Palestiinassa 3

Olimme siis pettyneet odottaessamme saavamme virkistävää vettä. Janon

ja ylellisen ponnistuksen väsyttäminä käännyimme lähintä kaupunkia

kohti, joka oli noin 1/2 tunnin matkan päässä. Emme enää viivytelleet

tarkemmin katsellaksemme Josef'in hautaa, joka on muutaman minuutin

matkan päässä pohjoiseen Jakob'in kaivosta. Se on vähäinen

neliskulmainen valkeaksi sivuttu rakennus, joka muistuttaa

muhammettilaista rakennustapaa. Todennäköistä on ja niin oletetaankin,

että tämä on sama paikka, johon Josefin, Jakobin pojan, luut

asetettiin, kun Israelin lapset olivat tuoneet ne Egyptistä luvattuun

maahan. Kuolinvuoteellaan antoi, näet, Josef Israelin lapsille käskyn:

"Jumala on totisesti teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä"

(Moos. 50:25). "Ja Josefin luut, jotka Israelin lapset olivat tuoneet

Egyptistä, hautasivat he Sikemiin, siihen pellon kappaleeseen, kuin

Jakob osti Hemorin, Sikemin isän, lapsilta sadalla penningillä. Ja se

tuli Josefin lasten perinnöksi" (Jos. 24:32).

Kaupunkiin matkustaessa jää Garizim'in vuori vasemmalle ja Ebal-vuori

oikealle. Kaupunki, jonka nykyinen nimi on _Nablus_, muinoin oli se

_Sikem_, sijaitsee näiden korkeiden vuorien välillä vesirikkaassa ja

hedelmällisessä laaksossa, jossa joka suunnalla on puu- ja

hedelmätarhoja silmää viehättämässä. Kun ratsastimme kaupunkiin,

kuljimme ensin ohi erään sotilaskasarmin, jonka vieressä ulkopuolella

on rikasvetinen lähde. Aioimme ensin kulkea kasarmin puolelta lähdettä,

mutta eräs sotilashenkilö tuli uhkaavin liikkein käskemään meitä

ajamaan toista tietä kaupunkiin. Kaupunkiin tulijaan tekevät nuo

rehevät öljy-, viikuna-, ja oranssipuutarhat, jotka seppeleen tavoin

ympäröivät sitä, oikein hurmaavan vaikutuksen. Joka taholla näkee

moskeoita kupukattoineen ja minareetteineen. Moskeoita lienee luvultaan

5. Kaupungin asukasluku nousnee noin 13-14 tuhanteen, joiden joukossa

on muutamia satoja kristittyjä ja noin 150 samarialaista, jotka ovat

jäännöksiä siitä kansasta, joka jo muinoin asui tässä pyhän maan

osassa. Muut asujamet ovat muhammettilaisia; löytyypä joitakuita

juutalaisiakin. Kaupunki on myös erään pashan asuntopaikkana.

Villakauppansa ja silkkitehtaidensa tähden on Nabluksella suuri

merkitys: lähinnä Jerusalemia on se maan sisäosassa olevista tärkein.

Vilkkaan kaupan sekä viljavien ja vesirikkaiden lähiseutujen avulla

ovat sen asujamet päässeet oikein hyvään varallisuustilaan. Näytti

ainakin siltä, kuin köyhyys ei täällä olisi ollut niin silmiinpistävä,

kuin monella muulla seudulla. Kokonaista kaksikymmentä lähdettä

sanottiin löytyvän kaupungin alueella ja porinaa kuuluikin joka

taholta, minne vain kääntyi. Asukkaiden ei siis tarvitse koota

sadevettä säiliöihin, kuten Judeassa. Ratsastaessamme englantilaiseen

lähetyshuoneistoon, jonne Jerusalemissa tapaamamme saksalainen

lähetyssaarnaaja F. oli kutsunut meitä asumaan, kuljimme ohi

hautausmaan, joka sijaitsi kaupungin luoteisessa laidassa. Tämä

muistutti meille siitä levosta, johon ne ovat tulleet, jotka ovat

Herrassa nukkuneet. Puitten ja yrttitarhain viehättävä tuoksu muistutti

elosta ja kukoistuksesta tässä elämässä ja nuo meluavat, reuhaavat

ihmisjoukot taasen, jotka karsain silmin katselivat meitä, siitä

levottomuudesta, joka vallitsee tässä maailmassa. Tuntui tosiaan oikein

suloiselta astua lähetyshuoneeseen, jonka yksikerroksisessa

kivirakennuksessa täkäläisellä seurakunnalla on kirkkonsakin. Huoneiden

sisustus oli yksinkertainen, mutta kauneuden aistia osottava. Saimme

taasen nähdä pöytiä, tuolia, sohvia ja sänkyjä, niin kuin sivistyneessä

Euroopassa. Täällähän olimme saavat rauhassa levätä seuraavana yönä. O,

mikä ero edellisen yösijamme ja tämän välillä! Ehdottomasti tulimme

tehneeksi vertauksia, vaikka se olikin aivan tarpeetonta.

Lähetyssaarnaajan rouva, jolle meillä oli mukanamme kirje hänen

mieheltään, joka oli vielä jäänyt Jerusalemiin, otti meidät vastaan

oikein harvinaisen ystävällisesti, eikä hän ainoastaan sanoin osottanut

ystävällisyyttään, vaan myöskin työssä ja toimessa. Hän tunsi hyvin

sikäläiset olosuhteet, vuosikymmeniä kun oli jo elänyt niissä, ja

arvasi heti, että jano ja väsymys rasitti meitä. Sen tähden valmisti

hän paikalla kylmästä vedestä, sokerista ja sitruunamehusta suloista

limonaadia ja tekipä heti vuoteenkin, johon saimme asettua lepäämään.

Kaikki sujui häneltä hiljaan ja tyynesti, mutta kumminkin huolekkaasti.

Hän osottautui tosikristityksi, joka on tottunut palvelemaan muita

Herransa tähden.

Hetkisen levähdettyämme lähdimme tarkemmin katselemaan kaupunkia ja sen

ympäristöä. Itse kaupungissa ei ole juuri mitään huomattavaa:

rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaita ja likaisia, kuten tavallista

itämailla. Kaikesta huomaa, että runsaasti on sillä jo ikää. Kerta

kävellessämme kaupungilla, poikkesimme basaariinkin, joka yleensä on

itämaalaisille lempipaikka, mutta Nabluksessa ei kumminkaan ollut

suuressa arvossa. Jotenkin kevyesti puettu lapsijoukko ympärillämme

pysähdyimme erään basaarissa olevan lähteen reunalle, jossa oli

runsaasti vettä. Meidän siinä seisoessamme ammensi lähteestä eräs mies

vettä nahkasäkkiinsä, sitte tuli toinen, joka kaikkien nähtävissä otti

kylvyn ammeessa, vähintäkään välittämättä katselijalaumasta, joka

seisoi lähteen vierellä. Kaikki näytti käyvän aivan luonnollisesti:

samaa vettä, jota käytettiin ammeessa huuhtelemaan lian ruumiista,

samaa vettä vietiin nahkasäkeissä kotiin juomavedeksi. Puhtaudesta ei

täällä näytetty muutenkaan juuri suurta huolta pitävän.

Kaupungin ympäristö herättää eloon paljon muistoja muinaisilta ajoilta

ja tekee pysyväisen vaikutuksen matkustajaan. _Garizim'in_ ja _Ebal'in_

vuoret kohoavat jyrkästi taivasta kohti kaupungin molemmin puolin.

Molempien nimet pakottavat jokaisen ehdottomasti ajattelemaan aikoja

sitten vierineitä tapauksia. Samassa laaksossa, näet, jossa nykyinen

Nablus on, sijaitsi muinoin Sikem'in kaupunki. Luokaamme hetkeksi

katseemme kaupungin muinaisuuteen, ennen kuin jätämme sen. Raamattu

antaa siitä ihmeen selvän kuvan. Paikan historia ulottuu Abraham'in,

tuon suuren uskonsankarin, aikoihin saakka. Herran käskystä oli tämä

jättänyt Mesopotamian lähteäksensä sille maalle, jonka Herra oli

hänelle osottava. Hän vaelsikin "hamaan Sikem'in paikkakuntaan, Moren

lakeuteen asti" (1 Moos. 12:6). Siellä näkyi Herra Abraham'ille ja

antoi hänelle merkillisen lupauksen: "Sinun siemenelles annan minä

tämän maan." Tämän ilmestyksen johdosta rakensi Abraham alttarinkin

Herralle.

Sittemmin mainitaan Sikem'iä pyhässä historiassa, kun kerrotaan, että

patriarkka Jakob palatessaan maanpaosta Mesopotamiasta "tuli

rauhoitettuna siihen kaupungin Sikem, joka on Kanaan maalla, ja

sijoitti itsensä kaupungin kohdalle." Hänkin "rakensi sinne alttarin ja

rukoili väkevätä Israelin Jumalan nimeä" (1 Moos. 33:18, 20.)

Tärkein tapahtuma Sikem'in historiassa on epäilemättä kumminkin se,

josta kerrotaan Moos. 27 ja Josuan kirjan 8:30-34. Edellisessä paikassa

kerrotaan, kuinka Herra Mooseksen välityksellä käski, että Israelin

kansa, mentyään Jordan'in ylitse pyhään maahan, kokoontuisi juuri tähän

laaksoon, ja että puolet sukukunnista nousisi Garizim'in vuorelle ja

toinen puoli Ebal'ille. Näillä vuorilla seisoen saisivat he kuulla

Herran käskyt ja kiellot ja vahvistaa ne sanoen: amen. Jälkimmäisessä

raamatunkohdassa mainitaan, että "Josua rakensi Herralle, Israelin

Jumalalle, alttarin Ebalin vuorella, niin kuin Mooses, Herran

palvelija, Israelin lapsille käskenyt oli, niin kuin Mooseksen

lakikirjassa kirjoitettu on. Ja he uhrasivat Herralle sen päällä

polttouhria ja kiitos-uhria. Ja hän kirjoitti siellä kiviin sen lain

muodon, jonka Mooses Israelin lapsille kirjoittanut oli. Ja koko Israel

heidän vanhempainsa, päämiestensä ja tuomareinsa kanssa seisoivat

molemmilta puolin arkin tykönä pappein Leviitain edessä, jotka

kantoivat Herran liiton arkkia, niin muukalaiset kuin kotonakin

syntyneet, puoli heistä Grifim'in (Garizim'in) vuoren kohdalla ja

toinen puoli Ebal'in vuoren kohdalla, niin kuin Mooses, Herran

palvelija, käskenyt oli, ensisti siunaamaan Israelin kansaa. Sitte

kuulutti hän kaikki lain sanat, siunauksen ja kirouksen, kaiken sen

jälkeen, kuin kirjoitettu on lakikirjassa." Tuo hetki mahtoi tosiaan

tuntua sanomattoman suurenmoiselta kansasta, joka oli juuri

valloittamassa maata, jonka Herra oli luvannut heidän isilleen, heille

ja heidän jälkeläisilleen. Molemmista joukoista kajahti yksimielinen

"amen", johon kaiku vastasi kummastakin vuoresta, jotka ikään kuin

sisarukset toinen toisensa vieressä kohosivat kohti korkeutta. --

Sivumennen olkoon tässä mainittuna, että Garizim'in vuorelta (870

metriä korkea), joka on hiukan korkeampi kuin Ebal, on lavea näköala:

idässä kohoaa Gilead'in vuori, pohjoisessa Ebal ja Hermon, lännessä

pilkottaa Välimeren pinta.

Sikem'in historiasta voisin vielä esittää verisen kertomuksen kuningas

Abimelek'istä (Tuom. 9:6) ja mainita jotakin valtakunnan jakamisesta

Salomon poikien, Rehabeam'in ja Jerobeam'in välillä (1 Kun. 12), mutta

edelläkerrottukin jo riittää huomauttamaan meitä, ett'ei tällä

kaupungilla ollut niinkään vähäpätöinen asema siihen aikaan, kuin

Israel, Jumalan omaisuudenkansa, sijoittui Kaanaan maahan.

Ohimennen mainitsin jo, että kaupungin nykyisten asukkaiden joukossa on

myöskin jätteitä vanhoista samarialaisista. Jokaiselle niillä tienoin

matkustavalle ovat ne vielä nytkin merkillisiä ilmiöitä. Heidän

historiansa ulottuu kauvas entisiin aikoihin. Koskapa se vaimo, jonka

keskusteluista Jesuksen kanssa Jakob'in kaivolla äsken kerroin,

kuului niihin, tahdon mainita jotakin heidän alkuperästään ja

omituisuuksistaan.

Erityisenä kansana ovat samarialaiset olleet siitä ajasta asti, kun

Assyrian kuningas Sargon II (vv. 722-705 e.Kr.) heti valtaistuimelle

noustuaan valloitti Samarian ja siirsi suuren joukon muukalaisia sinne.

Nämät siirtolaiset lainasivat osaksi maahan jääneiden israelilaisten

uskonnon; he sekoittivat kumminkin siihen pakanallisia arveluja, tapoja

ja muotoja. Heidän uskontonsa oli siis juutalaisuuden ja pakanuuden

sekoitusta; itse kansakin muuttui sekakansaksi, sitten kun maahan

muuttaneet siirtolaiset alkoivat solmia avioliittoja alkuasukasten

kanssa. "He pelkäsivät Herraa ja palvelivat myös epäjumaliansa pakanain

tavan jälkeen, kusta he tulleet olivat." (2 Kun. 17:24, 33.) Heidän

keskuudessaan toimi kyllä juutalaisia pappeja, ja nämät opettivat

heitä palvelemaan yhtä ainoata Jumalaa, mutta pakanallista

epäjumalanpalvelusta ei voitu sittenkään kokonaan karsia pois. He

hyväksyivät vaan Mooseksen kirjaa ja muutamia ulkonaisia juutalaisten

tapoja. Jumalanpalveluspaikakseen päättivät he Garizim'in vuoren, kuten

selvästi huomaa vaimon puheesta Vapahtajalle. Kun juutalaiset palasivat

Babel'in vankeudesta, eivät he tahtoneet lainkaan seurustella

samarialaisten kanssa, koska he pelkäsivät omaankin uskontoonsa

tunkeutuvan jotakin pakanallista ja tahtoivat kaikin mokomin säilyttää

itsensä ja jumalanpalveluksensa niin puhtaina ja saastumattomina

kuin mahdollista. He asettuivat täydelliselle vastustuskannalle

samarialaisten suhteen ja osottivat tämän kantansa jo Jerusalem'in

temppeliä rakennettaessa. Samarialaiset tarjoutuivat, näet, auttamaan

tässä työssä, mutta saivat kieltävän vastauksen. Sanballât'in johdolla

koettivat samarialaiset väkivallalla estääkin Jerusalem'in muurien

tekemistä (noin 440 e.Kr.). Kun ei heidän sallittu yhtyä rakentamaan

temppeliä Jerusalem'iin, lienevät he juuri tästä syystä rakentaneet

Garizim'in vuorelle pyhäkön, jonka sittemmin Johannes Hyrkanus hävitti

vuonna 129 e.Kr. Kiivaana pysyi vihamielisyys juutalaisten ja

samarialaisten välillä Kristuksen aikoihin asti. Sanaa "samarialainen",

käyttivät juutalaiset pilkkanimenä, kuten selvästi näkyy Joh. 8:48. --

Huolimatta ankarista vainoomisista ovat samarialaiset kumminkin

pysyneet erityisenä uskonnollisena lahkokuntana meidän aikoihimme

asti. Vähääkään ei sentään löytyne tämän lahkon jäseniä

muualla kuin Nabluksessa, jossa heillä on oma synagoogansa

elijumalanpalvelushuoneensa. He ovat ankaria monoteistejä

(yhdenjumalanpalvelijoita) ja kuvainpalveluksen vihaajia, Uskovat hyviä

ja pahoja henkiä olevan olemassa, kuolleiden nousevan ylös ja

Messiaksen ilmestyvän 6000 vuoden kuluttua maailman luomisesta.

Viettävätpä he juutalaisten sabbatia ja muita juutalaisia juhlapäiviä,

muiden muassa pääsiäisjuhlaa uhraten pääsiäslampaan Garizim'in

vuorella, sitä uhratessa lienevät juhlamenot hyvin omituisia, ja

uhraamisenkin sanotaan käyvän niin raamatunmukaisesti kuin mahdollista.

Me olisimme kyllä olleet tilaisuudessa näkemään näitä juhlamenoja,

jos olisimme viivähtäneet seuraavan päivän Nabluksessa, sillä

pääsiäislammas piti teurastettaman juuri saman päivän illalla, jonka

aamuna me lähdimme kaupungista matkoihimme. Me emme luulleet voivamme

lykätä lähtöämme kokonaista päivää eteen päin, Me tahdoimme viettää

levollisina sunnuntain Nazaret'issa, sittemmin kumminkin kaduimme tätä

seikkaa, kun huomasimme, että olisimme kyllä erityisittä ponnistuksitta

ennättäneet sunnuntai-aamuksi Nazaret'iin. -- Mainittakoon

samarialaisista vielä, että heillä on myös sakramenttina

ympärileikkaaminen ja että heidän keskuudessaan on sallittu naida

kahdesti, siinä tapauksessa, ett'ei ensimmäisessä avioliitossa ole

ollut lapsia. Ylimmäisen papin virka on perinnöllinen. Heidän

huostassaan väitetään olevan viiden Mooseksen kirjan vanhimman

käsikirjoituksen. Professori Orelli mainitsee kirjassaan "pyhässä

maassa", että hänen onnistui saada nähdäkin tämä käsikirjoitus.

Tuossa kestiystävällisessä lähetyshuoneessa olimme saaneet levätä yömme

tyynesti ja nauttineet rauhaa, jota kyllä jo olimme kaivanneetkin. Sen

tähden olimmekin erittäin kiitollisia isäntäväellemme, kun seuraavana

aamuna k:lo 8 lähdimme matkalle. Sinä päivänä oli meidän vaan 7 tuntia

ratsastettava. Olimme jo ratsastaneet noin kaksi tuntia ohi useiden

kylien, kuten Râfidian, Savâtan, Bêt Ufênin, Bêt Ilan, ja seudulla,

joka enimmiten oli hyvin viljeltyä ja jossa kaikkialla näki runsaasti

puita, kun edessämme korkealla kummulla kohousi muinainen pääkaupunki,

Samaria, eli nykyinen Sebastije, josta näkee lavealti ympäröiville

seuduille. Neljännestunniksi pysähdyimme sinne, oppiaksemme tuntemaan

tätä paikkaa, joka historiallisessa suhteessa on tärkeäarvoinen.

Nykyään on se vaan pieni kurjannäköinen kylä, jossa elelee noin 300

asukasta. Ne ovat muukalaisia kohtaan hyvin ilkeitä, jonka tähden

täytyykin olla varoillaan seurustellessa heidän kanssaan. He myyvät

mielellään "vanhanaikuisia" kaluja ja rahoja ja vaativat niistä

hyvinkin kalliita hintoja. Mutta varallaan saa hyvin olla, sillä he

saattavat pitemmittä mutkitta ryöstääkin matkustajan. Tuo mainitsemani

prof. Orelli kertoo eräästä tällaisesta epämiellyttävästä tapahtumasta

hänen käydessään kylässä. Me puolestamme emme lainkaan ryhtyneet

kauppoihin heidän kanssaan. Mitään muuta mainittavaa ei tässä paikassa

ole, kuin ristiretkien aikuisen kristityn Johannes-kirkon jäännökset ja

niiden vieressä muhammettilainen moskea. Nykyinen Sebastije ei olekaan

aivan samalla paikalla, kuin muinainen Samaria. Kun olimme kulkeneet

kylästä vähän matkaa, näimme vasemmalla puolen rivin korkeita pylväitä,

jotka selvään osottivat, että muinainen Samaria oli ollut sillä

paikalla, siis vuoren huipulla. Pylväiden luku on nykyään 15; ne

todistavat vieläkin jälkimaailmalle, että kaupunki, joka tässä uljaili,

oli suuri ja mahtava. Muitakin raunioita on täällä herättämässä

matkailijan huomiota. Katsellessaan näitä muhkeiden rakennusten ja

taideteosten jätteitä juohtuu epäilemättä matkustajan mieleen tuo

ennustus, jonka profeetta Mika lausui juuri tästä kaupungista: "Minä

teen Samarian kiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen ympäri, ja

vieritän hänen kivensä laaksoon, ja särjen perustukseen asti maahan.

Kaikki heidän epäjumalansa pitää rikottaman, ja kaikki heidän paikkansa

tulella poltettaman, ja minä hävitän kaikki heidän kuvansa; sillä ne

ovat porton palkasta kootut; sen tähden pitää heidän jälleen porton

palkaksi tuleman." (Mika 1:6, 7.) Ei kukaan, joka vaan on käynyt sillä

vuorella, jolla Samaria on sijainnut, ja hiljalleen astuskellut sen

alapuolella olevaan laaksoon, voi kieltää, että tämä ennustus on käynyt

sanasta sanaan toteen. Herra on totuutta harrastava sanoissaan,

tuomioissaan ja teoissaan; synnin täytyy saada ansaittu palkkansa, kun

koston hetki on tullut.

Suuria muistoja liittyy Samarian nimeen; paljon synnin tekojakin

saastuttaa sitä. Katsaus kaupungin historiaan saattaa meidät siitä

vakuutetuksi.

Kaupungin perustamisesta kerrotaan 1 Kun. 16:23, 24 seuraavaa: "Assan

Juudan kuninkaan ensimmäisenä vuonna neljättäkymmentä oli Omri Israelin

kuningas kaksitoistakymmentä ajastaikaa, ja hallitsi Tirzassa kuusi

ajastaikaa. Hän osti Semeriltä Samarian vuoren kahdella

hopeasentnerillä, ja rakensi vuorelle, ja kutsui kaupungin, kun hän

rakensi, Semerin, vuoren herran, nimellä Samariaksi." Tuo Omri, joka

kaupungin perusti, oli kumminkin jumalaton mies, joka "teki pahaa

Herran edessä." Suurenmoisesti, muhkeasti elettiin kaupungissa,

ylellisyydellä ei ollut mitään rajoja. Ei missään muualla, kuin tuossa

kaupungissa, jonka asemakin oli paljon ihanampi, kuin Jerusalemin,

ollut niin paljon tilaisuutta silmäin pyyntöön, lihan himoon ja elämän

koreuteen, siellä kun, näet, oli suurenmoisia palatsia ja epäjumalain

temppelejä. Sattuvammin, kuin profeetta Jesaia 28:1, ei voi kuvata

kaupunkia ja sen elämää. Hän sanoo: "Voi sitä ylpeätä juopuneitten

kruunua Efraim'ista (Samariaa), jonka kaunis kunnia on pudonnut

kukkainen, joka on ylemmäisellä puolella lihavata laaksoa, jossa he

viinasta hoipertelevat." Voimakkaammin ei voi sen häviötä ja kukistusta

ennustaa, kuin sama profeetta heti seuraavissa sanoissa: "Katso, väkevä

ja voimallinen Herralta, niin kuin raesade, niin kuin vahingollinen

tuuli, niin kuin vesimyrsky, joka väkevästi lankee, pitää väkivallalla

maahan päästettämän, että juopuneitten ylpiä kruunu Efraim'ista

jaloilla tallataan. Ja ne hänen kunniansa kaunistuksen pudonneet

kukkaiset, jotka lihavata laaksoa ylemmäisellä puolella ovat, pitää

tuleman niin kuin se, joka varhain suvella kypsyy, jonka joku nähtyänsä

ja käsillä pidellessänsä syö." Eikä ainoastaan Jesaia vaan profeetat

Amos ja Hoseakin ovat lausuneet tästä kaupungista tuomitsevia sanoja,

ja heidän sanojensa totuuden todistavat jälkimaailmalle raunioina

makaavat kaupungit. Tämän kaupungin historiaan liittyy läheisesti tuon

surullisesti kuuluisan Ahab'in, Omrin pojan ja seuraajan, elämäntoimi.

Tämä Ahab nai Sidon'issa pakanallisen kuninkaan tyttären, Isebel'in,

joka toi mukanaan Israelin kansan keskuuteen Baalinpalveluksen. Tälle

epäjumalalle rakennettiin temppeli ja alttari Samariaan (1 Kun. 16:31,

32.) Vaikeata on nyt enään tarkemmin määrätä, missä tämä temppeli

sijaitsi.

Monta kertaa piiritettiin tätä kaupunkia. Jo kuningas Ahab'in aikana

kokosi Benhadad, Syrian kuningas, kaikki sotaväkensä piirittämään

Samariaa, ja häneen yhtyivät kaksineljättäkymmentä kuningasta.

Ihmeellisesti pelasti Herra kaupungin kumminkin sillä kerralla.

Kukistuksen aika ei ollut silloin vielä tullut (1 Kun. 20.) Tässä

kaupungissa oleskeli silloin taas, kun sitä toista kertaa piiritettiin

ja kovat ajat koittivat, suuri profeetta Elisa, Elian seuraaja. 2 kun.

6 ja 7 mukaan sai kaupunki silloinkin kokea Jumalan laupeutta. Lopulta

kumminkin, kun synninmitta oli kukullaan, ja Jumalan hyvyyttä,

armahtavaisuutta, pitkämielisyyttä ja armoa halveksittiin, koitti

kaupungille samoin kuin koko kansallekin häviön päivä. Assyrian

kuningas Sargon II valloitti ja hävitti kaupungin vuonna 722 ennen

Kristusta. Tosin se sittemmin rakennettiin uudelleen, mutta toisen

vuosisadan lopulla e.Kr. hävitti sen perinpohjin Johannes Hyrkanus.

Vuonna 63 e.Kr. joutui Samarian maakunta roomalaisten haltuun, ja

entisen pääkaupungin linnoitti uudestaan roomalainen sotapäällikkö

Gabinius. Keisari Augustus antoi tämän pääkaupungin vuonna 30 e.Kr.

lahjaksi Herodes suurelle, joka antajaa kunnioittaakseen kutsui sen

Sebastijeksi ja kaunisti komeilla rakennuksilla. Mutta vaikka hän

sijoittikin sinne suuren sotajoukon, ei se enää entiseen mahtavuuteensa

kohonnut; naapurikaupunki Nablus pääsi, näet, voitolle. Kuudennelle

vuosisadalle saakka j.Kr. oli Sebastijessa piispanistuin. Perustivatpa

ristiretkeläisetkin näille seuduin hiippakunnan, mutta se ei kumminkaan

kauvan pystyssä pysynyt.

Tämän kaupungin historia todistaa siis Jumalan armosta ja laupeudesta,

mutta toiselta puolen osottaa se myös, että ankaria ovat ne tuomiot,

joiden alaisiksi synti ja vääryys saattavat. Jumalan sanan totuus

esiintyy taas tähänkin paikkaan nähden niin selvänä, ett'ei yhdenkään

pitäisi sitä epäillä.

Me jätimme Samarian kukkulan ja ratsastimme eteen päin määrättyä

päämäärää kohden. Yhä ihanammaksi muuttui seutu ja runsaammalta näytti

kasvillisuus; me saavuimme viljaville paikoille, joissa lähteet ja

lorisevat ojat kostuttivat maata. Milloin kuljimme vuorien rinteitä

ylös, milloin kulki tiemme alhaalla laaksoissa, joissa vilja

tähkäpäisenä aaltoili, jopa joskus hedelmöivänäkin. Siellä täällä näkyi

arabialaiskyliä ihanien, rehevien puitten välistä, jotka ympäröivät

vuorten rinteitä. Seutu kuului muinoin Efraimin sukukuntaan; patriarkka

Jakob'in siunaus lepää vielä jossain määrin siinä. Päästyämme yhdelle

näistä vuorista, sitten kun olimme puolentoista tuntia ratsastaneet,

näimme etäällä suuren, Hermon'in valkoisen huipun, joka koko

komeudessaan näytti olevan aivan lähellä, vaikka me olimme siitä

ainakin kolmen päivän matkan päässä. Ilman selkeyden tähden näyttää

kaikki olevan hyvin lähellä. Erään Djeba nimisen kylän läheisyydessä

pysäytimme hevosemme, siinä kun oli runsasvetinen lähde, josta raikasta

vettä viehättävästi kumpueli, ja suuret viikunapuut, joita oli

kokonainen metsistö, tarjosivat suloista suojaa paahtavan auringon

helteeltä. Paikka oli aivan kuin matkustavaisia varten valmistettu

suurus- ja leposijaksi. Vatsan vaatimukset ja väsymys alkoivatkin jo

hyvinkin tuntua. Ihanammassa ruokasalissa olen tuskin milloinkaan

syönyt, kuin tässä lorisevan lähteen reunalla suuren viikunapuun alla,

jonka sakeat oksat antoivat runsaasti siimestä meille kaikille. Ensin

tuo hyvänmakuinen kahvi, jota emme juoneet tavallisista pienistä

kupeista, vaan suurista läkkimitoista, ja sitten ruoka vahvisti ja

virvotti ruumiin ja sielun voimia. Aterioidessamme kokoontui vähitellen

ympärillemme joukko pieniä kauniita poikalapsia, jotka tietysti kaikki

kerjäsivät "bachschisch." Pojat nauroivat hyvin ivallisesti, kun

katselivat meidän syömistapaamme, ja heidän silmäyksensä meidän

laitoksiimme ilmaisivat ilman pyytämättäkin, että he toivoivat niistä

saavansa vähän maistaa. Hetki sen jälkeen saapui myös muutamia

täys'ikäisiä miehiä, ja heidän ohessa vanha vaimo, joka näytteli meille

hyvin muodostettua saviastiaansa. Hän kertoi, että samoja saviastioita,

joista hän oli tuonut yhden näytteille, kuljetetaan aina Stambul'iin

(Konstantinopoliin) asti, jossa hän itsekin sanoi kerran käyneensä.

Lipeämpikielistä vaimoa en ole juuri milloinkaan tavannut: puheen

ainetta ei häneltä puuttunut silmänräpäykseksikään koko aikana, kun

viivyimme viikunapuun alla. Hänen puhelunsa loppui, niin kuin

ennakoltakin voi arvata, kerjäämällä meiltä rahaa. Kerjääminen on

helmasynti, josta ei juuri kukaan ole vapaa tässä maassa. Yksin pienet

lapsetkin, jotka tuskin vielä osaavat sanoa "isä" ja "äiti", ymmärtävät

kerjätä; he kurottavat pienen, likaisen kätensä ja sopertavat, vaikka

tosin suurella vaivalla ja epäselvästi, sanan "bachschisch."

Hyvin tarvitsemamme lepoaika oli päättynyt ja me jätimme paikan,

vaikk'emme ilman kaipuutta; sillä raikkaan veden juonti ja puitten

siimes olivat suuresti virkistäneet meitä ja sulostuttaneet silmiämme

ja mieliämme. Ilomielisinä pitkitimme matkaamme näillä ihanilla

seuduilla, joilla viljarikkaat pellot todistavat maan olevan voimakasta

ja asukkaiden uutteria. Me kuljimme sitten, pysähtymättä sivu monien

paikkojen, joista mainittakoon _Dotan_, joka raamatullisessa suhteessa

ansaitsee huomiota. Siellähän Herra prof. Elisan pyynnöstä löi

syrialaiset sokeudella, näiden ollessa sodassa Samariaa vastaan

(2 Kun. 6), ja teki siten uuden ihmeen sekä ilmoitti kaikkivaltansa ja

laupeutensa. Samalla paikalla, joka sijaitsee ahtaassa vuorensolassa,

tapasi Josef veljensä paimentamassa karjaa, kun hän isänsä käskystä

meni heitä katsomaan, ja siellä hänen veljensä myivät hänet

ismaililaisille, jotka veivät hänet Egyptiin (1 Moos. 37).

Ennen kuin olimme saapuneet seuraavaan majapaikkaan, alkoivat

"dragomaani" ja "mukari" riidellä keskenänsä, kumpanenko kahdesta

edessä olevasta tiestä olisi oikea ja suorin. Riita päättyi siten, että

dragomaani, jota me seurasimme, ratsasti yhtä ja mukari toista tietä.

Ja nyt alkoi kilpailu, kumpanenko heistä ennättäisi ensin kylään. Pian

selvisi nyt, samoin kuin monesti ennen ja jälkeen, että mukari, tuo

vanha Muhammed, joka lukemattomia kertoja oli kulkenut tätä tietä, oli

oikeassa. Vaikk'ei hän luullaksemme sanottavasti rientänyt, saapui hän

kylään ennen meitä, jotka kaikin voimin hätyytimme hevosiamme

kiirehtimään. Suuresti olimme me kumminkin voitolla siten, että meidän

kulkemamme tie meni läpi ihanien maisemien, pitkin miellyttävää

laaksoa, jossa avautui näkyviimme monta kaunista näköalaa ja puutkin

tarjosivat runsasta siimestä.

Ollessamme vielä vähän matkan päässä _Djennin'in_ kylästä, johon

aijoimme seuraavaksi yöksi, huomasimme jo etäältä sellaisia puita,

joita emme vielä tähän asti matkallamme olleet nähneet, nim. palmuja

sakeine, kummallisine latvoineen. Paikan nimi oli En-Gannim siihen

aikaan, kun Israelin lapset omistivat maan. Se kuului Isaskar'in

sukukuntaan, ja oli tunnettu suuresta hedelmällisyydestään (Jos. 19:21;

21:29; 1 Moos. 49:15). Että paikka nytkin on hedelmällinen ja sen

ohessa vesirikas, huomaa helposti katsellessa ympäristöä, jossa lähteet

ja ihanat puutarhat viehättävät matkustajan silmää. Kylässä on noin

kolme tuhatta asujanta, joista suurin osa on muhammettilaisia, joilla

on ainakin kaksi moskeaa, toinen suurempi ja toinen pienempi.

Illalla, kun aurinko oli laskenut ja täysikuu kelmeällä valollaan

valaisi kauniin iltataivaan, menimme lähemmin tarkastamaan paikkaa ja

kansan tapoja. Sitä ennen olimme hankkineet itsellemme yösijaksi

yksinkertaisen savimajan, joka suuruudeltaan ei voinut vertoja vetää

sille huoneelle, joka meillä oli Djifnassa. Iltakävelyllämme kylän

likaisilla kujilla olimme tilaisuudessa tarkastamaan kansan käyntiä

moskeassa. Kaikki miehet olivat saapuneet kotiin päivän töistä ja

valmistautuivat menemään levolle. Mutta sitä ennen piti heidän

toimittaa iltarukouksensa moskeassa, joka sijaitsi kylän toisessa

syrjässä. Me seurasimme heitä aina moskean sisäänkäytävän luoksi.

Sisäänpääsy moskeaan oli meiltä kielletty. Esikartanossa pesivät kaikki

itsensä suuressa lähteessä, jonka jälkeen he menivät itse pyhäkköön ja

yhdistyivät siellä iltarukoukseen, joka kesti noin kaksikymmentä

minuuttia. Iloisina ja laskein keskenänsä leikkiä palasivat he sieltä

suurissa joukoissa illalliselle, joka odotti heitä kodissa. Verrattoman

ahneesti he syöksyivät ruoan kimppuun: yksikään ei ollut, näet,

syönyt eikä juonut, sitten kun aurinko nousi aamusella. Ramadan,

muhammettilaisten paaston-aika, joka kestää kokonaisen kuukauden, oli

alkanut lauvantaina Huhtikuun 19 p:nä k:lo 6 illalla. Silloin ei ole

kenenkään lupa syödä, juoda eikä polttaa tupakkaa auringon ollessa

taivaalla. Illallinen kesti, niin sanoaksemme, aamuun asti. Yön

käyttävät he paaston-aikana tavallisesti samalla tavalla kuin päivän

muina kuukausina. Läpi koko yön kuulimme hirmuista metelöimistä,

puhetta ja laulua, joka teki sen vaikutuksen, ett'ei meille tullut uni

silmään. Paitsi tavallisia veren-imijöitä, oli nyt tullut häiriötä

lisäämään tuo metelöiminen, joka teki nukkumisen mahdottomaksi. Mitään

pelkoa emme sentään tunteneet, vaikka huoneen ovea ei voitu lukita.

Varmuuden vuoksi annoimme tosin dragomaanin, kaikki puolustus-aseet

vieressään, maata aivan oven alla; mutta, jos jokin vaara olisi

uhannut, olisi hän ollut viimeinen meitä puolustamassa, sillä hän

makasi huolimatta kaikista elävistä niin sikeessä kuin kaikkein

parhaammassa vuoteessa ainakin. Hän oli varmaankin tottunut näihin

yövieraisiin; ne eivät näyttäneet häiritsevän häntä vähintäkään. --

Joka vaan pääsee arabialaisen majaan, hänen ei yleensä tarvitse peljätä

päällekarkausta. Arabialaisten kesken on, näet, vieraanvaraisuus hyvin

korkeassa arvossa. Vaikkakin olisit joku hänen vihollisistansa, niin,

kun sinun vaan on onnistunut päästä hänen kattonsa alle, pitää hän

velvollisuutenansa suojella sinua kaikesta vaarasta. Vieraanvaraisuus

on syvään juurtunut hänen sydämmeensä, se on yksi hänen uskontonsa

kauneimmista ohjeista, jota vastaan hyvin harvoin rikotaan. Sen tähden

voipikin muukalainen arabialaisen halvan katon suojassa turvallisesti

heittäytyä levolle, jos hän vain muuten voipi nauttia sitä.

Lauvantaina 3 p. Toukokuuta lähdimme liikkeelle hyvin aikaisin.

Satulaan istuessa oli mieli alakuloinen ja ruumis väsynyt: yö kun oli

ollut levoton ja uneton. Ainoa mikä antoi jonkinlaista lohdutusta, oli

toivo vielä sinä päivänä päästä _Nazaret'iin_, jossa arvelimme saavamme

levähtää ei ainoastaan seuraavan yön, vaan vieläpä koko sunnuntainkin.

Djennin'in kylän jätettyämme saavuimme pian Palestiinan suurimmalle

lakeudelle. Kysymykseemme, mikä sen nimi on, saimme dragomaanilta

vastaukseksi, että se on _Jesreel'in lakeus_ eli, niin kuin maan

asukkaat sitä nyt kutsuvat, _Merdsch ibn Amir_. Kutsutaan sitä

raamatussa vielä _Esdrelon'iksi_ ja _Megiddoksi_. Sitä ympäröivät

koillisessa Galilean maakunta, idässä pikku-Hermon ja Gilboan vuoret,

joitten takana, Jordanin toisella puolella, häämöttää Gilead'in vuori,

lännessä taasen Karmel ja etelässä ja lounaassa _Efraim'in

vuoriselänne. Ainakin neljä tuntia kuluu lakeuden poikki ratsastaessa.

Se on kauttaaltaan hyvin viljavaa. Molemmin puolin tietä rehottavat

vainiot, joilla vilja parhaallaan hedelmöi. Silmämme kohtaa kaikkialla

kyliä, joissa asuu toimeliasta, ahkeraa kansaa. Tähän tasankoon liittyy

suuria historiallisia muistoja sekä muinaisilta että uudemmilta

ajoilta. Syystä voipi sanoa, että se on ollut Palestiinan

tappelukenttä. Se on aikojen vaihdellessa saanut olla sotatantereena,

ja siinä on taisteltu monta mainiota taistelua, joissa verta on

vuotanut virtanaan.

Jo "tuomarien aikana" mainitaan tätä tasankoa sotatantereena. Siellä

asuivat kananealaiset, jotka suurine sotavoimineen ja rautavaunuineen

olivat israelilaisten vaarallisia vihollisia. Jos. 17:16 sanotaan:

"Kananealaisilla, jotka asuvat maan laaksoissa, on rautavaunut, ja

Beth-Sean'in asuvaisilla ja hänen tyttärillänsä, ja Jesreelin laaksossa

asuvaisilla." Eräällä näiden kananealaisten kuninkaista, nimeltä Jabin,

joka asui Hazor'issa, oli Sissera niminen sotapäällikkö; tämä asui

Haroset-Gojim'issa ja vaivasi Israelin lapsia kaksikymmentä vuotta,

koska he olivat tehneet pahaa Herran edessä. Debora profetissa, joka

silloin oli Israelin tuomarina, määräsi, Herran käskystä, Barak'in

kymmenen tuhannen miehen kanssa menemään Tabor'in vuorelle ja sieltä

käsin hyökkäämään Sisseraa vastaan. Siinä syntyi tappelu, verta

virtasi, ja Israel voitti taistelussa, jonka jälkeen Debora ja Barak

veisasivat Jumalan kunniaksi tuon ihanan kiitosvirren, joka vielä on

luettavana Tuomar. K. 5 l.

Sen jälkeen kun israelilaiset olivat voittaneet kananealaiset, tunkeusi

kansoja idästä, jotka taas kovasti vaivasivat heitä; midianilaisia ja

amalekilaisia ne olivat. Nämä menettelivät niin hurjasti, että

hävittivät viljankin, joka kasvoi vainiolla. Niitä villejä joukkoja

vastaan, jotka olivat asettautuneet Jesreelin laaksoon, meni Gideon

johtaen valittua joukkoaan ja voitti midianilaiset kovan tappelun

jälkeen (Tuom. K. 6, 7 l.). Ja samalla paikalla voitti David

amalekilaiset (1 Sam. K. 30 l.) Mainitulla tasangolla voittivat

filistealaiset onnettoman Saul kuninkaan. Epätoivoisena asemastaan

lopetti mies parka itsensä syöksyen miekkaansa, sitten kun aseenkantaja

oli kieltäytynyt pistämästä häntä kuoliaaksi (1 Sam. K. 31.) Siellä

kuoli Juudan valtakunnan kuningas Ahasia Jehun pahasti haavoittamana

(2 Kuning. 9:27.) Siellä sai myös juutalaisten kuningas Josia kuolin

haavan tappelussa farao Nekoa vastaan. Myöskin roomalaisten ja

ristiretkien ajalta tietää historia monesta tappelusta tällä

tasangolla. Ja uudemman ajan historia kertoo ranskalaisten Napoleon

Bonaparten ja Kleber'in johtamina Huhtik. 16 p. 1799 siellä voittaneen

monivertaisesti suuremman turkkilaisen sotajoukon. "Tälle tasangolle

ovat siis juutalaiset, pakanat, saraseenit, kristityt ristiretkeilijät

ja antikristilliset ranskalaiset, egyptiläiset, persialaiset,

drusilaiset, turkkilaiset ja arabialaiset, siis sotilaita kaikista

taivaan kannen alla asuvista kansoista, asettaneet telttansa ja nähneet

sotalippunsa Taborin ja Hermonin kasteen kostuttamina." (Clark).

Tämän tasangon reunalla oli Nabot'in viinitarha, jota julma Isebel niin

kovasti halusi, että hän, voidakseen tyydyttää himoaan, tahrasi kätensä

Nabotin viattomalla verellä. Siellä oli Ahabin ja Isebelin huvilinna

(1 Kuning. 21), jossa Jumalan tuomio hirmuisena kohtasi Isebel'iä

tämän ja monen muun julman työn ja epäjumalten palvelemisen tähden

(2 Kun. 9.)

Sekä raamattu että historia antaa siis kaikkina aikoina jokaiselle,

mutta erittäinkin matkustajalle, aihetta viipymään ajatuksineen tällä

tasangolla. Tuntui kummalliselta kulkea juuri niillä paikoilla, missä

koko kansojen ja niin monen yksityisen henkilön kohtalo on ratkaistu

miekka kädessä, missä Israelin Jumala, Kaikkivaltias, ihmisten

vihamielin ja katkerina verta vuodattaessa, on johtanut taistelevien

kohtalon. Nykyään on hiljaista tasangolla: ratsastaessamme sen poikki

näimme ainoastaan muutamia henkilöitä, jotka joko matkustivat

päinvastaiseen suuntaan kuin me tai toimielivat maatöitä. Omituista oli

nähdä, miten kivetöntä maa on tällä tasangolla; ja missä paikoin se ei

ole viljeltyä, siinä kasvaa korkeata ruohoa. Itse ratsastus kävi

joutuun, koska emme lainkaan kohdanneet noita Palestiinassa niin

tavallisia vastuksia. Mutta eipä sittenkään tasanko näyttänyt tahtovan

ikinä loppua. Pieni-Hermon ja Tabor jäivät oikealle, kun vihdoinkin

lähestyimme sen laitaa. Jo loitolla näkyi valkeita kattoja, joiden

oppaamme sanoi kuuluvan Nazaret'in taloihin. Sen kaupungin asema on

todella omituinen; se on rakennettu vuorelle, eikä sitä kumminkaan

matkustajan silmä juuri näe. Ihmeellinen tunne valloitti minut, kun

aloimme nousta vuorelle, jolla kaupunki sijaitsee. Ajatukset ja

kuvittelut, jotka minulla lapsuuteni ensi hetkistä saakka oli ollut

Nazaret'ista, alkoivat käydä yhä selvemmiksi. Nouseminen kävi hitaasti,

kun vuori oli niin jyrkkä ja kivinen, että hevostemme oli vaikea

suoriutua. Auringon säteet pilvettömältä taivaalta nekin puolestaan

vaikuttivat, että väsymys ja jano rupesivat minua kovasti vaivaamaan.

Sen tähden hartaasti toivoinkin lepoa ja virvotusta. Kuuma auringon

paiste keskellä päivää ja kuuden tunnin ratsastus tekivät koko ruumiin

hirveän araksi. Mutta siitä huolimatta oli mieli avoinna ulkoa päin

tuleville vaikutuksille. Halumme, kerran saada astua tähän kaupunkiin,

oli nyt tyydytetty, eikä vaivojemme palkka ollutkaan vähäinen. Olihan

Jesus maan päällä vaeltaessaan niin monta, monta kertaa jaloillaan

polkenut tätä samaa vuorta, jota myöten me nyt hitaasti ratsastimme.

Itse kaupunki on siveän ja kauniin neitosen kaltainen, joka on jäänyt

yksin asumaan. Sen asema korkeiden vuorten keskellä ja kumminkin niin

piilossa ihmisten katseilta on valtava. Kaunis, suuremmoinen Tabor,

jolla tammimetsää kasvaa, kohoaa siitä vaan puolentoista tunnin matkan

päässä, ikään kuin erakko tasangolla.

Ensimmäinen huolemme kaupunkiin tultua, jossa sanotaan olevan 3 tai 4

tuhatta asukasta, suurimmaksi osaksi kristityitä, oli yömajan

hankkiminen. Mutta siinäpä jouduimme pulaan. Olimme toivoneet saavamme

asua sikäläisessä fransiskaani-luostarissa, vaan se oli mahdotonta, kun

kaikki paikat olivat täynnä englantilaisia ja ranskalaisia

pyhiinvaeltajia, joita päivää ennen oli tullut kaupunkiin noin 500.

Päivystäjänä oleva munkki, joka sujuvasti puhui saksaa, otti meidät

ystävällisesti vastaan ja vei vierasmajaan, jossa hän varsin

kohteliaasti tarjosi meille hyvää viiniä, joka suuresti virkisti meitä;

mutta asuntoa hän ei sanonut voivansa antaa meille. Kenties oli syy

hänen epäävään käytökseensä meitä kohtaan osaksi siinä, että olimme

protestantteja. Kaikki majatalot kaupungissa olivat täpötäynnä. Ensi

silmänräpäyksessä arvelimme, pitäisikö vielä samana päivänä ratsastaa

Tabor'ille; mutta pelkäsimme, että siellä voisi käydä samalla tavalla,

sillä meille kerrottiin, että sinnekin oli saapunut sadottain

pyhiinvaeltajia. Ja miten oli siinä tapauksessa käypä pyhälepomme

Nazaret'issa, josta jo edeltäkäsin niin paljon olimme iloinneet.

Vihdoin onnistui meidän saada majaa englantilaisen lähetyssaarnaajan

asunnossa, jonka ovet meille ystävällisesti avattiin, vaikka hän itse

sillä kertaa oli matkoilla. Iloisina siitä, ettemme tarvinneet jäädä

taivasalle seuraavaksi yöksi ja päiväksi, asettausimme hänen

vierashuoneeseensa niin mukavasti, kuin asianhaarat sallivat. Syötyämme

yksinkertaisen atrian nautimme hetkisen lepoa, kunnes päivän kuumin

aika oli ohi. Jälkeen puolenpäivän teimme pitkän kävelyretken

ympäristön vuorille. Länteen päin kaupungista, aivan sen läheisyydessä,

kohoaapi eräs jotenkin jyrkkä vuori. Tämän me valitsimme ensimmäisen

vaelluksemme päämääräksi emmekä katuneet tätä valintaa, sillä näköalat

siitä juuri ovat mitä laajimpia ja kauneimpia koko "pyhässä maassa."

Vuoren kukkulalla oli muutamia puolitekoisia kivirakennuksia; niissä

asui eräs mies kolmen tyttärensä kanssa, jotka ystävällisesti

tarjosivat meille istuimia ja kukkasia. Mies oli, jos oikein ymmärsimme

häntä, kristitty arabialainen, joka oli jäänyt leskeksi ja eli yhdessä

kolmen tyttärensä kanssa, jotka näyttivät miellyttäviltä ja

ystävällisiltä naisilta. Hän kertoi meille olleensa 20 vuotta

kristittynä ja asettauneensa asumaan tälle kukkulalle, että alati saisi

nauttia yksinäisyyttä ja olla piilossa muilta. Aivan luonnollista on,

että muukalaisia kumminkin usein on käynyt ja käypi heidän yksinäisessä

asunnossaan. Se kai lienee ollut syynä siihen, että kaikilla talon

asukkailla oli niin hieno, sujuva käytös, kun vierasvaraisuuden

harjottaminen tuli kysymykseen.

Meidän aikamme meni kumminkin enimmästi katsellessa ihanoita, laajoja

näköaloja, joiden joukossa Välimeri ja Karmel etunenässä vetivät

huomiomme puoleensa. Parin viikon kuluttua näimme täältä taas tuon

meren, jolla olimme matkustaneet öitä ja päiviä päästäksemme siihen

maahan, jossa nyt olimme. Tällä kertaa päilyi sen pinta tyynenä kuin

kuvastin. Sieltä näkyi valkeita purjeita ja useita höyrylaivoja,

muutamat liikkeessä, toiset ankkuroituina satamassa. Katsellessani tuota

tunsin vienon tuulahduksen koti-ikävää sydämmessäni. Auringon säteet

loivat lämpöistä valoa, suloisia purppuravivahduksia sen siniselle

ulapalle, ja värien vaihtelu oli verrattoman kaunis. Ah, miten monen

monta kertaa, ajattelin, lienee Jesus pitkät ajat oleskellessaan tässä

hiljaisessa, syrjäisessä kaupungissa Galilean ylängöllä tältä samalta

vuorelta katsellut tuota suurta, ihmeen ihanaa merta! Eiköhän Vapahtaja

usein liene ajatellut, miten sanansaattajat vastaisuudessa veisivät

evankeliumia hänestä, ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta, tuonne meren

takaisiin maihin, kauvas, hyvin kauvas joka maailman ääreen.

Välimeren rantamaalla kohoaa Karmel'in vuoriselänne niin mahtavana ja

majesteetillisena, että se ehdottomasti vetää puoleensa matkustajan

huomion. Ptolemais'in kaupungin vierellä olevan merenlahdelman

eteläsivulta lähtee tämä vuoriselänne, joka aikoinaan oli Asser'in ja

Isaskar'in sukukuntien rajana. Sittemmin erotti se Galilean Tyruksen

alueesta. Meillä ei ollut tilaisuutta käväistä tällä vuorella, koska

sellainen matka olisi vienyt ainakin päivän määrätystä ajastamme. Sen

tähden halusimme hartaasti Nazaret'in kukkulalla seisoessamme painaa

Karmel'in kuvan mieliimme niin tarkoin kuin mahdollista. Ja vuorta

katsellessamme esiintyivät raamatussa kerrotut tapahtumatkin sielun

silmien eteen elävinä. Tuona tyynenä iltahetkenä, kun aurinko loi

omituisen kirkkaan hohteen vuorille ja laaksoihin, tuntui kuin olisimme

eläneet noiden asiain tapahtuessa, jotka ovat yhdistettyinä Karmel'in

nimeen. -- Jo siitä seikasta, että profeetta Jesaia mainitsee Karmel'in

kauneutta yhteydessä Saron'in kanssa (Jes. 35:2), voi päättää, kuinka

erinomaisen kaunis tuo vuori mahtoi olla. Sen metsällä peitetyt huiput,

joilla seisoessa näki joka taholla viljavia, vesirikkaita laaksoja ja

ihania maisemia, tarjosivat paimenillekin reheviä syöttömaita. Paljon

oleskeli siellä myös erakoita ja pakolaisia (Amos 9:3; 2 Kun. 2:25).

Vielä nytkin kasvaa Karmel'illa siellä täällä sievää metsää, vielä voi

se yhä vetää kauneudessa vertoja useimmille pyhän maan paikoille.

Korkeudeltaan on se 1750 jalkaa yli merenpinnan. Vuodesta 1826 oli

siellä ollut luostari, jonka kaunista asemaa suuresti kiitetään; siinä

kehutaan myös muukalaisia kohdeltavan erittäin ystävällisesti.

Muistettavin tapahtuma Karmel'in vuorella on se ihme, jonka Herra teki

käyttäen välikappaleenaan prof. Eliata, jonka koko elämäkin ja teot

olivat läpeensä ihme Jumalan omaisuudenkansan historiassa. 1 Kun. 16,

18 ja 21 kerrotaan, että kaikki Jerobeamin jälkeiset Israelin kuninkaat

tekivät pahaa Herran edessä ja palvelivat epäjumalia. Jumalattomimpia

niistä oli Ahab, joka otti emännäksensä Gibon'in kuninkaan tyttären,

Isebel'in, hyvin viekkaan ja juonikkaan naisen. Ahabin ja Isebelin

aikoina alettiin Israelissa palvella Baal'ia. Ei milloinkaan ollut

pakanuuden kauhistus niin selvään ilmaantunut, kuin tämän kuninkaan

aikana. Israelin Jumalasta ei enää välitetty. Hänen sijaansa asetettiin

Baal. Pian kohosi Samariassa alttari ja temppeli tämän kunniaksi ja

satakunta pappia uhraili hänelle. Mutta silloin astuu esiin profeetta

Elia, tuo Jumalan koulussa kasvatettu ja hyvillä hengen lahjoilla

varustettu mies, äkkiä kuin salama synkältä taivaalta. Ja voimakkaasti

taistellen kansan epäjumalanpalvelusta vastaan onnistuikin hänen saada

jumalaton kuningas kutsumaan kansa ja Baalin papit Karmel'in vuorelle,

jossa sitten oli päätettävä, kumpiko oli oikea Jumala: Baaliko vai

Abrahamin, Isakin ja Jakobin Jumala, sekä kumpaako Israel tahtoi

palvella. "Lähetä siis nyt kokoomaan minun tyköni koko Israel Karmel'in

vuorelle, ja neljäsataa viisikymmentä Baal'in profeettaa ja neljäsataa

metsistöin profeettaa, jotka syövät Isebel'in pöydältä." Näin käski tuo

mahtava profeetta ja uhmailevan kuninkaan täytyi inttämättä totella.

Israel ja epäjumalan papit kokoontuivat Karmel'ille. -- Vielä

nykyäänkin osotetaan matkustajille heidän kokouspaikkansa. Sen nimi on

_Mahrata_ ja on se koko vuoriselänteen korkeimmalla kohdalla, josta on

hyvin lavea näköala joka taholle. -- Ankarasti vaatii profeetta kansaa

tekemään päätöksensä. "Kuinka kauvan", sanoo hän, "te onnutte

molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, niin vaeltakaat hänen

jälkeensä, mutta jos Baal, niin vaeltakaat hänen jälkeensä." Mutta

kansa vaikenee; se huomaa tehneensä väärin, mutta ei voi asettua vielä

Herran puolelle, sillä ei ole rohkeutta tarpeeksi. Silloin tuo Elia

esiin erään ehdotuksen: "Minä olen ainoasti jäänyt Herran profeetoista,

mutta Baalin profeettoja on neljäsataa viisikymmentä miestä. Niin

antakaat nyt meille kaksi kalpea ja antakaat heidän valita toinen ja

hakata kappaleiksi, ja pankaan puitten päälle, mutta älkään siihen

panko tulta: ja minä otan sen toisen kalpein ja panen myös puitten

päälle, ja en pane siihen tulta. Ja huutakaat te teidän jumalainne

nimeä, ja minä huudan Herran nimeä: kumpi Jumala vastaa tulen kautta,

hän olkoon Jumala." Ja vastaten: "Se on oikein", suostuikin kansa hänen

ehdotukseensa. Herran piti siis tulen-merkin kautta luotettavasti

todistaa itsestään ja siten saattaa Israelin tekemään ratkaisevan

päätöksen.

Uhraaminen alettiin. Baalin papit ottivat kalpein, valmistivat ja

huusivat Baalin nimeä huomenesta puolipäivään asti sanoen: "Baal, kuule

meitä!" Mutta vastausta ei Baal voinut antaa. Kun jo puolipäivä oli,

pilkkasi heitä Elia ja sanoi: "Huutakaat vahvasti; sillä hän oli

jumala, hän ajattelee jotakin, eli on jotakin toimittamista, eli on

matkalla, eli jos hän makaa, että hän heräisi." Ja he huusivat suurella

äänellä ja viileskelivät itseänsä veitsillä; mutta vastausta ei vaan

kuulunut. -- Kun puolipäivä jo kulunut oli, otti Elia kaksitoista

kiveä, rakensi niistä alttarin ja teki kuopan ympäri. Sitten hakkasi

hän kalpein kappaleiksi, pani sen puitten päälle ja antoi kaataa vettä,

kunnes kuoppakin täyttyi. Sitten rukoili hän: "Herra, Abrahamin, Isakin

ja Israelin Jumala! Ilmoita tänäpänä, että sinä olet Israelin Jumala ja

minä sinun palveliasi." Ja heti lankesi Herran tuli ja poltti

polttouhrin, puut, kivet ja mullan, ja nuoli veden kuopasta. Kun kaikki

kansa näki sen, lankesivat he kasvoillensa ja sanoivat: "Herra on

Jumala, Herra on Jumala." Näin oli siis päästy päätökseen. Elia sanoi:

"Ottakaat Baalin profeetat kiinni." Pian nämät vangittiinkin ja

otettiin sittemmin hengiltä.

Karmel on siis vuori, jossa Herra, kaikkivaltias Jumala, ihmeen kautta

saattoi kansansa huomaamaan, että Hän on oikea, totinen Jumala, jota

ainoata on palveltava, mutta että muut ovat kuolleita epäjumalia, jotka

eivät voi mitään vastausta antaa eivätkä auttaa hädän hetkellä.

Kaikkivallan ja armon ihme oli se, minkä hän valitun profeettansa Elian

kautta teki. Mutta Hän osotti myös vanhurskauttansa siten, että

kaikkien Baalin pappien täytyi pahuutensa palkaksi kärsiä kuolema.

Toinen tapaus, josta on tässä kohden muistutettava, löytyy

kirjoitettuna 2 Kun. 4, jossa kerrotaan, että profeetta Elisa,

voimallisen Elian seuraaja, oleskeli Karmel'in vuorella, kun eräs

sunemilainen vaimo, jonka huoneessa Jumalan mies jonkun aikaa oli

asunut, tuli hänen luokseen puhumaan murheestaan. Kuolo oli näet

temmannut vaimolta pojan, ja siitä huolissaan tuli hän etsimään

lohdutusta, vieläpä pyytämään Elisaa herättämään lapsen kuolleista. Hän

meni Karmel'in vuorelle, tarttui Jumalan miehen jalkoihin ja rukoili

apua surullisessa tilassaan. Profeetta lähetti silloin palvelijansa

Gehasin vaimon asuntoon ja käski häntä panemaan Elisan sauvan pojan

kasvoille. "Mutta pojan äiti sanoi Elisalle: niin totta kuin Herra elää

ja sinun sielus elää, en minä päästä sinua." Hän tahtoi kaikin mokomin

profeettaa itseä tulemaan mukana. Ja hän nousikin, meni vaimon kanssa

ja herätti hänen poikansa kuolleista.

Edessämme levisi siis Karmel'in vuorijono ja Välimeren ihana

vedenkalvo. Tuo näköala oli niin viehättävä ja suuremmoinen, että

meidän oli vaikea siitä kääntää katsettamme ja lähteä pois. Me nautimme

sanomattomasti uudestaan ja taas uudestaan katsellen ihanaa näköalaa.

Ja silmätessämme seutua ympärillämme näimme kaikkialla runsaasti

moninaisia kauniita kukkaisia, jotka koristivat hedelmällistä maata.

Tämä ympäristökin herätti meissä muistoja pyhästä kertomuksesta.

Samallaisia ihania, mutta kuihtuvia kukkasiahan oli täällä, tällä

vuorella, taiminut, puhjennut ja vuosi vuodelta kautta vuosituhanten

ihastuttanut matkailijan silmää. Eiköhän Jesus usein niinä monena

vuotena, joina hän asui Nazaret'issa, liene vaeltanut juuri tällä

vuorella, näissä laaksoissa, poiminut näitä samoja kukkasia ja myös

nauttinut niiden katoavasta kauneudesta? Saarnaavathan nekin vuosi

vuodelta kautta vuosituhanten sekä tämän elämän katoavaisuutta että

toiselta puolen ylösnousemista tämän jälkeen; vuosituhansia ovat ne

olleet ja ovat vieläkin todistuksena Jumalan kaikkivallasta, hyvyydestä

ja rakkaudesta meitä ihmisparkoja kohtaan. Eiköhän Jesus hyvin usein

liene vetäynyt näille vuorille ja näihin laaksoihin hiljaisessa

rukouksessa seurustellakseen taivaallisen Isänsä kanssa?

Aurinko oli jo mailleen menemäisillään, kun teimme lähtöä siitä

paikasta. Ystävä R:n teki mieli mennä kauvemmaksi katselemaan erästä

komeata laitosta, joka oli saman vuoren rinteellä eikä kovin kaukana.

Matkakäsikirjasta päättäen otaksui hän sen olevan englantilaisen

laitoksen, jossa orpolapsia kasvatetaan kristillisiksi ja siveiksi

ihmisiksi. Hänen otaksumisensa toteutuikin siellä käydessä. Hän kertoi

palattuaan, että hänet oli otettu ystävällisesti vastaan. Minä en

voinut seurata häntä sinne, sillä päänsärky, jonka kuumuus ja

edellisten päiväin rasitukset olivat tuottaneet, vaivasi minua kovasti.

Hitaasti palasin vuorelta siellä täällä levähdellen sen rinteellä

kukkaisten keskellä, joita poimin muutamia muistoksi. Matkalla kohtasin

muutamia vaimoja, jotka olkapäällä kantoivat pikku lapsiaan, ja

suuremmat pojat ja tytöt kulkivat jälessä. He huomasivat heti, että

olin muukalainen ja alkoivat kaikki kerjätä "bachschisch." Tämä

itämaiden paha tapa oli siis löytänyt tiensä hiljaiseen, syrjäiseen

Nazaret'iinkin, eikä tämä tienoo siinä suhteessa ollut pyhän maan

muista paikoista poikkeava.

Kaupunkiin astuessani tapasin erään kaivon luona useita naisia, jotka

kantoivat vesiastioita päänsä päällä. He olivat enimmäkseen aivan

nuoria tyttöjä, useimmat jotenkin kauniita, jopa kauniimpia, kuin mitä

siihen asti olin nähnyt koko Palestiinassa, siihen lukien

Betlehem'inkin naiset, joita matkustajat ylimalkaan kehuvat kauniiksi.

Ilomielisiä he näyttivät olevan, sen huomasin heidän lystikkäästä

puhelustaan toistensa kanssa. Siistissä puvussakin olivat ja puhtaita

aivan vasten tavallisuutta.

Kadut ovat tässäkin kaupungissa hyvin kapeita ja säännöttömiä, ja

siksipä on vaikea löytää takaisin, joll'ei tarkkaan ole katsonut, mistä

kohden läksi. Minä en ennen lähtöäni vielä ennättänyt oikein hyvin

tutustua kaupunkiin, jonka vuoksi hairahduinkin väärälle kadulle

kaupunkiin tullessani ja eksyin vihdoin niin, ett'en tietänyt, missä

olin. Kysyä en voinut keneltäkään, kun en, näet, taitanut kieltä.

Käveltyäni pitkän aikaa sinne tänne rupesi vähitellen tuntumaan aika

kamalalta, kun alkoi tulla pimeä. Oli oikein onnen potkaus, että

kumminkin vihdoin löysin englantilaisen lähetystalon. Siihen auttoi

minua protestanttinen kirkko, jonka lähtiessäni olin tarkannut olevan

lähellä. Kohta kotiuduttuani palasi ystävä R:kin retkeltään ja

kertoeli, mitä uutta hän oli nähnyt. Siitä olimme yksimieliset, että

huvimatkamme oli ollut semmoinen, jotta se oli jättänyt mielestä

haihtumattomia muistoja.

Poissa ollessamme oli oppaamme, joka hyvin tiesi, että nälkämme

edellisinä päivinä oli tullut niukasti sammutetuksi, valmistanut

illallisen semmoisen, jotta ei paremmasta apua. Hän oli jostakin

hapuilut tuoreen lampaankäpälän, jonka oli paistanut ja sitten toi sen

sisälle pannussa kehoittaen meitä ottamaan käsille mukana tuodun

veitsen, jonka käyttämiseen heti ryhdyttiin. Toinen paistinpala

toisensa perästä leikattiin ja hävisi. Lopetettuamme lausuimme hänelle

suuret kiitokset tästä atriasta, joka epäilemättä oli parhain, minkä

moneen aikaan olimme syöneet. Vielä seuraavaksi aamiaiseksi pyysimme

tuota samaa hyvänmakuista ruokaa, joka ei kumminkaan ollut voinut

kuumuudessa säilyä aivan hyvänä. Halulla odotimme seuraavaa päivää,

sunnuntaita, jonka siis saimme viettää Nazaret'issa.

Lepo oli meille jo suuresti tarpeen. Oli tullut pimeä; aurinko oli jo

aikoja sitten luonut viimeiset säteensä kaupunkiin ja sen tienoille;

sanomaton hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yö ei meiltä kumminkaan

kulunut niin hiljaisesti ja mieluisesti, kuin suotava olisi ollut,

sillä täälläkin syöpäläiset meitä ahdistivat. Lieneekö suurempi väsymys

tai joku muu syy vaikuttanut, että minä kumminkin nukuin jotenkin

rauhallisesti, mutta ystävä R. valitti aamulla, ett'ei hän ollut

ollenkaan nukkunut eikä sen tähden voinut oikein hyvin. -- Kumpikin

olimme pahoillamme, ett'ei kaupungissa pidetty jumalanpalvelusta

semmoisella kielellä, jota me olisimme ymmärtäneet. Me halusimme

kumpikin saada viettää jumalanpalvelusta seurakunnan kanssa ja menimme

sen tähden läheiseen protestanttiseen kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta

pidettiin arabian kielellä. Kirkko on kookas, gootilaismuotoon tehty

rakennus ja tekee juhlallisen vaikutuksen sisääntulijaan. Siellä oli

sillä kertaa koolla noin 100 henkeä, parhaasta päästä nuorisoa ja

lapsia siisteissä puvuissa. Koska jumalanpalvelus oli alkanut ennen

meidän tuloamme, emme oikein saaneet selkoa, mitä kirkko-käsikirjaa

siinä seurattiin, kun lisäksi kieli oli tuntematonta. Veisuu oli

kaunista ja sointuvaa, aivan toisellaista, kuin mitä maan asukkaiden

keskuudessa oleksiessa tavallisesti kuulee. Sen säkeet olivat lyhyitä

ja rytmillisiä. Paitsi veisuuseen otti seurakunta osaa myös tekstin

lukemiseen siten, että käytettiin vuorolukemista. Seurakunnan palvelija

eli se, joka johti jumalanpalvelusta, luki yhden värsyn, ja seurakunta

luki seuraavan, ja sillä tavalla jatkettiin tekstin loppuun; sitten

seurasi lyhyt selitys. Jumalanpalvelus kokonaisuudessaan teki hyvän

vaikutuksen: siinä ilmaantui lämpöä ja hartautta.

Kirkosta menimme roomalais-katooliseen luostariin, joka epäilemättä on

suuremmoisin rakennusryhmä koko kaupungissa. Siinä on kirkko, jolla on

nimi "_Marian ilmestyskirkko_." Sen sisällä on luola, jossa neitsyt

Marian sanotaan ottaneen vastaan enkeli Gabrielin, joka toi hänelle

tuon ihmeellisen tervehdyksen, että hänen piti tulla Jumalan ainoan

pojan äidiksi. Luola on 25 jalan pituinen ja 10 jalan levyinen, ja

kaikenmoisia kalleuksia on käytetty sen koristamiseksi. Kaksi pilaria

osottaa paikkaa, missä Maria seisoi kuunnellessaan tuota ihmeellistä

tervehdystä enkelin suusta. Kaupungissa on sitä paitse nähtävänä

"Josef'in työhuone", "Marian keittiö" ja "Kristuksen pöytä"-kappeli

("Mensa Christi"-kappeli), jossa viimemainitussa alttarin edessä on

pöydän kaltainen kallio. Tällä pöydällä on Kristus "turmeltumattoman

muinaistarun" mukaan syönyt opetuslastensa kanssa sekä ennen että

jälkeen ylösnousemistaan.

Merkillisyyksistä mainittakoon vielä synagooga, johon Jesus ensi kerran

opettajana esiintyessään meni sabbatin päivänä ja nousi lukemaan

profeetta Jesaian kirjaa, joka hänelle annettiin käteen. Hetki, jolloin

hän siitä luki nämä sanat: "Herran henki on minun päälläni, sen tähden

on hän minun voidellut ja lähettänyt minun saarnaamaan köyhille hyvää

sanomata, parantamaan särjetyitä sydämmiä, saarnaamaan vangeille

lunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen

saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta", ja sitte selitti ja

sovellutti sanat näin: "Tänä päivänä on tämä kirjoitus täytetty, kuin

te nyt kuulette", hetki, jolloin tuo tapahtui, oli syrjäisen,

huonomaineisen Nazaet'in asukkaille todella juhlallinen ja tärkeä

hetki. "Kaikki antoivatkin hänelle todistuksen ja ihmettelivät niitä

armon sanoja, kuin hänen suustansa läksivät." (Luuk. 4:16-22).

Kun palasimme tältä kävelyltä, oli jo puolisen aika. Kuumuus alkoi

käydä sietämättömäksi, sillä "sirokko", tuo kuuma tuuli, jota jokainen

matkustaja lämpimissä maissa pelkää, oli jo edellä puolenpäivän alkanut

puhaltaa. Sen edellä oli lakkatyyni, jonka ei sanottu ennustavan hyvää.

Sai siinä ruumis kestää hikikylvyn toisensa perästä, jotka kovasti

väsyttivät. "Sirokon" noustessa on aina kuumetauti tarjona, joka alkaa

ankaralla vatsakivulla. Kun olo Nazaret'issa alkoi käydä tukalaksi,

heräsi meissä halu päästä ylempiin seutuihin, joissa toivoimme

viileyttä ja virkistystä. Päätimme siis jälkeen puolenpäivän ratsastaa

Tabor'ille, jonne oli ainoastaan kahden tai kolmen tunnin matka.

Vaan ennen kuin, lukijani, seuraat minua sille vuorelle, muistelkaamme

vielä jotakin Nazaret'ia koskevaa, siitä kun ei ole niin helppo erota.

Hämmästyttävää on, miten lapsipuolen tavoin tätä paikkaa kohdeltiin

vanhan testamentin pyhissä kirjoissa verrattuna Judean ja Samarian

maakuntiin ja niissä oleviin seutuihin. Profeetat eivät tiedä kertoa

ainoastakaan ihmeellisestä Jumalan armotyöstä tällä seudulla; ei

ainoatakaan suurta Jumalan miestä ole lähtenyt sieltä. Syyttä ei siis

_Natanael_ kysynyt _Filippukselta_: "Tulleeko Nazaret'ista jotakin

hyvää?", kun hän jälkimmäiseltä sai kuulla: "Me olemme sen löytäneet,

josta Mooses kirjoitti laissa ja profeetat, Jesuksen, Josefin pojan

Nazaret'ista." (Joh. 1:45-47). Jesuksen vaelluksen aikana sanotaan vielä

tästä paikasta: "Ei yhtäkään profeettaa ole tähän asti tullut

Galileasta." Kenties oli tämä seutu, verrattuna luvatun maan toisiin

tienoihin, tunnettu huonomaineiseksi. Ja kumminkin oli juuri tästä

syrjäisestä, hiljaisesta, vähäisestä kaupungista maailman valkeus

tuleva ja leviävä yli koko maan piirin. Ennustajan silmällä oli

profeetta jo vuosisatoja ennen nähnyt sen tulemisen. Samoin kuin

muinaisaika talveksi Sebulonin ja Naftalin maata, samoin oli tuleva

aika kunnioittava järven rannatse kulkevaa tietä tällä puolen Jordania,

pakanakansojen Galileaa. "Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren

valkeuden, ja, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se

kirkkaasti paistaa." (Jes. 9:1). Nazaretin valkeus on valaissut

maailmaa kohta kaksituhatta vuotta, ja sen säteet ovat valtaavan lämmön

voimalla ja kirkkaudella tunkeuneet sen pimeimpiinkin osiin. Ei tuo

valkeus vieläkään ole tukehtunut eikä sammunut, vaan se leviää yhä

kauvemmaksi. Ja mihin ikinä se pääsee tunkeumaan, siellä herää

kurjissa, viheliäisissä ihmissydämmissä uusia ijankaikkisuuden

elonvoimia. Tämä valo, joka on syntyään taivaasta, on sen Jumalan

lähettämä, joka asuu valkeudessa, johon ei yksikään ihminen voi tulla,

ja jonka tykönä ei ole valkeuden ja pimeyden vaihetusta. Eikä tämä valo

sammu, vaan valaisee heikentymättömän kirkkaana ijankaikkisuudesta

ijankaikkisuuteen. Sillä Nazaret'issa syntynyt Jesus Kristus on oleva

aurinko, jonka loiste ja kirkkaus kaikki voittaa uudessa taivaassa ja

uudessa maassa, jota me lupauksen mukaan odotamme, sinä päivänä, jolle

ei tule iltaa ja jota ei seuraa yö.

Kun päivän kuumin aika oli ohi, nousimme ravakasti ratsaille,

ehtiäksemme Tabor'ille ennen iltaa. Ennen kuin aivan poistuimme

kaupungista, pysähdyimme kumminkin sen pohjoislaidalla n.k. "_Marian

lähteen_" tykönä, jossa viivyimme muutaman silmänräpäyksen. Lähteellä

on osaksi kivinen katos; voimakkaasti suihkuaa vesi torvesta. Lähteen

ympärillä seisoi joukko nuoria naisia savi-astioineen, joita he

kantavat päälaellaan niin taitavasti, ett'eivät tarvitse käsien apua,

ja odottivat vuoroansa päästäkseen täyttämään astioitaan. Oli aika

hauska nähdä heidän viatonta iloisuuttaan. Moni on sanonut, ja onhan

luultavaakin, että Jesus usein on noutanut savi-astiallisen vettä tästä

lähteestä. Sivumennessä täytti myös meidän "mukarimme" astiansa ja

tarjosi meille juoda tuota virkistävää, raikasta vettä.

Nyt annoimme hevosten hiljaa käydä ihanaa Taboria kohti, jota jo

kahtena päivänä kaukaa olimme katselleet halullisin silmin. Tiellä,

joka muutamin paikoin oli hyvin huonoa, viivyimme noin kaksi tuntia.

Seutu, jonka kautta kuljimme, oli kaunis, kasvullisuus paikoin rehevä.

-- Nouseminen vuorelle kävi meiltä hyvin hitaasti, ja oli se erittäin

rasittavaa sekä hevoselle että ratsastajalle. Vuoren rinne oli, näet,

hyvin jyrkkä, ja sitä paitsi on sinne vielä tie kovin kivinen ja

raivaamaton. Harvoin tapaa pyhässä maassa, jossa jalkatiet kumminkin

ylimalkain ovat aivan huonoja, tietä, jota olisi vaikeampi kulkea, kuin

tätä. Hevosen täytyy koko nousumatkan, jota kestää vähintäin tunnin,

hyvin varovaisena haeskella jalan sijaa kivien välistä. Noin 300 metriä

(1000 jalkaa) korkealla kohoaa vuoren huippu aivan yksinään Jesreel'in

tasangolla. Uhkealta ja majesteetilliselta näyttää se jo kaukaa

katsojan silmiin. Sen rinteillä kasvaa taajassa tammimetsää, korkeaa ja

matalaa.

Hyvin vaivaantuneita olimme, kun auringon laskun aikaan jouduimme

vuoren kukkulalle. Siinä on suurenlainen pinta-ala, jolla kaksi

luostaria, toinen kreikkalainen, toinen roomalais-katoolinen,

sijaitsee. Tiellä oli opas jäänyt kauvas jäljelle meistä, hänen

hevosensa kun ei ollut niin tottunut vuorta kiipeämään kuin meidän

ratsumme. Koska emme tietäneet, kumpaanko luostariin meillä oli

"suosituskirje", ratsastimme kreikkalaiseen, jonka portit

ystävällisesti avattiin meille, kenties syystä siitä, että tervehdimme

vastaan tulevaa munkkia venäjän kielellä. Ainakin kymmenen minuuttia

odotimme luostarin pihamaalla opasta, jota ei kuitenkaan kuulunut.

Työlästyneinä turhaan odottamiseen ratsastimme takasin samaa tietä,

jota olimme tulleet, ja löysimme oppaan, joka ilmoitti, että meillä

toisessa luostarissa, joka olikin aivan lähellä, "suosituksen" takia

oli odotettavissa vieraanvarainen vastaan-otto. Ilomielin ratsastimme

sisälle portista, ja eräs munkki, syntyisin hollantilainen, joka puhui

murteellista saksaa, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Onneksi

olivat kaikki "pyhiinvaeltajat" päivää ennen lähteneet luostarista,

jotta olimme aivan yksinämme ja saimme valita parhaimmat makuusijat

luostarin tilavassa vierashuoneessa. Lasillinen voimakasta viiniä,

jonka luostarin-esimies itse, syntyisin saksalainen, tarjosi meille,

vahvisti meitä sanomattomasti tukehduttavassa kuumuudessa, jonka

"sirokko" oli tuottanut. Mutta huoneessa emme malttaneet viivähtää.

Ystävällinen "hollantilainen", josta täällä oli tullut katoolilainen

munkki, tarjoutui hyväntahtoisesti opastamaan meitä ihanalla Taborilla.

Hän vei meidät vanhoille raunioille, joilta hän sanoi näköalan olevan

mitä suurenmoisimman ja laajimman. Siinä hän olikin aivan oikeassa.

Kiivettyämme raunioille ja jouduttuamme korkeimmalle kohdalle oli

meillä maisemat mitä kauneimmat joka taholla. Lännessä näimme

Välimeren, jonka pinta nyt illan tullen, samoin kuin edellisenäkin

päivänä, oli aivan rasvatyyni. Sen ääressä kohosi majesteetillinen,

muistorikas Karmel, jonka historian jo ennen olen kertonut. Aivan ikään

kuin jalkaimme alla, etelässä päin, näkyi Jesreelin laaja keto ja vähän

matkan päässä siitä huomasimme n.k. pienen-Hermon'in. Tämän vuoren

pohjoisella rinteellä saatoimme nähdä _Endor'in_ ja _Nain'in_, joita

kumpaakin pyhä raamattu kuvaa ihmeellisessä valossa. Ne ovat nyt vaan

pieniä kyliä. Jälkimmäisen asema on hyvin kaunis: se on tuuheiden

puiden ja vihertävien viljavainioiden ympäröimä.

Endor'in nimi herättää kammoa uskovaisessa raamatunlukijassa, se kun on

niin likeisesti yhtyneenä tuon onnettoman, Jumalasta luopuneen Saul

kuninkaan liikuttavaan historiaan. Siihen aikaan kun Israel, Saulin

hallitessa, kävi sotaa filistealaisia vastaan, asui Endor'issa

noitavaimo, jonka puoleen Saul hädissään kääntyi, kun pelko valloitti

hänen sydämmensä, ja vaimo kutsui Saulin pyynnöstä esiin Samuelin

hengen, jotta Saul saisi kysyä häneltä, miten sodassa oli käypä

(1 Sam. 28). Tämä Saul, jonka sama Samuel oli voidellut Israelin

kuninkaaksi, oli kadottanut uskon elävään Jumalaan, ja nyt hänen täytyi

turvautua semmoiseen keinoon, jonka Jumala nimenomaan oli kieltänyt,

nimittäin kuolleitten hengiltä kysymiseen. "Ei yhtäkään pidä sinun

seastasi löytymän, joka poikansa eli tyttärensä käyttää tulen lävitse,

eli joka on ennustaja, päivän valitsija, eli tietäjä, eli velho, eli

lumooja, eli noita, eli merkkein tulkitsija, eli joka jotakin

kuolleilta kysyy", oli Herra sanonut (5 Moos. 18:10, 11). Mutta kun

Saul oli hyljännyt Herran Jumalan tahdon ja neuvon, ja Herran Henki oli

luopunut hänestä, horjui hänen sydämmensä sinne ja tänne, ja hän haki

epätoivossa jotakin muuta tukea, mutta ei löytänyt.

Nimi _Nain_ sitä vastoin johtaa mieleemme erään uuden testamentin

suloisimmista kertomuksista, jossa ajatus kernaasti viivähtää.

Evankelista Luukkas on säilyttänyt meille sen kertomuksen

evankeliuminsa 7 luv. Herra Jesus oli opetuslapsineen matkalla

Kapernaum'ista, hän kulki siis pohjoisesta etelään päin. Koska hän

Nain'in kaupungin porttia lähestyi, kannettiin sieltä hautapaarilla

nuorta miestä, joka oli äitinsä ainoa poika, ja äiti oli leski. Paaria

seurasi sureva leski ja suuri joukko kansaa, joka, saattamalla

kuollutta hautaan, osotti myötätuntoisuuttaan. Kaikki itkivät,

nyyhkivät ja valittivat, kuten on tapana siinä maassa, silloin kun

kuollutta kannetaan viimeiseen leposijaan. Ruumissaaton lähtiessä

kaupungin portista tulee sitä vastaan miesjoukko, jonka etupäässä

kulkee henkilö, joka sanojensa ja voimallisten töittensä takia jo on

tullut laajalta kuuluksi. Tässä miehessä asuu elämä, ja hän voipi

paljaalla sanalla, joka lähtee hänen suustaan, hallita kuolemaa. Hänen

käskystään seisahtuu ruumissaatto. Hän puhuttelee ensiksi erinomaisen

ystävällisesti ja lempeästi murheellista, huolen painamaa äitiä,

sanoen: "Elä itke", ja sitte virkkaa hän kuolleelle nuorukaiselle:

"Nuorukainen, minä sanon sinulle, nouse ylös!" Kuollut nouseekin ja

rupee puhumaan. Ja tuo henkilö antaa hänet äidille. "Pelko tuli

kaikille ja he kunnioittivat Jumalaa, sanoen: suuri profeetta on

noussut meidän sekaamme ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä

sanoma kuului hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen likimaakunnan

ympäri."

Mutta palatkaamme taasen Tabor'ille katselemaan maisemia.

Etäällä kaakossa näkyy Gilead'in vuori sekä Gilboan selänne toisella

puolella Jordania, joka suikerrellen kuin käärme rientää Kuollutta

merta kohti. Pohjoisessa nähdään osa Genezaretin merta ja vielä

tuonnempana suuren Hermonin hopealle välähtelevä lumikukkula. Ja vielä

kauvempana haamottaa ihanan Libanonin uhkea vuorijono. Tuskin missään

koko pyhässä maassa näkee ihanampia näkyaloja, kuin tältä vuorelta; ne

ovat niin suuremmoisia ja laajoja, että eräs tanskalainen taiteilija,

joka oli ollut siellä vähää ennen meitä, ei ollut sanonut saattavansa

maalata mitään, koska kaikki, mitä hän näki, oli niin hurmaavaa, ett'ei

hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään määrättyyn kohtaan, jonka

hän olisi saattanut ottaa lähtökohdaksi kuvatessaan maiseman kankaalle.

Vielä hämärän tullessa seisoimme vanhan luostarikirkon raunioilla,

vaikka ilma, vielä auringon laskettuakin, oli tuskastuttavan lämmin

tuon kuuman sirokkotuulen vaikutuksesta, jota yhä vielä kesti. Koko

ajan olimme kuin hikikylvyssä. Emme siis saaneetkaan vuorella nauttia

toivomaamme viileyttä.

Olihan aivan luonnollista, että Taborilla oleskellessamme muistui

elävästi mieleemme kertomus Kristuksen kirkastamisesta (Mat. 17, Mark.

9 ja Luuk. 9), jonka erään, ainakin kolmannelta vuosisadalta johtuvan,

muinaistarun mukaan luullaan tapahtuneen täällä. Ei ollenkaan

kummastuta sitä, joka kerran on käynyt tällä vuorella, että taru juuri

sinne sovittaa tuon ihmeellisen tapahtuman, jolloin Kristuksen jumaluus

tunki läpi ruumiillisen, inhimillisen verhonsa, Mooses ja Elia

ilmestyivät ja puhuivat Jesuksen kanssa, ja opetuslapset kuulivat äänen

taivaasta. Itse paikka on erittäin sopiva siihen. Ajatuksissa voipi

aivan asettautua heidän tilaansa silloin, kun innokas, tulevan elämän

voimalla täytetty Pietari huudahtaa: "Herra! Meidän on tässä hyvä olla;

jos tahdot, niin me teemme tähän kolme majaa: sinulle yhden,

Moosekselle yhden ja Elialle yhden." Tuskin tarvinnee huomauttaakaan,

että tähän muinaistaruun ei ole historiallista perustusta. Se on vaan

varmaa, että kirkastaminen tapahtui korkealla vuorella. Paljon on

väitetty sitä vastaan, että kirkastusvuori olisi ollut Tabor, ja

erittäinkin sen nojalla, että Tabor Jesuksen aikaan luultavasti oli

tiheästi asuttu eikä siis lainkaan yksinäinen paikka, jommoista

tilaisuus sellainen, kuin kirkastaminen, ehdottomasti vaatii. Miten

tämän asian laita oikeastaan lienee, siitä väitelkööt tiedemiehet. Sen

verta lausuttakoon vaan, että mainittuun muinaistaruun myös on syitä;

luopihan se sitä paitse kauniin valon vuorelle.

Vasta hämärtäessä palasimme retkeltämme luostarirakennukseen, jossa

iltanen jo odotti. Kun juuri olimme aikeissa käydä ruo'alle, tuli kolme

katoolilaista pappia, synnyltään ranskalaisia, jotka olivat matkalla

Damaskuksesta Jerusalemiin ja tietysti toivoivat saavansa yösijaa

luostarissa.

He olivat keski-ikäistä, iloista väkeä, ja keskustelu illallispöydässä

meidän kanssamme näytti heitä miellyttävän. Kieli teki kumminkin

haittaa, sillä he puhuivat ainoastaan ranskaa, eikä kumpikaan meistä

ollut niin perehtynyt siihen kieleen, että puhelu oli sujunut

vaikeudetta. Oppaamme, joka näytti osaavan aivan helposti vaikka mitä

kieltä, esitteli meidät oikeauskoisiksi katoolilaisiksi, ja se meitä

kovasti harmitti. Ja katoolilaisiksi hän luultavasti sanoi meitä joka

kerta, kun vierailimme katoolilaisessa luostarissa. Illallispöydässä

kilistelivät papit useita kertoja kanssamme ja toivottivat onnea

matkalle. He pitivät meitä rakkaina uskolaisinaan kaukaisesta maasta,

ja siihen luuloon he jäivät, kun erosimme toisistamme ijäksi päiväksi.

Kun tuli puhe Damaskuksesta, jonne meillä oli matka, kertoivat he

kamalan ja suurta tuomiota herättäneen tapauksen sattuneen siellä

päivää ennen heidän lähtöään: juutalaiset muka olivat uskonvimmassa

murhanneet kristityn lapsen. Me emme kumminkaan Damaskukseen tultuamme

kuulleet mitään tuosta hälinätä herättäneestä tapauksesta. --

Heitettyämme jäähyväiset kättä lyöden ja toivottaen toisillemme Jumalan

siunausta menimme levolle kokoomaan uusia voimia kestääksemme seuraavan

päivän vaivat.

Mutta minulle kävi yö rasittavaksi, vaikka vuode oli mitä parhaimpia

koko matkalla. Jo illallispöydässä olin huomannut, ett'en voinut oikein

hyvin, ja levolle mentyä sain kärsiä kovia tuskia. Ne olivat tuon

Palestiinan ilman-alassa tavallisen kuumetaudin oireita, joka tähän

vuoden aikaan on hyvin vaarallinen. Monta kertaa yön kuluessa, kun

kuvat karkoittivat unen silmistäni, tuli pelottavia ajatuksia mieleeni.

"Entäpä, jos sairastuisin, niin että minun täytyisi jättää matkani

kesken! Entäpä, jos kuolisin täällä vierasten joukossa kaukana

omaisistani ja kotimaasta!" Kun sellainen ajatus tunkee sydämmeen,

tuottaa se tuskaa. Vaan Jumala on semmoisinakin hetkinä vahva turva;

Hän ja yksin Hän voipi tuottaa lepoa levottomuudessa. "Koska minä

Herraa etsin, kuuli Hän minun rukoukseni ja pelasti minut kaikista

vavistuksistani. Joka raadollinen huusi, kuuli Herra häntä ja autti

hänet kaikista tuskistansa. Herran enkeli piirittää niitä, jotka häntä

pelkäävät, ja pelastaa heitä." (Ps. 34:5, 7, 8). Nämä tuon

kuninkaallisen runoilijan sanat hädän aikana olivat minun lohdutukseni

yön pitkinä hetkinä, kun taudin tuskat runtelivat ruumistani. Herra on

aivan lähellä hädässä, sillä hän sanoo: "Että hän minua halasi, niin

minä hänet päästän; hän tuntee nimeni, sen tähden minä varjelen häntä.

Hän avuksi-huutaa minua, sen tähden minä kuulen häntä; hänen tykönänsä

olen minä tuskassa; siitä minä hänet tempaan pois ja saatan hänet

kunniaan." (Ps. 91:14, 15). Nämä sanat toteutuvat aina, lieneepä

ihminen sitte missä paikassa ja missä tilassa tahansa. Luottamus

lupaukseen ei koskaan joudu häpeään. Herra rauhoitti minunkin

levottoman mieleni, josta Hänelle olkoon kiitos ja ylistys

ijankaikkisesti! Ijankaikkisuuden rauha laskihe minun sydämmeeni, niin

että uskon varmuudella saatoin sanoa: "Jos minä elän, niin minä

Herralle elän; jos minä kuolen, niin minä Herralle kuolen; jos minä

elän eli kuolen, niin minä olen Herran oma." Vähitellen lievenivät

ruumiinkin tuskat ja aamupuoleen sain hetkisen lepoa, ennen kuin vielä

oli aika nousta.

Jo kello 5 maanantai-aamuna, Toukokuun 5 p:nä, täytyi meidän lähteä

Tabor'ilta, sillä meillä oli vähintään viiden tunnin taival edessämme,

ja se oli kuljettava ennen päivän kuuminta aikaa. Matkamme päämäärä oli

Tiberias Genezaret'in järven rannalla. Samaa jyrkkää vaivalloista ja

kivistä tietä, jota päivää ennen olimme kivunneet ylös, oli nyt mentävä

alas. Oli aivan mahdotonta, ainakin meidän tottumattomien, ratsastaen

kulkea alas päin tätä tietä. Meidän täytyi sen tähden mennä jalkasin ja

taluttaa hevosiamme, joiden oli ratsastajattakin vaikea päästä eteen

päin äkkijyrkillä penkereillä, kivien keskellä ja liukkailla

kallioilla. Nämä hevoset ovat erittäin tottuneet ja mieluiset kulkemaan

ylös päin korkeimpiakin rinteitä, mutta alas päin meneminen näytti

olevan paljon vaikeampaa. Kesti viisikymmentä minuuttia, ennen kuin

taas olimme vuoren juurella. Viileässä aamu-ilmassa oli tämä

laskeuminen hyvin hauskaa, ja ajatukseni veivät minut kauvas entisille

ajoille, jolloin Jesus ja hänen kolme opetuslastaan kirkastuksen

jälkeen laskeusivat tätä samaa vuoren rinnettä puhellen siitä, mitä

ylhäällä oli tapahtunut.

Tie, joka kulki luoteiseen suuntaan, kävi sitten vähä paremmaksi. Jos

loi silmänsä vaikka mihin paikkaan tien läheisyydessä, näki viljavia

vainioita ja hedelmällisiä seutuja. Taivaltaminen oli kovin virkistävää

aamuviileyden kestäessä. Maisematkin olivat miellyttäviä; _Galilean

ylänkö_ kukkuloineen laaksoineen oli edessämme. Tuskin tarvinnee

huomauttaakaan, että monessa suhteessa on nyt toisin, kuin siihen

aikaan, jolloin Jesus opetuslapsineen vaelsi kylästä kylään, paikasta

paikkaan tehden hyvää ja saarnaten evankeliumia. Historioitsija Josefus

kertoo Galileassa olleen Jesuksen aikoina 204 pientä kaupunkia ja

kylää. Viljelys oli silloin varmaankin hyvällä kannalla, kun niin

vähäinen ala saattoi elättää kymmeniä tuhansia ihmisiä. Nyt on maa

harvaan asuttua ja suureksi osaksi viljelemätöntä. Niin on kaikki

muuttunut; kirous painaa Galilean ketoja, vuorten jyrkänteitä ja

laaksoja, kirous, joka odottaa kerran tulevansa poistetuksi. Mutta

milloin, sen Herra yksin tietää.

Kuta enemmän aika kului, sitä tuskastuttavammaksi kävi helle;

"sirokko"-tuulen kuumat löyhäykset tuntuivat taas. Matkalla tapasimme

suuren matkueen pyhiinvaeltajia, Englannin ylhäistöön kuuluvia herroja

ja naisia, nuoria ja vanhoja, noin 70 henkeä, jotka palasivat

Tiberiaksesta. Semmoisessa karavaanissa matkustaminen on kyllä hauskaa,

sillä silloin ei tarvitse peljätä beduiinein käyvän kimppuun, ja on

seuraakin, jos aika käypi pitkäksi; mutta onpa siinä hankaluuksiakin,

kun ei saa olla täydelleen vapaana, ja matkustaessakin on pakko ainakin

johonkin määrin noudattaa seuraelämän sievätapaisuutta. Seurueessa

näkyi olevan vanhojakin ihmisiä, ja, välttääkseen ratsastamisen

vaikeuksia ja auringon kuumuutta, antoivat nämä kuljettaa itseään

jonkinmoisissa, kahden hevosen väliin asetettujen salkojen

kannattamissa kuomituoleissa, joissa saattoivat istua mukavasti. Mutta

heiluminen täten taivaltaessa näytti olevan erittäin tuskastuttavaa.

Jo ennakolta olin kuullut ja lukenut, että Tiberiaksen järven luona on

aina hyvin lämmin. Tämän saimme kohta huomatakin. Vihdoin olimme

päässeet viimeiselle kukkulalle, joka jyrkkänä ja puuttomana kohoaa

järven lounaispuolella. Kello oli jo puoli yksitoista edellä

puolenpäivän; olimme siis ratsastaneet puolikuudetta tuntia

levähtämättä. Silloin tällöin olimme matkallamme kunnasten välitse

nähneet vilahduksen järvestä; mutta nyt koko sen laaja pinta ja ihana

ympäristö aukeni eteemme. Se ei enää ollut mitään kangastusta, vaan

täyttä todellisuutta. Heti kun huomasimme järven edessämme, tervehdimme

sitä oikein hattuja nostamalla. Ensi kertaa katsoessa näytti se

lumoavan kauniilta, vaikk'en minä, väsynyt kun olin, jaksanut siitä

paljon nauttia. Sellaisina hetkinä, kun on jotakin suurta ja ihanaa

mieltä ylentämässä, tuntuu kumminkin ikään kuin ruumiin väsymyskin

hälvenisi. Miten usein olinkaan pyhässä raamatussa lukenut tästä

järvestä, tästä merestä, kuten sitä myös kutsutaan, miten usein

olinkaan koettanut kuvitella sitä mielessäni! Ja nyt oli todella

edessäni tuo sama meri, jonka rannoilla Jesus niin monesti oli

vaeltanut, saarnannut, tehnyt ihmeitä, jonka pinnalla Hän oli

purjehtinut rannalta toiselle, jonka veden päällä Hän oli kävellytkin,

kuten kuivalla tantereella, jonka rantamailta useimmat hänen

opetuslapsistaan olivat kotoisin; tällä järvellä he olivat

kalastelleet, täällä he olivat viettäneet surun ja ilon päiviä. Kaikki

nuo ihmeelliset tapaukset ikään kuin valtasivat sydämmeni, ne

ilmaantuivat elävinä mieleeni, kun silmäilin avaraa, tällä kertaa

rasvatyyntä vedenpintaa. Pitkän aikaa viivyimme kukkulalla katsellen

järveä, jotta sen kuva painuisi syvälle mieleemme.

V.

Tiberiaksesta Damaskukseen.

Olo jyrkällä rinteellä auringonhelteessä kävi kumminkin yhä

tukalammaksi. Meidän täytyi siis jättää katselupaikkamme ja koettaa

päästä pieneen Tiberiaksen kaupunkiin, joka sijaitsee vuoren juurella

järven länsirannalla. Kuudensadan jalan korkeudelta oli meidän

laskeuminen pitkin jyrkkää vuoren rinnettä, jossa oli mahdotonta

ratsastaa. Täytyi taas kulkea jalkasin ja taluttaa hevosia. Käveleminen

oli hyvin rasittavaa, kauhean kuuma kun oli, ja vei väsyneeltä

matkamieheltä viimeisetkin voimat. Matka, jota luulimme aivan lyhyeksi,

ei tahtonut ikinä loppua. Hiki valui virtanaan koko ruumiista, eikä

ainoakaan viileä tuulenpuuska keskeyttänyt kuumuutta. Rupesi niin

hirveästi janottamaan, jotta suu kuivi ja kieli tarttui kitalakeen. Kun

joskus vieno tuulahdus tuli, oli se kuuma ja lisäsi vaan väsymystä ja

hikilöylyä. Ainakin puoli tuntia kesti laskeutuminen, ennen kuin tuli

tuo ikävöity hetki, jolloin luostarin portin edessä saimme jättää

hevoset mukarin haltuun. Mutta vielä siinäkin täytyi meidän odottaa

muutamia minuuttia, ennen kuin luostariveljet suvaitsivat avata portin

ja sallia meidän astua luostarin pyhälle alueelle. Selvään näkyi,

ett'emme olleet erittäin tervetulleita tähän majataloon; sen asukkaat

olivat, näet, edellisinä päivinä jo kyllästyneet vieraisiin. Oppaalla

oli tosin suosituskirje Jerusalemin piispalta; mutta ei sekään tahtonut

auttaa. Kun vihdoinkin oli päättynyt neuvottelu, joka meistä tuntui

jotenkin pitkältä, ja jonka kestäessä seisoimme portin ulkopuolella

auringon paahteessa kiihkeästi odotellen ratkaisua, avattiin portti

ja meidän sallittiin käydä pyhitettyjen muurien sisälle. Pieni

yksi-ikkunainen vierashuone annettiin käytettäväksemme; siellä oli

kaksi vuodetta valmiina suomaan perin väsyneille ruumiillemme

leposijan. Luostari on aivan järven rannalla, jotta sen useimmista

ikkunoista on mitä kauniimpia näköaloja Genezaret'in järvelle ja sen

ympäristölle päin. Niin väsyksissä, kuin olimme, ei mieli tehnyt

näköaloja katselemaan. Legoa, sitä me enin halusimme; mutta siihen ei

vielä ollut aikaa, sillä luostarisääntöjen määräämä puolistunti, kello

12, oli käsissä. Meidän täytyi noudattaa sääntöä ja seurata

sanantuojaa, joka vei meidät pieneen, hyvin yksinkertaisesti

sisustettuun ruokasaliin, jossa nuori munkki, luultavasti vastatullut

alokas, tarjoeli meille ruokaa eräällä pöydällä, joka ei edes ollut

liinalla katettu. Vähäväkistä oli ruokakin: jokaiselle, siihen opaskin

luettuna, annettiin lautasellinen jonkummoista veteen keitettyä

mannasuurimovelliä ja pieni annos lihan, perunoiden y.m. sekoitusta

sekä jälkiruo'aksi muutamia rusinoita. Onneksi tunsimme enemmän

väsymystä kuin nälkää ja saatoimme sen tähden aivan hyvin tyytyä

laitoksiin. Kaikesta näkyi, ett'ei täällä ollut odotettavissa sellaista

vieraanvaraisuutta, jommoisella luostarimajataloissa tavallisesti

kohdellaan matkustajia. Tässä luostarissa ei ole kuin kolme munkkia, ja

heillä on tietysti kova työ kaikkien pyhiinvaeltajien majoittamisessa,

jotka joka vuosi, etenkin suurten juhlain aikana, käyvät koettelemassa

heidän vieraanvaraisuuttaan. Ei sen tähden sovi kummastella, että

heistä joskus tuntuu rasittavalta tuo alituinen palveleminen, josta ei

heille itselleen tule mitään korvausta, vaan päin vastoin monesti

saavat kokea matkustajain tyytymättömyyttä, kun ei kaikki ole

niiden mieleistä. Paitsi vierasten palvelemista on näiden

munkkien toimitettava vielä joka päivä hartauden harjotuksia:

jumalanpalveluksia, rukouksia määräajoilla, j.n.e., jotka alkavat jo

varhain aamulla ja jatkuvat myöhään iltaan. Ei munkkiparalle suoda

paljon lepoa. Mutta onhan hänellä jotakin suurta odotettavissa; joka

työn ja joka harjotuksen pitää hän ansiotyönä, jonka Jumala on kerran

palkitseva. Ainoastaan tämän palkinnon toivo sen tehnee, ettei hänen

mielensä ajan pitkään masennu ankarimmissa ja halvimmissakaan töissä.

Levättyämme hyvänlaisilla vuoteilla läksimme k:lo neljän aikaan n.k.

_Kuumille lähteille_; oli aikomuksemme niiden läheisyydessä kylpeä

meressä, joka meistä tuntui kovasti houkuttelevalta. Tätä retkeä varten

hankimme veneen ja soutumiehiä. Lähteet ovat noin tunnin matkan päässä

kaupungista, jonka järveltä käsin voipi nähdä koko laajuudessaan. Se on

nimittäin rakennettu pitkin rannikkoa, sillä meren ja vuoren välillä on

vaan kapea maakaistale. Kaupungissa, joka on hyvin vanha, ja jonka nimi

Arabian kielellä on _Tabarije_, on vaan noin 3,000 asukasta, joista

enemmän kuin puolet on juutalaisia. Maan puolelta sitä ympäröivät

peräti rappeutuneet muurit, ja järven puolelta luulisi näkevänsä kasan

savihökkelejä ja raunioita. Löytyy kumminkin siellä täällä muutamia

parempia rakennuksia, jotka luultavasti ovat myöhäisemmältä ajalta.

Kaupunki näyttää olevan kauniilla paikalla, etenkin järven puolelta

katsellessa; mutta sen sisällä on kolkkoa ja likaista, kuten useimmissa

itämaiden kaupungeissa. Sitä paitsi on seutu kuulu kuumuudestaan ja

kuumetaudista, joka siellä usein raivoaa ja kaataa paljon sekä maan

asukkaita että matkustavaisia. Vuonna 1837 hävitti kaupunkia

maanjäristys, jonka tuhotöistä vielä nähdään jälkiä. Rabbiinit

väittävät tämän kaupungin sijaitsevan samalla paikalla, kuin vanha

_Rakkat_, joka Jos 19:35 mukaan oli kaupunki Naftalin sukukunnan

alueella, ja mitä paikkaan tulee, niin se siihen kyllä soveltuisi,

sillä Rakkat merkitsee "kapea." Sitten kun Herodes Antipas, Johannes

Kastajan murhaaja, oli rakennuttanut sen uudelleen melkein

kreikkalais-roomalaisen kaupungin malliin, sai se nimensä keisari

Tiberiuksesta. Kaupunki oli linnoitettu, kuten muurit selvästi

osottavat, mutta antautui kumminkin vapaatahtoisesti Vespasianukselle.

Jerusalemin hävityksen jälkeen oli se juutalaisuuden pesäpaikka.

_Sepforis_ muutatti hengellisen oikeuston (synedrion'in) sinne ja

juutalainen tiedekin kukoisti siellä. Tieteellisen työn hedelmiä oli

_Talmud_, joka neljännellä vuosisadalla j.Kr. tehtiin ja koottiin juuri

Tiberiaksessa. Jo viidennellä vuosisadalla oli siellä kristitty piispa,

ja ristiretkeilijät, joiden hallussa kaupunki oli Hattin'in tappeluun

(vuonna 1187) saakka, asettivat sinne piispan-istuimen uudestaan. --

"Kuumat lähteet" (Hammam Tabarije) ja niiden merkitys ovat vanhastaan

tunnetut. Paikkaa, missä sijaitsevat, kutsuttiin Herodeksen aikana

Emmaukseksi [Josefuksen Juut. Sota IV, 1, 3.] Jo muinaisina aikoina

kävi näillä lähteillä sairaita läheltä ja kaukaa. Niiden veden

kiitetään hyvin parantavan, varsinkin luuvaloa. Kylpylaitos on hyvin

yksinkertainen. Ibrahim-pasha rakennutti uuden kylpyhuoneen vuonna

1833. Vanha kylpyhuonekin vähän etelämpänä on vielä jäljellä.

Järvi kuohuili vähän, jonka vuoksi purtemme, kahden beduiinin

soutamana, sai hiukan kiikkua matkalla. Vaaratta pääsimme toki tuohon

toivottuun rantaan, jossa lähteiden lämmin, höyryävä vesi juoksee

järveen. Vähän matkan päässä valkamasta, kylpyhuoneen alapuolella,

päätimme uida. Hiekka-rannalla, jossa oli pientä kiveä hiekan seassa,

oli hyvin sopiva uimapaikka. Tummansininen vesi ei ollut kylmää, noin

24 ast. C. Mielihyvissämme heittäydyimme kirkkaille laineille ja

viivyimme kauan vedessä; olipa oikein ikävää nousta sieltä, sillä uinti

virkisti sanomattomasti päivän paahtamaa ruumistamme. Maan asukkaat

näyttivät täällä enemmän koin munalla välittävän puhtaudesta; he

seisoivat rannalla kymmenkunta henkeä parvessa ja aikoivat hekin käydä

uimassa ihanalla iltahetkellä. Uteliaina seurasivat he koko ajan

liikkeitämme ja toimiamme. Auringon lasku palatessamme retkeltämme k:lo

1/2 7 aikaan oli ihmeen kaunis. Taivaan loistavat värit heijastivat nyt

jo aivan tyynessä vedessä, ja laskeuvan auringon säteet loivat lumoavaa

valoa järven ympärillä oleville vuorille. Jo ensimmäiset tunnit tämän

järven partaalla olivat olleet suloisia ja jättivät mieleen muistoja

mitä ihanimpia.

Ennen maata menemistä täytyi meidän päättää, jäämmekö seuraavaksi

päiväksi Tiberiakseen, vai jatkammeko matkaa aamulla pohjoiseen päin.

Helle ja sen seuralainen, kuumetauti, kyllä kammottivat; mutta tämän

järven tienoo tarjosi niin paljon viehättävää, ja me olimme sitä niin

vähän nähneet, ett'emme vielä raskineet lähteä. Illallispöydässä

päätimmekin jäädä tänne koko seuraavaksi päiväksi, sitten kun tarkkaan

laskettuamme huomasimme meillä olevan vielä kyllä aikaa; sovimme siis

soutumiesten kanssa, että he veneineen koko seuraavan päivän

kuljettelisivat meitä 20 frankin maksusta. Tämä päätös oli suloinen

sanoma "mukarille", tuolle vanhalle, kunnon Hamedille, joka ei

tietänyt, miten osottaa kiitollisuuttaan. Saihan hän täten odottamatta

tilaisuuden koko päivän nauttia vapautta, jonka hän parhaasta päästä

käytti nukkumiseen. Hän oli muhammettilais-uskovainen eikä siis nyt

"ramadanin" kestäessä saanut syödä, juoda eikä tupakoida paitsi yöllä.

Päivät päästään tuo ukko oli kanssamme matkoilla ja yönsä täytyi hänen

käyttää syömiseen, tupakoimiseen ja hevosten vartioimiseen.

Lepäämisaikaa ei hänellä siis matkustettaessa ollut päivällä eikä

yöllä. Eipä siis kumma, että hän, kun kuuli meidän jäävän Tiberiakseen

koko päiväksi, ihastui niin, että, vaikka olikin vanha ja väsynyt,

hyppeli ilosta ja lauleli riemulauluja.

Seuraavana aamuna k:lo 1/2 8 oli vene sekä kahdeksan nuorta, reipasta,

iloluontoista beduiini-soutajaa rannalla luostarin ääressä odottamassa

tuloamme. Suurustettuamme pikimmältään, läksimme tästä kaupungista,

jossa ei Vapahtaja koskaan käynyt, vaikka monesti purjehti järvellä,

jonka rannalla se sijaitsee. [Koska kaupunki oli rakennettu vanhalle

hautausmaalle, ei oikea juutalainen voinut astua sen alueelle tulematta

Mooseksen lain mukaan saastaiseksi. Josefus sanoo nimenomaan, että

jokainen juutalainen, joka siellä asui, tuli saastutetuksi niiden

monien hautojen tähden, joita kaupunkia perustettaessa oli täytynyt

raivata pois (vert. 4 Moos. 19:11.). Luultavaa on, ettei Kristus

koskaan astunut sen muurien sisälle; mutta hänen sanankuulijainsa

joukossa oli tietysti myös Tiberiaksen asukkaitakin (vert. Joh. 6:23.)]

Halusimme hartaasti nähdä ja tarkemmin oppia tuntemaan itse Tiberiaksen

merta ja niitä ikimuistettavia paikkoja, joissa kallis Vapahtajamme oli

oleskelut suurimman osan vaikutus-ajastaan, tehnyt suuria ihmetöitä ja

puhunut syvämielisiä sanoja Jumalan valtakunnan salaisuuksista.

Aikainen aamuhetki oli ihmeellisen kaunis; pilvetönnä ja läpikuultavana

kaaretteli kirkas taivas yli meren sinervän selän. "Sirokko" joka oli

alkanut jo Nazaret'issa ollessamme, vaikutti kumminkin, että ilma ei

ollut niin raitis, kuin kernaasti olisimme suoneet. Mutta kaikessa

tapauksessa oli olo merellä mieluista. Ystäväni R., joka jo yöllä oli

tuntenut pahoinvointia ja kuumetta, ei alussa voinut paljon nauttia

ympäristön ihanuudesta. Minuun, joka Taborilla kohdanneesta

taudinpuuskasta parattuani olin aivan terve, teki kaikki, mitä näin,

suloisen vaikutuksen. Toivoen järvi-ilman, joka kumminkin oli edes

vähän viileämpää, virkistävän ystävä R:iakin, kiiruhdimme rannasta.

Matkamme ensimmäinen päämäärä oli järven pohjoisella rannalla, likellä

Jordanin laskupaikkaa oleva _Tell Hum_ eli muinaisen Kapernaum'in

rauniot. Matka sinne kesti vähän päälle kahden tunnin veneen hiljaa

soluessa eteen päin tyynellä vedenpinnalla. Tiemme vei meidät päästä

päähän tämän järven, joka ympäristöineen kerran oli ollut Vapahtajamme

maallisen toiminnan pääpaikkana, ja jonka rantamailta useimmat hänen

apostoleistaan olivat kotosin.

Tästä järvestä puhutaan jo vanhan testamentin kirjoissa (4 Moos. 34:11;

5 Moos. 3:17; Jos. 11:2; 12:3; 13:27, y.m.m. paikassa); mutta joka

paikassa vaan rajana eri sukukuntain välillä. Vasta uuden testamentin

aikana sai se Jesuksen ja hänen apostoleinsa kantta suuren

merkityksensä. Evankeliumeissa se mainitaan kolmella eri nimellä.

Luukkas kutsuu sitä "Genezaretin mereksi" (Luuk. 5:1), Matteus, Markus

ja Johannes "Galilean mereksi" (Mat. 4:18; 15:29; Mark. 7:31; Joh. 6:1)

ja Johannes "Tiberiaksen merekfi" (Joh. 6:1; 21:1.) Suuruuteen nähden

se ei ansaitse meren nimeä, sillä sen pituus on vaan 21 kilometriä,

suurin leveys 12 kilometriä ja sen pinta-ala 170,7 neliökilometriä.

Sitä ympäröi lännessä Naftal'in ja Sebulon'in sukukuntain alueet

(Mat. 4:13) ja idässä Gad'in. Itä- ja länsipuolilla tätä

soikeamuotoista järveä, joka on lähes 200 metriä (noin 650 jalkaa)

alempana Välimeren pintaa, on kauniita kukkuloita ja vuoria, toisilla

puolilla enimmästi tasankoa. Ympäröivistä vuorista mainittakoon

_Hattin_, jota luullaan siksi paikaksi, missä Jesus piti tunnetun

vuorisaarnansa, joka löytyy Mat. 5, 6, 7 luvussa. Se tasanko, jonka

evankeelisesta historiasta tunnemme nimellä "Genezaret'in maa"

(Mat. 14:34; Mark. 6:53), on järven länsipuolella. Tämä tasanko on 1/2

penink. (= 5 1/8 kilom.) pitkä ja 1/6 penink. (= 1 3/4 kilom.) leveä,

siis ei aivan vähäpätöinen. -- Järven oma asema suojaa sitä myrskyiltä,

mutta se on altisna äkkiarvaamattomille vihureille ja tuulenpuuskille,

jotka tulevat läheisistä vuorenrotkoista. Sen vesi on kirkkaan

sinertävää, suolatointa, kylmäkkää ja terveellistä. Kautta järven

huomaa pohjoisesta etelään päin kulkevan vuon, jonka Jordan-virta tekee

matkallaan _Meroe_-järvestä Kuolleeseen mereen. Kun vedenpinta on tyyni,

saattaa nyt, kuten Kristuksen ja apostolein aikanakin, nähdä suuria

kalaparvia. Tavattoman paljon tässä järvessä löytyykin kaloja, sen

saimme huomata, kun sittemmin beduiinien kanssa lähdimme pienelle

kalastusretkelle, josta edempänä kerron enemmän.

Ensimmäisinä kevätkuukausina, rantojen ja vuorten kaltaiden vielä

ollessa viheriänä, ennen kuin auringon polttavat säteet vielä ovat

ehtineet kuivata kaikki, näyttää koko järvi ympäristöineen erinomaisen

ihanalta. Rannoilla kasvaa ihmeen ihania kukkasia, joita nimitetään

"Tiberiaksen ruusuiksi." Niitä on niin taajassa, että, kun

kukkimis-aikana järvellä soutelee, koko ranta näyttää kauniilta

kukkaistarhalta. Nämä ruusut ovat samaa lajia, kuin meidän

"oleander"-niminen huonekasvimme, jonka heleänpunaisia, tuoksuvia

kukkasia me kaikki jo lapsuudesta asti varmaankin olemme ihailleet.

Todella viehättävää on katsella semmoista maisemaa, varsinkin kun ilma

on kirkas ja tummansininen taivas luo kuvansa veden kalvoon. Mutta

kumminkin käypi apeaksi mieli muistellessa kuinka runsaasti tämän

järven rannikoilla oli suuria, komeita kyliä ja kaupunkeja Jesuksen

aikoina. Ne ovat nyt melkein kaikki hävitetyt; monesta ei näy enää edes

raunioitakaan. Ajatellessa tuota muinais-aikaa sellaisena, kuin sen

evankelistat ja historioitsijat kuvaavat, tuntee ehdottomasti

vavistuksen sydämmessään, sillä kaikessa tässä hävityksessä näkyy

selvään Jumalan vanhurskauden tuomio. Miten tenhoisan kaunis lienee

tämä järvi ympäristöineen, vuorineen, laaksoineen, kylineen ja

kaupunkeineen Kristuksen aikana ollutkaan! Olivathan nuo nykyään autiot

ja metsistyneet alat silloin kauttaaltaan viljeltyjä. Historioitsija

Josefus, joka, hurmaantuneena tämän "laaksomaan" kauneudesta, kuvailee

sen veden suloutta, sen ilman-alan herttaisuutta, sen palmujen,

rypäleiden, viikunoiden, mantelien ja muiden hedelmäin hyvyyttä sekä

sen ihmeellisiä lämpimiä lähteitä, sanoo, että vuoden-ajat näyttävät

ikään kuin kilpailevan kunniasta saada olla tämän tienoon haltiana, ja

että luonto näyttää koonneen kaikki voimansa tehdäkseen tästä

vähäisestä maailman kolkasta kalleimman helmen.

Koska seutu kuului Naftal'in sukukunnalle, kävi tässä, Talmud'in

kirjoittajain mielestä, toteen Mooseksen sanat, että Naftal "täytetään

Herran siunauksella" (5 Moos. 33:23), ja näillä oli myös sananlasku,

joka oli tosi syvällisemmässä merkityksessä, kuin he itse

aavistivatkaan, ja joka kuului näin "Jumala on luonut seitsemän järveä

Kanaan'in maahan, mutta yhden -- Genzaret'in järven -- on hän valinnut

itsellensä."

Mutta ei ainoastaan kauniin luontonsa, vaan myöskin sopivan asemansa

sekä lukuisan ja vireän väestönsä takia oli tämä seutu varsin sopiva

hänen toimintakentäkseen, jota tarkoittaen profeetta Jesaia oli

ennustanut, että "Sebulon'in maa ja Naftal'in maa, sillä puolella

Jordanin, pakanain Galileaa" oli näkevä "suuren valkeuden", ja niille,

"jotka asuivat kuoleman varjon maassa", oli se kirkkaasti paistava

(Jes. 9:1; vert. Mat. 4:15, 16). Monen maan kansalaisia oleskeli tai

matkusteli tällä tienoolla, sillä sen läpi kuljettiin meren rannikolle.

"Kaupungit", sanoo Josefus, "ovat täällä hyvin lähekkäin ja lukuisat

kylät ovat maan viljavuuden vuoksi niin väkirikkaita, ettei

pienimmässäkään ole vähemmän kuin 15,000 asukasta." Hän lisää, että

Galilean asukkaat ovat toimeliasta, ahkeraa ja sotaisaa, jo lapsuudesta

asti urotöihin harjaantunutta kansaa, joka on viljelylle voittanut

jok'ainoan tynnyrinalan ihanaa, vaivoja runsaasti palkitsevaa maataan.

Kokonaista neljä valtatietä yhtyi Genezaret'in järven rannistoilla.

Yksi vei Jordan'in laakson länsipuoliseen osaan; toinen, joka

Genezaret'in järven eteläpuolelle rakennettua siltaa myöden johti

Jordan'in yli, kulki Berean kautta sille paikalle lähellä Jerikoa,

jossa tavallisesti kahlattiin Jordan'in poikki; kolmas meni Galilean

virkeän ja kukoistavan pääkaupungin, Soforiksen, kautta Välimeren

rannalle, Akon kuuluisaan satamakaupunkiin; neljättä myöden pääsi

Nazaret'in kautta ja Esdrelon'in (Jesreel'in) tasangon poikki Samariaan

ja Jerusalem'iin. Genezaret'in alueen kautta kulkivat suuret karavaanit

matkoillaan Egyptistä Damaskukseen. Kristuksen aikana oli Genezaret'in

seutu, sen runsaslukuinen väestö kun oli hyvin uutteraa, Palestiinan

"tehdaspiiri." noin 4000 alusta oli kyntämässä Galilean merta: kilvan

kiisivät sen pinnalla roomalaisten uhkeat sotalaivat, Betsaidan

vaatimattomat kalastajaveneet ja Herodeksen kullatut purret. Iturea,

Samaria ja Foinikia rajoittivat tätä paikkakuntaa [Farrar, Jesuksen

elämä]. Kaunis luonto, edullinen asema ja runsas asukasluku tekivät

siis seudun hyvin tärkeäksi koko "pyhälle maalle." Vaikk'ei enään

olekaan niin laita, piilee tässä tienoossa nytkin ihmeellinen

lumousvoima. Niin nautintorikkaita hetkiä, kuin me Tiberiaksen merellä

vietimme, ei meillä ainakaan ollut koko matkallamme monta.

Mutta jo lähestymme pohjoisrantaa, jolla Tell Hum sijaitsee. Iloisten

ja ystävällisten, niin, tekisipä mieleni sanoa, kohteliaitten

venemiesten avulla hypähdämme veneestä kuivalle, orjantappuroita ja

ohdakkeita kasvavalle rannikolle, ja lähdemme kohti raunioita, jotka

ovat edessämme. Monta askelta ei tarvitsekaan astua, ennen kuin jo

saavumme noiden muistomerkkien luo, jotka johtavat ajatuksemme

entisiin, jo kauan sitte menneisiin aikoihin. Rauniot osottavat

selvästi, että tuossa kerran kohosi komea kaupunki, kenties melkoisen

suurikin. Jos siinä on perää, että nämä rauniot ovat muinaisen

Kapernaum'in jäännöksiä, kuten moni syystä otaksuu, niin kyllä sillä

kaupungilla olikin Jesuksen aikana suuri merkitys. "Korkealla

kivijalalla, jossa on kosolta valkeita marmorilohkareitakin", joista

mekin otimme muutamia muistoksi mukaamme, "kohoavat muutaman

rakennuksen rappeutuneet muurit; se on kenties ollut joku

tuohon kukkaiskoristeilla kaunistettuun Herodeksen aikuiseen

muotoon rakennettu synagooga; ja keskellä rehevää heinikkoa,

jättiläis-ohdakkeiden välissä, näkyy siellä täällä patsasten ja

liitin-ansasten jäännöksiä, jotka osottavat, että tässä kerran oli

kaunis ja kukoistava kaupunki." Sen asema on ollut ihmeen kaunis

kaltevalla rannikolla, jota järven hyökyaallot alati suutelevat.

Kävellessämme näillä raunioilla tapasimme suuren käärmeen, joka

vikkelästi ja taitavasti kiemuroiden vältti venemiesten tappohankkeet.

Otaksukaamme, että nämä rauniot ovat muinaisen Kapernaum'in jäännöksiä,

tuon komean kaupungin, jota evankeliumeissa nimitetään Jesuksen omaksi

kaupungiksi (Mat. 9:1) sen tähden, että se oli saanut nähdä niin monta

hänen suurimmista ihmetöistään, että se oli saanut kuulla hänen

suustaan niin monta suloista sanaa. O, mitä tunteita, mitä ajatuksia

sydämmeen nousee siellä seistessä! Armon ja vanhurskaan tuomion

läpitunkeva ääni se varmaan on, joka hiljalleen, mutta vakavasti

tunkeutuu meihin. Tuntuu kuin laineiden hiljainen loiske yksinäistä

rantaa vasten ja tuulen vieno humina autiolla tienoolla voimakkaasti

saarnaisivat meille armoa ja tuomiota. Se on sanaton saarna, mutta

kumminkin voimakkaampi kuin moni, jonka esittämiseen käytetään

loistavinta kaunopuheisuutta. Kuva toisensa perästä ajoilta menneiltä

vierähtää sieluimme silmien eteen. Tarkastakaamme jotakuta näistä

kuvista lähemmin ja painakaamme se mieleemme. Varmaankin Jumalan armo

ja vanhurskaus siinä himmentymättömän kirkkaana ilmenee.

Genezaret'in järven seudulla ja etenkin Kapernaum'in kaupungissa

kertovat pyhät evankeliumit kalliin Vapahtajamme tehneen suurimmat

ihmeensä ja pitäneen voimakkaimmat puheensa. -- Alettuaan julkisesti

esiintyä, sen jälkeen kun Johannes Kastaja oli hänet Jordanissa

kastanut, oleskeli Jesus lyhyemmän aikaa Kapernaum'issa. Hänen

saarnansa ja siellä tekemänsä rakkauden työt saattoivat hänet niin

kuuluksi, että hänen maineensa levisi Nazaret'iin saakka (Luuk. 4:23).

Jo muutaman päivän kuluttua palasi hän kumminkin taasen

syntymäseudulleen.

Vasta sitte kun hänen kotipaikkansa, Nazaret'in, asukkaat olivat

hyljänneet hänet ja vihan vimmassa tahtoivat syöstä hänet alas vuoren

jyrkänteeltä, siirtyi hän Genezaret'in järven rannikoille ja rupesi

laajalta vaikuttamaan. Ei Jesus kumminkaan kutsumatta kääntynyt tälle

uralle eikä aloittanut tätä tointa. Hänen oleskellessaan Kaanaassa,

jossa hän oli tehnyt ensimmäisen suuren ihmetyönsä (Joh. 2:1-11), tuli

ylhäinen virkamies Herodes Antipaksen hovista ja pyysi pyytämällä häntä

tulemaan Kapernaum'iin parantamaan hänen kuolemaisillaan olevaa

poikaansa. Jesus tekikin kuolevan terveeksi sanansa voimalla

(Joh. 4:46-53), noudatti kutsumusta ja meni asumaan Kapernaum'iin

(Mat. 4:13). Siten hän valitsi tämän kaupungin vastaiseksi

kotipaikakseen, jos muuten voipi sanoa Jesuksella olleen kotia

lainkaan, koska hän itse lausui: "Ketuilla ovat luolat ja taivaan

linnuilla ovat pesät; vaan Ihmisen Pojalla ei ole, kuhunka hän päänsä

kallistaa" (Mat. 8:20). Miten Jesus täällä vietti päivänsä, mitä hän

toimieli, sen sanoo evankelista lyhyesti: "Hän vaelsi ympäri ja teki

hyvää." Oikein taivaan armokaste kostutti siis koko tätä kaupunkia,

jopa koko tienoota. Tarkastakaamme tämän työssä ja toimessa vietetyn

elämän yhtä ainoata päivää. Sen hän aloitti synagoogassa julistamalla

"valtakunnan sanaa", Jumalan valtakunnan, jonka kuningas hän oli.

Suuria isoovia ja janoovia joukkoja tunkeusi hänen ympärilleen

kuuntelemaan elämän sanaa, joka läksi hänen suustaan. Moni taivaan

lahjoja ikävöipä ihmissydän sai lohdutusta. Uusi kirkkaus alkoi

valaista monen elämää, kuolemaa ja ijankaikkisuutta, ja autuuden toivo

loistaa selkeästi monelle synnin ja kuoleman pimeyteen vajonneelle

ihmisraukalle. Hämmästyksen valtaamina sekä kunnioituksen ja ihmettelyn

tunne sydämmissään kuuntelivat he elämän sanaa, jota runsaassa määrin

tulvaili hänen huuliltaan. Mutta Jesuksen vielä puhellessa näille

hiljaa kuunteleville joukoille keskeytti hänet yht'äkkiä kovasti

parkaisten eräs noista kurjista, onnettomista olennoista, jotka olivat

pahojen henkien riivaamia. "Yksi ihminen, jolla oli riettaisen

perkeleen henki, huusi suurella äänellä sanoen: Voi, mitä sinun on

meidän kanssamme, Jesus Nazarenus? Tulitko meitä hukuttamaan? Minä

tiedän, kukas olet, Jumalan pyhä" (Luuk. 4:33, 34). Voimakkain sanoin

nuhteli Jesus rietasta henkeä ja paransi, hänellä kun oli jumalallinen

valta, tuon raivoisan ihmisen, niin että vaiva taukosi, ja mies

kohottausi ja oli hiljaa. Näin Jesus osottihe kaikkivaltiaaksi

ihmeitten tekijäksi, jonka armo ulottuu kurjimpiinkin ihmisiin. --

Tehtyänsä tämän ihmeen nousi Jesus ja meni Simon'in huoneeseen. Täällä

häntä kohtasi taudin ja tuskan tuottama kurjuus: Simonin anoppi

sairasti kovaa kuumetautia. Jesus paransi hänetkin. Mutta ennen kuin

aurinko oli ehtinyt mailleen mennä ja päivä päättyä, samoili hänen

tykönsä suuria ihmisjoukkoja, jotka toivat kaikellaisia sairaita. Ja

hän "teki kaikkinaisia sairaita terveeksi, että täytettäisiin, kuin

sanottu oli Jesaian profeetan kautta, joka sanoo: hän on ottanut meidän

heikkoutemme ja hän kantoi meidän tautimme" (Mat. 8:17). "Hän pani

jokaisen päälle kätensä ja paransi heidät. Ja monesta läksivät myös

perkeleet, huutain ja sanoen: sinä olet Kristus, Jumalan Poika" (Luuk.

4:40, 41). Olen kertonut vaan yhden päivän työt, ja Kapernaum'in

kaupunki näki monta semmoista päivää. Toinen armon ihme ja armon sana

seurasi toistaan. (Katso Luuk. 7:1-10; Mark. 5:22-43; Joh. 6:22-71;

Mark. 9:33-50). Miten selvästi tämä kaikki muistuu matkustajan mieleen

seisoessaan kaupungin raunioilla, jonka asukkaat saivat nähdä hänen

tekevän näitä hyviä töitä.

Mutta toisekseen on Kapernaumia kohdannut vanhurskauden tuomio. Jesus

sanoi: "Ja sinä Kapernaum, joka olet korotettu taivaaseen asti! sinä

pitää hamaan helvettiin sysättämän; sillä jos Sodomassa olisivat

senkaltaiset väkevät työt tehdyt kuin sinussa, niin he vielä tänäpänä

seisoisivat. Jonka tähden sanon minä teille: Sodoman maalle pitää

huokiamman oleman tuomiopäivänä kuin sinulle" (Mat. 11:23, 24). Jo

täällä ajassa on Kapernaum'in rangaistustuomio pantu täytäntöön.

Uskottomuus, armon ylenkatse ja paatumus tuottivat rangaistuksen tälle

kaupungille ja sen asukkaille. Kuta suurempi armo on ja kuta useampia

armonosotuksia on saatu kokea, sitä ankarampi tuomio seuraa, jos nämä

hyljätään. "Sinun kovuutesi ja katumattoman sydämmesi jälkeen kartutat

sinä vihan itsellesi vihan päivänä, koska Jumalan oikia tuomio

ilmaantuu, joka antaa itsekullekin hänen töittensä jälkeen" (Room. 2:5,

6). "Miten me siis vältämme, jos me sellaisen autuuden hylkäämme."

Sellaisia ajatuksia herää varmaankin jokaisen uskovaisen

raamatunlukijan mielessä seisoessaan näiden raunioitten ääressä.

Toiselta puolen näkyy armo suurena ja ihanana, mutta toiselta taas

armon hylkääjien rangaistus kamalana ja hirmuisena. Kaihomielin, mutta

vakuutettuna Jumalan sanan ijankaikkisesta totuudesta, palajaa

matkustaja tältä retkeltä.

Vähän matkaa itään päin Kapernaum'ista ovat muinaisen Korazin'in

rauniot, jonka häviöstä Herra myös on puhunut sanoja, jotka ovat

käyneet toteen. Lähiseudulla, vähän itään päin on se paikka, "erämaa",

jossa Jesus ruokki 5,000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla,

josta Matteus kertoo 14:13-21. -- Länsipuolella Kapernaum'ia, noin

puolen tunnin matkan päässä, luullaan pienoisen kalastajakylän

Betsaidan sijainneen, tuon paikan, josta Pietari, Andreas ja Filippus

olivat kotoisin. Tälle paikalle ohjasimme aluksemme. Vähää ennen kuin

tullaan perille, nähdään vesimylly; sen panee runsas lähdevesi

liikkeelle, joka kuohuen virtaa vuorelta alas järveen. Vanhaa Betsaidaa

ei enää ole olemassa: tuo pieni kalastajakylä on kuin pyyhkäisty pois

maan päältä, niin ett'ei siitä näy jälkeäkään. "Voi sinua, Betsaida",

oli Vapahtaja sanonut, ja tämä "voi" on sitä kovasti kohdannut. Viime

vuosina on kaksi katoolin-uskoista saksalaista siihen perustaneet

pienen uudisasunnon, jolle ovat antaneet muinaisen nimen. Kun astuimme

näiden kahden suoran yksinkertaisen miehen kerrassaan alkuperäiseen

asumukseen, jossa oli vaan pieni tupa ja hiukan suurempi etehinen, ja

lausuimme tervehdykseksi "hyvää päivää" Saksan kielellä, ottivat he

meidät ystävällisesti, jopa sydämmellisesti vastaan. Tuntui kuin

olisimme tulleet vanhain tuttavain ja ystäväin luo. Dragomaani valmisti

täällä yksinkertaisen ateriamme, jossa pääruokalajina oli järvestä

pyydetty kala. Se olisi ollut mainiota, jos sen olisi voissa paistanut;

mutta voin puutteessa täytyi käyttää öljyä, joka teki sen paljoa

vähemmän maittavaksi. Nuo ystävälliset, sydämmelliset miehet tarjosivat

meille viiniä, jota he olivat pusertaneet rypäleistä, joita itse

viljelivät; se olikin hyvää ja huokeata. Olipa heillä mukanaan

jonkinlaisia "vatsantippojakin", joita tarjosivat meille; niistä

helpottikin ystäväni R:n kuume melkoisesti. -- Aterioituamme lähdin

minä, nuori reipas beduiini mukanani, lyhyelle kalastusretkelle, josta

tässä pari sanaa. Kun olimme päässeet kalastuspaikalle, nosti beduiini

vaatteensa polviin asti, vyötti itsensä lujasti ja pisti kalapussin

riippumaan vyölleen. Verkko, joka riippui hänen olallaan, oli pyöreä,

ulkoympyrän täyttivät pienet raudan kappaleet, jotka painoivat sen

pohjaan. Hiljalleen, aivan rauhallisena alkoi hän astuskella pitkin

meren rantaa tarkkaan tähystellen, missä näkisi kaloja. Hän näytti

olevan tarkkasilmäinen mies ja hyvin tottunut toimeensa. Aivan pian

huomasi hän jo etäältä, missä kaloja liikkui, ja varsin odottamattani

heitti hän voimakkaasti verkkonsa "apajalle." Luulin ensin, että hänen

ponnistuksensa olivat aivan turhia, sillä minun mielestäni olisi se

aivan kummallinen kala, joka niin helposti antaisi itsensä kiinni.

Mutta minä petyin luulossani, sillä verkon luo astuskeltuaan noukki

mies kalan toisensa perästä ja heitteli niitä sitten hymyillen minun

eteeni rannalle. Hän heitti verkon vielä kerran, toisen, kolmannen,

j.n.e., kulkien yhä eteen päin pitkin laitoa rantaa. Tunnissa sai hän

30 toista korttelia pitkää kalaa.

Kalastustapa on siis hyvin yksinkertainen; varmaankaan ei siten

ainoatakaan kalaa saisi kiinni, jollei niitä löytyisi niin runsaasti.

Kyllä täytyy kalastajankin taitavasti heittää verkkonsa, ja niin

tarkkaa silmää, kuin hänellä pitää olla, ei saakaan vähällä

harjotuksella. Genezaret'in järvessä löytyy ainakin kolmellaisia

kaloja. Yleisimpiä ovat n.k. Paavalin kalat, joilla on suomukset. Ne

ovat hyvänmakuisia kaloja, johonkin määrin meidän säynävän kaltaisia,

mutta eivät ole niin ruotoisia. Niitä saadaan tavallisesti päivällä

matalissa paikoissa. N.k. Pietarin kaloja, jotka ovat suuria ja

suomuksettomia, saadaan yöllä; ne oleksivat, näet, enimmäkseen syvällä

vedessä. Yhden semmoisenkin saimme nähdä luostarissa; se oli lähes

kaksi kyynärää pitää. Miltä se maistuu, en voi sanoa, koska emme sitä

maistaneet. Onpa vielä kolmaskin laji kaloja, jotka ovat pieniä ja

jokseenkin ahvenen näköisiä. -- Kun näin miehen heittävän verkkonsa

apajalle, muistui mieleeni, kuinka Jesuksen apostolit olivat juuri

näillä paikoin kalastelleet muinoin ja saaneet toisinaan runsaastikin

saalista.

Saksalaisten vähäisen uudistalon ranta oli mainion sopiva tämällaiselle

kalanpyynnille. Minäpä vielä kävin uinnillakin virkistäymässä, ja

sitten lepäsimme hetkisen ystävällisten uudisasukasten etehisessä,

jossa sekä omat venhemiehemme, että koko joukko muita sinne kokouneita

beduiinejä, meitä ympäröivät. Seurusteleminen heidän kanssaan ei ollut

niinkään ikävää. He olivat kaikki meille hyvin ystävällisiä ja

iloitsivat suuresti, kun erään "Arabian kielen sanaston" avulla saimme

heidät vähänkin tajuamaan, mitä tarkoitimme.

Sillä aikaa oli tuuli kääntynyt länteen, ja idästä tuleva "sirokko" ei

siis enää rasittanut. Kello 1/2 3 aikaan heitimme hyvästit

vieraanvaraisille isännillemme, joiden täällä autiolla tienoolla,

monestikin vihamielisten beduiinein keskellä on onnistunut saada useita

peltotilkkuja viljellyiksi, ja suuntasimme kulkumme takaisin Tiberiasta

kohti. Me kuljemme sen paikan ohi, jossa arvellaan Jesuksen pitäneen

veneessään tuon saarnan, josta Luukkas puhuu evankeliuminsa 5:1-11, ja

jossa Simon sulki suuren kalain paljouden, kun hän Vapahtajan käskystä

heitti "verkkonsa syvälle." Alussa meillä oli kova vastatuuli, jota

vastaan miehet saivat taistella kaikin voimin saadakseen veneen

kulkemaan eteen päin. Mutta kun tulimme "_Chan Minijen_" läheisyyteen,

jossa jotkut otaksuvat Kapernaumin raunioiden olevan, saimme levittää

purjeet, ja väkevä tuuli kiidätti meitä aimo vauhtia toista rantaa

kohti. Tuuli oli niin ankara, että jotkut -- niiden joukossa

dragomaanimmekin --, kuten Herran opetuslapset muinoin (Mat. 8:23-27),

pelkäsivät meidän hukkuvan; kyllä tottunut purjehtija sentään näki,

ett'ei mitään vaaraa ollut. Vaan sen me huomasimme, että tällä järvellä

ankarat tuulenpuuskaukset ja valtavat laineet voivat nousta äkkipikaa.

Kahdessakymmenessä minuutissa olimme jo päässeet Tiberiaksen rantaan

luostarirakennuksen alapuolelle, vietettyämme koko päivän hauskalla

matkalla. Ennen kuin venemiehet ja ystäväni R. läksivät veneestä,

valokuvasin minä koko seurueen muistoksi tästä hauskasta retkestä.

Siitä, että istuivat muutamia minuuttia kauemmin veneessä, tahtoivat

beduiinit kaikin mokomin "bachschischeja"; luultavasti he uskoivat

minun kuvallani aikovan saada voittoja. --

Ilta ennen auringon laskua oli erittäin ihana; järvi, jonka laineet

äsken kuohuelivat, oli taas rasvatyyni. Lukemattomia kalaparvia

uiskenteli ilakoiden siellä täällä lähellä rantaa. Auringon kirkkaat,

kultaiset säteet loivat kauniin hohteen sinisille lahdelmille, joilla

monissa paikoin nuo ennen mainitut heleän punaiset kukkaistarhat olivat

reunuksina. Kaihomielin jätimme tämän kauniin maiseman, joka koko

päivän oli meitä niin suuresti viehättänyt. Vielä kävimme uimassa

tuossa kirkkaassa vedessä ja sitte riensimme levolle, jotta

huomisaamuna jaksaisimme lähteä matkalle muistorikkaasta Tiberiaksesta

pohjoiseen päin.

Yö oli muutoin rauhallinen, paitsi että jo keho 2 aamulla eräs mies

muhammettilaiskirkon tornista herätti meidät, kun kutsui seudun väkeä

aamuhartauteen. Tämän teki hän niin kovalla ja läpitunkevalla äänellä,

että se kuului pitkät, pitkät matkat, varsinkin kun ilma oli aivan

selkeä. Kutsuminen kävi jonkummoisen rytmillisen laulun muodossa, jossa

samoja sanoja taukoamatta kerrottiin, ja sitä kesti vähintään tunnin

ajan. [Laulun sanat olivat Arabian kieltä: "La ilaha illallah", joka

suomeksi on: "Ei ole muuta jumalaa paitsi (Allah) Jumala."] Hänellä

tuntui olevan aika mahtava ääni, joka ei ollenkaan painunut, ja vahvat

keuhkot, joiden voimat olivat loppumattomat. Hiukan kadehtien kuuntelin

tuota selkeää, vahvaa ääntä aamuhetken hämärässä, joka yhä valjeten

ennusti uutta päivää, joka oli meidät viepä uusia vaiheita ja uusia

kokemuksia kohtaamaan.

Kello oli 4 aamulla Toukokuun 7 päivänä, kun nousimme vuoteiltamme

valmistaumaan lähtöön, jonka piti tapahtua viimeistään kello 5. Olimme

huomanneet, että oli sitä parempi, kuta aikaisemmin tuli matkalle

hankituksi. Siten taisi parhaiten nauttia raittiista aamu-ilmasta.

Päivemmällä kävi kuumuus aina sietämättömämmäksi. Dragomaanin

hitaisuuden tähden pääsimme kumminkin vasta kello 1/2 6 liikkeelle.

Ikävöiden, emmekä aivan vähääkään, jätimme rauhaisan luostarin, jossa

meidän oli ylipäänsä ollut varsin hyvä oleksia. Kahden tunnin ajan

kuljimme pohjoiseen päin pitkin tuon ihanan järven rannikkoa, jonka

vedenpinta päilyi tyyneenä edessämme. Lumoava näky kohtasi silmää

kaikkialla. Suuret kalaparvet leikkivät ylt'yleensä vedenkalvossa;

sorsalaumoja sekä muita vesilintuja uiskenteli sinervällä selällä.

Ihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Juhlatunne valtasi

meidänkin mielemme. Tuntui kuin koko luonto ympärillämme olisi

viettänyt jumalanpalvelusta. Sisimmät tunteemme toi ilmi hengellinen

laulu, jonka viritimme Luojan ja Sovittajan kunniaksi. -- Noin puoli

tuntia kauniilla rannalla kuljettua saavuimme pieneen, yksinäiseen

_Medjbel_-kylään, jossa _Maria Magdaleea_, eräs Jesuksen

uskollisimmista seuraajista, oli syntynyt (Mat. 15:39). Nykyään siinä

on vähäpätöinen, likainen kylä, jossa moniaita satoja beduiinejä elää

köyhyydessä ja kurjuudessa. Tiellä tapasimme muutamia sen asukkaista,

joiden sanotaan ylimalkaan olevan vihamielisiä vieraille. Meille he

kumminkin olivat hyvin ystävällisiä ja antoivat meidän mennä eteen

päin, sitten kun olivat minulta kerjänneet muutamia paperosseja.

Merkillistä on, että juuri tämä kylä on säilynyt, kun tuho on kohdannut

saman järven rannalla olleita muita kaupunkeja ja kyliä, Kapernaum'ia,

Betsaidaa y.m., jotka ovat melkein jäljettömiin hävinneet. "Magdala on

jäänyt", sanoo Orelli, "todistamaan hartainta alttiutta Herraa kohtaan;

se on muistomerkkinä kiitollisen vaimon rakkaudesta pelastajaansa

kohtaan", rakkaudella, joka kesti koetuksen Vapahtajan kuolemankin

jälkeen. (Mark. 16:11; Joh. 19:25). Olihan Jesus tästä Maria

Magdaleenasta ajanut seitsemän perkelettä (Mark. 16:9), ja näyttihe

Marialle ylösnousneena, kun tämä pääsiäisaamuna istui haudan ääressä ja

itki Herransa kuolemaa (Joh. 20:11-18; Mark. 16:9). Magdalan läheiset

rannikot ovat hyvin hedelmällisiä ja viljeltyjä, ja niillä kasvaa

paljon puita, mutta kuta kauvemmaksi järvestä tullaan ja kuta ylemmä

vuorille päin kohotaan, sitä kolkommaksi käy seutu. Ei enää näy

viljavainioita eikä puita, mutta tavallisesti vaan kiviä, soraa ja

hiekkaa. Vasemmalla, noin kahden tunnin matkan päässä rannasta, kohoaa

tuo korkea, majesteetillinen vuori, _Kirn Hattin_, jolla Jesuksen

luullaan pitäneen vuorisaarnansa. Kuljettuamme melkein kolme pitkää,

työlästä tuntia kivisellä, vaivalloisella tiellä jouduimme eräälle

paikalle, nimeltä "_Chan Djubb Yusef", jossa, kuten kerrotaan, Josef'in

myivät hänen veljensä, mutta tuolla tarulla ei mahtane olla

historiallista perustusta. Melkein koko tämän taipaleen oli dragomaani

tuiki tietämättömissä, ja me saimme tulla toimeen "mukarin" avulla,

joka kyllä tunsi seudut. Mutta olisimme olleet pahassa pulassa, jos

beduiinit olisivat meitä hätyyttäneet, kun ei ollut aseita

puolustukseksi. Ainoa aseellinen oli dragomaani, joka nyt, jostakin

työlästyneenä, ei välittänyt velvollisuudestaan. Yllämainitulla

paikalla tapasimme muutamia tällä yksinäisellä tienoolla asuvia

beduiiniperheitä, jotka kohtelivat meitä ystävällisesti; heille

annoimmekin vähän "bachschischeja." -- Matkan jatkuessa jäi _Safed_

vasemmalle. Tämä kaupunki on hyvin korkealla paikalla; vuori, jolla se

sijaitsee, on 845 metriä eli melkein 2,800 jalkaa yli Välimeren pinnan.

Siihen voipi siis syystä sovittaa sanat: "vuorele rakennettu kaupunki."

Valtavalla paikalla kohoten se varmaankin tarjoaa monta kaunista

näköalaa. Sen asukasluku, josta ainakin puolet on juutalaisia, nousee

noin viiteentoistatuhanteen. Ani harvoja kristityitä on asettunut

sinne. Tässä kaupungissa ovat, kenties enemmän kuin missään muussa

"pyhän maan" kaupungissa, juutalaiset herroina. Kuudennellatoista

vuosisadalla kukoisti siellä Talmud'in tutkiminen. Monta rikasta

juutalaista muuttaa sinne joka vuosi ulkomailta. Vuonna 1837 hävitti

kaupunkia hirveä maanjäristys, jossa 5,000 henkeä sai surmansa. -- Kun

paikka ei raamatun tutkijalle tarjoa mitään mieltä kiinnittävää, ja kun

dragomaani sanoi tien sinne olevan huonon ja sitä olevan vaikea

matkustaa, päätimme kernaammin matkustaa erääseen kylään noin kahden

tunnin matkan päässä Safed'ista ja jäädä sinne yöksi. Sinne saavuimme

jo 11 aikaan edellä puolenpäivän, ja meillä oli siis hyvää aikaa

tutustua kansaan ja sikäläisiin oloihin.

Kylä on oikeastaan eräs muutamia vuosia sitten perustettu

juutalaissiirtokunta, nimeltä _Roschpinah_. Se sijaitsee ihanalla

paikalla saman vuoren rinteellä kuin Safedkin. Juutalaiset, yhteensä

noin 40 perhettä, ovat vuokranneet pieniä maatiloja ja viljelevät

maata. Maa siirtokunnan tienoolla onkin viljavaa; sitä todisti rehevä

kasvullisuus kaikilla viljellyillä aloilla. Kun ajattelee, että

siirtokunta on vaan muutaman vuoden ikäinen, täytyy tunnustaa, että

tänne asettuneet juutalaiset ovat ahkeria ihmisiä. Sitä paitse

näyttävät he elävän rauhassa ja sovinnossa toistensa kanssa ja pitävät

likeistä yhteyttä sama-uskoisten kanssa Safedissa. Viininviljelyskin

onnistunee tällä tienoolla; ja jo saattoi nähdä useita viinitarhoja,

joissa istutukset menestyivät. Siirtokunnan maan on alkuaan lunastanut

Turkin sultanilta rikas ylimys Rotschild, ja hän antaa nyt huokeasta

hinnasta sen vuokralle uskonheimolaisilleen, jotka siten ovat löytäneet

turvapaikan, johon voivat paeta vainoomista, mikä heitä viime

vuosikymmeninä on kohdannut. Siirtokunnan asujamet ovat muuttaneet

sinne eri maista ja puhuvat useita eri kieliä. He viettävät täällä

hiljaista, suuresta maailmasta erotettua elämää. Hekin ikävöivät

ennustusten toteenkäymistä ja uskovat, että juutalaiset vielä joskus

pääsevät maailman hallitsijoiksi. He odottavat ja toivovat, että

kirouksen tuomio kerran otetaan pois, vaikka he eivät tahdo tunnustaa

Jesusta Messiaksekseen ja kuninkaakseen. Tämän toivonsa lausui

isäntämme useita kertoja keskustellessaan meidän kanssamme.

Eräs näistä Abraham'in jälkeisistä, nimeltä _Jehosua Ben-Ari_, antoi

meille asunnon. Hän oli 35 vuoden vanha, oli ollut naimisissa kolme

vuotta, mutta lasta ei hänellä ollut. Hilpeä ja ponteva oli Jehosua

luonteeltaan sekä hyvin lahjakas. Hän oli ahkeralla työllä saanut

peratuksi pienen viinitarhan ja viljelykselle voittanut pieniä

peltotilkkuja; olipa rakentanut sievän huoneustonkin, jossa oli kaksi

pientä kamaria sekä keittiö toisessa päässä ja talli lehmälle ja

aasille toisessa. Hän keskusteli mielellään kanssamme, ja se kävikin

hyvin päinsä, sillä hän puhui jotenkin selvää saksaa. Koska häntä ennen

kaikkia miellytti kuulla sitä, mikä koski hänen uskonveljiään

Euroopassa, otti hän kohta keskustelu-aineeksi juutalaisvihollisen

liikkeen, jolle hän oli kovasti suutuksissa. Hänen puheestaan huomasi

selvästi, että hän oli asiaa harkinnut ja sen kulkua seurannut; hän

tiesi henkilöiden nimiäkin, jotka olivat ottaneet osaa tähän

taisteluun. Muun muassa kysäsi hän minulta tunsinko hovisaarnaaja

Stöder'iä Berliinistä. Kun vastasin myöntävästi, lausui hän: "Jos

tapaatte hänet, niin sanokaa, että Palestiinankin juutalaiset vihaavat

häntä." Tuli puheeksi myös juutalaisten asema yleensä, ja hän lausui

teeskentelemättä ja vaatimattomasti mielipiteensä siitä. Kaikesta

näkyi, että hän oli lukenut mies ja oli seurannut aikaansa paremmin

kuin useimmat hänen uskolaisistaan. Hän sanoi olevansa erään

hebrealaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja ja lupasi kirjoittaa

lehdellensä meidänkin käynnistämme. Sen tähden pyysi hän

käyntikorttejamme voidakseen tarkoin mainita nimemme. Olen sittemmin

nähnyt eräässä meidän maan sanomalehdessä mainittuna hänen

kirjoituksensa sisällyksen; hän täytti siis lupauksensa. Hupaisesti

kului koko iltapäivä hänen kanssansa keskustellessa. Koska meidän

seuraavana päivänä oli ratsastettava ainakin kahdeksan tuntia, menimme

aikaiseen levolle uusia voimia kokoamaan. --

Levosta ei kumminkaan tullut paljon mitään, sillä vuode oli hyvin kova,

tavallinen puulavitsa vaan, ja lukemattomat veren-imijät, joita

täälläkin oli yllin kyllin, kiusasivat minua koko yön ja tekivät

nukkumisen aivan mahdottomaksi. Sen tähden nousimme ylös ani varhain

tekemään lähtöä. Meni kumminkin enemmän aikaa, kuin mitä olisimme

suoneet, ennen kuin jouduimme taipaleelle. Aurinko nousi jo ja loi

vienon purppuravalonsa viehättävälle seudulle. Pohjoiseen päin menevä

tiemme kulki rehevien peltojen ja kaunisten rinnemaiden poikki.

Kaikkialla näimme ahkeria työmiehiä, jotka jo niin varhain aamulla

olivat joko kyntämässä peltoa "ikeen-alaisilla", härjillä tai

leikkaamassa ohraa, joka siellä täällä jo oli tuleentunutta. Etäällä

vilahteli _Meroe_-järven välkkyvä pinta, jossa toivoimme muutaman

tunnin perästä, kun kuumuus on käynyt rasittavammaksi, saada

virkistykseksi kylpeä. Mutta tämä toivo petti, sillä tiemme ei ollenkaan

vienyt järven luo, ja sitä paitse sanoi dragomaanimme sen rantoja niin

suoperäisiksi, että uppoaa liejuun heti kun niille astuu. -- Noin 1 1/2

tuntia ratsastettuamme jouduimme pienen järven tai, oikeammin sanoen,

lammikon luo, jonka rannoilla kauniit, suuret lehtipuut tarjosivat

toivomaamme siimestä. Me päätimme siis siinä syödä aamiaista. Paikan

nimi oli _Emballah_. Pieni lammikko oli hyvin matala, ja sen rämeisillä

rannoilla näkyi suuret joukot sammakoita väsymättä kurnuttelemassa.

Kaloja ja kalanmaimaa oli siinä myös yltäkyllin. Vesi oli kumminkin

kirkasta ja viileää, jonka tähden viskasimme vaatteet pois ja

heittäysimme uimaan. Ainakin 10 minuuttia viivyimme vedessä kun

paahtava aurinko teki olon maalla hyvin tukalaksi. Vilvastuneina

nousimme vedestä; hyvän ruokahalun oli uinti myös tuottanut.

Dragomaanimme olikin meidän uidessamme valmistanut aamiaisen ja

mainiota kahvia, jota ahnaasti joimme. Uupuneet jäsenemme olivat taasen

virkistyneet, ja rauenneet elinvoimat elpyivät.

Syödessämme keräytyi useita beduiineja ympärillemme, jotka haluisin

silmin katselivat ateriaamme. Vähän ajan perästä rupesi eräs heistä

kerjäämään tupakkaa kun näki minun polttavan. Ja sitte toinen ja kolmas

j.n.e., vihdoin koko seurue. Ja kuta kauemmin istuimme siellä, sitä

suuremmaksi kasvoi heidän lukunsa. Näytti kuin niitä olisi kasvanut

maasta. Ja kaikilla oli aseet. Kuta enemmän heitä karttui, sitä

uskaliaammiksi he tulivat ja sitä lähemmäksi meitä he tunkeutuivat. Ei

ollenkaan voinut tietää, mitä heillä oli mielessä. Eräs heistä rupesi

tutkimaan "dragomaanin", maassa olevaa pyssyä, kenties nähdäkseen,

oliko se panoksissa vai ei. Olo näiden villein keskellä rupesi

tuntumaan aika kamalalta, sillä heitä oli yli kahdenkymmenen miehen, ja

kaikilla oli ampumakojeet; meitä oli ainoastaan neljä, ja yhdellä vaan

oli aseet. Sen tähden katsoimme parhaaksi panna lähdöksi niin pian kuin

mahdollista ja jättää heidät pitämään seuraa toisilleen. Kun

ratsastimme pois, seurasivat he meitä jonkun matkaa yrittämättäkään

karata kimppuumme. Moniaat nuoret miehet juoksivat pitkät matkat

perässämme ja kerjäsivät tupakkaa. --

Tästä eteen päin kulki tie ruohokentän poikki, jossa oli lorisevia

puroja ja lähteen silmiä, ja suuret karjalaumat kävivät siinä

laitumella. Tien vieressä oli beduiinitelttoja pitkissä riveissä.

Eräällä kohdalla laskin niitä olleen viiteenkymmeneen. Naisilla oli

suurten ruokokasain kantaminen työnä; nämä olivat sokuritopan muotoon

ladotut heidän päälailleen. Etäältä katsoen olivat nämä liikkuvat

olennot ruokopyramiidien näköisiä, jotka omituisesti kiikkuen kulkivat

eteenpäin. Hevosemme säikähtivät heitä, emmekä tahtoneet saada niitä

eteen päin menemään. Tarkemmin katsoessa huomasi parin mustia silmiä

vilahtavan näiden ruokotornien alla.

Kuta lähemmäksi seuraavaa yömajaamme tulimme, sitä miellyttävämmäksi

kävi seutu. Vettä oli viljalta ja puita runsaasti suomassa suloista

siimestä. Kaikesta näkyi, että maa tällä tienoolla oli hyvin viljavaa.

Paikka paikoin oli tie vähän ventopohjainen, ja saimme ratsastaa

varovasti, ett'eivät hevoset uppoaisi liejuun, jota peitti ainoastaan

ohut kuori kovaa maata. Hevosilla on tässä suhteessa usein tarkempi

vaisto kuin ihmisellä, jonka tähden on parasta tämmöisissä paikoin

antaa hevosen kulkea mieltään myöden. Tätä sain kokea useita kertoja

tällä taipaleella. "Mukarillemme", joka tavallisissa oloissa matkusti

vähän matkan päässä meistä, oli vähällä käydä sangen pahasti. Hänen

hevosensa, jolla oli kannettavana sekä ratsastaja että meidän

tavaramme, vajosi mahaa myöten erääseen puroon, jonka yli ratsastimme.

Ei sentään ollut mitään hätää, vaikka vaaralliselta näytti. Omin voimin

pääsi hevonen tukalasta asennostaan ja oli yhdellä hyppäyksellä taas

kuivalla maalla.

Näin lähestyimme _Baniasta_, joka on tuo raamatussa mainittu

_Filippuksen Kesarea_. Oli ihmeen suloista ratsastaa tuuheiden

lehtipuiden siimeksessä, joiden juuria lirisevät ja kohisevat puroset

ja ojaset runsaasti kastelivat. Lintujen sulolaulu miellytti korvaa, ja

kaikkialla, minne ikinä katsahti, näki virkeyttä ja elämää koko

luomakunnassa. Olisipa todella suurinta välinpitämättömyyttä, jos ei

tämmöisellä tienoolla mieli kävisi iloiseksi ja raittiiksi. Täällä

likitienoolla jossakin olivat Jordanin lähteet suuren Hermonin

juurella, jonka hopealle hohtava, luminen kukkula tuskin kertaakaan oli

kadonnut silmistämme, sitte kun läksimme Tabor'ilta.

Ennen kuin ennätimme kylään, näimme suuren, itämaalaisen karavaanin,

joka oli sijoittunut muutamain paksujen tammien siimekseen. Siinä he

kaikki, miehet, vaimot, lapset, kameelit ja aasit nauttivat

huolettomina lepoa. Näkyä kannatti kyllä ihailla. Saadakseen levätä

niin mukavasti kuin mahdollista, olivat he alleen levitelleet loistavan

värisiä patjoja, tyynyjä ja peitteitä. Tuo oli oikein itämaalainen

kuva! Näyttipä siltä, kun noilla ihmisillä ei olisi ollut mitään huolta

maailmassa. Ja kumminkin todistivat heidän laihat naamansa, joihin elon

tuskat olivat ryppyjä uurtaneet, että hekin tiesivät elävänsä surun

laaksossa, jossa jokaisella on oma osansa kärsimystä ja murhetta

kestettävänä.

Ensimmäinen huolemme kylään tultua oli taaskin yösijan hankkiminen,

joka ei ollut kovinkaan helppoa. Dragomaani vei meidät tietysti kylän

parhaimpaan taloon, jossa hevosinemme saimme seistä vähän aikaa

pihamaalla, ja nyt alettiin tinkiä yömajan hinnasta. Vaatimukset

mahtoivat tällä kertaa olla kovin suuria, koska läksimme sieltä pois.

Muutamia askeleita ratsastettuamme tuli emäntä meidän jäljessämme ja

puhui muutamia meille käsittämättömiä sanoja dragomaanille, ja tuossa

paikassa oli kaupasta sovittu. Meidät vietiin yläkertaan suureen

huoneeseen, jossa oli kolme ikkuna-aukkoa, tietysti lasitonta,

puuluukut vaan, ja lattialla tuo tavallinen olkimatto. Toisella

seinällä seisoi erittäin kaunis, matala piironki ja toisella kasa hyviä

sänkyvaatteita: patjoja, tyynyjä ja peitteitä, joita meille levitettiin

vuoteiksi. Kun astuimme huoneeseen, oli siellä kätkytkin ja siinä

puolivuotias lapsi, jota äiti, miellyttävän näköinen ja siististi

puettu nuori vaimo, hoiteli. Hän poistui kumminkin lapsineen oitis

meidän huoneeseen tultua. Kaikki todisti, että tämän talon omistajat

olivat tavallista varakkaampia. Kuumuuden ja väsyttävän ratsastuksen

uuvuttamina heittäysimme levitetyille sänkyvaatteille siksi aikaa, kun

dragomaani valmisti kahvia, joka on parhain virkistyskeino tämmöisissä

oloissa. Siinä loikoillessamme ja ajatellessamme menneitä päiviä, joina

olimme viettäneet tätä kovin omituista elämää, joka kumminkin aikaa

myöten rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta ja väsyttävältä, huomasimme

iloksemme katossa pääskysen pesän, jota pari pääskystä huolellisesti

hoiteli vuorotellen tuoden ruokaa pojillensa. Annettuaan ruo'an

nälkäisille lemmityilleen, visersivät he iloisesti ja lensivät pois

toista hakemaan. Tätä tehdessä olivat he niin väsymättömiä ja iloisia,

että sen kautta voimakkaasti saarnasivat meille Herran hyvyyttä heitä

ja kaikkia luotuja olentoja kohtaan. Näiden armaiden lintujen näkeminen

johti ajatukset kotiin ja kotimaahan, jossa kenties jo nyt kotiutuvat

pääskyset ilmoittivat kesän tuloa ja ilahuttivat ihmisten sydämmiä.

Merkillistä on, miten kodista kaukana ollessa joka seikka, jopa

pieninkin, johtaa sinne mielen. Koti, sen liesi, sen kieli, sen tavat,

kas niissä lumousvoima suurempi kuin missään muussa, olkoonpa sitte olo

muualla miten hupaista, hyvää ja mieluista tahansa! Ja kumminkin on

maallinen koti vaan majatalo, ja vaellus maan päällä vaan toivioretki

oikeata kotia kohti, sitä Jerusalemia, joka ylhäällä on. Kun jo täällä

ikävöimme maalliseen kotiin, ja sinne pääseminen on ilohetki, -- miten

suuri lieneekään ilomme, kun pääsemme oikeaan kotiin, "hyvään maahan",

jossa kaikki vaivat ja tuskat päättyvät ja jossa täydellinen

onnellisuus kestää ijankaikkisesti.

Nämä mietteet piti kumminkin keskeyttää, sillä jäljestä puolenpäivän

olimme aikoneet mennä katsomaan Jordan'in lähteitä, jotka ovat tämän

kylän läheisyydessä. Me suuntasimme kulkumme kylän läpi

suureen-Hermoniin päin. Noin neljännestunnin matkan päässä kylästä

tulimme eräälle paikalle, jossa monta vesirikasta lähteensilmää kumpusi

vuoren alta. Itse vuoressa, joka tällä puolella kohoaa melkein

kohtisuoraan, löytyy joukko onteloita ja koloja, jotka muodostavat

suuria luolia, joihin voipi mennä sisälle. Vettä pulppuaa vuoren alta

joka suunnalla, ja se on vuosituhansien vieriessä uurtanut itselleen

omat tiensä. Se on siellä täällä muodostanut vesisäiliöitä ja juoksee

ensin liritellen pieninä puroina, kunnes nämät edempänä yhtyvät ja

muodostavat Jordan'in joen, joka sittemmin eteen päin virratessaan saa

vettä useilta muilta haaroilta.

Meillä oli siis edessämme tuon merkillisen joen lähteet, jonka mutkia

vähä väliin olimme matkustaessamme nähneet. Suuret vesivaransa saapi se

Hermonin vuorelta, joka on osa mahtavasta Antilibanon'in vuorijonosta.

Seistessämme näiden kohisevien lähteiden ääressä, missä veden pauhina

teki meidät melkein kuuroiksi, ei ystäväni R. malttanut olla

riisuutumatta ja vielä kerran peseytymättä tässä vedessä, ikään kuin

jäähyväisiksi Jordanille, joka meidän tuli jättää ainaiseksi. Nuori

poika, joka oli tunkeunut meille oppaaksi, katseli tätä tointa

kummastuneena ja suuresti ihmetellen. Kenties hän juuri siitä hämmästyi

niin, että sitte jätti meidät rauhaan tunkeilemiseltaan. Hyvin minunkin

teki mieleni seurata ystäväni esimerkkiä, mutta tyydyin kumminkin vaan

siihen, että pesin silmäni ja käteni, koska pelkäsin vilustuvani, kun

ilma rupesi tuntumaan viileältä. Iltaan saakka viivyimme tällä somalla,

viehättävällä paikalla, milloin käyskennellen, milloin istuen tuuheiden

puiden siimeksessä. Itsestään juolahtivat mieleen ne historialliset ja

raamatussa kerrotut tapaukset, jotka koskevat tätä paikkaa. Banias tai

Banjas, kuten nimeä myös äännetään, on tunnettu ikivanhoista ajoista;

siellä lienee muinaisina aikoina ollut sivistys korkealla kannalla.

Paikkaa on kohdannut monta vaihetta. Aivan varmana pidetään, että se on

sama kuin _Baal Gad_, eräs Baal'ille pyhitetty paikkaa josta puhutaan

Josuan kirjan 11:17. "Kun Kreikkalaisia oli muuttanut Baal Gad'iin, sai

tämä vaihtaa vanhan nimensä nimeen Baneas, jonka se sai eräästä

läheisyydessä löytyvästä vuorenrotkosta, joka oli pyhitetty Ban'ille ja

varustettu lukuisilla koverroksilla, joihin asetettiin epäjumalan

metsänneitojen kuvia. Tämän Baneaksen valitsi tetrarkka Filippus

pääkaupungikseen; samalla nimitti hän kaupungin oman ja

suojelusherransa, keisari Tiberiuksen nimellä." Sittemmin olikin se

yleensä tunnettu nimellä Filippuksen Kesarea. Nimi Banjas taas, kuten

paikkaa nykyään kutsutaan, on sana Baneas Arabian kielen lakien mukaan

lausuttuna. -- Tämä oli pohjoisin paikka, mihin Josua voittajana

tunkeusi valloittaessaan luvattua maata. Seutu oli siis Kanaanin maan

pohjoisessa syrjässä.

Tälle tienoolle suuntasi Herra Jesuskin kerran askeleensa, sitten kun

hänen "voi"-huutonsa oli kaikunut Korazin'ille, Kapernaum'ille ja

Betsaida'lle. Matkalla oli hänen sydämmensä raskaan surun vallassa; hän

suri niiden ihmisten uskottomuutta ja kovuutta, järjen pimeyttä ja

sokeutta, jotka olivat pakottaneet hänet jättämään seudun, joka oli

hänelle niin rakas. Banjaksen paikoille tultuaan rukoili hän ensin

hiljaisuudessa taivaallista isäänsä ja teki sitte opetuslapsillensa

kaksi painavaa kysymystä: "Kenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen

Pojan, olevan? -- Kenenkästä te sanotte minun olevan?" Ensimmäiseen

kysymykseen sai hän jotenkin mieltä masentavan vastauksen: "Muutamat

Johannes Kastajan, muutamat Eliaksen, muutamat Jeremiaksen taikka

jonkun profeetoista." Jälkimmäiseen lausui Simon Pietari oikean,

syvällisen ja ylevän vastauksen: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan

Poika." Pietarin tunnustus omasta ja toisten opetuslasten puolesta oli

jaloin, mikä ikinä on lähtenyt ihmisen suusta. Sen tähden vahvistaakin

Herra tämän tunnustuksen lisäämällä: "Autuas olet sinä, Simon Jonaksen

poika; sillä ei liha eikä veri ilmoittanut sitä sinulle, mutta minun

Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös sanon sinulle: sinä olet

Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani,

ja helvetin porttien ei pidä häntä voittaman. Ja minä annan sinulle

taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä sinä maan päällä sidot, pitää

sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää

oleman päästetyn taivaissa." (Mat. 16:13-28; Mark. 8:27; 9:1; Luuk.

9:18-27.) -- Voipi sanoa tämän olleen opetuslapsille äärettömän tärkeän

ja ratkaisevan hetken. Näillä paikoin kulkiessa johtuu tämä tapaus

ehdottomasti jokaisen kristityn mieleen, joka Pyhän Hengen avulla on

oppinut tunnustamaan Jesuksen Jumalan Pojaksi ja palvelemaan häntä

Herranaan ja jumalanaan. Sielun täyttää syvä hartaus, varsinkin kun

koko luontokin kehoittaa kiittämään Jumalaa.

Palatessamme kylään vähän ennen auringon laskeumista, huomasimme erään

seikan, joka teki tämän kylän muista eroavaksi. Tasaisille katoille oli

tehty lehtimajoja asukasten nukkuma- ja lepopaikoiksi. Yön tullessa

näkyivät he toinen toisensa perästä vetäytyvän sinne kuten simpukka

kuoreensa. Luultavasti niissä on viileämpi nukkua, ja saa paremmin olla

rauhassa hyttysiltä, kärpäsiltä ja muilta veren-imijöiltä. Semmoista

majaa teki meidänkin mielemme, mutta täytyi tyytyä siihen, minkä olimme

saaneet, vaikka pian tulimmekin vakuutetuiksi, että lepoa ei ollut

ajattelemistakaan. -- Illan kuluessa saimme vielä nähdä surullisen,

mutta samalla hullunkurisen kohtauksen, jossa talon emännän ilkeä

luonne tuli ilmiin. Koko perhe oli kokoontunut tupaan, kenties

illalliselle. Yht'äkkiä kuului sieltä kiukkuisen naisen kimakka ääni,

jonka omistaja nähtävästi yhä yltyi äkäsemmäksi, kuta kauemmin hän

vihaansa purki. Toinen toisensa perästä pujahti säikähtyneenä ulos

huoneesta; viimeksi itse isäntäkin. Tuo rakas puoliso ei ollut

säästänyt häntäkään. Mikä tuon huonon tuulen syynä tällä kertaa oli,

siitä tietysti en voinut saada selkoa, kun en ymmärtänyt kieltä.

Vähitellen taukosi kumminkin myrsky, mutta sanottiin sen hyvin usein

uudistuvan tässä talossa. -- Ylimalkaan ei luulisi tuommoisen tulevan

kysymykseenkään muhammettilaisten keskuudessa, jossa vaimo on miehen

orja, jopa kauppatavara vaan, jonka voipi ostaa muutamilla sadoilla

markoilla. Ollessamme Jerusalemissa kuulin kerrottavan, että eräs

beduiini oli ostanut vaimon 16 napoleon'illa (= 320 mk.). Naisella ei

luulla olevan sielua, eikä hänen arvella ikinä tulevan paratiisiin; sen

tähden voidaankin häntä kohdella kuin orjaa ja käyttää kauppatavarana.

Oikein värisyttää tuota ajatellessa. Siitä näkyy, miten syvälle ihminen

vaipuu, kun hän kadottaa jumalallisen totuuden valon ja joutuu

pakanuuden ja eksytyksen pimeyteen. Minkä urostyön on kumminkin tuo

niin monen hylkäämä ja halveksima kristinoppi tässäkin suhteessa tehnyt

antamalla jokaiselle ihmiselle todellisen ihmisarvon, eikä vaan ajaksi,

vaan samalla myös ijankaikkisuudeksi. Kristinuskon ylevä oppi on: "Ei

ole tässä juutalainen eli kreikkalainen, ei orja eli vapaa, ei mies eli

vaimo; sillä te olette kaikki yksi Kristuksessa Jesuksessa. Mutta jos te

olette Kristuksen, niin te olette myös Abrahamin siemen ja lupauksen

jälkeen perilliset" (Ga1. 3:28-29.) Me tuskin voimme pitää kyllin

suurena sitä siunausta, minkä kristinusko parantamalla naisen asemaa on

tuonut mukaansa. Mies ja nainen ovat Jumalan edessä molemmat

yhdenvertaisia ja vapaita, vaikka kummallakin on tässä elämässä omat

taipumuksensa ja lahjansa.

Oli tullut pimeä, ja aika oli mennä levolle. Tämä yö oli mitä

tukalampia koko matkalla; sillä ruumis oli arka, ja hyttysten ja

syöpäläisten matkaansaattamia ajettumia kirvelti ja pakotti hirveästi.

Unettomina hetkinä, jotka kuluivat hitaasti, en voinut muuta kuin

väännellä käsiäni ja toivoa, että aamu kerran koittaisi. Mutta tieto

siitä, että meillä nyt oli jäljellä vaan kahden päivän matka

Damaskukseen, tuotti kumminkin lohdutusta tässä kurjassa tilassa. Lähtö

tapahtui jo ennen kello 5, ja tietä, joka ensiksi vei muinaisen

"Filippuksen Kesarean" raunioiden sivutse, oli jotenkin vaikea kulkea

sillä vuoren kalteet olivat hyvin jyrkkiä. Hermonin lumenpeittämä

huippu näkyi yhä vasemmalla kädellä. Kun olimme ratsastaneet noin

kahden tunnin ajan, rupesi tiellä näkymään runsaasti laavaa, joka

selvästi osotti tulenpurkauksen joskus maailmassa täällä tapahtuneen.

Kenties on Hermon, jota nyt lumi ja jää paksulta peittää, ennen muinoin

sisuksestaan syössyt kaiken tämän laavan paljouden, jonka yli nyt saapi

matkustaa tuntikausia. Vuoristossa löysimme pienen kylän eräässä

laaksossa, jossa "druseja" asui. Kylän ympärillä oli reheviä peltoja,

joilla ahkeraa työkansaa, miehiä ja vaimoja, työskenteli. Druseja

pidetään ylimalkaan vihamielisinä kristityille, mutta nämä olivat

ystävällisiä meille.

Monta vaivaa ja vastusta kestettyämme ja kerran eksyttyämme oikealta

suunnaltakin, saavuimme seuraavaan yöpaikkaamme, _Kafr-Hauvar'iin_.

Mutta voi, miten kurja ja likainen tämä kylä oli! Olimme kyllä tähänkin

asti saaneet kärsiä ruo'an puutetta ja maata huonoilla vuoteilla, mutta

mitään senkaltaista, joka nyt oli kestettävänämme, emme vielä olleet

kokeneet. Huone, jonka saaminen oli tiukassa, oli kurjin savihökkeli,

mitä ajatella saattaa, ja sen eteen kokoontui iltasella joukko hevosia,

lehmiä, aaseja, koiria ja kissoja. Heti sisään astuessamme löyhähti

meitä vastaan kauhea katku, joka oli saastuttanut ilman ja teki olon

huoneessa mahdottomaksi. Asukkaat olivat sinne -- muka ilman

puhdistamiseksi -- ripustaneet erään pajulajin oksia, jolla on

hopeankarvaiset lehdet. Meistä oli kumminkin niiden haju niin paha,

että tahtoi ruveta oksettamaan. Eikä haju haihtunut, vaikka heti

annoimme dragomaanin ja mukarin viedä pois oksat. Koko yön täytyi

meidän pitää ovea auki. Mutta siitä oli seurauksena, että kissoja ja

koiria tuli huoneeseen, eikä aikaakaan, niin niiden välillä syntyi

hirveä taistelu, joka teki kaiken nukkumisen mahdottomaksi. Niitä ei

saanut pois ajetuksi, sillä pimeässä ne piiloutuivat pieniin koloihin,

joita oli huoneen seinässä. Vaikka kylä olikin köyhä ja sen rakennukset

pahanpäiväisiä savimökkiä vaan, teki kaunis ympäristö sen kumminkin

tavallaan miellyttäväksi. Lähellä kylää kasvoi tiheä metsikkö, jonka

lehtipuiden suloisessa siimeksessä lähteet pulppuelivat ja purot

lirisivät.

Lähtöä tehdessä aamulla Toukokuun 10 p. emme paljon muuta ajatelleet,

emmekä muusta olleet iloissamme kuin siitä, että erämaan matkamme toki

pian oli päättyvä. Seitsemän tunnin ratsastus vaan, ja sittenhän olimme

Damaskuksessa. Kaikeksi onnettomuudeksi olivat dragomaani ja mukari

riitautuneet keskenään, jonka tähden matka kävi hyvin hitaasti. Tie oli

hyvänpuoleista, mutta silmää ei ollut mikään huvittamassa. Kulkumme

kävi melkein koko matkan alhaalla laaksossa. Hermon'in vuori oli yhä

vaan vasemmalla puolella ja vähän kauvempana Antilibanonin vuorijono.

Maa näytti olevan hedelmällistä, mutta vähän viljeltyä. Siellä täällä

näki pieniä, kurjannäköisiä kyliä. -- Ratsastettuamme melkein neljä

tuntia tulimme erääseen kylään, jonka läpi virtasi kaunis joki. Joen

äyräillä saimme me taasen istuskella ja levähtää komeitten lehtipuitten

varjossa. Mutta tämä lepo oli vähällä tulla meille kovin kalliiksi.

Mukari ei viitsinyt ruveta nostelemaan tavaroitamme hevosen seljästä,

mikä oikeastaan olisi ollut tehtävä joka syöttöpaikassa, vaan jätti

hevosen kuormineen päivineen oman onnensa nojaan. Elukka meni joelle

juomaan ja vajosi meidän suureksi kauhuksemme siihen mahaa myöten. Ei

ollut suinkaan helppoa saada sitä taasen ylös. Matkalaukkumme

uiskentelivat jonkun aikaa vedessä, mutta onneksi ei sentään tullut

suuria vahinkoja.

Tästä vastuksesta suoriuduttuamme, joka teki dragomaanin ja mukarin

välin entistä kireämmäksi, jatkoimme matkaa, vaikka olikin kauhean

kuuma kulkea. Saavuimme laajalle hieta-aavikolle, josta ei tahtonut,

loppua tullakaan. Etäällä näimme komeita puutarhoja, mutta ne näyttivät

alati pysyskelevän yhtä kaukana. Ei ainoatakaan puuta ollut koko

tällä loppumattomalla aavikolla suomassa siimestä; ei ainoakaan

tuulenpuuskaus vilvastuttanut hiestyneitä ruumiitamme. Kiiruhdimme

hevosiamme, mutta sittenkin näytti ikävöity päämäärämme olevan kaukana

saavuttamattomissa. Ehdottomasti muistui mieleen rakas Paavali, joka

kerran matkusti saman polttavan hiedikon poikki Damaskukseen, siellä

vangitakseen Herran opetuslapsia ja viedäkseen heidät Jerusalemiin.

Hänen lähestyessään kaupunkia leimahti äkisti valkeus taivaasta.

Ristiinnaulittu Herra Jesus itse ilmestyi Saulukselle. Tämä lankesi

maahan ja kuuli äänen sanovan: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?"

Kysymykseensä: "Kuka sinä olet, Herra?" sai hän vastaukseksi: "Minä

olen Jesus, jota sinä vainoot; työläs on sinun potkia tutkainta

vastaan." Tuo ihmeellinen ilmestys ja nuo sanat vaikuttivat niin

valtavasti Saulukseen, joka oli täydestä sydämmestä vihannut Herran

opetuslapsia ja murhannutkin niitä, että hän vapisi ja värisi.

Hämmästyksissään kysyi hän: "Mitä tahdot, että minun pitää tekemän?"

Herra vastasi hänelle: "Nouse ja mene kaupunkiin; siellä sinulle

sanotaan, mitä sinun pitää tekemän!" "Mutta ne miehet, jotka hänen

seurassansa olivat, seisoivat hämmennyksissä: he kuulivat tosin äänen,

mutta eivät he ketään nähneet. Niin Saulus nousi maasta ja ei nähnyt

ketään avoimilla silmillä, mutta he taluttivat häntä kädestä ja veivät

Damaskukseen. Ja hän oli kolme päivää näkemättä, ja ei syönyt eikä

juonut" (Ap. T. 9:1-9).

Jo kaukaa siintävät Damaskusta ympäröivät tuuheat puutarhat; mutta itse

kaupunkia ei näy paljon ollenkaan, joll'ei ota lukuun muutamien

minareettien (tornien) huippuja. Kaupunkia lähestyessämme oli sitä

paitse ilma täynnä auerta, joka esti näkemästä. Halumme kerrankin

päästä puiden suloiseen siimekseen yhä yltyi. Noin k:lo 12 aikaan

tulimme vihdoinkin komeiden puutarhojen suojaan, joita ympäröivät

korkeat, rumat savi-aidat. Kului melkein tunti ratsastaessa kapeata

tietä näiden savi-aitojen välitse, jotka monin paikoin estävät

näkemästä puutarhoihin. Kun saapuu autiolta tasangolta, jossa ei mitään

kasva, näihin tuuheisiin puutarhoihin, tekee tuo äkkinäinen muutos niin

omituisen ja valtavan vaikutuksen, ett'ei voi olla ihmettelystä

huudahtamatta. Vastakohta on niin jyrkkä, että semmoista tuskin missään

löytyy. Arabialaiset kutsuvatkin Damaskusta "itämaitten helmeksi", ja

moni luulee paratiisin sijainneen juuri täällä.

Olimme siis yksitoista vuorokautta matkustettuamme saapuneet Syrian

pääkaupunkiin. Kello 1 pysähdyimme "Dimitri-ravintolan" edustalle ja

laskeusimme satulasta jättäen hevoset, joilla nyt olimme ratsastaneet

viime kerran, "mukarille." Tuntuipa vähä ikävältä erota uljaista

ratsuistamme. Tällä hetkellä opin johonkin määrin ymmärtämään, miksikä

esim. arabialainen niin suuresti rakastaa hevostaan. Hän elää

alituisesti yhdessä ratsunsa kanssa, joka piammiten on hänelle kaikki

kaikessa, ja sen tähden hän pitääkin sitä parhaana ystävänään. Vielä

viimeisen kerran taputtelin kelpo eläintä, ja sitte talutettiin se

pois. -- Lihava ja näöltään pöyhkeä ravintolan-isäntä, kreikkalainen

synnyltään, otti meidät vastaan ikään kuin ainakin mahtava mies

alhaisempiaan; siihen luultavasti oli syynä meidän kurjannäköinen

vaatteuksemme ja ulkomuotomme. Kun on ratsastanut yksitoista

vuorokautta seuduilla, joihin ei sivistyksen hienous ole tunkeunut,

käypi tietysti itsekin jotakuinkin metsittyneen näköiseksi.

Asuttavaksemme annettiin ravintolan toisessa kerroksessa oleva suuri,

valoisa huone, jonka ikkunat olivat kadulle päin.

Ennen kuin päätän tämän luvun, tahdon tehdä muutamia pieniä

huomautuksia, jotka läheisesti koskevat Palestiinassa oleskelua.

Vuosittain matkustaa tuhansittain pyhiinvaeltajia "pyhään maahan",

ihmeitten maahan. He vaeltavat sinne ilomielin ja antauvat kärsimään

puutetta, vaivoja ja vastuksia, koska toivovat siellä löytävänsä

Jesuksen, Pietarin, Paavalin, Johanneksen, y.m. jälkiä. Ihastuksella

suutelevat he sitä maata, jota "Jumalan Pyhä" kerran on jaloillaan

polkenut. Helposti löytävät he nämä jäljet. Jerusalem, Betlehem,

Nazaret, Tiberias j.n.e. ovat nimiä, joihin Jesuksen muisto on

lähtemättömästi juurtunut. -- Mutta Herraa Jesusta ei tule hakea sillä

taikka tällä paikalla, koska hän elävänä, taivaaseen astuneena

Vapahtajana on kaikkialla läsnä. "Katso, minä olen teidän kanssanne

joka päivä maailman loppuun asti", todisti hän (Mat. 28:20), ja tämän

todistuksen järkähtämättömyys on osottautunut joka paikassa. Herran

ainaisesta läsnäolosta todistaa moni seutu Palestiinassakin. Etempänä

olen viitannut siihen, kuinka paljon tässäkin maassa tehdään rakkauden

työtä. Rakkaus Kristukseen pystyttää toisen muistopatsaan toisensa

perästä, ja -- kumminkin on vielä paljon tekemättä. Pakanuuden

pimeydessä vaeltaa vielä suurin osa sitä kansaa, joka asuu tässä

maassa, pimeydessä, jonka ainoastaan evankeliumin taivaallinen valo

voipi haihduttaa. "Pyhän maan" matkaa ei siis voi päättää hartaasti

rukoilematta, että Herra antaisi sanansa valon tunkea näiden ihmisten

sydämmiin ja johdattaisi heidätkin totuuden tietoon.

Muistellessani Palestiinan matkaa en voi olla ottamatta päiväkirjastani

seuraavia sanoja, jotka johonkin määrin kuvaavat matkan vaikeuksia.

Vastukset, jotka voivat kohdata vaeltajaa, ovat monet ja monellaiset.

Pahimpina vihollisina pidetään beduiinejä, jotka kuljeskelevat maassa

ryövärin tavoin ja usein hätyyttävät rauhallisia matkustajia. Meille

eivät he kumminkaan saattaneet mitään hankaluuksia; päin vastoin olivat

kaikki, joiden kanssa olimme tekemisissä, ystävällisiä meitä kohtaan.

Rasittavampia vihollisia, joista ei päässyt edes lahjoillakaan, olivat

kärpäset, hyttyset ja syöpäläiset, joita vastaan sai taistella sekä

yöllä että päivällä. Ne jättivät jäljet, jotka eivät niinkään helposti

haihtuneet: ruumista kirvelytti ja särki vielä useita päiviä jäljestä

päin. Vaarallisin vihollinen on kumminkin kuumetauti, joka useinkin

huomaamatta, aavistamatta käy kimppuun ja joko korjaa tuonelaan tai

ainakin panee moneksi kuukaudeksi vuoteen omaksi. Tämä juohtuu mieleeni

nyt varsinkin siitä syystä, että Damaskuksessa tapasimme saksalaisen

tiedemiehen, tohtori Stübel'in, jonka oli täytynyt keskeyttää

tutkimustyönsä ja rientää Kuolleen meren rannoilta Damaskukseen, kun

ankara vatsakipu oli yllättänyt hänet. Damaskuksesta vietiin hän

Beyrothin diakonissalaitokseen, jossa sai sitte olla vuoteen omana

useita kuukausia, ennen kuin parani. Kaikkea tätä ajatellessani täytyy

minun sydämmeni pohjasta kiittää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka piti

meidät terveinä ja varjeli kaikista vaaroista.

VI.

Damaskus.

[Kuten alkulauseessa mainitsin, ovat seuraavat kuvaukset käännetyt

matkakumppanini t:ri v. Rohden'in saksalaisessa sanomalehdessä

"Tägliche Rundschau" julkaisemasta matkakertomuksesta.]

Damaskusta, tuota Syrian ylisteltyä pääkaupunkia, pitää lähestyä

erämaan puolelta, siis jotenkin sitä tietä pitkin, joka Jerusalem'ista

päin kulkee Hermon'in rinteillä. Silloin vasta voi oikein käsittää,

miten se on tehnyt kaikkina aikoina sekä itämaalaiseen että

eurooppalaiseen niin valtavan vaikutuksen. Silloin ei lainkaan

ihmetytä, että Mekasta tai Bagdad'ista tulevat karavaanit, jotka

viikkokausia aavikkoa kulkiessaan eivät ole nähneet mitään, josta silmä

voisi nauttia, äkätessään nuo etäälle siintävät minareetit viehättävän

vihannuuden ympäröiminä, ilostuvat arabialaisen runoilijan kanssa

ylistämään Damaskusta "itämaiden helmeksi" tai "kauneuden

kaularenkaaksi."

Jo keisari Julianus lauluin ylisteli tätä ikivanhaa kaupunkia ja kehui

varsinkin sen erinomaisia viikunoita: "Zeuksen kaupunki tosiaan on tuo

pyhä mahtava Damaskus, koko itämaiden silmä. Jo nuo somat pyhäköt,

mahtavat temppelit, terveellinen ilman-ala, kirkkaat lähteet, monet

virrat ja viljava maa kohottavat sen ensi riviin, mutta varsinkin tämä

kasvi (viikuna) tekee sen vertojaan löytämättömäksi ihmeeksi." Ja

runsaasti tuhannen vuotta ennen syrialainen sotapäällikkö, Naeman,

vastasi närkästyneenä profeetta Elisalle, joka käski häntä peseytymään

Jordan'issa puhtaaksi spitaalitaudista: "Eikö Abanan ja Parparan virrat

Damaskuksessa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat." Luonnollisesti

kyllä halusi Naeman mieluummin kylpeä Baradan kirkkaassa ja tosiaan

virkistävässä vedessä, kuin kolkosti ja väliäpitämätönnä rotkossaan

eteen päin kiitävässä Jordan'issa.

Barada onkin oikea siunauksen lähde, sillä juuri se on muuttanut

Damaskuksen oivaksi kosteikoksi. Antilibanon'in onkaloista työnnäikse

se vallatonna esille, vaan muuttuu tasangolle tultuaan tyyneksi ja

hiljaiseksi. Haarauduttuaan antautuu se yksinomaan somistelemaan

tuoreella vihannalla ruohostolla autioita aroja ja emona elättämään

silmän siintämättömiin ulottuvia hedelmäpuumetsiä. Jo kuuden tunnin

päässä Damaskuksesta itään päättyy kumminkin sen juoksu suoperäiseen

järveen.

Virtaapa Hermon-vuoreltakin eräs joki, vaikk'emme me sitä tuskin

huomanneetkaan, malttamattomina kun vaan odotimme perilletuloa.

Matkustajan mieli käy, näet, kyllä iloiseksi, kun hän näkee jo etäältä

Damaskuksen, kuulee _mukari'n_ (hevosrengin) honottaen kajahuttelevan

laulujaan "esch -- Schâm'in" -- niin arabialaiset nimittävät kaupunkia

-- kunniaksi ja huomaa hevosienkin käyvän virkeiksi ja iloisina

hirnuvan. Mutta vielä saa hän kovia kokea, ennen kuin hän pölyisiä

katuja myöden korkeiden savimuurien välitse, jotka estävät häntä

ihailemasta reheviä puutarhoja, vihdoinkin saapuu varsinaiseen

kaupunkiin ja saapi kymmenen päivää ratsastettuaan kaivatun majatalon

edustalla astua ratsun selästä. Täydessä sulossaan esiintyy "itämaiden

silmä", kun läheiseltä Kasiun'in vuorelta tarkastelee sitä. Valkeiden

rakennusten kupukatot ja 200 moskean minareetit hohtavat oikein

ihmeellisen näköisinä tuolta hedelmäpuiden joukosta; tuo useampia

kilometriä leveän puutarhakiehkuran ympäröimä kaupunki välkkyy niin

kuin vihantaan hedelmäpuistoon kiinnitetty timantti. Ukkosen käydessä

saimme me ihailla tätä näköalaa: salamat välähtelivät punervalta

vuorelta, jonka rinteellä seisoimme, sinipunervalle arolle, kaupunki

oli milloin tarkoin auringon valaisema, milloin taasen synkkien pilvien

varjossa. Tuo näky ei milloinkaan unohdu.

Kun katselin näitä viehättäviä puutarhoja, joissa kasvoi kaikemmoisia

hedelmiä: pomeranssia, sitruunia, aprikoita, persikoita, mantelia,

viikunia, viinirypäleitä, y.m., noita palmu-, plataani-,

saksanpähkinä- ja sieviä myrttipuumetsiä, niin tunsin tosiaan olevani

hiukan taipuvainen uskomaan muhammettilaista tarinaa, joka täydellä

todella määrää tämän kosteikon paratiisin paikaksi: tosiaankin Eden'in

puutarha täynnä kirkkaita lähteitä ja reheviä hedelmäpuita. Taru kertoo

myös, että juuri Kasiun-vuoren punervasta mullasta luotiin Adam,

osottaapa vielä aivan varmasti paikan, missä kuolo kohtasi Abel'ia. Ei

siis turhaan väitetä Damaskusta maailman vanhimmaksi kaupungiksi. --

Täydelleen ymmärrämmekin nyt, miksi Damaskus on ollut ruhtinaiden ja

kansojen riidan aiheena jo kuningas David'in ajoilta, joka yhdisti,

vaikka tosin aivan pieneksi ajaksi, tämän tärkeän kaupungin

valtakuntaansa, aina Napoleon III:een, joka kovin mielellään olisi

tämän "itämaiden helmen" liittänyt diadeemiinsa (pääsiteeseensä).

Helposti olisikin hän voinut sen valloittaa, joll'ei hänen kenraalinsa

olisi liiaksi halunnut todellisia helmiä, timanttia ja puhdasta

rahaakin; näin kertoi ainakin paljon kokenut oppaamme. Vaikka

Damaskuksen kauppa vuosi vuodelta väheneekin, ei se vielä suinkaan ole

vähäpätöinen: yhä vielä välittää Damaskus itämaiden tuotteiden vientiä

länsimaihin ja Egyptiin, ja yhä vielä lähtee sieltä suuri

pyhiinvaeltaja-matkue Mekkaa kohti.

Kaupungin sisusta ei kumminkaan vastaa lainkaan näitä toiveita, joilla

sitä lähestytään. Dimitri-ravintola, johon me, kuten ennen meitä

lukemattomat Damaskuksessa-kävijät, majauduimme, oli arabialaistalon

oikea perikuva. Niissä piileilee somuudet vasta sisäosissa: pihalla ja

pylväskatoksissa; mutta huolimatta suihkukaivoista ja noista

tunnetuista mustan ja valkoisen juovikkaista pylväistä, jotka

kannattavat katosta, näytti kumminkin meistä kaikki jotenkin

jokapäiväiseltä ja tyhjänveroiselta. Yksinomaisen mielissämme olimme

siitä, että ravintolamme oli aivan eurooppalaisen ravintolan laatuinen:

joka, näet, on kulkenut yksitoista päivää läpi sivistymättömän maan ja

tällä matkalla saanut pitää luostarimajaa parhaimpana, mitä on

saatavissa, vieläpä saanut olla tyytyväinen siihen ruokaan, mitä

dragomaani on hankkinut, hän ymmärtää pitää arvossa ravintolain

merkitystä, joita hän on ennen kentiesi kovinkin morkannut. Minä

ainakin vaihdan tuon ylistellyn arabialaisen kestiystävyyden, niin

hupaista kuin onkin oppia sitä kerran tuntemaan, aivan mielelläni

hyvään ravintolanvuoteeseen ja tyydyttävään päivälliseen.

Kun hetkisen levähdettyä lähdimme omin päin havaintoretkelle läpi

kaupungin, emme nähneet oikeastaan mitään muuta, kuin rumia hökkelejä,

pieniä myymälöitä, kaarikatoilla aistittomasti peitettyjä basaarikatuja

ja kirjavia ihmisjoukkioita. Ensimmäinen näky, joka veti huomiotamme

puoleensa, oli aivan paljon lupaava: suuri ihmisjoukko seisoi

öljykuvamyymälän äärellä, jossa oli monemmoista kaunista myötävänä,

semmoista kuin sellaisissa taideteoskaupoissa tavallisesti on, ja

ensimmäinen kuva oli Saksan keisarin. Olimme uneksineet saavamme nähdä

täällä lukemattomia maurilaisen rakennustaiteen tuotteita, joita jo

Jerusalem'issa ja Beyroth'issa olimme ihmetelleet, mutta muuta ei

näkynyt, kuin eräs sirotekoinen kylpyhuone. Tosiaan pahoin pettyneenä

saisi lähteä kaupungista eikä näkisi lainkaan rikkaiden damaskolaisten

komeita rakennuksia, joll'ei turvautuisi johonkin oppaaseen.

Muukalaisten oppaita on tunnetuin eräs entinen itävaltalainen,

Frans-parooniksi kutsuttu mies, joka on saanut monta kovaa kokea,

ensiksi vuonna 1848 isänmaassaan ja sitten ollessaan maanpakolaisena

täällä Damaskuksessa ennen kaikkea tuon vuonna 1860 tapahtuneen ankaran

kristittyjen vainon. Libanon-vuorella asuvat Drusit teurastivat silloin

uskonvimmassaan runsaasti 8000 kristittyä sekä hävittivät 3800 taloa ja

12 kirkkoa. Frans-paroonin pelasti turkkilaisten upseerien

hyväntahtoisuus, joille hänen oli tapana lainailla rahoja; nämät

kätkivät hänet erääseen virkapukuun, niin että hän pääsi murhaajien

käsistä.

Tämä opas, joka tuntee Damaskuksen joka kolkan, vei meidät

kaikenmoisille huomattaville, mutta jo maahan sortuneille

rakennuksille, muiden muassa "Judaksen taloon," jossa Paavali muka

istui kolme päivää ruo'atta ja juomatta. Veipä hän meidät eräälle

kurjalle, soraiselle kadullekin, jossa pysähdyimme halvannäköisessä

savimuurissa olevan pienen ja matalan portin eteen. Me astuimme sisään

vähäiseen, samallaisten rumien ja korkeiden savimuurien ympäröimään

esipihaan ja tulimme toiselle rappeutuneelle puuportille. Ajattelin:

mennäänköhän tästä talliin vaiko johonkin erilliseen pyhiinvaeltajia

varten säilytettyyn paikkaan. Ovi avautuu ja me seisomme marmorikivillä

lasketulla pihalla, jota suuremmoiset suihkulähteet ja vihannat puut

kaunistavat. Joka taholla kohoaa upeita rakennuksia; varsinkin oikealla

puolen ylenevä rakennus on komea. Kestiystävälliset asukkaat, jotka

hyvin mielellään ovat muukalaisten ihmettelyn esineenä, veivät meidät

sisään, ja meidän täytyy tunnustaa, ettei moisia marmorisalia liene

monta maailmassa. Seinät ovat monenkarvaisella marmorilla

taiteellisesti peitetyt ja komeilla marmorikuvilla koristetut, samaten

kuin kattokin; marmorinen lattia taasen on kallis-arvoisten mattojen

peitossa. Vähäisemmästä etuhuoneesta, jota sievä marmorilähde kaunistaa,

noustaan kolme porrasaskelta varsinaiseen vastaanotto-huoneeseen. Aivan

aavistamattamme olimme siis yhdessä arabialaisen taiteen ihmetöistä ja

saimme ihailla damaskolaisen rikkauden korukalua. Sen tähden ei meiltä

myöskään salattu, että tämän muistomerkin omistusoikeus oli eräälle

rikkaalle juutalaiselle maksanut 200,000 markkaa. Tässä tilaisuudessa

kertoi kielevä oppaamme, huonosti kätkien salaisen mielihyvänsä, että

hallitus toisinaan pahasti peijaa näitä satumaisen rikkaita juutalaisia

rahamiehiä; nämät lainasivat ennen viime Turkin sotaa hallitukselle

äärettömiä summia oikein koronkiskurin korolla, kuten itämailla on

tapana, -- siellä täytyy talonpoikaraukkojen maksaa kahdeksantoistakin

markkaa sadalta tai enemmänkin, -- eivätkä saaneet sodan päätyttyä

takasin korkoa eivätkä pääomaa. Hyvin huomattavaa on, ettei juutalaisia

milloinkaan ole karkoitettu Damaskuksesta, niin että siellä epäilemättä

on vanhin juutalaissiirtola.

Paljoa enemmän, kuin tämä juutalaisen korurakennus, miellytti minua

erään damaskolaisen kristityn suuremmoinen talo. Koko sen laveata

pihaa, jossa lähteet pulppusivat ja tuoksuvat kukat viehättivät silmää,

ympäröivät joko sievät pylväskäytävät viehättävine sohvineen tai

suurempien huoneiden ihanat fasaadit. Vietiinpä meidät komeaan

marmorikuvilla koristettuun vastaan-ottohuoneeseenkin ja kestittiin

heti kahvilla ja tupakalla. Sitä ei siis oltu rakennettu vaan

muukalaisten ihmeteltäväksi, vaan sitä käytettiin todella. Erittäin

ihastutti minua eräs vierashuone, joka oli aivan itsenäinen rakennus

pihan toisella puolen; sen seinät olivat peitetyt hienoilla laudoilla,

jotka taas olivat perlemoveistelmillä taiteellisesti koristettuja.

Kruununperillinen Fredrik Wilhelm oli vuonna 1869 asunut neljä päivää

tuossa ihmeellisessä rakennuksessa. Siellä oleksiessa tuntui kuin olisi

suorastaan joutunut "Tuhannen ja yhden yön" tarumaailmaan. -- Mutta

näiden komeitten rakennusten perijä oli pieni, kivulloinen poika, johon

isä loi vaan murheen ja surun sekaisia silmäyksiä; useimmat huoneet

olivat tyhjinä. Meitä palveli arabialainen nainen, jolla oli aika

tuuhea sysimusta tukka; hänen täytyi astuskella korkeissa,

perlemokoristeilla hienosti sievistetyissä puukengissä, ja se näytti

olevan hänelle melkein tuskallista.

Damaskuksen tärkein rakennus on tuo mainio _Omajadien moskea_, jota

arabialaiset pitävät maailman ihmeenä. Se onkin epäilemättä komein

muistomerkki kaupungin loisto-ajoilta, kun se Omajadien hallitessa

seitsemännellä ja kahdeksannella vuosisadalla oli Islam'in pääpaikka.

Moskea onkin sen tähden lähinnä Mekan, Medinan ja Jerusalem'in

pyhäköitä pyhin temppeli, ja yksi rukous siinä vastaa kolmeakymmentä

tuhatta rukousta muualla. Hurskaan itämaalaisen tulinen mielikuvitus on

tähän lisännyt, että tässä paikassa vielä 40 vuotta maailman lopun

jälkeen rukoillaan Muhammed'iä. Tämä Islam'in mahtava pyhäkkö

oli alkuaan roomalainen temppeli ja sittemmin kristillinen

Johanneksen-kirkko; vanhan-aikuisen pääoven päällä on vieläkin

luettavana: "Sinun valtakuntasi, o Kristus, on kaikkien aikojen

valtakunta ja sinun valtasi pysyy polvesta polveen." Onkohan tämä

kentiesi tuota historian hienoa salaivailua? Muhammettilaiset itse

kunnioittavat vielä nytkin Johannes Kastajan päätä; sen sanotaan olevan

moskeassa säilössä eräässä kultaisessa lippaassa, ja damaskolaiset

ottavat vannoessaan mielellään sen todistajaksi.

Mutta Islam'in temppelit eivät minua enää juuri paljoa miellytä.

Konstantinopolissa ja Kairossa täytyy jo kylläksikin monta moskeaa

ihmetellä. Damaskuksessa vaativat sitä paitse papit hävyttömän paljon

juomarahaa, ainakin nelinkertaisesti sen, mitä Hagia Sophiaan tai

Omar-moskeaan pääsemisestä pyydettiin. Ylpeästi käänsimme me selkämme

vanhoille "Omajadeille" ja kävimme mieluummin katselemaan uusia,

loisteliaita kylpyhuoneita, jotka minusta näyttivät koko kaupungin

sievimmiltä rakennuksilta. Jo ulkopuoleltakin niitä katsellessa saa

ihailla maurilaisia fasaadeja, mutta sisäpuolella sitten: sielläpä

vasta on kaikki kirjavaa ja taitavasti sievisteltyä, erittäin hienoilla

kirjavilla fajanssikaakeleilla peitettyä. Olimme kovin pahoillamme,

ettei meillä ollut enää aikaa näissä viehättävissä ja valoisissa

huoneissa nauttia vielä kerran todellisen ja hienon turkkilaisen kylvyn

suloutta.

Ihmettelimme vielä "_Asfad'in Chan'ia_," varsinkin sen korkeata, upeata

sisäänkäytävää, jonka arabialainen "stalaktiittikupu" aina

erinomaisesti viehättää katselijaa; tuo mahtavan suuri sisähuonekin,

jota somasti koristavat valkoisen ja mustan kirjava marmori sekä

suunnattoman suuret pylväät, jotka kannattavat yhdeksää komeata kupua,

joista maanjäristys valitettavasti on hävittänyt kolme, näyttää

pikemmin muhkeata kirkkoa, kuin tavara-aittaa varten säälityltä. Suuria

jauhosäkkijoukkoja ja muita hyödyllisiä, vaikk'ei kauniita tavaroita on

siellä läjässä viehättävien suihkulähteiden ympärillä. Me

surkuttelimme tämän arabialaisen rakennustaiteen mestariteoksen

onnetonta rakentajaa. Yksinvaltias paha tapatti, näet, hänet rakennusta

vihittäessä, kun erään hänen kadehtijoistaan oli onnistunut tarkkaan

etsimällä löytää siinä vähän moitittavaa.

Yleensä näyttää itämailla olevaa liiaksi uskallettua rakentaa

suuremmoisia rakennuksia. Kun olimme katselemassa tuota tilavaa

_Tekkije-moskaa_, joka on kaupungin ulkopuolella, kertoi oppaamme, että

sultani Selim oli aikonut siitä köyhäin sairashuonetta. Hän oli sen

tähden kovin vihastunut saadessaan tietää, että moskea oli tehty niin

etäälle kaupungista. Rakentaja kutsuttiin Konstantinopoliin ja tämä

selitti kyllä sulttanille, että hänen luullakseen Damaskus pian

laajenee niin, että rakennus on kaupungin keskustassa. Näennäisesti

rauhoittuneena vaikeni sultani; mutta kun arkkitehti tuli

Konstantinopolista palattuaan rakennuspaikalle, otettiin hän kiinni ja

mestattiin. Mestattaessa selitettiin hänen saavan maata haudassa siksi,

kunnes moskea on kaupungin keskustassa! -- Täältä katsoessa näyttää

luostari muuten suunnattoman suurelta riivinraudalta, sillä jokaisessa

noista toistensa ylä- ja alapuolella olevista kopeista oli oma kupunsa.

_Saladin'in haudasta_ oli oiva "paroonimme" erittäin ylpeä; hän

morkkasi niitä raakoja matkustajia, jotka eivät lainkaan kiinnittäneet

huomiotansa tähän historialliseen pyhäkköön. Ollen mielissään meidän

taipuvaisuudestamme vei hän meidät pieneen, vähäarvoiseen

mausoleum'iin, jossa oli kaksi suurta ja komeiden verhojen peittämää

kivistä ruumis-arkkua; lattiakin oli paksujen kallis-arvoisten mattojen

peitossa, seinät vanhojen sinervien fajanssien. Mutta onko tämä

todella Saladin'in hauta, se riippuu tietysti kokonaan oppaamme

rehellisyydestä. Kirjoissa mainitaan, että tämä hauta on yhteydessä

moskean kanssa ja ett'eivät kristityt sinne lainkaan pääse.

Useita muitakin merkillisyyksiä olimme katsomassa, esim. kaupungin

portin edustalla olevaa "Naeman'in taloa", joka on muodostettu

spitaalisten hoitohuoneeksi, "Ananiaksen taloa", jossa tuon Ananiaksen

kerrotaan asuneen, joka lohdutti ja kastoi Sauluksen. Tietysti saimme

me myös nähdä sen paikan muurissa, josta Saulus laskettiin korissa

maahan. Muuri on tosiaan vanha ja rapistunut; vaarallisesti kallistuvia

huoneita on sen päällä kyllin nähtävänä. Kaupungin muurien ympäri

kulkevaa tietä tuskin voi tieksi kutsua, sillä niin kelvottomassa

kunnossa se oli. Kun sievät vaunut suikertelivat kelvottomia siltoja

pitkin ja syvien kuoppien vieritse, oli niissä istuvien henki kyllä

vaarassa. Damaskuksen vanhuudesta olemme siis jo kylläksi nauttineet.

Mutta itämaisessa kaupungissa eivät viehätäkään enimmän rakennukset,

eivät uudet eivätkä vanhat, vaan ihmiset. Täytyy tunnustaakseni, että

valitettavasti liian pintapuolisesti opin tuntemaan damaskolaisia

voidakseni arvostella heitä. He näyttivät olevan leppeätä, uutteraa ja

raitista väkeä. En minä puolestani lainkaan huomannut heidän olevan

yltiöpäisiä tai epäluuloisia muukalaisia kohtaan, kuten matkustajat

tavallisesti kertoilevat; tuo herttainen saksan konsulikin, Herra L.,

oli saanut saman suotuisan käsityksen heistä. Oli oikein hauskaa nähdä

heidän vireästi ja taitavasti toimivan basaareissaan, jotka samalla

olivat työhuoneita; niissä kutoivat he aivan alkuperäisellä tavalla

värillisiä rahavöitään, naputtelivat vaskilevyjä tai valmistelivat

nahkakappaleita. Hyvin hupaista oli nähdä heidän leipovan. Heillä oli

yläpuolelta avoin uuni, joka oli ikään kuin suurta pesukattilaa varten

tehty; se lämmitettiin kuivilla kaisloilla ja oljilla, ja erittäin

ketterästi leivotut taikinakakut paistettiin äkkiä muurin sisässä

polttavan tulen hehkulla ja otettiin sitte pois täysin kypsyneinä.

Kuljimme ohi erään puodin, jonka luulin olevan nahkakaupan; oppaamme

vaati tarkemmin katselemaan sitä ja, mitä kummaa, nuo nahkatukut

olivatkin puristettuja, pitkiksi liuskoiksi leikeltyjä aprikoita, joita

veteen liuventamalla saa hyvää ja halpaa limonaadia. Hyvin kummastutti

meitä, kun näiden puhtaasti itämaisten tuotteiden, tavaroiden ja

työaseiden joukossa näimme uutteraan työskenneltävän eurooppalaisilla

ompelukoneilla; niitä paitsi eivät nuo vanhoillaan olevat damaskolaiset

kumminkaan ole voineet olla. "Todellisia damaskolaisia miekkoja" emme

lainkaan tiedustelleetkaan, koska ne tiettävästi valmistetaan

Solingen'in kaupungissa Saksanmaalla. Tuon entis-aikoina kuuluisan

silkki- ja fajanssiteollisuuden hävitti kokonaan vuonna 1400 j.Kr.

päällikkö Timur; sama mies tapatti useimmat asesepät ja siirsi

eloonjääneet Samarkand'in kaupunkiin, jossa sanotaan vielä nytkin

harjotettavan damaskolaista teollisuutta. -- Damaskuksen basaareissa

kulkiessa saa olla kaikessa rauhassa myyjien ahdistuksilta, eikä niissä

kukaan pakota ostamaan, kuten Konstantinopolissa, Smyrnassa ja Kairossa

on tapana. Siellä on kaikki puhtaasti itämaista, siis myös arvokasta.

Vaatimatonta ja säädyllistä näyttää kansa huvituksissaankin olevan.

Tuolla kahviloissaan Baradan rannoilla tai puutarhoissaan, joissa vaan

raikasta lähdevettä tai limonaadia on saatavilla, virkistävät he

itseään kaikkein vaatimattomimmilla keinoilla: he nauttivat

ainoastaan varjoa, vilvostuttavaa vettä, elähyttävää vihannuutta ja

lukemattomien kukkien hurmaavaa tuoksua, tietysti on heillä lisäksi

suussaan nargileh'insa (vesipiippunsa.) Varsinkin perjantai- ja

sunnuntai-iltapäiviilä kulkevat he suurissa joukoissa ihaniin

puutarhoihinsa, ja silloin näkyy kaikkialla juhlapukuisia ihmisiä; he

istuskelevat viattomasti iloiten ja pakisevat keskenään, poltellen

piippua. Heidän joukossaan on harvinaisen kauniita naisia; ainoastaan

kristittyjen naisten kasvot saa nähdä, sillä muhammettilaisten ovat

hunnun peitossa.

Eräästä haschisch-polttajasta, joka melkein alastonna ja puoleksi

mieletönnä kierieli maassa, huomasimme, ett'ei nautinnonhalu sentään

aina ole niin viatonta laatua. Mutta tämä olikin ainoa vastenmielinen

näky, joka häiritsi meitä Damaskuksessa. Kaikki, mitä muuten

Damaskuksessa satuimme näkemään, esim. kenraali, joka yhtä viatonna ja

tyytyväisenä, kuin nuoret kauppamiehet ja muukin kansa, pureskeli

hapanta kurkkua, tai kunnian-arvoisat arabialaiset, jotka huvikseen

ajelivat lapsineen, tavallisesti tyttö edessä ja poika takana, aasin

selässä pitkin katuja, kaikki nämä muistuttivat meille, että itämaat

vielä ovat paljoa lähempänä ihmiskunnan lapsuuden ja viattomuuden

tilaa, kuin sivistyksen nuoleskelema Eurooppamme. Siitä alkaen

kumminkin kun Midhat-pasha onnellisenti damaskolaiset länsimaisella

sivistyksellä oikein itämaiseen tapaan siten, että hän poltatti

muutamia liiaksi ahtaita kaupungin-osia ja sitte toimitti kadut

levennetyiksi, on länsimainen sivistys alkanut sekä hyvine että

huonoine puolineen voittaa jalansijaa tuossa maailman vanhimmassa

kaupungissa. Ompelukoneet ja vaunut ovat auranneet tien.

VII.

Baalbek ja Libanon.

Libanon'in yli kyllä kannattaa kulkea. Se matka on viehättävimpiä koko

maailmassa ja palkitsee jo yksinään koko tuon pitkän Syrian retken

vaivat. Niin oivallisella kivitiellä kulkemisesta tai ratsastamisesta,

kuin on Beyroth'ista Damaskukseen, oikein siitäkin jo nauttii.

Nautintoa lisäämässä on rehevä maakunta, jonka läpi tie kulkee, ja

uhkeat maisemat, joita on nähtävissä. Mutkistellen menee tie Libanon'in

ja sen 6,000 jalkaa korkean solan yli, sitten 3,000 jalkaa alas päin

Bekaa'n hedelmälliselle tasangolle, sitten taas 1,500 jalkaa ylös päin

Antilibanon'in vuorelle ja runsaasti 2,000 jalkaa verkalleen alas päin

Damaskusta kohti; näin monta korkeuden vaihdosta tapahtuu 112

kilometrin (105 virstan) matkalla. Tällä retkellä, semminkin kun lähtee

Damaskuksesta päin, tulee kokemuksesta huomaamaan todeksi tuon

arabialaisen lauseen: Libanon kantaa päänsä päällä talven, olkapäillään

kevään ja sylissään syksyn, suvi uinailee sen jalkojen juurella.

Joka päivä kulkee yksi päivä- ja yksi yöposti Beyroth'ista Damaskukseen

ja matkaa koko välin 13 1/2 tunnissa. Tämä "diligence impériale

ottomane" on erään ranskalaisen yhtiön oma, joka vuonna 1867 rakensi

tienkin; sama yhtiö välittää suurilla vaunujoukoillaan tavaraliikettä

ja kantaa tietullin. Yhtiön kyytivaunut ansaitsevat kyllä näkemistä. Ne

ovat suunnattoman suuria laatikoita, joissa on kuusi sijaa pääosassa,

kolme etuosassa ja viisi ylhäällä katolla; molempia viimemainittuja

pidetään ensi luokkana ja sen, joka tahtoo ihailla luontoa, täytyy

tyytyä näihin epämukaviin istuinsijoihin, vieläpä nousta tuulen

liehuteltavaksi. Pitkän ajan ja oikein perusteellisesti punnittuamme

asianhaaroja kokeneen oppaamme, Frans-paroonin kanssa, olimme me

päättäneet kulkea näillä kuuluisilla ajoneuvoilla suurimman osan

matkaa, aina Schtoran asemalle asti, sieltä tehdä pienen kierroksen

Baalbek'iin ja sitten taas Schtorasta alkaen joko ratsastaa Libanon'in

yli tai käyttää hyväksemme seuraavan päivän kyytivaunuja. Jos tahdoimme

olla varmoja siitä, että saamme määrätyn paikan vaunuissa, olisi meidän

täytynyt maksaa kahdenkertaisesti matkasta Schtoraan asti. Jospa olisin

tiennyt, mitä meitä kohtasi, en olisi pitänyt tätä maksua liikanaisena.

Noiden oivallisten hevostemme, jotka yhdentoista päivän kuluessa olivat

käyneet meille rakkaiksi ja arvokkaiksi, täytyi joka tapauksessa heti

palata mukarin kanssa Jerusalem'iin. Mutta dragomaani ratsasti

Beyroth'iin eräällä sinne palaavalla hevosella.

Jo kello kolmen ajoissa aamulla kolisti Dimitri-ravintolan ylen innokas

palvelija meidät hereille makeasta unesta. Olimme kyllä näin aikaiseen

nousemiseen jo tottuneet noissa vähemmin miellyttävissä arabialaisissa

yösijoissamme, mutta täällä hyvällä vuoteella maatessamme olisimme

mieluisasti vähän palkinneet edellisiä laimiinlyömisiä. Olihan tämä,

näet, koko viisiviikkoisella matkallamme, merkillistä kyllä,

ensimmäinen varsinainen ravintola, jossa olimme yötä. Johanniittein

vierasmaja Jerusalemissa, niin moitteeton kuin se onkin, ei

vaatinutkaan ravintolan arvoa. -- Aamiainen ravintolan suuressa

ruokahuoneessa lampun himmeässä valossa ei ottanut oikein maistuakseen;

kumminkin jaoimme ruokailuamme katselleelle viinurille ja lukuisille

muillekin haluaville tällä kertaa jotenkin mielellämme juomarahoja, ja

meidät päästettiin talon pikkuportista kumarruksessa kadulle, käymään

läheistä postitaloa kohti. Pimeydestä huolimatta oli siellä jo vilkas

liike. Noah'in arkki oli jo valmiina. Koetimme anastaa itsellemme

ylhäältä parhaat paikat, mutta eräs valkopukuinen, tukeva herra, joka

siellä pimeässä kopeloi matka-arkkujen keskellä, esti meitä lausuen

painavasti pari ranskalaista sanaa. Vihdoin pääsimme kumminkin

sijoittumaan ja tyynimielisinä katselimme sitten, miten matkaseuramme

yhä enentyi, hevoset valjastettiin ja eräs arabialaisvanhus, joka oli

alhaalla olevaan paikkaansa perin tyytymätön, tuikeana rähisi.

Vihdoin, vähän epäsäntillisesti k:lo 1/2 5 jälkeen, avataan talon

rautaiset portit ja nuo raskaat, kellervät vaunut lähtevät, kuuden

hevosen vetäminä, rämisten täyttä vauhtia eteen päin. Hämärää kun on,

ei Damaskusta eikä sen reheviä puutarhoja voi, valitettavasti kyllä,

vielä juuri paljon nähdä; ainoastaan kukkien unelmat tuoksuivat

erittäin viehättävästi hiljaisessa avaruudessa. Meistä itsestämme

tuntui, kuin olisi Damaskuksessa olomme ollut unelma ja pysyäksemme

tuossa kauniissa unelmassa tuuditutamme itsemme tässä salaperäisessä

aamuhämärässä aivan mielellämme vienoon uinailuun. Pian valkenee

kumminkin päivä, me tulemme varsinaiseen _Baradan_ jokilaaksoon ja

nousemme sitten verkalleen vuorenselännettä ylös metsättömän, punervan

_Kasiun_-vuoren ympäri. Mikä sanomattoman ihana maisema avautuu

nähtävillemme! Jyrkkien, 1,000 jalkaa korkeiden kallioseinämien välissä

kohisee Barada, ja sen sivulla kiertelee maantie hiljalleen eteen päin.

Joen reunus on niin tarkoin rehevän, vihannan ruohoston peittämä, että

virta on toisinaan aivan varjossa. Missä vaan vuorensola on hiukankin

leveämpi, sieltä vilahtelee kukkivien hedelmäpuitten keskeltä sieviä

maataloja, rikkaitten damaskolaisten kesähuviloita. En tiedä yhtään

laaksoa, en edes Sveitsissäkään semmoista, jonka pitäisin tätä Baradan

laaksoa ihastuttavampana. Erityisen viehätyksensä saa laakso sitä, että

siinä on niin omituisesti yhtyneenä jylhänihana luonto ja etelämaiden

runsas kasvullisuus. Ikävä kyllä kestää tätä nautintoa liian vähän

aikaa. Jo tunnin kuluttua kääntyy maantie äkkiä laaksosta

Antilibanon'in ylätasangolle, emmekä enään saa lainkaan nähdä Baradan

laakson ihanimpia osia.

Sen sijaan kuljemme me aution aron poikki, joka kyllä voi olla

damaskolaiselle sotajoukon-osastolle erinomaisen hyvä harjotuskenttä,

mutta meitä se ei suinkaan miellytä. Olimme siksi korkealla, että jo

alkoi viluttaa; vähän kadehdimme toista ajajaa, joka paksuun,

kameelinkarvaiseen viittaansa kääriyneenä ja kasaan kyyristyneenä veti

oikein autuaallista unta. Mutta kun me taasen olimme kulkeneet vuorten

yli ja rohkeita kaarroksia tehden laskeuduimme erääseen syvään

laaksoon, nousi hänkin ylös, muisti tärkeän virkansa ja alkoi

voimakkaasti jarruttaa vaunuja. Toisella kyytimiehellä oli kyllin

tekemistä hillitessään virkeitä hevosia, jotka mielellään juoksivat

viheriöivää vuorenrinnettä alas. -- Noin 1 1/2 tunnin kuluttua tulimme

me aina jollekin pysäyspaikalle, jossa vaihdettiin hevosia.

Matkustajiakin se vähän virkistytti, kun saivat oikoa kangistuneita

jäseniään ja kävellä itsensä lämpimiksi. Mutta kun Antilibanon'in

solasta kiisimme Bekaan avaralle tasangolle, ei meidän enää lainkaan

tarvinnut kaivata lämpimyyttä. Täällä Libanon'in ja Antilibanon'in

korkeiden vuorijonojen välissä oli rasittavan kuuma ja molemmin puolin

maantietä olevien pensastojen tuoksu oli aivan huumaavaa. Puut olivat

täällä niin reheviä, että niiden oksat olivat usein vähällä temmata

vaunujemme katon irti; aivan äkkiarvaamatta saimme me syyttömästi

pienen selkäsaunan.

Tuskin 1 1/2 tuntiakaan oli kulunut, kun jo olimme matkanneet poikki

tasangon; mutta vuoristomatka oli kestänyt 5 tuntia. Säntilleen k:lo 11

saavuimme Schtoraan ja samaan aikaan vieri myös Beyroth'ista tuleva

vaunu paksuja tomupilviä ilmaan tuoksuttaen pääaseman eteen. Täällä oli

kaksikin "ravintolaa," luultavasti molempien damaskolaisten

haaraosastoja, mutta aamiainen, jonka vaatimattomammassa niistä söimme,

ei ollut juuri kehuttava. Baalbek'iin vievät ajoneuvot, avonaiset,

kevyet vaunut seisoivat jo oven edessä, emmekä me puolestamme

viivytelleet kauan, vaan lähdimme kiitämään päämääräämme kohden.

Turhaan yrittelin maata kuumimman ajan päivästä. Kun ei se siis

onnistunut, koetin kiinnittää huomioni noihin siunattuihin ketoihin,

joiden läpi kuljimme, ja iloitsin nähdessäni niin runsaasti

viiniköynnöksiä ja laveita silkkiäispuu-metsiä. Muhkeita kyliäkin

sivuutimme ja kuljimme vuolaitten purojen yli. Vilaukselta vaan näimme

_Sahlen_ miellyttävän kaupungin, joka pilkisti esiin vähän syrjällä

tiestä kallioiden välissä ikään kuin kaukalossa.

Baalbek'in kaupunki sijaitsee Antilibanon'in juuren länsipuolella,

45 kilometrin matkan päässä Schtorasta. Libanon'in rinteiltä

laskeuduttuamme täytyi meidän kulkea vielä kerran Bekaan tasangon

poikki tosin nyt vinoon, koilliseen suuntaan. Eräs hieno ranskalainen

jesuiitti ja muuan baalbekiläisvanhus olivat matkakumppaneinamme.

Edelliseltä särkivät vaununpyörät pirstoiksi sievän kepin, jota hän jo

kymmenen vuotta oli kuljetellut toverinaan; onnettomuus saattoi hänet

kovin haikeamieliseksi, mutta tyynenä hän pysyi kumminkin. Olimme

hyvinkin väsyneitä, kun neljän tunnin ajan matkustettuamme pitkin

autioita kenttiä auringon lämpimästi paahtaessa, kyytimies viittasi

pönäkkänä muutamiin patsaisiin, jotka etäällä meistä kohousivat

korkeuteen; siellä oli Baalbek. Me tulemme yhä lähemmäksi ja erotamme

yhä selvemmin nuo merkilliset keltaiset temppelinrauniot. Vähää

ennen kuin pääsemme niiden luo, huomauttaa ajaja meille erästä

kivilohkaretta; laskeuduimme vaunusta ja käymme katsomaan sitä.

Edessämme oli kivimöhkäle, joka oli kokonaan kalliosta irroitettu ja

yläosasta tasaseksi hakattu; se oli oikein pelottava esine: 69 jalk.

pitkä, melkein 15 jalk. korkea ja 13 jalk. leveä. Sellaisista

neljäkäskivistä tekivät muinaiset Foinikialaiset rakennuksiaan. Kolme

niin suurta kiveä on tosiaan käytetty Baalbek'in Akropoliksen muuria

rakennettaessa ja liitetty 21 jalan korkeuteen muurin seinämäksi.

Tuskin voisi uskoa, mutta kumminkin on se totta. Aivan ällistyy muurin

luona seisoessa eikä voi käsittää, mitenkä tämä oli mahdollista

sen-aikuisilla työaseilla ja apuneuvoilla. Muinais-ajan kansat

kutsuivatkin koko temppeliryhmää "kolmen kiven pyhäköksi."

Kaupungin molemmat ravintolat koettivat kilvan saada meidät vieraikseen

ja tarjosivat meille asunnon toinen toistaan halvemmalla; me olimme

hyvin mahtavia, kun nyt ensi kertaa Jerusalemista lähdettyä esiinnyimme

ilman opasta ja panimme liikkeelle kaiken ranskan kielen taitomme.

Tietysti menimme vähemmän vaativaan ravintolaan ja hyvin siellä

viihdyimmekin. Koska aurinko ei enää kauan ollut taivaalla

pelottamassa, lähdimme me toteuttamaan päätarkoitustamme, joka oli

kuuluisain temppelinraunioiden tarkasteleminen: Olen kyllä Roomassa ja

Ateenassa ihaillut useita viehättäviä muinaisjäännöksiä, mutta en ole

muualla nähnyt yhtään ainoata niin suuremmoista, niin valtavaa, kuin

Baalbek'issa. Egyptiläiset rakennukset ja temppelit ovat tosin

suuruudeltaan silmiinpistävämpiä, mutta eräs hienosti sivistynyt herra,

jonka tapasimme Schtorassa, vakuutti Baalbek'in pyhäkköjen kerrassaan

hurmanneen hänet, vaikka hän juuri palasi Egyptistä. Furrer esittää

oivallisesti niiden vaikutuksen: "Syynä lumoamaan vaikutukseen, jonka

tämä rakennus tekee, on se, että kreikkalainen taide on tosin käyttänyt

egyptiläisten muistomerkkien suunnatonta suuruutta, mutta kumminkin

lyönyt näihin tavattomiin suuruussuhteisiinkin vapaan ja kaikkivaltiaan

hengen leiman."

Pyhäkköjen paikkaa lähestyessämme jouduimme puutarhaan, jossa oli pieni

pyöreä temppeli. Tämä niinkutsuttu _Venus-temppeli_ oli sekä

ulkopuolelta että sisästä kaunistettu somilla näkinkengän muotoisilla

komeroilla. Muuan vanha akka kirkui meiltä almua, ja asettui

puutarhanportille eikä tahtonut päästää meitä pois. Tämä tuntui minusta

jo vähän liiaksi hävyttömältä. Työnsin tuon Venuksen vartiattaren

syrjälle ja lähdin kumppanineni pois tuosta harmittavasta paikasta.

Hetki sen purojen reunoilla harhailtuamme satuimme onneksi juuri

Akropoliksen sisäänkäytävälle. Suoritettuamme virallisesti määrätyn

neljän markan maksun lähdimme raunioille pitkän pimeän tunnelin läpi.

Tämä kuuluu Akropoliksen alustarakennuksiin; joka on rakennettu samaan

kummalliseen tapaan, kun Jerusalem'in temppeli, jossa myös moskean

alitse astutaan "Salomon paikalle."

Aluksi on kovin vaikeata perehtyä paikkaan, kun aivan äkkiarvaamatta

joutuu keskelle temppelipihaa ja näkee edessään jättiläiskokoisen

_Zeustemppelin_ rauniot ja kuusi suunnattoman suurta pylvästä. Mutta

lopulta löysimme kumminkin tuon jokseenkin hyvin säilyneen

sisäänkäytävän ja ihmettelimme sen mahtavia patsaita ja korureunuksia.

Kylläpä tämä osa mahtoi olla lujasti rakennettu, koska saraseenit aivan

helposti muodostivat siitä linnoituksen. Erittäin omituisilta näyttävät

ampumareiät temppelin pyhissä muureissa. Muista jäännöksistä

ihmettelimme hienokomeroisia ulkoseinämiä ja noita kuutta pylvästä,

jotka saattavat meidät aavistamaan, kuinka suuremmoinen tuo temppeli on

muinoin ollut, ja selittävät meille syyn, minkä tähden sitä aikoinaan

ylistettiin maailman ihmeeksi. Aavemaisina kohoavat ne 65 jalan

korkeuteen; ovatpa läpimitaltaankin seitsemän jalkaa, niin ett'ei kolme

miestä käsivarsiltaan uletu ympäri. Raa'an voitonhimon vallassa ovat

ihmiset olleet, kun ovat melkein puoliväliin asti lohkaisseet jokaisen

pylvään saadakseen niitä yhdistävät rautakoukut itselleen kiskotuiksi.

Merkillistä kyllä pysyvät ne vielä pystyssä, vaikk'ei muuta kuin lujat

liitin-ansaat yhdistä niitä.

Paljoa suuremmassa määrin, kuin nämät rauniot, huvitti meitä pienempi,

mutta yhä vielä hyvin säilynyt _auringontemppeli_, -- sen pylväät ovat

vaan 45 jalan korkuiset -- joka on muinaisajan suuremmista

rakennuksista paraiten säilynyt. Siitä saa oppimatonkin selvän

käsityksen vanhan-aikuisen temppelin muodosta ja kauneudesta. Hän

näkee, miten sen sekä sisä- että ulkopuolella oli ihmeteltäviä

pylväskäytäviä, miten sieviä olivat ne komerot, joissa muinoin

jumalainkuvia säilytettiin; hän ihmettelee miten sirosti

kivenhakkaustyöt pylväiden päissä ja katoissa ovat tehdyt.

Pylväskäytävien la'et tosiaan näyttämät hyvin hienolta kiveen hakatulta

pitsikankaalta. Maahan syöstyt mahtavat jäännökset ovat niin

kunnioitusta herättäviä, että mielellään otaksuisi koko tätä

ihmeteltävää ihmistyötä käytetyksi ylevimpään jumalanpalvelukseen.

Mutta tämä olikin tuon hävyttömän, tuiki kelvottoman jumalanpalveluksen

pesäpaikka, jonka kauneudesta pakanallisetkin kirjailijat inhoten

kertoilevat. Kuinka perin toisellaisia muistoja herättää Jerusalem'in

temppelipaikka! -- Ja sittenkin! Kuinka valtavilta nuo muinais-ajan

jätteet näyttivät iltaruskon hohteessa, kun ravintolan eteiseltä vielä

kerran silmäilimme niitä. Tuossa aivan lähellä meitä olivat nuo

hohtavat marmorimuurit ja pylväät, kunnian-arvoisen ruosteen

kauttaaltaan peittäminä. Hymyilevä vihannuus ympäröi niitä kaikkialla

ja Libanon'in lumipeitteinen kukkula kohousi niiden takana. Ylevä,

unehtumaton näky! Ateenan Akropoliksen kuva painuu kyllä lujasti

herkkään mieleen, mutta tätä näkyalaa suuremmoisempana en sitä voi

pitää. Edelliseen luot kyllä nöyrästi kunnioittaen silmäsi ylös, mutta

tämä leviää aivan tuossa edessäsi perin mahtavana ja ihanana, kun

ravintolan eteiseltä sitä katselet.

Olimme niin kerrassaan näiden suloisten vaikutusten vallassa, että

unhotimme pahoinvointimmekin ja nousimme jo k:lo kuuden ajoissa

vuoteilta lähteäksemme Beyroth'ia kohti. Tuo 91 kilometrin matka

Baalbek'ista Beyroth'iin oli aivan liiaksi pitkä yhdessä päivässä

suorittaa. Schtoraan asti sujui matka kumminkin aivan mukavasti; siellä

odotti meitä dragomaanimme, Williams, hevosineen. Emme juuri paljoa

hupia odottaneet jäljellä olevasta matkasta, sillä niin kurjilta

näyttivät sekä hevoset että satulat. Matkakumppanini loikin sen tähden

ikävöivän katseen kyytivaunuihin, jotka juuri tulivat molemmilta

tahoilta Schtoraan. Kuinka mielellään olisi hän puikahtanut niihin!

Kernaasti olisinkin sen suonut, sillä kovin horjui jo rohkeuteni. Olin

huolissani siitä, miten itse pääsisin terveenä Beyrothiin enkä olisi

tahtonut saattaa vaaraan toveriani, jonka olin taivuttanut poikkeemaan

Baalbek'iin. Mutta hevoset olivat jo reilassa ja kyytivaunut täynnä

ihmisiä. Rohkeutta siis. Nousimme ratsaille ja päätimme ennättää aika

matkan kyytivaunujen edelle, jotka viipyivät 1/2 tuntia Schtorassa.

Mutta heti ensi askeleesta huomaan, että istun viheliäisen eläimen

selässä; se ei tahdo lähteä lainkaan liikkeelle. Lohduttelin itseäni

arvellen, että kyllähän menee, jahka pääsee vähän alkuun ja lämpiää.

Hutkin sitä vähän selkään: verkkaan liikahtaa se pari askelta

eteenpäin. Mitähän tästä lopulta tulleekaan, kun tällaisella

kelvottomalla konilla pitää ratsastaa 46 kilometriä! Miten riemuisaksi

minä olin mielessäni kuvaillut Libanon'in yli ratsastamista, ja

päiväkin oli niin herttainen! Kaikeksi onnettomuudeksi pisti vielä

päähäni kulkea vanhaa karavaanitietä ja siten oikaista maantien mutkat,

joita se tekee kulkiessaan jyrkkää vuoren rinnettä ylös päin. Mutta

siinäkös vasta tuska tuli! Hevonen ei liikkunut paikaltakaan; tuo

sorainen, kivinen tie oli sen mielestä kai liiaksi epämukava. Minun

täytyi muutamin paikoin nousta seljästä ja vetää sitä perässäni.

Silloin rohkeuteni melkein lannistui ja jo vähän toivotonna katselin,

kuinka matkakumppanini varsin mukavasti ratsasti eteen päin kaukana

minusta. Eikä Williams'iakaan, joka olisi vähän voinut auttaakin,

näkynyt missään, hän kun oli, näet, taasen myöhästynyt. Vastaantulevat

kameelin- ja aasin-ajajatkin eivät minua lainkaan miellyttäneet, ja

muuan tien ohella oleva kameelinraatokin levitti oikein kauhistavaa

löyhkää.

Vihoviimeinkin olin taasen maantiellä ja eteen päin pääsin, vaikka

kyllä hitaasti. Ja saavuttaapa juuri samassa Williamskin minut ja

huutaa jo etäältä: "No, eipäs hevosenne kuljekaan." Annahan olla,

ajattelin, kylläpä saat vielä kärsiä siitä, että hankit minulle

tällaisen kurjan konin! Nousin hevosen seljästä, annoin hänelle

hevoseni ja matkalaukkunikin; kinastelematta ottikin hän ne vastaan ja

antoi minulle sen sijaan hevosensa ja huonon satulansa. Uusi hevoseni

käveleekin ripeästi, jopa juoksee ja hyppii iloisesti, maantiekin kun

on oivallista. Hetken kuluttua on dragomaaniparka jo jäänyt kauvaksi

kärsimään rangaistustaan, ja minä tunnen pelastuneeni. Mutta iloni ei

kestänyt varsin kauan. Libanon'in huipulla näen rakkaan ystäväni ja

matkakumppanini, H:n, istuvan epätoivoissaan erään postiaseman ääressä;

hän aikoo heittää ratsastuksen sikseen ja odottaa kyytivaunua, vaikka

olikin päässyt koko lailla eteen päin, tosin kyllä siten, että oli

piiskansa jo poikki hakannut. Minä rohkaisin häntä, ja, kun taas

yhdessä lähdemme matkalle, kävelee hänen hevosensa nytkin nopeammin.

Hirmuista on ratsastaa, kun jalukset ovat huonot ja eripituiset;

lopulta meni toinen poikkikin ja minun täytyi nousta hevosen seljästä

sitä parantelemaan. Kun jalushihnatkin katkesivat, ei minulla enään

ollut juuri paljon toivoa päästä tällä keinoin Beyroth'iin.

Kilometrin toisensa perästä pääsimme sentään eteen päin. Puolimatkassa

huokasimme eräässä tien ohella olevassa ravintolassa, vahvistimme

itseämme vähän -- koko päivänä emme olleet, näet, syöneet lainkaan --

ja odottelimme kyytivaunuja. Aivan oikein, kyytivaunut tulivatkin,

mutta ystäväni H:n harmiksi, joka niitä tarkastettuaan oli luullut

huomanneensa niiden olevan täpö täynnä matkustajia, hyppäsi niihin

reippaasti vieressämme seisova turkkilainen ja sai, kuin saikin, niissä

istumasijan. Emme kumminkaan liene ratsastaneet niinkään hitaasti,

koska puolituntia myöhemmin lähteneet kyytivaunut, jotka tosin vaan

hiljakseen olivat luikerrelleet vuoren rinnettä ylös, vasta tässä

meidät saavuttivat. Mutta mitä vaivoja olikaan tämä ratsastus meille

tuottanut! Williams'ista ja hänen kunnon konista emme tietysti vielä

kuulleet hivaustakaan.

Mitäs muuta, kuin jatkaa matkaa vaan samalla tavalla! Kolme ylpeätä

beyrothilaista ratsastajaa kiitää täyttä vauhtia ohitsemme ja luovat

meihin raukkoihin säälivän, mutta samalla ivallisen katseen. Pian

aukenee eteemme Libanon'in länsirinteellä tenhoisan ihana näkyala ja

laaja rasvatyyni Välimeren pinta. Mieleni rohkaistuu katsellessani

tuota suuremmoista maisemaa. Ystäväni H:n mieli lannistuu yhä, sillä

jota alemmaksi laskeudumme sitä rasittavammaksi käy helle, joka

ylemmässä ilmapiirissä ei meitä lainkaan vaivannut. Hänen hevosensa

kävelee vielä nytkin ketterämmin: minun ei tahdo enää ensinkään kulkea

eteen päin, saan vetää sitä perässäni. Muutamalla hyvin kauniilla

paikalla pysähdyin vielä kerran: annan erään vanhan akan valmistaa

itselleni pari lasia limonaadia ja ihantelen noita hyvin rakennettuja

kukkulain rinteitä ja syvissä laaksoissa kasvavia viini- ja

silkkiäispuu-tarhoja.

Vaikka väsymys olikin suuri, oli näitten maisemain viehätysvoima

vieläkin suurempi; rasiintumisesta huolimatta minä nautin sydämmen

pohjasta ja painoin tarkalleen mieleeni tuon viehättävän kuvan. Miten

vastakkaisia maisemia näkeekään Libanon'in alueella kulkiessa! En voi

edes kuvaillakaan mielessäni autiompaa ja kolkompaa seutua, kuin

Antilibanon'in itäinen rinne: tuo kahden päivän matka Baniaksesta

Damaskukseen kauhistavan laavakentän ja hiekka-aavikon poikki on ikävin

muisto koko matkaltani. Libanon'in läntisen jyrkänteen taas voin

arvelematta pitää kauneimpana, mitä koko pitkällä matkallani näin, ja

ainoastaan Korfun saarta voin verrata tähän. Ahkerat ihmiskädet ovat

tässä kehittäneet, niin paljon kuin suinkin mahdollista, luonnon

runsasta kasvullisuutta. Kaikkialla vuoren pengermillä ja kunnailla

näkee rehevän kasvullisuuden sekä kallis-arvoisten viini- ja

hedelmäpuutarhojen ympäröiminä varakkaita kyliä. Maantienkin varrella

oli talo talon vieressä, kahvila kahvilan kyljessä. Vähän sivummalla

taasen oli varakkaitten beyrothilaisten komeita maakartanoita; näitten

täytyy, näet, muuttaa kesäksi vuoristoon, jott'eivät kuumuudesta

kerrassaan menehtyisi kaupungissa. Kaiserswerth'in diakonissoillakin on

kesäasunto _Areia_-tien varrella lähellä Saksan konsulin huvilaa. --

Libanon'in kiemuroivalla harjulla menevää tietä kulkiessa näkee melkein

alati edessään suuremmoisia maisemia; oikein ihmetyttää, kun näkee niin

laajalle eteen päin, yli mereen pistäyvän vuoren selänteenkin. Tuo oli

näky, joka meidätkin, vaikka olimme onnettomia ratsastajia, pani

väkisin huokaamaan.

Lopulta pääsimme kumminkin perille. Vaikk'ei Palestiinan matkamme

päättynytkään juuri kehuttavasti, oli sen loppuosassakin sentään

suuremmoisia maisemia ihailtavanamme. Beyroth'issa olimme astuneet

"luvatulle maalle" ja jo ensi päivänä ihmetelleet kaupungin ihanuutta

ja erään saksalaisen uutisasukkaan maatilalla ihailleet luonnon

herttaisuutta ja tuon maan hedelmällisyyttä, jossa "maitoa ja hunajaa

vuoti." Tänään ollessamme viimeistä päivää "pyhällä maalla" painamme

mieliimme unehtumattoman kuvan Libanon'ista, jota jo psalmien-tekijät

ylistelevät; sitä lujemmin piintyy se mieliin, kun se on vaivoin saatu.

Nyt iloitsen siitä, ett'ei kyytivaunuissa ollut meille tilaa; mutta en

toivoisi pahimman vihollisenikaan täytyvän ratsastaa niin huonoilla

konilla, kuin meidän hevosemme olivat.

VIII.

Beyroth'ista kotiin.

Matkamme Palestiinassa ja Syriassa oli siis onnellisesti päättynyt.

Väsyneinä, erittäinkin ratsastuksesta Schtoran ja Beyroth'in välillä,

odotimme suuresti tarpeellista lepoa. Keskiviikkona Toukokuun 14 p:nä

k:lo 7 illalla astuimme egyptiläiseen höyrylaivaan matkustaaksemme

_Portsaid'in, Suez'in-kanavan ja Ismailian_ kautta Egyptin

pääkaupunkiin, _Kairoon_. Kaksi vuorokautta matkustettuamme saavuimme

viimemainittuun kaupunkiin perjantaina 16 p:vänä iltapäivällä.

Viivyimme Kairossa sitte lähes neljä päivää. Koko ajan aamusta iltaan

asti käytimme niiden merkillisyyksien katselemiseen, joita tässä

paikassa löytyy runsaasti. Ikivanhan sivistyksen jälkiä huomaa

matkustaja kaikkialla. -- Pappienkokouksessa Jerusalemissa tutustuimme,

kuten ennen olen maininnut, pastori B:iin, joka asuu Kairossa ja on

harvinaisen hauska ja ystävällinen mies. Hän teki meille joka päivän

varalle uuden ohjelman, jonka avulla helposti voimme huomata kaikki,

mikä ansaitsi näkemistä. Aina kun häneltä vaan riitti aikaa opasteli

hän meitä matkoillamme ja käveli retkillä; ja kun virkatoimet häntä

estivät, selvitti hän meille asiat ja paikat niin hyvin, että suuritta

vaikeuksitta voimme omin päin suoriutua. Milloin matkustimme "Siseh'in

pyramiideille," milloin ratsastimme muuleilla "vanhaan Kairoon,"

milloin soutelimme venheellä valtaavan, ihmeellisen Niili-virran

aaltoloilla, milloin kävimme basaareissa, jossakin moskeassa,

linnoituksessa, kirjastossa, taikka "kalifein haudoilla," milloin

kävelimme Esbekijellä lähemmin tutustuaksemme kansan elämään j.n.e.,

j.n.e. Matkamuistelmani tulisivat liian laveiksi, jos tässä kertoisin

kaikista niistä merkillisyyksistä, joita joka askeleella tapaa tässä

maailman vanhimmassa sivistysmaassa. Matkustajat ovat kirjoittaneet

suuria teoksia tämän ikivanhan sivistysmaan muinaisista vaiheista ja

suurista muistomerkeistä, jonka tähden en ryhdy lainkaan niistä

kirjoittamaan. Huomattavaa on että juuri täällä muhammettilaisuus

kukoistaa ja vallitsee uskonnollisella alalla hyvin voimakkaana. Sillä

näyttää täällä olevan oikea keskikohtansa. Se ilmenee muun muassa

siitä, että yksinään Kairossa on 400 moskeaa. Ilolla saatan mainita

että kristillisetkin kirkkokunnat tekevät siellä työtä milloin

paremmalla milloin huonommalla menestyksellä, ja että Jesus Kristuskin

on löytänyt siellä sydämmiä, jotka ovat avautuneet Hänelle. Mutta

sittenkin pakanuuden pimeys, joka muhammettilaisuudessa on

kauhistavampi kuin missään muussa niistä uskontomuodoista, joita

ahtaammassa merkityksessä kutsutaan pakanallisiksi, peittää maan ja

kansan. Jokainen kristitty, joka matkustaa täällä ja näkee noitten

kapeitten, jäykännäköisten minareettein kohouvan taivasta kohti, ei voi

muuta kuin toivoa ja rukoilla, että nuo sadat ja tuhannet moskeat pian,

hyvin pian muutettaisiin kristillisiksi kirkoiksi, joissa

julistettaisiin evankeliumia "ristiinnaulitusta" jokaiselle

uskovaiselle autuudeksi, että pakanuuden pimeys hälvenisi ja Kristuksen

kirkkauden loisto valaisisi pimeitä sydämmiä. _Milloin_ tämä aika

tulee, sen tietää yksin Herra; mutta jokainen rukoilkoon uskossa, että

se tulisi.

Ne päivät, jotka olimme päättäneet oleksia Kairossa, kuluivat pian.

Tiistaina 20 p:nä Toukokuuta oli lähtöpäivä. Helteinen aurinko oli

laskeutunut ja ilta oli käynyt viileäksi ja miellyttäväksi kuuman,

polttavan päivän perästä. Toverini v. R. ja minä kuljimme ystävällisen

pastori B:n saattamana Kairon rautatien asemalle, matkustaaksemme

yöjunalla Alexandriaan. Suuri tungos oli asemalla. Varmaankin olivat

kuuman päivän takia useimmat matkustajat säästäneet matkansa yöksi.

Vaunuihin ei tahtonut mahtua kaikki matkustajat. Kauvan etsittyämme

löysimme vihdoin jotenkin mukavan paikan. Vielä kerran puristimme

jäähyväisiksi ystävä B:n kättä. Vielä silmäsimme Kairoon, se näyttikin

meistä nyt niin omituisen viehättävältä, kun oli synkkä yö ja siellä

täällä tuikkeli kirkkaita valoja. -- Juna lähti kiitämään Välimeren

rannikkoa kohti. Päästyämme matkalle aloin lähemmin tarkastaa sitä

kirjavaa seuraa, johon olimme joutuneet. Läheisin naapurini oikealla

puolella oli eräs arabialainen kirjailija, joka, kumma kyllä, osasi

puhua saksaa. Hän sanoi oleskelleensa Saksassa neljä vuotta ja olevansa

nyt matkalla Damaskukseen, likemmin tutustuaksemme sikäläisiin oloihin,

joista hän aikoi kirjoittaa tutkimuksen. Hetken kuluttua kääntyi

puheemme uskonnolliselle alalle, kun kysyin, tiesikö hän mistä

muhammettilaisten kuukauden pituinen paasto, joka muutama päivä sitten

oli päättynyt, oli saanut alkunsa. Sanoin matkalla kuulleeni

monenlaisia selityksiä, muun muassa Damaskuksessa seuraavan:

Kun Muhammed kerran oleskeli Damaskuksessa, näki hän siellä ihmeen

kauniin tytön, johon hän heti rakastui. Tietysti hän tahtoi saada tytön

vaimoksensa. Mutta tyttöpä ei myöntynyt hänen pyyntöönsä, hän kun jo

sitä ennen oli rakastunut erääseen nuoreen mieheen. Profeetta kävi

mustasukkaiseksi. Eräänä iltana, kun Ramadan -- se oli tytön isän nimi

-- pani toimeen pidot, joihin hän kutsui Muhammedin ja muita eteviä

henkilöitä, tapasi profeetta tytön ja hänen rakastajansa Ramadan'in

kartanon portilla hellästi seurustelemassa; mustasukkaisuuden

kiihdyttämänä hän miekallansa lävisti nuoren tytön. Tehtyänsä tämän

hirmuisen työn meni hän sisälle aivan kun ei mitään olisi tapahtunut.

Ihmiset, jotka myöhemmin saapuivat pitoihin, huomasivat portilla

ruumiin ja kertoivat siitä sisään tullessaan. Aikaa voittaen alettiin

kaivata perheen nuorta tytärtäkin. Kaikki riensivät ulos ja löysivät

hänen lävistettynä portilla. Kauhistuneena ja surun valtaamana vaati

Ramadan etsimään rikollista. "Sen, jonka miekka on vereen tahrattu,

täytyy kuolla, olipa se vaikka itse Muhammed." Vastustamatta tunnusti

Muhammed rikoksellisen työnsä ja kertoi syyn siihen sekä lisäsi:

"Tästälähin pitää kaikkien naisten käydä huntu kasvoilla, jott'eivät he

suloudellansa viettelisi miehiä kiusaukseen, ja tämän rikokseni tähden

minä paastoon kuukauden sekä annan käskyn tunnustajoilleni, että hekin

joka vuosi paastoovat kuukauden." Paastoa kutsutaan sittemmin murhatun

tytön isän nimellä Ramadan'iksi. -- Kuultuansa kertomukseni, joka ei

suinkaan saattanut Muhammed'in uskonnon perustajaa varsin edulliseen

valoon, hymyili mies pilkallisesti ja sanoi, ettei selitykselläni ollut

rahtuakaan perustetta. "Paasto", sanoi hän, "on saanut alkunsa siitä

luonnollisesta syystä, että se on terveellinen kuumassa ilman-alassa.

En minä ainakaan tiedä muuta syytä siihen enkä ole löytänyt toista

tutkimuksien kautta mainitussa asiassa."

Puhelimme yhä edelleen uskonnollisista asioista. Kerskaillen lausui

hän: "Minä puolestani en luota Muhammed'iin enkä profeettoihin." Hän

tahtoi omistaa itselleen kunniaa, jopa kerskata siitä, ett'ei hän

uskonut Muhammedia eikä profeettoja, kuten hänen sanansa kuuluivat;

Kristuksesta ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan. -- "Te olette siis

vapaa-ajattelija?" minä sanoin hänelle. "Aivan oikein, niin olenkin.

Jumalan kyllä uskon löytyvän, mutta hän ei ole lainkaan hyödyttänyt

minua enkä minä välitäkään hänestä", hän vastasi. -- "Te ette siis

tarvitse häntä?" -- "En." -- -- "Mutta kuinkahan onkaan, eikö

omatuntonne jolloinkulloin todista teitä vastaan? Eikö se sano, että

olette rikkonut siveyden lain vaatimuksia?" -- Tähän kysymykseen hän ei

tahtonut suorastaan vastata, vaan koetti kierrellä sitä kaikenlaisilla

väitteillä. Mutta kun uudistin kysymykseni, tuli hän kuitenkin sen

verran myöntäneeksi, ett'ei hän ollut varsin viaton. "Ihan selvää on

siis, että teidän kerran välttämättömästi täytyy joutua tekemisiin sen

Jumalan kanssa, jonka olemassaolosta te olette vakuutettu. Jollette

tahdo tehdä hänelle tiliä jo tässä ajassa, niin täytyy teidän tehdä

ainakin tuomiopäivänä. Teidän omatuntonnehan todistaa teitä vastaan."

Puheeni johdosta rupesimme vähän keskustelemaan tulevaisesta elämästä

ja ijankaikkisuudesta. Hän koetti kaikin voimin vierottaa tätä ajatusta

mielestään. Selvästi huomasin, että hän kävi vähän levottomaksi.

Kaikenlaisilla verukkeilla koetti hän hälventää levottomuuttaan.

Onnistuiko hän siinä, en tiedä. Kaikissa tapauksissa oli nukkuvan

omantunnon ääni herännyt. Tunnustin hänelle uskoni ja koetin selittää

hänelle, että minä ainakin tarvitsen Vapahtajaa ja että minulla olikin

Vapahtaja, Jesus Kristus, joka on minun puolustajani nyt ja

tuomiopäivänä. -- "Te olette siis kristitty?" sanoi mies. -- "Niinpä

olen ja tahdonkin olla; ilman Jesusta en voi elää, ilman häntä en voi

kuolla enkä astua tuomiolle." -- Tähän pysähtyi keskustelumme, sillä

mies vetäytyi syrjään eikä tahtonut pitkittää puhettamme.

Tuona pimeänä yönä, jolloin kuljimme Alexandriaa kohti, tulin tämän

keskustelun johdosta erittäin ajatelleeksi sitä surkuteltavaa seikkaa,

että ihmiset ylimalkaan tahtovat kokonaan vierottaa sydämmestään kaikki

tuomion ja ijankaikkisuuden ajatukset ja tuuditella mieltänsä makeaan,

petolliseen uneen. Muhammettilaiset ja kristityt ovat siinä suhteessa

aivan yhtäläisiä. Voi, kuinka hirveätä lieneekään, kun kerran täytyy

herätä tuosta unesta! Oi, ett'ei olisi liian myöhäistä! --

Arabialainen matkatoverini katosi ainaiseksi silmistäni Alexandrian

rautatien-asemalla. Kentiesi hän joskus muistaa yöllisen keskustelumme,

Suokoon Jumala, että sekin olisi auttamassa häntä kääntymään Jumalan

puoleen, jota vastaan hän tässä tilaisuudessa taisteli!

_Alexandriassa_, joka on eurooppalaiseen malliin rakennettu suuri

kaupunki Välimeren rannalla, viivyimme ainoastaan muutamia tunteja,

siksi kun laiva lähti Ateenaan. Matka, joka kesti vähän päälle kahden

vuorokauden, oli erinomaisen hauska, meri kun oli tyyni melkein koko

ajan. Olimme siten tilaisuudessa nauttimaan raitista meri-ilmaa ja

tarpeellista lepoa, mikä olikin välttämätöntä, koska pienet retkeilymme

Egyptissä olivat tehneet meidät tuiki väsyneiksi.

Viivyimme _Ateenassa_ neljä päivää, joina huomiomme oli kiintynyt

kaikkeen ylevään ja jaloon, jota täällä tapaa. Eloisa Hellas vanhoine

muistomerkkeineen tarjoo paljon, joka ansaitsee matkustajan

tarkkaavaisuutta. Joka päivä kävimme katselemassa noita suuremmoisia

jätteitä Kreikan suuruuden aikakaudelta, joita jokaisen matkustajan

täytyy Ateenassa käydessään ihmetellä. Tuskin voi ottaa askeltakaan

tapaamatta jotakuta vanhan sivistyksen muistomerkkiä. Toinen suuri

raunio toisensa vieressä viittaa matkustajaa muistelemaan Kreikan

kansan muinaista mahtavuutta. Kuumeentapaisella innolla ovat

tiedemiehet ja tutkijat viime vuosikymmeninä koonneet ja järjestäneet

kaikki, mitä on jäljellä muinaisilta ajoilta. Siten on voitu ja voidaan

yhä paremmin saada selville muinais-kreikkalaisien maailmankatsanto,

elintavat y.m. Matkustajan ajan vie kokonaan suurten museoiden

katseleminen, joissa säilytetään vanhoja kapineita, taideteoksia j.n.e.

-- Nykyinen Ateena, joka on suurehko (90,000 asukasta) uuden-aikaisesti

rakennettu kaupunki viehättää suuresti matkustajaa, ja vielä enemmän

sen laajat ympäristöt.

Jätän taideteokset, rauniot y.m., huolimatta niistä tehdä tarkempaa

selkoa. Huomautan vaan siitä, mikä etupäässä veti huomioni puoleensa

Ateenassa, nim. että ap. Paavali kerran, 2:lla lähetysmatkallaan, kävi

täällä, että hänkin jaloillansa tallasi Hellaksen herttaisia seutuja.

Itse paikka, "_Areopagi_", jossa hän julisti elämän sanaa, on vielä

jäljellä. Sen saarnan kautta, jonka hän siinä piti (Ap. T. 17:22-31),

kylvi hän kristin-opin jaloa siementä ihmisten sydämmiin, siementä,

joka toivottavasti kantoi hedelmiä, ainakin muutamissa, ijankaikkiseen

elämään.

* * * * *

Tiistaina Toukokuun 25 p:nä jätimme Ateenan ja matkustimme rautateitse

Patrakseen, mennäksemme sieltä höyrylaivalla Brindisiin. Rautatie

Patrakseen kulkee pitkin Korintoksen lahden ihmeen ihanaa rantaa.

Peloponneesoksen koko pohjois-osa on tavattoman hedelmällinen;

matkustaja kulkee koko ajan aivan kuin ihanimmassa puutarhassa, ja

silmää sulostuttaa kaikkialla luonnon kauneus. Matkalla poikkesimme

muinaiseen Korintokseen, josta ei ole enään jäljellä muuta kuin

muutamia vähäpätöisiä raunioita. Mitätön, siivoton kylä on näitten

raunioitten läheisyydessä. Ap. Paavali oli muinaisessa Korintoksessa

tehnyt työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi. -- Merimatkalla

vietimme muutamia herttaisia hetkiä mainion kauniilla Korfun saarella.

Toukokuun 29 p:nä aikaisin aamulla seisattui laiva Brindisin edustalle,

ja me astuimme Italian mantereelle. Muutaman tunnin kuluttua pitkitimme

rautateitse vanhaa Pompejia kohden, johon minä aijoin pysähtyä

muutamaksi päiväksi. Jo saman päivän iltana k:lo 9 1/4 erosin rautatien

asemalla Pompejin edustalla rakkaasta ystävästäni v. R:sta, joka lähti

Rooman, Genuan, Milanon ja Sveitsin kautta omaistensa luoksi

Saksanmaalle. Näin jäin yksinäni pitkittämään matkaa pohjoiseen päin.

Ilman suuritta vastuksitta tein matkan Vesuviukselle, viivyin sitte

muutamia päiviä ihanassa Napolissa ja vanhassa, muinaismuistoista

rikkaassa Roomassa ja matkustin sitten Florensin, Milanon ja S:t

Gotthard'in kautta Basel'in kaupunkiin Sveitsissä, jonne saavuin

Kesäkuun 7:nä päivänä illalla.

_Baselissa_, jossa viivyin kokonaisen kuukauden, olin tilaisuudessa

tarkastamaan niitä huomiota-ansaitsevia uskonnollisia oloja, jotka

Sveitsissä ovat aikain kuluessa muodostuneet. Kehittynyt epäusko ja

Jumalan kieltämys toiselta puolen, ja totinen kristillinen usko

toiselta puolen ovat tässä maassa julkisessa sodassa keskenänsä, ne

ovat erotetut toisistaan kuin kentiesi ei missään muualla. Joko --

taikka! Joko ihmiset kuuluvat julkisesti uskottomien ja Jumalan

kieltäjien joukkoon, taikka ovat he kokonansa yhdistyneet uskovaiseen

joukkoon. Juopa näitten joukkojen välillä näyttää ihmissilmälle melkein

ylipääsemättömäksi. Sotaa käydään julkisesti molemmin puolin, ja aseet

ovat hyvin teroitettuja. Se, joka uskoo Jesukseen Kristukseen,

tietää, millä tavalla tämä taistelu päättyy. Hän, joka kutsutaan

"Voitonruhtinaaksi", ja josta raamattu sanoo, että "Jalopeura Juudasta

on voittanut", on aivan varmaan johdattava hänen puolestansa

taistelevan lauman ijäiseen voittoon.

Koitin Baselissa oleskellessani tutustua sisälähetyksen

toimintatapoihin; sen eri haarat: kaupunkilähetys, sunnuntaikoulut,

kristillinen diakonia, kolportööritoimi ja nuorukaisyhdistykset

olivatkin erityisten tutkimuksieni esineenä. Siinä tarkoituksessa kävin

Grischoonan laitoksessa, joka sijaitsee kahden tunnin matkan päässä

Baselista, ja tein matkan Bern'iin, lähemmin tutustuakseni siellä

vaikuttavan "Evangelische Gesellschaft'in" toimintaan. Baselissa

ollessani oli suuri lähetysjuhla, jota tällä erällä vietettiin

tavallista suuremmilla juhlallisuuksilla, koska oli kulunut

seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten kun Baselin lähetys perustettiin.

Juhlassa oli kymmeniä tuhansia ihmisiä läheltä ja kaukaa, niitten

joukossa 129 pappia ja lähetyssaarnaajaa.

Matkallani pohjoiseen pysähdyin kahdeksi viikoksi _Berliniin_,

tutustuakseni siellä olevan kaupunkilähetyksen ja nuorukaisyhdistyksen

vaikutukseen.

Heinäkuun 22:na p:nä matkustin Tanskaan, jossa oleskelin viikon päivät

Askov'in kansan-opistossa, kävin käymäseltä Börkop'in kansanopistossa

ja olin Wiborg'in opettajakokouksessa sekä pohjoismaisessa

koulunopettajainkokouksessa ja sunnuntaikoulukokouksessa

Köpenhaminassa. Koetin tarkkaan tutkia kansan-opistojen syntyä,

kehitystä ja luonnetta täällä niiden synnyinmaassa. Sen ohessa tahdoin

lähemmin tutustua suureen sisälähetys-liikkeeseen, joka nykyään voittaa

yhä enemmän alaa Tanskassa ja on luonteeltaan kirkollinen.

Köpenhaminassa oleksiessani otin selvän sikäläisen kaupunkilähetyksen

ja nuorukais-yhdisyksen toimintatavasta.

Loppuosan matka-ajastani Syyskuun 4:n päivään asti käytin Ruotsia

varten, jossa olin "vapaassa pappis-kokouksessa" Tukholmassa ja

kansanopisto-kokouksessa "Hvilan" kansanopistossa Skånessa,

koetin saada tietoa kaupunkilähetyksen, sunnuntaikoulun ja

nuorukais-lähetyksen toiminnasta Tukholmassa.

Syyskuun 5 p:nä saavuin jälleen rakkaaseen kotimaahani. Kaikki oli

hyvin onnistunut. Niin kuin hyvä ystäväni Helsingin rautatien-asemalla

eron hetkellä toivotti minulle, olikin Herra koko matkalla vahvistanut,

auttanut ja tukenut minua vanhurskautensa oikealla kädellä. Hänen

nimensä olkoon ylistetty ijankaikkisesti!