Palestiinassa 3
Olimme siis pettyneet odottaessamme saavamme virkistävää vettä. Janon
ja ylellisen ponnistuksen väsyttäminä käännyimme lähintä kaupunkia
kohti, joka oli noin 1/2 tunnin matkan päässä. Emme enää viivytelleet
tarkemmin katsellaksemme Josef'in hautaa, joka on muutaman minuutin
matkan päässä pohjoiseen Jakob'in kaivosta. Se on vähäinen
neliskulmainen valkeaksi sivuttu rakennus, joka muistuttaa
muhammettilaista rakennustapaa. Todennäköistä on ja niin oletetaankin,
että tämä on sama paikka, johon Josefin, Jakobin pojan, luut
asetettiin, kun Israelin lapset olivat tuoneet ne Egyptistä luvattuun
maahan. Kuolinvuoteellaan antoi, näet, Josef Israelin lapsille käskyn:
"Jumala on totisesti teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä"
(Moos. 50:25). "Ja Josefin luut, jotka Israelin lapset olivat tuoneet
Egyptistä, hautasivat he Sikemiin, siihen pellon kappaleeseen, kuin
Jakob osti Hemorin, Sikemin isän, lapsilta sadalla penningillä. Ja se
tuli Josefin lasten perinnöksi" (Jos. 24:32).
Kaupunkiin matkustaessa jää Garizim'in vuori vasemmalle ja Ebal-vuori
oikealle. Kaupunki, jonka nykyinen nimi on _Nablus_, muinoin oli se
_Sikem_, sijaitsee näiden korkeiden vuorien välillä vesirikkaassa ja
hedelmällisessä laaksossa, jossa joka suunnalla on puu- ja
hedelmätarhoja silmää viehättämässä. Kun ratsastimme kaupunkiin,
kuljimme ensin ohi erään sotilaskasarmin, jonka vieressä ulkopuolella
on rikasvetinen lähde. Aioimme ensin kulkea kasarmin puolelta lähdettä,
mutta eräs sotilashenkilö tuli uhkaavin liikkein käskemään meitä
ajamaan toista tietä kaupunkiin. Kaupunkiin tulijaan tekevät nuo
rehevät öljy-, viikuna-, ja oranssipuutarhat, jotka seppeleen tavoin
ympäröivät sitä, oikein hurmaavan vaikutuksen. Joka taholla näkee
moskeoita kupukattoineen ja minareetteineen. Moskeoita lienee luvultaan
5. Kaupungin asukasluku nousnee noin 13-14 tuhanteen, joiden joukossa
on muutamia satoja kristittyjä ja noin 150 samarialaista, jotka ovat
jäännöksiä siitä kansasta, joka jo muinoin asui tässä pyhän maan
osassa. Muut asujamet ovat muhammettilaisia; löytyypä joitakuita
juutalaisiakin. Kaupunki on myös erään pashan asuntopaikkana.
Villakauppansa ja silkkitehtaidensa tähden on Nabluksella suuri
merkitys: lähinnä Jerusalemia on se maan sisäosassa olevista tärkein.
Vilkkaan kaupan sekä viljavien ja vesirikkaiden lähiseutujen avulla
ovat sen asujamet päässeet oikein hyvään varallisuustilaan. Näytti
ainakin siltä, kuin köyhyys ei täällä olisi ollut niin silmiinpistävä,
kuin monella muulla seudulla. Kokonaista kaksikymmentä lähdettä
sanottiin löytyvän kaupungin alueella ja porinaa kuuluikin joka
taholta, minne vain kääntyi. Asukkaiden ei siis tarvitse koota
sadevettä säiliöihin, kuten Judeassa. Ratsastaessamme englantilaiseen
lähetyshuoneistoon, jonne Jerusalemissa tapaamamme saksalainen
lähetyssaarnaaja F. oli kutsunut meitä asumaan, kuljimme ohi
hautausmaan, joka sijaitsi kaupungin luoteisessa laidassa. Tämä
muistutti meille siitä levosta, johon ne ovat tulleet, jotka ovat
Herrassa nukkuneet. Puitten ja yrttitarhain viehättävä tuoksu muistutti
elosta ja kukoistuksesta tässä elämässä ja nuo meluavat, reuhaavat
ihmisjoukot taasen, jotka karsain silmin katselivat meitä, siitä
levottomuudesta, joka vallitsee tässä maailmassa. Tuntui tosiaan oikein
suloiselta astua lähetyshuoneeseen, jonka yksikerroksisessa
kivirakennuksessa täkäläisellä seurakunnalla on kirkkonsakin. Huoneiden
sisustus oli yksinkertainen, mutta kauneuden aistia osottava. Saimme
taasen nähdä pöytiä, tuolia, sohvia ja sänkyjä, niin kuin sivistyneessä
Euroopassa. Täällähän olimme saavat rauhassa levätä seuraavana yönä. O,
mikä ero edellisen yösijamme ja tämän välillä! Ehdottomasti tulimme
tehneeksi vertauksia, vaikka se olikin aivan tarpeetonta.
Lähetyssaarnaajan rouva, jolle meillä oli mukanamme kirje hänen
mieheltään, joka oli vielä jäänyt Jerusalemiin, otti meidät vastaan
oikein harvinaisen ystävällisesti, eikä hän ainoastaan sanoin osottanut
ystävällisyyttään, vaan myöskin työssä ja toimessa. Hän tunsi hyvin
sikäläiset olosuhteet, vuosikymmeniä kun oli jo elänyt niissä, ja
arvasi heti, että jano ja väsymys rasitti meitä. Sen tähden valmisti
hän paikalla kylmästä vedestä, sokerista ja sitruunamehusta suloista
limonaadia ja tekipä heti vuoteenkin, johon saimme asettua lepäämään.
Kaikki sujui häneltä hiljaan ja tyynesti, mutta kumminkin huolekkaasti.
Hän osottautui tosikristityksi, joka on tottunut palvelemaan muita
Herransa tähden.
Hetkisen levähdettyämme lähdimme tarkemmin katselemaan kaupunkia ja sen
ympäristöä. Itse kaupungissa ei ole juuri mitään huomattavaa:
rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaita ja likaisia, kuten tavallista
itämailla. Kaikesta huomaa, että runsaasti on sillä jo ikää. Kerta
kävellessämme kaupungilla, poikkesimme basaariinkin, joka yleensä on
itämaalaisille lempipaikka, mutta Nabluksessa ei kumminkaan ollut
suuressa arvossa. Jotenkin kevyesti puettu lapsijoukko ympärillämme
pysähdyimme erään basaarissa olevan lähteen reunalle, jossa oli
runsaasti vettä. Meidän siinä seisoessamme ammensi lähteestä eräs mies
vettä nahkasäkkiinsä, sitte tuli toinen, joka kaikkien nähtävissä otti
kylvyn ammeessa, vähintäkään välittämättä katselijalaumasta, joka
seisoi lähteen vierellä. Kaikki näytti käyvän aivan luonnollisesti:
samaa vettä, jota käytettiin ammeessa huuhtelemaan lian ruumiista,
samaa vettä vietiin nahkasäkeissä kotiin juomavedeksi. Puhtaudesta ei
täällä näytetty muutenkaan juuri suurta huolta pitävän.
Kaupungin ympäristö herättää eloon paljon muistoja muinaisilta ajoilta
ja tekee pysyväisen vaikutuksen matkustajaan. _Garizim'in_ ja _Ebal'in_
vuoret kohoavat jyrkästi taivasta kohti kaupungin molemmin puolin.
Molempien nimet pakottavat jokaisen ehdottomasti ajattelemaan aikoja
sitten vierineitä tapauksia. Samassa laaksossa, näet, jossa nykyinen
Nablus on, sijaitsi muinoin Sikem'in kaupunki. Luokaamme hetkeksi
katseemme kaupungin muinaisuuteen, ennen kuin jätämme sen. Raamattu
antaa siitä ihmeen selvän kuvan. Paikan historia ulottuu Abraham'in,
tuon suuren uskonsankarin, aikoihin saakka. Herran käskystä oli tämä
jättänyt Mesopotamian lähteäksensä sille maalle, jonka Herra oli
hänelle osottava. Hän vaelsikin "hamaan Sikem'in paikkakuntaan, Moren
lakeuteen asti" (1 Moos. 12:6). Siellä näkyi Herra Abraham'ille ja
antoi hänelle merkillisen lupauksen: "Sinun siemenelles annan minä
tämän maan." Tämän ilmestyksen johdosta rakensi Abraham alttarinkin
Herralle.
Sittemmin mainitaan Sikem'iä pyhässä historiassa, kun kerrotaan, että
patriarkka Jakob palatessaan maanpaosta Mesopotamiasta "tuli
rauhoitettuna siihen kaupungin Sikem, joka on Kanaan maalla, ja
sijoitti itsensä kaupungin kohdalle." Hänkin "rakensi sinne alttarin ja
rukoili väkevätä Israelin Jumalan nimeä" (1 Moos. 33:18, 20.)
Tärkein tapahtuma Sikem'in historiassa on epäilemättä kumminkin se,
josta kerrotaan Moos. 27 ja Josuan kirjan 8:30-34. Edellisessä paikassa
kerrotaan, kuinka Herra Mooseksen välityksellä käski, että Israelin
kansa, mentyään Jordan'in ylitse pyhään maahan, kokoontuisi juuri tähän
laaksoon, ja että puolet sukukunnista nousisi Garizim'in vuorelle ja
toinen puoli Ebal'ille. Näillä vuorilla seisoen saisivat he kuulla
Herran käskyt ja kiellot ja vahvistaa ne sanoen: amen. Jälkimmäisessä
raamatunkohdassa mainitaan, että "Josua rakensi Herralle, Israelin
Jumalalle, alttarin Ebalin vuorella, niin kuin Mooses, Herran
palvelija, Israelin lapsille käskenyt oli, niin kuin Mooseksen
lakikirjassa kirjoitettu on. Ja he uhrasivat Herralle sen päällä
polttouhria ja kiitos-uhria. Ja hän kirjoitti siellä kiviin sen lain
muodon, jonka Mooses Israelin lapsille kirjoittanut oli. Ja koko Israel
heidän vanhempainsa, päämiestensä ja tuomareinsa kanssa seisoivat
molemmilta puolin arkin tykönä pappein Leviitain edessä, jotka
kantoivat Herran liiton arkkia, niin muukalaiset kuin kotonakin
syntyneet, puoli heistä Grifim'in (Garizim'in) vuoren kohdalla ja
toinen puoli Ebal'in vuoren kohdalla, niin kuin Mooses, Herran
palvelija, käskenyt oli, ensisti siunaamaan Israelin kansaa. Sitte
kuulutti hän kaikki lain sanat, siunauksen ja kirouksen, kaiken sen
jälkeen, kuin kirjoitettu on lakikirjassa." Tuo hetki mahtoi tosiaan
tuntua sanomattoman suurenmoiselta kansasta, joka oli juuri
valloittamassa maata, jonka Herra oli luvannut heidän isilleen, heille
ja heidän jälkeläisilleen. Molemmista joukoista kajahti yksimielinen
"amen", johon kaiku vastasi kummastakin vuoresta, jotka ikään kuin
sisarukset toinen toisensa vieressä kohosivat kohti korkeutta. --
Sivumennen olkoon tässä mainittuna, että Garizim'in vuorelta (870
metriä korkea), joka on hiukan korkeampi kuin Ebal, on lavea näköala:
idässä kohoaa Gilead'in vuori, pohjoisessa Ebal ja Hermon, lännessä
pilkottaa Välimeren pinta.
Sikem'in historiasta voisin vielä esittää verisen kertomuksen kuningas
Abimelek'istä (Tuom. 9:6) ja mainita jotakin valtakunnan jakamisesta
Salomon poikien, Rehabeam'in ja Jerobeam'in välillä (1 Kun. 12), mutta
edelläkerrottukin jo riittää huomauttamaan meitä, ett'ei tällä
kaupungilla ollut niinkään vähäpätöinen asema siihen aikaan, kuin
Israel, Jumalan omaisuudenkansa, sijoittui Kaanaan maahan.
Ohimennen mainitsin jo, että kaupungin nykyisten asukkaiden joukossa on
myöskin jätteitä vanhoista samarialaisista. Jokaiselle niillä tienoin
matkustavalle ovat ne vielä nytkin merkillisiä ilmiöitä. Heidän
historiansa ulottuu kauvas entisiin aikoihin. Koskapa se vaimo, jonka
keskusteluista Jesuksen kanssa Jakob'in kaivolla äsken kerroin,
kuului niihin, tahdon mainita jotakin heidän alkuperästään ja
omituisuuksistaan.
Erityisenä kansana ovat samarialaiset olleet siitä ajasta asti, kun
Assyrian kuningas Sargon II (vv. 722-705 e.Kr.) heti valtaistuimelle
noustuaan valloitti Samarian ja siirsi suuren joukon muukalaisia sinne.
Nämät siirtolaiset lainasivat osaksi maahan jääneiden israelilaisten
uskonnon; he sekoittivat kumminkin siihen pakanallisia arveluja, tapoja
ja muotoja. Heidän uskontonsa oli siis juutalaisuuden ja pakanuuden
sekoitusta; itse kansakin muuttui sekakansaksi, sitten kun maahan
muuttaneet siirtolaiset alkoivat solmia avioliittoja alkuasukasten
kanssa. "He pelkäsivät Herraa ja palvelivat myös epäjumaliansa pakanain
tavan jälkeen, kusta he tulleet olivat." (2 Kun. 17:24, 33.) Heidän
keskuudessaan toimi kyllä juutalaisia pappeja, ja nämät opettivat
heitä palvelemaan yhtä ainoata Jumalaa, mutta pakanallista
epäjumalanpalvelusta ei voitu sittenkään kokonaan karsia pois. He
hyväksyivät vaan Mooseksen kirjaa ja muutamia ulkonaisia juutalaisten
tapoja. Jumalanpalveluspaikakseen päättivät he Garizim'in vuoren, kuten
selvästi huomaa vaimon puheesta Vapahtajalle. Kun juutalaiset palasivat
Babel'in vankeudesta, eivät he tahtoneet lainkaan seurustella
samarialaisten kanssa, koska he pelkäsivät omaankin uskontoonsa
tunkeutuvan jotakin pakanallista ja tahtoivat kaikin mokomin säilyttää
itsensä ja jumalanpalveluksensa niin puhtaina ja saastumattomina
kuin mahdollista. He asettuivat täydelliselle vastustuskannalle
samarialaisten suhteen ja osottivat tämän kantansa jo Jerusalem'in
temppeliä rakennettaessa. Samarialaiset tarjoutuivat, näet, auttamaan
tässä työssä, mutta saivat kieltävän vastauksen. Sanballât'in johdolla
koettivat samarialaiset väkivallalla estääkin Jerusalem'in muurien
tekemistä (noin 440 e.Kr.). Kun ei heidän sallittu yhtyä rakentamaan
temppeliä Jerusalem'iin, lienevät he juuri tästä syystä rakentaneet
Garizim'in vuorelle pyhäkön, jonka sittemmin Johannes Hyrkanus hävitti
vuonna 129 e.Kr. Kiivaana pysyi vihamielisyys juutalaisten ja
samarialaisten välillä Kristuksen aikoihin asti. Sanaa "samarialainen",
käyttivät juutalaiset pilkkanimenä, kuten selvästi näkyy Joh. 8:48. --
Huolimatta ankarista vainoomisista ovat samarialaiset kumminkin
pysyneet erityisenä uskonnollisena lahkokuntana meidän aikoihimme
asti. Vähääkään ei sentään löytyne tämän lahkon jäseniä
muualla kuin Nabluksessa, jossa heillä on oma synagoogansa
elijumalanpalvelushuoneensa. He ovat ankaria monoteistejä
(yhdenjumalanpalvelijoita) ja kuvainpalveluksen vihaajia, Uskovat hyviä
ja pahoja henkiä olevan olemassa, kuolleiden nousevan ylös ja
Messiaksen ilmestyvän 6000 vuoden kuluttua maailman luomisesta.
Viettävätpä he juutalaisten sabbatia ja muita juutalaisia juhlapäiviä,
muiden muassa pääsiäisjuhlaa uhraten pääsiäslampaan Garizim'in
vuorella, sitä uhratessa lienevät juhlamenot hyvin omituisia, ja
uhraamisenkin sanotaan käyvän niin raamatunmukaisesti kuin mahdollista.
Me olisimme kyllä olleet tilaisuudessa näkemään näitä juhlamenoja,
jos olisimme viivähtäneet seuraavan päivän Nabluksessa, sillä
pääsiäislammas piti teurastettaman juuri saman päivän illalla, jonka
aamuna me lähdimme kaupungista matkoihimme. Me emme luulleet voivamme
lykätä lähtöämme kokonaista päivää eteen päin, Me tahdoimme viettää
levollisina sunnuntain Nazaret'issa, sittemmin kumminkin kaduimme tätä
seikkaa, kun huomasimme, että olisimme kyllä erityisittä ponnistuksitta
ennättäneet sunnuntai-aamuksi Nazaret'iin. -- Mainittakoon
samarialaisista vielä, että heillä on myös sakramenttina
ympärileikkaaminen ja että heidän keskuudessaan on sallittu naida
kahdesti, siinä tapauksessa, ett'ei ensimmäisessä avioliitossa ole
ollut lapsia. Ylimmäisen papin virka on perinnöllinen. Heidän
huostassaan väitetään olevan viiden Mooseksen kirjan vanhimman
käsikirjoituksen. Professori Orelli mainitsee kirjassaan "pyhässä
maassa", että hänen onnistui saada nähdäkin tämä käsikirjoitus.
Tuossa kestiystävällisessä lähetyshuoneessa olimme saaneet levätä yömme
tyynesti ja nauttineet rauhaa, jota kyllä jo olimme kaivanneetkin. Sen
tähden olimmekin erittäin kiitollisia isäntäväellemme, kun seuraavana
aamuna k:lo 8 lähdimme matkalle. Sinä päivänä oli meidän vaan 7 tuntia
ratsastettava. Olimme jo ratsastaneet noin kaksi tuntia ohi useiden
kylien, kuten Râfidian, Savâtan, Bêt Ufênin, Bêt Ilan, ja seudulla,
joka enimmiten oli hyvin viljeltyä ja jossa kaikkialla näki runsaasti
puita, kun edessämme korkealla kummulla kohousi muinainen pääkaupunki,
Samaria, eli nykyinen Sebastije, josta näkee lavealti ympäröiville
seuduille. Neljännestunniksi pysähdyimme sinne, oppiaksemme tuntemaan
tätä paikkaa, joka historiallisessa suhteessa on tärkeäarvoinen.
Nykyään on se vaan pieni kurjannäköinen kylä, jossa elelee noin 300
asukasta. Ne ovat muukalaisia kohtaan hyvin ilkeitä, jonka tähden
täytyykin olla varoillaan seurustellessa heidän kanssaan. He myyvät
mielellään "vanhanaikuisia" kaluja ja rahoja ja vaativat niistä
hyvinkin kalliita hintoja. Mutta varallaan saa hyvin olla, sillä he
saattavat pitemmittä mutkitta ryöstääkin matkustajan. Tuo mainitsemani
prof. Orelli kertoo eräästä tällaisesta epämiellyttävästä tapahtumasta
hänen käydessään kylässä. Me puolestamme emme lainkaan ryhtyneet
kauppoihin heidän kanssaan. Mitään muuta mainittavaa ei tässä paikassa
ole, kuin ristiretkien aikuisen kristityn Johannes-kirkon jäännökset ja
niiden vieressä muhammettilainen moskea. Nykyinen Sebastije ei olekaan
aivan samalla paikalla, kuin muinainen Samaria. Kun olimme kulkeneet
kylästä vähän matkaa, näimme vasemmalla puolen rivin korkeita pylväitä,
jotka selvään osottivat, että muinainen Samaria oli ollut sillä
paikalla, siis vuoren huipulla. Pylväiden luku on nykyään 15; ne
todistavat vieläkin jälkimaailmalle, että kaupunki, joka tässä uljaili,
oli suuri ja mahtava. Muitakin raunioita on täällä herättämässä
matkailijan huomiota. Katsellessaan näitä muhkeiden rakennusten ja
taideteosten jätteitä juohtuu epäilemättä matkustajan mieleen tuo
ennustus, jonka profeetta Mika lausui juuri tästä kaupungista: "Minä
teen Samarian kiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen ympäri, ja
vieritän hänen kivensä laaksoon, ja särjen perustukseen asti maahan.
Kaikki heidän epäjumalansa pitää rikottaman, ja kaikki heidän paikkansa
tulella poltettaman, ja minä hävitän kaikki heidän kuvansa; sillä ne
ovat porton palkasta kootut; sen tähden pitää heidän jälleen porton
palkaksi tuleman." (Mika 1:6, 7.) Ei kukaan, joka vaan on käynyt sillä
vuorella, jolla Samaria on sijainnut, ja hiljalleen astuskellut sen
alapuolella olevaan laaksoon, voi kieltää, että tämä ennustus on käynyt
sanasta sanaan toteen. Herra on totuutta harrastava sanoissaan,
tuomioissaan ja teoissaan; synnin täytyy saada ansaittu palkkansa, kun
koston hetki on tullut.
Suuria muistoja liittyy Samarian nimeen; paljon synnin tekojakin
saastuttaa sitä. Katsaus kaupungin historiaan saattaa meidät siitä
vakuutetuksi.
Kaupungin perustamisesta kerrotaan 1 Kun. 16:23, 24 seuraavaa: "Assan
Juudan kuninkaan ensimmäisenä vuonna neljättäkymmentä oli Omri Israelin
kuningas kaksitoistakymmentä ajastaikaa, ja hallitsi Tirzassa kuusi
ajastaikaa. Hän osti Semeriltä Samarian vuoren kahdella
hopeasentnerillä, ja rakensi vuorelle, ja kutsui kaupungin, kun hän
rakensi, Semerin, vuoren herran, nimellä Samariaksi." Tuo Omri, joka
kaupungin perusti, oli kumminkin jumalaton mies, joka "teki pahaa
Herran edessä." Suurenmoisesti, muhkeasti elettiin kaupungissa,
ylellisyydellä ei ollut mitään rajoja. Ei missään muualla, kuin tuossa
kaupungissa, jonka asemakin oli paljon ihanampi, kuin Jerusalemin,
ollut niin paljon tilaisuutta silmäin pyyntöön, lihan himoon ja elämän
koreuteen, siellä kun, näet, oli suurenmoisia palatsia ja epäjumalain
temppelejä. Sattuvammin, kuin profeetta Jesaia 28:1, ei voi kuvata
kaupunkia ja sen elämää. Hän sanoo: "Voi sitä ylpeätä juopuneitten
kruunua Efraim'ista (Samariaa), jonka kaunis kunnia on pudonnut
kukkainen, joka on ylemmäisellä puolella lihavata laaksoa, jossa he
viinasta hoipertelevat." Voimakkaammin ei voi sen häviötä ja kukistusta
ennustaa, kuin sama profeetta heti seuraavissa sanoissa: "Katso, väkevä
ja voimallinen Herralta, niin kuin raesade, niin kuin vahingollinen
tuuli, niin kuin vesimyrsky, joka väkevästi lankee, pitää väkivallalla
maahan päästettämän, että juopuneitten ylpiä kruunu Efraim'ista
jaloilla tallataan. Ja ne hänen kunniansa kaunistuksen pudonneet
kukkaiset, jotka lihavata laaksoa ylemmäisellä puolella ovat, pitää
tuleman niin kuin se, joka varhain suvella kypsyy, jonka joku nähtyänsä
ja käsillä pidellessänsä syö." Eikä ainoastaan Jesaia vaan profeetat
Amos ja Hoseakin ovat lausuneet tästä kaupungista tuomitsevia sanoja,
ja heidän sanojensa totuuden todistavat jälkimaailmalle raunioina
makaavat kaupungit. Tämän kaupungin historiaan liittyy läheisesti tuon
surullisesti kuuluisan Ahab'in, Omrin pojan ja seuraajan, elämäntoimi.
Tämä Ahab nai Sidon'issa pakanallisen kuninkaan tyttären, Isebel'in,
joka toi mukanaan Israelin kansan keskuuteen Baalinpalveluksen. Tälle
epäjumalalle rakennettiin temppeli ja alttari Samariaan (1 Kun. 16:31,
32.) Vaikeata on nyt enään tarkemmin määrätä, missä tämä temppeli
sijaitsi.
Monta kertaa piiritettiin tätä kaupunkia. Jo kuningas Ahab'in aikana
kokosi Benhadad, Syrian kuningas, kaikki sotaväkensä piirittämään
Samariaa, ja häneen yhtyivät kaksineljättäkymmentä kuningasta.
Ihmeellisesti pelasti Herra kaupungin kumminkin sillä kerralla.
Kukistuksen aika ei ollut silloin vielä tullut (1 Kun. 20.) Tässä
kaupungissa oleskeli silloin taas, kun sitä toista kertaa piiritettiin
ja kovat ajat koittivat, suuri profeetta Elisa, Elian seuraaja. 2 kun.
6 ja 7 mukaan sai kaupunki silloinkin kokea Jumalan laupeutta. Lopulta
kumminkin, kun synninmitta oli kukullaan, ja Jumalan hyvyyttä,
armahtavaisuutta, pitkämielisyyttä ja armoa halveksittiin, koitti
kaupungille samoin kuin koko kansallekin häviön päivä. Assyrian
kuningas Sargon II valloitti ja hävitti kaupungin vuonna 722 ennen
Kristusta. Tosin se sittemmin rakennettiin uudelleen, mutta toisen
vuosisadan lopulla e.Kr. hävitti sen perinpohjin Johannes Hyrkanus.
Vuonna 63 e.Kr. joutui Samarian maakunta roomalaisten haltuun, ja
entisen pääkaupungin linnoitti uudestaan roomalainen sotapäällikkö
Gabinius. Keisari Augustus antoi tämän pääkaupungin vuonna 30 e.Kr.
lahjaksi Herodes suurelle, joka antajaa kunnioittaakseen kutsui sen
Sebastijeksi ja kaunisti komeilla rakennuksilla. Mutta vaikka hän
sijoittikin sinne suuren sotajoukon, ei se enää entiseen mahtavuuteensa
kohonnut; naapurikaupunki Nablus pääsi, näet, voitolle. Kuudennelle
vuosisadalle saakka j.Kr. oli Sebastijessa piispanistuin. Perustivatpa
ristiretkeläisetkin näille seuduin hiippakunnan, mutta se ei kumminkaan
kauvan pystyssä pysynyt.
Tämän kaupungin historia todistaa siis Jumalan armosta ja laupeudesta,
mutta toiselta puolen osottaa se myös, että ankaria ovat ne tuomiot,
joiden alaisiksi synti ja vääryys saattavat. Jumalan sanan totuus
esiintyy taas tähänkin paikkaan nähden niin selvänä, ett'ei yhdenkään
pitäisi sitä epäillä.
Me jätimme Samarian kukkulan ja ratsastimme eteen päin määrättyä
päämäärää kohden. Yhä ihanammaksi muuttui seutu ja runsaammalta näytti
kasvillisuus; me saavuimme viljaville paikoille, joissa lähteet ja
lorisevat ojat kostuttivat maata. Milloin kuljimme vuorien rinteitä
ylös, milloin kulki tiemme alhaalla laaksoissa, joissa vilja
tähkäpäisenä aaltoili, jopa joskus hedelmöivänäkin. Siellä täällä näkyi
arabialaiskyliä ihanien, rehevien puitten välistä, jotka ympäröivät
vuorten rinteitä. Seutu kuului muinoin Efraimin sukukuntaan; patriarkka
Jakob'in siunaus lepää vielä jossain määrin siinä. Päästyämme yhdelle
näistä vuorista, sitten kun olimme puolentoista tuntia ratsastaneet,
näimme etäällä suuren, Hermon'in valkoisen huipun, joka koko
komeudessaan näytti olevan aivan lähellä, vaikka me olimme siitä
ainakin kolmen päivän matkan päässä. Ilman selkeyden tähden näyttää
kaikki olevan hyvin lähellä. Erään Djeba nimisen kylän läheisyydessä
pysäytimme hevosemme, siinä kun oli runsasvetinen lähde, josta raikasta
vettä viehättävästi kumpueli, ja suuret viikunapuut, joita oli
kokonainen metsistö, tarjosivat suloista suojaa paahtavan auringon
helteeltä. Paikka oli aivan kuin matkustavaisia varten valmistettu
suurus- ja leposijaksi. Vatsan vaatimukset ja väsymys alkoivatkin jo
hyvinkin tuntua. Ihanammassa ruokasalissa olen tuskin milloinkaan
syönyt, kuin tässä lorisevan lähteen reunalla suuren viikunapuun alla,
jonka sakeat oksat antoivat runsaasti siimestä meille kaikille. Ensin
tuo hyvänmakuinen kahvi, jota emme juoneet tavallisista pienistä
kupeista, vaan suurista läkkimitoista, ja sitten ruoka vahvisti ja
virvotti ruumiin ja sielun voimia. Aterioidessamme kokoontui vähitellen
ympärillemme joukko pieniä kauniita poikalapsia, jotka tietysti kaikki
kerjäsivät "bachschisch." Pojat nauroivat hyvin ivallisesti, kun
katselivat meidän syömistapaamme, ja heidän silmäyksensä meidän
laitoksiimme ilmaisivat ilman pyytämättäkin, että he toivoivat niistä
saavansa vähän maistaa. Hetki sen jälkeen saapui myös muutamia
täys'ikäisiä miehiä, ja heidän ohessa vanha vaimo, joka näytteli meille
hyvin muodostettua saviastiaansa. Hän kertoi, että samoja saviastioita,
joista hän oli tuonut yhden näytteille, kuljetetaan aina Stambul'iin
(Konstantinopoliin) asti, jossa hän itsekin sanoi kerran käyneensä.
Lipeämpikielistä vaimoa en ole juuri milloinkaan tavannut: puheen
ainetta ei häneltä puuttunut silmänräpäykseksikään koko aikana, kun
viivyimme viikunapuun alla. Hänen puhelunsa loppui, niin kuin
ennakoltakin voi arvata, kerjäämällä meiltä rahaa. Kerjääminen on
helmasynti, josta ei juuri kukaan ole vapaa tässä maassa. Yksin pienet
lapsetkin, jotka tuskin vielä osaavat sanoa "isä" ja "äiti", ymmärtävät
kerjätä; he kurottavat pienen, likaisen kätensä ja sopertavat, vaikka
tosin suurella vaivalla ja epäselvästi, sanan "bachschisch."
Hyvin tarvitsemamme lepoaika oli päättynyt ja me jätimme paikan,
vaikk'emme ilman kaipuutta; sillä raikkaan veden juonti ja puitten
siimes olivat suuresti virkistäneet meitä ja sulostuttaneet silmiämme
ja mieliämme. Ilomielisinä pitkitimme matkaamme näillä ihanilla
seuduilla, joilla viljarikkaat pellot todistavat maan olevan voimakasta
ja asukkaiden uutteria. Me kuljimme sitten, pysähtymättä sivu monien
paikkojen, joista mainittakoon _Dotan_, joka raamatullisessa suhteessa
ansaitsee huomiota. Siellähän Herra prof. Elisan pyynnöstä löi
syrialaiset sokeudella, näiden ollessa sodassa Samariaa vastaan
(2 Kun. 6), ja teki siten uuden ihmeen sekä ilmoitti kaikkivaltansa ja
laupeutensa. Samalla paikalla, joka sijaitsee ahtaassa vuorensolassa,
tapasi Josef veljensä paimentamassa karjaa, kun hän isänsä käskystä
meni heitä katsomaan, ja siellä hänen veljensä myivät hänet
ismaililaisille, jotka veivät hänet Egyptiin (1 Moos. 37).
Ennen kuin olimme saapuneet seuraavaan majapaikkaan, alkoivat
"dragomaani" ja "mukari" riidellä keskenänsä, kumpanenko kahdesta
edessä olevasta tiestä olisi oikea ja suorin. Riita päättyi siten, että
dragomaani, jota me seurasimme, ratsasti yhtä ja mukari toista tietä.
Ja nyt alkoi kilpailu, kumpanenko heistä ennättäisi ensin kylään. Pian
selvisi nyt, samoin kuin monesti ennen ja jälkeen, että mukari, tuo
vanha Muhammed, joka lukemattomia kertoja oli kulkenut tätä tietä, oli
oikeassa. Vaikk'ei hän luullaksemme sanottavasti rientänyt, saapui hän
kylään ennen meitä, jotka kaikin voimin hätyytimme hevosiamme
kiirehtimään. Suuresti olimme me kumminkin voitolla siten, että meidän
kulkemamme tie meni läpi ihanien maisemien, pitkin miellyttävää
laaksoa, jossa avautui näkyviimme monta kaunista näköalaa ja puutkin
tarjosivat runsasta siimestä.
Ollessamme vielä vähän matkan päässä _Djennin'in_ kylästä, johon
aijoimme seuraavaksi yöksi, huomasimme jo etäältä sellaisia puita,
joita emme vielä tähän asti matkallamme olleet nähneet, nim. palmuja
sakeine, kummallisine latvoineen. Paikan nimi oli En-Gannim siihen
aikaan, kun Israelin lapset omistivat maan. Se kuului Isaskar'in
sukukuntaan, ja oli tunnettu suuresta hedelmällisyydestään (Jos. 19:21;
21:29; 1 Moos. 49:15). Että paikka nytkin on hedelmällinen ja sen
ohessa vesirikas, huomaa helposti katsellessa ympäristöä, jossa lähteet
ja ihanat puutarhat viehättävät matkustajan silmää. Kylässä on noin
kolme tuhatta asujanta, joista suurin osa on muhammettilaisia, joilla
on ainakin kaksi moskeaa, toinen suurempi ja toinen pienempi.
Illalla, kun aurinko oli laskenut ja täysikuu kelmeällä valollaan
valaisi kauniin iltataivaan, menimme lähemmin tarkastamaan paikkaa ja
kansan tapoja. Sitä ennen olimme hankkineet itsellemme yösijaksi
yksinkertaisen savimajan, joka suuruudeltaan ei voinut vertoja vetää
sille huoneelle, joka meillä oli Djifnassa. Iltakävelyllämme kylän
likaisilla kujilla olimme tilaisuudessa tarkastamaan kansan käyntiä
moskeassa. Kaikki miehet olivat saapuneet kotiin päivän töistä ja
valmistautuivat menemään levolle. Mutta sitä ennen piti heidän
toimittaa iltarukouksensa moskeassa, joka sijaitsi kylän toisessa
syrjässä. Me seurasimme heitä aina moskean sisäänkäytävän luoksi.
Sisäänpääsy moskeaan oli meiltä kielletty. Esikartanossa pesivät kaikki
itsensä suuressa lähteessä, jonka jälkeen he menivät itse pyhäkköön ja
yhdistyivät siellä iltarukoukseen, joka kesti noin kaksikymmentä
minuuttia. Iloisina ja laskein keskenänsä leikkiä palasivat he sieltä
suurissa joukoissa illalliselle, joka odotti heitä kodissa. Verrattoman
ahneesti he syöksyivät ruoan kimppuun: yksikään ei ollut, näet,
syönyt eikä juonut, sitten kun aurinko nousi aamusella. Ramadan,
muhammettilaisten paaston-aika, joka kestää kokonaisen kuukauden, oli
alkanut lauvantaina Huhtikuun 19 p:nä k:lo 6 illalla. Silloin ei ole
kenenkään lupa syödä, juoda eikä polttaa tupakkaa auringon ollessa
taivaalla. Illallinen kesti, niin sanoaksemme, aamuun asti. Yön
käyttävät he paaston-aikana tavallisesti samalla tavalla kuin päivän
muina kuukausina. Läpi koko yön kuulimme hirmuista metelöimistä,
puhetta ja laulua, joka teki sen vaikutuksen, ett'ei meille tullut uni
silmään. Paitsi tavallisia veren-imijöitä, oli nyt tullut häiriötä
lisäämään tuo metelöiminen, joka teki nukkumisen mahdottomaksi. Mitään
pelkoa emme sentään tunteneet, vaikka huoneen ovea ei voitu lukita.
Varmuuden vuoksi annoimme tosin dragomaanin, kaikki puolustus-aseet
vieressään, maata aivan oven alla; mutta, jos jokin vaara olisi
uhannut, olisi hän ollut viimeinen meitä puolustamassa, sillä hän
makasi huolimatta kaikista elävistä niin sikeessä kuin kaikkein
parhaammassa vuoteessa ainakin. Hän oli varmaankin tottunut näihin
yövieraisiin; ne eivät näyttäneet häiritsevän häntä vähintäkään. --
Joka vaan pääsee arabialaisen majaan, hänen ei yleensä tarvitse peljätä
päällekarkausta. Arabialaisten kesken on, näet, vieraanvaraisuus hyvin
korkeassa arvossa. Vaikkakin olisit joku hänen vihollisistansa, niin,
kun sinun vaan on onnistunut päästä hänen kattonsa alle, pitää hän
velvollisuutenansa suojella sinua kaikesta vaarasta. Vieraanvaraisuus
on syvään juurtunut hänen sydämmeensä, se on yksi hänen uskontonsa
kauneimmista ohjeista, jota vastaan hyvin harvoin rikotaan. Sen tähden
voipikin muukalainen arabialaisen halvan katon suojassa turvallisesti
heittäytyä levolle, jos hän vain muuten voipi nauttia sitä.
Lauvantaina 3 p. Toukokuuta lähdimme liikkeelle hyvin aikaisin.
Satulaan istuessa oli mieli alakuloinen ja ruumis väsynyt: yö kun oli
ollut levoton ja uneton. Ainoa mikä antoi jonkinlaista lohdutusta, oli
toivo vielä sinä päivänä päästä _Nazaret'iin_, jossa arvelimme saavamme
levähtää ei ainoastaan seuraavan yön, vaan vieläpä koko sunnuntainkin.
Djennin'in kylän jätettyämme saavuimme pian Palestiinan suurimmalle
lakeudelle. Kysymykseemme, mikä sen nimi on, saimme dragomaanilta
vastaukseksi, että se on _Jesreel'in lakeus_ eli, niin kuin maan
asukkaat sitä nyt kutsuvat, _Merdsch ibn Amir_. Kutsutaan sitä
raamatussa vielä _Esdrelon'iksi_ ja _Megiddoksi_. Sitä ympäröivät
koillisessa Galilean maakunta, idässä pikku-Hermon ja Gilboan vuoret,
joitten takana, Jordanin toisella puolella, häämöttää Gilead'in vuori,
lännessä taasen Karmel ja etelässä ja lounaassa _Efraim'in
vuoriselänne. Ainakin neljä tuntia kuluu lakeuden poikki ratsastaessa.
Se on kauttaaltaan hyvin viljavaa. Molemmin puolin tietä rehottavat
vainiot, joilla vilja parhaallaan hedelmöi. Silmämme kohtaa kaikkialla
kyliä, joissa asuu toimeliasta, ahkeraa kansaa. Tähän tasankoon liittyy
suuria historiallisia muistoja sekä muinaisilta että uudemmilta
ajoilta. Syystä voipi sanoa, että se on ollut Palestiinan
tappelukenttä. Se on aikojen vaihdellessa saanut olla sotatantereena,
ja siinä on taisteltu monta mainiota taistelua, joissa verta on
vuotanut virtanaan.
Jo "tuomarien aikana" mainitaan tätä tasankoa sotatantereena. Siellä
asuivat kananealaiset, jotka suurine sotavoimineen ja rautavaunuineen
olivat israelilaisten vaarallisia vihollisia. Jos. 17:16 sanotaan:
"Kananealaisilla, jotka asuvat maan laaksoissa, on rautavaunut, ja
Beth-Sean'in asuvaisilla ja hänen tyttärillänsä, ja Jesreelin laaksossa
asuvaisilla." Eräällä näiden kananealaisten kuninkaista, nimeltä Jabin,
joka asui Hazor'issa, oli Sissera niminen sotapäällikkö; tämä asui
Haroset-Gojim'issa ja vaivasi Israelin lapsia kaksikymmentä vuotta,
koska he olivat tehneet pahaa Herran edessä. Debora profetissa, joka
silloin oli Israelin tuomarina, määräsi, Herran käskystä, Barak'in
kymmenen tuhannen miehen kanssa menemään Tabor'in vuorelle ja sieltä
käsin hyökkäämään Sisseraa vastaan. Siinä syntyi tappelu, verta
virtasi, ja Israel voitti taistelussa, jonka jälkeen Debora ja Barak
veisasivat Jumalan kunniaksi tuon ihanan kiitosvirren, joka vielä on
luettavana Tuomar. K. 5 l.
Sen jälkeen kun israelilaiset olivat voittaneet kananealaiset, tunkeusi
kansoja idästä, jotka taas kovasti vaivasivat heitä; midianilaisia ja
amalekilaisia ne olivat. Nämä menettelivät niin hurjasti, että
hävittivät viljankin, joka kasvoi vainiolla. Niitä villejä joukkoja
vastaan, jotka olivat asettautuneet Jesreelin laaksoon, meni Gideon
johtaen valittua joukkoaan ja voitti midianilaiset kovan tappelun
jälkeen (Tuom. K. 6, 7 l.). Ja samalla paikalla voitti David
amalekilaiset (1 Sam. K. 30 l.) Mainitulla tasangolla voittivat
filistealaiset onnettoman Saul kuninkaan. Epätoivoisena asemastaan
lopetti mies parka itsensä syöksyen miekkaansa, sitten kun aseenkantaja
oli kieltäytynyt pistämästä häntä kuoliaaksi (1 Sam. K. 31.) Siellä
kuoli Juudan valtakunnan kuningas Ahasia Jehun pahasti haavoittamana
(2 Kuning. 9:27.) Siellä sai myös juutalaisten kuningas Josia kuolin
haavan tappelussa farao Nekoa vastaan. Myöskin roomalaisten ja
ristiretkien ajalta tietää historia monesta tappelusta tällä
tasangolla. Ja uudemman ajan historia kertoo ranskalaisten Napoleon
Bonaparten ja Kleber'in johtamina Huhtik. 16 p. 1799 siellä voittaneen
monivertaisesti suuremman turkkilaisen sotajoukon. "Tälle tasangolle
ovat siis juutalaiset, pakanat, saraseenit, kristityt ristiretkeilijät
ja antikristilliset ranskalaiset, egyptiläiset, persialaiset,
drusilaiset, turkkilaiset ja arabialaiset, siis sotilaita kaikista
taivaan kannen alla asuvista kansoista, asettaneet telttansa ja nähneet
sotalippunsa Taborin ja Hermonin kasteen kostuttamina." (Clark).
Tämän tasangon reunalla oli Nabot'in viinitarha, jota julma Isebel niin
kovasti halusi, että hän, voidakseen tyydyttää himoaan, tahrasi kätensä
Nabotin viattomalla verellä. Siellä oli Ahabin ja Isebelin huvilinna
(1 Kuning. 21), jossa Jumalan tuomio hirmuisena kohtasi Isebel'iä
tämän ja monen muun julman työn ja epäjumalten palvelemisen tähden
(2 Kun. 9.)
Sekä raamattu että historia antaa siis kaikkina aikoina jokaiselle,
mutta erittäinkin matkustajalle, aihetta viipymään ajatuksineen tällä
tasangolla. Tuntui kummalliselta kulkea juuri niillä paikoilla, missä
koko kansojen ja niin monen yksityisen henkilön kohtalo on ratkaistu
miekka kädessä, missä Israelin Jumala, Kaikkivaltias, ihmisten
vihamielin ja katkerina verta vuodattaessa, on johtanut taistelevien
kohtalon. Nykyään on hiljaista tasangolla: ratsastaessamme sen poikki
näimme ainoastaan muutamia henkilöitä, jotka joko matkustivat
päinvastaiseen suuntaan kuin me tai toimielivat maatöitä. Omituista oli
nähdä, miten kivetöntä maa on tällä tasangolla; ja missä paikoin se ei
ole viljeltyä, siinä kasvaa korkeata ruohoa. Itse ratsastus kävi
joutuun, koska emme lainkaan kohdanneet noita Palestiinassa niin
tavallisia vastuksia. Mutta eipä sittenkään tasanko näyttänyt tahtovan
ikinä loppua. Pieni-Hermon ja Tabor jäivät oikealle, kun vihdoinkin
lähestyimme sen laitaa. Jo loitolla näkyi valkeita kattoja, joiden
oppaamme sanoi kuuluvan Nazaret'in taloihin. Sen kaupungin asema on
todella omituinen; se on rakennettu vuorelle, eikä sitä kumminkaan
matkustajan silmä juuri näe. Ihmeellinen tunne valloitti minut, kun
aloimme nousta vuorelle, jolla kaupunki sijaitsee. Ajatukset ja
kuvittelut, jotka minulla lapsuuteni ensi hetkistä saakka oli ollut
Nazaret'ista, alkoivat käydä yhä selvemmiksi. Nouseminen kävi hitaasti,
kun vuori oli niin jyrkkä ja kivinen, että hevostemme oli vaikea
suoriutua. Auringon säteet pilvettömältä taivaalta nekin puolestaan
vaikuttivat, että väsymys ja jano rupesivat minua kovasti vaivaamaan.
Sen tähden hartaasti toivoinkin lepoa ja virvotusta. Kuuma auringon
paiste keskellä päivää ja kuuden tunnin ratsastus tekivät koko ruumiin
hirveän araksi. Mutta siitä huolimatta oli mieli avoinna ulkoa päin
tuleville vaikutuksille. Halumme, kerran saada astua tähän kaupunkiin,
oli nyt tyydytetty, eikä vaivojemme palkka ollutkaan vähäinen. Olihan
Jesus maan päällä vaeltaessaan niin monta, monta kertaa jaloillaan
polkenut tätä samaa vuorta, jota myöten me nyt hitaasti ratsastimme.
Itse kaupunki on siveän ja kauniin neitosen kaltainen, joka on jäänyt
yksin asumaan. Sen asema korkeiden vuorten keskellä ja kumminkin niin
piilossa ihmisten katseilta on valtava. Kaunis, suuremmoinen Tabor,
jolla tammimetsää kasvaa, kohoaa siitä vaan puolentoista tunnin matkan
päässä, ikään kuin erakko tasangolla.
Ensimmäinen huolemme kaupunkiin tultua, jossa sanotaan olevan 3 tai 4
tuhatta asukasta, suurimmaksi osaksi kristityitä, oli yömajan
hankkiminen. Mutta siinäpä jouduimme pulaan. Olimme toivoneet saavamme
asua sikäläisessä fransiskaani-luostarissa, vaan se oli mahdotonta, kun
kaikki paikat olivat täynnä englantilaisia ja ranskalaisia
pyhiinvaeltajia, joita päivää ennen oli tullut kaupunkiin noin 500.
Päivystäjänä oleva munkki, joka sujuvasti puhui saksaa, otti meidät
ystävällisesti vastaan ja vei vierasmajaan, jossa hän varsin
kohteliaasti tarjosi meille hyvää viiniä, joka suuresti virkisti meitä;
mutta asuntoa hän ei sanonut voivansa antaa meille. Kenties oli syy
hänen epäävään käytökseensä meitä kohtaan osaksi siinä, että olimme
protestantteja. Kaikki majatalot kaupungissa olivat täpötäynnä. Ensi
silmänräpäyksessä arvelimme, pitäisikö vielä samana päivänä ratsastaa
Tabor'ille; mutta pelkäsimme, että siellä voisi käydä samalla tavalla,
sillä meille kerrottiin, että sinnekin oli saapunut sadottain
pyhiinvaeltajia. Ja miten oli siinä tapauksessa käypä pyhälepomme
Nazaret'issa, josta jo edeltäkäsin niin paljon olimme iloinneet.
Vihdoin onnistui meidän saada majaa englantilaisen lähetyssaarnaajan
asunnossa, jonka ovet meille ystävällisesti avattiin, vaikka hän itse
sillä kertaa oli matkoilla. Iloisina siitä, ettemme tarvinneet jäädä
taivasalle seuraavaksi yöksi ja päiväksi, asettausimme hänen
vierashuoneeseensa niin mukavasti, kuin asianhaarat sallivat. Syötyämme
yksinkertaisen atrian nautimme hetkisen lepoa, kunnes päivän kuumin
aika oli ohi. Jälkeen puolenpäivän teimme pitkän kävelyretken
ympäristön vuorille. Länteen päin kaupungista, aivan sen läheisyydessä,
kohoaapi eräs jotenkin jyrkkä vuori. Tämän me valitsimme ensimmäisen
vaelluksemme päämääräksi emmekä katuneet tätä valintaa, sillä näköalat
siitä juuri ovat mitä laajimpia ja kauneimpia koko "pyhässä maassa."
Vuoren kukkulalla oli muutamia puolitekoisia kivirakennuksia; niissä
asui eräs mies kolmen tyttärensä kanssa, jotka ystävällisesti
tarjosivat meille istuimia ja kukkasia. Mies oli, jos oikein ymmärsimme
häntä, kristitty arabialainen, joka oli jäänyt leskeksi ja eli yhdessä
kolmen tyttärensä kanssa, jotka näyttivät miellyttäviltä ja
ystävällisiltä naisilta. Hän kertoi meille olleensa 20 vuotta
kristittynä ja asettauneensa asumaan tälle kukkulalle, että alati saisi
nauttia yksinäisyyttä ja olla piilossa muilta. Aivan luonnollista on,
että muukalaisia kumminkin usein on käynyt ja käypi heidän yksinäisessä
asunnossaan. Se kai lienee ollut syynä siihen, että kaikilla talon
asukkailla oli niin hieno, sujuva käytös, kun vierasvaraisuuden
harjottaminen tuli kysymykseen.
Meidän aikamme meni kumminkin enimmästi katsellessa ihanoita, laajoja
näköaloja, joiden joukossa Välimeri ja Karmel etunenässä vetivät
huomiomme puoleensa. Parin viikon kuluttua näimme täältä taas tuon
meren, jolla olimme matkustaneet öitä ja päiviä päästäksemme siihen
maahan, jossa nyt olimme. Tällä kertaa päilyi sen pinta tyynenä kuin
kuvastin. Sieltä näkyi valkeita purjeita ja useita höyrylaivoja,
muutamat liikkeessä, toiset ankkuroituina satamassa. Katsellessani tuota
tunsin vienon tuulahduksen koti-ikävää sydämmessäni. Auringon säteet
loivat lämpöistä valoa, suloisia purppuravivahduksia sen siniselle
ulapalle, ja värien vaihtelu oli verrattoman kaunis. Ah, miten monen
monta kertaa, ajattelin, lienee Jesus pitkät ajat oleskellessaan tässä
hiljaisessa, syrjäisessä kaupungissa Galilean ylängöllä tältä samalta
vuorelta katsellut tuota suurta, ihmeen ihanaa merta! Eiköhän Vapahtaja
usein liene ajatellut, miten sanansaattajat vastaisuudessa veisivät
evankeliumia hänestä, ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta, tuonne meren
takaisiin maihin, kauvas, hyvin kauvas joka maailman ääreen.
Välimeren rantamaalla kohoaa Karmel'in vuoriselänne niin mahtavana ja
majesteetillisena, että se ehdottomasti vetää puoleensa matkustajan
huomion. Ptolemais'in kaupungin vierellä olevan merenlahdelman
eteläsivulta lähtee tämä vuoriselänne, joka aikoinaan oli Asser'in ja
Isaskar'in sukukuntien rajana. Sittemmin erotti se Galilean Tyruksen
alueesta. Meillä ei ollut tilaisuutta käväistä tällä vuorella, koska
sellainen matka olisi vienyt ainakin päivän määrätystä ajastamme. Sen
tähden halusimme hartaasti Nazaret'in kukkulalla seisoessamme painaa
Karmel'in kuvan mieliimme niin tarkoin kuin mahdollista. Ja vuorta
katsellessamme esiintyivät raamatussa kerrotut tapahtumatkin sielun
silmien eteen elävinä. Tuona tyynenä iltahetkenä, kun aurinko loi
omituisen kirkkaan hohteen vuorille ja laaksoihin, tuntui kuin olisimme
eläneet noiden asiain tapahtuessa, jotka ovat yhdistettyinä Karmel'in
nimeen. -- Jo siitä seikasta, että profeetta Jesaia mainitsee Karmel'in
kauneutta yhteydessä Saron'in kanssa (Jes. 35:2), voi päättää, kuinka
erinomaisen kaunis tuo vuori mahtoi olla. Sen metsällä peitetyt huiput,
joilla seisoessa näki joka taholla viljavia, vesirikkaita laaksoja ja
ihania maisemia, tarjosivat paimenillekin reheviä syöttömaita. Paljon
oleskeli siellä myös erakoita ja pakolaisia (Amos 9:3; 2 Kun. 2:25).
Vielä nytkin kasvaa Karmel'illa siellä täällä sievää metsää, vielä voi
se yhä vetää kauneudessa vertoja useimmille pyhän maan paikoille.
Korkeudeltaan on se 1750 jalkaa yli merenpinnan. Vuodesta 1826 oli
siellä ollut luostari, jonka kaunista asemaa suuresti kiitetään; siinä
kehutaan myös muukalaisia kohdeltavan erittäin ystävällisesti.
Muistettavin tapahtuma Karmel'in vuorella on se ihme, jonka Herra teki
käyttäen välikappaleenaan prof. Eliata, jonka koko elämäkin ja teot
olivat läpeensä ihme Jumalan omaisuudenkansan historiassa. 1 Kun. 16,
18 ja 21 kerrotaan, että kaikki Jerobeamin jälkeiset Israelin kuninkaat
tekivät pahaa Herran edessä ja palvelivat epäjumalia. Jumalattomimpia
niistä oli Ahab, joka otti emännäksensä Gibon'in kuninkaan tyttären,
Isebel'in, hyvin viekkaan ja juonikkaan naisen. Ahabin ja Isebelin
aikoina alettiin Israelissa palvella Baal'ia. Ei milloinkaan ollut
pakanuuden kauhistus niin selvään ilmaantunut, kuin tämän kuninkaan
aikana. Israelin Jumalasta ei enää välitetty. Hänen sijaansa asetettiin
Baal. Pian kohosi Samariassa alttari ja temppeli tämän kunniaksi ja
satakunta pappia uhraili hänelle. Mutta silloin astuu esiin profeetta
Elia, tuo Jumalan koulussa kasvatettu ja hyvillä hengen lahjoilla
varustettu mies, äkkiä kuin salama synkältä taivaalta. Ja voimakkaasti
taistellen kansan epäjumalanpalvelusta vastaan onnistuikin hänen saada
jumalaton kuningas kutsumaan kansa ja Baalin papit Karmel'in vuorelle,
jossa sitten oli päätettävä, kumpiko oli oikea Jumala: Baaliko vai
Abrahamin, Isakin ja Jakobin Jumala, sekä kumpaako Israel tahtoi
palvella. "Lähetä siis nyt kokoomaan minun tyköni koko Israel Karmel'in
vuorelle, ja neljäsataa viisikymmentä Baal'in profeettaa ja neljäsataa
metsistöin profeettaa, jotka syövät Isebel'in pöydältä." Näin käski tuo
mahtava profeetta ja uhmailevan kuninkaan täytyi inttämättä totella.
Israel ja epäjumalan papit kokoontuivat Karmel'ille. -- Vielä
nykyäänkin osotetaan matkustajille heidän kokouspaikkansa. Sen nimi on
_Mahrata_ ja on se koko vuoriselänteen korkeimmalla kohdalla, josta on
hyvin lavea näköala joka taholle. -- Ankarasti vaatii profeetta kansaa
tekemään päätöksensä. "Kuinka kauvan", sanoo hän, "te onnutte
molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, niin vaeltakaat hänen
jälkeensä, mutta jos Baal, niin vaeltakaat hänen jälkeensä." Mutta
kansa vaikenee; se huomaa tehneensä väärin, mutta ei voi asettua vielä
Herran puolelle, sillä ei ole rohkeutta tarpeeksi. Silloin tuo Elia
esiin erään ehdotuksen: "Minä olen ainoasti jäänyt Herran profeetoista,
mutta Baalin profeettoja on neljäsataa viisikymmentä miestä. Niin
antakaat nyt meille kaksi kalpea ja antakaat heidän valita toinen ja
hakata kappaleiksi, ja pankaan puitten päälle, mutta älkään siihen
panko tulta: ja minä otan sen toisen kalpein ja panen myös puitten
päälle, ja en pane siihen tulta. Ja huutakaat te teidän jumalainne
nimeä, ja minä huudan Herran nimeä: kumpi Jumala vastaa tulen kautta,
hän olkoon Jumala." Ja vastaten: "Se on oikein", suostuikin kansa hänen
ehdotukseensa. Herran piti siis tulen-merkin kautta luotettavasti
todistaa itsestään ja siten saattaa Israelin tekemään ratkaisevan
päätöksen.
Uhraaminen alettiin. Baalin papit ottivat kalpein, valmistivat ja
huusivat Baalin nimeä huomenesta puolipäivään asti sanoen: "Baal, kuule
meitä!" Mutta vastausta ei Baal voinut antaa. Kun jo puolipäivä oli,
pilkkasi heitä Elia ja sanoi: "Huutakaat vahvasti; sillä hän oli
jumala, hän ajattelee jotakin, eli on jotakin toimittamista, eli on
matkalla, eli jos hän makaa, että hän heräisi." Ja he huusivat suurella
äänellä ja viileskelivät itseänsä veitsillä; mutta vastausta ei vaan
kuulunut. -- Kun puolipäivä jo kulunut oli, otti Elia kaksitoista
kiveä, rakensi niistä alttarin ja teki kuopan ympäri. Sitten hakkasi
hän kalpein kappaleiksi, pani sen puitten päälle ja antoi kaataa vettä,
kunnes kuoppakin täyttyi. Sitten rukoili hän: "Herra, Abrahamin, Isakin
ja Israelin Jumala! Ilmoita tänäpänä, että sinä olet Israelin Jumala ja
minä sinun palveliasi." Ja heti lankesi Herran tuli ja poltti
polttouhrin, puut, kivet ja mullan, ja nuoli veden kuopasta. Kun kaikki
kansa näki sen, lankesivat he kasvoillensa ja sanoivat: "Herra on
Jumala, Herra on Jumala." Näin oli siis päästy päätökseen. Elia sanoi:
"Ottakaat Baalin profeetat kiinni." Pian nämät vangittiinkin ja
otettiin sittemmin hengiltä.
Karmel on siis vuori, jossa Herra, kaikkivaltias Jumala, ihmeen kautta
saattoi kansansa huomaamaan, että Hän on oikea, totinen Jumala, jota
ainoata on palveltava, mutta että muut ovat kuolleita epäjumalia, jotka
eivät voi mitään vastausta antaa eivätkä auttaa hädän hetkellä.
Kaikkivallan ja armon ihme oli se, minkä hän valitun profeettansa Elian
kautta teki. Mutta Hän osotti myös vanhurskauttansa siten, että
kaikkien Baalin pappien täytyi pahuutensa palkaksi kärsiä kuolema.
Toinen tapaus, josta on tässä kohden muistutettava, löytyy
kirjoitettuna 2 Kun. 4, jossa kerrotaan, että profeetta Elisa,
voimallisen Elian seuraaja, oleskeli Karmel'in vuorella, kun eräs
sunemilainen vaimo, jonka huoneessa Jumalan mies jonkun aikaa oli
asunut, tuli hänen luokseen puhumaan murheestaan. Kuolo oli näet
temmannut vaimolta pojan, ja siitä huolissaan tuli hän etsimään
lohdutusta, vieläpä pyytämään Elisaa herättämään lapsen kuolleista. Hän
meni Karmel'in vuorelle, tarttui Jumalan miehen jalkoihin ja rukoili
apua surullisessa tilassaan. Profeetta lähetti silloin palvelijansa
Gehasin vaimon asuntoon ja käski häntä panemaan Elisan sauvan pojan
kasvoille. "Mutta pojan äiti sanoi Elisalle: niin totta kuin Herra elää
ja sinun sielus elää, en minä päästä sinua." Hän tahtoi kaikin mokomin
profeettaa itseä tulemaan mukana. Ja hän nousikin, meni vaimon kanssa
ja herätti hänen poikansa kuolleista.
Edessämme levisi siis Karmel'in vuorijono ja Välimeren ihana
vedenkalvo. Tuo näköala oli niin viehättävä ja suuremmoinen, että
meidän oli vaikea siitä kääntää katsettamme ja lähteä pois. Me nautimme
sanomattomasti uudestaan ja taas uudestaan katsellen ihanaa näköalaa.
Ja silmätessämme seutua ympärillämme näimme kaikkialla runsaasti
moninaisia kauniita kukkaisia, jotka koristivat hedelmällistä maata.
Tämä ympäristökin herätti meissä muistoja pyhästä kertomuksesta.
Samallaisia ihania, mutta kuihtuvia kukkasiahan oli täällä, tällä
vuorella, taiminut, puhjennut ja vuosi vuodelta kautta vuosituhanten
ihastuttanut matkailijan silmää. Eiköhän Jesus usein niinä monena
vuotena, joina hän asui Nazaret'issa, liene vaeltanut juuri tällä
vuorella, näissä laaksoissa, poiminut näitä samoja kukkasia ja myös
nauttinut niiden katoavasta kauneudesta? Saarnaavathan nekin vuosi
vuodelta kautta vuosituhanten sekä tämän elämän katoavaisuutta että
toiselta puolen ylösnousemista tämän jälkeen; vuosituhansia ovat ne
olleet ja ovat vieläkin todistuksena Jumalan kaikkivallasta, hyvyydestä
ja rakkaudesta meitä ihmisparkoja kohtaan. Eiköhän Jesus hyvin usein
liene vetäynyt näille vuorille ja näihin laaksoihin hiljaisessa
rukouksessa seurustellakseen taivaallisen Isänsä kanssa?
Aurinko oli jo mailleen menemäisillään, kun teimme lähtöä siitä
paikasta. Ystävä R:n teki mieli mennä kauvemmaksi katselemaan erästä
komeata laitosta, joka oli saman vuoren rinteellä eikä kovin kaukana.
Matkakäsikirjasta päättäen otaksui hän sen olevan englantilaisen
laitoksen, jossa orpolapsia kasvatetaan kristillisiksi ja siveiksi
ihmisiksi. Hänen otaksumisensa toteutuikin siellä käydessä. Hän kertoi
palattuaan, että hänet oli otettu ystävällisesti vastaan. Minä en
voinut seurata häntä sinne, sillä päänsärky, jonka kuumuus ja
edellisten päiväin rasitukset olivat tuottaneet, vaivasi minua kovasti.
Hitaasti palasin vuorelta siellä täällä levähdellen sen rinteellä
kukkaisten keskellä, joita poimin muutamia muistoksi. Matkalla kohtasin
muutamia vaimoja, jotka olkapäällä kantoivat pikku lapsiaan, ja
suuremmat pojat ja tytöt kulkivat jälessä. He huomasivat heti, että
olin muukalainen ja alkoivat kaikki kerjätä "bachschisch." Tämä
itämaiden paha tapa oli siis löytänyt tiensä hiljaiseen, syrjäiseen
Nazaret'iinkin, eikä tämä tienoo siinä suhteessa ollut pyhän maan
muista paikoista poikkeava.
Kaupunkiin astuessani tapasin erään kaivon luona useita naisia, jotka
kantoivat vesiastioita päänsä päällä. He olivat enimmäkseen aivan
nuoria tyttöjä, useimmat jotenkin kauniita, jopa kauniimpia, kuin mitä
siihen asti olin nähnyt koko Palestiinassa, siihen lukien
Betlehem'inkin naiset, joita matkustajat ylimalkaan kehuvat kauniiksi.
Ilomielisiä he näyttivät olevan, sen huomasin heidän lystikkäästä
puhelustaan toistensa kanssa. Siistissä puvussakin olivat ja puhtaita
aivan vasten tavallisuutta.
Kadut ovat tässäkin kaupungissa hyvin kapeita ja säännöttömiä, ja
siksipä on vaikea löytää takaisin, joll'ei tarkkaan ole katsonut, mistä
kohden läksi. Minä en ennen lähtöäni vielä ennättänyt oikein hyvin
tutustua kaupunkiin, jonka vuoksi hairahduinkin väärälle kadulle
kaupunkiin tullessani ja eksyin vihdoin niin, ett'en tietänyt, missä
olin. Kysyä en voinut keneltäkään, kun en, näet, taitanut kieltä.
Käveltyäni pitkän aikaa sinne tänne rupesi vähitellen tuntumaan aika
kamalalta, kun alkoi tulla pimeä. Oli oikein onnen potkaus, että
kumminkin vihdoin löysin englantilaisen lähetystalon. Siihen auttoi
minua protestanttinen kirkko, jonka lähtiessäni olin tarkannut olevan
lähellä. Kohta kotiuduttuani palasi ystävä R:kin retkeltään ja
kertoeli, mitä uutta hän oli nähnyt. Siitä olimme yksimieliset, että
huvimatkamme oli ollut semmoinen, jotta se oli jättänyt mielestä
haihtumattomia muistoja.
Poissa ollessamme oli oppaamme, joka hyvin tiesi, että nälkämme
edellisinä päivinä oli tullut niukasti sammutetuksi, valmistanut
illallisen semmoisen, jotta ei paremmasta apua. Hän oli jostakin
hapuilut tuoreen lampaankäpälän, jonka oli paistanut ja sitten toi sen
sisälle pannussa kehoittaen meitä ottamaan käsille mukana tuodun
veitsen, jonka käyttämiseen heti ryhdyttiin. Toinen paistinpala
toisensa perästä leikattiin ja hävisi. Lopetettuamme lausuimme hänelle
suuret kiitokset tästä atriasta, joka epäilemättä oli parhain, minkä
moneen aikaan olimme syöneet. Vielä seuraavaksi aamiaiseksi pyysimme
tuota samaa hyvänmakuista ruokaa, joka ei kumminkaan ollut voinut
kuumuudessa säilyä aivan hyvänä. Halulla odotimme seuraavaa päivää,
sunnuntaita, jonka siis saimme viettää Nazaret'issa.
Lepo oli meille jo suuresti tarpeen. Oli tullut pimeä; aurinko oli jo
aikoja sitten luonut viimeiset säteensä kaupunkiin ja sen tienoille;
sanomaton hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yö ei meiltä kumminkaan
kulunut niin hiljaisesti ja mieluisesti, kuin suotava olisi ollut,
sillä täälläkin syöpäläiset meitä ahdistivat. Lieneekö suurempi väsymys
tai joku muu syy vaikuttanut, että minä kumminkin nukuin jotenkin
rauhallisesti, mutta ystävä R. valitti aamulla, ett'ei hän ollut
ollenkaan nukkunut eikä sen tähden voinut oikein hyvin. -- Kumpikin
olimme pahoillamme, ett'ei kaupungissa pidetty jumalanpalvelusta
semmoisella kielellä, jota me olisimme ymmärtäneet. Me halusimme
kumpikin saada viettää jumalanpalvelusta seurakunnan kanssa ja menimme
sen tähden läheiseen protestanttiseen kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta
pidettiin arabian kielellä. Kirkko on kookas, gootilaismuotoon tehty
rakennus ja tekee juhlallisen vaikutuksen sisääntulijaan. Siellä oli
sillä kertaa koolla noin 100 henkeä, parhaasta päästä nuorisoa ja
lapsia siisteissä puvuissa. Koska jumalanpalvelus oli alkanut ennen
meidän tuloamme, emme oikein saaneet selkoa, mitä kirkko-käsikirjaa
siinä seurattiin, kun lisäksi kieli oli tuntematonta. Veisuu oli
kaunista ja sointuvaa, aivan toisellaista, kuin mitä maan asukkaiden
keskuudessa oleksiessa tavallisesti kuulee. Sen säkeet olivat lyhyitä
ja rytmillisiä. Paitsi veisuuseen otti seurakunta osaa myös tekstin
lukemiseen siten, että käytettiin vuorolukemista. Seurakunnan palvelija
eli se, joka johti jumalanpalvelusta, luki yhden värsyn, ja seurakunta
luki seuraavan, ja sillä tavalla jatkettiin tekstin loppuun; sitten
seurasi lyhyt selitys. Jumalanpalvelus kokonaisuudessaan teki hyvän
vaikutuksen: siinä ilmaantui lämpöä ja hartautta.
Kirkosta menimme roomalais-katooliseen luostariin, joka epäilemättä on
suuremmoisin rakennusryhmä koko kaupungissa. Siinä on kirkko, jolla on
nimi "_Marian ilmestyskirkko_." Sen sisällä on luola, jossa neitsyt
Marian sanotaan ottaneen vastaan enkeli Gabrielin, joka toi hänelle
tuon ihmeellisen tervehdyksen, että hänen piti tulla Jumalan ainoan
pojan äidiksi. Luola on 25 jalan pituinen ja 10 jalan levyinen, ja
kaikenmoisia kalleuksia on käytetty sen koristamiseksi. Kaksi pilaria
osottaa paikkaa, missä Maria seisoi kuunnellessaan tuota ihmeellistä
tervehdystä enkelin suusta. Kaupungissa on sitä paitse nähtävänä
"Josef'in työhuone", "Marian keittiö" ja "Kristuksen pöytä"-kappeli
("Mensa Christi"-kappeli), jossa viimemainitussa alttarin edessä on
pöydän kaltainen kallio. Tällä pöydällä on Kristus "turmeltumattoman
muinaistarun" mukaan syönyt opetuslastensa kanssa sekä ennen että
jälkeen ylösnousemistaan.
Merkillisyyksistä mainittakoon vielä synagooga, johon Jesus ensi kerran
opettajana esiintyessään meni sabbatin päivänä ja nousi lukemaan
profeetta Jesaian kirjaa, joka hänelle annettiin käteen. Hetki, jolloin
hän siitä luki nämä sanat: "Herran henki on minun päälläni, sen tähden
on hän minun voidellut ja lähettänyt minun saarnaamaan köyhille hyvää
sanomata, parantamaan särjetyitä sydämmiä, saarnaamaan vangeille
lunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen
saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta", ja sitte selitti ja
sovellutti sanat näin: "Tänä päivänä on tämä kirjoitus täytetty, kuin
te nyt kuulette", hetki, jolloin tuo tapahtui, oli syrjäisen,
huonomaineisen Nazaet'in asukkaille todella juhlallinen ja tärkeä
hetki. "Kaikki antoivatkin hänelle todistuksen ja ihmettelivät niitä
armon sanoja, kuin hänen suustansa läksivät." (Luuk. 4:16-22).
Kun palasimme tältä kävelyltä, oli jo puolisen aika. Kuumuus alkoi
käydä sietämättömäksi, sillä "sirokko", tuo kuuma tuuli, jota jokainen
matkustaja lämpimissä maissa pelkää, oli jo edellä puolenpäivän alkanut
puhaltaa. Sen edellä oli lakkatyyni, jonka ei sanottu ennustavan hyvää.
Sai siinä ruumis kestää hikikylvyn toisensa perästä, jotka kovasti
väsyttivät. "Sirokon" noustessa on aina kuumetauti tarjona, joka alkaa
ankaralla vatsakivulla. Kun olo Nazaret'issa alkoi käydä tukalaksi,
heräsi meissä halu päästä ylempiin seutuihin, joissa toivoimme
viileyttä ja virkistystä. Päätimme siis jälkeen puolenpäivän ratsastaa
Tabor'ille, jonne oli ainoastaan kahden tai kolmen tunnin matka.
Vaan ennen kuin, lukijani, seuraat minua sille vuorelle, muistelkaamme
vielä jotakin Nazaret'ia koskevaa, siitä kun ei ole niin helppo erota.
Hämmästyttävää on, miten lapsipuolen tavoin tätä paikkaa kohdeltiin
vanhan testamentin pyhissä kirjoissa verrattuna Judean ja Samarian
maakuntiin ja niissä oleviin seutuihin. Profeetat eivät tiedä kertoa
ainoastakaan ihmeellisestä Jumalan armotyöstä tällä seudulla; ei
ainoatakaan suurta Jumalan miestä ole lähtenyt sieltä. Syyttä ei siis
_Natanael_ kysynyt _Filippukselta_: "Tulleeko Nazaret'ista jotakin
hyvää?", kun hän jälkimmäiseltä sai kuulla: "Me olemme sen löytäneet,
josta Mooses kirjoitti laissa ja profeetat, Jesuksen, Josefin pojan
Nazaret'ista." (Joh. 1:45-47). Jesuksen vaelluksen aikana sanotaan vielä
tästä paikasta: "Ei yhtäkään profeettaa ole tähän asti tullut
Galileasta." Kenties oli tämä seutu, verrattuna luvatun maan toisiin
tienoihin, tunnettu huonomaineiseksi. Ja kumminkin oli juuri tästä
syrjäisestä, hiljaisesta, vähäisestä kaupungista maailman valkeus
tuleva ja leviävä yli koko maan piirin. Ennustajan silmällä oli
profeetta jo vuosisatoja ennen nähnyt sen tulemisen. Samoin kuin
muinaisaika talveksi Sebulonin ja Naftalin maata, samoin oli tuleva
aika kunnioittava järven rannatse kulkevaa tietä tällä puolen Jordania,
pakanakansojen Galileaa. "Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren
valkeuden, ja, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se
kirkkaasti paistaa." (Jes. 9:1). Nazaretin valkeus on valaissut
maailmaa kohta kaksituhatta vuotta, ja sen säteet ovat valtaavan lämmön
voimalla ja kirkkaudella tunkeuneet sen pimeimpiinkin osiin. Ei tuo
valkeus vieläkään ole tukehtunut eikä sammunut, vaan se leviää yhä
kauvemmaksi. Ja mihin ikinä se pääsee tunkeumaan, siellä herää
kurjissa, viheliäisissä ihmissydämmissä uusia ijankaikkisuuden
elonvoimia. Tämä valo, joka on syntyään taivaasta, on sen Jumalan
lähettämä, joka asuu valkeudessa, johon ei yksikään ihminen voi tulla,
ja jonka tykönä ei ole valkeuden ja pimeyden vaihetusta. Eikä tämä valo
sammu, vaan valaisee heikentymättömän kirkkaana ijankaikkisuudesta
ijankaikkisuuteen. Sillä Nazaret'issa syntynyt Jesus Kristus on oleva
aurinko, jonka loiste ja kirkkaus kaikki voittaa uudessa taivaassa ja
uudessa maassa, jota me lupauksen mukaan odotamme, sinä päivänä, jolle
ei tule iltaa ja jota ei seuraa yö.
Kun päivän kuumin aika oli ohi, nousimme ravakasti ratsaille,
ehtiäksemme Tabor'ille ennen iltaa. Ennen kuin aivan poistuimme
kaupungista, pysähdyimme kumminkin sen pohjoislaidalla n.k. "_Marian
lähteen_" tykönä, jossa viivyimme muutaman silmänräpäyksen. Lähteellä
on osaksi kivinen katos; voimakkaasti suihkuaa vesi torvesta. Lähteen
ympärillä seisoi joukko nuoria naisia savi-astioineen, joita he
kantavat päälaellaan niin taitavasti, ett'eivät tarvitse käsien apua,
ja odottivat vuoroansa päästäkseen täyttämään astioitaan. Oli aika
hauska nähdä heidän viatonta iloisuuttaan. Moni on sanonut, ja onhan
luultavaakin, että Jesus usein on noutanut savi-astiallisen vettä tästä
lähteestä. Sivumennessä täytti myös meidän "mukarimme" astiansa ja
tarjosi meille juoda tuota virkistävää, raikasta vettä.
Nyt annoimme hevosten hiljaa käydä ihanaa Taboria kohti, jota jo
kahtena päivänä kaukaa olimme katselleet halullisin silmin. Tiellä,
joka muutamin paikoin oli hyvin huonoa, viivyimme noin kaksi tuntia.
Seutu, jonka kautta kuljimme, oli kaunis, kasvullisuus paikoin rehevä.
-- Nouseminen vuorelle kävi meiltä hyvin hitaasti, ja oli se erittäin
rasittavaa sekä hevoselle että ratsastajalle. Vuoren rinne oli, näet,
hyvin jyrkkä, ja sitä paitsi on sinne vielä tie kovin kivinen ja
raivaamaton. Harvoin tapaa pyhässä maassa, jossa jalkatiet kumminkin
ylimalkain ovat aivan huonoja, tietä, jota olisi vaikeampi kulkea, kuin
tätä. Hevosen täytyy koko nousumatkan, jota kestää vähintäin tunnin,
hyvin varovaisena haeskella jalan sijaa kivien välistä. Noin 300 metriä
(1000 jalkaa) korkealla kohoaa vuoren huippu aivan yksinään Jesreel'in
tasangolla. Uhkealta ja majesteetilliselta näyttää se jo kaukaa
katsojan silmiin. Sen rinteillä kasvaa taajassa tammimetsää, korkeaa ja
matalaa.
Hyvin vaivaantuneita olimme, kun auringon laskun aikaan jouduimme
vuoren kukkulalle. Siinä on suurenlainen pinta-ala, jolla kaksi
luostaria, toinen kreikkalainen, toinen roomalais-katoolinen,
sijaitsee. Tiellä oli opas jäänyt kauvas jäljelle meistä, hänen
hevosensa kun ei ollut niin tottunut vuorta kiipeämään kuin meidän
ratsumme. Koska emme tietäneet, kumpaanko luostariin meillä oli
"suosituskirje", ratsastimme kreikkalaiseen, jonka portit
ystävällisesti avattiin meille, kenties syystä siitä, että tervehdimme
vastaan tulevaa munkkia venäjän kielellä. Ainakin kymmenen minuuttia
odotimme luostarin pihamaalla opasta, jota ei kuitenkaan kuulunut.
Työlästyneinä turhaan odottamiseen ratsastimme takasin samaa tietä,
jota olimme tulleet, ja löysimme oppaan, joka ilmoitti, että meillä
toisessa luostarissa, joka olikin aivan lähellä, "suosituksen" takia
oli odotettavissa vieraanvarainen vastaan-otto. Ilomielin ratsastimme
sisälle portista, ja eräs munkki, syntyisin hollantilainen, joka puhui
murteellista saksaa, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Onneksi
olivat kaikki "pyhiinvaeltajat" päivää ennen lähteneet luostarista,
jotta olimme aivan yksinämme ja saimme valita parhaimmat makuusijat
luostarin tilavassa vierashuoneessa. Lasillinen voimakasta viiniä,
jonka luostarin-esimies itse, syntyisin saksalainen, tarjosi meille,
vahvisti meitä sanomattomasti tukehduttavassa kuumuudessa, jonka
"sirokko" oli tuottanut. Mutta huoneessa emme malttaneet viivähtää.
Ystävällinen "hollantilainen", josta täällä oli tullut katoolilainen
munkki, tarjoutui hyväntahtoisesti opastamaan meitä ihanalla Taborilla.
Hän vei meidät vanhoille raunioille, joilta hän sanoi näköalan olevan
mitä suurenmoisimman ja laajimman. Siinä hän olikin aivan oikeassa.
Kiivettyämme raunioille ja jouduttuamme korkeimmalle kohdalle oli
meillä maisemat mitä kauneimmat joka taholla. Lännessä näimme
Välimeren, jonka pinta nyt illan tullen, samoin kuin edellisenäkin
päivänä, oli aivan rasvatyyni. Sen ääressä kohosi majesteetillinen,
muistorikas Karmel, jonka historian jo ennen olen kertonut. Aivan ikään
kuin jalkaimme alla, etelässä päin, näkyi Jesreelin laaja keto ja vähän
matkan päässä siitä huomasimme n.k. pienen-Hermon'in. Tämän vuoren
pohjoisella rinteellä saatoimme nähdä _Endor'in_ ja _Nain'in_, joita
kumpaakin pyhä raamattu kuvaa ihmeellisessä valossa. Ne ovat nyt vaan
pieniä kyliä. Jälkimmäisen asema on hyvin kaunis: se on tuuheiden
puiden ja vihertävien viljavainioiden ympäröimä.
Endor'in nimi herättää kammoa uskovaisessa raamatunlukijassa, se kun on
niin likeisesti yhtyneenä tuon onnettoman, Jumalasta luopuneen Saul
kuninkaan liikuttavaan historiaan. Siihen aikaan kun Israel, Saulin
hallitessa, kävi sotaa filistealaisia vastaan, asui Endor'issa
noitavaimo, jonka puoleen Saul hädissään kääntyi, kun pelko valloitti
hänen sydämmensä, ja vaimo kutsui Saulin pyynnöstä esiin Samuelin
hengen, jotta Saul saisi kysyä häneltä, miten sodassa oli käypä
(1 Sam. 28). Tämä Saul, jonka sama Samuel oli voidellut Israelin
kuninkaaksi, oli kadottanut uskon elävään Jumalaan, ja nyt hänen täytyi
turvautua semmoiseen keinoon, jonka Jumala nimenomaan oli kieltänyt,
nimittäin kuolleitten hengiltä kysymiseen. "Ei yhtäkään pidä sinun
seastasi löytymän, joka poikansa eli tyttärensä käyttää tulen lävitse,
eli joka on ennustaja, päivän valitsija, eli tietäjä, eli velho, eli
lumooja, eli noita, eli merkkein tulkitsija, eli joka jotakin
kuolleilta kysyy", oli Herra sanonut (5 Moos. 18:10, 11). Mutta kun
Saul oli hyljännyt Herran Jumalan tahdon ja neuvon, ja Herran Henki oli
luopunut hänestä, horjui hänen sydämmensä sinne ja tänne, ja hän haki
epätoivossa jotakin muuta tukea, mutta ei löytänyt.
Nimi _Nain_ sitä vastoin johtaa mieleemme erään uuden testamentin
suloisimmista kertomuksista, jossa ajatus kernaasti viivähtää.
Evankelista Luukkas on säilyttänyt meille sen kertomuksen
evankeliuminsa 7 luv. Herra Jesus oli opetuslapsineen matkalla
Kapernaum'ista, hän kulki siis pohjoisesta etelään päin. Koska hän
Nain'in kaupungin porttia lähestyi, kannettiin sieltä hautapaarilla
nuorta miestä, joka oli äitinsä ainoa poika, ja äiti oli leski. Paaria
seurasi sureva leski ja suuri joukko kansaa, joka, saattamalla
kuollutta hautaan, osotti myötätuntoisuuttaan. Kaikki itkivät,
nyyhkivät ja valittivat, kuten on tapana siinä maassa, silloin kun
kuollutta kannetaan viimeiseen leposijaan. Ruumissaaton lähtiessä
kaupungin portista tulee sitä vastaan miesjoukko, jonka etupäässä
kulkee henkilö, joka sanojensa ja voimallisten töittensä takia jo on
tullut laajalta kuuluksi. Tässä miehessä asuu elämä, ja hän voipi
paljaalla sanalla, joka lähtee hänen suustaan, hallita kuolemaa. Hänen
käskystään seisahtuu ruumissaatto. Hän puhuttelee ensiksi erinomaisen
ystävällisesti ja lempeästi murheellista, huolen painamaa äitiä,
sanoen: "Elä itke", ja sitte virkkaa hän kuolleelle nuorukaiselle:
"Nuorukainen, minä sanon sinulle, nouse ylös!" Kuollut nouseekin ja
rupee puhumaan. Ja tuo henkilö antaa hänet äidille. "Pelko tuli
kaikille ja he kunnioittivat Jumalaa, sanoen: suuri profeetta on
noussut meidän sekaamme ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä
sanoma kuului hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen likimaakunnan
ympäri."
Mutta palatkaamme taasen Tabor'ille katselemaan maisemia.
Etäällä kaakossa näkyy Gilead'in vuori sekä Gilboan selänne toisella
puolella Jordania, joka suikerrellen kuin käärme rientää Kuollutta
merta kohti. Pohjoisessa nähdään osa Genezaretin merta ja vielä
tuonnempana suuren Hermonin hopealle välähtelevä lumikukkula. Ja vielä
kauvempana haamottaa ihanan Libanonin uhkea vuorijono. Tuskin missään
koko pyhässä maassa näkee ihanampia näkyaloja, kuin tältä vuorelta; ne
ovat niin suuremmoisia ja laajoja, että eräs tanskalainen taiteilija,
joka oli ollut siellä vähää ennen meitä, ei ollut sanonut saattavansa
maalata mitään, koska kaikki, mitä hän näki, oli niin hurmaavaa, ett'ei
hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään määrättyyn kohtaan, jonka
hän olisi saattanut ottaa lähtökohdaksi kuvatessaan maiseman kankaalle.
Vielä hämärän tullessa seisoimme vanhan luostarikirkon raunioilla,
vaikka ilma, vielä auringon laskettuakin, oli tuskastuttavan lämmin
tuon kuuman sirokkotuulen vaikutuksesta, jota yhä vielä kesti. Koko
ajan olimme kuin hikikylvyssä. Emme siis saaneetkaan vuorella nauttia
toivomaamme viileyttä.
Olihan aivan luonnollista, että Taborilla oleskellessamme muistui
elävästi mieleemme kertomus Kristuksen kirkastamisesta (Mat. 17, Mark.
9 ja Luuk. 9), jonka erään, ainakin kolmannelta vuosisadalta johtuvan,
muinaistarun mukaan luullaan tapahtuneen täällä. Ei ollenkaan
kummastuta sitä, joka kerran on käynyt tällä vuorella, että taru juuri
sinne sovittaa tuon ihmeellisen tapahtuman, jolloin Kristuksen jumaluus
tunki läpi ruumiillisen, inhimillisen verhonsa, Mooses ja Elia
ilmestyivät ja puhuivat Jesuksen kanssa, ja opetuslapset kuulivat äänen
taivaasta. Itse paikka on erittäin sopiva siihen. Ajatuksissa voipi
aivan asettautua heidän tilaansa silloin, kun innokas, tulevan elämän
voimalla täytetty Pietari huudahtaa: "Herra! Meidän on tässä hyvä olla;
jos tahdot, niin me teemme tähän kolme majaa: sinulle yhden,
Moosekselle yhden ja Elialle yhden." Tuskin tarvinnee huomauttaakaan,
että tähän muinaistaruun ei ole historiallista perustusta. Se on vaan
varmaa, että kirkastaminen tapahtui korkealla vuorella. Paljon on
väitetty sitä vastaan, että kirkastusvuori olisi ollut Tabor, ja
erittäinkin sen nojalla, että Tabor Jesuksen aikaan luultavasti oli
tiheästi asuttu eikä siis lainkaan yksinäinen paikka, jommoista
tilaisuus sellainen, kuin kirkastaminen, ehdottomasti vaatii. Miten
tämän asian laita oikeastaan lienee, siitä väitelkööt tiedemiehet. Sen
verta lausuttakoon vaan, että mainittuun muinaistaruun myös on syitä;
luopihan se sitä paitse kauniin valon vuorelle.
Vasta hämärtäessä palasimme retkeltämme luostarirakennukseen, jossa
iltanen jo odotti. Kun juuri olimme aikeissa käydä ruo'alle, tuli kolme
katoolilaista pappia, synnyltään ranskalaisia, jotka olivat matkalla
Damaskuksesta Jerusalemiin ja tietysti toivoivat saavansa yösijaa
luostarissa.
He olivat keski-ikäistä, iloista väkeä, ja keskustelu illallispöydässä
meidän kanssamme näytti heitä miellyttävän. Kieli teki kumminkin
haittaa, sillä he puhuivat ainoastaan ranskaa, eikä kumpikaan meistä
ollut niin perehtynyt siihen kieleen, että puhelu oli sujunut
vaikeudetta. Oppaamme, joka näytti osaavan aivan helposti vaikka mitä
kieltä, esitteli meidät oikeauskoisiksi katoolilaisiksi, ja se meitä
kovasti harmitti. Ja katoolilaisiksi hän luultavasti sanoi meitä joka
kerta, kun vierailimme katoolilaisessa luostarissa. Illallispöydässä
kilistelivät papit useita kertoja kanssamme ja toivottivat onnea
matkalle. He pitivät meitä rakkaina uskolaisinaan kaukaisesta maasta,
ja siihen luuloon he jäivät, kun erosimme toisistamme ijäksi päiväksi.
Kun tuli puhe Damaskuksesta, jonne meillä oli matka, kertoivat he
kamalan ja suurta tuomiota herättäneen tapauksen sattuneen siellä
päivää ennen heidän lähtöään: juutalaiset muka olivat uskonvimmassa
murhanneet kristityn lapsen. Me emme kumminkaan Damaskukseen tultuamme
kuulleet mitään tuosta hälinätä herättäneestä tapauksesta. --
Heitettyämme jäähyväiset kättä lyöden ja toivottaen toisillemme Jumalan
siunausta menimme levolle kokoomaan uusia voimia kestääksemme seuraavan
päivän vaivat.
Mutta minulle kävi yö rasittavaksi, vaikka vuode oli mitä parhaimpia
koko matkalla. Jo illallispöydässä olin huomannut, ett'en voinut oikein
hyvin, ja levolle mentyä sain kärsiä kovia tuskia. Ne olivat tuon
Palestiinan ilman-alassa tavallisen kuumetaudin oireita, joka tähän
vuoden aikaan on hyvin vaarallinen. Monta kertaa yön kuluessa, kun
kuvat karkoittivat unen silmistäni, tuli pelottavia ajatuksia mieleeni.
"Entäpä, jos sairastuisin, niin että minun täytyisi jättää matkani
kesken! Entäpä, jos kuolisin täällä vierasten joukossa kaukana
omaisistani ja kotimaasta!" Kun sellainen ajatus tunkee sydämmeen,
tuottaa se tuskaa. Vaan Jumala on semmoisinakin hetkinä vahva turva;
Hän ja yksin Hän voipi tuottaa lepoa levottomuudessa. "Koska minä
Herraa etsin, kuuli Hän minun rukoukseni ja pelasti minut kaikista
vavistuksistani. Joka raadollinen huusi, kuuli Herra häntä ja autti
hänet kaikista tuskistansa. Herran enkeli piirittää niitä, jotka häntä
pelkäävät, ja pelastaa heitä." (Ps. 34:5, 7, 8). Nämä tuon
kuninkaallisen runoilijan sanat hädän aikana olivat minun lohdutukseni
yön pitkinä hetkinä, kun taudin tuskat runtelivat ruumistani. Herra on
aivan lähellä hädässä, sillä hän sanoo: "Että hän minua halasi, niin
minä hänet päästän; hän tuntee nimeni, sen tähden minä varjelen häntä.
Hän avuksi-huutaa minua, sen tähden minä kuulen häntä; hänen tykönänsä
olen minä tuskassa; siitä minä hänet tempaan pois ja saatan hänet
kunniaan." (Ps. 91:14, 15). Nämä sanat toteutuvat aina, lieneepä
ihminen sitte missä paikassa ja missä tilassa tahansa. Luottamus
lupaukseen ei koskaan joudu häpeään. Herra rauhoitti minunkin
levottoman mieleni, josta Hänelle olkoon kiitos ja ylistys
ijankaikkisesti! Ijankaikkisuuden rauha laskihe minun sydämmeeni, niin
että uskon varmuudella saatoin sanoa: "Jos minä elän, niin minä
Herralle elän; jos minä kuolen, niin minä Herralle kuolen; jos minä
elän eli kuolen, niin minä olen Herran oma." Vähitellen lievenivät
ruumiinkin tuskat ja aamupuoleen sain hetkisen lepoa, ennen kuin vielä
oli aika nousta.
Jo kello 5 maanantai-aamuna, Toukokuun 5 p:nä, täytyi meidän lähteä
Tabor'ilta, sillä meillä oli vähintään viiden tunnin taival edessämme,
ja se oli kuljettava ennen päivän kuuminta aikaa. Matkamme päämäärä oli
Tiberias Genezaret'in järven rannalla. Samaa jyrkkää vaivalloista ja
kivistä tietä, jota päivää ennen olimme kivunneet ylös, oli nyt mentävä
alas. Oli aivan mahdotonta, ainakin meidän tottumattomien, ratsastaen
kulkea alas päin tätä tietä. Meidän täytyi sen tähden mennä jalkasin ja
taluttaa hevosiamme, joiden oli ratsastajattakin vaikea päästä eteen
päin äkkijyrkillä penkereillä, kivien keskellä ja liukkailla
kallioilla. Nämä hevoset ovat erittäin tottuneet ja mieluiset kulkemaan
ylös päin korkeimpiakin rinteitä, mutta alas päin meneminen näytti
olevan paljon vaikeampaa. Kesti viisikymmentä minuuttia, ennen kuin
taas olimme vuoren juurella. Viileässä aamu-ilmassa oli tämä
laskeuminen hyvin hauskaa, ja ajatukseni veivät minut kauvas entisille
ajoille, jolloin Jesus ja hänen kolme opetuslastaan kirkastuksen
jälkeen laskeusivat tätä samaa vuoren rinnettä puhellen siitä, mitä
ylhäällä oli tapahtunut.
Tie, joka kulki luoteiseen suuntaan, kävi sitten vähä paremmaksi. Jos
loi silmänsä vaikka mihin paikkaan tien läheisyydessä, näki viljavia
vainioita ja hedelmällisiä seutuja. Taivaltaminen oli kovin virkistävää
aamuviileyden kestäessä. Maisematkin olivat miellyttäviä; _Galilean
ylänkö_ kukkuloineen laaksoineen oli edessämme. Tuskin tarvinnee
huomauttaakaan, että monessa suhteessa on nyt toisin, kuin siihen
aikaan, jolloin Jesus opetuslapsineen vaelsi kylästä kylään, paikasta
paikkaan tehden hyvää ja saarnaten evankeliumia. Historioitsija Josefus
kertoo Galileassa olleen Jesuksen aikoina 204 pientä kaupunkia ja
kylää. Viljelys oli silloin varmaankin hyvällä kannalla, kun niin
vähäinen ala saattoi elättää kymmeniä tuhansia ihmisiä. Nyt on maa
harvaan asuttua ja suureksi osaksi viljelemätöntä. Niin on kaikki
muuttunut; kirous painaa Galilean ketoja, vuorten jyrkänteitä ja
laaksoja, kirous, joka odottaa kerran tulevansa poistetuksi. Mutta
milloin, sen Herra yksin tietää.
Kuta enemmän aika kului, sitä tuskastuttavammaksi kävi helle;
"sirokko"-tuulen kuumat löyhäykset tuntuivat taas. Matkalla tapasimme
suuren matkueen pyhiinvaeltajia, Englannin ylhäistöön kuuluvia herroja
ja naisia, nuoria ja vanhoja, noin 70 henkeä, jotka palasivat
Tiberiaksesta. Semmoisessa karavaanissa matkustaminen on kyllä hauskaa,
sillä silloin ei tarvitse peljätä beduiinein käyvän kimppuun, ja on
seuraakin, jos aika käypi pitkäksi; mutta onpa siinä hankaluuksiakin,
kun ei saa olla täydelleen vapaana, ja matkustaessakin on pakko ainakin
johonkin määrin noudattaa seuraelämän sievätapaisuutta. Seurueessa
näkyi olevan vanhojakin ihmisiä, ja, välttääkseen ratsastamisen
vaikeuksia ja auringon kuumuutta, antoivat nämä kuljettaa itseään
jonkinmoisissa, kahden hevosen väliin asetettujen salkojen
kannattamissa kuomituoleissa, joissa saattoivat istua mukavasti. Mutta
heiluminen täten taivaltaessa näytti olevan erittäin tuskastuttavaa.
Jo ennakolta olin kuullut ja lukenut, että Tiberiaksen järven luona on
aina hyvin lämmin. Tämän saimme kohta huomatakin. Vihdoin olimme
päässeet viimeiselle kukkulalle, joka jyrkkänä ja puuttomana kohoaa
järven lounaispuolella. Kello oli jo puoli yksitoista edellä
puolenpäivän; olimme siis ratsastaneet puolikuudetta tuntia
levähtämättä. Silloin tällöin olimme matkallamme kunnasten välitse
nähneet vilahduksen järvestä; mutta nyt koko sen laaja pinta ja ihana
ympäristö aukeni eteemme. Se ei enää ollut mitään kangastusta, vaan
täyttä todellisuutta. Heti kun huomasimme järven edessämme, tervehdimme
sitä oikein hattuja nostamalla. Ensi kertaa katsoessa näytti se
lumoavan kauniilta, vaikk'en minä, väsynyt kun olin, jaksanut siitä
paljon nauttia. Sellaisina hetkinä, kun on jotakin suurta ja ihanaa
mieltä ylentämässä, tuntuu kumminkin ikään kuin ruumiin väsymyskin
hälvenisi. Miten usein olinkaan pyhässä raamatussa lukenut tästä
järvestä, tästä merestä, kuten sitä myös kutsutaan, miten usein
olinkaan koettanut kuvitella sitä mielessäni! Ja nyt oli todella
edessäni tuo sama meri, jonka rannoilla Jesus niin monesti oli
vaeltanut, saarnannut, tehnyt ihmeitä, jonka pinnalla Hän oli
purjehtinut rannalta toiselle, jonka veden päällä Hän oli kävellytkin,
kuten kuivalla tantereella, jonka rantamailta useimmat hänen
opetuslapsistaan olivat kotoisin; tällä järvellä he olivat
kalastelleet, täällä he olivat viettäneet surun ja ilon päiviä. Kaikki
nuo ihmeelliset tapaukset ikään kuin valtasivat sydämmeni, ne
ilmaantuivat elävinä mieleeni, kun silmäilin avaraa, tällä kertaa
rasvatyyntä vedenpintaa. Pitkän aikaa viivyimme kukkulalla katsellen
järveä, jotta sen kuva painuisi syvälle mieleemme.
V.
Tiberiaksesta Damaskukseen.
Olo jyrkällä rinteellä auringonhelteessä kävi kumminkin yhä
tukalammaksi. Meidän täytyi siis jättää katselupaikkamme ja koettaa
päästä pieneen Tiberiaksen kaupunkiin, joka sijaitsee vuoren juurella
järven länsirannalla. Kuudensadan jalan korkeudelta oli meidän
laskeuminen pitkin jyrkkää vuoren rinnettä, jossa oli mahdotonta
ratsastaa. Täytyi taas kulkea jalkasin ja taluttaa hevosia. Käveleminen
oli hyvin rasittavaa, kauhean kuuma kun oli, ja vei väsyneeltä
matkamieheltä viimeisetkin voimat. Matka, jota luulimme aivan lyhyeksi,
ei tahtonut ikinä loppua. Hiki valui virtanaan koko ruumiista, eikä
ainoakaan viileä tuulenpuuska keskeyttänyt kuumuutta. Rupesi niin
hirveästi janottamaan, jotta suu kuivi ja kieli tarttui kitalakeen. Kun
joskus vieno tuulahdus tuli, oli se kuuma ja lisäsi vaan väsymystä ja
hikilöylyä. Ainakin puoli tuntia kesti laskeutuminen, ennen kuin tuli
tuo ikävöity hetki, jolloin luostarin portin edessä saimme jättää
hevoset mukarin haltuun. Mutta vielä siinäkin täytyi meidän odottaa
muutamia minuuttia, ennen kuin luostariveljet suvaitsivat avata portin
ja sallia meidän astua luostarin pyhälle alueelle. Selvään näkyi,
ett'emme olleet erittäin tervetulleita tähän majataloon; sen asukkaat
olivat, näet, edellisinä päivinä jo kyllästyneet vieraisiin. Oppaalla
oli tosin suosituskirje Jerusalemin piispalta; mutta ei sekään tahtonut
auttaa. Kun vihdoinkin oli päättynyt neuvottelu, joka meistä tuntui
jotenkin pitkältä, ja jonka kestäessä seisoimme portin ulkopuolella
auringon paahteessa kiihkeästi odotellen ratkaisua, avattiin portti
ja meidän sallittiin käydä pyhitettyjen muurien sisälle. Pieni
yksi-ikkunainen vierashuone annettiin käytettäväksemme; siellä oli
kaksi vuodetta valmiina suomaan perin väsyneille ruumiillemme
leposijan. Luostari on aivan järven rannalla, jotta sen useimmista
ikkunoista on mitä kauniimpia näköaloja Genezaret'in järvelle ja sen
ympäristölle päin. Niin väsyksissä, kuin olimme, ei mieli tehnyt
näköaloja katselemaan. Legoa, sitä me enin halusimme; mutta siihen ei
vielä ollut aikaa, sillä luostarisääntöjen määräämä puolistunti, kello
12, oli käsissä. Meidän täytyi noudattaa sääntöä ja seurata
sanantuojaa, joka vei meidät pieneen, hyvin yksinkertaisesti
sisustettuun ruokasaliin, jossa nuori munkki, luultavasti vastatullut
alokas, tarjoeli meille ruokaa eräällä pöydällä, joka ei edes ollut
liinalla katettu. Vähäväkistä oli ruokakin: jokaiselle, siihen opaskin
luettuna, annettiin lautasellinen jonkummoista veteen keitettyä
mannasuurimovelliä ja pieni annos lihan, perunoiden y.m. sekoitusta
sekä jälkiruo'aksi muutamia rusinoita. Onneksi tunsimme enemmän
väsymystä kuin nälkää ja saatoimme sen tähden aivan hyvin tyytyä
laitoksiin. Kaikesta näkyi, ett'ei täällä ollut odotettavissa sellaista
vieraanvaraisuutta, jommoisella luostarimajataloissa tavallisesti
kohdellaan matkustajia. Tässä luostarissa ei ole kuin kolme munkkia, ja
heillä on tietysti kova työ kaikkien pyhiinvaeltajien majoittamisessa,
jotka joka vuosi, etenkin suurten juhlain aikana, käyvät koettelemassa
heidän vieraanvaraisuuttaan. Ei sen tähden sovi kummastella, että
heistä joskus tuntuu rasittavalta tuo alituinen palveleminen, josta ei
heille itselleen tule mitään korvausta, vaan päin vastoin monesti
saavat kokea matkustajain tyytymättömyyttä, kun ei kaikki ole
niiden mieleistä. Paitsi vierasten palvelemista on näiden
munkkien toimitettava vielä joka päivä hartauden harjotuksia:
jumalanpalveluksia, rukouksia määräajoilla, j.n.e., jotka alkavat jo
varhain aamulla ja jatkuvat myöhään iltaan. Ei munkkiparalle suoda
paljon lepoa. Mutta onhan hänellä jotakin suurta odotettavissa; joka
työn ja joka harjotuksen pitää hän ansiotyönä, jonka Jumala on kerran
palkitseva. Ainoastaan tämän palkinnon toivo sen tehnee, ettei hänen
mielensä ajan pitkään masennu ankarimmissa ja halvimmissakaan töissä.
Levättyämme hyvänlaisilla vuoteilla läksimme k:lo neljän aikaan n.k.
_Kuumille lähteille_; oli aikomuksemme niiden läheisyydessä kylpeä
meressä, joka meistä tuntui kovasti houkuttelevalta. Tätä retkeä varten
hankimme veneen ja soutumiehiä. Lähteet ovat noin tunnin matkan päässä
kaupungista, jonka järveltä käsin voipi nähdä koko laajuudessaan. Se on
nimittäin rakennettu pitkin rannikkoa, sillä meren ja vuoren välillä on
vaan kapea maakaistale. Kaupungissa, joka on hyvin vanha, ja jonka nimi
Arabian kielellä on _Tabarije_, on vaan noin 3,000 asukasta, joista
enemmän kuin puolet on juutalaisia. Maan puolelta sitä ympäröivät
peräti rappeutuneet muurit, ja järven puolelta luulisi näkevänsä kasan
savihökkelejä ja raunioita. Löytyy kumminkin siellä täällä muutamia
parempia rakennuksia, jotka luultavasti ovat myöhäisemmältä ajalta.
Kaupunki näyttää olevan kauniilla paikalla, etenkin järven puolelta
katsellessa; mutta sen sisällä on kolkkoa ja likaista, kuten useimmissa
itämaiden kaupungeissa. Sitä paitsi on seutu kuulu kuumuudestaan ja
kuumetaudista, joka siellä usein raivoaa ja kaataa paljon sekä maan
asukkaita että matkustavaisia. Vuonna 1837 hävitti kaupunkia
maanjäristys, jonka tuhotöistä vielä nähdään jälkiä. Rabbiinit
väittävät tämän kaupungin sijaitsevan samalla paikalla, kuin vanha
_Rakkat_, joka Jos 19:35 mukaan oli kaupunki Naftalin sukukunnan
alueella, ja mitä paikkaan tulee, niin se siihen kyllä soveltuisi,
sillä Rakkat merkitsee "kapea." Sitten kun Herodes Antipas, Johannes
Kastajan murhaaja, oli rakennuttanut sen uudelleen melkein
kreikkalais-roomalaisen kaupungin malliin, sai se nimensä keisari
Tiberiuksesta. Kaupunki oli linnoitettu, kuten muurit selvästi
osottavat, mutta antautui kumminkin vapaatahtoisesti Vespasianukselle.
Jerusalemin hävityksen jälkeen oli se juutalaisuuden pesäpaikka.
_Sepforis_ muutatti hengellisen oikeuston (synedrion'in) sinne ja
juutalainen tiedekin kukoisti siellä. Tieteellisen työn hedelmiä oli
_Talmud_, joka neljännellä vuosisadalla j.Kr. tehtiin ja koottiin juuri
Tiberiaksessa. Jo viidennellä vuosisadalla oli siellä kristitty piispa,
ja ristiretkeilijät, joiden hallussa kaupunki oli Hattin'in tappeluun
(vuonna 1187) saakka, asettivat sinne piispan-istuimen uudestaan. --
"Kuumat lähteet" (Hammam Tabarije) ja niiden merkitys ovat vanhastaan
tunnetut. Paikkaa, missä sijaitsevat, kutsuttiin Herodeksen aikana
Emmaukseksi [Josefuksen Juut. Sota IV, 1, 3.] Jo muinaisina aikoina
kävi näillä lähteillä sairaita läheltä ja kaukaa. Niiden veden
kiitetään hyvin parantavan, varsinkin luuvaloa. Kylpylaitos on hyvin
yksinkertainen. Ibrahim-pasha rakennutti uuden kylpyhuoneen vuonna
1833. Vanha kylpyhuonekin vähän etelämpänä on vielä jäljellä.
Järvi kuohuili vähän, jonka vuoksi purtemme, kahden beduiinin
soutamana, sai hiukan kiikkua matkalla. Vaaratta pääsimme toki tuohon
toivottuun rantaan, jossa lähteiden lämmin, höyryävä vesi juoksee
järveen. Vähän matkan päässä valkamasta, kylpyhuoneen alapuolella,
päätimme uida. Hiekka-rannalla, jossa oli pientä kiveä hiekan seassa,
oli hyvin sopiva uimapaikka. Tummansininen vesi ei ollut kylmää, noin
24 ast. C. Mielihyvissämme heittäydyimme kirkkaille laineille ja
viivyimme kauan vedessä; olipa oikein ikävää nousta sieltä, sillä uinti
virkisti sanomattomasti päivän paahtamaa ruumistamme. Maan asukkaat
näyttivät täällä enemmän koin munalla välittävän puhtaudesta; he
seisoivat rannalla kymmenkunta henkeä parvessa ja aikoivat hekin käydä
uimassa ihanalla iltahetkellä. Uteliaina seurasivat he koko ajan
liikkeitämme ja toimiamme. Auringon lasku palatessamme retkeltämme k:lo
1/2 7 aikaan oli ihmeen kaunis. Taivaan loistavat värit heijastivat nyt
jo aivan tyynessä vedessä, ja laskeuvan auringon säteet loivat lumoavaa
valoa järven ympärillä oleville vuorille. Jo ensimmäiset tunnit tämän
järven partaalla olivat olleet suloisia ja jättivät mieleen muistoja
mitä ihanimpia.
Ennen maata menemistä täytyi meidän päättää, jäämmekö seuraavaksi
päiväksi Tiberiakseen, vai jatkammeko matkaa aamulla pohjoiseen päin.
Helle ja sen seuralainen, kuumetauti, kyllä kammottivat; mutta tämän
järven tienoo tarjosi niin paljon viehättävää, ja me olimme sitä niin
vähän nähneet, ett'emme vielä raskineet lähteä. Illallispöydässä
päätimmekin jäädä tänne koko seuraavaksi päiväksi, sitten kun tarkkaan
laskettuamme huomasimme meillä olevan vielä kyllä aikaa; sovimme siis
soutumiesten kanssa, että he veneineen koko seuraavan päivän
kuljettelisivat meitä 20 frankin maksusta. Tämä päätös oli suloinen
sanoma "mukarille", tuolle vanhalle, kunnon Hamedille, joka ei
tietänyt, miten osottaa kiitollisuuttaan. Saihan hän täten odottamatta
tilaisuuden koko päivän nauttia vapautta, jonka hän parhaasta päästä
käytti nukkumiseen. Hän oli muhammettilais-uskovainen eikä siis nyt
"ramadanin" kestäessä saanut syödä, juoda eikä tupakoida paitsi yöllä.
Päivät päästään tuo ukko oli kanssamme matkoilla ja yönsä täytyi hänen
käyttää syömiseen, tupakoimiseen ja hevosten vartioimiseen.
Lepäämisaikaa ei hänellä siis matkustettaessa ollut päivällä eikä
yöllä. Eipä siis kumma, että hän, kun kuuli meidän jäävän Tiberiakseen
koko päiväksi, ihastui niin, että, vaikka olikin vanha ja väsynyt,
hyppeli ilosta ja lauleli riemulauluja.
Seuraavana aamuna k:lo 1/2 8 oli vene sekä kahdeksan nuorta, reipasta,
iloluontoista beduiini-soutajaa rannalla luostarin ääressä odottamassa
tuloamme. Suurustettuamme pikimmältään, läksimme tästä kaupungista,
jossa ei Vapahtaja koskaan käynyt, vaikka monesti purjehti järvellä,
jonka rannalla se sijaitsee. [Koska kaupunki oli rakennettu vanhalle
hautausmaalle, ei oikea juutalainen voinut astua sen alueelle tulematta
Mooseksen lain mukaan saastaiseksi. Josefus sanoo nimenomaan, että
jokainen juutalainen, joka siellä asui, tuli saastutetuksi niiden
monien hautojen tähden, joita kaupunkia perustettaessa oli täytynyt
raivata pois (vert. 4 Moos. 19:11.). Luultavaa on, ettei Kristus
koskaan astunut sen muurien sisälle; mutta hänen sanankuulijainsa
joukossa oli tietysti myös Tiberiaksen asukkaitakin (vert. Joh. 6:23.)]
Halusimme hartaasti nähdä ja tarkemmin oppia tuntemaan itse Tiberiaksen
merta ja niitä ikimuistettavia paikkoja, joissa kallis Vapahtajamme oli
oleskelut suurimman osan vaikutus-ajastaan, tehnyt suuria ihmetöitä ja
puhunut syvämielisiä sanoja Jumalan valtakunnan salaisuuksista.
Aikainen aamuhetki oli ihmeellisen kaunis; pilvetönnä ja läpikuultavana
kaaretteli kirkas taivas yli meren sinervän selän. "Sirokko" joka oli
alkanut jo Nazaret'issa ollessamme, vaikutti kumminkin, että ilma ei
ollut niin raitis, kuin kernaasti olisimme suoneet. Mutta kaikessa
tapauksessa oli olo merellä mieluista. Ystäväni R., joka jo yöllä oli
tuntenut pahoinvointia ja kuumetta, ei alussa voinut paljon nauttia
ympäristön ihanuudesta. Minuun, joka Taborilla kohdanneesta
taudinpuuskasta parattuani olin aivan terve, teki kaikki, mitä näin,
suloisen vaikutuksen. Toivoen järvi-ilman, joka kumminkin oli edes
vähän viileämpää, virkistävän ystävä R:iakin, kiiruhdimme rannasta.
Matkamme ensimmäinen päämäärä oli järven pohjoisella rannalla, likellä
Jordanin laskupaikkaa oleva _Tell Hum_ eli muinaisen Kapernaum'in
rauniot. Matka sinne kesti vähän päälle kahden tunnin veneen hiljaa
soluessa eteen päin tyynellä vedenpinnalla. Tiemme vei meidät päästä
päähän tämän järven, joka ympäristöineen kerran oli ollut Vapahtajamme
maallisen toiminnan pääpaikkana, ja jonka rantamailta useimmat hänen
apostoleistaan olivat kotosin.
Tästä järvestä puhutaan jo vanhan testamentin kirjoissa (4 Moos. 34:11;
5 Moos. 3:17; Jos. 11:2; 12:3; 13:27, y.m.m. paikassa); mutta joka
paikassa vaan rajana eri sukukuntain välillä. Vasta uuden testamentin
aikana sai se Jesuksen ja hänen apostoleinsa kantta suuren
merkityksensä. Evankeliumeissa se mainitaan kolmella eri nimellä.
Luukkas kutsuu sitä "Genezaretin mereksi" (Luuk. 5:1), Matteus, Markus
ja Johannes "Galilean mereksi" (Mat. 4:18; 15:29; Mark. 7:31; Joh. 6:1)
ja Johannes "Tiberiaksen merekfi" (Joh. 6:1; 21:1.) Suuruuteen nähden
se ei ansaitse meren nimeä, sillä sen pituus on vaan 21 kilometriä,
suurin leveys 12 kilometriä ja sen pinta-ala 170,7 neliökilometriä.
Sitä ympäröi lännessä Naftal'in ja Sebulon'in sukukuntain alueet
(Mat. 4:13) ja idässä Gad'in. Itä- ja länsipuolilla tätä
soikeamuotoista järveä, joka on lähes 200 metriä (noin 650 jalkaa)
alempana Välimeren pintaa, on kauniita kukkuloita ja vuoria, toisilla
puolilla enimmästi tasankoa. Ympäröivistä vuorista mainittakoon
_Hattin_, jota luullaan siksi paikaksi, missä Jesus piti tunnetun
vuorisaarnansa, joka löytyy Mat. 5, 6, 7 luvussa. Se tasanko, jonka
evankeelisesta historiasta tunnemme nimellä "Genezaret'in maa"
(Mat. 14:34; Mark. 6:53), on järven länsipuolella. Tämä tasanko on 1/2
penink. (= 5 1/8 kilom.) pitkä ja 1/6 penink. (= 1 3/4 kilom.) leveä,
siis ei aivan vähäpätöinen. -- Järven oma asema suojaa sitä myrskyiltä,
mutta se on altisna äkkiarvaamattomille vihureille ja tuulenpuuskille,
jotka tulevat läheisistä vuorenrotkoista. Sen vesi on kirkkaan
sinertävää, suolatointa, kylmäkkää ja terveellistä. Kautta järven
huomaa pohjoisesta etelään päin kulkevan vuon, jonka Jordan-virta tekee
matkallaan _Meroe_-järvestä Kuolleeseen mereen. Kun vedenpinta on tyyni,
saattaa nyt, kuten Kristuksen ja apostolein aikanakin, nähdä suuria
kalaparvia. Tavattoman paljon tässä järvessä löytyykin kaloja, sen
saimme huomata, kun sittemmin beduiinien kanssa lähdimme pienelle
kalastusretkelle, josta edempänä kerron enemmän.
Ensimmäisinä kevätkuukausina, rantojen ja vuorten kaltaiden vielä
ollessa viheriänä, ennen kuin auringon polttavat säteet vielä ovat
ehtineet kuivata kaikki, näyttää koko järvi ympäristöineen erinomaisen
ihanalta. Rannoilla kasvaa ihmeen ihania kukkasia, joita nimitetään
"Tiberiaksen ruusuiksi." Niitä on niin taajassa, että, kun
kukkimis-aikana järvellä soutelee, koko ranta näyttää kauniilta
kukkaistarhalta. Nämä ruusut ovat samaa lajia, kuin meidän
"oleander"-niminen huonekasvimme, jonka heleänpunaisia, tuoksuvia
kukkasia me kaikki jo lapsuudesta asti varmaankin olemme ihailleet.
Todella viehättävää on katsella semmoista maisemaa, varsinkin kun ilma
on kirkas ja tummansininen taivas luo kuvansa veden kalvoon. Mutta
kumminkin käypi apeaksi mieli muistellessa kuinka runsaasti tämän
järven rannikoilla oli suuria, komeita kyliä ja kaupunkeja Jesuksen
aikoina. Ne ovat nyt melkein kaikki hävitetyt; monesta ei näy enää edes
raunioitakaan. Ajatellessa tuota muinais-aikaa sellaisena, kuin sen
evankelistat ja historioitsijat kuvaavat, tuntee ehdottomasti
vavistuksen sydämmessään, sillä kaikessa tässä hävityksessä näkyy
selvään Jumalan vanhurskauden tuomio. Miten tenhoisan kaunis lienee
tämä järvi ympäristöineen, vuorineen, laaksoineen, kylineen ja
kaupunkeineen Kristuksen aikana ollutkaan! Olivathan nuo nykyään autiot
ja metsistyneet alat silloin kauttaaltaan viljeltyjä. Historioitsija
Josefus, joka, hurmaantuneena tämän "laaksomaan" kauneudesta, kuvailee
sen veden suloutta, sen ilman-alan herttaisuutta, sen palmujen,
rypäleiden, viikunoiden, mantelien ja muiden hedelmäin hyvyyttä sekä
sen ihmeellisiä lämpimiä lähteitä, sanoo, että vuoden-ajat näyttävät
ikään kuin kilpailevan kunniasta saada olla tämän tienoon haltiana, ja
että luonto näyttää koonneen kaikki voimansa tehdäkseen tästä
vähäisestä maailman kolkasta kalleimman helmen.
Koska seutu kuului Naftal'in sukukunnalle, kävi tässä, Talmud'in
kirjoittajain mielestä, toteen Mooseksen sanat, että Naftal "täytetään
Herran siunauksella" (5 Moos. 33:23), ja näillä oli myös sananlasku,
joka oli tosi syvällisemmässä merkityksessä, kuin he itse
aavistivatkaan, ja joka kuului näin "Jumala on luonut seitsemän järveä
Kanaan'in maahan, mutta yhden -- Genzaret'in järven -- on hän valinnut
itsellensä."
Mutta ei ainoastaan kauniin luontonsa, vaan myöskin sopivan asemansa
sekä lukuisan ja vireän väestönsä takia oli tämä seutu varsin sopiva
hänen toimintakentäkseen, jota tarkoittaen profeetta Jesaia oli
ennustanut, että "Sebulon'in maa ja Naftal'in maa, sillä puolella
Jordanin, pakanain Galileaa" oli näkevä "suuren valkeuden", ja niille,
"jotka asuivat kuoleman varjon maassa", oli se kirkkaasti paistava
(Jes. 9:1; vert. Mat. 4:15, 16). Monen maan kansalaisia oleskeli tai
matkusteli tällä tienoolla, sillä sen läpi kuljettiin meren rannikolle.
"Kaupungit", sanoo Josefus, "ovat täällä hyvin lähekkäin ja lukuisat
kylät ovat maan viljavuuden vuoksi niin väkirikkaita, ettei
pienimmässäkään ole vähemmän kuin 15,000 asukasta." Hän lisää, että
Galilean asukkaat ovat toimeliasta, ahkeraa ja sotaisaa, jo lapsuudesta
asti urotöihin harjaantunutta kansaa, joka on viljelylle voittanut
jok'ainoan tynnyrinalan ihanaa, vaivoja runsaasti palkitsevaa maataan.
Kokonaista neljä valtatietä yhtyi Genezaret'in järven rannistoilla.
Yksi vei Jordan'in laakson länsipuoliseen osaan; toinen, joka
Genezaret'in järven eteläpuolelle rakennettua siltaa myöden johti
Jordan'in yli, kulki Berean kautta sille paikalle lähellä Jerikoa,
jossa tavallisesti kahlattiin Jordan'in poikki; kolmas meni Galilean
virkeän ja kukoistavan pääkaupungin, Soforiksen, kautta Välimeren
rannalle, Akon kuuluisaan satamakaupunkiin; neljättä myöden pääsi
Nazaret'in kautta ja Esdrelon'in (Jesreel'in) tasangon poikki Samariaan
ja Jerusalem'iin. Genezaret'in alueen kautta kulkivat suuret karavaanit
matkoillaan Egyptistä Damaskukseen. Kristuksen aikana oli Genezaret'in
seutu, sen runsaslukuinen väestö kun oli hyvin uutteraa, Palestiinan
"tehdaspiiri." noin 4000 alusta oli kyntämässä Galilean merta: kilvan
kiisivät sen pinnalla roomalaisten uhkeat sotalaivat, Betsaidan
vaatimattomat kalastajaveneet ja Herodeksen kullatut purret. Iturea,
Samaria ja Foinikia rajoittivat tätä paikkakuntaa [Farrar, Jesuksen
elämä]. Kaunis luonto, edullinen asema ja runsas asukasluku tekivät
siis seudun hyvin tärkeäksi koko "pyhälle maalle." Vaikk'ei enään
olekaan niin laita, piilee tässä tienoossa nytkin ihmeellinen
lumousvoima. Niin nautintorikkaita hetkiä, kuin me Tiberiaksen merellä
vietimme, ei meillä ainakaan ollut koko matkallamme monta.
Mutta jo lähestymme pohjoisrantaa, jolla Tell Hum sijaitsee. Iloisten
ja ystävällisten, niin, tekisipä mieleni sanoa, kohteliaitten
venemiesten avulla hypähdämme veneestä kuivalle, orjantappuroita ja
ohdakkeita kasvavalle rannikolle, ja lähdemme kohti raunioita, jotka
ovat edessämme. Monta askelta ei tarvitsekaan astua, ennen kuin jo
saavumme noiden muistomerkkien luo, jotka johtavat ajatuksemme
entisiin, jo kauan sitte menneisiin aikoihin. Rauniot osottavat
selvästi, että tuossa kerran kohosi komea kaupunki, kenties melkoisen
suurikin. Jos siinä on perää, että nämä rauniot ovat muinaisen
Kapernaum'in jäännöksiä, kuten moni syystä otaksuu, niin kyllä sillä
kaupungilla olikin Jesuksen aikana suuri merkitys. "Korkealla
kivijalalla, jossa on kosolta valkeita marmorilohkareitakin", joista
mekin otimme muutamia muistoksi mukaamme, "kohoavat muutaman
rakennuksen rappeutuneet muurit; se on kenties ollut joku
tuohon kukkaiskoristeilla kaunistettuun Herodeksen aikuiseen
muotoon rakennettu synagooga; ja keskellä rehevää heinikkoa,
jättiläis-ohdakkeiden välissä, näkyy siellä täällä patsasten ja
liitin-ansasten jäännöksiä, jotka osottavat, että tässä kerran oli
kaunis ja kukoistava kaupunki." Sen asema on ollut ihmeen kaunis
kaltevalla rannikolla, jota järven hyökyaallot alati suutelevat.
Kävellessämme näillä raunioilla tapasimme suuren käärmeen, joka
vikkelästi ja taitavasti kiemuroiden vältti venemiesten tappohankkeet.
Otaksukaamme, että nämä rauniot ovat muinaisen Kapernaum'in jäännöksiä,
tuon komean kaupungin, jota evankeliumeissa nimitetään Jesuksen omaksi
kaupungiksi (Mat. 9:1) sen tähden, että se oli saanut nähdä niin monta
hänen suurimmista ihmetöistään, että se oli saanut kuulla hänen
suustaan niin monta suloista sanaa. O, mitä tunteita, mitä ajatuksia
sydämmeen nousee siellä seistessä! Armon ja vanhurskaan tuomion
läpitunkeva ääni se varmaan on, joka hiljalleen, mutta vakavasti
tunkeutuu meihin. Tuntuu kuin laineiden hiljainen loiske yksinäistä
rantaa vasten ja tuulen vieno humina autiolla tienoolla voimakkaasti
saarnaisivat meille armoa ja tuomiota. Se on sanaton saarna, mutta
kumminkin voimakkaampi kuin moni, jonka esittämiseen käytetään
loistavinta kaunopuheisuutta. Kuva toisensa perästä ajoilta menneiltä
vierähtää sieluimme silmien eteen. Tarkastakaamme jotakuta näistä
kuvista lähemmin ja painakaamme se mieleemme. Varmaankin Jumalan armo
ja vanhurskaus siinä himmentymättömän kirkkaana ilmenee.
Genezaret'in järven seudulla ja etenkin Kapernaum'in kaupungissa
kertovat pyhät evankeliumit kalliin Vapahtajamme tehneen suurimmat
ihmeensä ja pitäneen voimakkaimmat puheensa. -- Alettuaan julkisesti
esiintyä, sen jälkeen kun Johannes Kastaja oli hänet Jordanissa
kastanut, oleskeli Jesus lyhyemmän aikaa Kapernaum'issa. Hänen
saarnansa ja siellä tekemänsä rakkauden työt saattoivat hänet niin
kuuluksi, että hänen maineensa levisi Nazaret'iin saakka (Luuk. 4:23).
Jo muutaman päivän kuluttua palasi hän kumminkin taasen
syntymäseudulleen.
Vasta sitte kun hänen kotipaikkansa, Nazaret'in, asukkaat olivat
hyljänneet hänet ja vihan vimmassa tahtoivat syöstä hänet alas vuoren
jyrkänteeltä, siirtyi hän Genezaret'in järven rannikoille ja rupesi
laajalta vaikuttamaan. Ei Jesus kumminkaan kutsumatta kääntynyt tälle
uralle eikä aloittanut tätä tointa. Hänen oleskellessaan Kaanaassa,
jossa hän oli tehnyt ensimmäisen suuren ihmetyönsä (Joh. 2:1-11), tuli
ylhäinen virkamies Herodes Antipaksen hovista ja pyysi pyytämällä häntä
tulemaan Kapernaum'iin parantamaan hänen kuolemaisillaan olevaa
poikaansa. Jesus tekikin kuolevan terveeksi sanansa voimalla
(Joh. 4:46-53), noudatti kutsumusta ja meni asumaan Kapernaum'iin
(Mat. 4:13). Siten hän valitsi tämän kaupungin vastaiseksi
kotipaikakseen, jos muuten voipi sanoa Jesuksella olleen kotia
lainkaan, koska hän itse lausui: "Ketuilla ovat luolat ja taivaan
linnuilla ovat pesät; vaan Ihmisen Pojalla ei ole, kuhunka hän päänsä
kallistaa" (Mat. 8:20). Miten Jesus täällä vietti päivänsä, mitä hän
toimieli, sen sanoo evankelista lyhyesti: "Hän vaelsi ympäri ja teki
hyvää." Oikein taivaan armokaste kostutti siis koko tätä kaupunkia,
jopa koko tienoota. Tarkastakaamme tämän työssä ja toimessa vietetyn
elämän yhtä ainoata päivää. Sen hän aloitti synagoogassa julistamalla
"valtakunnan sanaa", Jumalan valtakunnan, jonka kuningas hän oli.
Suuria isoovia ja janoovia joukkoja tunkeusi hänen ympärilleen
kuuntelemaan elämän sanaa, joka läksi hänen suustaan. Moni taivaan
lahjoja ikävöipä ihmissydän sai lohdutusta. Uusi kirkkaus alkoi
valaista monen elämää, kuolemaa ja ijankaikkisuutta, ja autuuden toivo
loistaa selkeästi monelle synnin ja kuoleman pimeyteen vajonneelle
ihmisraukalle. Hämmästyksen valtaamina sekä kunnioituksen ja ihmettelyn
tunne sydämmissään kuuntelivat he elämän sanaa, jota runsaassa määrin
tulvaili hänen huuliltaan. Mutta Jesuksen vielä puhellessa näille
hiljaa kuunteleville joukoille keskeytti hänet yht'äkkiä kovasti
parkaisten eräs noista kurjista, onnettomista olennoista, jotka olivat
pahojen henkien riivaamia. "Yksi ihminen, jolla oli riettaisen
perkeleen henki, huusi suurella äänellä sanoen: Voi, mitä sinun on
meidän kanssamme, Jesus Nazarenus? Tulitko meitä hukuttamaan? Minä
tiedän, kukas olet, Jumalan pyhä" (Luuk. 4:33, 34). Voimakkain sanoin
nuhteli Jesus rietasta henkeä ja paransi, hänellä kun oli jumalallinen
valta, tuon raivoisan ihmisen, niin että vaiva taukosi, ja mies
kohottausi ja oli hiljaa. Näin Jesus osottihe kaikkivaltiaaksi
ihmeitten tekijäksi, jonka armo ulottuu kurjimpiinkin ihmisiin. --
Tehtyänsä tämän ihmeen nousi Jesus ja meni Simon'in huoneeseen. Täällä
häntä kohtasi taudin ja tuskan tuottama kurjuus: Simonin anoppi
sairasti kovaa kuumetautia. Jesus paransi hänetkin. Mutta ennen kuin
aurinko oli ehtinyt mailleen mennä ja päivä päättyä, samoili hänen
tykönsä suuria ihmisjoukkoja, jotka toivat kaikellaisia sairaita. Ja
hän "teki kaikkinaisia sairaita terveeksi, että täytettäisiin, kuin
sanottu oli Jesaian profeetan kautta, joka sanoo: hän on ottanut meidän
heikkoutemme ja hän kantoi meidän tautimme" (Mat. 8:17). "Hän pani
jokaisen päälle kätensä ja paransi heidät. Ja monesta läksivät myös
perkeleet, huutain ja sanoen: sinä olet Kristus, Jumalan Poika" (Luuk.
4:40, 41). Olen kertonut vaan yhden päivän työt, ja Kapernaum'in
kaupunki näki monta semmoista päivää. Toinen armon ihme ja armon sana
seurasi toistaan. (Katso Luuk. 7:1-10; Mark. 5:22-43; Joh. 6:22-71;
Mark. 9:33-50). Miten selvästi tämä kaikki muistuu matkustajan mieleen
seisoessaan kaupungin raunioilla, jonka asukkaat saivat nähdä hänen
tekevän näitä hyviä töitä.
Mutta toisekseen on Kapernaumia kohdannut vanhurskauden tuomio. Jesus
sanoi: "Ja sinä Kapernaum, joka olet korotettu taivaaseen asti! sinä
pitää hamaan helvettiin sysättämän; sillä jos Sodomassa olisivat
senkaltaiset väkevät työt tehdyt kuin sinussa, niin he vielä tänäpänä
seisoisivat. Jonka tähden sanon minä teille: Sodoman maalle pitää
huokiamman oleman tuomiopäivänä kuin sinulle" (Mat. 11:23, 24). Jo
täällä ajassa on Kapernaum'in rangaistustuomio pantu täytäntöön.
Uskottomuus, armon ylenkatse ja paatumus tuottivat rangaistuksen tälle
kaupungille ja sen asukkaille. Kuta suurempi armo on ja kuta useampia
armonosotuksia on saatu kokea, sitä ankarampi tuomio seuraa, jos nämä
hyljätään. "Sinun kovuutesi ja katumattoman sydämmesi jälkeen kartutat
sinä vihan itsellesi vihan päivänä, koska Jumalan oikia tuomio
ilmaantuu, joka antaa itsekullekin hänen töittensä jälkeen" (Room. 2:5,
6). "Miten me siis vältämme, jos me sellaisen autuuden hylkäämme."
Sellaisia ajatuksia herää varmaankin jokaisen uskovaisen
raamatunlukijan mielessä seisoessaan näiden raunioitten ääressä.
Toiselta puolen näkyy armo suurena ja ihanana, mutta toiselta taas
armon hylkääjien rangaistus kamalana ja hirmuisena. Kaihomielin, mutta
vakuutettuna Jumalan sanan ijankaikkisesta totuudesta, palajaa
matkustaja tältä retkeltä.
Vähän matkaa itään päin Kapernaum'ista ovat muinaisen Korazin'in
rauniot, jonka häviöstä Herra myös on puhunut sanoja, jotka ovat
käyneet toteen. Lähiseudulla, vähän itään päin on se paikka, "erämaa",
jossa Jesus ruokki 5,000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla,
josta Matteus kertoo 14:13-21. -- Länsipuolella Kapernaum'ia, noin
puolen tunnin matkan päässä, luullaan pienoisen kalastajakylän
Betsaidan sijainneen, tuon paikan, josta Pietari, Andreas ja Filippus
olivat kotoisin. Tälle paikalle ohjasimme aluksemme. Vähää ennen kuin
tullaan perille, nähdään vesimylly; sen panee runsas lähdevesi
liikkeelle, joka kuohuen virtaa vuorelta alas järveen. Vanhaa Betsaidaa
ei enää ole olemassa: tuo pieni kalastajakylä on kuin pyyhkäisty pois
maan päältä, niin ett'ei siitä näy jälkeäkään. "Voi sinua, Betsaida",
oli Vapahtaja sanonut, ja tämä "voi" on sitä kovasti kohdannut. Viime
vuosina on kaksi katoolin-uskoista saksalaista siihen perustaneet
pienen uudisasunnon, jolle ovat antaneet muinaisen nimen. Kun astuimme
näiden kahden suoran yksinkertaisen miehen kerrassaan alkuperäiseen
asumukseen, jossa oli vaan pieni tupa ja hiukan suurempi etehinen, ja
lausuimme tervehdykseksi "hyvää päivää" Saksan kielellä, ottivat he
meidät ystävällisesti, jopa sydämmellisesti vastaan. Tuntui kuin
olisimme tulleet vanhain tuttavain ja ystäväin luo. Dragomaani valmisti
täällä yksinkertaisen ateriamme, jossa pääruokalajina oli järvestä
pyydetty kala. Se olisi ollut mainiota, jos sen olisi voissa paistanut;
mutta voin puutteessa täytyi käyttää öljyä, joka teki sen paljoa
vähemmän maittavaksi. Nuo ystävälliset, sydämmelliset miehet tarjosivat
meille viiniä, jota he olivat pusertaneet rypäleistä, joita itse
viljelivät; se olikin hyvää ja huokeata. Olipa heillä mukanaan
jonkinlaisia "vatsantippojakin", joita tarjosivat meille; niistä
helpottikin ystäväni R:n kuume melkoisesti. -- Aterioituamme lähdin
minä, nuori reipas beduiini mukanani, lyhyelle kalastusretkelle, josta
tässä pari sanaa. Kun olimme päässeet kalastuspaikalle, nosti beduiini
vaatteensa polviin asti, vyötti itsensä lujasti ja pisti kalapussin
riippumaan vyölleen. Verkko, joka riippui hänen olallaan, oli pyöreä,
ulkoympyrän täyttivät pienet raudan kappaleet, jotka painoivat sen
pohjaan. Hiljalleen, aivan rauhallisena alkoi hän astuskella pitkin
meren rantaa tarkkaan tähystellen, missä näkisi kaloja. Hän näytti
olevan tarkkasilmäinen mies ja hyvin tottunut toimeensa. Aivan pian
huomasi hän jo etäältä, missä kaloja liikkui, ja varsin odottamattani
heitti hän voimakkaasti verkkonsa "apajalle." Luulin ensin, että hänen
ponnistuksensa olivat aivan turhia, sillä minun mielestäni olisi se
aivan kummallinen kala, joka niin helposti antaisi itsensä kiinni.
Mutta minä petyin luulossani, sillä verkon luo astuskeltuaan noukki
mies kalan toisensa perästä ja heitteli niitä sitten hymyillen minun
eteeni rannalle. Hän heitti verkon vielä kerran, toisen, kolmannen,
j.n.e., kulkien yhä eteen päin pitkin laitoa rantaa. Tunnissa sai hän
30 toista korttelia pitkää kalaa.
Kalastustapa on siis hyvin yksinkertainen; varmaankaan ei siten
ainoatakaan kalaa saisi kiinni, jollei niitä löytyisi niin runsaasti.
Kyllä täytyy kalastajankin taitavasti heittää verkkonsa, ja niin
tarkkaa silmää, kuin hänellä pitää olla, ei saakaan vähällä
harjotuksella. Genezaret'in järvessä löytyy ainakin kolmellaisia
kaloja. Yleisimpiä ovat n.k. Paavalin kalat, joilla on suomukset. Ne
ovat hyvänmakuisia kaloja, johonkin määrin meidän säynävän kaltaisia,
mutta eivät ole niin ruotoisia. Niitä saadaan tavallisesti päivällä
matalissa paikoissa. N.k. Pietarin kaloja, jotka ovat suuria ja
suomuksettomia, saadaan yöllä; ne oleksivat, näet, enimmäkseen syvällä
vedessä. Yhden semmoisenkin saimme nähdä luostarissa; se oli lähes
kaksi kyynärää pitää. Miltä se maistuu, en voi sanoa, koska emme sitä
maistaneet. Onpa vielä kolmaskin laji kaloja, jotka ovat pieniä ja
jokseenkin ahvenen näköisiä. -- Kun näin miehen heittävän verkkonsa
apajalle, muistui mieleeni, kuinka Jesuksen apostolit olivat juuri
näillä paikoin kalastelleet muinoin ja saaneet toisinaan runsaastikin
saalista.
Saksalaisten vähäisen uudistalon ranta oli mainion sopiva tämällaiselle
kalanpyynnille. Minäpä vielä kävin uinnillakin virkistäymässä, ja
sitten lepäsimme hetkisen ystävällisten uudisasukasten etehisessä,
jossa sekä omat venhemiehemme, että koko joukko muita sinne kokouneita
beduiinejä, meitä ympäröivät. Seurusteleminen heidän kanssaan ei ollut
niinkään ikävää. He olivat kaikki meille hyvin ystävällisiä ja
iloitsivat suuresti, kun erään "Arabian kielen sanaston" avulla saimme
heidät vähänkin tajuamaan, mitä tarkoitimme.
Sillä aikaa oli tuuli kääntynyt länteen, ja idästä tuleva "sirokko" ei
siis enää rasittanut. Kello 1/2 3 aikaan heitimme hyvästit
vieraanvaraisille isännillemme, joiden täällä autiolla tienoolla,
monestikin vihamielisten beduiinein keskellä on onnistunut saada useita
peltotilkkuja viljellyiksi, ja suuntasimme kulkumme takaisin Tiberiasta
kohti. Me kuljemme sen paikan ohi, jossa arvellaan Jesuksen pitäneen
veneessään tuon saarnan, josta Luukkas puhuu evankeliuminsa 5:1-11, ja
jossa Simon sulki suuren kalain paljouden, kun hän Vapahtajan käskystä
heitti "verkkonsa syvälle." Alussa meillä oli kova vastatuuli, jota
vastaan miehet saivat taistella kaikin voimin saadakseen veneen
kulkemaan eteen päin. Mutta kun tulimme "_Chan Minijen_" läheisyyteen,
jossa jotkut otaksuvat Kapernaumin raunioiden olevan, saimme levittää
purjeet, ja väkevä tuuli kiidätti meitä aimo vauhtia toista rantaa
kohti. Tuuli oli niin ankara, että jotkut -- niiden joukossa
dragomaanimmekin --, kuten Herran opetuslapset muinoin (Mat. 8:23-27),
pelkäsivät meidän hukkuvan; kyllä tottunut purjehtija sentään näki,
ett'ei mitään vaaraa ollut. Vaan sen me huomasimme, että tällä järvellä
ankarat tuulenpuuskaukset ja valtavat laineet voivat nousta äkkipikaa.
Kahdessakymmenessä minuutissa olimme jo päässeet Tiberiaksen rantaan
luostarirakennuksen alapuolelle, vietettyämme koko päivän hauskalla
matkalla. Ennen kuin venemiehet ja ystäväni R. läksivät veneestä,
valokuvasin minä koko seurueen muistoksi tästä hauskasta retkestä.
Siitä, että istuivat muutamia minuuttia kauemmin veneessä, tahtoivat
beduiinit kaikin mokomin "bachschischeja"; luultavasti he uskoivat
minun kuvallani aikovan saada voittoja. --
Ilta ennen auringon laskua oli erittäin ihana; järvi, jonka laineet
äsken kuohuelivat, oli taas rasvatyyni. Lukemattomia kalaparvia
uiskenteli ilakoiden siellä täällä lähellä rantaa. Auringon kirkkaat,
kultaiset säteet loivat kauniin hohteen sinisille lahdelmille, joilla
monissa paikoin nuo ennen mainitut heleän punaiset kukkaistarhat olivat
reunuksina. Kaihomielin jätimme tämän kauniin maiseman, joka koko
päivän oli meitä niin suuresti viehättänyt. Vielä kävimme uimassa
tuossa kirkkaassa vedessä ja sitte riensimme levolle, jotta
huomisaamuna jaksaisimme lähteä matkalle muistorikkaasta Tiberiaksesta
pohjoiseen päin.
Yö oli muutoin rauhallinen, paitsi että jo keho 2 aamulla eräs mies
muhammettilaiskirkon tornista herätti meidät, kun kutsui seudun väkeä
aamuhartauteen. Tämän teki hän niin kovalla ja läpitunkevalla äänellä,
että se kuului pitkät, pitkät matkat, varsinkin kun ilma oli aivan
selkeä. Kutsuminen kävi jonkummoisen rytmillisen laulun muodossa, jossa
samoja sanoja taukoamatta kerrottiin, ja sitä kesti vähintään tunnin
ajan. [Laulun sanat olivat Arabian kieltä: "La ilaha illallah", joka
suomeksi on: "Ei ole muuta jumalaa paitsi (Allah) Jumala."] Hänellä
tuntui olevan aika mahtava ääni, joka ei ollenkaan painunut, ja vahvat
keuhkot, joiden voimat olivat loppumattomat. Hiukan kadehtien kuuntelin
tuota selkeää, vahvaa ääntä aamuhetken hämärässä, joka yhä valjeten
ennusti uutta päivää, joka oli meidät viepä uusia vaiheita ja uusia
kokemuksia kohtaamaan.
Kello oli 4 aamulla Toukokuun 7 päivänä, kun nousimme vuoteiltamme
valmistaumaan lähtöön, jonka piti tapahtua viimeistään kello 5. Olimme
huomanneet, että oli sitä parempi, kuta aikaisemmin tuli matkalle
hankituksi. Siten taisi parhaiten nauttia raittiista aamu-ilmasta.
Päivemmällä kävi kuumuus aina sietämättömämmäksi. Dragomaanin
hitaisuuden tähden pääsimme kumminkin vasta kello 1/2 6 liikkeelle.
Ikävöiden, emmekä aivan vähääkään, jätimme rauhaisan luostarin, jossa
meidän oli ylipäänsä ollut varsin hyvä oleksia. Kahden tunnin ajan
kuljimme pohjoiseen päin pitkin tuon ihanan järven rannikkoa, jonka
vedenpinta päilyi tyyneenä edessämme. Lumoava näky kohtasi silmää
kaikkialla. Suuret kalaparvet leikkivät ylt'yleensä vedenkalvossa;
sorsalaumoja sekä muita vesilintuja uiskenteli sinervällä selällä.
Ihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Juhlatunne valtasi
meidänkin mielemme. Tuntui kuin koko luonto ympärillämme olisi
viettänyt jumalanpalvelusta. Sisimmät tunteemme toi ilmi hengellinen
laulu, jonka viritimme Luojan ja Sovittajan kunniaksi. -- Noin puoli
tuntia kauniilla rannalla kuljettua saavuimme pieneen, yksinäiseen
_Medjbel_-kylään, jossa _Maria Magdaleea_, eräs Jesuksen
uskollisimmista seuraajista, oli syntynyt (Mat. 15:39). Nykyään siinä
on vähäpätöinen, likainen kylä, jossa moniaita satoja beduiinejä elää
köyhyydessä ja kurjuudessa. Tiellä tapasimme muutamia sen asukkaista,
joiden sanotaan ylimalkaan olevan vihamielisiä vieraille. Meille he
kumminkin olivat hyvin ystävällisiä ja antoivat meidän mennä eteen
päin, sitten kun olivat minulta kerjänneet muutamia paperosseja.
Merkillistä on, että juuri tämä kylä on säilynyt, kun tuho on kohdannut
saman järven rannalla olleita muita kaupunkeja ja kyliä, Kapernaum'ia,
Betsaidaa y.m., jotka ovat melkein jäljettömiin hävinneet. "Magdala on
jäänyt", sanoo Orelli, "todistamaan hartainta alttiutta Herraa kohtaan;
se on muistomerkkinä kiitollisen vaimon rakkaudesta pelastajaansa
kohtaan", rakkaudella, joka kesti koetuksen Vapahtajan kuolemankin
jälkeen. (Mark. 16:11; Joh. 19:25). Olihan Jesus tästä Maria
Magdaleenasta ajanut seitsemän perkelettä (Mark. 16:9), ja näyttihe
Marialle ylösnousneena, kun tämä pääsiäisaamuna istui haudan ääressä ja
itki Herransa kuolemaa (Joh. 20:11-18; Mark. 16:9). Magdalan läheiset
rannikot ovat hyvin hedelmällisiä ja viljeltyjä, ja niillä kasvaa
paljon puita, mutta kuta kauvemmaksi järvestä tullaan ja kuta ylemmä
vuorille päin kohotaan, sitä kolkommaksi käy seutu. Ei enää näy
viljavainioita eikä puita, mutta tavallisesti vaan kiviä, soraa ja
hiekkaa. Vasemmalla, noin kahden tunnin matkan päässä rannasta, kohoaa
tuo korkea, majesteetillinen vuori, _Kirn Hattin_, jolla Jesuksen
luullaan pitäneen vuorisaarnansa. Kuljettuamme melkein kolme pitkää,
työlästä tuntia kivisellä, vaivalloisella tiellä jouduimme eräälle
paikalle, nimeltä "_Chan Djubb Yusef", jossa, kuten kerrotaan, Josef'in
myivät hänen veljensä, mutta tuolla tarulla ei mahtane olla
historiallista perustusta. Melkein koko tämän taipaleen oli dragomaani
tuiki tietämättömissä, ja me saimme tulla toimeen "mukarin" avulla,
joka kyllä tunsi seudut. Mutta olisimme olleet pahassa pulassa, jos
beduiinit olisivat meitä hätyyttäneet, kun ei ollut aseita
puolustukseksi. Ainoa aseellinen oli dragomaani, joka nyt, jostakin
työlästyneenä, ei välittänyt velvollisuudestaan. Yllämainitulla
paikalla tapasimme muutamia tällä yksinäisellä tienoolla asuvia
beduiiniperheitä, jotka kohtelivat meitä ystävällisesti; heille
annoimmekin vähän "bachschischeja." -- Matkan jatkuessa jäi _Safed_
vasemmalle. Tämä kaupunki on hyvin korkealla paikalla; vuori, jolla se
sijaitsee, on 845 metriä eli melkein 2,800 jalkaa yli Välimeren pinnan.
Siihen voipi siis syystä sovittaa sanat: "vuorele rakennettu kaupunki."
Valtavalla paikalla kohoten se varmaankin tarjoaa monta kaunista
näköalaa. Sen asukasluku, josta ainakin puolet on juutalaisia, nousee
noin viiteentoistatuhanteen. Ani harvoja kristityitä on asettunut
sinne. Tässä kaupungissa ovat, kenties enemmän kuin missään muussa
"pyhän maan" kaupungissa, juutalaiset herroina. Kuudennellatoista
vuosisadalla kukoisti siellä Talmud'in tutkiminen. Monta rikasta
juutalaista muuttaa sinne joka vuosi ulkomailta. Vuonna 1837 hävitti
kaupunkia hirveä maanjäristys, jossa 5,000 henkeä sai surmansa. -- Kun
paikka ei raamatun tutkijalle tarjoa mitään mieltä kiinnittävää, ja kun
dragomaani sanoi tien sinne olevan huonon ja sitä olevan vaikea
matkustaa, päätimme kernaammin matkustaa erääseen kylään noin kahden
tunnin matkan päässä Safed'ista ja jäädä sinne yöksi. Sinne saavuimme
jo 11 aikaan edellä puolenpäivän, ja meillä oli siis hyvää aikaa
tutustua kansaan ja sikäläisiin oloihin.
Kylä on oikeastaan eräs muutamia vuosia sitten perustettu
juutalaissiirtokunta, nimeltä _Roschpinah_. Se sijaitsee ihanalla
paikalla saman vuoren rinteellä kuin Safedkin. Juutalaiset, yhteensä
noin 40 perhettä, ovat vuokranneet pieniä maatiloja ja viljelevät
maata. Maa siirtokunnan tienoolla onkin viljavaa; sitä todisti rehevä
kasvullisuus kaikilla viljellyillä aloilla. Kun ajattelee, että
siirtokunta on vaan muutaman vuoden ikäinen, täytyy tunnustaa, että
tänne asettuneet juutalaiset ovat ahkeria ihmisiä. Sitä paitse
näyttävät he elävän rauhassa ja sovinnossa toistensa kanssa ja pitävät
likeistä yhteyttä sama-uskoisten kanssa Safedissa. Viininviljelyskin
onnistunee tällä tienoolla; ja jo saattoi nähdä useita viinitarhoja,
joissa istutukset menestyivät. Siirtokunnan maan on alkuaan lunastanut
Turkin sultanilta rikas ylimys Rotschild, ja hän antaa nyt huokeasta
hinnasta sen vuokralle uskonheimolaisilleen, jotka siten ovat löytäneet
turvapaikan, johon voivat paeta vainoomista, mikä heitä viime
vuosikymmeninä on kohdannut. Siirtokunnan asujamet ovat muuttaneet
sinne eri maista ja puhuvat useita eri kieliä. He viettävät täällä
hiljaista, suuresta maailmasta erotettua elämää. Hekin ikävöivät
ennustusten toteenkäymistä ja uskovat, että juutalaiset vielä joskus
pääsevät maailman hallitsijoiksi. He odottavat ja toivovat, että
kirouksen tuomio kerran otetaan pois, vaikka he eivät tahdo tunnustaa
Jesusta Messiaksekseen ja kuninkaakseen. Tämän toivonsa lausui
isäntämme useita kertoja keskustellessaan meidän kanssamme.
Eräs näistä Abraham'in jälkeisistä, nimeltä _Jehosua Ben-Ari_, antoi
meille asunnon. Hän oli 35 vuoden vanha, oli ollut naimisissa kolme
vuotta, mutta lasta ei hänellä ollut. Hilpeä ja ponteva oli Jehosua
luonteeltaan sekä hyvin lahjakas. Hän oli ahkeralla työllä saanut
peratuksi pienen viinitarhan ja viljelykselle voittanut pieniä
peltotilkkuja; olipa rakentanut sievän huoneustonkin, jossa oli kaksi
pientä kamaria sekä keittiö toisessa päässä ja talli lehmälle ja
aasille toisessa. Hän keskusteli mielellään kanssamme, ja se kävikin
hyvin päinsä, sillä hän puhui jotenkin selvää saksaa. Koska häntä ennen
kaikkia miellytti kuulla sitä, mikä koski hänen uskonveljiään
Euroopassa, otti hän kohta keskustelu-aineeksi juutalaisvihollisen
liikkeen, jolle hän oli kovasti suutuksissa. Hänen puheestaan huomasi
selvästi, että hän oli asiaa harkinnut ja sen kulkua seurannut; hän
tiesi henkilöiden nimiäkin, jotka olivat ottaneet osaa tähän
taisteluun. Muun muassa kysäsi hän minulta tunsinko hovisaarnaaja
Stöder'iä Berliinistä. Kun vastasin myöntävästi, lausui hän: "Jos
tapaatte hänet, niin sanokaa, että Palestiinankin juutalaiset vihaavat
häntä." Tuli puheeksi myös juutalaisten asema yleensä, ja hän lausui
teeskentelemättä ja vaatimattomasti mielipiteensä siitä. Kaikesta
näkyi, että hän oli lukenut mies ja oli seurannut aikaansa paremmin
kuin useimmat hänen uskolaisistaan. Hän sanoi olevansa erään
hebrealaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja ja lupasi kirjoittaa
lehdellensä meidänkin käynnistämme. Sen tähden pyysi hän
käyntikorttejamme voidakseen tarkoin mainita nimemme. Olen sittemmin
nähnyt eräässä meidän maan sanomalehdessä mainittuna hänen
kirjoituksensa sisällyksen; hän täytti siis lupauksensa. Hupaisesti
kului koko iltapäivä hänen kanssansa keskustellessa. Koska meidän
seuraavana päivänä oli ratsastettava ainakin kahdeksan tuntia, menimme
aikaiseen levolle uusia voimia kokoamaan. --
Levosta ei kumminkaan tullut paljon mitään, sillä vuode oli hyvin kova,
tavallinen puulavitsa vaan, ja lukemattomat veren-imijät, joita
täälläkin oli yllin kyllin, kiusasivat minua koko yön ja tekivät
nukkumisen aivan mahdottomaksi. Sen tähden nousimme ylös ani varhain
tekemään lähtöä. Meni kumminkin enemmän aikaa, kuin mitä olisimme
suoneet, ennen kuin jouduimme taipaleelle. Aurinko nousi jo ja loi
vienon purppuravalonsa viehättävälle seudulle. Pohjoiseen päin menevä
tiemme kulki rehevien peltojen ja kaunisten rinnemaiden poikki.
Kaikkialla näimme ahkeria työmiehiä, jotka jo niin varhain aamulla
olivat joko kyntämässä peltoa "ikeen-alaisilla", härjillä tai
leikkaamassa ohraa, joka siellä täällä jo oli tuleentunutta. Etäällä
vilahteli _Meroe_-järven välkkyvä pinta, jossa toivoimme muutaman
tunnin perästä, kun kuumuus on käynyt rasittavammaksi, saada
virkistykseksi kylpeä. Mutta tämä toivo petti, sillä tiemme ei ollenkaan
vienyt järven luo, ja sitä paitse sanoi dragomaanimme sen rantoja niin
suoperäisiksi, että uppoaa liejuun heti kun niille astuu. -- Noin 1 1/2
tuntia ratsastettuamme jouduimme pienen järven tai, oikeammin sanoen,
lammikon luo, jonka rannoilla kauniit, suuret lehtipuut tarjosivat
toivomaamme siimestä. Me päätimme siis siinä syödä aamiaista. Paikan
nimi oli _Emballah_. Pieni lammikko oli hyvin matala, ja sen rämeisillä
rannoilla näkyi suuret joukot sammakoita väsymättä kurnuttelemassa.
Kaloja ja kalanmaimaa oli siinä myös yltäkyllin. Vesi oli kumminkin
kirkasta ja viileää, jonka tähden viskasimme vaatteet pois ja
heittäysimme uimaan. Ainakin 10 minuuttia viivyimme vedessä kun
paahtava aurinko teki olon maalla hyvin tukalaksi. Vilvastuneina
nousimme vedestä; hyvän ruokahalun oli uinti myös tuottanut.
Dragomaanimme olikin meidän uidessamme valmistanut aamiaisen ja
mainiota kahvia, jota ahnaasti joimme. Uupuneet jäsenemme olivat taasen
virkistyneet, ja rauenneet elinvoimat elpyivät.
Syödessämme keräytyi useita beduiineja ympärillemme, jotka haluisin
silmin katselivat ateriaamme. Vähän ajan perästä rupesi eräs heistä
kerjäämään tupakkaa kun näki minun polttavan. Ja sitte toinen ja kolmas
j.n.e., vihdoin koko seurue. Ja kuta kauemmin istuimme siellä, sitä
suuremmaksi kasvoi heidän lukunsa. Näytti kuin niitä olisi kasvanut
maasta. Ja kaikilla oli aseet. Kuta enemmän heitä karttui, sitä
uskaliaammiksi he tulivat ja sitä lähemmäksi meitä he tunkeutuivat. Ei
ollenkaan voinut tietää, mitä heillä oli mielessä. Eräs heistä rupesi
tutkimaan "dragomaanin", maassa olevaa pyssyä, kenties nähdäkseen,
oliko se panoksissa vai ei. Olo näiden villein keskellä rupesi
tuntumaan aika kamalalta, sillä heitä oli yli kahdenkymmenen miehen, ja
kaikilla oli ampumakojeet; meitä oli ainoastaan neljä, ja yhdellä vaan
oli aseet. Sen tähden katsoimme parhaaksi panna lähdöksi niin pian kuin
mahdollista ja jättää heidät pitämään seuraa toisilleen. Kun
ratsastimme pois, seurasivat he meitä jonkun matkaa yrittämättäkään
karata kimppuumme. Moniaat nuoret miehet juoksivat pitkät matkat
perässämme ja kerjäsivät tupakkaa. --
Tästä eteen päin kulki tie ruohokentän poikki, jossa oli lorisevia
puroja ja lähteen silmiä, ja suuret karjalaumat kävivät siinä
laitumella. Tien vieressä oli beduiinitelttoja pitkissä riveissä.
Eräällä kohdalla laskin niitä olleen viiteenkymmeneen. Naisilla oli
suurten ruokokasain kantaminen työnä; nämä olivat sokuritopan muotoon
ladotut heidän päälailleen. Etäältä katsoen olivat nämä liikkuvat
olennot ruokopyramiidien näköisiä, jotka omituisesti kiikkuen kulkivat
eteenpäin. Hevosemme säikähtivät heitä, emmekä tahtoneet saada niitä
eteen päin menemään. Tarkemmin katsoessa huomasi parin mustia silmiä
vilahtavan näiden ruokotornien alla.
Kuta lähemmäksi seuraavaa yömajaamme tulimme, sitä miellyttävämmäksi
kävi seutu. Vettä oli viljalta ja puita runsaasti suomassa suloista
siimestä. Kaikesta näkyi, että maa tällä tienoolla oli hyvin viljavaa.
Paikka paikoin oli tie vähän ventopohjainen, ja saimme ratsastaa
varovasti, ett'eivät hevoset uppoaisi liejuun, jota peitti ainoastaan
ohut kuori kovaa maata. Hevosilla on tässä suhteessa usein tarkempi
vaisto kuin ihmisellä, jonka tähden on parasta tämmöisissä paikoin
antaa hevosen kulkea mieltään myöden. Tätä sain kokea useita kertoja
tällä taipaleella. "Mukarillemme", joka tavallisissa oloissa matkusti
vähän matkan päässä meistä, oli vähällä käydä sangen pahasti. Hänen
hevosensa, jolla oli kannettavana sekä ratsastaja että meidän
tavaramme, vajosi mahaa myöten erääseen puroon, jonka yli ratsastimme.
Ei sentään ollut mitään hätää, vaikka vaaralliselta näytti. Omin voimin
pääsi hevonen tukalasta asennostaan ja oli yhdellä hyppäyksellä taas
kuivalla maalla.
Näin lähestyimme _Baniasta_, joka on tuo raamatussa mainittu
_Filippuksen Kesarea_. Oli ihmeen suloista ratsastaa tuuheiden
lehtipuiden siimeksessä, joiden juuria lirisevät ja kohisevat puroset
ja ojaset runsaasti kastelivat. Lintujen sulolaulu miellytti korvaa, ja
kaikkialla, minne ikinä katsahti, näki virkeyttä ja elämää koko
luomakunnassa. Olisipa todella suurinta välinpitämättömyyttä, jos ei
tämmöisellä tienoolla mieli kävisi iloiseksi ja raittiiksi. Täällä
likitienoolla jossakin olivat Jordanin lähteet suuren Hermonin
juurella, jonka hopealle hohtava, luminen kukkula tuskin kertaakaan oli
kadonnut silmistämme, sitte kun läksimme Tabor'ilta.
Ennen kuin ennätimme kylään, näimme suuren, itämaalaisen karavaanin,
joka oli sijoittunut muutamain paksujen tammien siimekseen. Siinä he
kaikki, miehet, vaimot, lapset, kameelit ja aasit nauttivat
huolettomina lepoa. Näkyä kannatti kyllä ihailla. Saadakseen levätä
niin mukavasti kuin mahdollista, olivat he alleen levitelleet loistavan
värisiä patjoja, tyynyjä ja peitteitä. Tuo oli oikein itämaalainen
kuva! Näyttipä siltä, kun noilla ihmisillä ei olisi ollut mitään huolta
maailmassa. Ja kumminkin todistivat heidän laihat naamansa, joihin elon
tuskat olivat ryppyjä uurtaneet, että hekin tiesivät elävänsä surun
laaksossa, jossa jokaisella on oma osansa kärsimystä ja murhetta
kestettävänä.
Ensimmäinen huolemme kylään tultua oli taaskin yösijan hankkiminen,
joka ei ollut kovinkaan helppoa. Dragomaani vei meidät tietysti kylän
parhaimpaan taloon, jossa hevosinemme saimme seistä vähän aikaa
pihamaalla, ja nyt alettiin tinkiä yömajan hinnasta. Vaatimukset
mahtoivat tällä kertaa olla kovin suuria, koska läksimme sieltä pois.
Muutamia askeleita ratsastettuamme tuli emäntä meidän jäljessämme ja
puhui muutamia meille käsittämättömiä sanoja dragomaanille, ja tuossa
paikassa oli kaupasta sovittu. Meidät vietiin yläkertaan suureen
huoneeseen, jossa oli kolme ikkuna-aukkoa, tietysti lasitonta,
puuluukut vaan, ja lattialla tuo tavallinen olkimatto. Toisella
seinällä seisoi erittäin kaunis, matala piironki ja toisella kasa hyviä
sänkyvaatteita: patjoja, tyynyjä ja peitteitä, joita meille levitettiin
vuoteiksi. Kun astuimme huoneeseen, oli siellä kätkytkin ja siinä
puolivuotias lapsi, jota äiti, miellyttävän näköinen ja siististi
puettu nuori vaimo, hoiteli. Hän poistui kumminkin lapsineen oitis
meidän huoneeseen tultua. Kaikki todisti, että tämän talon omistajat
olivat tavallista varakkaampia. Kuumuuden ja väsyttävän ratsastuksen
uuvuttamina heittäysimme levitetyille sänkyvaatteille siksi aikaa, kun
dragomaani valmisti kahvia, joka on parhain virkistyskeino tämmöisissä
oloissa. Siinä loikoillessamme ja ajatellessamme menneitä päiviä, joina
olimme viettäneet tätä kovin omituista elämää, joka kumminkin aikaa
myöten rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta ja väsyttävältä, huomasimme
iloksemme katossa pääskysen pesän, jota pari pääskystä huolellisesti
hoiteli vuorotellen tuoden ruokaa pojillensa. Annettuaan ruo'an
nälkäisille lemmityilleen, visersivät he iloisesti ja lensivät pois
toista hakemaan. Tätä tehdessä olivat he niin väsymättömiä ja iloisia,
että sen kautta voimakkaasti saarnasivat meille Herran hyvyyttä heitä
ja kaikkia luotuja olentoja kohtaan. Näiden armaiden lintujen näkeminen
johti ajatukset kotiin ja kotimaahan, jossa kenties jo nyt kotiutuvat
pääskyset ilmoittivat kesän tuloa ja ilahuttivat ihmisten sydämmiä.
Merkillistä on, miten kodista kaukana ollessa joka seikka, jopa
pieninkin, johtaa sinne mielen. Koti, sen liesi, sen kieli, sen tavat,
kas niissä lumousvoima suurempi kuin missään muussa, olkoonpa sitte olo
muualla miten hupaista, hyvää ja mieluista tahansa! Ja kumminkin on
maallinen koti vaan majatalo, ja vaellus maan päällä vaan toivioretki
oikeata kotia kohti, sitä Jerusalemia, joka ylhäällä on. Kun jo täällä
ikävöimme maalliseen kotiin, ja sinne pääseminen on ilohetki, -- miten
suuri lieneekään ilomme, kun pääsemme oikeaan kotiin, "hyvään maahan",
jossa kaikki vaivat ja tuskat päättyvät ja jossa täydellinen
onnellisuus kestää ijankaikkisesti.
Nämä mietteet piti kumminkin keskeyttää, sillä jäljestä puolenpäivän
olimme aikoneet mennä katsomaan Jordan'in lähteitä, jotka ovat tämän
kylän läheisyydessä. Me suuntasimme kulkumme kylän läpi
suureen-Hermoniin päin. Noin neljännestunnin matkan päässä kylästä
tulimme eräälle paikalle, jossa monta vesirikasta lähteensilmää kumpusi
vuoren alta. Itse vuoressa, joka tällä puolella kohoaa melkein
kohtisuoraan, löytyy joukko onteloita ja koloja, jotka muodostavat
suuria luolia, joihin voipi mennä sisälle. Vettä pulppuaa vuoren alta
joka suunnalla, ja se on vuosituhansien vieriessä uurtanut itselleen
omat tiensä. Se on siellä täällä muodostanut vesisäiliöitä ja juoksee
ensin liritellen pieninä puroina, kunnes nämät edempänä yhtyvät ja
muodostavat Jordan'in joen, joka sittemmin eteen päin virratessaan saa
vettä useilta muilta haaroilta.
Meillä oli siis edessämme tuon merkillisen joen lähteet, jonka mutkia
vähä väliin olimme matkustaessamme nähneet. Suuret vesivaransa saapi se
Hermonin vuorelta, joka on osa mahtavasta Antilibanon'in vuorijonosta.
Seistessämme näiden kohisevien lähteiden ääressä, missä veden pauhina
teki meidät melkein kuuroiksi, ei ystäväni R. malttanut olla
riisuutumatta ja vielä kerran peseytymättä tässä vedessä, ikään kuin
jäähyväisiksi Jordanille, joka meidän tuli jättää ainaiseksi. Nuori
poika, joka oli tunkeunut meille oppaaksi, katseli tätä tointa
kummastuneena ja suuresti ihmetellen. Kenties hän juuri siitä hämmästyi
niin, että sitte jätti meidät rauhaan tunkeilemiseltaan. Hyvin minunkin
teki mieleni seurata ystäväni esimerkkiä, mutta tyydyin kumminkin vaan
siihen, että pesin silmäni ja käteni, koska pelkäsin vilustuvani, kun
ilma rupesi tuntumaan viileältä. Iltaan saakka viivyimme tällä somalla,
viehättävällä paikalla, milloin käyskennellen, milloin istuen tuuheiden
puiden siimeksessä. Itsestään juolahtivat mieleen ne historialliset ja
raamatussa kerrotut tapaukset, jotka koskevat tätä paikkaa. Banias tai
Banjas, kuten nimeä myös äännetään, on tunnettu ikivanhoista ajoista;
siellä lienee muinaisina aikoina ollut sivistys korkealla kannalla.
Paikkaa on kohdannut monta vaihetta. Aivan varmana pidetään, että se on
sama kuin _Baal Gad_, eräs Baal'ille pyhitetty paikkaa josta puhutaan
Josuan kirjan 11:17. "Kun Kreikkalaisia oli muuttanut Baal Gad'iin, sai
tämä vaihtaa vanhan nimensä nimeen Baneas, jonka se sai eräästä
läheisyydessä löytyvästä vuorenrotkosta, joka oli pyhitetty Ban'ille ja
varustettu lukuisilla koverroksilla, joihin asetettiin epäjumalan
metsänneitojen kuvia. Tämän Baneaksen valitsi tetrarkka Filippus
pääkaupungikseen; samalla nimitti hän kaupungin oman ja
suojelusherransa, keisari Tiberiuksen nimellä." Sittemmin olikin se
yleensä tunnettu nimellä Filippuksen Kesarea. Nimi Banjas taas, kuten
paikkaa nykyään kutsutaan, on sana Baneas Arabian kielen lakien mukaan
lausuttuna. -- Tämä oli pohjoisin paikka, mihin Josua voittajana
tunkeusi valloittaessaan luvattua maata. Seutu oli siis Kanaanin maan
pohjoisessa syrjässä.
Tälle tienoolle suuntasi Herra Jesuskin kerran askeleensa, sitten kun
hänen "voi"-huutonsa oli kaikunut Korazin'ille, Kapernaum'ille ja
Betsaida'lle. Matkalla oli hänen sydämmensä raskaan surun vallassa; hän
suri niiden ihmisten uskottomuutta ja kovuutta, järjen pimeyttä ja
sokeutta, jotka olivat pakottaneet hänet jättämään seudun, joka oli
hänelle niin rakas. Banjaksen paikoille tultuaan rukoili hän ensin
hiljaisuudessa taivaallista isäänsä ja teki sitte opetuslapsillensa
kaksi painavaa kysymystä: "Kenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen
Pojan, olevan? -- Kenenkästä te sanotte minun olevan?" Ensimmäiseen
kysymykseen sai hän jotenkin mieltä masentavan vastauksen: "Muutamat
Johannes Kastajan, muutamat Eliaksen, muutamat Jeremiaksen taikka
jonkun profeetoista." Jälkimmäiseen lausui Simon Pietari oikean,
syvällisen ja ylevän vastauksen: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan
Poika." Pietarin tunnustus omasta ja toisten opetuslasten puolesta oli
jaloin, mikä ikinä on lähtenyt ihmisen suusta. Sen tähden vahvistaakin
Herra tämän tunnustuksen lisäämällä: "Autuas olet sinä, Simon Jonaksen
poika; sillä ei liha eikä veri ilmoittanut sitä sinulle, mutta minun
Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös sanon sinulle: sinä olet
Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani,
ja helvetin porttien ei pidä häntä voittaman. Ja minä annan sinulle
taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä sinä maan päällä sidot, pitää
sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää
oleman päästetyn taivaissa." (Mat. 16:13-28; Mark. 8:27; 9:1; Luuk.
9:18-27.) -- Voipi sanoa tämän olleen opetuslapsille äärettömän tärkeän
ja ratkaisevan hetken. Näillä paikoin kulkiessa johtuu tämä tapaus
ehdottomasti jokaisen kristityn mieleen, joka Pyhän Hengen avulla on
oppinut tunnustamaan Jesuksen Jumalan Pojaksi ja palvelemaan häntä
Herranaan ja jumalanaan. Sielun täyttää syvä hartaus, varsinkin kun
koko luontokin kehoittaa kiittämään Jumalaa.
Palatessamme kylään vähän ennen auringon laskeumista, huomasimme erään
seikan, joka teki tämän kylän muista eroavaksi. Tasaisille katoille oli
tehty lehtimajoja asukasten nukkuma- ja lepopaikoiksi. Yön tullessa
näkyivät he toinen toisensa perästä vetäytyvän sinne kuten simpukka
kuoreensa. Luultavasti niissä on viileämpi nukkua, ja saa paremmin olla
rauhassa hyttysiltä, kärpäsiltä ja muilta veren-imijöiltä. Semmoista
majaa teki meidänkin mielemme, mutta täytyi tyytyä siihen, minkä olimme
saaneet, vaikka pian tulimmekin vakuutetuiksi, että lepoa ei ollut
ajattelemistakaan. -- Illan kuluessa saimme vielä nähdä surullisen,
mutta samalla hullunkurisen kohtauksen, jossa talon emännän ilkeä
luonne tuli ilmiin. Koko perhe oli kokoontunut tupaan, kenties
illalliselle. Yht'äkkiä kuului sieltä kiukkuisen naisen kimakka ääni,
jonka omistaja nähtävästi yhä yltyi äkäsemmäksi, kuta kauemmin hän
vihaansa purki. Toinen toisensa perästä pujahti säikähtyneenä ulos
huoneesta; viimeksi itse isäntäkin. Tuo rakas puoliso ei ollut
säästänyt häntäkään. Mikä tuon huonon tuulen syynä tällä kertaa oli,
siitä tietysti en voinut saada selkoa, kun en ymmärtänyt kieltä.
Vähitellen taukosi kumminkin myrsky, mutta sanottiin sen hyvin usein
uudistuvan tässä talossa. -- Ylimalkaan ei luulisi tuommoisen tulevan
kysymykseenkään muhammettilaisten keskuudessa, jossa vaimo on miehen
orja, jopa kauppatavara vaan, jonka voipi ostaa muutamilla sadoilla
markoilla. Ollessamme Jerusalemissa kuulin kerrottavan, että eräs
beduiini oli ostanut vaimon 16 napoleon'illa (= 320 mk.). Naisella ei
luulla olevan sielua, eikä hänen arvella ikinä tulevan paratiisiin; sen
tähden voidaankin häntä kohdella kuin orjaa ja käyttää kauppatavarana.
Oikein värisyttää tuota ajatellessa. Siitä näkyy, miten syvälle ihminen
vaipuu, kun hän kadottaa jumalallisen totuuden valon ja joutuu
pakanuuden ja eksytyksen pimeyteen. Minkä urostyön on kumminkin tuo
niin monen hylkäämä ja halveksima kristinoppi tässäkin suhteessa tehnyt
antamalla jokaiselle ihmiselle todellisen ihmisarvon, eikä vaan ajaksi,
vaan samalla myös ijankaikkisuudeksi. Kristinuskon ylevä oppi on: "Ei
ole tässä juutalainen eli kreikkalainen, ei orja eli vapaa, ei mies eli
vaimo; sillä te olette kaikki yksi Kristuksessa Jesuksessa. Mutta jos te
olette Kristuksen, niin te olette myös Abrahamin siemen ja lupauksen
jälkeen perilliset" (Ga1. 3:28-29.) Me tuskin voimme pitää kyllin
suurena sitä siunausta, minkä kristinusko parantamalla naisen asemaa on
tuonut mukaansa. Mies ja nainen ovat Jumalan edessä molemmat
yhdenvertaisia ja vapaita, vaikka kummallakin on tässä elämässä omat
taipumuksensa ja lahjansa.
Oli tullut pimeä, ja aika oli mennä levolle. Tämä yö oli mitä
tukalampia koko matkalla; sillä ruumis oli arka, ja hyttysten ja
syöpäläisten matkaansaattamia ajettumia kirvelti ja pakotti hirveästi.
Unettomina hetkinä, jotka kuluivat hitaasti, en voinut muuta kuin
väännellä käsiäni ja toivoa, että aamu kerran koittaisi. Mutta tieto
siitä, että meillä nyt oli jäljellä vaan kahden päivän matka
Damaskukseen, tuotti kumminkin lohdutusta tässä kurjassa tilassa. Lähtö
tapahtui jo ennen kello 5, ja tietä, joka ensiksi vei muinaisen
"Filippuksen Kesarean" raunioiden sivutse, oli jotenkin vaikea kulkea
sillä vuoren kalteet olivat hyvin jyrkkiä. Hermonin lumenpeittämä
huippu näkyi yhä vasemmalla kädellä. Kun olimme ratsastaneet noin
kahden tunnin ajan, rupesi tiellä näkymään runsaasti laavaa, joka
selvästi osotti tulenpurkauksen joskus maailmassa täällä tapahtuneen.
Kenties on Hermon, jota nyt lumi ja jää paksulta peittää, ennen muinoin
sisuksestaan syössyt kaiken tämän laavan paljouden, jonka yli nyt saapi
matkustaa tuntikausia. Vuoristossa löysimme pienen kylän eräässä
laaksossa, jossa "druseja" asui. Kylän ympärillä oli reheviä peltoja,
joilla ahkeraa työkansaa, miehiä ja vaimoja, työskenteli. Druseja
pidetään ylimalkaan vihamielisinä kristityille, mutta nämä olivat
ystävällisiä meille.
Monta vaivaa ja vastusta kestettyämme ja kerran eksyttyämme oikealta
suunnaltakin, saavuimme seuraavaan yöpaikkaamme, _Kafr-Hauvar'iin_.
Mutta voi, miten kurja ja likainen tämä kylä oli! Olimme kyllä tähänkin
asti saaneet kärsiä ruo'an puutetta ja maata huonoilla vuoteilla, mutta
mitään senkaltaista, joka nyt oli kestettävänämme, emme vielä olleet
kokeneet. Huone, jonka saaminen oli tiukassa, oli kurjin savihökkeli,
mitä ajatella saattaa, ja sen eteen kokoontui iltasella joukko hevosia,
lehmiä, aaseja, koiria ja kissoja. Heti sisään astuessamme löyhähti
meitä vastaan kauhea katku, joka oli saastuttanut ilman ja teki olon
huoneessa mahdottomaksi. Asukkaat olivat sinne -- muka ilman
puhdistamiseksi -- ripustaneet erään pajulajin oksia, jolla on
hopeankarvaiset lehdet. Meistä oli kumminkin niiden haju niin paha,
että tahtoi ruveta oksettamaan. Eikä haju haihtunut, vaikka heti
annoimme dragomaanin ja mukarin viedä pois oksat. Koko yön täytyi
meidän pitää ovea auki. Mutta siitä oli seurauksena, että kissoja ja
koiria tuli huoneeseen, eikä aikaakaan, niin niiden välillä syntyi
hirveä taistelu, joka teki kaiken nukkumisen mahdottomaksi. Niitä ei
saanut pois ajetuksi, sillä pimeässä ne piiloutuivat pieniin koloihin,
joita oli huoneen seinässä. Vaikka kylä olikin köyhä ja sen rakennukset
pahanpäiväisiä savimökkiä vaan, teki kaunis ympäristö sen kumminkin
tavallaan miellyttäväksi. Lähellä kylää kasvoi tiheä metsikkö, jonka
lehtipuiden suloisessa siimeksessä lähteet pulppuelivat ja purot
lirisivät.
Lähtöä tehdessä aamulla Toukokuun 10 p. emme paljon muuta ajatelleet,
emmekä muusta olleet iloissamme kuin siitä, että erämaan matkamme toki
pian oli päättyvä. Seitsemän tunnin ratsastus vaan, ja sittenhän olimme
Damaskuksessa. Kaikeksi onnettomuudeksi olivat dragomaani ja mukari
riitautuneet keskenään, jonka tähden matka kävi hyvin hitaasti. Tie oli
hyvänpuoleista, mutta silmää ei ollut mikään huvittamassa. Kulkumme
kävi melkein koko matkan alhaalla laaksossa. Hermon'in vuori oli yhä
vaan vasemmalla puolella ja vähän kauvempana Antilibanonin vuorijono.
Maa näytti olevan hedelmällistä, mutta vähän viljeltyä. Siellä täällä
näki pieniä, kurjannäköisiä kyliä. -- Ratsastettuamme melkein neljä
tuntia tulimme erääseen kylään, jonka läpi virtasi kaunis joki. Joen
äyräillä saimme me taasen istuskella ja levähtää komeitten lehtipuitten
varjossa. Mutta tämä lepo oli vähällä tulla meille kovin kalliiksi.
Mukari ei viitsinyt ruveta nostelemaan tavaroitamme hevosen seljästä,
mikä oikeastaan olisi ollut tehtävä joka syöttöpaikassa, vaan jätti
hevosen kuormineen päivineen oman onnensa nojaan. Elukka meni joelle
juomaan ja vajosi meidän suureksi kauhuksemme siihen mahaa myöten. Ei
ollut suinkaan helppoa saada sitä taasen ylös. Matkalaukkumme
uiskentelivat jonkun aikaa vedessä, mutta onneksi ei sentään tullut
suuria vahinkoja.
Tästä vastuksesta suoriuduttuamme, joka teki dragomaanin ja mukarin
välin entistä kireämmäksi, jatkoimme matkaa, vaikka olikin kauhean
kuuma kulkea. Saavuimme laajalle hieta-aavikolle, josta ei tahtonut,
loppua tullakaan. Etäällä näimme komeita puutarhoja, mutta ne näyttivät
alati pysyskelevän yhtä kaukana. Ei ainoatakaan puuta ollut koko
tällä loppumattomalla aavikolla suomassa siimestä; ei ainoakaan
tuulenpuuskaus vilvastuttanut hiestyneitä ruumiitamme. Kiiruhdimme
hevosiamme, mutta sittenkin näytti ikävöity päämäärämme olevan kaukana
saavuttamattomissa. Ehdottomasti muistui mieleen rakas Paavali, joka
kerran matkusti saman polttavan hiedikon poikki Damaskukseen, siellä
vangitakseen Herran opetuslapsia ja viedäkseen heidät Jerusalemiin.
Hänen lähestyessään kaupunkia leimahti äkisti valkeus taivaasta.
Ristiinnaulittu Herra Jesus itse ilmestyi Saulukselle. Tämä lankesi
maahan ja kuuli äänen sanovan: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?"
Kysymykseensä: "Kuka sinä olet, Herra?" sai hän vastaukseksi: "Minä
olen Jesus, jota sinä vainoot; työläs on sinun potkia tutkainta
vastaan." Tuo ihmeellinen ilmestys ja nuo sanat vaikuttivat niin
valtavasti Saulukseen, joka oli täydestä sydämmestä vihannut Herran
opetuslapsia ja murhannutkin niitä, että hän vapisi ja värisi.
Hämmästyksissään kysyi hän: "Mitä tahdot, että minun pitää tekemän?"
Herra vastasi hänelle: "Nouse ja mene kaupunkiin; siellä sinulle
sanotaan, mitä sinun pitää tekemän!" "Mutta ne miehet, jotka hänen
seurassansa olivat, seisoivat hämmennyksissä: he kuulivat tosin äänen,
mutta eivät he ketään nähneet. Niin Saulus nousi maasta ja ei nähnyt
ketään avoimilla silmillä, mutta he taluttivat häntä kädestä ja veivät
Damaskukseen. Ja hän oli kolme päivää näkemättä, ja ei syönyt eikä
juonut" (Ap. T. 9:1-9).
Jo kaukaa siintävät Damaskusta ympäröivät tuuheat puutarhat; mutta itse
kaupunkia ei näy paljon ollenkaan, joll'ei ota lukuun muutamien
minareettien (tornien) huippuja. Kaupunkia lähestyessämme oli sitä
paitse ilma täynnä auerta, joka esti näkemästä. Halumme kerrankin
päästä puiden suloiseen siimekseen yhä yltyi. Noin k:lo 12 aikaan
tulimme vihdoinkin komeiden puutarhojen suojaan, joita ympäröivät
korkeat, rumat savi-aidat. Kului melkein tunti ratsastaessa kapeata
tietä näiden savi-aitojen välitse, jotka monin paikoin estävät
näkemästä puutarhoihin. Kun saapuu autiolta tasangolta, jossa ei mitään
kasva, näihin tuuheisiin puutarhoihin, tekee tuo äkkinäinen muutos niin
omituisen ja valtavan vaikutuksen, ett'ei voi olla ihmettelystä
huudahtamatta. Vastakohta on niin jyrkkä, että semmoista tuskin missään
löytyy. Arabialaiset kutsuvatkin Damaskusta "itämaitten helmeksi", ja
moni luulee paratiisin sijainneen juuri täällä.
Olimme siis yksitoista vuorokautta matkustettuamme saapuneet Syrian
pääkaupunkiin. Kello 1 pysähdyimme "Dimitri-ravintolan" edustalle ja
laskeusimme satulasta jättäen hevoset, joilla nyt olimme ratsastaneet
viime kerran, "mukarille." Tuntuipa vähä ikävältä erota uljaista
ratsuistamme. Tällä hetkellä opin johonkin määrin ymmärtämään, miksikä
esim. arabialainen niin suuresti rakastaa hevostaan. Hän elää
alituisesti yhdessä ratsunsa kanssa, joka piammiten on hänelle kaikki
kaikessa, ja sen tähden hän pitääkin sitä parhaana ystävänään. Vielä
viimeisen kerran taputtelin kelpo eläintä, ja sitte talutettiin se
pois. -- Lihava ja näöltään pöyhkeä ravintolan-isäntä, kreikkalainen
synnyltään, otti meidät vastaan ikään kuin ainakin mahtava mies
alhaisempiaan; siihen luultavasti oli syynä meidän kurjannäköinen
vaatteuksemme ja ulkomuotomme. Kun on ratsastanut yksitoista
vuorokautta seuduilla, joihin ei sivistyksen hienous ole tunkeunut,
käypi tietysti itsekin jotakuinkin metsittyneen näköiseksi.
Asuttavaksemme annettiin ravintolan toisessa kerroksessa oleva suuri,
valoisa huone, jonka ikkunat olivat kadulle päin.
Ennen kuin päätän tämän luvun, tahdon tehdä muutamia pieniä
huomautuksia, jotka läheisesti koskevat Palestiinassa oleskelua.
Vuosittain matkustaa tuhansittain pyhiinvaeltajia "pyhään maahan",
ihmeitten maahan. He vaeltavat sinne ilomielin ja antauvat kärsimään
puutetta, vaivoja ja vastuksia, koska toivovat siellä löytävänsä
Jesuksen, Pietarin, Paavalin, Johanneksen, y.m. jälkiä. Ihastuksella
suutelevat he sitä maata, jota "Jumalan Pyhä" kerran on jaloillaan
polkenut. Helposti löytävät he nämä jäljet. Jerusalem, Betlehem,
Nazaret, Tiberias j.n.e. ovat nimiä, joihin Jesuksen muisto on
lähtemättömästi juurtunut. -- Mutta Herraa Jesusta ei tule hakea sillä
taikka tällä paikalla, koska hän elävänä, taivaaseen astuneena
Vapahtajana on kaikkialla läsnä. "Katso, minä olen teidän kanssanne
joka päivä maailman loppuun asti", todisti hän (Mat. 28:20), ja tämän
todistuksen järkähtämättömyys on osottautunut joka paikassa. Herran
ainaisesta läsnäolosta todistaa moni seutu Palestiinassakin. Etempänä
olen viitannut siihen, kuinka paljon tässäkin maassa tehdään rakkauden
työtä. Rakkaus Kristukseen pystyttää toisen muistopatsaan toisensa
perästä, ja -- kumminkin on vielä paljon tekemättä. Pakanuuden
pimeydessä vaeltaa vielä suurin osa sitä kansaa, joka asuu tässä
maassa, pimeydessä, jonka ainoastaan evankeliumin taivaallinen valo
voipi haihduttaa. "Pyhän maan" matkaa ei siis voi päättää hartaasti
rukoilematta, että Herra antaisi sanansa valon tunkea näiden ihmisten
sydämmiin ja johdattaisi heidätkin totuuden tietoon.
Muistellessani Palestiinan matkaa en voi olla ottamatta päiväkirjastani
seuraavia sanoja, jotka johonkin määrin kuvaavat matkan vaikeuksia.
Vastukset, jotka voivat kohdata vaeltajaa, ovat monet ja monellaiset.
Pahimpina vihollisina pidetään beduiinejä, jotka kuljeskelevat maassa
ryövärin tavoin ja usein hätyyttävät rauhallisia matkustajia. Meille
eivät he kumminkaan saattaneet mitään hankaluuksia; päin vastoin olivat
kaikki, joiden kanssa olimme tekemisissä, ystävällisiä meitä kohtaan.
Rasittavampia vihollisia, joista ei päässyt edes lahjoillakaan, olivat
kärpäset, hyttyset ja syöpäläiset, joita vastaan sai taistella sekä
yöllä että päivällä. Ne jättivät jäljet, jotka eivät niinkään helposti
haihtuneet: ruumista kirvelytti ja särki vielä useita päiviä jäljestä
päin. Vaarallisin vihollinen on kumminkin kuumetauti, joka useinkin
huomaamatta, aavistamatta käy kimppuun ja joko korjaa tuonelaan tai
ainakin panee moneksi kuukaudeksi vuoteen omaksi. Tämä juohtuu mieleeni
nyt varsinkin siitä syystä, että Damaskuksessa tapasimme saksalaisen
tiedemiehen, tohtori Stübel'in, jonka oli täytynyt keskeyttää
tutkimustyönsä ja rientää Kuolleen meren rannoilta Damaskukseen, kun
ankara vatsakipu oli yllättänyt hänet. Damaskuksesta vietiin hän
Beyrothin diakonissalaitokseen, jossa sai sitte olla vuoteen omana
useita kuukausia, ennen kuin parani. Kaikkea tätä ajatellessani täytyy
minun sydämmeni pohjasta kiittää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka piti
meidät terveinä ja varjeli kaikista vaaroista.
VI.
Damaskus.
[Kuten alkulauseessa mainitsin, ovat seuraavat kuvaukset käännetyt
matkakumppanini t:ri v. Rohden'in saksalaisessa sanomalehdessä
"Tägliche Rundschau" julkaisemasta matkakertomuksesta.]
Damaskusta, tuota Syrian ylisteltyä pääkaupunkia, pitää lähestyä
erämaan puolelta, siis jotenkin sitä tietä pitkin, joka Jerusalem'ista
päin kulkee Hermon'in rinteillä. Silloin vasta voi oikein käsittää,
miten se on tehnyt kaikkina aikoina sekä itämaalaiseen että
eurooppalaiseen niin valtavan vaikutuksen. Silloin ei lainkaan
ihmetytä, että Mekasta tai Bagdad'ista tulevat karavaanit, jotka
viikkokausia aavikkoa kulkiessaan eivät ole nähneet mitään, josta silmä
voisi nauttia, äkätessään nuo etäälle siintävät minareetit viehättävän
vihannuuden ympäröiminä, ilostuvat arabialaisen runoilijan kanssa
ylistämään Damaskusta "itämaiden helmeksi" tai "kauneuden
kaularenkaaksi."
Jo keisari Julianus lauluin ylisteli tätä ikivanhaa kaupunkia ja kehui
varsinkin sen erinomaisia viikunoita: "Zeuksen kaupunki tosiaan on tuo
pyhä mahtava Damaskus, koko itämaiden silmä. Jo nuo somat pyhäköt,
mahtavat temppelit, terveellinen ilman-ala, kirkkaat lähteet, monet
virrat ja viljava maa kohottavat sen ensi riviin, mutta varsinkin tämä
kasvi (viikuna) tekee sen vertojaan löytämättömäksi ihmeeksi." Ja
runsaasti tuhannen vuotta ennen syrialainen sotapäällikkö, Naeman,
vastasi närkästyneenä profeetta Elisalle, joka käski häntä peseytymään
Jordan'issa puhtaaksi spitaalitaudista: "Eikö Abanan ja Parparan virrat
Damaskuksessa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat." Luonnollisesti
kyllä halusi Naeman mieluummin kylpeä Baradan kirkkaassa ja tosiaan
virkistävässä vedessä, kuin kolkosti ja väliäpitämätönnä rotkossaan
eteen päin kiitävässä Jordan'issa.
Barada onkin oikea siunauksen lähde, sillä juuri se on muuttanut
Damaskuksen oivaksi kosteikoksi. Antilibanon'in onkaloista työnnäikse
se vallatonna esille, vaan muuttuu tasangolle tultuaan tyyneksi ja
hiljaiseksi. Haarauduttuaan antautuu se yksinomaan somistelemaan
tuoreella vihannalla ruohostolla autioita aroja ja emona elättämään
silmän siintämättömiin ulottuvia hedelmäpuumetsiä. Jo kuuden tunnin
päässä Damaskuksesta itään päättyy kumminkin sen juoksu suoperäiseen
järveen.
Virtaapa Hermon-vuoreltakin eräs joki, vaikk'emme me sitä tuskin
huomanneetkaan, malttamattomina kun vaan odotimme perilletuloa.
Matkustajan mieli käy, näet, kyllä iloiseksi, kun hän näkee jo etäältä
Damaskuksen, kuulee _mukari'n_ (hevosrengin) honottaen kajahuttelevan
laulujaan "esch -- Schâm'in" -- niin arabialaiset nimittävät kaupunkia
-- kunniaksi ja huomaa hevosienkin käyvän virkeiksi ja iloisina
hirnuvan. Mutta vielä saa hän kovia kokea, ennen kuin hän pölyisiä
katuja myöden korkeiden savimuurien välitse, jotka estävät häntä
ihailemasta reheviä puutarhoja, vihdoinkin saapuu varsinaiseen
kaupunkiin ja saapi kymmenen päivää ratsastettuaan kaivatun majatalon
edustalla astua ratsun selästä. Täydessä sulossaan esiintyy "itämaiden
silmä", kun läheiseltä Kasiun'in vuorelta tarkastelee sitä. Valkeiden
rakennusten kupukatot ja 200 moskean minareetit hohtavat oikein
ihmeellisen näköisinä tuolta hedelmäpuiden joukosta; tuo useampia
kilometriä leveän puutarhakiehkuran ympäröimä kaupunki välkkyy niin
kuin vihantaan hedelmäpuistoon kiinnitetty timantti. Ukkosen käydessä
saimme me ihailla tätä näköalaa: salamat välähtelivät punervalta
vuorelta, jonka rinteellä seisoimme, sinipunervalle arolle, kaupunki
oli milloin tarkoin auringon valaisema, milloin taasen synkkien pilvien
varjossa. Tuo näky ei milloinkaan unohdu.
Kun katselin näitä viehättäviä puutarhoja, joissa kasvoi kaikemmoisia
hedelmiä: pomeranssia, sitruunia, aprikoita, persikoita, mantelia,
viikunia, viinirypäleitä, y.m., noita palmu-, plataani-,
saksanpähkinä- ja sieviä myrttipuumetsiä, niin tunsin tosiaan olevani
hiukan taipuvainen uskomaan muhammettilaista tarinaa, joka täydellä
todella määrää tämän kosteikon paratiisin paikaksi: tosiaankin Eden'in
puutarha täynnä kirkkaita lähteitä ja reheviä hedelmäpuita. Taru kertoo
myös, että juuri Kasiun-vuoren punervasta mullasta luotiin Adam,
osottaapa vielä aivan varmasti paikan, missä kuolo kohtasi Abel'ia. Ei
siis turhaan väitetä Damaskusta maailman vanhimmaksi kaupungiksi. --
Täydelleen ymmärrämmekin nyt, miksi Damaskus on ollut ruhtinaiden ja
kansojen riidan aiheena jo kuningas David'in ajoilta, joka yhdisti,
vaikka tosin aivan pieneksi ajaksi, tämän tärkeän kaupungin
valtakuntaansa, aina Napoleon III:een, joka kovin mielellään olisi
tämän "itämaiden helmen" liittänyt diadeemiinsa (pääsiteeseensä).
Helposti olisikin hän voinut sen valloittaa, joll'ei hänen kenraalinsa
olisi liiaksi halunnut todellisia helmiä, timanttia ja puhdasta
rahaakin; näin kertoi ainakin paljon kokenut oppaamme. Vaikka
Damaskuksen kauppa vuosi vuodelta väheneekin, ei se vielä suinkaan ole
vähäpätöinen: yhä vielä välittää Damaskus itämaiden tuotteiden vientiä
länsimaihin ja Egyptiin, ja yhä vielä lähtee sieltä suuri
pyhiinvaeltaja-matkue Mekkaa kohti.
Kaupungin sisusta ei kumminkaan vastaa lainkaan näitä toiveita, joilla
sitä lähestytään. Dimitri-ravintola, johon me, kuten ennen meitä
lukemattomat Damaskuksessa-kävijät, majauduimme, oli arabialaistalon
oikea perikuva. Niissä piileilee somuudet vasta sisäosissa: pihalla ja
pylväskatoksissa; mutta huolimatta suihkukaivoista ja noista
tunnetuista mustan ja valkoisen juovikkaista pylväistä, jotka
kannattavat katosta, näytti kumminkin meistä kaikki jotenkin
jokapäiväiseltä ja tyhjänveroiselta. Yksinomaisen mielissämme olimme
siitä, että ravintolamme oli aivan eurooppalaisen ravintolan laatuinen:
joka, näet, on kulkenut yksitoista päivää läpi sivistymättömän maan ja
tällä matkalla saanut pitää luostarimajaa parhaimpana, mitä on
saatavissa, vieläpä saanut olla tyytyväinen siihen ruokaan, mitä
dragomaani on hankkinut, hän ymmärtää pitää arvossa ravintolain
merkitystä, joita hän on ennen kentiesi kovinkin morkannut. Minä
ainakin vaihdan tuon ylistellyn arabialaisen kestiystävyyden, niin
hupaista kuin onkin oppia sitä kerran tuntemaan, aivan mielelläni
hyvään ravintolanvuoteeseen ja tyydyttävään päivälliseen.
Kun hetkisen levähdettyä lähdimme omin päin havaintoretkelle läpi
kaupungin, emme nähneet oikeastaan mitään muuta, kuin rumia hökkelejä,
pieniä myymälöitä, kaarikatoilla aistittomasti peitettyjä basaarikatuja
ja kirjavia ihmisjoukkioita. Ensimmäinen näky, joka veti huomiotamme
puoleensa, oli aivan paljon lupaava: suuri ihmisjoukko seisoi
öljykuvamyymälän äärellä, jossa oli monemmoista kaunista myötävänä,
semmoista kuin sellaisissa taideteoskaupoissa tavallisesti on, ja
ensimmäinen kuva oli Saksan keisarin. Olimme uneksineet saavamme nähdä
täällä lukemattomia maurilaisen rakennustaiteen tuotteita, joita jo
Jerusalem'issa ja Beyroth'issa olimme ihmetelleet, mutta muuta ei
näkynyt, kuin eräs sirotekoinen kylpyhuone. Tosiaan pahoin pettyneenä
saisi lähteä kaupungista eikä näkisi lainkaan rikkaiden damaskolaisten
komeita rakennuksia, joll'ei turvautuisi johonkin oppaaseen.
Muukalaisten oppaita on tunnetuin eräs entinen itävaltalainen,
Frans-parooniksi kutsuttu mies, joka on saanut monta kovaa kokea,
ensiksi vuonna 1848 isänmaassaan ja sitten ollessaan maanpakolaisena
täällä Damaskuksessa ennen kaikkea tuon vuonna 1860 tapahtuneen ankaran
kristittyjen vainon. Libanon-vuorella asuvat Drusit teurastivat silloin
uskonvimmassaan runsaasti 8000 kristittyä sekä hävittivät 3800 taloa ja
12 kirkkoa. Frans-paroonin pelasti turkkilaisten upseerien
hyväntahtoisuus, joille hänen oli tapana lainailla rahoja; nämät
kätkivät hänet erääseen virkapukuun, niin että hän pääsi murhaajien
käsistä.
Tämä opas, joka tuntee Damaskuksen joka kolkan, vei meidät
kaikenmoisille huomattaville, mutta jo maahan sortuneille
rakennuksille, muiden muassa "Judaksen taloon," jossa Paavali muka
istui kolme päivää ruo'atta ja juomatta. Veipä hän meidät eräälle
kurjalle, soraiselle kadullekin, jossa pysähdyimme halvannäköisessä
savimuurissa olevan pienen ja matalan portin eteen. Me astuimme sisään
vähäiseen, samallaisten rumien ja korkeiden savimuurien ympäröimään
esipihaan ja tulimme toiselle rappeutuneelle puuportille. Ajattelin:
mennäänköhän tästä talliin vaiko johonkin erilliseen pyhiinvaeltajia
varten säilytettyyn paikkaan. Ovi avautuu ja me seisomme marmorikivillä
lasketulla pihalla, jota suuremmoiset suihkulähteet ja vihannat puut
kaunistavat. Joka taholla kohoaa upeita rakennuksia; varsinkin oikealla
puolen ylenevä rakennus on komea. Kestiystävälliset asukkaat, jotka
hyvin mielellään ovat muukalaisten ihmettelyn esineenä, veivät meidät
sisään, ja meidän täytyy tunnustaa, ettei moisia marmorisalia liene
monta maailmassa. Seinät ovat monenkarvaisella marmorilla
taiteellisesti peitetyt ja komeilla marmorikuvilla koristetut, samaten
kuin kattokin; marmorinen lattia taasen on kallis-arvoisten mattojen
peitossa. Vähäisemmästä etuhuoneesta, jota sievä marmorilähde kaunistaa,
noustaan kolme porrasaskelta varsinaiseen vastaanotto-huoneeseen. Aivan
aavistamattamme olimme siis yhdessä arabialaisen taiteen ihmetöistä ja
saimme ihailla damaskolaisen rikkauden korukalua. Sen tähden ei meiltä
myöskään salattu, että tämän muistomerkin omistusoikeus oli eräälle
rikkaalle juutalaiselle maksanut 200,000 markkaa. Tässä tilaisuudessa
kertoi kielevä oppaamme, huonosti kätkien salaisen mielihyvänsä, että
hallitus toisinaan pahasti peijaa näitä satumaisen rikkaita juutalaisia
rahamiehiä; nämät lainasivat ennen viime Turkin sotaa hallitukselle
äärettömiä summia oikein koronkiskurin korolla, kuten itämailla on
tapana, -- siellä täytyy talonpoikaraukkojen maksaa kahdeksantoistakin
markkaa sadalta tai enemmänkin, -- eivätkä saaneet sodan päätyttyä
takasin korkoa eivätkä pääomaa. Hyvin huomattavaa on, ettei juutalaisia
milloinkaan ole karkoitettu Damaskuksesta, niin että siellä epäilemättä
on vanhin juutalaissiirtola.
Paljoa enemmän, kuin tämä juutalaisen korurakennus, miellytti minua
erään damaskolaisen kristityn suuremmoinen talo. Koko sen laveata
pihaa, jossa lähteet pulppusivat ja tuoksuvat kukat viehättivät silmää,
ympäröivät joko sievät pylväskäytävät viehättävine sohvineen tai
suurempien huoneiden ihanat fasaadit. Vietiinpä meidät komeaan
marmorikuvilla koristettuun vastaan-ottohuoneeseenkin ja kestittiin
heti kahvilla ja tupakalla. Sitä ei siis oltu rakennettu vaan
muukalaisten ihmeteltäväksi, vaan sitä käytettiin todella. Erittäin
ihastutti minua eräs vierashuone, joka oli aivan itsenäinen rakennus
pihan toisella puolen; sen seinät olivat peitetyt hienoilla laudoilla,
jotka taas olivat perlemoveistelmillä taiteellisesti koristettuja.
Kruununperillinen Fredrik Wilhelm oli vuonna 1869 asunut neljä päivää
tuossa ihmeellisessä rakennuksessa. Siellä oleksiessa tuntui kuin olisi
suorastaan joutunut "Tuhannen ja yhden yön" tarumaailmaan. -- Mutta
näiden komeitten rakennusten perijä oli pieni, kivulloinen poika, johon
isä loi vaan murheen ja surun sekaisia silmäyksiä; useimmat huoneet
olivat tyhjinä. Meitä palveli arabialainen nainen, jolla oli aika
tuuhea sysimusta tukka; hänen täytyi astuskella korkeissa,
perlemokoristeilla hienosti sievistetyissä puukengissä, ja se näytti
olevan hänelle melkein tuskallista.
Damaskuksen tärkein rakennus on tuo mainio _Omajadien moskea_, jota
arabialaiset pitävät maailman ihmeenä. Se onkin epäilemättä komein
muistomerkki kaupungin loisto-ajoilta, kun se Omajadien hallitessa
seitsemännellä ja kahdeksannella vuosisadalla oli Islam'in pääpaikka.
Moskea onkin sen tähden lähinnä Mekan, Medinan ja Jerusalem'in
pyhäköitä pyhin temppeli, ja yksi rukous siinä vastaa kolmeakymmentä
tuhatta rukousta muualla. Hurskaan itämaalaisen tulinen mielikuvitus on
tähän lisännyt, että tässä paikassa vielä 40 vuotta maailman lopun
jälkeen rukoillaan Muhammed'iä. Tämä Islam'in mahtava pyhäkkö
oli alkuaan roomalainen temppeli ja sittemmin kristillinen
Johanneksen-kirkko; vanhan-aikuisen pääoven päällä on vieläkin
luettavana: "Sinun valtakuntasi, o Kristus, on kaikkien aikojen
valtakunta ja sinun valtasi pysyy polvesta polveen." Onkohan tämä
kentiesi tuota historian hienoa salaivailua? Muhammettilaiset itse
kunnioittavat vielä nytkin Johannes Kastajan päätä; sen sanotaan olevan
moskeassa säilössä eräässä kultaisessa lippaassa, ja damaskolaiset
ottavat vannoessaan mielellään sen todistajaksi.
Mutta Islam'in temppelit eivät minua enää juuri paljoa miellytä.
Konstantinopolissa ja Kairossa täytyy jo kylläksikin monta moskeaa
ihmetellä. Damaskuksessa vaativat sitä paitse papit hävyttömän paljon
juomarahaa, ainakin nelinkertaisesti sen, mitä Hagia Sophiaan tai
Omar-moskeaan pääsemisestä pyydettiin. Ylpeästi käänsimme me selkämme
vanhoille "Omajadeille" ja kävimme mieluummin katselemaan uusia,
loisteliaita kylpyhuoneita, jotka minusta näyttivät koko kaupungin
sievimmiltä rakennuksilta. Jo ulkopuoleltakin niitä katsellessa saa
ihailla maurilaisia fasaadeja, mutta sisäpuolella sitten: sielläpä
vasta on kaikki kirjavaa ja taitavasti sievisteltyä, erittäin hienoilla
kirjavilla fajanssikaakeleilla peitettyä. Olimme kovin pahoillamme,
ettei meillä ollut enää aikaa näissä viehättävissä ja valoisissa
huoneissa nauttia vielä kerran todellisen ja hienon turkkilaisen kylvyn
suloutta.
Ihmettelimme vielä "_Asfad'in Chan'ia_," varsinkin sen korkeata, upeata
sisäänkäytävää, jonka arabialainen "stalaktiittikupu" aina
erinomaisesti viehättää katselijaa; tuo mahtavan suuri sisähuonekin,
jota somasti koristavat valkoisen ja mustan kirjava marmori sekä
suunnattoman suuret pylväät, jotka kannattavat yhdeksää komeata kupua,
joista maanjäristys valitettavasti on hävittänyt kolme, näyttää
pikemmin muhkeata kirkkoa, kuin tavara-aittaa varten säälityltä. Suuria
jauhosäkkijoukkoja ja muita hyödyllisiä, vaikk'ei kauniita tavaroita on
siellä läjässä viehättävien suihkulähteiden ympärillä. Me
surkuttelimme tämän arabialaisen rakennustaiteen mestariteoksen
onnetonta rakentajaa. Yksinvaltias paha tapatti, näet, hänet rakennusta
vihittäessä, kun erään hänen kadehtijoistaan oli onnistunut tarkkaan
etsimällä löytää siinä vähän moitittavaa.
Yleensä näyttää itämailla olevaa liiaksi uskallettua rakentaa
suuremmoisia rakennuksia. Kun olimme katselemassa tuota tilavaa
_Tekkije-moskaa_, joka on kaupungin ulkopuolella, kertoi oppaamme, että
sultani Selim oli aikonut siitä köyhäin sairashuonetta. Hän oli sen
tähden kovin vihastunut saadessaan tietää, että moskea oli tehty niin
etäälle kaupungista. Rakentaja kutsuttiin Konstantinopoliin ja tämä
selitti kyllä sulttanille, että hänen luullakseen Damaskus pian
laajenee niin, että rakennus on kaupungin keskustassa. Näennäisesti
rauhoittuneena vaikeni sultani; mutta kun arkkitehti tuli
Konstantinopolista palattuaan rakennuspaikalle, otettiin hän kiinni ja
mestattiin. Mestattaessa selitettiin hänen saavan maata haudassa siksi,
kunnes moskea on kaupungin keskustassa! -- Täältä katsoessa näyttää
luostari muuten suunnattoman suurelta riivinraudalta, sillä jokaisessa
noista toistensa ylä- ja alapuolella olevista kopeista oli oma kupunsa.
_Saladin'in haudasta_ oli oiva "paroonimme" erittäin ylpeä; hän
morkkasi niitä raakoja matkustajia, jotka eivät lainkaan kiinnittäneet
huomiotansa tähän historialliseen pyhäkköön. Ollen mielissään meidän
taipuvaisuudestamme vei hän meidät pieneen, vähäarvoiseen
mausoleum'iin, jossa oli kaksi suurta ja komeiden verhojen peittämää
kivistä ruumis-arkkua; lattiakin oli paksujen kallis-arvoisten mattojen
peitossa, seinät vanhojen sinervien fajanssien. Mutta onko tämä
todella Saladin'in hauta, se riippuu tietysti kokonaan oppaamme
rehellisyydestä. Kirjoissa mainitaan, että tämä hauta on yhteydessä
moskean kanssa ja ett'eivät kristityt sinne lainkaan pääse.
Useita muitakin merkillisyyksiä olimme katsomassa, esim. kaupungin
portin edustalla olevaa "Naeman'in taloa", joka on muodostettu
spitaalisten hoitohuoneeksi, "Ananiaksen taloa", jossa tuon Ananiaksen
kerrotaan asuneen, joka lohdutti ja kastoi Sauluksen. Tietysti saimme
me myös nähdä sen paikan muurissa, josta Saulus laskettiin korissa
maahan. Muuri on tosiaan vanha ja rapistunut; vaarallisesti kallistuvia
huoneita on sen päällä kyllin nähtävänä. Kaupungin muurien ympäri
kulkevaa tietä tuskin voi tieksi kutsua, sillä niin kelvottomassa
kunnossa se oli. Kun sievät vaunut suikertelivat kelvottomia siltoja
pitkin ja syvien kuoppien vieritse, oli niissä istuvien henki kyllä
vaarassa. Damaskuksen vanhuudesta olemme siis jo kylläksi nauttineet.
Mutta itämaisessa kaupungissa eivät viehätäkään enimmän rakennukset,
eivät uudet eivätkä vanhat, vaan ihmiset. Täytyy tunnustaakseni, että
valitettavasti liian pintapuolisesti opin tuntemaan damaskolaisia
voidakseni arvostella heitä. He näyttivät olevan leppeätä, uutteraa ja
raitista väkeä. En minä puolestani lainkaan huomannut heidän olevan
yltiöpäisiä tai epäluuloisia muukalaisia kohtaan, kuten matkustajat
tavallisesti kertoilevat; tuo herttainen saksan konsulikin, Herra L.,
oli saanut saman suotuisan käsityksen heistä. Oli oikein hauskaa nähdä
heidän vireästi ja taitavasti toimivan basaareissaan, jotka samalla
olivat työhuoneita; niissä kutoivat he aivan alkuperäisellä tavalla
värillisiä rahavöitään, naputtelivat vaskilevyjä tai valmistelivat
nahkakappaleita. Hyvin hupaista oli nähdä heidän leipovan. Heillä oli
yläpuolelta avoin uuni, joka oli ikään kuin suurta pesukattilaa varten
tehty; se lämmitettiin kuivilla kaisloilla ja oljilla, ja erittäin
ketterästi leivotut taikinakakut paistettiin äkkiä muurin sisässä
polttavan tulen hehkulla ja otettiin sitte pois täysin kypsyneinä.
Kuljimme ohi erään puodin, jonka luulin olevan nahkakaupan; oppaamme
vaati tarkemmin katselemaan sitä ja, mitä kummaa, nuo nahkatukut
olivatkin puristettuja, pitkiksi liuskoiksi leikeltyjä aprikoita, joita
veteen liuventamalla saa hyvää ja halpaa limonaadia. Hyvin kummastutti
meitä, kun näiden puhtaasti itämaisten tuotteiden, tavaroiden ja
työaseiden joukossa näimme uutteraan työskenneltävän eurooppalaisilla
ompelukoneilla; niitä paitsi eivät nuo vanhoillaan olevat damaskolaiset
kumminkaan ole voineet olla. "Todellisia damaskolaisia miekkoja" emme
lainkaan tiedustelleetkaan, koska ne tiettävästi valmistetaan
Solingen'in kaupungissa Saksanmaalla. Tuon entis-aikoina kuuluisan
silkki- ja fajanssiteollisuuden hävitti kokonaan vuonna 1400 j.Kr.
päällikkö Timur; sama mies tapatti useimmat asesepät ja siirsi
eloonjääneet Samarkand'in kaupunkiin, jossa sanotaan vielä nytkin
harjotettavan damaskolaista teollisuutta. -- Damaskuksen basaareissa
kulkiessa saa olla kaikessa rauhassa myyjien ahdistuksilta, eikä niissä
kukaan pakota ostamaan, kuten Konstantinopolissa, Smyrnassa ja Kairossa
on tapana. Siellä on kaikki puhtaasti itämaista, siis myös arvokasta.
Vaatimatonta ja säädyllistä näyttää kansa huvituksissaankin olevan.
Tuolla kahviloissaan Baradan rannoilla tai puutarhoissaan, joissa vaan
raikasta lähdevettä tai limonaadia on saatavilla, virkistävät he
itseään kaikkein vaatimattomimmilla keinoilla: he nauttivat
ainoastaan varjoa, vilvostuttavaa vettä, elähyttävää vihannuutta ja
lukemattomien kukkien hurmaavaa tuoksua, tietysti on heillä lisäksi
suussaan nargileh'insa (vesipiippunsa.) Varsinkin perjantai- ja
sunnuntai-iltapäiviilä kulkevat he suurissa joukoissa ihaniin
puutarhoihinsa, ja silloin näkyy kaikkialla juhlapukuisia ihmisiä; he
istuskelevat viattomasti iloiten ja pakisevat keskenään, poltellen
piippua. Heidän joukossaan on harvinaisen kauniita naisia; ainoastaan
kristittyjen naisten kasvot saa nähdä, sillä muhammettilaisten ovat
hunnun peitossa.
Eräästä haschisch-polttajasta, joka melkein alastonna ja puoleksi
mieletönnä kierieli maassa, huomasimme, ett'ei nautinnonhalu sentään
aina ole niin viatonta laatua. Mutta tämä olikin ainoa vastenmielinen
näky, joka häiritsi meitä Damaskuksessa. Kaikki, mitä muuten
Damaskuksessa satuimme näkemään, esim. kenraali, joka yhtä viatonna ja
tyytyväisenä, kuin nuoret kauppamiehet ja muukin kansa, pureskeli
hapanta kurkkua, tai kunnian-arvoisat arabialaiset, jotka huvikseen
ajelivat lapsineen, tavallisesti tyttö edessä ja poika takana, aasin
selässä pitkin katuja, kaikki nämä muistuttivat meille, että itämaat
vielä ovat paljoa lähempänä ihmiskunnan lapsuuden ja viattomuuden
tilaa, kuin sivistyksen nuoleskelema Eurooppamme. Siitä alkaen
kumminkin kun Midhat-pasha onnellisenti damaskolaiset länsimaisella
sivistyksellä oikein itämaiseen tapaan siten, että hän poltatti
muutamia liiaksi ahtaita kaupungin-osia ja sitte toimitti kadut
levennetyiksi, on länsimainen sivistys alkanut sekä hyvine että
huonoine puolineen voittaa jalansijaa tuossa maailman vanhimmassa
kaupungissa. Ompelukoneet ja vaunut ovat auranneet tien.
VII.
Baalbek ja Libanon.
Libanon'in yli kyllä kannattaa kulkea. Se matka on viehättävimpiä koko
maailmassa ja palkitsee jo yksinään koko tuon pitkän Syrian retken
vaivat. Niin oivallisella kivitiellä kulkemisesta tai ratsastamisesta,
kuin on Beyroth'ista Damaskukseen, oikein siitäkin jo nauttii.
Nautintoa lisäämässä on rehevä maakunta, jonka läpi tie kulkee, ja
uhkeat maisemat, joita on nähtävissä. Mutkistellen menee tie Libanon'in
ja sen 6,000 jalkaa korkean solan yli, sitten 3,000 jalkaa alas päin
Bekaa'n hedelmälliselle tasangolle, sitten taas 1,500 jalkaa ylös päin
Antilibanon'in vuorelle ja runsaasti 2,000 jalkaa verkalleen alas päin
Damaskusta kohti; näin monta korkeuden vaihdosta tapahtuu 112
kilometrin (105 virstan) matkalla. Tällä retkellä, semminkin kun lähtee
Damaskuksesta päin, tulee kokemuksesta huomaamaan todeksi tuon
arabialaisen lauseen: Libanon kantaa päänsä päällä talven, olkapäillään
kevään ja sylissään syksyn, suvi uinailee sen jalkojen juurella.
Joka päivä kulkee yksi päivä- ja yksi yöposti Beyroth'ista Damaskukseen
ja matkaa koko välin 13 1/2 tunnissa. Tämä "diligence impériale
ottomane" on erään ranskalaisen yhtiön oma, joka vuonna 1867 rakensi
tienkin; sama yhtiö välittää suurilla vaunujoukoillaan tavaraliikettä
ja kantaa tietullin. Yhtiön kyytivaunut ansaitsevat kyllä näkemistä. Ne
ovat suunnattoman suuria laatikoita, joissa on kuusi sijaa pääosassa,
kolme etuosassa ja viisi ylhäällä katolla; molempia viimemainittuja
pidetään ensi luokkana ja sen, joka tahtoo ihailla luontoa, täytyy
tyytyä näihin epämukaviin istuinsijoihin, vieläpä nousta tuulen
liehuteltavaksi. Pitkän ajan ja oikein perusteellisesti punnittuamme
asianhaaroja kokeneen oppaamme, Frans-paroonin kanssa, olimme me
päättäneet kulkea näillä kuuluisilla ajoneuvoilla suurimman osan
matkaa, aina Schtoran asemalle asti, sieltä tehdä pienen kierroksen
Baalbek'iin ja sitten taas Schtorasta alkaen joko ratsastaa Libanon'in
yli tai käyttää hyväksemme seuraavan päivän kyytivaunuja. Jos tahdoimme
olla varmoja siitä, että saamme määrätyn paikan vaunuissa, olisi meidän
täytynyt maksaa kahdenkertaisesti matkasta Schtoraan asti. Jospa olisin
tiennyt, mitä meitä kohtasi, en olisi pitänyt tätä maksua liikanaisena.
Noiden oivallisten hevostemme, jotka yhdentoista päivän kuluessa olivat
käyneet meille rakkaiksi ja arvokkaiksi, täytyi joka tapauksessa heti
palata mukarin kanssa Jerusalem'iin. Mutta dragomaani ratsasti
Beyroth'iin eräällä sinne palaavalla hevosella.
Jo kello kolmen ajoissa aamulla kolisti Dimitri-ravintolan ylen innokas
palvelija meidät hereille makeasta unesta. Olimme kyllä näin aikaiseen
nousemiseen jo tottuneet noissa vähemmin miellyttävissä arabialaisissa
yösijoissamme, mutta täällä hyvällä vuoteella maatessamme olisimme
mieluisasti vähän palkinneet edellisiä laimiinlyömisiä. Olihan tämä,
näet, koko viisiviikkoisella matkallamme, merkillistä kyllä,
ensimmäinen varsinainen ravintola, jossa olimme yötä. Johanniittein
vierasmaja Jerusalemissa, niin moitteeton kuin se onkin, ei
vaatinutkaan ravintolan arvoa. -- Aamiainen ravintolan suuressa
ruokahuoneessa lampun himmeässä valossa ei ottanut oikein maistuakseen;
kumminkin jaoimme ruokailuamme katselleelle viinurille ja lukuisille
muillekin haluaville tällä kertaa jotenkin mielellämme juomarahoja, ja
meidät päästettiin talon pikkuportista kumarruksessa kadulle, käymään
läheistä postitaloa kohti. Pimeydestä huolimatta oli siellä jo vilkas
liike. Noah'in arkki oli jo valmiina. Koetimme anastaa itsellemme
ylhäältä parhaat paikat, mutta eräs valkopukuinen, tukeva herra, joka
siellä pimeässä kopeloi matka-arkkujen keskellä, esti meitä lausuen
painavasti pari ranskalaista sanaa. Vihdoin pääsimme kumminkin
sijoittumaan ja tyynimielisinä katselimme sitten, miten matkaseuramme
yhä enentyi, hevoset valjastettiin ja eräs arabialaisvanhus, joka oli
alhaalla olevaan paikkaansa perin tyytymätön, tuikeana rähisi.
Vihdoin, vähän epäsäntillisesti k:lo 1/2 5 jälkeen, avataan talon
rautaiset portit ja nuo raskaat, kellervät vaunut lähtevät, kuuden
hevosen vetäminä, rämisten täyttä vauhtia eteen päin. Hämärää kun on,
ei Damaskusta eikä sen reheviä puutarhoja voi, valitettavasti kyllä,
vielä juuri paljon nähdä; ainoastaan kukkien unelmat tuoksuivat
erittäin viehättävästi hiljaisessa avaruudessa. Meistä itsestämme
tuntui, kuin olisi Damaskuksessa olomme ollut unelma ja pysyäksemme
tuossa kauniissa unelmassa tuuditutamme itsemme tässä salaperäisessä
aamuhämärässä aivan mielellämme vienoon uinailuun. Pian valkenee
kumminkin päivä, me tulemme varsinaiseen _Baradan_ jokilaaksoon ja
nousemme sitten verkalleen vuorenselännettä ylös metsättömän, punervan
_Kasiun_-vuoren ympäri. Mikä sanomattoman ihana maisema avautuu
nähtävillemme! Jyrkkien, 1,000 jalkaa korkeiden kallioseinämien välissä
kohisee Barada, ja sen sivulla kiertelee maantie hiljalleen eteen päin.
Joen reunus on niin tarkoin rehevän, vihannan ruohoston peittämä, että
virta on toisinaan aivan varjossa. Missä vaan vuorensola on hiukankin
leveämpi, sieltä vilahtelee kukkivien hedelmäpuitten keskeltä sieviä
maataloja, rikkaitten damaskolaisten kesähuviloita. En tiedä yhtään
laaksoa, en edes Sveitsissäkään semmoista, jonka pitäisin tätä Baradan
laaksoa ihastuttavampana. Erityisen viehätyksensä saa laakso sitä, että
siinä on niin omituisesti yhtyneenä jylhänihana luonto ja etelämaiden
runsas kasvullisuus. Ikävä kyllä kestää tätä nautintoa liian vähän
aikaa. Jo tunnin kuluttua kääntyy maantie äkkiä laaksosta
Antilibanon'in ylätasangolle, emmekä enään saa lainkaan nähdä Baradan
laakson ihanimpia osia.
Sen sijaan kuljemme me aution aron poikki, joka kyllä voi olla
damaskolaiselle sotajoukon-osastolle erinomaisen hyvä harjotuskenttä,
mutta meitä se ei suinkaan miellytä. Olimme siksi korkealla, että jo
alkoi viluttaa; vähän kadehdimme toista ajajaa, joka paksuun,
kameelinkarvaiseen viittaansa kääriyneenä ja kasaan kyyristyneenä veti
oikein autuaallista unta. Mutta kun me taasen olimme kulkeneet vuorten
yli ja rohkeita kaarroksia tehden laskeuduimme erääseen syvään
laaksoon, nousi hänkin ylös, muisti tärkeän virkansa ja alkoi
voimakkaasti jarruttaa vaunuja. Toisella kyytimiehellä oli kyllin
tekemistä hillitessään virkeitä hevosia, jotka mielellään juoksivat
viheriöivää vuorenrinnettä alas. -- Noin 1 1/2 tunnin kuluttua tulimme
me aina jollekin pysäyspaikalle, jossa vaihdettiin hevosia.
Matkustajiakin se vähän virkistytti, kun saivat oikoa kangistuneita
jäseniään ja kävellä itsensä lämpimiksi. Mutta kun Antilibanon'in
solasta kiisimme Bekaan avaralle tasangolle, ei meidän enää lainkaan
tarvinnut kaivata lämpimyyttä. Täällä Libanon'in ja Antilibanon'in
korkeiden vuorijonojen välissä oli rasittavan kuuma ja molemmin puolin
maantietä olevien pensastojen tuoksu oli aivan huumaavaa. Puut olivat
täällä niin reheviä, että niiden oksat olivat usein vähällä temmata
vaunujemme katon irti; aivan äkkiarvaamatta saimme me syyttömästi
pienen selkäsaunan.
Tuskin 1 1/2 tuntiakaan oli kulunut, kun jo olimme matkanneet poikki
tasangon; mutta vuoristomatka oli kestänyt 5 tuntia. Säntilleen k:lo 11
saavuimme Schtoraan ja samaan aikaan vieri myös Beyroth'ista tuleva
vaunu paksuja tomupilviä ilmaan tuoksuttaen pääaseman eteen. Täällä oli
kaksikin "ravintolaa," luultavasti molempien damaskolaisten
haaraosastoja, mutta aamiainen, jonka vaatimattomammassa niistä söimme,
ei ollut juuri kehuttava. Baalbek'iin vievät ajoneuvot, avonaiset,
kevyet vaunut seisoivat jo oven edessä, emmekä me puolestamme
viivytelleet kauan, vaan lähdimme kiitämään päämääräämme kohden.
Turhaan yrittelin maata kuumimman ajan päivästä. Kun ei se siis
onnistunut, koetin kiinnittää huomioni noihin siunattuihin ketoihin,
joiden läpi kuljimme, ja iloitsin nähdessäni niin runsaasti
viiniköynnöksiä ja laveita silkkiäispuu-metsiä. Muhkeita kyliäkin
sivuutimme ja kuljimme vuolaitten purojen yli. Vilaukselta vaan näimme
_Sahlen_ miellyttävän kaupungin, joka pilkisti esiin vähän syrjällä
tiestä kallioiden välissä ikään kuin kaukalossa.
Baalbek'in kaupunki sijaitsee Antilibanon'in juuren länsipuolella,
45 kilometrin matkan päässä Schtorasta. Libanon'in rinteiltä
laskeuduttuamme täytyi meidän kulkea vielä kerran Bekaan tasangon
poikki tosin nyt vinoon, koilliseen suuntaan. Eräs hieno ranskalainen
jesuiitti ja muuan baalbekiläisvanhus olivat matkakumppaneinamme.
Edelliseltä särkivät vaununpyörät pirstoiksi sievän kepin, jota hän jo
kymmenen vuotta oli kuljetellut toverinaan; onnettomuus saattoi hänet
kovin haikeamieliseksi, mutta tyynenä hän pysyi kumminkin. Olimme
hyvinkin väsyneitä, kun neljän tunnin ajan matkustettuamme pitkin
autioita kenttiä auringon lämpimästi paahtaessa, kyytimies viittasi
pönäkkänä muutamiin patsaisiin, jotka etäällä meistä kohousivat
korkeuteen; siellä oli Baalbek. Me tulemme yhä lähemmäksi ja erotamme
yhä selvemmin nuo merkilliset keltaiset temppelinrauniot. Vähää
ennen kuin pääsemme niiden luo, huomauttaa ajaja meille erästä
kivilohkaretta; laskeuduimme vaunusta ja käymme katsomaan sitä.
Edessämme oli kivimöhkäle, joka oli kokonaan kalliosta irroitettu ja
yläosasta tasaseksi hakattu; se oli oikein pelottava esine: 69 jalk.
pitkä, melkein 15 jalk. korkea ja 13 jalk. leveä. Sellaisista
neljäkäskivistä tekivät muinaiset Foinikialaiset rakennuksiaan. Kolme
niin suurta kiveä on tosiaan käytetty Baalbek'in Akropoliksen muuria
rakennettaessa ja liitetty 21 jalan korkeuteen muurin seinämäksi.
Tuskin voisi uskoa, mutta kumminkin on se totta. Aivan ällistyy muurin
luona seisoessa eikä voi käsittää, mitenkä tämä oli mahdollista
sen-aikuisilla työaseilla ja apuneuvoilla. Muinais-ajan kansat
kutsuivatkin koko temppeliryhmää "kolmen kiven pyhäköksi."
Kaupungin molemmat ravintolat koettivat kilvan saada meidät vieraikseen
ja tarjosivat meille asunnon toinen toistaan halvemmalla; me olimme
hyvin mahtavia, kun nyt ensi kertaa Jerusalemista lähdettyä esiinnyimme
ilman opasta ja panimme liikkeelle kaiken ranskan kielen taitomme.
Tietysti menimme vähemmän vaativaan ravintolaan ja hyvin siellä
viihdyimmekin. Koska aurinko ei enää kauan ollut taivaalla
pelottamassa, lähdimme me toteuttamaan päätarkoitustamme, joka oli
kuuluisain temppelinraunioiden tarkasteleminen: Olen kyllä Roomassa ja
Ateenassa ihaillut useita viehättäviä muinaisjäännöksiä, mutta en ole
muualla nähnyt yhtään ainoata niin suuremmoista, niin valtavaa, kuin
Baalbek'issa. Egyptiläiset rakennukset ja temppelit ovat tosin
suuruudeltaan silmiinpistävämpiä, mutta eräs hienosti sivistynyt herra,
jonka tapasimme Schtorassa, vakuutti Baalbek'in pyhäkköjen kerrassaan
hurmanneen hänet, vaikka hän juuri palasi Egyptistä. Furrer esittää
oivallisesti niiden vaikutuksen: "Syynä lumoamaan vaikutukseen, jonka
tämä rakennus tekee, on se, että kreikkalainen taide on tosin käyttänyt
egyptiläisten muistomerkkien suunnatonta suuruutta, mutta kumminkin
lyönyt näihin tavattomiin suuruussuhteisiinkin vapaan ja kaikkivaltiaan
hengen leiman."
Pyhäkköjen paikkaa lähestyessämme jouduimme puutarhaan, jossa oli pieni
pyöreä temppeli. Tämä niinkutsuttu _Venus-temppeli_ oli sekä
ulkopuolelta että sisästä kaunistettu somilla näkinkengän muotoisilla
komeroilla. Muuan vanha akka kirkui meiltä almua, ja asettui
puutarhanportille eikä tahtonut päästää meitä pois. Tämä tuntui minusta
jo vähän liiaksi hävyttömältä. Työnsin tuon Venuksen vartiattaren
syrjälle ja lähdin kumppanineni pois tuosta harmittavasta paikasta.
Hetki sen purojen reunoilla harhailtuamme satuimme onneksi juuri
Akropoliksen sisäänkäytävälle. Suoritettuamme virallisesti määrätyn
neljän markan maksun lähdimme raunioille pitkän pimeän tunnelin läpi.
Tämä kuuluu Akropoliksen alustarakennuksiin; joka on rakennettu samaan
kummalliseen tapaan, kun Jerusalem'in temppeli, jossa myös moskean
alitse astutaan "Salomon paikalle."
Aluksi on kovin vaikeata perehtyä paikkaan, kun aivan äkkiarvaamatta
joutuu keskelle temppelipihaa ja näkee edessään jättiläiskokoisen
_Zeustemppelin_ rauniot ja kuusi suunnattoman suurta pylvästä. Mutta
lopulta löysimme kumminkin tuon jokseenkin hyvin säilyneen
sisäänkäytävän ja ihmettelimme sen mahtavia patsaita ja korureunuksia.
Kylläpä tämä osa mahtoi olla lujasti rakennettu, koska saraseenit aivan
helposti muodostivat siitä linnoituksen. Erittäin omituisilta näyttävät
ampumareiät temppelin pyhissä muureissa. Muista jäännöksistä
ihmettelimme hienokomeroisia ulkoseinämiä ja noita kuutta pylvästä,
jotka saattavat meidät aavistamaan, kuinka suuremmoinen tuo temppeli on
muinoin ollut, ja selittävät meille syyn, minkä tähden sitä aikoinaan
ylistettiin maailman ihmeeksi. Aavemaisina kohoavat ne 65 jalan
korkeuteen; ovatpa läpimitaltaankin seitsemän jalkaa, niin ett'ei kolme
miestä käsivarsiltaan uletu ympäri. Raa'an voitonhimon vallassa ovat
ihmiset olleet, kun ovat melkein puoliväliin asti lohkaisseet jokaisen
pylvään saadakseen niitä yhdistävät rautakoukut itselleen kiskotuiksi.
Merkillistä kyllä pysyvät ne vielä pystyssä, vaikk'ei muuta kuin lujat
liitin-ansaat yhdistä niitä.
Paljoa suuremmassa määrin, kuin nämät rauniot, huvitti meitä pienempi,
mutta yhä vielä hyvin säilynyt _auringontemppeli_, -- sen pylväät ovat
vaan 45 jalan korkuiset -- joka on muinaisajan suuremmista
rakennuksista paraiten säilynyt. Siitä saa oppimatonkin selvän
käsityksen vanhan-aikuisen temppelin muodosta ja kauneudesta. Hän
näkee, miten sen sekä sisä- että ulkopuolella oli ihmeteltäviä
pylväskäytäviä, miten sieviä olivat ne komerot, joissa muinoin
jumalainkuvia säilytettiin; hän ihmettelee miten sirosti
kivenhakkaustyöt pylväiden päissä ja katoissa ovat tehdyt.
Pylväskäytävien la'et tosiaan näyttämät hyvin hienolta kiveen hakatulta
pitsikankaalta. Maahan syöstyt mahtavat jäännökset ovat niin
kunnioitusta herättäviä, että mielellään otaksuisi koko tätä
ihmeteltävää ihmistyötä käytetyksi ylevimpään jumalanpalvelukseen.
Mutta tämä olikin tuon hävyttömän, tuiki kelvottoman jumalanpalveluksen
pesäpaikka, jonka kauneudesta pakanallisetkin kirjailijat inhoten
kertoilevat. Kuinka perin toisellaisia muistoja herättää Jerusalem'in
temppelipaikka! -- Ja sittenkin! Kuinka valtavilta nuo muinais-ajan
jätteet näyttivät iltaruskon hohteessa, kun ravintolan eteiseltä vielä
kerran silmäilimme niitä. Tuossa aivan lähellä meitä olivat nuo
hohtavat marmorimuurit ja pylväät, kunnian-arvoisen ruosteen
kauttaaltaan peittäminä. Hymyilevä vihannuus ympäröi niitä kaikkialla
ja Libanon'in lumipeitteinen kukkula kohousi niiden takana. Ylevä,
unehtumaton näky! Ateenan Akropoliksen kuva painuu kyllä lujasti
herkkään mieleen, mutta tätä näkyalaa suuremmoisempana en sitä voi
pitää. Edelliseen luot kyllä nöyrästi kunnioittaen silmäsi ylös, mutta
tämä leviää aivan tuossa edessäsi perin mahtavana ja ihanana, kun
ravintolan eteiseltä sitä katselet.
Olimme niin kerrassaan näiden suloisten vaikutusten vallassa, että
unhotimme pahoinvointimmekin ja nousimme jo k:lo kuuden ajoissa
vuoteilta lähteäksemme Beyroth'ia kohti. Tuo 91 kilometrin matka
Baalbek'ista Beyroth'iin oli aivan liiaksi pitkä yhdessä päivässä
suorittaa. Schtoraan asti sujui matka kumminkin aivan mukavasti; siellä
odotti meitä dragomaanimme, Williams, hevosineen. Emme juuri paljoa
hupia odottaneet jäljellä olevasta matkasta, sillä niin kurjilta
näyttivät sekä hevoset että satulat. Matkakumppanini loikin sen tähden
ikävöivän katseen kyytivaunuihin, jotka juuri tulivat molemmilta
tahoilta Schtoraan. Kuinka mielellään olisi hän puikahtanut niihin!
Kernaasti olisinkin sen suonut, sillä kovin horjui jo rohkeuteni. Olin
huolissani siitä, miten itse pääsisin terveenä Beyrothiin enkä olisi
tahtonut saattaa vaaraan toveriani, jonka olin taivuttanut poikkeemaan
Baalbek'iin. Mutta hevoset olivat jo reilassa ja kyytivaunut täynnä
ihmisiä. Rohkeutta siis. Nousimme ratsaille ja päätimme ennättää aika
matkan kyytivaunujen edelle, jotka viipyivät 1/2 tuntia Schtorassa.
Mutta heti ensi askeleesta huomaan, että istun viheliäisen eläimen
selässä; se ei tahdo lähteä lainkaan liikkeelle. Lohduttelin itseäni
arvellen, että kyllähän menee, jahka pääsee vähän alkuun ja lämpiää.
Hutkin sitä vähän selkään: verkkaan liikahtaa se pari askelta
eteenpäin. Mitähän tästä lopulta tulleekaan, kun tällaisella
kelvottomalla konilla pitää ratsastaa 46 kilometriä! Miten riemuisaksi
minä olin mielessäni kuvaillut Libanon'in yli ratsastamista, ja
päiväkin oli niin herttainen! Kaikeksi onnettomuudeksi pisti vielä
päähäni kulkea vanhaa karavaanitietä ja siten oikaista maantien mutkat,
joita se tekee kulkiessaan jyrkkää vuoren rinnettä ylös päin. Mutta
siinäkös vasta tuska tuli! Hevonen ei liikkunut paikaltakaan; tuo
sorainen, kivinen tie oli sen mielestä kai liiaksi epämukava. Minun
täytyi muutamin paikoin nousta seljästä ja vetää sitä perässäni.
Silloin rohkeuteni melkein lannistui ja jo vähän toivotonna katselin,
kuinka matkakumppanini varsin mukavasti ratsasti eteen päin kaukana
minusta. Eikä Williams'iakaan, joka olisi vähän voinut auttaakin,
näkynyt missään, hän kun oli, näet, taasen myöhästynyt. Vastaantulevat
kameelin- ja aasin-ajajatkin eivät minua lainkaan miellyttäneet, ja
muuan tien ohella oleva kameelinraatokin levitti oikein kauhistavaa
löyhkää.
Vihoviimeinkin olin taasen maantiellä ja eteen päin pääsin, vaikka
kyllä hitaasti. Ja saavuttaapa juuri samassa Williamskin minut ja
huutaa jo etäältä: "No, eipäs hevosenne kuljekaan." Annahan olla,
ajattelin, kylläpä saat vielä kärsiä siitä, että hankit minulle
tällaisen kurjan konin! Nousin hevosen seljästä, annoin hänelle
hevoseni ja matkalaukkunikin; kinastelematta ottikin hän ne vastaan ja
antoi minulle sen sijaan hevosensa ja huonon satulansa. Uusi hevoseni
käveleekin ripeästi, jopa juoksee ja hyppii iloisesti, maantiekin kun
on oivallista. Hetken kuluttua on dragomaaniparka jo jäänyt kauvaksi
kärsimään rangaistustaan, ja minä tunnen pelastuneeni. Mutta iloni ei
kestänyt varsin kauan. Libanon'in huipulla näen rakkaan ystäväni ja
matkakumppanini, H:n, istuvan epätoivoissaan erään postiaseman ääressä;
hän aikoo heittää ratsastuksen sikseen ja odottaa kyytivaunua, vaikka
olikin päässyt koko lailla eteen päin, tosin kyllä siten, että oli
piiskansa jo poikki hakannut. Minä rohkaisin häntä, ja, kun taas
yhdessä lähdemme matkalle, kävelee hänen hevosensa nytkin nopeammin.
Hirmuista on ratsastaa, kun jalukset ovat huonot ja eripituiset;
lopulta meni toinen poikkikin ja minun täytyi nousta hevosen seljästä
sitä parantelemaan. Kun jalushihnatkin katkesivat, ei minulla enään
ollut juuri paljon toivoa päästä tällä keinoin Beyroth'iin.
Kilometrin toisensa perästä pääsimme sentään eteen päin. Puolimatkassa
huokasimme eräässä tien ohella olevassa ravintolassa, vahvistimme
itseämme vähän -- koko päivänä emme olleet, näet, syöneet lainkaan --
ja odottelimme kyytivaunuja. Aivan oikein, kyytivaunut tulivatkin,
mutta ystäväni H:n harmiksi, joka niitä tarkastettuaan oli luullut
huomanneensa niiden olevan täpö täynnä matkustajia, hyppäsi niihin
reippaasti vieressämme seisova turkkilainen ja sai, kuin saikin, niissä
istumasijan. Emme kumminkaan liene ratsastaneet niinkään hitaasti,
koska puolituntia myöhemmin lähteneet kyytivaunut, jotka tosin vaan
hiljakseen olivat luikerrelleet vuoren rinnettä ylös, vasta tässä
meidät saavuttivat. Mutta mitä vaivoja olikaan tämä ratsastus meille
tuottanut! Williams'ista ja hänen kunnon konista emme tietysti vielä
kuulleet hivaustakaan.
Mitäs muuta, kuin jatkaa matkaa vaan samalla tavalla! Kolme ylpeätä
beyrothilaista ratsastajaa kiitää täyttä vauhtia ohitsemme ja luovat
meihin raukkoihin säälivän, mutta samalla ivallisen katseen. Pian
aukenee eteemme Libanon'in länsirinteellä tenhoisan ihana näkyala ja
laaja rasvatyyni Välimeren pinta. Mieleni rohkaistuu katsellessani
tuota suuremmoista maisemaa. Ystäväni H:n mieli lannistuu yhä, sillä
jota alemmaksi laskeudumme sitä rasittavammaksi käy helle, joka
ylemmässä ilmapiirissä ei meitä lainkaan vaivannut. Hänen hevosensa
kävelee vielä nytkin ketterämmin: minun ei tahdo enää ensinkään kulkea
eteen päin, saan vetää sitä perässäni. Muutamalla hyvin kauniilla
paikalla pysähdyin vielä kerran: annan erään vanhan akan valmistaa
itselleni pari lasia limonaadia ja ihantelen noita hyvin rakennettuja
kukkulain rinteitä ja syvissä laaksoissa kasvavia viini- ja
silkkiäispuu-tarhoja.
Vaikka väsymys olikin suuri, oli näitten maisemain viehätysvoima
vieläkin suurempi; rasiintumisesta huolimatta minä nautin sydämmen
pohjasta ja painoin tarkalleen mieleeni tuon viehättävän kuvan. Miten
vastakkaisia maisemia näkeekään Libanon'in alueella kulkiessa! En voi
edes kuvaillakaan mielessäni autiompaa ja kolkompaa seutua, kuin
Antilibanon'in itäinen rinne: tuo kahden päivän matka Baniaksesta
Damaskukseen kauhistavan laavakentän ja hiekka-aavikon poikki on ikävin
muisto koko matkaltani. Libanon'in läntisen jyrkänteen taas voin
arvelematta pitää kauneimpana, mitä koko pitkällä matkallani näin, ja
ainoastaan Korfun saarta voin verrata tähän. Ahkerat ihmiskädet ovat
tässä kehittäneet, niin paljon kuin suinkin mahdollista, luonnon
runsasta kasvullisuutta. Kaikkialla vuoren pengermillä ja kunnailla
näkee rehevän kasvullisuuden sekä kallis-arvoisten viini- ja
hedelmäpuutarhojen ympäröiminä varakkaita kyliä. Maantienkin varrella
oli talo talon vieressä, kahvila kahvilan kyljessä. Vähän sivummalla
taasen oli varakkaitten beyrothilaisten komeita maakartanoita; näitten
täytyy, näet, muuttaa kesäksi vuoristoon, jott'eivät kuumuudesta
kerrassaan menehtyisi kaupungissa. Kaiserswerth'in diakonissoillakin on
kesäasunto _Areia_-tien varrella lähellä Saksan konsulin huvilaa. --
Libanon'in kiemuroivalla harjulla menevää tietä kulkiessa näkee melkein
alati edessään suuremmoisia maisemia; oikein ihmetyttää, kun näkee niin
laajalle eteen päin, yli mereen pistäyvän vuoren selänteenkin. Tuo oli
näky, joka meidätkin, vaikka olimme onnettomia ratsastajia, pani
väkisin huokaamaan.
Lopulta pääsimme kumminkin perille. Vaikk'ei Palestiinan matkamme
päättynytkään juuri kehuttavasti, oli sen loppuosassakin sentään
suuremmoisia maisemia ihailtavanamme. Beyroth'issa olimme astuneet
"luvatulle maalle" ja jo ensi päivänä ihmetelleet kaupungin ihanuutta
ja erään saksalaisen uutisasukkaan maatilalla ihailleet luonnon
herttaisuutta ja tuon maan hedelmällisyyttä, jossa "maitoa ja hunajaa
vuoti." Tänään ollessamme viimeistä päivää "pyhällä maalla" painamme
mieliimme unehtumattoman kuvan Libanon'ista, jota jo psalmien-tekijät
ylistelevät; sitä lujemmin piintyy se mieliin, kun se on vaivoin saatu.
Nyt iloitsen siitä, ett'ei kyytivaunuissa ollut meille tilaa; mutta en
toivoisi pahimman vihollisenikaan täytyvän ratsastaa niin huonoilla
konilla, kuin meidän hevosemme olivat.
VIII.
Beyroth'ista kotiin.
Matkamme Palestiinassa ja Syriassa oli siis onnellisesti päättynyt.
Väsyneinä, erittäinkin ratsastuksesta Schtoran ja Beyroth'in välillä,
odotimme suuresti tarpeellista lepoa. Keskiviikkona Toukokuun 14 p:nä
k:lo 7 illalla astuimme egyptiläiseen höyrylaivaan matkustaaksemme
_Portsaid'in, Suez'in-kanavan ja Ismailian_ kautta Egyptin
pääkaupunkiin, _Kairoon_. Kaksi vuorokautta matkustettuamme saavuimme
viimemainittuun kaupunkiin perjantaina 16 p:vänä iltapäivällä.
Viivyimme Kairossa sitte lähes neljä päivää. Koko ajan aamusta iltaan
asti käytimme niiden merkillisyyksien katselemiseen, joita tässä
paikassa löytyy runsaasti. Ikivanhan sivistyksen jälkiä huomaa
matkustaja kaikkialla. -- Pappienkokouksessa Jerusalemissa tutustuimme,
kuten ennen olen maininnut, pastori B:iin, joka asuu Kairossa ja on
harvinaisen hauska ja ystävällinen mies. Hän teki meille joka päivän
varalle uuden ohjelman, jonka avulla helposti voimme huomata kaikki,
mikä ansaitsi näkemistä. Aina kun häneltä vaan riitti aikaa opasteli
hän meitä matkoillamme ja käveli retkillä; ja kun virkatoimet häntä
estivät, selvitti hän meille asiat ja paikat niin hyvin, että suuritta
vaikeuksitta voimme omin päin suoriutua. Milloin matkustimme "Siseh'in
pyramiideille," milloin ratsastimme muuleilla "vanhaan Kairoon,"
milloin soutelimme venheellä valtaavan, ihmeellisen Niili-virran
aaltoloilla, milloin kävimme basaareissa, jossakin moskeassa,
linnoituksessa, kirjastossa, taikka "kalifein haudoilla," milloin
kävelimme Esbekijellä lähemmin tutustuaksemme kansan elämään j.n.e.,
j.n.e. Matkamuistelmani tulisivat liian laveiksi, jos tässä kertoisin
kaikista niistä merkillisyyksistä, joita joka askeleella tapaa tässä
maailman vanhimmassa sivistysmaassa. Matkustajat ovat kirjoittaneet
suuria teoksia tämän ikivanhan sivistysmaan muinaisista vaiheista ja
suurista muistomerkeistä, jonka tähden en ryhdy lainkaan niistä
kirjoittamaan. Huomattavaa on että juuri täällä muhammettilaisuus
kukoistaa ja vallitsee uskonnollisella alalla hyvin voimakkaana. Sillä
näyttää täällä olevan oikea keskikohtansa. Se ilmenee muun muassa
siitä, että yksinään Kairossa on 400 moskeaa. Ilolla saatan mainita
että kristillisetkin kirkkokunnat tekevät siellä työtä milloin
paremmalla milloin huonommalla menestyksellä, ja että Jesus Kristuskin
on löytänyt siellä sydämmiä, jotka ovat avautuneet Hänelle. Mutta
sittenkin pakanuuden pimeys, joka muhammettilaisuudessa on
kauhistavampi kuin missään muussa niistä uskontomuodoista, joita
ahtaammassa merkityksessä kutsutaan pakanallisiksi, peittää maan ja
kansan. Jokainen kristitty, joka matkustaa täällä ja näkee noitten
kapeitten, jäykännäköisten minareettein kohouvan taivasta kohti, ei voi
muuta kuin toivoa ja rukoilla, että nuo sadat ja tuhannet moskeat pian,
hyvin pian muutettaisiin kristillisiksi kirkoiksi, joissa
julistettaisiin evankeliumia "ristiinnaulitusta" jokaiselle
uskovaiselle autuudeksi, että pakanuuden pimeys hälvenisi ja Kristuksen
kirkkauden loisto valaisisi pimeitä sydämmiä. _Milloin_ tämä aika
tulee, sen tietää yksin Herra; mutta jokainen rukoilkoon uskossa, että
se tulisi.
Ne päivät, jotka olimme päättäneet oleksia Kairossa, kuluivat pian.
Tiistaina 20 p:nä Toukokuuta oli lähtöpäivä. Helteinen aurinko oli
laskeutunut ja ilta oli käynyt viileäksi ja miellyttäväksi kuuman,
polttavan päivän perästä. Toverini v. R. ja minä kuljimme ystävällisen
pastori B:n saattamana Kairon rautatien asemalle, matkustaaksemme
yöjunalla Alexandriaan. Suuri tungos oli asemalla. Varmaankin olivat
kuuman päivän takia useimmat matkustajat säästäneet matkansa yöksi.
Vaunuihin ei tahtonut mahtua kaikki matkustajat. Kauvan etsittyämme
löysimme vihdoin jotenkin mukavan paikan. Vielä kerran puristimme
jäähyväisiksi ystävä B:n kättä. Vielä silmäsimme Kairoon, se näyttikin
meistä nyt niin omituisen viehättävältä, kun oli synkkä yö ja siellä
täällä tuikkeli kirkkaita valoja. -- Juna lähti kiitämään Välimeren
rannikkoa kohti. Päästyämme matkalle aloin lähemmin tarkastaa sitä
kirjavaa seuraa, johon olimme joutuneet. Läheisin naapurini oikealla
puolella oli eräs arabialainen kirjailija, joka, kumma kyllä, osasi
puhua saksaa. Hän sanoi oleskelleensa Saksassa neljä vuotta ja olevansa
nyt matkalla Damaskukseen, likemmin tutustuaksemme sikäläisiin oloihin,
joista hän aikoi kirjoittaa tutkimuksen. Hetken kuluttua kääntyi
puheemme uskonnolliselle alalle, kun kysyin, tiesikö hän mistä
muhammettilaisten kuukauden pituinen paasto, joka muutama päivä sitten
oli päättynyt, oli saanut alkunsa. Sanoin matkalla kuulleeni
monenlaisia selityksiä, muun muassa Damaskuksessa seuraavan:
Kun Muhammed kerran oleskeli Damaskuksessa, näki hän siellä ihmeen
kauniin tytön, johon hän heti rakastui. Tietysti hän tahtoi saada tytön
vaimoksensa. Mutta tyttöpä ei myöntynyt hänen pyyntöönsä, hän kun jo
sitä ennen oli rakastunut erääseen nuoreen mieheen. Profeetta kävi
mustasukkaiseksi. Eräänä iltana, kun Ramadan -- se oli tytön isän nimi
-- pani toimeen pidot, joihin hän kutsui Muhammedin ja muita eteviä
henkilöitä, tapasi profeetta tytön ja hänen rakastajansa Ramadan'in
kartanon portilla hellästi seurustelemassa; mustasukkaisuuden
kiihdyttämänä hän miekallansa lävisti nuoren tytön. Tehtyänsä tämän
hirmuisen työn meni hän sisälle aivan kun ei mitään olisi tapahtunut.
Ihmiset, jotka myöhemmin saapuivat pitoihin, huomasivat portilla
ruumiin ja kertoivat siitä sisään tullessaan. Aikaa voittaen alettiin
kaivata perheen nuorta tytärtäkin. Kaikki riensivät ulos ja löysivät
hänen lävistettynä portilla. Kauhistuneena ja surun valtaamana vaati
Ramadan etsimään rikollista. "Sen, jonka miekka on vereen tahrattu,
täytyy kuolla, olipa se vaikka itse Muhammed." Vastustamatta tunnusti
Muhammed rikoksellisen työnsä ja kertoi syyn siihen sekä lisäsi:
"Tästälähin pitää kaikkien naisten käydä huntu kasvoilla, jott'eivät he
suloudellansa viettelisi miehiä kiusaukseen, ja tämän rikokseni tähden
minä paastoon kuukauden sekä annan käskyn tunnustajoilleni, että hekin
joka vuosi paastoovat kuukauden." Paastoa kutsutaan sittemmin murhatun
tytön isän nimellä Ramadan'iksi. -- Kuultuansa kertomukseni, joka ei
suinkaan saattanut Muhammed'in uskonnon perustajaa varsin edulliseen
valoon, hymyili mies pilkallisesti ja sanoi, ettei selitykselläni ollut
rahtuakaan perustetta. "Paasto", sanoi hän, "on saanut alkunsa siitä
luonnollisesta syystä, että se on terveellinen kuumassa ilman-alassa.
En minä ainakaan tiedä muuta syytä siihen enkä ole löytänyt toista
tutkimuksien kautta mainitussa asiassa."
Puhelimme yhä edelleen uskonnollisista asioista. Kerskaillen lausui
hän: "Minä puolestani en luota Muhammed'iin enkä profeettoihin." Hän
tahtoi omistaa itselleen kunniaa, jopa kerskata siitä, ett'ei hän
uskonut Muhammedia eikä profeettoja, kuten hänen sanansa kuuluivat;
Kristuksesta ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan. -- "Te olette siis
vapaa-ajattelija?" minä sanoin hänelle. "Aivan oikein, niin olenkin.
Jumalan kyllä uskon löytyvän, mutta hän ei ole lainkaan hyödyttänyt
minua enkä minä välitäkään hänestä", hän vastasi. -- "Te ette siis
tarvitse häntä?" -- "En." -- -- "Mutta kuinkahan onkaan, eikö
omatuntonne jolloinkulloin todista teitä vastaan? Eikö se sano, että
olette rikkonut siveyden lain vaatimuksia?" -- Tähän kysymykseen hän ei
tahtonut suorastaan vastata, vaan koetti kierrellä sitä kaikenlaisilla
väitteillä. Mutta kun uudistin kysymykseni, tuli hän kuitenkin sen
verran myöntäneeksi, ett'ei hän ollut varsin viaton. "Ihan selvää on
siis, että teidän kerran välttämättömästi täytyy joutua tekemisiin sen
Jumalan kanssa, jonka olemassaolosta te olette vakuutettu. Jollette
tahdo tehdä hänelle tiliä jo tässä ajassa, niin täytyy teidän tehdä
ainakin tuomiopäivänä. Teidän omatuntonnehan todistaa teitä vastaan."
Puheeni johdosta rupesimme vähän keskustelemaan tulevaisesta elämästä
ja ijankaikkisuudesta. Hän koetti kaikin voimin vierottaa tätä ajatusta
mielestään. Selvästi huomasin, että hän kävi vähän levottomaksi.
Kaikenlaisilla verukkeilla koetti hän hälventää levottomuuttaan.
Onnistuiko hän siinä, en tiedä. Kaikissa tapauksissa oli nukkuvan
omantunnon ääni herännyt. Tunnustin hänelle uskoni ja koetin selittää
hänelle, että minä ainakin tarvitsen Vapahtajaa ja että minulla olikin
Vapahtaja, Jesus Kristus, joka on minun puolustajani nyt ja
tuomiopäivänä. -- "Te olette siis kristitty?" sanoi mies. -- "Niinpä
olen ja tahdonkin olla; ilman Jesusta en voi elää, ilman häntä en voi
kuolla enkä astua tuomiolle." -- Tähän pysähtyi keskustelumme, sillä
mies vetäytyi syrjään eikä tahtonut pitkittää puhettamme.
Tuona pimeänä yönä, jolloin kuljimme Alexandriaa kohti, tulin tämän
keskustelun johdosta erittäin ajatelleeksi sitä surkuteltavaa seikkaa,
että ihmiset ylimalkaan tahtovat kokonaan vierottaa sydämmestään kaikki
tuomion ja ijankaikkisuuden ajatukset ja tuuditella mieltänsä makeaan,
petolliseen uneen. Muhammettilaiset ja kristityt ovat siinä suhteessa
aivan yhtäläisiä. Voi, kuinka hirveätä lieneekään, kun kerran täytyy
herätä tuosta unesta! Oi, ett'ei olisi liian myöhäistä! --
Arabialainen matkatoverini katosi ainaiseksi silmistäni Alexandrian
rautatien-asemalla. Kentiesi hän joskus muistaa yöllisen keskustelumme,
Suokoon Jumala, että sekin olisi auttamassa häntä kääntymään Jumalan
puoleen, jota vastaan hän tässä tilaisuudessa taisteli!
_Alexandriassa_, joka on eurooppalaiseen malliin rakennettu suuri
kaupunki Välimeren rannalla, viivyimme ainoastaan muutamia tunteja,
siksi kun laiva lähti Ateenaan. Matka, joka kesti vähän päälle kahden
vuorokauden, oli erinomaisen hauska, meri kun oli tyyni melkein koko
ajan. Olimme siten tilaisuudessa nauttimaan raitista meri-ilmaa ja
tarpeellista lepoa, mikä olikin välttämätöntä, koska pienet retkeilymme
Egyptissä olivat tehneet meidät tuiki väsyneiksi.
Viivyimme _Ateenassa_ neljä päivää, joina huomiomme oli kiintynyt
kaikkeen ylevään ja jaloon, jota täällä tapaa. Eloisa Hellas vanhoine
muistomerkkeineen tarjoo paljon, joka ansaitsee matkustajan
tarkkaavaisuutta. Joka päivä kävimme katselemassa noita suuremmoisia
jätteitä Kreikan suuruuden aikakaudelta, joita jokaisen matkustajan
täytyy Ateenassa käydessään ihmetellä. Tuskin voi ottaa askeltakaan
tapaamatta jotakuta vanhan sivistyksen muistomerkkiä. Toinen suuri
raunio toisensa vieressä viittaa matkustajaa muistelemaan Kreikan
kansan muinaista mahtavuutta. Kuumeentapaisella innolla ovat
tiedemiehet ja tutkijat viime vuosikymmeninä koonneet ja järjestäneet
kaikki, mitä on jäljellä muinaisilta ajoilta. Siten on voitu ja voidaan
yhä paremmin saada selville muinais-kreikkalaisien maailmankatsanto,
elintavat y.m. Matkustajan ajan vie kokonaan suurten museoiden
katseleminen, joissa säilytetään vanhoja kapineita, taideteoksia j.n.e.
-- Nykyinen Ateena, joka on suurehko (90,000 asukasta) uuden-aikaisesti
rakennettu kaupunki viehättää suuresti matkustajaa, ja vielä enemmän
sen laajat ympäristöt.
Jätän taideteokset, rauniot y.m., huolimatta niistä tehdä tarkempaa
selkoa. Huomautan vaan siitä, mikä etupäässä veti huomioni puoleensa
Ateenassa, nim. että ap. Paavali kerran, 2:lla lähetysmatkallaan, kävi
täällä, että hänkin jaloillansa tallasi Hellaksen herttaisia seutuja.
Itse paikka, "_Areopagi_", jossa hän julisti elämän sanaa, on vielä
jäljellä. Sen saarnan kautta, jonka hän siinä piti (Ap. T. 17:22-31),
kylvi hän kristin-opin jaloa siementä ihmisten sydämmiin, siementä,
joka toivottavasti kantoi hedelmiä, ainakin muutamissa, ijankaikkiseen
elämään.
* * * * *
Tiistaina Toukokuun 25 p:nä jätimme Ateenan ja matkustimme rautateitse
Patrakseen, mennäksemme sieltä höyrylaivalla Brindisiin. Rautatie
Patrakseen kulkee pitkin Korintoksen lahden ihmeen ihanaa rantaa.
Peloponneesoksen koko pohjois-osa on tavattoman hedelmällinen;
matkustaja kulkee koko ajan aivan kuin ihanimmassa puutarhassa, ja
silmää sulostuttaa kaikkialla luonnon kauneus. Matkalla poikkesimme
muinaiseen Korintokseen, josta ei ole enään jäljellä muuta kuin
muutamia vähäpätöisiä raunioita. Mitätön, siivoton kylä on näitten
raunioitten läheisyydessä. Ap. Paavali oli muinaisessa Korintoksessa
tehnyt työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi. -- Merimatkalla
vietimme muutamia herttaisia hetkiä mainion kauniilla Korfun saarella.
Toukokuun 29 p:nä aikaisin aamulla seisattui laiva Brindisin edustalle,
ja me astuimme Italian mantereelle. Muutaman tunnin kuluttua pitkitimme
rautateitse vanhaa Pompejia kohden, johon minä aijoin pysähtyä
muutamaksi päiväksi. Jo saman päivän iltana k:lo 9 1/4 erosin rautatien
asemalla Pompejin edustalla rakkaasta ystävästäni v. R:sta, joka lähti
Rooman, Genuan, Milanon ja Sveitsin kautta omaistensa luoksi
Saksanmaalle. Näin jäin yksinäni pitkittämään matkaa pohjoiseen päin.
Ilman suuritta vastuksitta tein matkan Vesuviukselle, viivyin sitte
muutamia päiviä ihanassa Napolissa ja vanhassa, muinaismuistoista
rikkaassa Roomassa ja matkustin sitten Florensin, Milanon ja S:t
Gotthard'in kautta Basel'in kaupunkiin Sveitsissä, jonne saavuin
Kesäkuun 7:nä päivänä illalla.
_Baselissa_, jossa viivyin kokonaisen kuukauden, olin tilaisuudessa
tarkastamaan niitä huomiota-ansaitsevia uskonnollisia oloja, jotka
Sveitsissä ovat aikain kuluessa muodostuneet. Kehittynyt epäusko ja
Jumalan kieltämys toiselta puolen, ja totinen kristillinen usko
toiselta puolen ovat tässä maassa julkisessa sodassa keskenänsä, ne
ovat erotetut toisistaan kuin kentiesi ei missään muualla. Joko --
taikka! Joko ihmiset kuuluvat julkisesti uskottomien ja Jumalan
kieltäjien joukkoon, taikka ovat he kokonansa yhdistyneet uskovaiseen
joukkoon. Juopa näitten joukkojen välillä näyttää ihmissilmälle melkein
ylipääsemättömäksi. Sotaa käydään julkisesti molemmin puolin, ja aseet
ovat hyvin teroitettuja. Se, joka uskoo Jesukseen Kristukseen,
tietää, millä tavalla tämä taistelu päättyy. Hän, joka kutsutaan
"Voitonruhtinaaksi", ja josta raamattu sanoo, että "Jalopeura Juudasta
on voittanut", on aivan varmaan johdattava hänen puolestansa
taistelevan lauman ijäiseen voittoon.
Koitin Baselissa oleskellessani tutustua sisälähetyksen
toimintatapoihin; sen eri haarat: kaupunkilähetys, sunnuntaikoulut,
kristillinen diakonia, kolportööritoimi ja nuorukaisyhdistykset
olivatkin erityisten tutkimuksieni esineenä. Siinä tarkoituksessa kävin
Grischoonan laitoksessa, joka sijaitsee kahden tunnin matkan päässä
Baselista, ja tein matkan Bern'iin, lähemmin tutustuakseni siellä
vaikuttavan "Evangelische Gesellschaft'in" toimintaan. Baselissa
ollessani oli suuri lähetysjuhla, jota tällä erällä vietettiin
tavallista suuremmilla juhlallisuuksilla, koska oli kulunut
seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten kun Baselin lähetys perustettiin.
Juhlassa oli kymmeniä tuhansia ihmisiä läheltä ja kaukaa, niitten
joukossa 129 pappia ja lähetyssaarnaajaa.
Matkallani pohjoiseen pysähdyin kahdeksi viikoksi _Berliniin_,
tutustuakseni siellä olevan kaupunkilähetyksen ja nuorukaisyhdistyksen
vaikutukseen.
Heinäkuun 22:na p:nä matkustin Tanskaan, jossa oleskelin viikon päivät
Askov'in kansan-opistossa, kävin käymäseltä Börkop'in kansanopistossa
ja olin Wiborg'in opettajakokouksessa sekä pohjoismaisessa
koulunopettajainkokouksessa ja sunnuntaikoulukokouksessa
Köpenhaminassa. Koetin tarkkaan tutkia kansan-opistojen syntyä,
kehitystä ja luonnetta täällä niiden synnyinmaassa. Sen ohessa tahdoin
lähemmin tutustua suureen sisälähetys-liikkeeseen, joka nykyään voittaa
yhä enemmän alaa Tanskassa ja on luonteeltaan kirkollinen.
Köpenhaminassa oleksiessani otin selvän sikäläisen kaupunkilähetyksen
ja nuorukais-yhdisyksen toimintatavasta.
Loppuosan matka-ajastani Syyskuun 4:n päivään asti käytin Ruotsia
varten, jossa olin "vapaassa pappis-kokouksessa" Tukholmassa ja
kansanopisto-kokouksessa "Hvilan" kansanopistossa Skånessa,
koetin saada tietoa kaupunkilähetyksen, sunnuntaikoulun ja
nuorukais-lähetyksen toiminnasta Tukholmassa.
Syyskuun 5 p:nä saavuin jälleen rakkaaseen kotimaahani. Kaikki oli
hyvin onnistunut. Niin kuin hyvä ystäväni Helsingin rautatien-asemalla
eron hetkellä toivotti minulle, olikin Herra koko matkalla vahvistanut,
auttanut ja tukenut minua vanhurskautensa oikealla kädellä. Hänen
nimensä olkoon ylistetty ijankaikkisesti!