaakin työnnellessä heitä

pois kimpustansa, ja ainoastaan suurella vaivalla pääsimme siinä eteen

päin ihmistungoksen lävitse. Tavallinen melu ja hälinä vallitsi

kaikkialla. Ostamisemme olivat vähäiset, emmekä niiden tähden olleet

sinne menneetkään. Me tahdoimme vain katsahtaa, miltä itämaalainen

basaari oikeastaan näyttää eurooppalaisesta. Matkakumppanini osti

itselleen turkkilaisen lakin, n.s. fezin, jota hän sitte monestikin

käytti ollakseen enimpäin maiden kaltainen, sekä muutamia neuloja, ja

minä vähän tupakkaa matkan varalle. Joka tavavasta pyydettiin ensinnä

suunnatonta hintaa, mutta voitiinpa niitä saada enempää kuin puolta

huokeammasta, jos osattiin tinkiä. Kuumuus ja inhottava haisu ajoivat

meidät sieltä piankin pois, ja tuntui oikein suloiselta hengittää

raittiimpaa ulko-ilmaa. Monesti olen perästäpäin kummastellut,

kuinka nuo ihmisraukat voivat elää ja viihtyä siinä hirveässä

siivottomuudessa, joka kaikkialla vallitsee noissa tavallaan

maanalaisissa käytävissä, joihin raitista ilmaa tuskin ollenkaan

pääsee.

Konstantinopolissa olomme aika oli täten vähitellen kulunut loppuun.

Me olimme jotakin nähneet ja huomanneet tästä merkillisestä

kaupungista, joka niin sanoaksemme on itämaiden porttina. Toisen kerran

astuimme "kultaisen sarven" poikki Stambulista Galataan, josta

soutajamme vei meidät "Diana" laivalle. Toivoimme saavamme viettää

ilman enempiä vastuksia lopun tästä päivästä, joka oli ollut niin rikas

vaiheista ja muistoista. Mutta toivomme ei toteutunut. Päästyämme

laivan kannelle kysäsimme onnettomuudeksemme soutajalta, paljonko hän

tahtoi vaivastaan, vaikka jo aamulla olimme sopineet maksusta. Luullen,

että me muka emme muistaneet, määräsi hän kymmenen kertaa suuremman

summan, kuin oli sovittu. Ja nyt täytyi ryhtyä uudestaan tinkimään

hänen kanssansa, joka ei suinkaan ollut helppo tehtävä. Me emme vielä

olleet tottuneet itämaiden tapoihin, emme tunteneet petollisuutta, joka

vallitsee kaikkialla. Sen tähden täytyi meidän tässä maksaa oppirahaa.

Kuusi kertaa enemmän, kuin sovittu summa oli, sai oppaamme ja läksi

tosin näköään tyytymättömänä, mutta sydämmessään iloiten, että oli

odottamatta saanut hankituksi niin hyvän päiväpalkan.

Höyrylaivaan oli jo kokountunut suuri joukko matkustavaisia monesta

maasta ja samoin kansallisuudeltaan ja kieleltään monenlaisia. Sopipa

sanoa, että siinä hyörivässä joukossa vallitsi täydellinen kielten

sekoitus. Itämaisista kielistä puhuttiin siinä Turkin, Arabian ja

Egyptin kieliä ja länsimaisista Italian, Ranskan, Saksan ja Kreikan.

Sellaista, joka olisi puhunut minun äidinkieltäni, suomea, ei ollut

yhtäkään tässä suuressa itämaiden laivassa. Mutta sitä vastoin tapasi

matkakumppanini saksalaisen lakitieteen tohtorin H:n, jonka kanssa hän

oli ennemmin ollut kirjevaihdossa juuri tästä itämaiden matkasta. Hän

yhtyi meihin, jonka tähden meitä nyt oli kolme ensi aikoina täst'edes.

Hän oli miellyttävä, iloinen ja puhelias mies, joka monesti leikillään

ja huvittavilla puheillaan sekä reippaalla laulullaan ilahutti suuresti

meitä kumpaakin. Minun oli kuitenkin usein hyvin vaikea ymmärtää häntä,

koska hän puhui Thyringin murretta, joka lienee vaikeimpia vieraan

tajuta. Jokapäiväinen harjoitus tuotti sentään minullekin jonkin verran

taitoa siinäkin. "Maantuomarin" nimellä hän sitte oli meidän

seurassamme koko kolmetoista päivää. Hän kun oli matkoihin tottunut ja

osasi kieliä, oli hänestä meille monesti suuri hyöty tällä matkalla.

Molemmilla meillä säilyy hän rakkaassa muistossa.

Höyrylaivan lähtöajaksi oli määrätty k:lo 4, mutta olipa se 5 jopa

6:kin ennen, kuin ruvettiin nostamaan ankkuria. Odotus-aikaa käytimme

seuran lähempään tarkasteluun, jossa nyt olimme ja olimme olevat koko

seitsemän päivää kestävän matkan Jaffaan. Sarvikarjalle, jota

Mustanmeren höyrylaivalla oli niin suuri joukko, ei ollut jätetty tilaa

"jumalatar Dianan" kannella. Ainoastaan kaksi lehmää ja vähä

siipikarjaa oli sinne tuotu matkan tarpeeksi. Mutta ihmisiin nähden oli

seura niin kirjava kuin mahdollista. Keskikannella oli suuri joukko

kreikkalaisia ja turkkilaisia kirjavissa repaleisissa puvuissa, monella

päässä fez eli turbaani heidän uskontonsa, muhammettilaisuuden,

merkkinä, muutamilla toisenlaiset päähineet. Laivassa oli täksi kertaa

tehty tilaa "haremille", jossa muhammettilaiset saattoivat vastuksitta

kuljettaa vaimojansa. Sitenpä oli matkalla tilaisuus tarkastella

Muhammedin uskolaisen perhe-elämää. Oli laivassa vielä muutamia

juutalaisia, miehiä ja naisia, jotka oli helppo tuntea israelilaisesta

kasvojen muodosta. Sekä etu- että peräsali oli moneen eri

kansallisuuteen kuuluvain matkustavaisten hallussa, vaikka heidän

lukunsa verraten ei ollutkaan suuri. Mihin nämä kaikki aikoivat, mikä

tarkoitus heidän matkallaan oli, ei voitu tietää. Se vain oli selvillä,

että he kaikki aikoivat pois Euroopasta; sillä kohtahan oli Euroopan

ranta jäävä kauas jäljelle, ja höyryn voimalla me riensimme

houkuttelevaa itää kohti.

Ennen lähtöä saimme vielä nähdä muhammettilaisen "iltarukouksen", jota

muutamat muselmannit toimittivat suurella avonaisella peräkannella.

Koska se oli omituinen laatuaan ja antoi minulle aihetta muutamiin

erittäin tärkeihin tutkistelemuksiin, kerron tässä yhteydessä sen

menon. Kaikkein ensiksi he ottivat tarkan selon ilmansuunnasta suuren

kompassin avulla, joka oli peräkannella, voidakseen kääntää kasvonsa

sinne päin, jossa pyhä kaupunki Mekka on. Sitte levitettiin

"rukouspeitteitä" kaikkialle kannelle; rikkaammat ja ylhäisemmät

riisuivat päällyskenkänsä, köyhät jalkineensa. Ja nyt asettuivat he

vierekkäin, säätyero heidän keskensä oli lakannut, kun astuivat Jumalan

eteen: rikkaita ja ylhäisiä seisoi köyhäin ja alhaisten vieressä.

Tuossa rikas ja ylhäinen pascha komeassa, kauniisti koristellussa

puvussaan seisoi köyhän, repaleisen uskonveljensä vieressä. Ensin he

seisoivat vähän aikaa ääneti, vakavina ja hartaina, kädet nostettuina

korville, kuin olisivat kuunnelleet jotakin tai odottaneet jonkinlaista

innostusta ylhäältä. Sitte he alkoivat hiljaa lausua muutamia sanoja ja

kumartaa syvään; viimein he laskeutuivat polvilleen ja löivät otsaansa

lattiaan. Kaikki tapahtui, kuten selvästi voi huomata, määrätyn kaavan

mukaan, koskapa kaikki toivat niin tarkkaan seurata toimitusta, langeta

yht'aikaa polvilleen, lyödä otsaansa lattiaan j.n.e. Miten monesti

polvia oli notkisteltava ja otsaa lyötävä lattiaan, näytti olevan

tarkkaan määrätty. Rukous muhammettilaisilla ei kuitenkaan ole rukousta

siinä merkityksessä, kuin me kristityt sitä käsitämme. Muhammettilaiset

eivät oikeastaan rukoile mitään Jumalalta; heidän rukouksensa on

ainoastaan Jumalan ominaisuuksien, kaikkivallan, viisauden, hyvyyden,

suuruuden j.n.e. tunnustamista. Syynä siihen, että he eivät rukoile

mitään Jumalalta, on fatalismi eli edeltä määrättyyn kohtaloon

uskominen, joka yleensä vallitsee muhammettilaisuudessa. Kaikki riippuu

kohtalosta, sokeasta sattumuksesta; kaikki on sen muuttumattoman lain

alaista; joka ihmisen täytyy välinpitämättömän tyynesti tyytyä siihen.

Jos esim. olet köyhä, niin täytyy sinun tyytyä siihen ja napisematta

nöyrästi taipua kovaan kohtaloon; jos on tehty paha työ, kohtalo se saa

kantaa siitäkin syyn, j.n.e.

Kun katselin tässä rukoustoimituksessa ilmeisesti näkyvää vakavuutta,

hartautta ja rohkeamielisyyttä, tuli mieleeni muutamia hyvinkin

terveellisiä mietiskelyjä. Muhammettilainen ei tunne totista, elävää

Jumalaa, joka on rakkaudesta ja laupeudesta ilmestynyt Jesuksessa

Kristuksessa sovitettuna Isänä, jolta me saamme rukoilla itsellemme

sekä ruumiillista että hengellistä hyvää. Ja hän kuitenkin rukoilee

vakavasti ja hartaasti. Kristityt tuntevat Hänet, tai heidän ainakin

pitäisi tuntea. Mutta ah, miten vähä vakavuutta, miten vähä hartautta

useinkin on heidän rukouksessaan. He ovat varsin usein kylmät,

välinpitämättömät rukouksessaan ja avuksi huutamisessaan.

Muhammettilainen rukoilee ahkerasti, joka päivä muistaa hän säädetyt

rukoushetket; hän pitää rukouksensa matkoillakin ja suuressa

ihmishälinässä. Vaan eikö kristitty varsin usein laiminlyö ihanimpiakin

tilaisuuksia kanssakäymiseen rukouksessa Herran kanssa ja saa siitä

sanomatonta vahinkoa sielullensa! Muhammettilainen ei häpeä

jumalanpalvelustansa; hän ei katso tarvitsevansa kammota julkisuutta.

Siitä syystä hän onkin joka tilaisuudessa uskonsa tunnustaja. Mutta

kristitty, eikö hän usein häpeä tunnustaa Herraansa maailman edessä ja

ole vaiti silloin, kuin hänen pitäisi puhua Hänestä, joka on lunastanut

hänet verellään. Häveten itseäni sekä uskonveljiäni ja sisariani

ajattelin tätä kaikkea siinä katsellessani tätä rukoushetkeä, jota nämä

muhammettilaiset pitivät. Ja sydämmen ahdistuksella ja levottomuudella

minä tunnustin syntini Jumalalle ja huokasin itsekseni: "Herra, tee

minut täst'edes vakavaksi ja rohkeaksi rukoukseen ja tunnustukseen!"

Vielä katsahdimme muutamia kertoja Konstantinopoliin viimeisiksi

jäähyväisiksi. Olimmehan nähneet niin paljon yhdessä päivässä; olimme

nähneet niin paljon luonnon kauneutta, mutta myöskin ihmiskurjuutta,

pakanuutta, petollisuutta ja syntiä. Eivät siis tunteemme olleet

seoittamattoman puhtaita lähtiessämme tästä niin monin puolin

onnellisesta paikasta. Höyrylaiva lipui _Marmoramertä_ kohti. Sekin

väylä on kaunis ja ihana, mutta ei Bosporoksen vertainen, jonka olimme

aamulla nähneet. Aurinko viimeisillä säteillään kultasi minareetein

huippuja, jotka meistä näyttivät uiskentelevan kullassa.

Ihana, suloisen vilpoinen ilta alkoi, jollaista ei voi ollakaan

muualla, kuin näillä seuduin. Taaskin oli matkamme pää elävänä

sisällisten silmäimme edessä; kohta olimme pääsevät ylisteltyyn

itämaahan, aamuauringon maahan.

Herätessämme perjantaiaamuna 11 päivänä Huhtikuuta k:lo 1/2 6 olimme jo

_Gallipolin_ kohdalla. Yöllä olimme siis joutuneet yli Marmorameren, ja

nyt aikoi taas kapea väylä, _Hellespontti_ eli _Dardanellein salmi_.

Sekä Euroopan että Vähän-Aasian puolella on korkeat rannat, ja monta

oikein kaunista näköalaa on tässäkin salmessa matkustajan ihailla.

Muutamien tuntien kuluttua, meidän ihmetellessämme näitä ihanoita

näköaloja, jotka aamuauringon kirkkaassa valossa loistivat kevään

täysinäisessä kauneudessa, lähestyimme muinaista _Troijaa_, jonka

nykyinen nimi on _Kum Kaleh_. Siellä oli kuuluisa muinaistutkija

Schliemann apulaisineen paraillaan kaivelemistyössä, josta muinaistiede

varmaan saa paljon uutta lisää. Hänen väsymätön työnsä tähän suuntaan

on jo paljon valaissut hämärässä muinaisuudessa eläneiden kansojen

elämää ja tapoja. Ateenassa me sittemmin näimme kokonaisen museon hänen

nimellään, ja siinä on iso kokoelma arvokkaita esineitä, kaivettuja

paikoista, joissa muinoin on ollut kuuluisia kaupunkeja.

Noin k:lo 12 pysähtyi höyrylaivamme _Tenedos- eli Trinitatis_-saaren

edustalle kahdeksi tunniksi purkamaan lastia ja ottamaan uutta. Tämä

saari korkeine kukkuloineen, öljypuistoineen, puu- ja kasvitarhoineen

on varsin kaunis. Vientitavaran sieltä sanottiin olevan parastaan

öljymarjoja ja öljyä. Suuri joukko veneitä kokountui, meidän

lähestyessämme rantaa, höyrylaivan ympärille kuljettamaan rahtitavaraa

maalle. Veneiden väestössä syntyi hirveä hälinä; kuului kirkunaa ja

huutelemista, näkyi käsien ja jalkain huiskuttamista; jokainen näkyi

tahtovan saada jotain veneeseensä ansaitakseen jotakin, eivätkä he

huolineet mitään järjestyksestä. Siinä saimme taaskin nähdä itämaiden

säännötöntä, meluista elämää. Me itseksemme iloitsimme, että meidän ei

tarvinnut joutua noiden ihmisten tunkeilevaisuuden tielle, joka varmaan

ei olisi ollut vähääkään miellyttävää; me vain syrjästä katselimme

heidän elämäänsä ja viitteitänsä. Läheiselle rannalle oli kokoutunut

suuri ihmisjoukko, varsinkin naisia ja lapsia, jotka näyttivät suuresti

nauttivan olemassa olon suloa ja iloitsevan edessään olevasta

näytelmästä. Kaikki olivat juhlapuvussa, sillä nyt oli perjantai, joka

on muhammettilaisten pyhäpäivä. Kaupunki saaressa ei ollut suuri.

Huomiomme kiintyi varsinkin monilukuisiin ja hyvin omituisiin

tuulimyllyihin, joita näkyi kaikkialta kunnailta. "Maantuomarimme" teki

päiväkirjaansa kuvan niiden piirteistäkin, luultavasti näyttääkseen

niitä joskus huvin vuoksi ystävilleen kotimaassa. Saattaahan sellainen

olla jonkinlaisena luonteenkuvapiirteenä tästä pienestä Tenedos- eli

Trinitatis-saaresta.

Enimmän kuitenkin minun ja matkakumppanini ajatukset kiintyivät siihen

asiaan, että me kohta olimme nyt ensi kerran matkallamme pääsevät

lähelle raamatussa mainittuja paikkoja. Olihan pakanain apostoli

Paavali matkustellut näillä paikoin, kun hän 2:lla lähetysmatkallaan

tuli Vähästä-Aasiasta Euroopan puolelle, kuten sanotaan Ap. T. 16:11:

"Me purjehdimme Troadasta ja juoksimme kohdastansa Samotraakiaan."

_Troas on Vähän-Aasian ja Samotraakia Euroopan puolella_. Tieto, että

ap. Paavali, jonka matkoista olin niin monesti lukenut, saarnannut ja

opettanut koulussa, oli matkustellut juuri näillä vesillä, täytti

sydämmeni monenlaisilla ajatuksilla. "Kristuksen rakkaus" oli

pakottanut häntä antautumaan kaikkiin vastuksiin ja puutteihin, joita

hänen aikanaan ihan varmaan oli sellaisilla matkoilla näillä

tuntemattomilla ja vaarallisilla vesillä. Hän piti evankeliumin-virkaa

niin korkeana, että ei vaara eikä puute, ei vankeus eikä

marttyyri-kuolema voinut pidättää häntä julistamasta _Kristuksen

evankeliumia_, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle

autuudeksi (Rom. 1:16). Tämän evankeliumin puolelta ja sen julistamisen

tähden uhrasi hän kaikki tässä mailmassa. Eikö siinä kauniissa

esimerkissä ole suuri opetus, neuvo ja kehoitus jokaiselle evankeliumin

sanansaattajalle? -- Täst'edes jouduimme usein lähelle niitä paikkoja,

joissa raamatullinen kertomus liikkuu.

Illan tullessa samana päivänä, kun jo alkoi hämärtää ja aurinko oli

viimeisillä kultasäteillään punannut välimeren sinipintaa, saavuimme

_Mytilini-, Mitylene eli Lesbos_-saaren rannalle, jossa laiva taas

pysähtyi erittäin ihanaan pikku lahteen, _Midlidi_-kaupungin edustalle.

Koko saaressa, mutta varsinkin kaupungin ympärillä on kauneimpia

näköaloja. Korkeita kunnaita näkyi sen takaa maisemaa kaunistamassa.

Ilta oli kaunis ja lämmin. Vieno tuuli tosin saattoi veden sinipintaa

väreilemään; mutta pian lahti, jossa laiva oli ankkurissa, oli

rasvatyyni. Valot rantatalojen ikkunoista heijastivat salaperäistä

valoansa vedessä, ja kaikki teki koko näyttämön erinomaisen

ihastuttavaksi. -- Lähdettyä tästä lumoavasta paikasta istuimme kauan

kannella ihmetellen kirkasta, ihmeellistä tähtitaivasta, joka näytti

sitä kauniimmalta, mitä kauemmin sitä katselimme. Yhä useampia tähtiä

sukelsi esiin, niin että taivas viimein oli kuin täpö täyteen

kylvettynä kirkkaasti loistavia pikku kynttilöitä. Pohjantähtikin näkyi

ja muistutti rakasta kotia ja rakkaita omaisiamme, jotka ehkä juuri nyt

myöskin katselivat samaa tähteä, vaikka olimmekin satojen peninkulmain

päässä toisistamme. Sekä suruisia että iloisia tunteita liikkui

yht'aikaa sydämmissämme. Sellaisina hetkinä matkoilla tuntee enemmän

kuin tavallista koti-ikävää, vaikka mieli onkin enimmäkseen kääntynyt

eteen päin. Sellaista tähtitaivasta kuin täällä etelässä ei koskaan

saada nähdä ylhäällä pohjolassa.

Seuraavana aamuna, 12 p:nä Huhtikuuta, laski höyrylaiva Smyrnan lahteen

ja jo k:lo 6 ja 7 välillä pysähtyi satamaan samannimisen kaupungin

edustalle. Me olimme siis Vähän-Aasian rannalla. Kapteeni ilmoitti

meille täällä seisottavan aina seuraavan päivän iltapuolelle k:lo

2:teen asti. Tämä ilmoitus oli meille suloinen sanoma, koska siten

saimme tehdä pikku retkiä lähistöön ja muutenkin ottaa selkoa niiden

kristittyjen seurakuntain jäännöksistä, jotka kirkon ensi aikana olivat

täällä olleet niin merkilliset, joissa Herran omat apostolit olivat

vuosikausia eläneet, vaikuttaneet ja opettaneet, ja joille he olivat

kirjoittaneet monta niistä lähetyskirjeistä, joista armoa isoova sielu

vielä nykypäivänäkin voi saada lohdutusta, kuritusta, neuvoa, rauhaa ja

iloa elämän vaivaloisella tiellä.

Alkuperäisen aikeemme, jonka olimme tehneet jo kotona, saimme nyt

toteuttaa, nimittäin käydä muinaisessa _Efesoksessa_. Me kyllä tiesimme

jo edeltä päin, että Efesosta ei enään ole, että se kaikkine

suuruuksineen ja kauneuksineen on kokonaan hävinnyt ja että ei edes sen

nimeäkään enää näy kartoissa; mutta olihan kuitenkin jäljellä se maa,

se paikka, jossa tämä kaupunki muinoin oli ollut. Käveltyämme vähän

matkaa erittäin kaunista meren rantaa pitkin nousimme rautatiejunaan,

jonka sanottiin menevän muinaisen Efesoksen raunioille. Tie kulki mitä

kauneimpien seutujen kautta. Molemmin puolin oli kauniita mäkiä,

reheviä, suloisia viini- ja puutarhoja, siellä täällä kyliä ja tuon

tuostakin pikku jokia, jotka kuitenkin tähän vuoden aikaan jo olivat

osaksi kuivuneet. Vähän matkan päässä Smyrnasta näimme karavaanitiellä

joukon kameeleja, noita erämaan laivoja, jotka ajajinensa hitaasti

astuivat yksitellen rivissä, sälytettyinä kaikenlaisilla tavaroilla,

joita oli kuljetettava edelleen merta myöden höyryn avulla, ehkäpä

länsimaille. Siinäkin näimme erään puolen itämaiden elämästä, joka niin

monessa kohdassa eroaa länsimaiden elämästä. Klo 10.20 saavuimme

rautatiematkamme perille huononlaiseen _Ayasuluk_-nimiseen kylään,

jossa on noin 300 asukasta, ja jonka lähellä muinaisen Efesoksen

rauniot sanottiin olevan. Päivä oli ensin kirkas ja lämmin; mutta

siellä oleskelumme loppu-aikana vetäytyi taivas vähän pilveen, ja

putoilipa muutamia sadepisaroitakin. Asemalle päästyä alkoi 2 1/2

tunnin raskas astunta rasittavassa kuumuudessa. Ensin kävelimme

maantietä, joka tässä oli merkillisen hyvä, niin että sitä olisi voitu

ajaa vaunuillakin. (Ohimennen mainittakoon, että tiet yleensä ovat

hyvin huonot, paraastaan polkuja vain, joita myöten ei käy

matkustaminen muuten, kuin jalkaisin tai ratsain.) Hetkisen päästä

täytyi meidän kuitenkin kääntyä ylös vuorelle päin, joka oli edessämme

ja jossa toivoimme tapaavamme kaupungin muinaisjäännöksiä. Luulomme

toteutuikin hyvin pian, sillä raunioita löysimme korkealta rinteeltä,

ja ne olivat karttamme mukaan muinaisen Efesoksen jäännöksiä. Suuri

marmorimöhkäle oli ensimmäinen, kuin löysimme, ja siitä hakkasimme

itsellemme paloja muistoksi. Vähän matkan päässä siitä olivat koko

kaupungin rauniot, joista voimme saada jotenkin täydellisen kuvan tästä

merkillisestä kaupungista, joka ennen muinoin oli seisonut uhkaavana ja

ylpeänä kaikessa kauneudessaan ja komeudessaan. Koimme saada selon sen

"kilpailukentän", "teaatterin", y.m. paikoista. Kameeleja käveli siinä

syömässä, jossa muinoin iloiset ihmiset olivat uhranneet mailman

alttarilla ja vaeltaneet synnin huumauksissa turhuuden markkinoilla.

Palatessamme kylään vaivaloisen kävelyn jälkeen rasittavassa helteessä

tarkastelimme vielä "suuren _Dianan temppelin_" raunioita, josta ylpeät

efesolaiset muinoin olivat kerskanneet. Lähellä temppelin nyt jo hyvin

vähäpätöisiä raunioita ovat myöskin vanhan turkkilaisen moskean

jätteet. Siispä pakanuuden jäännöksiä kaikkialla, mihin päin hyvänsä

katsoo. Missä muinaisten kristittyjen kirkko, Jesuksen opetuslasten

kokouspaikka, jossa apostoli Paavalikin pitkänä oloaikanaan tässä

kaupungissa ja Jesuksen rakas opetuslapsi Johannes monivuotisena

vaikutus-aikanaan olivat saarnanneet, missä se oli, ei kukaan enää

tiedä; sen jäännöksetkin ovat joutuneet ihan unhotuksiin. Koko siellä

ollut seurakunta on hävinnyt maan päältä. Ja se oli kuitenkin kerran

ollut kukoistava, jopa kukoistavimpia, voimme sanoa. Kristuksen henki

vaikutti siellä voimakkaammin ja täydellisemmin, kuin missään muussa

paikassa. Se opetuslapsi, jota Herra rakasti ja joka ensimmäisessä

ehtoollispöydässä nojasi Jesuksen rintaa vasten, Johannes, oli siellä

vaikuttanut ehkäpä kolmekymmentä vuotta ja apostoli Paavali koko kolme

vuotta. Tälle seurakunnalle on Paavali kirjoittanut yhden syvällisimpiä

kirjeitänsä, jossa hän tuo ilmi jumalallisen armon täydellisyyden ja

salaisuuden. Sen vanhimmille hän kerran _Mileetoksessa_ matkallansa

Jerusalemiin puhui ne kauniit, sydämmelliset jäähyväissanat, jotka

vieläkin saamme lukea Ap. T. 20 luvussa. Johannes on Ilmestyskirjassa

maanpakopaikastaan _Patmos_-saaresta, Herransa käskystä kirjoittanut

tämän seurakunnan enkelille seuraavat huomioon otettavat sanat: "Näitä

sanoo se, joka niitä seitsemää tähteä pitää oikeassa kädessänsä joka

käy seitsemän kultaisen kynttiläjalan keskeltä: Minä tiedän sinun työs

ja tekos ja sinun kärsivällisyytes, ettet sinä voi kärsiä pahoja; sinä

olet niitä jo kiusannut, jotka heitänsä apostoliksi sanovat ja eivät

ole, ja löysit heidät valehtelijoiksi. Ja sinä kannoit ja kärseit, ja

minun nimeni tähden sinä työtä teit, ja et väsynyt. Mutta minulla on

sinua vastaan, että sinä sinun ensimmäisen rakkautes annoit ylön.

Muista siis, kustas lankesit pois, ja tee parannus ja tee niitä

ensimmäisiä töitä! Vaan jos ei, niin minä tulen sinulle pian ja syöksen

pois sinun kynttiläjalkas sijaltansa, ell'et sinä tee parannusta. Mutta

se sinulla on, että vihaat Nikolaitain töitä, joita minäkin vihaan.

Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnalle sanoo! Sen, joka

voittaa, annan minä elämän puusta syödä, kuin keskellä Jumalan

paratiisia on." (Ilm. k. 2:1-7.) Luultava on, että tämä seurakunta ei

tehnyt parannusta, ei johtanut mieleensä lankeemustaan, ei tehnyt

ensimmäisiä töitä, johon Herra kehoitti. Senpä tähden kynttiläjalka

syöstiinkin pois sijaltansa vakavaksi muistutukseksi jälkeentuleville,

kuinka suuri Herra on rakkaudessa ja hyvyydessä, mutta samalla ankara

niitä kohtaan, jotka eivät ota vaaria hänen varoituksistaan eivätkä tee

parannusta. Ehdottomasti johtui minulle seisoessani Efesoksen

raunioilla mieleen nämä läpi kaikkein aikojen kuuluvat varoitussanat:

"Joka luulee seisovansa, katsokoon, ett'ei hän lankee." Ja samalla

ajatellessani Dianan komeaa temppeliä, muinaisten Efesolaisten

kerskaamisen aihetta, elpyi sydämmessäni ajatus: "Mitä on kaikki

maailman suuruus ja ihanuus? Ainoastaan tomu ja tuhka." Rauniona on se

kerran saarnaava jälkimaailmalle: "kaikki on katoavaista, kaikki on

turhuutta; kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä, niinkuin

kedon kukkainen. Ruoho kuivuu pois ja kukkainen lakastuu, sillä Herra

puhalsi siihen; kansa tosin on ruoho. Ruoho kuivettuu ja kukkainen

lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy ijankaikkisesti." (Jes.

40:6-8.) Suruisissa ajatuksissa ja väsyksissä palasimme rautatien

asemalle, josta höyryhepo vei meidät takaisin Smyrnaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai, "Herran päivä", joksi Johannes U.

Testamentissa sanoo lepopäivää (Ilm. k. 1:10.) Aamu oli sumuinen ja

sateinen. Mutta siitä huolimatta läksimme jo aikaisin kävelemään

kaupungille. Hyvinhän vähän olimme sitä vielä tähän asti nähneet.

Astuskelimme ensin pitkin viehättävää rantalaituria, jota

matkakumppanini sanoivat monin puolin voivan verrata Neapoliin. Kun

sittemmin näin suuresti ylistellyn "kauniin Napolin" ja muistin tämän

matkakumppanieni lauseen, täytyi minunkin siihen yhtyä. Sitte alkoi

pitkä, vaivaloinen kävely ylös päin juutalaisten, muhammettilaisten ja

armenialaisten hautausmaitten ohitse, jotka ovat kaupungin itäisessä

ulkolaidassa, linnaa kohden, joka taas on mäellä pohjoispuolella

melkein ihan raunioina. Sieltä korkealta katsoen näyttää kaupunki

oikein sievältä ja miellyttävältä. Alaltaan se ei ole suuri, mutta sen

kadut ovat hyvin kapeat, joten siihen voi mahtuakin se suuri asujanten

paljous, kuin siinä sanottiin olevan. Meyerin matkakäsikirjan mukaan

asuu siellä 155,000 ihmistä seuraavissa ryhmissä: 75,000 kreikkalaista,

45,000 turkkilaista, 15,000 juutalaista, 10,000 katoolilaista, 6,000

armenialaista ja 4,000 muukalaista. Muuten kaupungin sisustasta

mainittakoon, että kadut ovat synkät ja likaiset, eivätkä kartanotkaan

ulkonäöltä juuri puoleensa vetävät. Ainoastaan sataman rannoilla on

monta rakennusta, jotka ulkopuoleensakin nähden voivat kilpailla

monenkin muhkean eurooppalaisen rakennuksen kanssa. -- Palattuamme

kävelyltä menimme "_basaariin_", jossa, kuten kaikkialla itämaisissa

basaareissa, oli suuret joukot ostajia ja myyjiä koolla. Tavallinen

meluinen elämä kohtasi meitä täälläkin. Muutamia vähäpätöisiä muistoja

ostimme ja tietysti täytyi niistä maksaa moninkertainen hinta. Muuten

huomautettakoon tässä, että myyjät tavallisesti pyytävät kolmin-,

nelinkertaista hintaa tavarastaan; mutta muukalainen tietysti ei voi

sitä alussa arvata, jonka tähden hän saa maksaa runsaasti oppirahaa.

Kerrottiinpa minulle erään myyjän kerran pyytäneen matosta 75 frankkia,

vaan myöneen sitte 10 frankista.

Kaikkialla on kahviloita, joissa näkyi runsaasti käyvän ihmisiä

nauttimassa kahvia turkkilaistapaan, ja "nargileh" (turkkilainen

vesipiippu) on myöskin tarjona niille, joilla on halua polttaa

sellaista. Pitkissä rivissä istuu turkkilaisia ja muita kaduilla ja

avonaisissa, ainoastaan kolmeseinäisissä huoneissa, imeskellen jaloa

tuoksua ja savua, jota näistä "nargileheista" lähtee. Tietysti

minunkin, kun olin polttaja, piti koettaa sitä kumppanieni suureksi

huviksi. Tässä en voi jättää kertomatta n.s. aamiaista, jonka söimme

tällä kävelyllä kaupungissa. Meillä oli ollut pitkä ja väsyttävä

kävelymatka ja vatsani vaatimukset alkoivat tulla yhä tuntuvammiksi.

Tulimme sitte erääseen paikkaan hyvin kapean ja likaisen kadun

varrelle, jossa mies, paidanhihat ylös käärittyinä, hiki otsassa, hyvin

innoissaan ja vakavana paistoi kauniita kotletteja, joita ohi kulkevat,

ahnaat ruokavieraat himokkaasti söivät. Ruoka näytti erittäin hyvin

maistuvan ja paljo siellä kävi syöjiä, koska tuon omituisen kokin

täytyi paistaa pannu toisensa jälkeen. Meidän nälkämme tuli vielä kahta

tuntuvammaksi tätä omituista ruokaa nähdessämme; mutta paikka muuten

näytti niin vähän miellyttävältä kuin mahdollista, koska huone eli koju

oli kaikkein huonoimpia ja likaisimpia. Mutta ruoan laitto oli

kuitenkin oikein siisti ja säännöllinen, jonka tähden rohkenimme

pysähtyä kokin hyvältä tuoksuvan, tilapäisen kyökin eteen. Ja heti

meidän pysähtyessämme pyyhittiin tuolit ja pöytä; sillä ehkä näytimme

siistimmiltä, kuin tavalliset ruokavieraat. Tuotiinpa meille myöskin

veitset ja kahvelit, joka ei suinkaan aina ole tavallista sellaisissa

paikoissa, vaan ruokaa enimmäkseen pidellään sormin. Eteemme tuotiin

syvä lautasellinen lämpöisiä, hyvänmakuisia kotletteja, seassa

arabialaista leipää. Sitä paitsi tuotiin kullekin meistä

juomalasillinen kirkasta Smyrnan viiniä, joka maistui hyvältä, mutta

oli kovin voimakasta. Harvoin minusta on aamiainen maistunut niin

hyvältä edes hienompi- ja runsaampivaraisessakaan pöydässä, kuin tässä

huonossa kojussa näiden omituisten naamojen keskellä. Eikä ruoka ollut

kalliskaan, -- ainoastaan noin 40 p:iä mieheltä. Ohi kulkevat tosin

vähän kummastellen katselivat meitä, mutta mitäpä me siitä. Jos

valokuvaaja olisi siinä sattunut olemaan läsnä, olisi hän varmaankin

meistä saanut hyvän aiheen harjoittaa taitoansa.

Vahvistuneina ja virkistyneinä läksimme etsimään

"_Diakonissa-laitosta_", jota aioimme tarkastella. Sillä

etsintämatkalla, joka ei suinkaan ollut helpointa, satuimme

armenialaisten kirkolle, jossa paraikaa pidettiin jumalanpalvelusta.

Väkeä oli läsnä sangen paljo; me yhdyimme kirkkoväkeen ja olimme

hetkisen siinä varsin omituisessa jumalanpalveluksessa. Monin puolin

oli se kreikkalais-katoolisen jumalanpalveluksen kaltaista; mutta

samalla kuitenkin perin toista. Laulu, jolla tässäkin oli tärkeä sija,

oli vallan toinen, kuin tavallisessa kreikkalais-katoolisessa

jumalanpalveluksessa: vastenmielistä kirkumista ja huutamista.

Sulosointuista, pehmoista, sointuvaa kuorolaulua, jota aina kuulee

kreikkalaisissa kirkoissa, ei täällä ollut. Muuten näyttivät

armenialaiset hyvin rakastavan kuvia ja ulkonaisia muotoja, kuten on

tavallista venäläisilläkin. Itse jumalanpalvelushuone oli hyvin

tavallinen eikä ansainnut erinäistä huomiota.

Sieltä saavuimme pitkän etsinnän jälkeen _Diakonissa-laitokselle_, joka

on Kaiserswerthin päälaitoksen haaraosasto. Omituiselta ja

miellyttävältä tuntui hiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi

kaikkialla, kun juuri olimme tulleet pauhuisesta ja meluisesta

katuelämästä. Laitoksessa on oma suuri, mukava ja kaunis kartano

sievine puutarhoineen, jossa sitrunna- ja pomeranssipuita ja palmuja

kasvaa. Tässä laitoksessa on ainoastaan "pensionaatti" ja "orpohuone";

"sairashuonetta" ei ole. "Sisaria" on kahdeksan, kaikki oppineita

Kaiserswerthissä ja kotoisin Saksasta. Johtajatar valitti, että työllä

ei yleensä ollut niin hyvää menestystä, kuin oli toivottu ja oli ollut

syytä toivoa. Sen oikeata syytä hän ei sanonut varmaan tietävänsä,

mutta luuli siksi paraastaan sitä asianhaaraa, että kaupungissa oli

niin monta muutakin, muiden kirkkokuntain perustamaa, saman laatuista

armeliaisuuslaitosta.

Smyrnassakin oli muinoin kukoistava kristitty seurakunta, koskapa Herra

apostolillansa Johanneksella kirjoitutti sen enkelille seuraavat sanat:

"Näitä sanoo ensimmäinen ja viimeinen, joka oli kuollut ja elää: Minä

tiedän sinun tekos ja vaivas ja köyhyytes (mutta sinä olet rikas), ja

niiden pilkan, jotka heitänsä juutalaisiksi sanovat ja eivät olekaan,

vaan ovat saatanan joukko. Älä sinä niitä ensinkään pelkää, kuin sinun

kärsimän pitää! Katso, perkele on muutamia teistä heittävä vankeuteen,

kiusattaa; ja teillä pitää oleman vaivaa kymmenen päivää. Ole

uskollinen kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan.

Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnille sanoo! Joka

voittaa, ei se toisella kuolemalla vahingoiteta." Tässä seurakunnassa

oli suuri kirkko-isä Polykarpus (kuoli marttyyrikuoleman v. 167) kerran

piispana ja vaikutti sen vaurastukseksi ja kasvamiseksi hengen ja

voiman todistuksella. Kerrotaan hänen olevan siellä haudattuna, vaikka

nyt ei enää tiedetä, missä paikassa hänen hautakumpunsa on, koska

kaupungissa on sen ajan jälkeen tapahtunut monta muutosta ja hävitystä.

Tämän seurakunnan kynttiläjalkaa tosin ei ole kokonansa syösty pois

sijaltansa, mutta totinen jumalanpelko ja elävä kristillisyys lienee

kuitenkin hyvin vähäinen tässä paikassa. Kerrottiin meille, että siellä

myöskin on saksalais-protestanttinen seurakunta, jossa on noin 70

jäsentä ja oma pappi, joka kuitenkin oli meidän siellä ollessamme

poissa matkalla. Omaa kirkkoa seurakunnalla ei ole, vaan täytyy sen

pitää jumalanpalveluksiansa yhdessä hollantilaisten ja ranskalaisten

kanssa heidän jumalanpalvelushuoneessaan. Protestanttisessa

jumalanpalveluksessa meillä ei tänä sunnuntaina ollut tilaisuutta

käydä.

Ennen kuin lopetan kertomukseni tästä kaupungista, mainittakoon vielä

omituisuutena lakkaamaton ammunta, joka alkoi jo lauantai-yönä. Joka

taholta kuului paukahtelemista yhtenään. Kaikkialla tarjoeltiin

kävelijöille paperipusseissa joitakin laitoksia, joita saattoi heittää

kadulle tai seinään, jolloin ne aikalailla paukahtivat. Sitä

leikittelivät kaikki, mutta varsinkin pikku pojat. Se näytti olevan

useimpien pääsiäisiloa, vaikka se vieraalle olikin hyvin vierasta ja

vastenmielistä. Muuten juhla oli jotenkin saman kaltainen, kuin viikon

muut päivät.

K:lo 2 nostettiin taas ankkuri ja "Diana", levättyään 1 1/2

vuorokautta, läksi uusia vaiheita ja toiveita kohti. Vähän ennen illan

tuloa laskettelimme _Mileetoksen_ ohitse, jossa Paavali piti edellä jo

mainitun jäähyväispuheensa Efesoksen seurakunnan vanhimmille.

Seuraavana aamuna jo aamupäivällä matkasimme _Kios- ja Samos_-saarten

ohitse, jotka myös ovat oikein kauniit ja tarjoavat matkustavaiselle

vaihetusta. Matkan päästä näkyi yksinäinen _Patmos_-saari, joka meille

ei ollut merkillinen kauneutensa tähden -- sitä noilla paljailla

kallioilla ei ole --, vaan siitä, että se opetuslapsi, jota Herra

rakasti, apostoli Johannes, oli tässä saaressa yksinäisyydessä

maanpakolaisena viettänyt vuosikausia ja nähnyt ne merkilliset näyt

kristillisen kirkon kehityksestä ja lopputarkoituksesta, jotka hän on

kirjoittanut muistiin Ilmestyskirjaan. Saarien ja luotojen ohitse

jatkui matka yhä, kunnes viimein iltapäivällä saavuimme _Rodokseen_,

jossa laiva taas seisoi muutamia tunteja. Koska päivä oli kaunis ja

vanha Johanniitti-kaupunki raunioineen, keskiaikaisine linnoineen,

varustuksineen ja muureineen tuntui houkuttelevalta, päätimme lähteä

sinne. Seuraamme oli tullut lisäksi eräs diakonissa Smyrnasta, joka

aikoi Beyrothiin. Kaupunki, vaikka erinomaisessa paikassa meren

rannalla, tekee surettavan vaikutuksen hävityksen tähden, joka sitä on

kohdannut. Kapeat, säännöttömät kadut, jotka pikemmin näyttävät vain

kylän kujilta, ovat muistoina sen vanhuudesta. Suuri ihmisjoukko oli

kokoutunut satamaan; suuri varovaisuus oli tarpeen säilyäkseen

taskuvarkailta, joiden sanottiin tällä saarella olevan erittäin

harjautuneet ammattiinsa. Tunkeilevampaa väkeä tuskin lienee muualla

tavattavana. Nähtyään muukalaisen tunkeutuvat kaikki oppaiksi, tietysti

maksusta. Yksin pienet pojatkin juoksevat jäljestä, pyytävät "yhden

frankin" ja tarjoutuvat oppaiksi. Varsinkin oli meillä paljo vastuksia

eräästä keski-ikäisestä, jotenkin kevytpukuisesta miehestä, joka ihan

väkisin tuppautui oppaaksi. Vaikka hänelle ilmoitimme, että hänen

apuansa emme tarvinneet, astuskeli hän kuitenkin edellämme, kertoen

sotkuisella Ranskan ja Saksan kielellä, mitä omituista tiesi mistäkin

paikasta. Matkakumppanini koettivat vuorotellen sanoa hänelle niin

voimakkaasti ja jyrkästi, kuin osasivat, sekä ranskaksi että saksaksi,

että hänen oli ihan turha kuluttaa aikaansa meidän tähtemme. Mutta

turhaan; mies ei ollut kuulevinaankaan heidän sanojansa. Koetettuaan

kaikkia keinoja sanoivat kumppanini, tietysti leikillä, minulle: "entä

jos sinä koettaisit puhutella häntä suomeksi; ehkä hän menisi

matkoihinsa!" Antamatta itseäni useammin tuohon pyydellä menin miehen

luo ja sanoin jyrkästi: "Mitä tahdotte meistä; menkää matkoihinne!"

Mies katsoi vähän kummastellen ja kysyvästi minuun, kääntyi pois ja

sanaakaan sanomatta meni tiehensä matkakumppanieni suureksi huviksi.

Luultavasti hän ei koskaan ennen ollut kuullut sanaakaan sellaista

kieltä. Matkakumppanejani se tästä lähtein usein huvitti; he

ihmettelivät Suomen kielen voimaa ja, milloin vastuksia sattui,

toivoivat he Suomen kielestä pelastusta. Yksin sanatkin kiintyivät niin

heidän mieleensä, että luultavasti muistavat ne koko ikänsä. -- Ilta oli

sitte kirkas ja lauhkea; kauan yötäkin istuimme kannella, laulellen

isänmaallisia lauluja kukin omalla kielellään, ihaellen ihmeen kaunista

tähtitaivasta, joka meillä oli yllämme kaikessa komeudessaan ja

majesteettiudessaan. Varsinkin rakastettava "maantuomarimme" väsymättä

viritti laulun toisensa perästä, vaikka ei ollutkaan varsinainen

laulaja. Laulukirja, jonka hän oli ottanut kotoa mukaansa, useinkin

johdatteli hänelle mieleen isänmaallisia säveliä.

Seuraava päivä, jolloin laskettelimme _Kyprosta_ kohti, oli sateinen ja

myrskyinen, jonka tähden enimmät matkustajat voivat pahoin ja pysyivät

hyteissään. Korkeina vieriskelivät Välimeren laineet, joiden poikitse

"Diana" raskaasti ponnisteli yhä eteen päin määrättyä levähdyspaikkaa

kohti. Aamulla 16 päivänä lähestyimme Kyprosta, jossa laiva pysähtyi

_Limasol_-kaupungin edustalle. Sieltä tuli paljo matkustavaisia

laivaan, jotka kuitenkin sitte jäivät saman saaren toiseen satamaan,

_Larnaca_-kaupunkiin. Tämä saari ei ole kirkon vanhimmassa historiassa

muuten merkillinen, kuin että apostoli Paavali lähetysmatkoillaan

oleskeli täälläkin ja että Justus oli täältä kotoisin (Ap. T. 4:37.)

Saari lienee kauneudelta ja hedelmällisyydeltä muiden vertainen ja

kuuluu nykyään Englannille, joka näkyi siitäkin, että parikymmentä

englantilaista punanuttuista ja valkolakkista sotamiestä nousi

_Limassol'ista_ laivaan. Tänäkin päivänä satoi vähän, ja laivan ollessa

_Larnacan_ edustalla kulki päällitsemme ankara ukkonen, jolloin vähän

aikaa satoi aika rankasti.

Nyt käännettiin laivan keula suoraan _Beyrothia_, erästä Syrian

rantakaupunkia kohti, jonka edustalle pysähdyimme seuraavana aamuna. Me

olimme siis itse "pyhän maan" ovella, jonne päin jo matkalla olimme

niin monesti ikävöiden katselleet. Taas oli ryhdyttävä tinkimään

venemiesten kanssa, joita melkoinen pauhaava ja huuteleva joukko tuota

pikaa kokoutui ympärillemme. Oli se oikea huutokauppa siitä, kuka

heistä veisi meidät huokeimmasta maalle ja toisi takaisin laivalle.

Palkkio määrättiin, me sanoimme jäähyväiset muutamille tutuille, jotka

aikoivat jäädä tässä maalle, ja reippaat miehet veivät meidät

kauniiseen kaupunkiin, jossa matkakumppanini on muistiin kirjoittanut

seuraavat sanat, jotka kauniisti ja sattuvasti lausuvat totuuden

(Sanomal. Finland n:o 148 v. 1890):

"Miten lumoavasti meitä siellä viehätti, jopa oikein huumasi Itämaa

rehevine rikkauksineen! Mikä ihmeellinen puutarha tuolla ylhäällä,

saksalaisen 'Johanniitti-hospitaalin', muhkean rakennuksen ympärillä;

miten komeita palmuja, öljypuita -- kuka niitä kaikkia voi

luetellakaan, näitä itämaiden kalliita kasveja! Meidän täytyi yhtyä

diakonissan mielipiteeseen, hänen, joka meitä opasti tässä ihanassa

puutarhassa, että Beyroth olisi myöskin luettava pyhään maahan, koska

Herra varmaan oli vaeltanut myöskin tällä Libanonin siunatulla

rinteellä, mennessään Tyroksen ja Sidonin maan ääriin" (Mark. 7:24.)

Beyroth'issa ihanan Välimeren rannalla, mitä kauneimmassa seudussa,

on noin 100,000 asujanta, muhammettilaisia, roomalais- ja

kreikkalais-katoolilaisia, maraniitteja ja vähäinen joukko

protestantteja. Se on rikas kaupunki ja harjoittaa suurta kauppaa;

kaikenlaisia itä- ja länsimaiden tuotteita kokoutuu sinne ja menee pian

kaupaksi. Asujanten luku, joka muutamia vuosia sitte oli 120,000, on

vähennyt, mistä syystä, lienee vaikea tietää.

Täällä heti tultuamme tutustuimme saksalaiseen hammaslääkäriin Gl:iin,

joka oli asunut siellä kolmattakymmentä vuotta. Hänestä meille oli sekä

meno- että paluumatkalla suurta apua, jota paitsi saimme häneltä

nauttia viehättävintä ystävyyttä. Hän vei meidät maatilallensa, joka

oli Libanonin juurella. Sillä huvimatkalla saimme jo joksikin osaksi

nähdä ihmeen ihanaa luontoa ja rehevää kasvirikkautta, jonka Luoja on

suonut tälle seudulle. Kaikki oli viehättävää, tunsipa melkein

joutuvansa vallan huumauksiin.

Vaihettelevasti vietetyn päivän jälkeen palasimme höyrylaivaan, joka

levättyään muutamia tunteja nosti ankkurinsa ja lähti _Jaffaan_.

Lähtiessä moni ennusti, että maalle pääsy Jaffassa oli tuleva vaikeaksi

seuraavana aamuna, koska tuuli kiihtyi yhä enemmän ja taivas, joka oli

enimmäkseen koko matkan ollut kirkkaana, muuttui synkän näköiseksi.

Välimeren laineet hyökkäilivät "Dianaamme" vastaan yhä suuremmalla

voimaila; laivan heilumiset tuntuivat monesti varsin vastenmielisiltä,

mutta yhä kuitenkin vähitellen lähenimme "luvatun maan" rantaa. Yöllä

matkustimme _Haifan_ ohitse, joka on ihmeellisen, majesteetillisen

_Karmelin_ juurella, jolla vuorella profeetta kerran koko Israelin

edessä toimitti merkillisen uhrin kuningas Achabin aikana (1 Kun. 18.)

Jo aikaisin aamun koitteessa oli _Saronin_ lakeus silmäimme edessä.

Aurinko nousi kirkkaana ja lämpöisenä idän taivaalle ja tuuli heikkeni,

mitä selvemmin "luvatun maan" piirteet alkoivat näkyä. Aikaisimmasta

aamusta asti seisoimme ylhäällä kannella tähystellen lakkaamatta sitä

maata, jota nähdäksemme olimme antautuneet pitkän matkan vaivoihin ja

puutteihin. Alkoipa odotus tuntua pitkältäkin; olisimme suoneet, että

"Diana" olisi vähän jouduttanut vauhtiansa, mutta se pysyi yhtä

levollisena, kuin tähänkin asti. Viimein ilmestyi näkyviin kaupunki,

jonka arvasimme _Jaffaksi_ eli muinaiseksi _Jopeksi_. Sen edustalle

pysähtyi laiva k:lo 9 aamulla. Jo paljon ennen, kuin ankkuri

laskettiin, kokoutui ympärille lukematon joukko veneitä, soutajina

kirkuvia, huutavia ja pauhaavia, mustanruskeita, valkoisia tai mustia

miehiä jotenkin keveässä puvussa, matkustavaisten "kiusanhenkiä."

Siihen olimme jo vähän tottuneet Konstantinopolissa, Smyrnassa ja

Beyrothissa. Uskomattoman notkeasti ja tottuneesti kiipesivät he

apinain tavalla joka taholta laivan sivuja pitkin ylös kannelle, ja

ennen, kuin oikein ehti tointuakaan, olivat ne jo ympärillä. Niille,

jotka eivät ennen ole käyneet itämailla, on elämä siellä vähän outo, se

kun ihan kokonaan eroaa Euroopan elämästä. Tuntui, kuin olisi yht'äkkiä

joutunut toiseen maailmaan. Euroopassa laivat tavallisesti pysähtyvät

satamoihin ja matkustavaiset saavat kaikessa mukavuudessa jonkun tai

muutamien, edes jotenkin hiljaisten kantajain avulla lähteä mihin

tahtovat. Mutta itämailla on ihan toisin. Jaffassa olisi ihan

mahdotonkin päästä satamaan, sitä kun ei olekaan, vaan ranta vielä

lisäksi on täpö täynnä salakareja. Matkustajan täytyy sen tähden aina

tinkiä näiden venemiesten kanssa, sillä mitään taksaa heillä ei ole ja

tavallisesti he vaativat hyvinkin suurta maksua tuosta rantaan viennin

vaivastaan. Kaikki tuo on hyvin ikävää. Ja yhä ikävämpää se vielä on

tunkeilemisen tähden, jota nuo sivistymättömät, raa'at ihmiset

osoittavat koko käytöksessään. Sill'aikaa, kuin jonkun kanssa tingitään

maksusta, koettavat jo toiset väkiste kiskoa käsiinsä matkakapineita.

Usein tuossa kinassa täytyy käyttää käsivoimiakin, sillä sanat eivät

aina tee toivottua, riittävää vaikutusta. Matkustavaisen ympärillä on

usein kymmenkuntakin miestä, jotka kaikki koettavat saada ansiota. Ja

vaikka viimein onnistuukin sopia määrätystä maksusta, niin hyvin

harvoin tai tuskin koskaan he kuitenkaan siihen tyytyvät rantaan

päästyä, vaan vaativat aina jotakuta markkaa enemmän ja koettavat

väkivallalla ja hellittämättömyydellä pakottaa matkustavaista

maksamaan. Tässä, niinkuin paljossa muussakin, tulee selvään ilmi

itämainen epärehellisyys, joka näyttää olevan syvälle juurtunut kansan

luonteeseen. Sellaisessa tapauksessa pitää matkustajan pysyä ihan

tyynenä ja maksaa sovittu summa sekä olla muka ihan ymmärtämättä

kiusanhenkensä tarkoitusta ja ryhtymättä enää mihinkään puheluun. Kyllä

hän viimein menee tiehensä tyhjennettyään tosin ensin koko varastonsa

julmimpia ja raa'impia haukkumasanoja, joita matkustavaisen tietysti

täytyy vain kärsivällisesti kuunnella. Eiväthän ne ihmisparat tiedä

parempaa. Ennemmin kuin ruveta vihassa haukkumaan takaisin, on

varsinkin kristityn velvollisuus tuntea sääliä näitä ruumiilliseen ja

hengelliseen viheliäisyyteen syvälle vaipuneita olentoja kohtaan.

Me antauduimme tavaroinemme erään venemiehen, neekerin, haltuun, joka

oli yli koko maailman tunnetun englantilaisen asiamiehen Cookin

lähettiläitä; siten, näet, pääsimme paraiten kaikista vastuksista,

vaikka saimmekin maksaa vähän runsaammin. Muutaman minuutin päästä jo

olimme tällä erittäin vaaralliseksi kuvaillulla matkalla luotojen ja

salakarien välitse rantaan. Vaarallinen se matka tosiaan onkin, koska

siellä kaikkialla on kiviä ja kareja, joihin vene voi myrskysäällä ja

aaltojen pauhatessa helposti tarttua kiinni sekä pahimmassa tapauksessa

kaatua ja auttamattomasti joutua hukkaan. Yksi väylä siinä vain on,

jota myöten vene voi päästä onnellisesti perille. Meille kävi matka

hyvin, koska myrsky oli tyyntynyt ja aaltojen pauhu hiljennyt.

Voimakkaat miehet vetelivät reippaasti muutamia kertoja airoilla, niin

me jo olimme kaikkien vaarojen ohitse tyynessä rannassa, jossa

asiamiehen käskyläinen otti vastaan meidät sekä tavarammekin niin

hyvin, että meidän ei tarvinnut edes avata matkalaukkujammekaan

tullimiehille. Luultavasti hän pisti muutamia piastereja tullimiehen

käteen ja siten oli siitä selvitty, sillä piastereilla niistä herroista

itämailla helpoimmin pääsee. Antamatta rahaa on vaikea päästä

mihinkään, vaikka ei olisikaan mitään kiellettyä. Jos sitä ei heti

itsestään huomata tai ei tahdota antaa, niin he pyytävät, ja jos ei

pidetä lukua heidän ensi pyynnöstään, kertoelevat he sitä lakkaamatta,

kunnes saavat hyvityksensä. Vaan jos annetaan heille vaikkapa vähänkin,

niin hän tullaamatta kuljettaa mitä hyvänsä, mikäli kunkin omatunto

sallii. Tämä kaikki tavallansa osoittaa kansan huonoa siveyskantaa ja

vielä enemmin alamaisiansa hirveästi turmelevan hallituksen, joka antaa

rankaisematta sellaista tapahtua. Mutta mitäpä puhunkaan siveydestä ja

hallituksesta? Laista, siveydestä, oikeudesta, hallituksesta ei tiedetä

paljoakaan "Ottomanin" valtakunnassa. Monta päivää sitte olimme jo

saaneet siitä kylliksi kokemusta.

Konstantinopolissa saamamme turkkilaiset passit täytyi näyttää ennen,

kuin saimme astua "pyhän maan" alueelle. Ohimennen mainittakoon, että

tätä passia täytyi sittemminkin tuon tuostakin tarkastuttaa ja siitä

maksaa palkkiota virkamiehille. Kaikessa rauhassa saimme sitte kävellä

kapeita, likaisia katuja kesäauringon paahteessa asiamiehen palvelijain

opastuksella. Huomiomme kiintyi varsinkin kirkuviin, likaisiin,

repaleisiin ihmisiin, kaikenlaisiin itämaiden kauppatavaroihin,

laihoihin kameeleihin, aaseihin, aasinajajiin y.m. Itämaiden tavallinen

pauhuinen elämä vallitsi kaikkialla. Asiamiehen palvelija saattoi

meidät saksalaisen siirtolan majataloon ja isäntä valmisti siellä

meille yksinkertaisen, maukkaan aamiaisen -- ensimmäisen aamiaisemme

"pyhässä maassa" -- meidän odotellessamme matkatavaroitamme. Tuntuipa

oikein suloiselta levähdys tässä majatalossa, jossa puhtaus ja

hiljaisuus vallitsi, kun juuri olimme tulleet meluavan, likaisen

ihmisjoukon keskeltä.

Mielemme kuitenkin paloi _Jerusalemiin_. Sen tähden kysyimmekin heti

isännältä, millä tavalla paraiten ja niin pian kuin mahdollista

pääsisimme sinne. Meidän onneksemme hellä juuri sattumalta oli

saksalainen _Hahn_, asuva Jerusalemissa ja kuuluva "templarilahkoon";

hän oli juuri tuonut kyytiä Jaffaan ja aikoi nyt lähteä paluumatkalle.

Sopimus hänen kanssansa saatiin pian tehdyksi ilman mitään vaikeuksia;

hän sitoutui viemään meidät perille jo samana päivänä. Klo 12 ajoi hän

vaununsa, kolme hevosta edessä, majatalon rappusten eteen, me nousimme

niihin, vaikka näyttivätkin perin yksinkertaisilta, ja nyt alkoi

kymmentuntinen ajo matkan perille, _Jerusalemiin_. Tasaisesti vierivät

vaunut erinomaisen hyvää tietä myöten, jonka molemmilla puolin kasvoi

lukematon joukko viljeltyjä, kukoistukseensa paraillaan puhkeavia

kaktuskasveja. Minua kummastutti, että niin paljo viljeltiin noita

kaktuksia, jotka eivät näöltään suinkaan ole kauniit, vaan päin vastoin

rumentavat muuten kauniita tietä, mutta vanha Hahn selitti niiden

tekevän hyviä hedelmiä, viikunia, joita syödään, ja sitä paitsi olevan

pitkien, teräväin piikkiensä tähden mainiona puutarhan aitana. Tuosta

seikasta minulla ei ollut tähän asti vähintäkään tietoa. Jaffassa,

joka on rakennettu amfiteaatterin muotoon, on paljon pomeransi-,

sitruuna- ja muita hedelmäpuu-tarhoja. Ilman-ala tässä Välimeren

rannalla on erittäin sovelias hedelmäpuiden viljelykselle. Pomeranssit

olivat juuri nyt kypsiä ja myöskenneltiin niitä tavattoman huokeasta

hinnasta. Piasterilla (= 21 1/2 Suomen pennillä) voitiin saada 40

suurta, mehukasta pomeranssia.

Ennen olin lukenut ja kuullut tien Jaffan ja Jerusalemin välillä olevan

huonoimpia maailmassa, niin että sitä tuskin voi matkustaa muuten, kuin

kameelilla, aasilla tai hevosella ratsastaen ja ainoastaan hyvin

vaivaloisesti vaunuilla. Tämän tähden minä vähän pelkäsinkin, mitenkä

jaksaisin istua kymmenen tuntia vaunuissa, kun jo ennestäänkin pitkä ja

väsyttävä matka oli paljon rasittanut voimia. Tämä pelko oli kuitenkin

ihan turha, koska tie oli sileä ja tasainen, kuin lattia, mitä

oivallisin viertotie, tehty pari vuotta sitte. Kuumuus, joka keskipäivän

hetkinä k:lo 12-3 on oikein paahtava, tuntui meistä hyvin

tuskalliselta, mutta pahin vastus oli kuitenkin miljoonista kärpäsistä,

joita kokoutui vaunuihimme, niin että meillä oli aika työ suojellessa

kasvojamme ja käsiämme.

Vähän matkan päässä kaupungista alkoi _Saronin lakeus_, jonka erittäin

kauneita lempikukkia mainitaan raamatussakin. Muun muassa vertaa ylkä

Salomon "Korkeassa veisussa" morsiantansa Saronin kukkaiseen sanoen:

"Minä olen Saronin kukkainen, kukoistus laaksossa. Niinkuin ruusu

orjantappuroissa, niin on minun armaani tytärten seassa"

(K. v. 2:1, 2.) Jesus pitäessään voimallista saarnaansa elämän

suruista, joiden ihmiset niin usein antavat mieltänsä raskauttaa

(Luuk. 12:27), ottaa esimerkiksi "kukkaiset kedolla" ja kehoittaa

ihmisiä katsomaan niitä, ihmettelemään ja iloitsemaan niiden

kauneudesta. Paha kyllä oli lempikukkien kukoistus-aika päättynyt jo

pari, kolme viikkoa sitte, jonka tähden emme saaneet nähdä niiden

kauneutta. Profeetta Herran käskystä ennustaessaan Judan kansan

onnettomuutta, turmiota ja hävitystä vertaa sitä Saronin kuivaan,

tasaiseen ketoon (Jes. 33:9; 65:10.) Kuivat kuin kanervakankaat ovat

Saronin tasangot tähän asti olleetkin, mutta ne alkavat taas kukoistaa.

Molemmin puolin tasaista tietä, jota ajoimme, oli nyt valtavia

vainioita, joissa nisu juuri tähän aikaan aikoi puhjeta tähkälle.

Vuodenaika oli siis kasvillisuuteen nähden edistynyt niin pitkälle,

kuin kotimaassa Heinäkuussa. Siellä täällä näkyi myöskin

maanviljelijöitä kyntämässä härjillä, jotka "olivat ikeen alla."

Suureksi kummastukseksemme näimme erään miehen kyntävän myöskin

kameelilla, jota tavallisesti käytetään kuormain kantajana. Ensi kerran

elämässäni näin juutalaisen maata viljelemässä. Näillä seuduin, kuten

muutamissa muissakin paikoin "pyhässä maassa," on joitakuita n.s.

"juutalais-siirtoloita", joissa juutalaisia kasvatetaan

maanviljelijöiksi.

Noin tunnin matkan päässä Jaffasta on vasemmalla puolen _Lud_ eli

_Lyd_, joka lienee muinainen _Lydda_, jossa apostoli Pietarin kerrotaan

parantaneen _Eneaksen_ ja oleskelleen silloin, kun opetuslapset

lähettivät kaksi miestä pyytämään häntä tulemaan Joppeen, jossa hän

sitte herätti _Tabitan_ kuolleista ja näki merkillisen näkynsä parkkari

Simonin huoneen katolla, josta hänelle selvisi, että evankeliumin

saarna ei ollut aiottu yksistään juutalaisille, vaan myöskin pakanoille

(Ap. T. 9:38 seur. ja 10 luk.) Lähellä on pieni kylä, nimeltä Dedshan,

s.o. "Dagonin temppeli", viimeinen muistomerkki filistealaisten

historiasta, muistuttavana sitä aikaa, jolloin he veivät pois Jumalan

arkin ja asettivat sen Dagon-jumalansa viereen hänen temppeliinsä

(1 Sam. 5:2 seur.). Sen lähellä ovat myöskin _Gazan_ ja _Aschdodin_

palatsit, jotka muistuttavat niitä kohdannutta hävityksen kauhistusta,

niin kuin profeetta Amos on niitä ennustanut vuosituhansia sitte.

Gazassahan vahvoista ruumiinvoimistaan tuttu Simson, joka oli 20 vuotta

ollut tuomarina Israelissa, kukisti Dagonin temppelin haudaten sen

raunioihin itsensä ja filistealaiset, kun hänet sokeana vietiin sinne

soittamaan suureen Dagonin uhrijuhlaan (Tuom. 16 l.). Melkein joka

hetki tulee siis tällä tiellä näkyviin paikkoja, joita mainitaan

raamatussa. Niissä nyt kuitenkin on ainoastaan huononpäiväisiä

arabialaiskyliä tai pelkkiä raunioita. Kaikki osottaa, miten Israelin

maa on hävitetty ja autioksi tehty, miten Jumalan tuomio ja kirous sitä

raskaasti painaa.

Kahden tunnin matkan päässä Jaffasta on kylä _Ramleh_, johon ensi

kerran pysähdyimme lepuuttamaan ja juottamaan hevosia. Se lienee ollut

muhkea kaupunki, ennenkuin ristiretkeläiset sen valloittivat. Nyt se ei

enää ansaitse huomiota muusta syystä, kuin siitä, että se on sama

paikka, kuin raamatussa mainittu _Arimatia_. Sen tähden se veti

puoleensa erittäin meidänkin huomiotamme. Sen ympäristö on kaikkialla

sangen hedelmällinen ja monin paikoin hyvästi viljelty. Lähitienoilla

näimme kaikkialla suuria lammas- ja vuohilaumoja, joita paimenet

käyttelivät laitumilla. Monella vuorenrinteellä oli niitä sadoittain.

Kuin katselin näitä laumoja, joissa lampaat ja vuohet olivat sekaisin,

muistui elävästi mieleeni Kristuksen vertaus viimeisestä tuomiosta

(Math. 25 l.). Minulle oli kerrottu, vai lienenkö jostakin

matkakertomuksesta lukenut, että lampaat Palestiinassa ovat valkoisia

ja vuohet mustia, jonka tähden nyt tarkastelin näitä laumoja ja tulin

siihen käsitykseen, että usein kyllä on niinkin, mutta ei aina; sillä

olipa siellä myöskin mustanpilkullisia lampaita ja valkeanpilkullisia

vuohia. Minun vielä katsellessani näitä laumoja ja paimenten käytöstä

tuli sisällisen silmäni edessä ihan selväksi Jesuksen vertaus hyvästä

paimenesta ja hänen lampaistaan (Joh. 10 l.). Paimen astuu edeltä,

kutsuu lampaitaan monella, hyvin erilaisella ja varsin omituisella

äänellä, joita lampaat tuntevat ja seuraavat paimentansa. Ne äänet ovat

sellaiset, että kukaan ei voi niitä matkia: Vieras, olkoonpa hän niihin

kuinka hyvänsä tottunut, ei saa houkutelluksi lampaita pois hänen

luotansa. Lampaat aina tuntevat oman paimenensa äänen. Usein ottaa

paimen pikku lampaita syliinsä tai myöskin suurempia olallensa.

Paimenen ja lammasten suhde näyttää olevan hyvin tuttava ja

ystävällinen.

Ramleh eli Arimatia on pyhässä raamatussa mainittu hurskaan _Samuelin_

vanhempien _Elkanan_ ja Hannan asuinpaikaksi. Siellä siis syntyi

Samuel, jota Hanna oli niin ahkerasti ja sydämmestänsä rukoillut

Herralta, josta hän sitte niin sydämmestänsä Herraa kiitti (1 Sam. 1 ja

2 l.), ja jonka hän sittemmin vei _Silon_ temppeliin ja pyhitti siellä

Herralle koko hänen ijäksensä. Samuel oli sitte, kuten tietty, Israelin

jaloimpia tuomareja, joka teki oikeutta kansan kesken siihen aikaan,

kun Israelilla ei vielä ollut kuningasta. -- Ramleh'issa asui myöskin

se "rikas mies", Josef, joka Nikodemuksen kanssa rohkeni, Jesuksen

häpeällisen kuoleman jälkeen ristinpuussa maailman syntein tähden,

kunniallisesti haudata hänen ruumiinsa. Rikkaalla Josefilla luultavasti

oli, kuten monella muullakin rikkaalla ja ylhäisellä henkilöllä, oma

hautapaikka pyhän Jerusalem-kaupungin lähellä. Hän oli valmistanut sen

itseään varten, hakkuuttanut sen kallioon, ja toivoi saavansa siinä

kerran levätä viimeistä untansa. Taikka hänellä kenties oli, paitsi

maatilaansa Arimatiassa (Ramlehissa), myöskin huvila Jerusalemin

muurien lähellä ja sen vieressä hautakumpu. Siihen aikaan oli hyvin

tavallista, että rikkailla oli sellaisia huviloita ja niiden vierellä

hautapaikat, joihin perheen jäsenet kuoltua laskettiin. Siitä voi vielä

nytkin saada vakuutuksen, jos katselee muinaisia hautoja, joita on koko

joukko lähellä Jerusalemia. Sellaiset hautapaikat välttämättä vielä

tänäänkin vetävät puoleensa matkustavaisten huomiota, koska niitä

katsellen voidaan saada jotenkin selvä kuva Jesuksen hautauksesta.

Seuraavassa luvussa, jossa tulee puhetta Jerusalemista ja sen

ympäristöstä, aion tarkemmin kertoa niiden laadun. Kun hautapaikka oli

asunnon vieressä, se alinomaa siinä muistutti tämän elämän

katoavaisuutta ja pysymättömyyttä. Niin Josefillekin, kun hän näki

kukkain taimivan, kasvavan ja taas lakastuvan oman hautansa kummulla.

"Ihminen on eläissänsä niinkuin ruoho; hän kukoistaa, niinkuin

kukkainen kedolla. Koska tuuli käy sen päällitse, niin ei hän enää

kestä, eikä hänen sijansa tunne häntä ensinkään. Mutta Herran armo

pysyy ijankaikkisesta ijankaikkiseen, hänen pelkääväistensä päälle"

(Ps. 103:15-17). Varmaan muistuttivat viereisellä haudalla kasvavat

kukat hänelle lakkaamatta näitä sanoja ja vaikuttivat, että hän odotti

Jumalan valtakunnan täydellisyyttä. Kun Herra Jesus, jota hän rakasti,

kuoli ristinpuussa, antoi Josef hänelle oman hautansa ja ennustus

(Jes. 53 l.) siten toteutui.

Lähellä Ramleh'ia tavataan useimmiten joukottain "spitaalisia", näitä

viheliäisiä, jotka ovat parantumattomia sairaita, hyljättyinä ja

erotettuina kaikista omaisistaan, jätettyinä omaan viheliäisyyteensä,

köyhyyteensä ja kurjuuteensa, ja joista Jesus vaeltaessansa maan päällä

paransi monta. He tavallisesti myöskin nyt, kuten Jesuksen aikana,

seisovat etäämpänä ja rukoilevat käheällä, läpitunkevalla äänellään

almuja ohikulkevilta, näytellen hirveästi typistyneitä jäseniään ja

huutaen "lepro." Minä en heitä vielä nähnyt täällä, sillä kuumuudesta

väsyksissä jäin minä kylään levähtämään. Mutta matkakumppanini

käydessään tornissa, joka on vähän matkan päässä ja lienee pystytetty

jonkun arabialaisen pyhimyksen muistoksi, ja josta on lavea näköala yli

koko seudun, sanoi nähneensä kaksi spitaalista ja antaneensa heille

"bachschisch" (lahjaa).

Ramleh'issa viivyimme ainoastaan noin tuntikauden; olihan vielä samana

päivänä ehdittävä Jerusalemiin. Ajettuamme vähän matkaa saavuimme

_Ajalon'in laaksoon_, joka on vuorensolan edustalla ennen kuin päästään

Juudan vuoristoon. Monesti olin minä raamatusta lukenut merkillisen

kertomuksen, kuinka aurinko seisoi alallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin

laaksossa, Israelin sotiessa Josuan johdolla _Amorealaisia_ vastaan

(Jos. 10:12, 14). Epäuskon sankarit ja Jumalan hylkääjät (ateistit),

jotka eivät voi tahi eivät tahdo käsittää Jumalan kaikkivaltaa, vaan

koettavat mitata Jumalan voimaa ja olemusta oman inhimillisen

lyhytnäköisyytensä mittakepillä, usein pilkkaavat ja nauravat tätä

kertomusta, jossa kaikkivaltiaan Jumalan voima yli luonnon, samoin kuin

hänen armonsakin, ilmestyy niin suurena ja ihanana. Kun ystävällinen

Hahn vanhus meille huusi, että me nyt olimme Ajalonin laaksossa,

katselin minä tarkkaavasti ja kunnioittavasti paikkaa, saadakseni sen

kuvan oikein pysyväiseksi mieleeni ja muistiini. Josuan kirjan kertomus

herätti minussa kunnioitusta tätä paikkaa kohtaan; olihan Herra siinä

tehnyt mitä suurimman ihmetyön. Laakso on avara ja nykyään varsin

hedelmällinen; noin puoli tuntia kului sitä ajaessa.

Tasanko loppui ja seutu muuttui vuoriseksi. Niin sanotut _Juudan

vuoret_ alkoivat; niiden rinteitä, jotka monin paikoin ovat hyvinkin

jyrkät, ajoimme sitte ylös alas. Mutta miten paljaita ja metsättömiä ne

olivat! Ainoastaan siellä täällä näkyi joku öljypuu; yksin ruohonkin

olivat lukemattomat lammas- ja vuohilaumat syöneet. Muuta ei näkynyt

kuin hiekkaa ja pikku kiviä. Seutu oli myöskin hyvin autio, joten se

teki minuun ihan toisenlaisen vaikutuksen, kuin olin odottanut. Siellä

täällä kukkuloilla oli turkkilaisten vahtimajoja. Viljelyksen merkkejä

näkyi harvoin. Vasemmalla puolen oli kaksi pikkukylää "_El Rubab_" ja

"_Latrun_", kuten ajuri niiden nimet ilmoitti. Viimemainitusta

sanottiin olleen kotoisin sen katuvaisen ryövärin, joka

ristiinnaulittiin yhdessä Jesuksen kanssa. Päästyämme niiden ohitse

ajoimme sitte vielä _Amoas_-kylän ohi, jota muutamat luulevat entiseksi

_Emaukseksi_, jonne kaksi opetuslasta meni Jesuksen ylösnousemispäivänä,

kuten Luukkas kertoo 24:ssä luvussaan. Mutta hyvin luultavasti siinä

luulossa ei ole mitään perää, koska matka Jerusalemista siihen kylään

on paljon pitempi, enin 60 vakomittaa eli n.s. Sabbatin matka.

Jo alkoi aurinko lähetä laskuansa (se menee maille vähän jälkeen

1/2 7:n) ja pimeä tulla, jonka tähden emme enää voineet tarkkaan nähdä

seuraavia merkillisiä paikkoja, niin kuin _Kirjat-Fearimia_ ja

_Ain-Rarimia_, joista viimemainitussa kylässä kerrotaan _Johannes

Kastajan_ syntyneen, joten se siis oli ollut hurskaan _Sakariaan_ ja

_Elisabetin_ asuinpaikka. Se oli oikealla puolen tiestä.

Levähdettyämme vähän aikaa pienessä kestikievarissa, joka oli tien

varrella, jatkoimme matkaa määräpaikkaamme kohti. Taivas oli kirkas ja

lukemattomat loistavain kynttiläin kaltaiset tähdet valaisivat sitä

lumoavalla loisteellaan. Äänetön hiljaisuus vallitsi ympärillämme ja

omituinen hämärä kaikkialla koko luonnossa. Sellainen hiljaisuus ja

hämärä herättävät aina omituisia ajatuksia risteilemään mielessä. Mekin

vaivuimme kokonaan ajatuksiimme, joita muu ei keskeyttänyt, kuin

silloin tällöin vanhan Hahnin yksityiset sanat. Siellä täällä näkyi

tulia välkkyvän ikkunoista, joita ei ole monta arabialaisissa kylissä.

Usein niitä ei ole ollenkaan noissa savimajoissa. Tavallisesti

näyttävät kylät hyvin viheliäisiltä, kuten ne todella ovatkin. Matkan

päästä katsoen on sellainen kylä, kuin savikasa, pikku reikiä siellä

täällä, joista auringon valo niukalti pääsee sisään. Meidän ajatustemme

pääesineenä oli se ihmeellinen tosiasia, että me olimme jonkun tunnin

päästä saapuvat Jerusalemiin. Yhä korkeammalle kävi matka hiljakseen.

Kaupunkihan on noin 3,000 jalan korkeudessa meren pinnasta lukien.

Kun kello jo lähestyi yhdeksää ja me olimme päässeet eräälle mäelle,

huusi vanha Hahn, käännyttyä eräästä tien polvikkeesta, ihan yht'äkkiä:

"kas, tuossa on Jerusalem!" Tulia näkyi monista ikkunoista välkkyvän.

Tuntui kuin olisimme heränneet jostakin horrostilasta, johon olimme

väsymyksestä vaipuneet, ja sanaa sanomatta me hattua nostaen

tervehdimme paikkaa, johon liittyy niin paljo sekä iloisia että

suruisia muistoja. Jerusalem oli siis edessämme ja muutaman minutin

päästä pysähtyivät vaunut _Jaffan portille_. Kaupunkiin ei voi eikä saa

ajaa vaunuilla, sillä kadut muurien sisällä ovat senlaatuiset, että

niitä myöten on ajoneuvoilla mahdoton päästä. Monin paikoin ovat ne

niin kapeat, että levittäen kätensä ulottuu seinään kummallekin puolen,

ehkäpä jostakin paikasta vieläkin kapeammat. Usein ne sitä paitsi ovat

kivitetyt loiviksi rappusiksi tai käytäviksi. Ratsain tai jalkaisin käy

liikkuminen kaupungissa, mutta ei ajaen. Matkakalut sentähden

nostettiin kahden arabialaisen kantajan selkään, jotka läksivät

hitaasti astumaan pitkin pimeitä, likaisia katuja majapaikkaamme kohti.

Montakin kantajaa tunkeutui taas ympärillemme, kaikki etsien ansiota ja

koettaen melkein väkisin kiskoa itselleen meidän tavaroitamme, jonka

tähden meidän taaskin täytyi käyttää käsivoimaa ja kovia sanoja, ennen

kuin pääsimme heistä eroon. Seuratessamme kantajiamme, jotka olivat

erittäin omituisessa puvussa, heillä kun näet oli yllä pitkä paita ja

sen päällä venäläisen niinimaton kaltainen, pitkä viitta, johon oli

leikattu reiät päätä ja käsiä varten ja joka aikoinaan ehkä lienee

ollut hyvinkin kirjava, kaunis ja siisti, mutta josta nyt oli jäljellä

ainoastaan likaisia repaleita, ajattelin ainakin minä vähän peljäten

tätä arveluttavaa matkaa vieraassa kaupungissa ja senlaisten miesten

seurassa, joiden kieltä emme ymmärtäneet sanaakaan. Saattoivathan he

viedä meitä mihin hyvänsä. Kaikki pelko oli kuitenkin turha, sillä

kymmenen minuutin päästä seisoimme rappusten edessä, joiden päällä me

lampun valossa näimme "Johanniittiritarien" tutun ristin ja siitä

tiesimme, että olimme oikein perillä. Nyt enää vain soittaa kelloa,

niin ovi aukesi ja meidät ystävällisesti otti vastaan "Johanniittein

vierasmajan" "hoitaja", vanha Bayer, joka sujuvalla Saksan kielellä

toivotti meille tervetuloa. Vielä kerran oli meillä pieni kiista

kantajain kanssa. Vaikka olimmekin sopineet maksusta, vaativat he nyt

moninkertaisesti. Ukko Bayer, kun tunsi maan olot, pelasti kuitenkin

hyvin pian meidät siitä pulasta. Siispä olimme päässeet rauhaan. Tuntui

oikein suloiselta tieto, että nyt olimme matkamme ensimmäisessä

määräpäässä, matkustettuamme yöt päivät kaksi viikkoa. Illallinen teen

ja bayerilaisoluen kanssa vahvisti väsyneitä voimiamme. Kello lähestyi

kymmentä, jonka tähden kävimme levolle, nukkumaan ensi yötä

Jerusalemissa. Tuntui tavattoman suloiselta riisuutua kahden viikon

päästä vaatteistaan, käydä pelotta levolle ja oikoa väsyneitä jäseniään

kunnollisessa vuoteessa, jota emme olleet saaneet tehdä koko matkalla

aina siitä asti, kuin läksimme kotoa. Iloisella mielellä kiitin minä

Jumalaa, joka oli niin ihmeellisesti auttanut meitä kaikissa vaaroissa

ja vastuksissa aina tähän asti. Hän oli kuullut minun rukoukseni ja

suojellut oikealla kädellään sekä osottanut voimaansa heikkoudessa.

II.

Jerusalem ympäristöineen.

Edellä on matka kotoa Jerusalemiin ollut esitykseni aineena. Nyt koetan

tehdä niin tarkan kuvan kuin mahdollista tästä merkillisestä

kaupungista ja sen avarasta ympäristöstä. Se kuitenkin käy monin puolin

hyvin vaikeaksi, koska aine on niin rikas, että tuskin tietää, mistä

alkaa ja mihin lopettaa. Jerusalemhan on, kuten kaikille tietty, se

keskus, jota kohti kaikkein itämaille matkustavaisten ajatukset

paraastaan kääntyvät. Sehän on se paikka, johon Vapahtajamme Jesuksen

Kristuksen maallisen vaelluksen suurimmat ja tärkeimmät tapaukset

lähimmin liittyvät. Ja kukapa voisikaan täydellisesti kuvata niitä

tapauksia, kuka piirtää täydellistä kuvaa niistä ja siitä paikasta,

jossa ne ovat tapahtuneet. Matkakertomukselta ei sitä voida kohtuudella

vaatiakaan, koska matkustaja tavallisesti kertoo, mitä hän itse on omin

silmin nähnyt ja tarkkaavasti huomannut. Eikä kenenkään ole mahdollista

nähdä kaikkea, ei huomata kaikkea. Vaikeinta tähän paikkaan nähden on

se, että kukaan ei ihan varmaan tiedä, ovatko kaikki paikat, joita

näytellään matkustavaisille, oikeita eli niitä, joissa raamatulliset

suuret asiat Kerran tapahtuivat. Täytyy aina muistaa, että sitä

Jerusalemia, joka oli Jesuksen aikana, ei enää ole olemassa.

Kaupungille ja temppelille kävi niin, kuin Jesus oli ennustanut: "He

(viholliset) eivät jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikko

aikaa tuntenut" (Luuk. 19:44). Kauheasti kohtasi Jumalan rangaistus

tätä kaupunkia ja sen temppeliä Jumalan vanhurskauden todistukseksi

jälkimailmalle. Matkustavaisen täytyy siis aina pitää hyvästi

mielessään, että varmasti ei tiedetä, onko mitään muuta jäljellä, kuin

maa, jota Jesus kerran astui pyhillä jaloillaan, kun hän suurina

juhlina oleskeli tässä kaupungissa ja veriylkänä kävi raskasta ja

vaivaloista tietänsä ristille.

Vaikka kuvaukseni siis tuleekin hyvin vaillinaiseksi, niin kerron

kuitenkin kaikki, mitä näin ja mitä kokemuksia sain. Ja seuraan tässä

matkalla tekemiäni päiväkirjamuistiinpanoja.

Huhtikuun 19 päivän aamu koitti; auringon kirkas paiste ennusti ihanaa

päivää. Ei yhtään pilveä näkynyt sinisellä, ihanalla, läpikuultavalla

taivaalla. Raitista aamu-ilmaa tulvi avatusta ikkunasta sisään

virkistämään sydäntä ja mieltä. Yö oli ollut rauhallinen ja lepo

suloinen. Matkasta väsyneet voimat olivat palanneet. Kello oli vasta 6,

kun nousimme vuoteiltamme. Itämailla noustaan, näet, tavallisesti hyvin

aikaisin; sillä muuten tuskin ehdittäisiin tehdä tehtäviä, koska

kuumuus päivällä on niin rasittava, että silloin oikeastaan ei käy

tekeminen mitään. Omituiselta tuntui herääminen ensi kertaa tässä

kaupungissa, jonne niin monesti ennen olin ajatuksissani siirtynyt ja

josta olin niin paljon lukenut ja saarnannut. Olivathan siellä

tapahtuneet asiat niin usein olleet ajatusteni esineinä. Sydämmessäni

heränneet kysymykset olivat nyt kerrankin saavat vastauksensa. Missä on

se ja se paikka: missä Golgata, missä Getsemane, missä Öljymäki, missä

-- -- -- missä -- -- --? Minkä näköiset ne paikat ovat? Ovatko ne

ollenkaan niitten kuvien kaltaiset, jotka niistä oli mielessäni

muodostunut? Tällaiset kysymykset heti herätessäni valtasivat mieleni

kokonaan.

Meidän suuri, kaksi-ikkunainen makuuhuoneemme, jossa, kuten majatalon

hoitaja kertoi, Saksan keisarivainaja Fredrik I oli perintöruhtinaana

Jerusalemissa ollessaan asunut, oli niin sovelias, että, kun noustuaan

vuoteelta katsoi ulos ikkunasta, oli edessä temppelipaikka, Öljymäki ja

sen juurella Getsemane Kidronin laakson tuolla puolen. Katsellessani

näitä paikkoja aamu-auringon kirkkaassa valossa luulin niiden olevan

ihan lähellä, muutaman sadan askeleen päässä. Ilman kirkkauden ja

läpinäkyväisyyden tähden näyttävät matkat niin lyhyiltä; yksin

etäisetkin, monen peninkulman päässä olevat paikat ovat ikään kuin ihan

lähellä.

Aamiaisen jälkeen, joka syötiin k:lo 7:n ajoissa, läksimme katselemaan

kaupunkia ja kansan elämää. Emme olleet vielä tehneet mitään

varsinaista "ohjelmaa" siksi päiväksi, vaan tahdoimme ainoastaan

yleensä vähän tutustua kaupunkiin. Sen tähden astuskelimme katuja edes

takaisin. Sillä kävelyllä heti selvisi, että tässä kaupungissa ei

mikään pyhyys vallinnut, vaikka sitä ammoisina aikoina onkin sanottu

"pyhäksi kaupungiksi." Sen pyhyys on jo aikaa sitte kadonnut; sen alaa

sotkevat pakanain jalat; sen päällä lepää Jumalan vihan tuomio raskaana

ja hirmuisena. Tavallinen itämainen kansan-elämä, johon jo matkalla

olimme tottuneet, vallitsi kaikkialla: ihmisiä omituisissa,

tavallisesti hyvin kuluneissa puvuissa, usein ihan repaleissa, joskus

puolialastominakin, jotka puhuivat meidän korvillemme varsin

merkillistä kieltä (Arabian kieltä, jossa on paljo karkeita

kurkkuääniä), kirkuivat, pauhasivat ja sysivät toisiaan, sekä suuri

joukko kerjäläisiä, jotka, nähtyään jonkun parempipukuisen, jo etäältä

huusivat korviin-koskevalla äänellä "chavadja, chavadja", joka

merkitsee: herra, herra, eli "seigneur, seigneur", "bachschisch,

bachschisch" (= lahjaa, juomarahaa). Useimmiten ovat ne niin

tunkeilevia, että on mahdoton päästä heistä eroon antamatta ropoa,

vaikka koettaisikin kiiruhtaa astuntaansa. Jos ei muu auta,

heittäytyvät he maahan astujan eteen, näyttävät typistyneitä jäseniään

j.n.e. Kerjääminen näyttää kukoistavan tässä kaupungissa suuremmassa

määrässä, kuin missään muualla, ehkäpä enimmin siitä syystä, että

saanti usein on varsin hyvä, koska siellä aina on paljo muukalaisia

mihin vuodenaikaan hyvänsä, mutta varsinkin suurien juhlien aikoina.

Muuten on katujen molemmin puolin kaikenlaisia myymälöitä, avonaisia

vajoja, joissa on kaupan sekä itä- että länsimaiden tavaroita,

työpajoja, joissa käsityöläiset kaikkein näkyvissä tekevät

tavaroitansa, ruokapaikkoja ja kahviloita, joihin voi pysähtyä

katselemaan, miten ruuan ja juoman laittaminen tapahtuu. Sitä paitsi

makaa siellä täällä auringon paahteessa koiria, joista enimmillä ei ole

isäntää ollenkaan; kameeleja, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia

kävelee joukottain. Elämä kaduilla on siis niin kirjava, kuin suinkin

mahdollista. Kadut ovat likaiset ja kapeat sekä monin paikoin kivitetyt

oikeiksi rappusiksi. Sitä paitsi on niissä monin paikoin päällä

holvikatto pitkät matkat: ihmiset ovat rakennelleet asuntojansa katujen

päälle joko tilan puutteesta tai muusta syystä. Rakennukset ovat

vanhoja, ulkonäöltä huononpäiväisiä, tehtyjä jonkinlaisista auringon

paisteessa kuivatuista tiileistä ja savesta. Useimmissa on itämaiseen

tapaan tasakatto, jolla voi nauttia lepoa. Siellä täällä näkyy myöskin

pieniä parvekkeita. Kaupungin sisäosa näyttää hyvin ahtaalta ja

ummehtuneelta. Ympärillä on 12 metriä (40 jalkaa) korkea muuri ja siinä

34 tornia. Muurissa on oikeastaan 7 porttia, joista kuitenkin nykyään

ainoastaan 5 on auki: _Jaffan portti, Damaskoksen, Stefan'in, Sion'in

ja Miftportti_. Niissä seisoo yöt päivät joku tai joitakuita unisia

turkkilaisia sotamiehiä vartioimassa, en tiedä mitä. Kuudetta porttia

oltiin juuri avaamassa, mutta siitä ei vielä ollut pääsyä.

Kävellessämme kaupungilla saimme selville, että se ei tee mitään

miellyttävää vaikutusta rakennustapansa, katujensa, eikä kansansakaan

puolesta, joka liikkuu edestakaisin näillä kaduilla sekasotkussa, jossa

tottumattoman muukalaisen on vaikea selvitä tai päästä eteen päin. Sen

tähden tuntee sisällistä ahdistusta ja mielellään palaa pois kävelyltä,

ikävöiden päästä näkemään niitä historiallisia muistoja, joita tässä

kaupungissa on.

Katseltuamme muutamia tunteja kaupunkia ja kansan elämää päätimme mennä

Saksan konsulin luo pyytämään häneltä pääsylapaa "_Omar'in moskeaan_."

Ilman konsulin lupaa ei, näet, kukaan kristitty saa astua tähän

muhammettilaisten pyhään paikkaan, eikä oli hyvä suojeluksetta mennä

sinne, koska siellä voi joutua hengen vaataan. Tästä pantakoon tähän

muutamia huomautuksia Jerusalemissa asuvan historioitsijan ja

rakennusneuvoksen K. Schickin toimittamasta kirjasta, jotka on

muistettava käydessä tässä temppelissä, joka arvoltaan lienee toinen

järjestyksessä lähinnä Mekan _Kaba_-temppeliä, jota koko

muhammettilainen maailma tunnustaa ensimmäiseksi. Herra Schick sanoo:

"Aikaisemmin, kun juutalaisten temppeli vielä oli tässä paikassa, ei

kellään muilla, kuin juutalaisilla ollut oikeutta käydä sen sisällä.

Kun sittemmin, sen jälkeen, kun roomalaiset valloittivat Jerusalemin,

pakanallinen jumalanpalvelus pantiin toimeen siinä paikassa, oli

juutalaisilla vielä silloin tällöin lupa lähestyä paikkaa, ja samoin

oli silloinkin, kuin kristityt siellä vallitsivat. Mutta siitä asti, kun

muhammettilaiset Saladin'in jälkeen hallitsevat temppeliä, on muiden

uskokuntalaisten melkein mahdoton sinne päästä, ja mahdollinen on pääsy

ainoastaan erityisestä suosituksesta. Valepuvussa ovat muutamat

päässeet sinne, mutta ei se kuitenkaan ole aina onnistunut oikein

hyvin. Vuonna 1506 meni eräs maroniitti temppeliin saraseenilaisen

puvussa, mutta hänen petoksensa huomattiin ja hänen täytyi kääntyä

islamin uskoon. Vuonna 1539 meni kreikkalainen piispa, erääseen hyvään

ystävään ja tuttuun luottaen, turkkilaisten saattamana sisään, mutta

uskottomat turkkilaiset pettivät hänet ja vaativat häntä kääntymään

islamin uskoon, ja, kun hän ei tahtonut luopua omasta uskostaan,

surmattiin hänet. On muitakin samankaltaisia tapauksia. Vuonna 1822 sai

englantilainen Vaudeville sulttaanilta luvan mennä yksinään _Haram'iin_

(moskean turkkilainen nimi) ja hän on kertonut siitä arvokkaita

tietoja. Eräälle ameriikkalaiselle se sitä vastoin ei onnistunut.

Hänkin oli saanut valtiollisten ansioittensa tähden sulttaanilta

'firman'in', (lupakirjan); mutta kun hän sitä näytti Jerusalemissa,

sanoi 'mufti': 'teillä on valta ja vapaus sulttaanin käskystä mennä

temppeliin, jos tahdotte, mutta poistulosta ei 'firmanissa' sanota

mitään. Sen tähden on minun neuvoni: jääkää sinne koko ijäksenne tahi

älkää ollenkaan menkö sisälle.' Ameriikkalainen katsoi viimemainittua

ehtoa edullisemmaksi ja samoin sittemmin Ragusan herttua, kuningas

Ludvig XIII:nen lähettiläs, jättäen saamansa lupakirjan käyttämättä.

Vuonna 1827 meni eräs englantilainen kolme kertaa sisään valepuvussa;

mutta kolmannella kerralla tuli petos ilmi ja hänet lyötiin

puolikuoliaaksi. Vartia pelasti hänet kuolemasta ja 3,000 piasterin

lunnaasta pääsi hän hengissä ulos. Vuonna 1845 joutui englantilainen

lääkäri Macgowen, kun häntä vietiin sairaan luo, astumaan muutamia

askeleita temppelin alalle ja sai siitä selkäänsä; ja ahdistaja sai

teostaan rangaistuksen sijasta sulttaanilta palkinnon. Krimin sodan

jälkeen on asia kuitenkin muuttunut ja vapaus tässä kohden on nyt

paljon suurempi. Muutamia vuosia sitte saatiin käydä moskeassa 20

frankin tai 1 Englannin punnan pääsymaksusta; mutta nyt ei tarvitse

enää maksaa enempää, kuin 2 frankkia, jotka annetaan poislähteissä

vartioivalla 'medjidille'."

Konsuli lupasi samana päivänä k:lo 2 lähettää meille "chavassinsa"

(oppaan) ja yhden sotamiehen saattamaan meitä moskeaan. Koska meillä

vielä oli kylliksi aikaa, päätimme tällä välin käydä "_syrialaisessa

orpohuoneessa_" eli lasten-kasvatuslaitoksessa, joka on noin puolen

tunnin matkan päässä kaupungista. Tämä laitos on tuttu myöskin meillä

Suomessa ja moni on täältäkin vapaaehtoisesti antanut roponsa sen työn

kannatukseksi. Muutamia vuosia sitte kävi ruotsalainen pappi Hagberg,

joka oli Ruotsissa tämän laitoksen asiamiehenä, Suomessa selittämässä

esitelmillä kirkoissa ja muissa paikoin yleisölle laitoksen ja sen työn

tarkoitusta. Hänen kuoltuaan on pastori H. Wegelius ollut laitoksen

asiamiehenä Suomessa. Tällä laitoksella on paljo ystäviä useimmissa

Euroopan maissa, ja se ansaitseekin kaikkea kannatusta sekä hyvän

tarkoituksensa että erinomaisen johdon tähden, joka tulee ilmi

kaikkialla. Sen tähden mekin ohjasimme kävelymme sinne, sillä tuntui

kuin olisimme lähteneet tervehtimään tuttuja, jotka työskentelevät

saman asian hyväksi kuin mekin. Sitä paitsi toinenkin syy saattoi meitä

niin pian kuin mahdollista käymään siellä. Eräs laitoksen ja sen työn

ystävä Suomessa, joka tahtoi pysyä tuntemattomana, oli ystävä R:n myötä

lähettänyt suurenlaisen rahalahjan omin käsin sinne vietäväksi.

Schneller ukko, laitoksen 70 vuoden ikäinen johtaja, toivotti meitä

sydämmellisesti tervetulleiksi etäisestä pohjolasta. Hän on nyt

vanhuutensa tähden antanut osan työstään pojallensa, joka

"inspehtoorin" nimellä hoitaa ulkotoimia ja antaa kasvateille opetusta

muutamissa aineissa. Me emme nyt kuitenkaan aikoneet tällä kertaa ottaa

tarkempaa selkoa itse laitoksesta, johon meillä ei ollut kylliksi

aikaakaan. Sen tähden erosimme sydämmellisen ystävällisistä isännistä

ja lupasimme palata toiste tarkemmin tutustumaan laitokseen, jonka

ulkonainen puhtaus ja järjestys olivat tehneet meihin hyvän

vaikutuksen. Tuonnempana vielä kerran käännän lukijaini huomiota tähän

laitokseen, esittäen siitä minkä mitäkin, joka toivottavasti miellyttää

ja herättää hyväntahtoisuutta tätä laitosta kohtaan. -- Me palasimme

kaupunkiin, jossa Johanniittein vierasmajan ystävällisellä isännällä

oli meille päivällinen valmiina.

Kellon lyötyä kaksi ja meidän vielä istuessamme pöydässä ilmestyi

ovelle mies hyvin kirjavassa ja perin omituisessa puvussa, sapeli

vyöllä ja monta koristusta rinnassa; hyvin huonolla Saksan kielellä

selitti hän olevansa pyydetty "chavassi." Sotamies, samoin aseissa,

seisoi ulkona meitä odotellen. Viisimiehinen seura siis läksi astumaan

"temppelivuorta", Morian kukkulaa kohden. Kulkumme kävi suureksi osaksi

pitkin "_Via dolorosaa_" (tuskien tietä), kuten erään kadun nimi on,

jota Jesuksen sanotaan astuneen _Pontius Pilatuksen_ palatsista

Golgatalle, kun hänet oli tuomittu ristiin naulittavaksi. Tämä katu on

epäilemättä kaupungin merkillisimpiä paikkoja. Monta eri nimeä, joita

on mustalla värillä piirretty kadun varsille rakennusten seiniin,

ilmoittaa eri kohtia tästä Jesuksen käynnistä kuolemaan. Onko tämä tie

oikea ja onko tarinassa yhtäkään totta, on mahdoton varmaan saada

selville niin monen vuosisadan päästä. Ainoastaan se voidaan

varmuudella olettaa, että jostakin sen kadun paikoilta Jesus on

kulkenut sitä tuskaista matkaansa. Jo nimikin herättää omituisia

tunteita kristityn sydämmessä. Ensimmäisen pitkänperjantain aamun

tapaukset tulevat ajatuksissa eläviksi, nuo ijäisesti joka ihmiselle

tärkeät tapaukset. Oli ihan kuin silmäin edessä kokoontuneena se

raivoisa, verenhimoinen ihmisjoukko, joka kiihkeästi tahtoi saada

lempeän ja hiljaisen Vapahtajan surmatuksi, hänen, joka teuraaksi

vietävän karitsan tavalla ääneti kantoi ristiänsä, jonka alla hän

kuitenkin väsymyksestä vaipui maahan. Hengen silmillä näkee vaimot,

jotka luonnollisesta säälistä häntä kohtaan vuodattivat kyyneleitä;

niin tuntuupa, kuin kuulisi hänen sanovan heille ja kaikille lempeällä,

läpitunkevalla äänellään viimeisen varoituksen ja tuomion sanat:

"Jerusalemin tyttäret, älkäät minua itkekö, vaan itkekäät itse teitänne

ja teidän lapsianne. Sillä katso päivät tulevat, joina he sanovat:

autuaat ovat ne hedelmättömät ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet,

ja ne nisät, jotka eivät imettäneet. Silloin he rupeavat sanomaan

vuorille: langetkaat meidän päällemme! ja kukkuloille: peittäkäät

meitä! sillä jos he nämät tekevät tuoreessa puussa, mitä sitte kuivassa

tapahtuu?" Tämä tapaus oli ainakin minun silmäini edessä ihan elävänä,

hiljaa kävellessämme keskipäivän auringon paahtavassa helteessä

muinaista "temppelin paikkaa" kohti.

Astuttuamme muutamia minuutteja käännyimme oikealle ja saavuimme siten

määräpaikkaan. Siinä meillä siis oli edessämme _Morian vuori_, se

vuori, johon niin monta muistoa omaisuuden kansan elämästä liittyy.

Siellähän oli _Salomonin_ rakentama temppeli, "Herran kunnian maja",

kerran seisonut; siellähän oli vanhan Jerusalemin hengellinen keskus,

temppeli, juhlallisena ja majesteetillisena ylennyt kohti taivasta.

koko vanhan liiton laki ja ennustus olivat kerran hämärässä

muinaisuudessa keskistyneet tähän, Herran sanan ja neuvon mukaan

rakennettuun temppeliin. Vaikka tiedemiehillä ja tutkijoilla onkin

ollut eriäviä ajatuksia monesta muusta tärkeästä paikasta, niin tästä

paikasta ovat kuitenkin mielipiteet olleet jotenkin yhteen käyvät. Sen

tähden on kyllä hyvä syy olettaa, että Israelin temppeli kerran seisoi

juuri siinä paikassa, jossa Omarin moskea nyt on. -- Me nousimme

hitaasti tämän eittämättä kaikin puolin juhlallisen paikan rappusia

ylös. Piha on avara, kauneilla, sileillä kivillä laskettu,

nelikulmainen, suorakulmion muotoinen ala. Jo itse paikkakin vaikuttaa

tulijaan mahtavasti. Näköala on laaja joka taholle, mutta varsinkin

Kidronin laakson tuonpuoliselle Öljymäelle eli siis itäänpäin.

Hämmästyksissäni ja ihmetyksissäni katselin ympärilleni juhlallisen

tunteen vallassa kokonaan. Monta lausetta tästä paikasta, jotka olen

lukenut pyhästä raamatusta, johtui mieleen sinä hetkenä, kuin seisoin

Morian vuorella. Minä ajattelin itsekseni: "merkillisen paikan oli

Herra valinnut 'kunniansa asunnoksi' vanhan liiton aikana;

tuskinpa olisi mikään muu paikka niin hyvin soveltunut siihen

tarkoitukseen." Tässähän temppeli seisoi niin vapaana, juhlallisena ja

majesteetillisena kaikkein nähtävänä ja ihaeltavana. Eipä ollutkaan

ihme, että Israelin kansan jäsenet niin suuresti rakastivat ja

ihailivat tätä paikkaa ja ikävöivät nähdä sitä ja temppelissä ottaa

osaa jumalanpalvelukseen, jonka juhlallisuudesta nyt ei enää

voida saada mitään oikeaa käsitystä. Varsinkin on psalmien

veisaaja-kuningas monin sanoin ylistänyt sekä paikkaa ja temppeliä että

jumalanpalvelusta. Niinpä esimerkiksi: "Herra, minä rakastan sinun

huonees asuinsijaa ja sitä sijaa, jossa sinun kunnias asuu" (Ps. 26:8.),

"Suuri on Herra ja sangen kiitettävä meidän Jumalamme kaupungissa, hänen

pyhällä vuorellansa. Jumala, me odotamme sinun hyvyyttäs sinun

temppelissäs" (Ps. 48:2, 10.) Kuin Israelin lapsi oli kaukana poissa

maastansa, kaupungin ja temppelin läheltä, niin hän sanomattomasti

ikävöitsi kerran taas päästä sinne. Tämän ikävänkin on psalmien veisaaja

pukenut sanoiksi: "Koska minä näitä muistelen, niin minä vuodatan ulos

minun sydämmeni itsessäni; sillä minä menisin mielelläni joukon kanssa

ja vaeltaisin heidän kanssansa Jumalan huoneeseen, ihastuksella ja

kiitoksella sen joukon seassa, jotka juhlaa pitävät. Lähetä valkeutes ja

totuutes minua saattamaan ja tuomaan sinun pyhän vuores tykö ja sinun

asumises tykö. Ja minä kävisin sisälle Jumalan alttarin tykö, sen

Jumalan tykö, joka minun iloni ja riemuni on, ja kiittäisin sinua

kanteleilla, Jumala, minun Jumalani" (Ps. 42:5; 43:3, 4.) Temppeli ja

temppelivuori oli israelilaisen kunnia ja kerskaus. Sen tähden psalmien

veisaaja paneekin hänen suuhunsa nämä sanat: "Sionin vuori on kauniilla

paikalla, koko maan ilo, pohjan puolella suuren kuninkaan kaupunki.

Menkäät Sionin ympäri ja piirittäkäät häntä, lukekaat hänen torninsa.

Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te sitä

juttelisitte tulevaisille sukukunnille" (Ps. 48:3, 13, 14.) Temppeliä ja

Jerusalemia ei israelilainen voinut koskaan unhottaa, ei edes

pahimpinakaan ahdistuksen ja vastoinkäymisen aikoina. "Jos minä unohdan

sinut, Jerusalem, niin olkoon minun oikea käteni unohdettu. Tarttukoon

minun kieleni suuni lakeen, ell'en minä sinua muista, ell'en minä tee

Jerusalemia minun ylimmäiseksi ilokseni" (Ps. 137:5, 6.) Niin veisasi

israelilainen Babelin vankeudessakin ja ikävöitsi aikaa, jolloin saisi

luvan palata Jerusalemiin.

Ennen menoamme moskeaan, joka on tämän juhlallisen paikan toisessa

päässä, seisoimme muutaman minuutin n.s. "kultaisen portin" luona,

josta on paras näköala Öljymäelle päin, Josafatin laakson tuolle

puolen, jossa Kidronin oja juoksee. Tästä alas laaksoon on muuri

huimaavan korkea ja jyrkkä. Laakson syvyys on laskettu 150 jalaksi.

Mahdollisesti kyllä evankelistan kertomus Jesuksen kiusauksesta

tarkoittaa juuri tätä paikkaa, koskapa sanotaan perkeleen vieneen hänet

pyhään kaupunkiin temppelin harjalle ja kehottaneen häntä uhkarohkeasti

heittäytymään siitä alas (Mat. 4:5, 6.) Muurin ulkopuolella juuri tällä

kohdalla on laakson rinteessä suuri muhammettilaisten hautausmaa, jossa

hyvin suuri joukko hautakiviä muistuttaa, että se paikka on

muhammettilaisillekin rakas. He tahtovat tulla sinne haudatuksi, tämän

laakson rinteeseen, muurin viereen, jonka päällä suuri temppeli on.

Muhammettilaisten kesken on tästä paikasta ja sen suuresta

merkityksestä tarina, että juuri siellä on viimeinen tuomio tapahtuva.

Minulle kerrottiin tämä tarina siten, että, kun viimeinen päivä tulee,

silloin Kristus istuu tuomioistuimellansa Öljymäellä ja Muhammed

moskean puolella laaksosta. Heidän välillään on silta, kapea kuin

hiuskarva, ja sitä myöten täytyy kaikkein ihmisten astua. Niillä, jotka

ovat olleet hyvät s.o. uskolliset Allah'in (jumalan) palvelijat, ja

täyttäneet kaikki käskyt ja määräykset on suojelus-enkelinsä, jotka

varjelevat heitä putoamasta kapealta sillalta, niin että he

onnellisesti pääsevät sitä myöten ylös paratiisiin. Mutta pahoilla ei

ole suojelus-enkelejä, jonka tähden heidän auttamattomasti täytyy

pudota syvyyteen.

Mutta paikka ei ole rakas ainoastaan mnhammettilaisille, vaan myöskin

juutalaisille vielä tänäkin päivänä. Sitä todistaa laakson toisella

puolella vastapäätä, Öljymäen juurella oleva juutalaisten hautausmaa,

jossa myöskin näkyy hautapatsas toisensa vieressä. Juutalaisetkin

tahtovat saada viimeisen leposijansa niin lähelle kuin mahdollista

pyhää kaupunkia Jerusalemia. Kerrotaan monen varakkaan juutalaisen jo

eläessänsä ostavan sieltä itselleen hautapaikan ja antavan omaisilleen

määräyksen itsensä sinne hautaamisesta. Juudan kansa odottaa myöskin

tuomion tapahtuvan juuri tässä laaksossa. Se heidän odotuksensa

luultavasti perustuu muun muassa seuraavaan ennustukseen pyhässä

raamatussa: "Sillä katso, niinä päivinä ja sillä ajalla, koska minä

Juudan ja Jerusalemin vankeuden palautan, tahdon minä koota kaikki

pakanat ja viedä heitä alas Josafatin laaksoon ja tahdon siellä heidän

kanssansa riidellä minun kansani ja minun perimiseni Israelin tähden,

jonka he pakanain sekaan hajoittivat" (Joel. 3:1, 2.) Laaksossa muuten

nykyään kasvaa tiheä öljypuumetsä, hyvin virkistävä matkustavaiselle,

joka etäämpänä näkee ainoastaan paljaita, ruohottomia, kivisiä

hiekkavuoria ja mäkiä.

Temppelin paikka on siis jälellä, mutta temppeli, Israelin temppeli, on

poissa. Sille kävi niin kuin Jesus oli ennustanut, että siihen ei

jäänyt kiveä kiven päälle, koska Jerusalemin asujamet eivät

etsikko-aikaansa tunteneet, vaan paatuivat sydämmissänsä yhä enemmin,

kunnes synnin mitta tuli täydeksi. Silloin alkoivat Jumalan vanhurskaan

tuomion seuraukset näkyä. Ei edes ihana temppelikään säilynyt, koska

siinäkin pidettiin jumalatonta menoa. Jo profeetta Hesekiel aikanaan

kirjoittaa, mitä kauhistusta harjoitettiin ihan tämän Jumalan temppelin

vieressä ja mitä epäjumalanpalvelusta yksin "Israelin huoneen

vanhimmatkin" pitivät salassa, sanoen: "Ei Herra näe meitä, Herra on

maan hyljännyt." (Jes. 8:12.) Epäjumalanpalvelus ja kauhistus kasvoivat

sitte lakkaamatta eri muodoissa. Ja vaikka Herra tuon tuostakin lähetti

rangaistuksia, paatui kansa kuitenkin ja poikkesi pois Herran teiltä.

Jesus aikanansa lausui temppelistä nämä muistettavat sanat, jotka

ilmoittavat, minkälainen elämä siinä vallitsi: "Kirjoitettu on: minun

huoneeni pitää rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette sen tehneet

ryöväritten luolaksi" (Mat. 21:13.) Jumalattomuuden hirvein hedelmä oli

kuitenkin "vanhurskaan", "kunnian Herran" ristiinnaulitseminen. Tästä

julmasta rikoksesta ja monesta muusta törkeästä synnistä täytyi tulla

rangaistus, eikä se kauan viipynytkään. Joitakuita vuosikymmeniä

ainoastaan ehti kulua siitä, kun "Pyhän" veri tuli tämän kansan ja sen

lasten päälle, niin kaupunki ja temppeli jo hävitettiin. Silloin hätä

ja kauhu olivat niin suuret, että historioitsija ei tiedä kertoa mitään

sen vertaista. Temppeli hävitettiin tulella, jonka roomalainen sotamies

siihen heitti. Historioitsija Josefus, joka itse näki tämän hävityksen,

on siitä kirjoittanut seuraavat sanat: "Kun tulipatsas nousi taivasta

kohti, näytti kuin olisi koko vuori, koko kaupunki perustuksia myöden

palanut, ja kuitenkin oli tulen hävitys vähäinen verivirtoihin nähden.

Tätä katsellessaan moni, joilta nälkä oli suun sulkenut, avasi sen

valittamaan. Valituksiin, joita kuului temppelistä, vastasi valitus

kaikuna kaupungista; niiden välillä kajahteli legioonain julma

sotahuuto, niin että Perean vuoret kammottavasti kumahtelivat.

Hiljaisempina hetkinä kuului liekkien räiskettä ja kuolevaisten

tuskaisia huokauksia ja viimeisiä hengenvetoja, jotka äänet sitte taas

hämmentyivät uusiin valituksen purkauksiin. Nyt ei enää ketään

säästetty. Vanhukset ja lapset, miehet ja naiset, papit ja kansa, armoa

pyytävät ja vastarintaa tekevät, kaikki surmattiin. Tuhansia kuoli

liekkeihin" ("Juut. Sota" VI, 4, 5.) Tuomio alkoi Jumalan huoneessa

varoittavaksi muistutukseksi kaikille ajoille, että Herra on vanhurskas

eikä anna itseään pilkata.

Seisoessamme tässä temppelin edustalla, jossa historioitsijan sanain

mukaan kerran tulvi niin hirveitä verivirtoja ja onnettomain

valitushuutoja kaikui, täytyi minun tunnustaa, että kylmä väristys kävi

läpi koko ruumiini. Pitempään ajatteluun ei kuitenkaan ollut aikaa,

sillä "chavassi" ja sotamies jo malttamattomina odottivat meitä

muhammettilaiseen moskeaan, jonka oven edessä me jo melkein olimmekin.

Niin kauan me kuitenkin vielä viivyimme, että pikimmiten ehdimme

katsahtaa tämän temppelin ulkomuotoa. Näöltään se ei suinkaan ole vanhan

liiton temppelin muotoinen, sen, joka on kuvattuna vanhan testamentin

pyhissä kirjoissa ja josta näimme mallin rakennusneuvos K. Schickin

luona. Ei, päin vastoin on rakennusmuoto byzantiinilais-kristillinen,

jollaista jo olin nähnyt Konstantinopolissa, varsinkin Hagia Sofian

moskeassa. Keskikupu, muodoltaan kuin alassuin käännetty pata ja

väriltään pikimusta, on suuri ja majesteetillinen; seinät ovat hyvästi

hakatuista kivistä. Luullaan, että Abd el Melik on rakentanut tämän

moskean noin vuonna 688, eikä suinkaan Omar, vaikka sillä on hänen

nimensä. Ja nyt astumme sisään. Oven eli sisäänkäytävän vieressä, joka

on suurenmoinen, seisoo vartioita, kädessä päällyskenkiä tai tohveleja,

jotka meidän täytyy vetää jalkaamme, ett'emme saastuttaisi temppeliä.

[Muhammettilaiset itse tavallisesti käyttävät päällyskenkiä, jotka he

riisuvat moskeaan mennessään; taikka menevät he sinne myöskin paljain

jaloin. Tavallisesti on vartijoilla koko joukko laadultaan hyvinkin

huonoja kenkiä, joita he juomarahasta antavat muukalaisten

käytettäviksi. Ne sidotaan nauhoilla jalkoihin.] Sisään astuessa kiintyy

heti huomioon salaperäinen puolihämärä, joka tietysti viehättää enempiä

ihmisiä. Seinissä on kaikkialla mosaikkiteoksia, marmoria, kultaa j.n.e.

Kalleudet häikäsevät silmää kaikkialla. Keskellä temppeliä on

pylväs-aitaus aika suuren, epätasaisen kallion ympärillä, joka

tavallisesti on verhottuna vihreällä esiripulla, että syrjäiset eivät

saa nähdä eikä koskea sitä. Esirippu oli nyt poissa, en tiedä, mistä

syystä. Muutamat luulevat kalliota juuri siksi paikaksi, jossa Israeli

muinainen uhrialttari oli. Onko siinä luulossa mitään perää lienee nyt

enää vaikea saada todistetuksi. Pyhässä raamatussa kuitenkaan ei mainita

mitään kalliota temppelin sisällä. Mutta merkillistä kuitenkin on

kaikissa tapauksissa, miten se kallio on tullut juuri siihen paikkaan,

jossa täytyy olettaa temppelin kerran olleen. Että kallio on

muhammettilaisista kallis ja suuressa arvossa, minun tuskin tarvitsee

huomauttaakaan. Hiljaa astuskelimme täällä ympäri hienoja, kalliita

mattoja myöten, joilla koko lattia on peitetty. "Chavassimme", hyvin

puhelias mies, keskeytti usein ajatuksiamme huudahtamalla kovalla

äänellä saksaksi: "vanha kivi" tai "mosaikki." Eipä hän juuri

osannutkaan paljon enempää saksaa, vaikka koetti paraan kykynsä mukaan

käyttää hyväkseen pientä sanavarastoansa. Hän oli puhuvinaan saksaa,

mutta sanat olivat luultavasti arabialaisia, joihin hän vain pani

saksalaiset päätteet. Hullunkurisempaa sekasotkua minä en ole koskaan

kuullut. Molemmat matkakumppanini, jotka olivat synnynnäisiä

saksalaisia, ymmärsivät siitä hyvin vähän; minä perehtymättömänä Saksan

kieleen, tietysti vielä vähemmän. Hänestä meillä siis ei ollu suurta

apua ottaessamme selkoa tämän paikan merkillisyyksistä.

Matkakäsikirjaimme avulla saimme selvittäytyä. Paitsi mainittua kalliota

kiintyi huomioon saarnatuoli, josta eräinä aikoina myöskin opetetaan

muhammettilaista uskonoppia, ja maanalainen käytävä sekä siitä reikä

ylös päin, josta Muhammedin kerrotaan nousseen taivaaseen. Että

muhammettilaiset myöskin uskovat tätä tarinaa, tarvitsee tuskin

mainitakaan. Joka uskonnossa on salaisoppinsa, ja tämä kuuluu

muhammettilaisuuteen. On monta muutakin varsin omituista ja

hullunkurista kertomusta, mutta en huoli niissä viipyä. -- Päämoskeasta

lähdettyämme menimme n.s. "Aksa-moskeaan", joka on ihan entisen

temppelipihan ulkolaidan vieressä ja alkuaan on ollut kristittyjen

basilika (kirkko). Näytettiin meille vielä entistä Betesdan lammikkoa,

joka nykyään ei ole muuta, kuin hiekkahauta. Tästä lammikosta, johon

niin likeisesti liittyy yksi Jesuksen suuri ihmetyö, se, josta Johannes

kertoo evankeliumissaan (5:1-9), on Amerikan konsuli Jerusalemissa Henry

Gilman antanut seuraavan kertomuksen, joka lienee huomioon otettava,

koska se perustuu tutkimuksiin tällä alalla. Hän kirjoittaa:

Merkillisemmistä löydöistä vanhassa kaupungissa vuoden 1890 kuluessa

on Betesdan lammikon löytö kaikkein tärkein ja huomattavin. Kuten

tietty on "Birket Israel" nimistä paikkaa viime aikoina luultu

Betesdan paikaksi, mutta algierilaisten munkkien kaivelemiset

ristiretkeläiskirkon St. Annan takana (idän puolella, lähellä Stefanin

porttia) ovat vähitellen kääntäneet yleisen mielipiteen viimemainitun

paikan puolelle. Tätä luuloa vahvisti vielä sekin, että löytyi kallioon

hakattu, vettä sisältävä reikä, joka ulottui kolmen päällekkäin olevan

rakennuksen jäännösten lävitse. Sittemmin on kaivamalla saatu näkyviin

jäännökset kahdesta holvirivistä, viidestä holvikaaresta kummassakin,

joista alempi kivi oli vedessä. Munkkien tarkkaa työtä on vielä

palkinnut sekin, että äskettäin löytyi toinen vesipaikka äsken mainitun

länsipuolella, joka kaikki soveltuu yhteen niiden Betesdan kuvausten

kanssa, joita ovat tehneet jo niin aikaisin, kuin neljännellä

vuosisadalla kirkko-isät sekä kristityt pyhiinvaeltajat ja kirjailijat.

Äsken löydettyjen ja Johanneksen evankeliumissa (5:2) mainittujen

holvikaarien luvun yhtäpitävyys ei voi olla herättämättä huomiota.

Kallioon hakatut portaat johtavat alas veteen. Vanhan kristillisen

kirkon rauniot peittävät koko paikkaa. Ylemmän holvirivin jäännökset

ulottuvat veden yläpuolella suorakulmaisesti pohjoisseinästä kirkon

alaiseen kryptaan (kammioon) ja kuori voidaan vielä selvään erottaa

itäpäässä, vaikka rappeutuneena. Kun otettiin pois sora ja roju

viidennestä holvikaaresta kuorien länsipuolelta, tuli näkyviin paras

kaikista näistä löydöistä, jäännöksiä seinämaalauksesta. Se löytö

tapahtui viime pääsiäisen edellä eli noin 18 p:nä Huhtikuuta. Tämä

maalaus kuvaa enkeliä astumassa alas veteen seoittamaan sitä; veden

seoitusta kuvaavat soveliaat, öljyvihreän väriset ristikkäis- ja

aaltoviivat, joita on varjosteltu mustalla, ja jotka enemmän

muistuttavat egyptiläistä kuvakirjoitusta, kuin uus-aikaista taidetta

ja ympäröivät enkelinkuvaa joka taholla. Enkelin oikea käsi on

luultavasti ollut ylösnostettuna, mutta se on sittemmin tarkkaan pois

pyyhitty arvattavasti muhammettilaisten toimesta, kuten heillä muinoin

oli tapana tehdä mahtavuutensa aikoina. Samoin on käynyt myöskin

enkelin kasvoille. Pään ympäri maalattu pomeranssikeltainen seppele on

vielä jäljellä, ainoastaan vähän vahingoittuneena. Veden rajaa näyttää

osottavan leveä punainen viiva, joka on maalauksen rajana ja

suorakulmion muotoisena ulottuu veteen, ehkä kuvaten porrasta tai

holvikaaren perustusta.