Lönnrot Veljekset
VELJEKSET
I.
Kuin joskus satut, suomalainen, kävelemään Pietarsaaren kirkkomaalla,
niin silmäile itäpuolelle kirkkoa, seisahda ja ajattele -- "kukahan
tuollekin suurelle koivulle ruumiillaan höystettä antaa?" Mene sitten
liiemmäksi, kaiva koivun juurella tuuman maahan, pyhi pois multa ja
hautaa merkitsevä kivi kohtaa sinua ja sana sattuu silmiisi; sana joka
tietä antaa kutka juurten alla lepäävät, sana: Veljekset. Sinä et
viisastu, sinä et osaa aavistaa kutka nää veljekset ovat. Sinä katselet
kiveä, se on homehtuneena, röhmyinen. Sinä ajattelet: Ei rikkaus tuota
rakentanut, ei sukulaiset kiveä maahan kätkenyt; ja sinulla on oikeen.
Kivi on toista sataa ajastaikaa paikkansa pitänyt, toista sataa
ajastaikaa peittänyt suuren salaisuuden. -- Anna heidän rauhassa
levätä, älä ilmoita salaisuutta, joka jo homehen alla taltuu; niin
taidat sanoa, tahi viekoittelee sinua uteliaisuus ja sinä kysyt --
kutka nää ovat, nämät veljekset? Kevät-lumi sulaa jo Ebba Brahen
raunioissa, istu kysyjä ja kuuntele, minä tahdon sinulle salaisuuden
ilmoittaa.
Iso-vihan aikoin palatkaamme. Maamme oli suru-hunttuun puettu.
Kauppamies Anströmin talossa oli hirveä rähinä ja hyppy. Kaikki jotka
paeta saattivat, seisovat valmiina jo, kartanolla odottaen isäntää,
joka vielä katseli kamarissaan, ettei mitään jäisi. Nää odottavat
olivat: vaimonsa, Hanna hänen tyttärensä, Elias ja Aato, ottopojat,
joittenka kasvatuksesta kauppamies oli tähän saakka murheen pitänyt.
Elias oli jo täyttänyt 18 vuotta ja Aato, jo yli kahdenkymmenen, oli
vuotta ennen saanut nimismies-viran Pietarsaaressa; näitä paitsi oli
pakotuumassa monta muuta asukasta kaupungista, joittenka seassa
kauppamies Ilström on mainittava, koska hänen toimella paatti, jonka
oli pako-väen yli meren vieminen, jo rannalla odotti. Vihdoin tuli
Anström ja itku silmin lähtivät nyt rannalle.
Pojat! sanoi kauppamies paatista rannalle seisoville Eliakselle ja
Aatolle, pojat! jos meri meitä hukuttaa, jos aallot meitä syvyyteen
kätkee, niin jääkäät hyvästi; rakastakat toistanne, niinkuin tähän asti
petoksetta, sotikaat uutterasti vihollisia vastaan, jos tila sen teille
suopi, -- rakastakaatte toisianne, sanon vielä kerran, vaan enemmän
kuin toisianne, rakastakaatte isänmaatamme, rakastakaatte kuolema
hetkeen asti -- --
Pojat seisoivat käsikädessä, kyynelsilmissä kuunnellen isänsä puhetta
ja kuin viime sana oli hiljentynyt katsellen paattia, joka hiljaisesti
tuulen täyttämä purjeella rannalta ulappaa haki. Vielä kauvan, kuin
paatti jo oli näkyvistä kadonnut, seisoivat he samalla paikalla, käsi
kädessä katsellen pilvien kulkua taivaalla.
Elias ja Aato olivat veljekset; sama äiti oli heitä synnyttänyt, sama
isä heitä siittänyt, sama rakkaus oli nuoruudesta juurtunut molempain
sydämmiin. Köyhyys oli heitä kohdannut elämänsä aamulla, kuolema käynyt
heidän kodossansa ja net ainoat, joita toistansa enemmin rakastivat --
isänsä ja äitinsä oli kuoleman enkeli samalla hetkellä hautaan
saattanut. Silloin oli Anströmi haudalla kuullut orpojen valitusta, ja
isänsä hautauspäivänä söivät veljekset ensikerran armo-pöydällä.
Kauppamies oli ollut heille isä, isän rakkaudella heitä kasvattanut,
äitin rakkaudella oli samasta hetkestä vaimonsa heitä kohdellut,
sisaren helleydellä oli Hanna -- kauppamiehen ainoa tytär -- heidän
kanssa lapsuudesta leikkiä laskenut.
Nyt oli ajat muuttuneet. Yliopistossa, jossa Elias jo oli käynyt kaksi
vuotta, oli sama tyhjyys kuin koko maakunnassa. -- Tyhjyys! sillä
tyhjät olivat talot, metsä ja pako kaikki korjannut -- ja missä elävä
henki löytyi, siinä kuultiin valitus ja surun surkea huuto. Kaikki
jotka paeta taisivat, hakivat piilopaikan. Kauppamies Anströmin talossa
ei kukaan paennut; isäntä ei tahtonut maatansa jättää; vaan vaara
eneni, päivä päivästä, ja vihdoin päätti ukko muuttaa majaansa ja
Ruotsissa hakea turvaa. Elias ja Aato päättivät jäädä talon sekä maan
-- isän maan puollustukseksi ja päätöksensä oli luja, luja kuin kallio,
jot' ei tuuli eikä myrsky voi kaataa. -- --
Nyt olivat veljekset seuranneet kasvatus-vanhempiansa paattiin, he
olivat nähneet paatin taivaan rannalla katoavan, -- nyt seisoivat he
yksin, nyt olivat he toistensa turvana.
-- Veljeni -- sanoi Aato -- tule! työ odottaa; suru ei auta.
-- Niin on, -- huokasi Elias, -- niin on, mennään! jätetään meniät
Jumalan haltuun!
Vaan takanansa kuului huokaus!
-- Kuka siellä, -- sanoi Aato ja käänsi päätänsä kohdalle josta
huokaus, väen keskeltä kuului; kuulinko oikeen, niin on Maria seuranut
meitä, sillä Marian oli huokaus, niin ei kukan tunne kuin hän, niin ei
kukaan rakasta tätä rakastettavaa isänmaata kuin tuo nöyrä-päinen,
hullu tyttö! Maria, -- sanoi hän, ja meni tytön luo -- Maria mitä
tuumaat, mitä näet?
-- Surua, surkeutta ... ne menivät ... ne tulevat ... ja ne tuovat ...
vaan mitä ne tuovat, sen tietää Jumala ... ne tuovat ... ja kamalalla
äänellä kuiskutti tyttö Aaton korvaan ... ne tuovat kirouksen.
Tyttö oli hullu, -- hullu, siitä päivästä jona hän unessa oli nähnyt
rakastetun ylkänsä kaukana Venäjässä kaatuvan -- hullu, mutta kumminki
tuntui Aaton sydämmessä, kun olisi miekka sen läpi käynyt. Hän huokasi
nyt itse ja Jumala kuuli rukouksen: salli Herra tytön ennustuksen
hulluudeksi.
-- Tule! -- sanoi Elias.
-- Menkäät ... menkäät ... rakastakaat toisianne, minäkin olen
rakastanut -- kuolema vei minun rakkauteni, ha ... ha ... ha ...
rakastakaatte ... vihaksi rakkaus muuttuu -- veli verensä veljen
miekalla vuodattaa.
-- Kuuletko mitä tyttö sanoo? -- kysyi Elias.
-- Kuulen, vaan hän on hullu, -- vastasi Aato, ehkä kasvonsa vaaleus
kyllin näytti miten sanat olivat koskeneet.
Veljet lähtivät.
-- Ha ... ha ... ha! -- nauroi hullu, -- menkäät, tuleehan vielä päivä,
jona aurinko paistaa kun nytkin taivaalla ... vaan tuleehan päivä jona
syntymä-päiväänne kirootte ... ha ... ha ... ha!
Nämät veljekset, joita näet kävelevän pitkin katua, olivat pulskat
miehet. Posket punaiset, otsat rypyttä, rehellisyyttä merkitsevät,
silmät kirkkaat, taivaan siniväriset; varreltansa suorat kuin kuusi
metsissänsä, olivat he komeat katsella. He menevät nyt työhönsä
takasin, Aato kirjoituspöydälleen ja Elias kirjoihinsa. Me emme heitä
seuraa, sillä merellä aaltojen keskellä häilyy paatti -- ja paattia me
tahdomme seurata.
II.
Ison vihan aika on vielä maineen kautta suomalaisen muistossa. Tää
armas maa oli siihen aikaan aivan toisellainen kuin nyt. Missä sinä
lukiani nyt istut, siinä oli 1713 kentiesi vielä neva ja synkkä
sydänmaa, ja jos talorakennuskin siellä täällä löytyi, niin oli se
kumminkin näinä vuosina, ainakin rantamaille jätetty, sillä Venäläiset
täyttivät maakunnan, marseivat paikasta paikkaan ja mistä eivät ihmiset
olleet pakoon lähteneet, siinä nähtiin, vihollisten kulettua, verta ja
ruumiita. Ja missä yksi eli toinen uuttera poika uskalsi ruveta
vastakynttä panemaan, siinä näkyi susien käyntöä, siinä savusi kylät
ympärillä, siinä, niinkuin Ylikannuksessa, Hankinevan ja Räättyän
kyläin välillä, latoon nauloilla isketty tyttö raiskattuaan kuolema
kivuissa käppyröitsi. Pellot, josta nyt elantoasi saat, olivat siihen
aikaan nurmikasvossa, pahnatut vihollisten askeleilta; sana-suoralla,
Suomen maa oli näinä vuosina kokonaan synkkä sydänmaa. Älä siis
kummastele, että jokainen jolla vara oli haki meren toisella puolen
turvansa. Turun akademia oli tyhjänä, rohvessorit, mitkä sen tehdä
taisivat, olivat paossa, kirkot olivat lukitut pyhinä, pappilat
asumattomat, koko pitäjät autiot; ja niinkuin muinen Hirmu-kuolema
mustassa muodossa kulki Suomen poikki, mitään säästämättä, niin samoin
nyt ikään riensivät Venäläiset joka haaralta tähän onnettomaan maahan,
jonka puolustajat eivät saaneet aluksi sitä puolustaa ja kuin viimein
saivat, Isonkyrön kentällä uhrata henkensä maamme hyväksi -- vaikka
verivuotonsa ei auttanut. Mutta miksi kerron minä näitä, miksi
muistutuksillani vaivaan langenneita veljiämme -- ei levätköön he
rauhassa, jotka työnsä uskollisesti tekivät.
Aamu-rusko koitti taivaalla ja tyvenneessä lepäsi laiva, jossa
pakolaiset unen helmassa makaavat. Yksi ainoastaan laivan kannella
kävelee, ukko harmaa-päinen vuosi-painosta kyyristynyt; yksin hän
katselee taivasta, nousevaa aurinkoa ja hän huokaa Jumalallen, rukoilee
maansa edestä, rukoilee asukasten edestä, rukoilee Eliaksen ja Aaton
edestä. Tämä ukko oli Pietarsaaren vanha kauppamies Erikki Anström. Hän
mietti Jumalan kummallisia töitä, hän surkutteli isänmaansa surkeaa
onnettomuutta ja auringon ensi säteet näkevät kirkkaan kyyneleen ukon
silmästä putoavan aavaan mereen.
-- Nyt on sauva katkaistu, -- sanoi hän -- Jumala maatansa unhottanut.
Uutteruus on Suomalaisten povista kadonnut. Suomalaiset -- ne totiset
-- ovat Saksaan haudatut, ja heidän lapset ... he eivät huoli. --
Ruotsalaiset vetävät poikiamme kuolemaan muilla mailla. -- Voi onnetoin
isänmaa...
Ukko oli syvissä tuumissa. Näin puheli hän itsekseen eikä havainnut
että Hanna, tyttärensä, seisoi selkänsä taa! Kyynel vierei tytönkin
silmässä, kuin hän kuuli isänsä sanat, ne tekivät kipeää sydämessään --
hän laskee kätensä ukon olalle ja sanoo valittavalla äänellä: Isäni,
vielä ei Suomi ole loppunsa nähnyt, koska tyttöjenkin povessa rakkaus
palaa!
Ukko kääntää päätään ja sanoo huo'aten: Oi! jos olisi Jumala mulle
suonut poikia -- vaan samassa muistaen Eliasta ja Aatoa pysähtyy hän
puheessaan. Hanna pyhkii pienoisella kädellään harmaat hivukset ukon
silmiltä, katselee häntä vakavasti silmiin ja sanoo: Puhu isäni! mitä
tahdot? heikko on tytön voima, vaan ei niin heikko kuins luulet. Ukko
suuteli häntä itku silmiin. -- Sinä olet minun, -- sanoo hän ja nostaa
silmänsä kiitollisuudella taivasta kohden.
Neljä pitkää viikkoa kesti matka. Ruoka-aineet olivat loppuneet, kuin
vihdoin paatti pääsi satamaan.
Kauppamies Anström oli Ruotsista nainut, ja oli miettinyt pakoon
lähteissään suoverinsa taloon ottaa turvansa. Mutta tämä suoveri asui
Malmarissa, kaukana merimaasta, Ruotsin sisuksessa. Tuskin oli siis
päässyt maalle, ennenkuin jo otti pitkittääkseen matkansa, päästäkseen
mitä pikemmästi perille. Vaan toisin oli hänelle sallittu.
Vaimonsa, joka kiusauksillaan oli häntä, enemmän kuin pelko tai hätä,
pakoon ajanut, sairastui tiellä Liden'issä ja nyt ei sopinut muu, kuin
hiljaisuudessa kärsivällisesti odottaa parantamistaan. Vieraassa,
oudossa maassa tuli tämä odottaminen ukolle, jonka koko mieli ja sydän
oli Suomessa, tuskalliseksi ja pitkäksi. Hän kulki kesä-iltoina usein
ympäri luulleen olevansa Suomessa, hän vanheni päivä päivältä ja kuin
suoverinsa tuli sisartaan katsomaan, ei hän enään nuoruutensa ystävää
tuntenut. Hän kuuli tuon tuostakin puhuttavan Suomesta, vaan hän ei
kuullut muuta kuin onnettomuutta; kuin joskus pakolaisten kanssa kirje
Eliakselta tai Aaatolta tuli, huokasi ukko sitä avaten, hyvin tietäen
sen ei muuta kuin surua sisältävän -- ja niin olikin enimmiten. Hanna,
tuo korea helläsydäminen, ylevä neito istui päiväkaudet äitinsä
vuoteella, vaan hänenkin sydän oli kaukana Suomessa; siellä oli hän
ajatuksillaan, kuin tauti sallei hetken lepoa sairaalle. Äitiään hän
rakasti, rakasti hellästi ei ainoastaan sen vuoksi, että se oli äiti,
vaan paljota enemmin koska äiti oli itsessään ihmisnä rakastettava.
Johanna Anström oli myöskin tavallisia vaimoja ylevämpi, ehkä hän ei
koskaan Suomeen rakastanut -- ja mikä muukalainen taisi rakastaa sitä.
-- Hän ei koskaan ollut -- ei nuoruudessakaan -- mikään kauneus, vaan
hänessä asui korkea-mielinen, kaunis sydän, joka ei lukenut vaivaksi
seurata miestään rikkaasta kodostaan köyhään Suomeen. Nyt makasi hän
kärsivällisesti sairaus vuoteella.
Syys aurinko loisti akkunasta eräänä iltana sairashuoneessa. Sairas oli
unesta vasta herännyt. Hän silmäili ympärilleen. Vuoteensa laidalla
istui tyttärensä, jonka kauneuden jo yö-valvominen uhkasi kukistaa.
-- Hanna! -- sanoi äiti -- tee minulle mieleksi ja hae kylästä joku
tyttö, joka valvoo vuoteeni vieressä; minä näen ja tunnen että päiväni
ehtoolle raukee, vaan vielä kestää voimani kentiesi viikot; minun käy
surkeaksi nähdä sinun vaalenevan. Hanna tee minulle mieleksi.
-- Äitini! -- vastasi tyttö, -- kasvoni vaalenee ja sydämmeni kuivuu,
ei senvuoksi että tässä istun päivät ja yöt valvoen, vaan senvuoksi
että Suomi on surkeassa tilassa. Eilen kirjeessä Eliakselta, luin miten
päivä päivältä talot jää asukkaitta, miten kohta, kuin luontokappaleet
Suomalaiset eivät muita kuin itseään muista, miten isän-maani menee
peri katoon ellei pikainen apu tule; senvuoksi äitini kasvoni
vaalenee...
-- Sitä suurempi syy on minulla pyyntööni -- sanoi äiti. -- Hanna! jos
minua rakastat, niin tee kuin olen sanonut.
-- Jos se on teidän käskynne niin tapahtukoon.
III.
Talvi peitti jo valkealla hunnullaan maan. Johanna Anströmin vuoteella
istuvat miehensä, tyttärensä ja nuori 19 vuotinen erinomainen kaunis
tyttö. Sairas nostaa sammuvaiset silmänsä taivaalle päin, laskee laihat
kätensä yhteen ja huokaa.
-- Miten on kanssasi? -- kysyi miehensä.
-- Nyt on loppu käsissä, -- sanoi sairas matalalla äänellä.
-- Suokoon Jumala, että minä saikin seurata sinua, -- sanoo ukko ja
lankeaa polvilleen peittäen käsillä kasvonsa.
-- Ja minä! -- sanoo Hanna sydämmessään, vaikka ei huulet liikkuneet.
Kaunis tyttö laskee kätensä Hannan olalle ja sanoo: et sinä ainakaan
tahdo kuolla ja jättää minua?
Hanna puristaa tytön kättä; -- Emma! -- sanoo hän -- mitä vasten minä
soisin itselleni elonaikaa, kuin vanhempani mullassa makaavat?
-- Mitä vasten? Enkö minä ole mitään sinulle?
-- Emma! Emma! -- torusi Hanna, -- sinä tiedät, miten minä rakastan
sinua!
Emma syleili Hannaa.
-- Tulkaat tänne rakkaani, -- sanoo sairas, ja Hanna lankeaa polvilleen
isänsä viereen, vaan Emma jäi seisomaan.
-- Tule sinäkin tyttäreni! -- rukoilee sairas, ja Emma tuli. -- Minun
päiväni loppuvat, räpäykset ovat luetut, minä kuolen; ... kuin multa on
peittänyt kangistuneet jäseneeni, niin palatkoot Suomeen takasin.
Sanokaat terveykset Eliakselle ja Aatolle; sanokaat, että minä olen
heitä rakastanut ... että minä odotan heitä haudan toisella puolen.
--Älkäät itkekö, ... rakas Erikkini! kiitos sinulle hyvyydestäsi... Sinä
Hanna! pidä huolta isästäsi, hoida häntä, niinkuin olet minua hoitanut
... rakasta Emmaa kuin sisartasi... Ja sinä Emma! pidä Hannan isää omana
isänäsi -- seuraa heitä Suomeen... Jumala siunatkoon teitä... Mitä vielä
olisi sanonut ei ihminen tiedä, esirippu putosi, henki oli majansa
heittänyt ja ainoastaan ruumis oli jälillä. Ulkona oli myrsky. Mustana
juoksivat pilvet idästä länteen, niinkuin olisivat tienneet, mikä suru,
mikä murhe huoneessa oli, jonka yli kulkivat. Suru oli Anströmin
sydämmessä, suru oli Hannan, suru oli Emman, ainakin näytti se siltä.
Polvillaan he makasivat kuolleen edessä -- makasivat kauvan.
-- Siinä hän lepää! -- huokasi ukko.
-- Siinä hän lepää! -- huokasi Hanna.
Emma itki kuolleen yli.
Mutta taidat jo kysyä kuka oli Emma? -- Hän oli orpolapsi.
**
Hanna, kuin eräänä iltana, kuukausi ennen äitinsä kuolemaa, oli
isänensä mennyt hakemaan siaislastaan, tapasi Lidenin pappilassa, johon
ensiksi meni, kauniin kukoistavan tytön. Ennen ketään taloon kuuluvata
tavattuan oli hän Emmaa kohdannut. Hän oli puhunut asiansa Emmalle, ja
tuskin puhuttuaan oli Emma syleillyt ja suudellut häntä, luvaten
itseään ystäväksensä ja sairaan hoitajaksi. Hanna suostui ilolla-mielin
ja isänsä laski siunauksella kätensä Emman päälle, sitte vasta kysyen
kuka hän oli. Emma sanoi olevansa itä-Ruotsista, sodassa kaatuneen
upsierin tytär, joka suosio-kirjeen kautta kohta vuotta tätä ennen oli
tullut pappilaan, vaan ei tässä mielistynyt oloaan, sillä sanoi hän:
ystävää minä haen, helleydellä on minua kohtaaminen, vaan täällä
kaipaan minä molempia. Pastori vaimonensa suostuivat ilolla Emman
muuttoon, -- sillä, -- sanoi pastori kahden kesken Anströmille --
tosiaan minä en tiedä kuka tuo tyttö on, hän ei tahdo puhua suvustaan,
eikä myöskään sanoa isänsä sukunimeä; tuo -- lisäsi pastori -- ei
itsessään tee sinne eikä tänne, vaan salaisuutta minä en kärsi;
sillä minä olen kerran pahasti petetty; sitä paitsi on Emma usein
uppiniskanen, mahdanpa kohta sanoa pahakin. Tukholman kaupungissa sanoo
hän ainoan tätinsä elävän taikka eläneen 2 vuotta tätä ennen. -- Mutta
kysyi Anströmi -- mitenkä tuli hän teidän tykönne? -- Pastori huokasi.
Siitä on tulevassa kuussa 2 vuotta kuin ainoa lapseni, rakastettu
Emmani tuli kotia Tukholmasta, jossa oli tätinsä tykönä käynyt.
Molemmat Emmat olivat tavanneet toisiaan jossa kussa tanssissa ja
siellä tulleet ystäviksi. Minun Emmani kotia tultuaan sai hän kohta
kirjeen tältä Emmalta, että hänen äitinsä oli kuollut ja hän nyt ypö
yksin, orpo mailmassa. Samassa kirjeessä oli myös nöyrä pyyntö
ystävänsä vanhemmille ottaa taloonsa mailmalta hylättyä. Luottaen
Emmamme sanoihin, joka kiitti ystäväänsä varsin erinomaiseksi,
suostuimme me, ja tämä Emma tuli taloon. Ensi vuoden eli hän kuin
hyvästi kasvatettu lapsi -- ja lapsi oli hän myös -- erkanemattomassa
ystävyydessä tyttäremme kanssa, vaan -- jos tämä oli kutjailus eli
totuus sitä selvittäköön Jumala -- kaikki muuttui. Iso Emma, niin ne
eroitettiin toisistaan, sai eräänä aamuna kirjeen, jonka hän luettuaan
tapa-turmassa jätti esiin, ja meidän Emmamme luki; samassa tuli toinen,
näki kirjeensä toisen kädessä, vaaleni ja sanoi hätä-naurulla: "Oletkos
kummempata kuullut eläissäsi, tuon kirjeen lähetti ystäväni Tukholmasta
näyttääkseen minulle miten eräs nuori tyttö taisi kuvitella, ehkä oli
paha kuin paha henki; mutta annasta tänne se." Emma antoi kirjeen, josta
ei sanonut sanaakaan ymmärtävänsä, toisena päivänä lankesi hän tautiin,
joka kahden viikon kuluttua lopetti elämänsä. Kuolema vuoteellaan
rukoili hän että ottaisimme ison Emman hänen siaan tyttäreksemme -- me
lupasimme ja teimme niin. Vaan Emmamme hautaan laskettua oli toinen
Emmakin kadonnut, ei ruumiillisesti, sillä sama muoto söi pöydästämme,
Vaan hän oli kaiken niin muuttunut. Otto-lapsi oli tyttärenä paha ja
itsepäinen -- oli ja on siitä myöden ollut. -- Minä tahdon antaa
teidän tietää kaikki mitä minä hänestä tiedän, saatte sitten ottaa
hänen jos tahdotte, sillä minun huonessani hän ei saa kuukautta enään
tuollaisena asua. Minä en tiedä mikä minulle välistä tulee kuin muistan
Emma-vainajani viimeistä terve-päivää ja tuota kirjettä, josta jo
puhuin. Siinä on, olen itsekseni sanonut, syvä salaisuus kätkössä ...
ja ... mutta tehkäätte niinkuin tahdotte.
Anströmi oli hämmästyksellä kuullut pastorin puhetta. Hän kyseli
itseltään, miten niin nuori, niin erinomainen kaunis tyttö saattaisi
olla niin kakslainen. Vaan hänen täytyi luottaa pastorin sanoihin ja
epäilemättä olisi Emma jäänyt pappilaan vielä, ellei hän pastorin
puhuttua olisi itku-silmin yhtäkkiä rientänyt sisään, nakannut
itseään pastorin helmaan ja vuotavilla kyynelillä anonut anteeksi
pahankurisuudestaan, luvaten kaikenniin uudessa tilassaan muuttua
siivoksi ja kuuliaiseksi. Pastori kyllä puisti päätään, vaan Anström
löi kohta Emmasta saadut pahat ajatuksensa tuuleen -- ja viikko jälkeen
oli Emma sairaan vuoteella valvomassa vuorottain Hannan kanssa. Emma
oli viikossa voittanut kaikkein sydammet; jokainen rakasti häntä, ja
Hanna olisi mennyt kuolemaan edestänsä; sairaskin tytyi häneen samalla
mielisuosiolla kuin Hannaan. -- Sairas kuoli ja pääsi näkemästä kenestä
niin paljon piti.
IV.
Kesä tuli. Kauniina loisti aurinko levolle mennessään eräänä Toukokuun
iltana, kuin kaksi nuorukaista käyskelivät Pietarsaaren meri-rannalla
ehtimiseen katsellen ulapalle, eikö jo purje näkyisi; vaan, turhaan.
Tunti tunnista kului, auringon viime säteet sanoivat jo jää-hyväiset
kuluneelle päivälle, pitkät varjot levenivät levenemistään, lintujen
viserrys oli jo kauvan sitte la'antunut, ihmisetkin, jotka vast'ikään
täyttivät rannan, olivat jo vetäyneet kaupunkiin.
-- Palatkaamme jo -- sanoi toinen nuorukaisista -- ne eivät ainakaan
tule tänä päivänä enään.
-- Odotetaan vielä Elias! ehtoo on kaunis, kentiesi tulevat.
-- Luotatko sinä hopero Maijan sanoihin? Näet jo itsekin, näky-sia on
täältä lavea, mutta en näe muuta kuin hyöky-laineita niin kauvas kuin
silmä kantaa; sanokoon Maija mitä tahansa, ne eivät tule enään.
-- Et sinä niin puhunut Maijasta viime kesänä; salli minun nyt
vuorossani luottaa hänen ennustuksiin.
Aato ei vastanut mitään.
Veljekset, joita viimen näimme samalla paikalla, olivat muuttuneet.
Samat sydämmistä olivat ruumiinsa vuoden vanhenneet, ja vuosi ei ole
vähäinen osa ihmisen elämästä. Aato oli jo 21 ja Elias 19 vuotinen.
Iho-karva Eliaksenkin leu'alla oli jo mustaksi, komeaksi parraksi
kasvanut -- kirjansa oli nuorukainen jättänyt, ja miekkaan tarttunut.
Ehkä veljekset eivät olleet mitkään urot, tiesivät he kumminkin
tehtävänsä, ja moni vanha vihollinen oli miekka otsassa tai keihäs
sydämmessä Suomen kentoilla hautansa löytänyt. Pitkä arpi oli Aaton
poskella vasta kasvanut umpeen ja syvä haava Eliaksen kainalossa
todisti ett'ei hän sota-meteliä pelännyt. Eilispäivänä oli vähäinen
joukko, joittenka lukuun veljekset luettiin, tulleet Pietarsaareen;
kirjeen saatua jo lumi-sulalla oli heillä tietoa äitinsä kuolemasta ja
isänsä kotia tulemisesta saattanut. Nyt oli meri jo jäästä puhdas;
Maija, jonka ensiksi olivat tavanneet, oli sanonut kasvatus-isänsä
toisena päivänä takasin tulevan; ei siis kumma että nyt tässä löydämme
veljekset odottamassa.
-- Turha on odottaminen, sanoi Aato. Jäseneni kaipaavat lepoa,
lähdetään pois.
-- Mikäs tuolla, purje taivaan rannalla ... en näe, -- virkkoi Elias,
kuulematta veljensä puhetta.
-- Mitä! missä? ... älä odotakaan, tuuli vääntää vahto-laineita ... ei,
totta mar' onkin purje! Olisiko Maijalla oikein!
-- Viimein tulevat -- lausui Aato ja hypähti ilosta.
-- Nyt saamme nähdä tuon Emman josta Hanna niin paljon on kirjoittanut;
onko hän vaan puolenkaan niin kaunis kuin Hanna kehuu, niin tiesi miten
käy.
-- Noh! jopa kummaa, -- sanoi Aato. Minä takaan että vaikka se olisi
kaunis kuin tuo Venus, jonka kauneutta muinan luku-aikanasi kehuit,
niin ei sydämmesi siitä enempää pitäsi kuin esimerkiksi hopero
Maijasta.
-- Ha ... ha ... ha -- kuului nauru metsästä.
-- Kuka se on! -- kysyivät veljekset yht'aikaa.
-- Minä vaan ... ha ... ha ... ha -- oli vastaus.
-- Se on Maija -- sanoi Aato hirmustuen.
-- Maija! -- lausui Elias; -- no, mitä nyt sanot, oliko ennustuksessaan
perää?
-- Ha ... ha ... ha... Veljekset! ... veti verensä veljen miekalla
vuodattaa ... ha ... ha ... ha... Mitä kauhistutte? En minä tee mitään
pahaa ha, ha! Jo tulee laiva! Ettekö näe? Musta lintu istuu kokassa ...
ettekö näe! silmänsä loistavat kuin tuli-liekki helvetissä ... ha ...
ha ... ha ... ha...
-- Kuka tuon hullun aina tuo tiehemme, -- sanoi Elias kauhistuen.
-- Ha, ha, ha, lörpötti hullu, ettekö säädä minua? No, Jumala
siunatkoon, en minä tahdo pahaa kenellekään... Ha, hamutta kuin
makaatte haudassanne... Saanko silloin vuodatta kyyneleni multanne
päälle... Hyvästi hyvästi ... ha ... ha ... ha...
-- Ei hän ollut niin riivattu eilen -- sanoi Elias.
-- Mitä me hänestä huolimme, laiva on totisesti tulossa -- on kuin onki
ja Ilströmin vielä onki; -- vastasi Aato.
-- Älä salaa ajatuksiasi, veljeni! Sinä pelkäät hullua, sinä ainakin
kauhistut häntä.
-- Ole vaiti! minä akkoja! älä puhu.
-- Ha, ha, ha, kuului kaukaa ja tionot ympärillä vastasivat
kaikkuen ... ha ... ha ... ha...
Ehtoo oli jo yöksi muuttunut. Viileä yö-tuuli ja hyökylaineitten kuohu
rantaa vasten häirittivät yö-hiljaisuuden. Aato istui syvissä
ajatuksissaan ja Elias katseli katselemistaan laivaa, joka ehtimiseen
likeni.
-- Näin istua yö-hiljaisuudessa muuttaa ajatukset. Elias muisti
lapsuuttaan, jonka rajalta vasta oli ennättänyt; hän muisti Hannaa,
jota oli veli-rakkaudella rakastanut. Toiset halut olivat syntyneet
sotamiehen povessa; veli-rakkaus ei enää kylläksi ollut. Hanna! sinä
tulet, sinä tulet ajatteli hän.
Aato taasen oli ajatuksillaan metelissä.
Yö kului ja jo vaaleni taivas, laivan kannella sopii jo veljien nähdä
yksinäisen miehen.
Tämä mies oli Anströmi. Ukko oli kouristunut, päänsä valkea kuin lumi,
ja kätensä, jolla hän piti laivan partaasta kiini, vapisivat. -- Tää on
minun maani, isäni maa huokasi hän. Kiitos Jumalalle, joka sallei sen
povessa vaivatulle makuu-siaan. -- Hänen himeät silmänsä katselivat
rantaa, ne näkivät Veljekset.
-- Hanna, Emma! tulkaat, tulkaat!
Ja tyttäret kiiruttivat kannelle.
Hannan silmät eroittivat kohta kutka rannalla istujat olivat. -- Tuolla
Emmani, tuolla isäni odottaa meitä Elias ja Aato.
V.
Kesä oli jo käsissä, sota ei ensinkään loppumaisillaan. Kumminkin mitkä
pakoon oli lähteneet tulivat taasen toinen toistansa jälkeen takaisin;
mitkä tavaransa maahan oli kaivanneet, kaivoivat tavaransa maasta,
mitkä tähän päivään olivat elänee tulivat taloonsa jälleen. Vaan tuliat
eivät olleet monta; tauti, nälkä ja vihollisten luodit elikkä keihäät
olivat surmaneet ison osan asukkaista. Suomalainen, joka tätä luet,
sinun esivanhempasi elivät siihen aikaan! Tiedätkö sinä, eikö niistä
joku nälässään väännellyt käsiään, eikö niistä joku ruttoon 1710
kaatunut, eikö niistä joku veressään maannut keihäs sydämmessä? Ei,
aika on kulunut, vuodet kuluneet ja suru-huntu, silloin levitettynä
maamme yli, on nyt poissa.
Jos jollonkin kulet Pietarsaareen, niin ennen Sundbystä kaupunkiin
tultuasi noin venäjän virstan paikkoin emäkirkosta, poikene tieltä
vasemmalle puolen. Riihen sivuitse menee polku, seuraa sitä ja pienen
pellon yli kulettuasi, tulet erään koivikkoon jonka kaupunkilaiset
tähän aikaan kutsuvat Mamren lehdoksi (Mamres lund). Missä pelto nyt on
siinä oli tähän aikaan herras talo -- kauppamies Anströmin kesä-asunto.
Pienet koivupensaat istutetut Emmalta ja Hannalta eivät silloin
siimestä auringon paisteessa antaneet. Kelleri, lahden pohjais puolella
ei vielä löytynyt -- kaikki oli toisin kuin tähän aikaan. Vaan lahden
toisella puolen, jossa muinan Ebba Brahe oli asuntonsa rakentanut,
seisoivat vielä, ehkä vaan rapistuneena, linnan kiviset muurit. Aseta
itsesi sata viisikymmentä seitsemän vuotta ajassa ta'apäin.
Missä nyt rauniosta ei vähäistäkään näe, suuren koivun alla, joka
jo kauvan on lakastuneena maanut, istuivat Elias ja Hanna eräänä
kesä-iltana.
-- Miksi sinä olet niin hiljainen? -- kysyi Hanna veljeltään -- miksi
on ilosi kadonnut, miksi väijyt sinä ihmisiä, semmoinen et sinä ennen
ollut?
-- Hanna -- sanoi nuorukainen, -- oletkos sinä minun ystäväni?
Neito katseli vakavasti hänen silmiinsä.
-- Sinä olet, minä sen tunnen sydämmessäni; minä tahdon sinulle sen
ilmoittaa, minä tahdon kertoa sinulle mitä ei kukaan, ei veljenikään
tiedä; sydämmeni puhkeaa ellen saa salaisuuteni ilmottaa.
-- Kuin te lähditte pakoon, kuin me jäimme rannalle seisomaan teidän
mentyä, sanoin minä itsekseni: Oletko sinä huonompi veljeäsi? Minä
päätin, kuin laiva katosi näkymättömiin, päätin tarttua miekkaan ja
uhrata vereni maamme edestä. Minä menin Aaton kanssa vapa-ehtoollisena
sota-väkeen. Minä kulin paikasta paikkaan, minä ha'in vihollisia,
piilo-paikoista minä ammuin ketä niistä näkyviini tuli! Minä olin
silloin tekeväni velvollisuuteni.
Helmikuun 19 päivänä mennyt vuonna Isossa kyrössä oli tuo suuri
tappelus, jossa yhden tähden koko Suomen armeija lyötiin; minä tappelin
tässä Aaton vieressä. Venäläisten kolonnia näin joen pohjais-puolelta,
jäältä, nousevan, tämä kolonni yhdistettyään metsästä tulleen toisen
kolonnin kanssa rynnistävät vasempaa sota-rinnan puoltamme (flygel).
Samassa tuli Turpalan talosta Venäläiset, talon ensin poltettua.
Taivas, joka oli ollut sumunen, rupesi nyt lunta varistamaan, itä-tuuli
toi sekä saven että lumen suomalaisten silmiin, että töin tuskin
taisivat eteensä nähdä. Tästä mitään huolimatta jalkaväki vasemmalta
rinnaltamme rynnistivät vihollisia vastaan ja vasta kymmenen askelta
liki tultuaan ampuivat he. Minä kuulin kajahuksen, minä näin, kuin savu
oli hajonnut, sumussa hirveän nävön; koko rivet olivat kaatuneet ja
mitkä ei kuolleena tai haavoitettuna maassa maaneet vetäytyivät äkkiä
takasin. Vaan kohta olivat he taasen valmiit uudistamaan rynnistöänsä.
Täll'aikaa oli Suomalaisten oikea-puoli jään yli ennättänyt, vasemman
avuksi. Toinen rynnistö ei siis entistä enempää onnistunut. Nyt
riensivät Suomalaiset vuorostaan vihollisten päälle, ottivat 6 tykkiä,
jotka kohta käänsivät suin heitä vastaan. Turhaan ratsastivat kasakat
päällemme, turhaan kokivat hevoskavioissa meitä turmioon saada; moni
komea partaukko tärisköitsi Ison kyrön ahteella kuoleman käsissä.
-- Tähän saakka olen itse nähnyt, mitä kertonut olen, vaan tässä oli
kanssa loppu tulossa; minä tunsin, jossa kokoon-käskyläisten parissa
tappelin, niinkuin olisi kuuma rauta yht'aikaa aivoilleni ja
käsivarrelleni laskettu -- ja minä kaaduin.
Kaikki olisi, niin olen sitten kuullut, onnestunut, ellei
hevosväen päällikkö De la Barre, kuin näki kentraali Brucen neljällä
hevos-rykmäntillä tulla vastaansa, olisi miehineen pötkinyt tiehensä,
ennenkuin olivat ainoaa luotiakaan ampuneet. Tämä konna-työ paljasti
jalkaväkemme sivun, ja kenraali Bruce, joll' ei ollut tuumissakaan De
la Barren kanssa rynnistölle ruveta, vaan ainoastaan pidättää häntä
ahdistamasta, sai nyt käskyn karata, trakonain hevoistensa selästä
astuttua, jalkaväkemme oikeata sivua vastaan. Talonpoikien kanssa johon
hän ensiksi sattui, tuli kova pula, vaan Bruce onnistui ne saada
ahdistukseen. Samassa kääntyi Venäläisten jalkaväki takasin ja hyökkäsi
kolmannen kerran Suomalaisten päälle, jotka nyt olivat ihan ympäröityt.
Ja mikä sitten seurasi sen arvaa jokainen -- verisauna, jonka muistoa
ei ajat voi lievittää.
-- Kuin minä heräsin oli yö ympärilläni; unen nä'öksi näkyi kaikki mitä
tapahtunut oli, pääni oli painava ja maa jonka päällä makasin verestä
livakka ja märkä. Minä kuulin ympärilläni valitus-huutoja vaan itse
minä en kipua tuntenut. Minä haperoitsin maatessaani käsin ympärilläni
ja taittunut kasakka-keihäs tapasi käteni, mutta nyt tunsin hirmuisen
kivun vasemmassa kainalossani. Minä tulin vimmaan ja vimmaus antoi
voimaa; minä nousin jalkeelle, otin askeleen ja -- kaaduin. Säästä
henkeni! kuului äänen sanovan -- minä olin langennut kaatuneen
Suomalaisen yli. Vaan veli ja vihollinen olivat minusta nyt yksi, kipu
kainalossani oli hirveä. Säästä henkeni, sanoi ääni toisen kerran, vaan
samassa tunsin jonkun kaikin voimin purevan reiteeni. Mitä nyt tein,
sen tunnen tulisesti sydämmessäni. Piru vieköön sinut, huusin minä ja
löin, reiteni äkisti revettyä pakanan hampaasta, keihän Suomalaisen
rintaan. Sen Jumala sinulle kostakoon körisi kuolevainen. Jeptsujumat
kuului ääni jalkaini alta. Tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon
kuuluu aina korvissani. Aamulla minä puolikylmettynä käydä kopotin sota
kentältä ja sanomattomalla vaivalla ja Aaton auttamalla pääsin vihdoin
kotia, tänne. Mutta tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon, ei lähde
mielestäni. -- Minä olen murhamies! ... murhamies!
Hanna oli tarkastavasti kuunnellut kertoelman tästä onnettomasta
tappeluksesta, jonka monta monituista kertaa ennen sekä Aaton että
Eliaksen suusta oli kuullut, vaan näin innollisena ei Elias koskaan
ennen kertonut. Venäläisestä, joka oli purrut häntä oli hän nauraen
ennenkin puhunut, vaan toisesta jonka tappoi, ei hän koskaan ollut
sanaa virkkanut. -- Hanna otti hänen kätensä. -- Kuin karhu -- sanoi
hän -- ryhtyy lammas-joukkoon, lukeeko kukaan karhun syyksi että
luontonsa on niitä repiä; kuin houraava houriossaan tekee töitä, josta
ansaitsisi kuolema rangaistuksen, rohkeneeko kukaan tuomari langettaa
kuolema tuomion? Ei suinkaan. Niin sinunkin laitasi, Elias, on. Se
mies, jot'ei Jumala sallinut, ehkä vihollisten käsistä päästyä, elää,
oli ainakin suuri pahan tekiä ... ja...
-- Hanna! Hanna! sen miehen nimi, jonka verta käteni vuodatti, sen
miehen nimi oli Lind.
-- Lind!
-- Ja luultavasti Emman veli, -- Emman, jota minä ... rakastan... Nyt
tiedät minun elämäni, Hanna.
-- Sinä rakastat Emmaa! -- sanoi Hanna ja kasvonsa vetäytyivät lumen
vaaloseksi.
-- Minä olen sen nyt sanonut, kätke ystävä sydämmeesi tunnustukseni,
rakas Hannani!
-- Se on kätkössä, syvemmässä kuins luulet. -- Tule, ehtoo tulee ja
pilvet nousevat jo mustana.
-- Ja sinä pidät minua murha-miehenä?
Hanna ei ensin sanonut mitään. -- Minä! sanoi hän vihdoin niinkuin
olisi herännyt unesta. -- Minä! et sinä tiedä mitä teet.
-- Tiedä! enkö minä tiedä mitä olen tehnyt?
-- Sinä et tienyt, mitä teit -- piti minun sanomaan.
Elias ei tienyt mikä totuus näissä Hannan viimeissä sanoissa löytyi.
He astuivat veneesen; Elias tarttui airoon.
-- Ha ... ha ... ha, kuului rannalta josta olivat lähteneet.
-- Maija on kuullut puheeni -- sanoi Elias.
Nauru oli la'annut, ja laulu kuului rauniosta.
Mun veljeni, voi kultainen
Jo lepää muoto multainen
Jo murtunut on sauva,
Mun elämäni katoaa,
Mun hautani jo aukeaa
Ja suopi vihdoin rauhaa!
Mun sydämmeni suruinen,
Mun miekkani on verinen,
Ja sota, surma pauhaa --
Ei kentällä, mun povessaan'
Vaan kuolio kohta ovensa
Mull' avaa, suopi rauhaa.
-- Ha ... ha ... ha ... Elias ja Hanna! ha, ha, ha...
VI.
Syksy tuli myrskynensä. Lahti jonka yli viimes näimme Hannan ja
Eliaksen soutavan oli jää-pukuun puettu. Rauniot, lumen peittämät nyt,
silmäilivät kolkosti, niinkuin muinais-aika aina nykyistä katselee,
toisella puolen jäätä olevaa taloa. Mikä liike tässä talossa? Kello on
4 ehtoopuolella päivää. Reki toisensa perään seisahtuu portaan eteen,
vieras vieraan perään tulee; palveliat pyhä-vaatteissa hyppivät e'es
takaisin.
Häät on kauppamiehen Anströmin talossa.
Rannalla istuu yksinäinen neito; hänen kasvojansa ei lumen valkeudesta
eroita, vaan silmänsä ovat ehtoo-hämärässä punaiset -- hän on itkenyt.
Hän painaa kätensä kovasti rintaansa vasten, niinkuin pelkäisi
sydämmensä puhkeavan. Toivottomuuden tuska loistaa silmistään.
-- Mitä olen minä onnetoin tehnyt -- puhuu hän itsekseen. -- Miksi toin
minä Emman tänne? Voi minua onnetointa ... onnetointa -- hän otti
kätensä rinnalta ja väänteli ne tuskallisesti. -- Elias! minun
ystäväni, minun ylkäni, minun kultani, kaikki kadotan minä yhdellä
kertaa.
-- Hanna! Hanna! -- kuului huuto kartanolta.
Hanna hypähti ylös.
-- Minua huuetaan. Jumala anna minulle voimaa kärsiä.
-- Hanna! Hanna, missä sinä olet?
-- Se on Aato, joka minua huutaa. Aato! -- Hän läksi käymään
kartanolle. -- Minä tulen -- vastasi hän.
-- Mitäs suret, -- sanoi Aato kuin tapasi kasvatus-sisartaan.
-- Minä! En minä mitään sure, minun pääni on kipeä, minä menin
jähdyttämään... Mutta sinä olet itse niin kumman näköinen, Aato!
-- Hanna! -- sanoi Aato -- minun sydämmeni puhkeaa, minun rakas
veljeni! Miten saatan minä estää sinun onnettomuuttas.
-- Eliaksen! -- huusi Hanna ja värisi kun haavan lehti tuulessa.
-- Eliaksen! Tule kentiesi tiedät sinä keinon, joka voi onnettomuuden
estää; tule, tule!
Vaan Emmansa vieressä komeasti pyntätyssä kamarissa istui Elias; hän
oli iloinen, iloinen kuin lapsi, joka ensikerran on avutta, lankeamatta
kulkenut yli lattian, ja syy oli hänellä iloon. Vieressään istui neito,
jonka kauneuden arvoista ei kukaan ollut nähnyt. Hänen poskensa on
punaiset, kuin ruusu kesä-auringon loisteessa. Hoikka on hän varreltaan
kuin kevät-istuttama pensas -- ja silmänsä! Niistä loisti rakkauden
valkea ja sydämmen ylävyys. Kuin hän nojaten laski päänsä Eliaksen
olkapäätä vastaan ja suurilla sinisillä silmillään rakkaasti katseli
Eliasta, niin kävi sanomatoin ihanuuden tunto sydämmeensä ja hän
syleili suloista morsiantaan. Elias oli luonostaan viehkeä ja hellä, ei
kumma siis jos koko olentonsa rakkauteen sulasi, kuin sylissään piti
tätä suloista tyttöä, jonka kohta sai kutsua omakseen.
Anströmin ääni kuului ovesta: -- Elias, hääväkeä tulee ehtimiseen, anna
anteeksi jos minä erotan teidät vähäksi aikaa. -- Elias hypähti ylös ja
seurasi kasvatus-isäänsä.
Ukko Anström oli vanhennut, hän oli kuin kuoleman kannella käviä, joka
tietää kannen kohta puhkeavaan ja nielevän ruumiinsa. Vapisevilla käsin
ja horjuvilla jaloin kulki hän Eliaksen edellä.
Muinan olivat tavat nykyisiä aivan toisellaiset: ehkä rakkaus aina on
ollut ja tästedeskin pysyy yhdenlaisena; vaan Eliaksen kanssa ei niin
tiukasti luettu koska morsiamensa oli omassa kodissaan. Muuten olivat
vanhemmat tähän aikaan uutterat varoomaan tyttöjänsä ylkäinkin edestä
ja vasta vihkemisen jälkeen saivat kihlatut toisiaan estämättä tahtonsa
jälkeen tavata.
Elias seurasi ukkoa. Hääsalin ovella tuli Hanna ja Aato heitä vastaan.
-- Minulla on sinulle vähän puhumista -- sanoi Aato kolkolla äänellä.
-- Sano! sanoi Elias ilo-loistavilla silmillä.
-- Seuraa minua luhti-kamariin.
[Luhdiksi kutsuttiin muinan niinkuin vielä tänäpäivänä missä
semmoista enään löytyy, kesä asu-huoneet; erinomattain sellaiset
rakennukset, joissa puoteja ali-kerannossa löytyi ja niiden
päällä takattomat nukkuma-kamarit kesällä. Tavallisesti, missä
tie talon liki kävi, tultiin talon pihalle tämmöisen luhdin läpi,
jonka tähden keski huoneessa, puodi-sivuilla yksi oli jätetty
pituus-seinittä. Tällaisia löytyi viime-aikoina näillä seuduin
mutta missä taloja uudesta rakennetaan jäävät ne tavallisesti
pois ja puodit itsekseen kuin myös erinäiset kamarit tuvan
perässä tekevät niitä liikanaisiksi.]
-- Mitä nyt -- lausui ukko. -- Hääväki ja pappi odottavat jo, onhan
teillä aikaa sitten puhua.
-- Anna heidän mennä isäni; -- rukoili Hanna.
-- Mitä tuommoinen tietää! Noh, menkäät mutta muistakaat että kohta
tulette takasin.
-- Ennenkuin luulette, -- sanoi Elias ja seurasi hypäten Aatoa.
Kamariin tultua Aato surullisesti silmäili veljeään.
-- No, nyt olen tässä, sano sanottavasi.
-- Elias! lupaa että maltat mielesi!
-- Minä lupaan, sano, sano pian.
-- Lue tätä kirjettä.
-- "Neito Emma Ruthströmille!" -- mistä olet sen kirjeen saanut, miksi
minä sitä lukisin? kuka sitten tuo Emma Ruthströmi on?
-- Lue, lue.
Elias avasi kirjeen ja luki.
"Vihdoin olen saanut tietä missä sinä olet, mutta älä luule että
niin kätköistä paikka mailmassa löydät, jossa en minä sinua
löytäisi. Lapsesi elää, suuri lihava ja vanka poika, joka jo
puhuu aikaa lailla, mutta jolla ei ole muuta kuin ryysyjä
peitteeksi ja tilkkuja vaatteeksi. Niinkö Emma lupauksensa
pitää? senkö vuoksi etten minä mitään pastorille ilmoittanut
ja en nytkään, ehkä sopisi, hiiskua sanaa Anströmille. Missä
ovat ne 15 riksiä vuodessa joita lupasitte ja joita en ole muuta
kuin kerran saanut, ehkä jo 3 vuotta on kulunut. Minä olen
Pietarsaarilais-merimiesten kautta kuullut, ettäs olet naimiseen
menossa kauppamies Anströmin nuoremman pojan kanssa! Silläkö
lailla tuummaat lupauksestasi päästä. Luutnantti Lindin murhasta
puhutaan vielä ja veljensä sanotaan Suomessa jossakussa tappeluksessa
kaatuneen. Varokaas itsenne vaan! Muistakaat etten minä tarvitse
muuta kuin avata suutani ja sanoa: Minä tiedän kuka sen murhan
teki ja syyn siihen, niin saisitte nähdä enkö saisi enemmän kuin
viisitoista riksiä! Vielä odotan minä 3 kuukautta, ellei raha
sillä aikaa tule, niin käyköön kuin olette itse tahtoneet.
Ystävällisesti
Maria Bohm."
-- Mistä olet saanut tuon kirjeen, huusi Elias hirmuisella äänellä?
-- Muistatkos että lupasit malttaa mieltäsi -- sanoi Aato hiljaisesti.
-- Mistä olet saanut tuon kirjeen? -- huusi Elias vielä hirmuisemmalla
äänellä.
-- Emmalta -- sanoi Aato.
-- Emmalta! sinä valehtelet, sinä valehtelet -- Emmalta! -- ei, se on
mahdotointa -- sanoi Elias hiljemmalla äänellä; -- Emma murhaaja ha,
ha, ha, miten saatin räpäystäkään uskoa sitä. Ei, Veljeni! tuon kirjeen
on joku, joka kadehtii onneani kirjoittanut...
-- Se on Emmalla ollut, älä luota häneen, veljeni ... älä!...
-- Ole vaiti, hääväki odottaa, mennään sisään.
Sitkeä kuin Suomalainen on sanan parsi, mutta kuka olisi Eliaksena
uskonut Emmasta jotain pahaa.
VII.
Häät olivat pidetyt, ensi lumi peitti jo maan, Anströmi perheenensä
olivat muuttaneet kaupunkiin. Aurinko oli koko päivän -- se oli 1 päivä
Joulukuussa -- kätkenyt itseään, ilma oli sumunen ja valkea lumi --
kuollon kaltainen -- käärei niityt, pellot ja kadut. Ilta-valkean
edessä istuivat Elias ja Emma, syleillen toisiaan.
-- Rakas mieheni, sanoi Emma, lupaatko täyttää anomukseni?
-- Olenko koskaan mitään sinulle kieltänyt?
-- Et ole, ja juuri se sytytti toivon rinnassa, että sinä nytkin täytät
tahtoni.
-- No sano kultani?
Emma loi silmänsä alas ja rukoili: Anna minun lähteä Ruotsiin jouluksi.
-- Oletko vimmassa, kuka nyt talven tullessa lähtee matkalle.
-- Minä arvasin jo että kieltäisit.
-- Mutta mitä sinä siellä tekisit?
-- Minä sain tän'aamuna kirjeen tädiltäni -- hän pitää paljon minusta
-- nyt on hän sairas, eikä kukaan hoida häntä niin, kuin hän ansaitsee
ja tarvitsee. Hän rukoilee minua ja käskee tulla tykönsä. Elias, et
sinä ole kova, minä sen tunnen. Ehkä hullulta pyyntöni näkyy, niin et
sinä raski kieltää, rakas Eliakseni! -- Ja Emma löi kätensä Eliaksen
ympäri ja katseli rukoilevilla silmillä häntä.
-- Kuka voi kieltää mitä sinä pyydät, -- sanoi hän ja pyhki Emman
silmistä käherän. Mutta kuin oikeen ajattelen niin on se joulun edellä
mahdotoin -- minun pitäisi seurata sinua, mutta minulla ei olisi aikaa.
-- Tuo ei nyt kumminkaan tulisi kysymykseen, sillä Aato saattaisi
lähteä puollustajaksi, mutta jää ei kanna vielä kaukaan aikaan ja
ympäri meren meneminen Oulun kautta viivyttää sinun kuukausia.
-- Mutta sinä päästät minua heti kuin se kantaa?
-- Päästän ja tulen itse kanssasi.
-- Kiitoksia, monta tuhatta kiitosta, minä tiesin, että hellä sydämmesi
ei suo tätini kuolevan outoin käsiin.
Samassa tuli poika ja käski Eliasta ulos.
Emma oli yksin.
-- Haa -- puhui hän itsekseen -- Elias, et sinä tiedä ketä syleilet, et
sinä tiedä että vaimosi on murhaaja, että hän on mustilaistyttö. Sinä
vaadeit minun sanomaan sukunimeäni; -- semmoista ei ole minulla omaa
koskaan ollut ... ha ... ha ... minä sanoin kuin kysyit, minä sanoin
Lind -- sinä vaalenit ... ha ... ha ... ha. Lind! sanoit sinä, niin oli
senkin nimi, jonka minä vimmassani tapoin isossa Kyrössä, ha ... ha ...
ha... Sinä murhasit toisen, vaimosi toisen ... me olemme yhtäläiset...
-- Emma tukisteli takaan. -- Ei -- sanoi hän -- sinä olet enkeli, minä
olen piru, minä laskin puukkoni, minä löin sen sydämmeesi ... no
niin ... miksis petit sinä minun -- minun joka rakasti sinua enemmän
kuin Jumalaa... Mutta olenko nyt onnellinen?... silmänsä, jotka
vakavasti katsoivat minua vielä kuolemassa ... hyi ... vereni jäähtyy,
pois paha, hirveä muisto, sinä kuoletat minua. Mutta jos tuo akka,
jonka hallussa lapseni on, pettää minua, jos hän, joka seisoi vuoteen
vieressä kuin terä puhkasi sydämmen, ei pidä valansa... Oh ... Jumala!
hän uhkaa kaikki ilmoittaa, ellen viimestään uudeksi vuodeksi laita
hänelle rahaa ... ha ... ha! ilmoittakoon -- kuin uusi vuosi tulee
makaat sinä mullassa, sillä Elias vie minun tykösi, -- minun lapseni!
sen minä ... ei, sen minä otan omakseni, minä sanon sen olevan
tätini... -- Emman katsanto oli hirveä ja hirveni vielä enemmin. --
Jumala -- sanoi hän -- miksi minä sen työn tein, miksi en antanut
kukoistavan tytön kukoistaa -- miksi katkasin minä elämänuoransa ...
haa ... minun täytyi se niin tehdä -- minun täytyi ... hän tiesi osan
salaisuudestani ja ... joka sen tietää sillä on hauta valmis...
Vaimon kasvot olivat kauheat, silmistään loisti helvetin tuli. Hän
nousi, hän kohensi hiileksi palannutta valkeaa takassa.
Ovi aukeni, Aato tuli sisään, Emma ei häntä havannut.
-- Niin se on -- sanoi hän -- tehty on tehty, tietä jonka jälkeen
ihminen käy, tie, joka ihmisen takana katoo, ... tietä ... tätä tietä
täytyy jokaisen käydä perille saakka; miksi minä siis suren ... ei ...
eteenpäin -- eteenpäin. -- Onko se minun syyni että minä olen
tämmöinen, että minä olen murhaaja ... ei, miksi hän petti minua ...
miksi toi sattuma kirjeeni pikku Emman käteen...
-- Emma! -- sanoi ääni takanansa. Emma käänsi äkisti silmänsä puhujaa
kohden.
Valkean edessä poskessaan nousneet ruusut pakenivat ja lumivaaleana
kysyi Emma: Aato oletko kuullut mitä olen puhunut.
-- Olen, onnetoin tyttö! Minä...
-- Sinä olet kuullut ... sinä olet kuullut ... mikä toi sinun tänne ...
sattumus ... sattumus.
-- Ei Emma! Minä tulin puhumaan kanssasi. Minä tiedän, kauan olen
tietänyt että sinä salaat jonkun hirveän tapauksen elämässäsi... Sinä
sait aamulla kirjeen, sinä tahdot lähteä Ruotsiin, minä tiedän mitä
vasten.
-- Sinä tiedät ... sinä tiedät ... ethän sinä niin sanonut.
-- Emma minä tiedän, minä olen Eliakselle sanonut, mitä minä tiedän,
vaan hän ei usko minua.
-- Sinä olet sanonut... Elias ei usko!...
-- Emma, -- sanoi Aato vakaisesti, -- uskotko yhden Jumalan päälle.
Emma ei vastanut.
-- Uskotko että yksi kaikkivaltias löytyy, jonka edessä ihmisten
pimeämmätkin ajatukset ovat selvät ja tiedyt, uskotko Emma?
-- En usko -- vastasi Emma hiljaa.
-- Mutta Jumala löytyy. Jumala tietää ajatuksemme, hän näkee
tekomme ... hän sallii meidän tehdä, sillä hän on mieleemme istuttanut
lakinsa ja tahtonsa. Hän on sanonut: Tee se, niin saat elää. Hän on
meitä auttava kuin me tyköönsä rukouksessa tulemme... Oletkos sinä
koskaan rukoillut?
-- Olen, -- vastasi Emma ja viime veripisare katosi kasvoistaan.
Aato ei tietänyt, ei osannut aavistaa miten viime sanansa olivat
käyneet Emmaan. Jos hän olisi nähnyt Emman ajatukset niinkuin ne Jumala
näki; mitä olisi hän ajatellut?... Emma ajatteli... Minä olen
rukoillut: Jumala! salli kädelleni voimaa, salli sydämmeensä puukkoni
käydä, minä olen ainoan kerran rukoillut -- Lindin vuoteella...
-- Onko Jumala kuullut rukouksesi? -- kysyi Aato, Emman vastattua.
-- On, -- vastasi Emma hirveällä äänellä.
-- Ja sinä et kumminkaan usko Jumalan päälle.
-- En... Mikä on ihminen? Luontokappale, joka ajattelee, joka elää,
joka kuolee... Mikä on Jumala? ihmisen luoja ... ha, ha, ha ...
minunkin luojani.
-- Älä häväise, Jumala elää, hän pitää murheen meistä, hän kulkee
sivullamme; hän on sinunkin luonut.
-- Sinä tiedät kuka minä olen ... sanoitko äskön niin?
-- Niin.
-- Haa! saas nähdä elääkö, löytyneekö Jumala.
-- Emma! Me olemme ihmiset, me emme saa määrätä Jumalan tehtäväksi
mitään. Jumala viipyy usein apunsa kanssa, vaan se tapahtuu niinkuin
hän tahtoo, se tapahtuu meidän hyväksi, ehkä välistä emme ymmärrä miksi
se tapahtuu toisin kuin me rukoilemme...
-- Sinä tiedät, sinä tiedät ... että minä olen murhaaja! -- Emma oli
nousnut ylös, hänen ryövöstä vapisi Aato.
-- Murhaaja, sanoi hän hirveällä äänellä. Mene, sano ... sano; minä
olen kaksinkertainen murhaaja ... minun käteni laski puukon ... Aato,
tämä käsi laski puukon pettäjän sydämmeen. Silloin rukoilin minä
Jumalaa, minä rukoilin: Jumala salli minun osata sydämmeensä... Minä
löin ja minä osasin, pettäjä kuoli... Niin kuulee Jumala rukouksemme
... ha ... ha ... ha.
Aato oli yhtä vaalea kuin Emma.
-- Ja sinä olet veljeni Eliaksen vaimo. Oi Jumala, mikä kirous makaa
sukumme yli... Miksi on kätesi niin kova...
Koko Aaton ruumis värisi... Hän oli usein puhunut veljelleen kirjeestä,
jonka hää-iltana oli saanut käsiinsä, vaan Elias ei uskonut mitään.
-- Emma, -- sanoi hän -- oletko sinä ihminen vai paha henki?
Emma ei vastanut mitään. Hän tointui niinkuin unesta, kasvoinsa
muuttuivat entiselleen; hän näki Aaton, meni hänen tykönsä. -- Mitä
olen minä sanonut? -- kysyi hän suloisella äänellä.
-- Voi suuri Jumala! mikä hirveä petos. Niin nuori ja jo tuommoinen.
-- Aato, -- sanoi Emma, -- sinä et vastaa, mitä olen minä puhunut?
Minun mieleni muuttuu välistä niin kummaksi... Minä näen välistä
näköjä, niin hirmuista että järkeni katoaa ... niin oli nytkin... Aato!
huomena saat kuulla koko elämäni.
Huomen tuli -- vai mimmoinen!
Sillä aikaa kuin Emma ja Aato näin haastelivat, istui ukko Anströmi
tyttärensä sivulla kamarissaan. Ukko oli vielä -- jos sen saattaa sanoa
-- vanhenut, hänen silmänsä olivat jo hämärät ja korvansa milt'ei
lukossa, hän tunsi vanhuutensa hyvin, hän tiesi että elämänsä loppu oli
käsissä. Viime viikkoon ei hän ollut kyennyt mihinkään. Sivullansa
istui Hanna, valkea kuin liinavaate kesä-auringon paisteessa.
-- Isäni! -- sanoi Hanna, minä olen luvannut sinulle salaisuuden
ilmoittaa, mutta lupaa minulle vuorostasi ett'ei kukaan saa
aavistaakaan mitä sanon -- tämän sanoi tyttö suunsa pitäen isänsä
korvaa niin likellä kuin taisi.
-- Minä lupaan sen.
-- Se on sanottu kolmella sanalla -- hän kuiskutti isänsä korvaan --
Minä rakastan Eliasta!
-- Eliasta!
-- Minä rakastan Eliasta -- lisäsi Hanna niinkuin olisi itsekseen
puhunut. -- Minä rakastan -- olen rakastanut.
Ukko puisti päätänsä ja suuri kirkas kyynel lankesi Hannan jääkylmälle
kädelle.
-- Lapsi raukkani! -- ja syleili sydämmellisesti tytärtänsä.
-- Nyt tiedät salaisuuden, älä ilmoita sitä? -- ei e'eskään kuin hauta
minun pitää ja multa peittää.
Nää viime sanat sanoi Hanna hiljan, hän ei tahtonut murehuttaa
vanhusta.
Hautaa sinä rakastit, hauta sun nyt kätkee, vaan hautasi on ... onko
mullassa, kirkkomaassa? -- ei, vedessä -- aalloissa.
VIII.
Mitkä työt eikö ole yön pimeydessä tehdyt! Mitkä rikokset! Varas kuin
hän varastaa, murhamies kuin hän murhaa -- jokainen valitsee yön. Oi
suuri päivä, jona kaikki kaikkivaltiaan suusta kuullaan, jona kaikki
tutuksi tulee.
Emma! sinun työsi ei jää unohdukseen.
Aato oli vasta mennyt; Emma on taasen yksin; hän lukee -- mitä? Hän
lukee -- Uutta Testamenttia.
-- Niin tässä seisoo!... Ei, se on valhe. -- Ei, hänen pitää kuoleman
-- se on päätetty.
Nyt tuli Elias.
Parikunta lepäsivät jo syvässä unessa, Elias nukkui. Emma oli
nukkuvinaan, mutta hän ei nukkunut, miten olisi hän saattanut sitä!
Hänen sydämmensä tykytti kovasti.
Yö kului -- keski yö oli jo sivu. Näe, mikä haahmo hiipii tuolla!
hänellä on terävä puukko kädessä, hän seisoo alus-hameessa laattialla
-- hän miettii.
-- Ei, se pitää tapahtuman.
Emma avaa oven, hiljaan kuin hiiri lähtee hän huoneesta, vaan saranat
rutisee, hän ei voi estää sitä.
Yö oli kolkko ja pimeä. Yks ja toinen tähti loistaa suruisesti pilvien
välistä; tuuli pauhaa hirmuisesti.
-- Miksi vapisee minun käteni, miksi värisee minun jäseneni, kysyy
haamu, joka kartanon yli hiipii.
Toisella puolen kartanoa pienessä kamarissa lepää Aato, hän uneksii,
hän vääntää tuskallisesti kätensä. Painajainen on kauniin tytön
muodossa hänen rinnalla, hän tekee hi'issään työtä päästääkseen unesta.
-- turhaan.
Ovi, jossa ei lukkoa ollut, aukenee -- haamu jonka kartanolla
havaitsimme lähenee vuodetta, jossa Aato nukkuu, kätensä on nostettu ja
pimeydessä välkkyy terävä ase.
-- Jumala! -- sanoo haamu hiljaisella äänellä -- kerran olet minua
auttanut, jos sinä elät, jos näet minua tässä -- auta, salli puukkoni
Aaton sydämmeen, -- minä rukoilen sinua toisen kerran.
Emma -- sinä olet jo lukiani arvannut kuka haamu on -- kallistaa
itsensä vuoteen yli, hän nostaa peitteen, hän kuulee makaavan sydämmen
tykytyksen. Kätensä laskee hän Aaton sydämmelle.
-- Tässä on sydän -- nyt auta minua Jum... piru.
Kätensä, jolla puukkoa piti, putosi voimallisesti -- puukon terä oli
ummessa -- Aaton sydämmessä.
Aato huokasi -- se oli kaikki -- se oli loppunsa, hän ei liikahtanut.
Kuu kävi pilvistä ja paisti kuolleen kasvoille, ne olivat vaaleat.
Emma on työnsä tehnyt, hän ei säädä kuun valoa -- hän avaa jo oven
lähteäksensä pois.
Vaan miksi ei hän mene, miksi seisoo hän samalla paikalla, miksi
tirkistelee hänen silmänsä, lyökö häntä oman tunnon nuhde? -- katuuko
hän työtänsä?
Ei, oma tunto nukkuu, katumus ei ole koskaan siaa löytänyt Emman
sydämmessä.
No, miksi ei hän mene, miksi seisoo hän, mitä miettii hän.
Elias seisoo hänen sivulla. Kuun valo näyttää työn, puukonpää haavan,
verinen käsi murhaajan.
Mutta kuka toi Eliaksen nyt keski yönä tänne?
Tuskin oli Emma avannut Aaton oven kuin Hanna hirmu-äänellä huusi
Eliaksen vuoteen vieressä: Herää Elias, herää Emma, isäni on tullut
halvatuksi. Elias oli heti jalkeella, hän riensi ukon vuoteelle ja näki
-- ruumiin.
-- Mutta missä Emma on -- oli hän kysynyt, hänestä ei kukaan tienyt
mitään.
Elias riensi Aatoa herättämään, hän tuli kartanolle, tuuli vinkui
lehdettömissä oksissa.
-- Ha ... ha ... ha -- kuului kadulta -- nyt on pimeyden hetki, nyt
vuotaa viaton veri, sen tunnen ... ha ... ha ... ha ... veli verensä
veljen verisellä miekalla vuodattaa, ha ... ha.
-- Hullu Maija! jupisi Elias ja juoksi terävämmästi; hän huusi
mennessään palkollisille, joista jo muutama oli kuullut rähinän ja
hypyn, hän avasi Aaton oven ja hän näki -- Aaton ja Emman.
Mitä nyt seuraa siihen ei kynäni pysty, minä kysyn vaan: Oletkos
koskaan tuntenut tuskan, hirveän tuskan ei ruumiissasi, kuin
sielussasi. Onko ylkäsi onko rakastettu morsiammesi pettänyt sinun. --
Vaan mitä minä kysyn, se tuska ei ole mikään Eliaksen tuskan suhteen.
Hän näkee rakastetun ystävänsä, veljensä murhattuna ja murhaaja on --
oma vaimonsa -- rakastettu puolisonsa.
Hän seisoo kuin kiini-isketty, hänen huulensa ovat siniset, hänen
silmänsä ovat päästänsä pudota.
Vaan hän ei seiso kauvan. Tietämättömänä, sanaa sanomatta menee hän
vakaisilla askeleilla Aaton luo, ottaa puukon haavastansa -- se on
verinen -- punanen.
-- Lyö -- sanoo hän, avaa paitansa ja paljastaa rintansa -- lyö!
Mutta Emma ei enään huoneessa ollut, kuin Elias käänsi silmänsä
hänestä, kuin hän kallistui kuolleen yli oli Emma rientänyt ulos.
Elias ei nähnyt ketään; ulkoa kuuli hän äänen: Yksi Jumala löytyy joka
kaikki tietää.
-- Hän on pakennut... No, yks asia -- hänen kätensä olivat veriset...
Haa! ... kuu!... Ja Elias laski puukon kaiken voimin omaan sydämmeensä.
-- Ha ... ha ... ha kuului kadulta... Veli verensä veljen verisellä
miekalla vuodattaa. Ha ... ha.
Niin ennusti hullu-Maija, niin sanoi hän kuin Eliaksen veri ja Aaton
lattialla juoksivat yhteen.
* * * * *
Vuosi jälkeen on Kruununkylän selänneellä hirveän suuri väki-joukko.
-- Joko ne kohta tulevat -- kysyi kauppamies Ilströmi toveriltaan,
vanha harmaa-päinen, lihava ukko.
-- Kohta ... tyttö on tehnyt tunnustuksensa ... hän on murhanut kaksi
ihmistä ennen, luutnantti Lindin ja pastor Arnerin tyttären Ruotsissa.
-- Onko hän tunnustanut miksikä niitä murhasi?
-- Lind oli ollut hänen rakastajansa, hän oli pettänyt tyttöä ja tyttö
kosti -- ja pastori Arnerin...
-- Se tulee, se tulee, -- kuului nyt tuhansien suusta.
Ja Emma tuli.
Hän oli kaunis vielä nytkin; pukunsa oli valkea kuin lumi, jonka päällä
käveli. Sivullansa kulki Kruununkylän kappalainen Johan Pihlkaw ja
Pietarsaaren Elias Teliin. Emma oli itkenyt; kyyneleet vieryivät vielä
poskea myöden.
-- Yksi Jumala löytyy, sanoo hän hiljaisella äänellä, ja tätä Jumalaa
minä olen vihoittanut ... armoa, armoa...
Hän näkee mestaus-lavan, jonka vieressä teloittaja seisoo -- hän
vapisee.
-- Kohta tapaan minä molemmat ... Eliaksen ja Aaton... Voi Jumala miksi
loit sinä minun? -- Vaan kohta selkenee silmänsä ja korkealla äänellä
huutaa hän -- Jumala löytyy ja minä olen armon saanut, minä tunnen
rauhan sydämmessäni, Aaton ja Eliaksen haahmot eivät enää irvistele
minulle.
Hän nousee lavalle, silmänsä sidotaan huivilla, päänsä vyöryy...
Se oli loppunsa.
Telottaja nosti pään tukasta, näytti sen katsojille...
-- Noin kaunis ei hän ikänä elossaan ollut, -- sanoi Ilströmi.
* * * * *
Samana iltana seisoo Pietarsaaren kirkkomaalla kuun valossa kaksi
vaimonpuolta.
He hakkaavat kivellä kiveen ja sana "Veljekset" näkee kuu taivaaltaan.
-- Ha ... ha ... ha! -- nauraa toinen -- työ on tehty ... ha ... ha ...
ha!
-- Elias! Elias! -- huutaa toinen, -- Elias! Elias!
-- Anna hänen maata kammiossaan, älä kuollutta huudollasi herätä --
sanoo toinen.
-- Elias, Elias! Tässäkö loppusi on...
-- Niin on ... veli verensä veljen verisellä miekalla vuodattaa ... ha
... ha ... ha!
-- Elias! Elias! Elias!
Kutka ovat nämät vaimot?
Hanna ja Maija -- molemmat hulluna.
* * * * *
Peitä jo kivi mullalla, anna kuolleen maata, missä makaavat; -- nyt
olen salaisuuden, jonka sana "Veljekset" kätkee, ilmoittanut; peitä jo
kivi mullalla ja kätke salaisuuden sydämmeesi. Paina syvään muistoosi:
Yksi Jumala löytyy, joka pikemmin eli myöhemmin -- yks kaikki -- kostaa
rikoksen, varo itsesi ett'et tätä Jumalaa häväise -- sillä ehkä hän
ajan kärsii, sattuu vihdoin kätensä ja kostonsa on vanhurskauden --
kova ja ijankaikkinen.
Loppu.