UNITAARINEN NÄKEMYS JA KRISTINUSKO

Historiantutkimus osoittaa, että primitiivisten kansojen sielu-usko ja epäjumalien palvonta näyttää kaikissa tapauksissa olevan taantumista alkuperäisestä yksijumaluususkosta ja, että juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin usko yhteen ainoaan Jumalaan on ollut ensisijaisesti monijumalaisuuteen kohdistunut vastareaktio sen sijaan, että se olisi kehittynyt niiden pohjalta. Näin ollen kaikissa uskonnoissa puhtain oppi löytyy niiden alkuvaiheista ja kaikki se mikä tulee myöhemmin merkitsee taantumista. Myös kristinuskon historiaa tulee tarkastella tästä näkökulmasta. Sehän alkoi uskolla yhteen ainoaan Jumalaan ja rappeutui kolminaisuusopin hyväksymisen myötä. Seurauksena oli hämmennys, joka johti ihmisten terveen arvostelukyvyn heikkenemiseen.

Jeesuksen seuraajat jatkoivat jumalallisen ykseyden julistamista koko hänen poismenoaan seuranneen vuosisadan ajan. Tämä käy ilmi mm. siitä tosiseikasta, että kirkko piti (noin vuonna 90 j.Kr) kirjoitettua Hermaksen kirjaa Paimen ilmestyskirjana. Ensimmäinen mainitun kirjan sisältämistä 12 käskystä alkaa seuraavasti:

"Kaikkein ensimmäiseksi, usko että Jumala on Yksi ja että Hän loi kaiken olevan ja järjesti ne ja loi olemattomasta kaikki esineet. Hän itsessään sisältää kaiken, mutta Häntä itseään ei mikään voi sulkea piiriinsä ...

Theodore Zahnin mukaan uskontunnustus kuului aina noin vuoteen 250 j.Kr "Uskon Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen." Vuosien 180 ja 210 j.Kr välillä siihen lisättiin sana "Isä" sanan "Kaikkivaltias" edelle. Eräät kirkon johtajista vastustivat tätä ankarasti. Piispat Viktor ja Zephysius ovat päätyneet historiankirjoihin tuomittuaan tämän uudistuksen. Heidän mielestään oli pyhäinhäväistystä ajatellakaan sellaista, että Pyhiin Kirjoituksiin olisi lisätty tai niistä olisi poistettu yhtäkään sanaa. He myös vastustivat suuntausta, jonka mukaan Jeesusta pidettiin jumalallisena. He painottivat Jumalan Ykseyttä sellaisena kuin se oli ilmoitettu Jeesuksen alkuperäisissä opetuksissa ja pitivät kiinni siitä, että vaikka Jeesus olikin profeetta, hän ensisijaisesti oli ihminen samoin kuin muut ihmiset, olkoonkin, että hänen Herransa oli hänelle erityisen suosiollinen. Samaa uskonkäsitystä edustivat myös Pohjois-Afrikkaan ja Länsi-Aasiaan syntyneet kirkkokunnat.

Laajemmalle levitessään Jeesuksen opetukset joutuivat kosketuksiin muiden kulttuurien kanssa. Tämä synnytti konflikteja valtaapitäviin. Mainitut kulttuurit alkoivat omaksua ja sulauttaa opetuksia itseensä. Valtaapitävien vainojen välttämiseksi opetuksia muunneltiin. Etenkin Kreikassa Jeesuksen opetukset kokivat muodonmuutoksen. Yhtäältä siksi, että ne ensimmäistä kertaa esitettiin uudella kielellä, ja toisaalta siksi, että ne muotoiltiin kreikkalaisen filosofian ja kulttuurin mukaisiksi. Kreikkalainen monijumalaisuus on vaikuttanut selvästi Kolminaisuusopin muotoutumiseen. Samansuuntainen vaikutus oli sillä, että eräät julistajat (Paavali Tarsolainen etunenässä) alkoivat asteittain kohottaa Jeesuksen asemaa profeetasta Jumalaksi.

Vasta vuodesta 325 j.Kr alkaen kolminaisuusoppia on alettu julistaa kristinuskon puhdasoppisena opinkappaleena. Vielä silloinkaan eräät sen allekirjoittajista eivät uskoneet siihen. He eivät mielestään kyenneet löytämään todisteita sille Pyhistä Kirjoituksista. Ei edes Athanasius, jota pidetään tämän opinkappaleen isänä, ollut täysin vakuuttunut sen todenpitävyydestä. Hän myöntää, että "Aina kun hän pakottautui mietiskelemään Jeesuksen jumalallisuutta, hänen työläät ja tuloksettomat ponnistelunsa törmäsivät toisiinsa - samoin mitä enemmän hän kirjoitti, sitä vähemmän hän kykeni ilmaisemaan ajatuksiaan." Eräässä kohdassa hän on jopa kirjoittanut, "Ei ole kolmea vaan vain YKSI JUMALA." Hänen uskonsa kolminaisuusoppiin ei siis perustunut vakaumukseen vaan poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen.

Tuo historiallinen päätös perustui siis yhtä paljon poliittiseen laskelmointiin kuin vääränlaiseen filosofian tulkintaan. Tätä ilmentää myös se, että Konstantinus, Rooman pakanallinen keisari toimi Nikean kirkolliskokouksen johtajana. Konstantinus pyrki karttamaan kristittyjen yhä kasvavan yhteisön vastustusta, koska se olisi varmasti heikentänyt hänen keisarikuntaansa. Sen sijaan kristittyjen antama tuki olisi korvaamattoman arvokasta valtakunnan vahvistamiseksi. Muokkaamalla kristinuskoa uudelleen, hän toivoi sekä voittavansa kirkon tuen puolelleen että samalla löytävänsä ulospääsyn kirkon sisällä ilmenneestä sekasortoisesta tilanteesta, joka puolestaan oli ollut muiden konfliktien lähde hänen keisarikunnassaan.

Menetelmää, jonka avulla Konstantinus (osittain) saavutti tarkoitusperänsä, voidaan havainnollistaa tapahtumalla, joka sattui toisen maailmansodan aikana. Muslimien `Id-juhlan alkaessa lähestyä, Tokiosta alettiin levittää propagandaa koskien `Id-rukoustilaisuutta, joka oli määrä järjestää silloisessa japanilaisten miehittämässä Singaporessa. Etukäteen oli puhuttu, että se tulisi olemaan historiallisesti merkittävä tilaisuus ja että sen vaikutukset olisivat havaittavissa kaikkialla muslimimaailmassa. Tämä yhtäkkinen rukoustilaisuuden merkityksen korostaminen kuitenkin loppui muutaman päivän kuluttua. Mysteeri saatiin selville vasta kun eräs taistelussa vangiksi joutunut japanilainen vanki häntä kuulusteltaessa kertoi, että Tojo, Japanin hallituksen päämies, oli aikonut ryhtyä nykyajan suurimmaksi islamin uudistajaksi. Hän suunnitteli sovittavansa islamin opetukset vastaamaan nykyajan vaatimuksia.

Tämän vuoksi hänen mukaansa oli tärkeää, että muslimit alkaisivat rukoilla Mekan sijaan Tokion suuntaan, josta tulisi myös uusi islamin keskus (Tojon johdolla). Muslimit torjuivat islamin uudistuksen ja koko projekti unohdettiin. Seurauksena oli myös, että `Id-rukoustilaisuutta ei sinä vuonna saatu järjestää Singaporessa. Tojo oli ymmärtänyt islamin merkityksen ja hän halusi käyttää sitä keinona edistääkseen imperialistisia pyrkimyksiään, mutta epäonnistui. Konstantinus sen sijaan onnistui siinä, missä Tojo epäonnistui. Rooma korvasi Jerusalemin Paavalin levittämän kristinuskon keskuksena.

Monijumalaisen kristinuskon hyväksyminen johti kiistatta Jeesuksen puhdasoppisen julistuksen rappeutumiseen. Kehityksen hyväksyminen ei suinkaan tapahtunut ilman vastaväitteitä. Kun kolminaisuusoppi vuonna 325 j.Kr virallisesti esiteltiin puhdasoppisena kristinuskon opinkappaleena, Areios (260-336 j.Kr), eräs Pohjois-Afrikan kristittyjen johtajista, ryhtyi vastustamaan Konstantinuksen ja katolisen kirkon yhteistä mahtia ja muistutti heitä siitä, että Jeesus oli aina puhunut Jumalallisen Ykseyden puolesta. Konstantinus yritti murskata kiusallisen yksijumalaisen kansan turvautumalla kaikkeen käskyvaltansa ulottuvilla olevaan voimaan ja raakuuteen, mutta hän epäonnistui. Oli kohtalon ironiaa, että Konstantinus itse kuoli yksijumalaisuuteen tunnustautuvana. Tästä huolimatta kolminaisuusopista tuli loppujen lopuksi Euroopassa virallisesti hyväksytyn kristinuskon perusta. Oppi on aiheuttanut myös paljon hämmennystä ihmisten keskuudessa. Käskettiinhän monia heistä uskomaan siihen sellaisenaan edes pyrkimättä ymmärtämään sitä. Ei kuitenkaan voitu estää älyllisiä yrityksiä selittää tai todistella tätä oppia. Sitä varten kehittyi kaikkiaan kolme eri oppisuuntausta. Ensimmäinen syntyi 300-luvulla eläneen Pyhän Augustinuksen ympärille. Hänen mielestään oppia ei voitu todistaa oikeaksi, mutta sitä voitiin havainnollistaa. Pyhä Viktor, joka eli 1100-luvulla, yhdistetään taas toiseen oppisuuntaukseen. Hän uskoi, että opinkappale voidaan sekä todistaa oikeaksi että havainnollistaa. 1300-luvulla syntyi kolmas koulukunta. Sen mukaan kolminaisuusoppia ei voitu todistaa eikä havainnollistaa - se tulee hyväksyä sellaisenaan ja uskoa siihen sokeasti.

Huolimatta siitä, että Jeesuksen alkuperäisiä opetuksia sisältäneet kirjat oli joko kokonaan tuhottu tai kielletty tahi niitä oli muunneltu opinkappaleiden välisten silmiinpistävien ristiriitaisuuksien välttämiseksi, jäljelle jääneetkin sisälsivät suuren määrän alkuperäistä totuutta. Jotta uskoa kolminaisuusoppiin olisi voitu ylläpitää, siirrettiin opetuksen painopistettä siitä mitä Pyhissä Kirjoituksissa sanottiin siihen, mitä kirkon johtajat sanoivat. Vakuutettiin, että oppi perustui kirkolle, "Jeesuksen morsiamelle" annettuun erityiseen ilmoitukseen. Tämän johdosta esimerkiksi paavi nuhteli Fra Fulgentiota kirjeessään sanoen: "Pyhien Kirjoitusten saarnaaminen on epäilyttävää. Se, joka pitäytyy vain Pyhissä Kirjoituksissa saattaa raunioittaa koko katolisen uskon." Seuraavassa kirjeessään paavi oli vieläkin selväsanaisempi varoittaen Pyhien Kirjoitusten liian suuresta painottamisesta: " ... se on kirja, johon ei saisi liikaa pitäytyä, koska se saattaa täysin tuhota koko katolisen kirkon."

Jeesuksen opetusten tehokas hylkääminen oli paljolti seurausta hänen historiallisen todellisuutensa täydellisestä pimittämisestä. Kirkko ei tehnyt uskonnosta ainoastaan riippumatonta Pyhistä Kirjoituksista, vaan myös riippumatonta Jeesuksesta. Seurauksena oli, että ihminen Jeesus sekoitettiin mytologiseen Kristukseen. Usko Jeesukseen ei kuitenkaan välttämättä merkitse uskoa kuolleista heränneeseen Kristukseen. Kun Jeesuksen välittömät seuraajat olivat ottaneet elämänsä perustaksi hänen esimerkkinsä, Paavalin kristinusko perustui uskoon Kristukseen hänen oletetun ristiinnaulitsemisensa jälkeen. Tällöin Jeesuksen elämä ja hänen elinaikanaan antamansa opetukset eivät enää olleetkaan niin merkittäviä.

Kun asemansa vakiinnuttanut kirkko etäännytti itsensä yhä kauemmaksi Jeesuksen opetuksista, kirkon johtajat alkoivat yhä enemmän olla tekemisissä maan valtaapitävien kanssa. Kun erot Jeesuksen opetusten ja vallassaolleitten suosiman opin välillä alkoivat tulla epäselvemmiksi ja vähitellen sulautua toisiinsa, kirkko alkoi - vakuuttaessaan erillisyyttään valtiosta - yhä selvemmin samaistua siihen ja tätä kautta myös kasvattaa omaa valtaansa. Kirkko oli ollut varhaisina aikoina keisarillisen vallan alaisena, sen asema oli nyt lukuisten kokonaisvaltaisten kompromissien seurauksena, aivan päinvastainen.

Poikkeamiset Jeesuksen opetuksista herättivät aina vastustusta. Kun kirkosta itsestään tuli yhä mahtavampi, alkoi olla hyvin vaarallista kieltää kolminaisuus-oppi, sillä sellainen olisi melko varmasti johtanut kuolemaan. Vaikka Luther jättikin Rooman kirkon, hän kapinoi vain paavin auktoriteettiasemaa vastaan sen sijaan, että olisi kapinoinut Rooman katolisen kirkon perustana olevia opinkappaleita vastaan. Tuloksena oli, että hän perusti oman kirkkonsa ja ryhtyi sen johtajaksi. Lähes kaikki katolisuuden perustana olleet kristinuskon opinkappaleet hyväksyttiin ja ne säilyivät. Esimerkki johti uusien reformoitujen kirkkojen ja lahkojen perustamiseen, mutta esireformoitu kristinusko jäi entiselleen. Nämä kaksi Paavalin kirkon päärunkoa ovat yhä edelleen olemassa.

Pohjois-Afrikassa ja Länsi-Aasiassa suurin osa ihmisistä hyväksyi Areioksen opetukset ja he myös ottivat innokkaasti islamin vastaan jouduttuaan myöhemmin kosketuksiin tämän uskonnon kanssa. Koska he olivat uskoneet yhden Jumalan oppiin sekä Jeesuksen opetuksiin puhtaimmillaan, he pitivät myös islamia totuutena.

Eurooppalaisen kristinuskon piirissä unitarismin ideaa ei koskaan ole unohdettu ja suuntaus on jopa voimistunut ja kestänyt kirkkolaitoksen jatkuvan, raa'an vainoamisen menneisyydessä sekä nykyisen välinpitämättömän asenteen.

Yhä useammat ihmiset ovat nykyään tietoisia siitä, että heidän tuntemallaan kristinuskolla on vain vähän tekemistä Jeesuksen alkuperäisten opetusten kanssa. Viimeisten kahden vuosisadan ajan historioitsijoiden tutkimukset eivät juurikaan ole jättäneet tilaa kristinuskon mysteereitä koskevalle uskolle. Eipä myöskään se paikkansapitävästi todistettu seikka, että kirkkolaitoksen Kristuksella ei ole juuri mitään yhteistä historiallisen Jeesuksen kanssa sinänsä auta kristittyjä kohti oikeaa totuutta. Kristittyjen tämänhetkistä dilemmaa kuvaavat hyvin meidän vuosisatamme kirkkohistorioitsijoiden kirjoitukset. Perusongelma on, kuten Adolf Harnack asian esittää, että "300-luvulle saavuttaessa elävä evankeliumi oli naamioitu kreikkalaiseen filosofiaan. Historioitsijoiden tehtävänä oli kiskaista naamio pois ja siten paljastaa, kuinka erilaisia sen alla piilevän uskon alkuperäiset ääriviivat olivat olleet." Mutta Harnack tuo esille myös tämän tehtävän toteuttamisen vaikeuden mainitsemalla, että opinkappaleita koskevaa naamiota on pidetty niin kauan, että se on todennäköisesti muokannut uudelleen myös uskonnon alkuperäisiä kasvoja:

"Naamio on saanut myös oman elämänsä - kolminaisuusopin, Kristuksen kahden olemuksen erehtymättömyyden, sekä kaikkia näitä dogmeja tukevat puolustukset, tuloksia historiallisista päätöksistä tilanteissa, jotka olisivat saattaneet näyttää aivan erilaiselta kuitenkin ... ennemmin tai myöhemmin, pidetään oppia sitten tuotteena tai uudelleenmuokkaavana voimana, se pysyy sellaisena kuin se alunperin on ollut, älyllistämisen mukanaan tuomana huonona tapana, jonka kristityt omaksuivat kreikkalaisilta paetessaan juutalaisia."

Harnack jatkaa edelleen samasta aiheesta toisessa kirjassa, jossa hän myöntää:

"... neljäs evankeliumi ei ole lähtöisin eikä sen edes väitetä olevan lähtöisin apostoli Johannekselta, sitä ei siis voida pitää historiallisena auktoriteettina ....neljännen evankeliumin tekijä toimi vailla estoja, vaihtoi tapahtumia keskenään ja saattoi ne outoon valoon. Hän myös tekaisi keskusteluja ja havainnollisti suuria ajatuksia keksityillä tilanteilla."

Hän viittaa edelleen kuuluisan kristityn historioitsijan, David Straussin teoksiin. Tämä on näillä (Harnackin mukaan) "lähestulkoon tuhonnut ei ainoastaan neljännen vaan myös kolmen ensimmäisen evankeliumin historiallisen uskottavuuden."

Johannes Lehmannin, toisen historioitsijan mukaan neljän hyväksytyn evankeliumin kirjoittajat kuvaavat Jeesuksen aivan erilaiseksi kuin oli se henkilö, joka voidaan tunnistaa historiallisten tosiseikkojen perusteella. Lehmann lainaa Heinz Zahrntia, joka tuo esiin tämän tosiseikan seuraamukset:

"Jos historiallisen tutkimuksen avulla voitaisiin todistaa, että historiallisen Jeesuksen ja saarnoissa kuvatun Kristuksen välillä vallitsee kumoamaton ristiriita, ja että sen vuoksi vallitseva usko Jeesukseen ei saa tukea Jeesukselta itseltään, tämä ei olisi ainoastaan hyvin kohtalokasta teologisesta näkökulmasta, kuten N.A. Dahl toteaa, vaan se tarkoittaisi myös koko kristinuskon loppua. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että me teologit kykenisimme tällöinkin löytämään ratkaisun -onko sellaista aikaa ollut, jolloin emme olisi kyenneet? - joka tapauksessa joko valehtelemme nyt tai tulisimme valehtelemaan siinä tapauksessa."

Samalla kun edelläolevat lyhyet lainaukset havainnollistavat kristinuskon nykypäivän dilemmaa, Zahrntin sanat tuovat esiin myös jotain vakavampaa, joka piilee tämän kaiken pohjalla: sen, että kiisteltäessä siitä, mikä oli Jeesuksen opetusta ja mikä kirkon tai niiden lahkojen, joita syntyi Jeesuksen jälkeen, on mahdollista sotkeutua niin pahasti yksityiskohtiin, että itse Jeesuksen opetusten alkuperäinen tarkoitus joko unohtuu tai sitä ei huomata lainkaan. Tämän vuoksi Theodore Zahn esimerkiksi kuvailee asemansa vakiinnuttaneen kirkkolaitoksen sisäisiä katkeria konflikteja. Hän mainitsee myös, kuinka roomalaiskatoliset syyttävät kreikkalaiskatolista kirkkoa siitä, että nämä olisivat muokanneet uudelleen Pyhien Kirjoitusten tekstiä lisäämällä ja ottamalla pois jotakin päämäärien ollessa sekä hyviä että huonoja. Kreikkalaiskatoliset taas osoittavat omasta puolestaan, kuinka Rooman katoliset ovat paikoittain joutuneet hyvinkin kauas alkuperäistekstistä. Huolimatta näistä eroista he ovat valmiita yhdessä syyttämään vapaakirkollisia kristittyjä siitä, että nämä ovat poikenneet "oikealta tieltä" ja tuomitsevat heidät kerettiläisinä. Nämä kerettiläiset taas syyttävät omasta puolestaan katolisia siitä, että he ovat "muunnelleet totuutta kuten vääränrahantekijät ikään." Lopuksi Zahn toteaa johtopäätöksenä "Eivätkö tosiseikat tuekin näitä syytöksiä?"

Jeesus itse unohdetaan täysin. Ne, jotka ovat tietoisia tästä meneillään olevasta rappeutumisesta ja jotka vilpittömästi toivovat voitavan elää Jeesuksen alkuperäisten opetusten mukaan ja että niihin voitaisiin palata, ovat täysin voimattomia. Alkuperäisiä opetuksia ei kokonaisuutena enää ole olemassa, ne ovat kadonneet ja niitä on mahdoton enää saada takaisin.

Erasmus on kirjoittanut tästä aiheesta:

"Esi-isät pohdiskelivat hyvin vähän jumalallisia asioita ... Entisaikoina usko oli pikemminkin elämässä itsessään kuin uskontunnustusten julistuksessa ... Kun usko alkoi elää enemmän kirjoituksissa kuin sydämissä, oli lähes yhtä monta uskoa kuin oli ihmisiä. Uskonkappaleet lisääntyivät ja vilpittömyys väheni. Väittelyistä tuli yhä kiivaampia ja rakkaudesta yhä viileämpää. Kristuksen opinkappale, johon aluksi ei sovellettu hiustenhalkomista, alkoi vähitellen tulla riippuvaiseksi filosofian apukeinoista. Tämä oli ensimmäinen vaihe kirkon rappeutumisessa."

Näin ollen kirkko pakotettiin selittämään se, mitä ei voitu ilmaista sanoin ja molemmat puolet perääntyivät keisarin tukemina. Erasmus jatkaa kommentoiden tätä tapahtumaa:

"Keisarin auktoriteettiasema ei suurestikaan edesauttanut uskon vilpittömyyttä ... Kun usko sijaitsee enemmän suussa kuin sydämessä, kun Pyhien Kirjoitusten vankka tuntemus puuttuu meiltä, me kuitenkin hirmuvallan avulla pakotamme ihmisiä uskomaan sellaista, mihin he eivät usko, rakastamaan sellaista mitä he eivät rakasta, tietämään sellaista, mitä he eivät tiedä. Sellainen, joka on pakollista, ei voi olla vilpitöntä."

Erasmus ymmärsi, että ensimmäiset kristityt, Jeesuksen välittömät seuraajat, olivat tunnustaneet ykseyden, eikä heidän koskaan tarvinnut tuoda sitä julki. Kun Jeesuksen opetukset levisivät laajemmalle ja kirkkojen välinen konflikti laajeni, niiden oppineet joutuivat selittämään käsitystään Todellisuudesta. Enää he eivät kuitenkaan tunteneet Jeesuksen opetuksia kokonaisuutena eivätkä myöskään niihin liittyvää ykseyden kieltä. He joutuivat turvautumaan kreikkalaisten filosofien terminologiaan. Tämä puolestaan ei tukenut ykseyden ideaa, vaan puolsi kolmijakoista olemassaolon käsitystä. Tällä tavoin itsessään niin yksinkertainen ja puhdas usko ja luottamus Todellisuuteen oli pyrittävä ilmaisemaan Jeesuksen sanomalle täysin vierain termein. Kuvattu kehityskulku puolestaan johti kolminaisuusopin muotoutumiseen, Jeesuksen kohottamiseen Jumalan asemaan sekä ideaan Pyhästä Hengestä. Kun ihmiset kadottivat näkemyksen olemassaolon ykseydestä, seurauksena oli väistämättä hämmennys ja hajaannus.

Tämän ymmärtäminen on välttämätöntä jokaiselle, joka haluaa oppia tietämään, kuka Jeesus oli ja mitä hän todella opetti. Samoin tulee tajuta, että ihmiset joutuvat eksyksiin, jos he eivät enää kykene mielessään palaamaan siihen profeetan päivittäiseen toimintaan, joka on muodostanut hänen opetustensa rungon. Siitä ei auta ulos usko kolminaisuusoppiin tahi huulilla tehty tunnustus uskosta Yhteen Jumalaan.

Ayman Abu Saleh

أيمن أبو صالح – معسكر دير البلح

قطاع غزة - فلسطين

Phone: +358 44 290 9535

E-Mail: absayman (at) gmail.com

Skype: absayman

Google Talk: absayman