Miksi Palestiina?

Miksi Palestiina?

Monet pitävät Israelin-Palestiinan kriisin molempia osapuolia yhtä syyllisinä konfliktin jatkumiseen.

Mutta mitä Israelin valtiossa ja miehitetyillä alueilla todella tapahtuu? Mitkä syyt ovat johtaneet konfliktiin?

Ja mitä on tehtävissä rauhanomaisen ratkaisun löytämiseksi?

Keitä palestiinalaiset ovat?

Maailmassa on tällä hetkellä noin 8 miljoonaa palestiinalaista. Yli puolet koko palestiinalaisväestöstä karkotettiin kodeistaan vuosina 1947-1949 sodassa, jonka yhteydessä Palestiina jaettiin juutalaiseen ja arabivaltioon ja Israelin valtio perustettiin. Vuoden 1967 sota aiheutti toisen palestiinalaispakolaisten aallon, kun Israel miehitti loputkin Palestiinasta.

Tänä päivänä kaksi kolmasosaa palestiinalaisista on pakolaisia. Jotkut elävät leireissä Länsirannalla ja Gazassa, toiset leireissä tai muuten kansalaisuutta vailla Libanonissa, Syyriassa, Jordaniassa ja Saudi-Arabiassa. Vain vähemmistö palestiinalaisista on onnistunut saamaan kansalaisuuden joko arabimaissa tai muualla maailmassa.

Noin 88 % palestiinalaisista on muslimeja ja 12 % kristittyjä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa, jonka aikana britit miehittivät Palestiinan, yli 90 % väestöstä muodostui islamin- tai kristinuskoisista arabiyhdyskunnista, jotka elivät rauhassa pienten juutalais-, kreikkalais-, armenialais- ja druusiyhteisöjen kanssa.

Tänään Israelin valtiossa elää miljoona palestiinalaista alkuperää olevaa arabia (niitä, joiden perheitä ei ajettu pois 1948) toisen luokan kansalaisina. Noin kolme miljoona palestiinalaista kärsii yhä pahenevista oloista Länsirannalla, Gazassa ja Itä-Jerusalemissa. Israelin armeija piirittää ja kontrolloi näitä vyöhykkeitä, jotka yhdessä muodostavat ”miehitetyt alueet”, noin viidenneksen historiallisesta Palestiinasta.

Kolmen viime vuoden aikana väkivaltaiset hyökkäykset miehitetyille alueille ovat kiihtyneet, ja yli 2 000 palestiinalaista on kuollut ja useampia tuhansia loukkaantunut tai jäänyt kodittomiksi.

Elämä miehityksen keskellä

Miehitetyillä alueilla asuvat palestiinalaiset, olivatpa tai eivät pakolaisia, elävät epäinhimillisissä olosuhteissa. Kansainväliset järjestöt, kuten Amnesty International ja Kansainvälinen Punainen Risti, kirjaavat päivittäin Israelin viranomaisten tekemiä ihmisoikeusrikkomuksia, väkivallantekoja ja nöyryytyksiä.

Tällaisia ovat kaupunkien ja kylien täydelliset saarrot, joiden aikana ihmisten on lähes mahdotonta käydä töissä, päästä kouluun tai sairaalaan. Israelin armeija estää kaikkien ajoneuvojen pääsyn alueille, joten elintarvikkeet ja muut elämisen perustarpeet täytyy kantaa alueille käsin. Potilaita kuolee, koska he eivät saa lääketieteellistä hoitoa, ja raskaana olevia naisia on kuollut synnytykseen tiesuluilla. Pidätetyt jäävät ilman puolustusta oikeudessa, koska palestiinalaiset asianajajat eivät pääse heidän luokseen. Ympäristöä saastutetaan päivittäin, kun Israel käyttää miehitettyjä alueita sekä jätevesien että teollisuus- ja kotitalousjätteiden kaatopaikkoina.

Uusia laittomia juutalaissiirtokuntia perustetaan ja vanhoja laajennetaan jatkuvasti palestiinalaisten mailla Länsirannalla ja Gazassa Israelin armeijan suojeluksessa. Siirtokuntalaisten aseistetut joukkiot kiihdyttävät jatkuvasti toimintaansa terrorisoiden palestiinalaisia heidän omissa kodeissaan ja viljelysmaillaan. Viranomaiset siirtävät ja tuhoavat tuhansittain palestiinalaisten koteja, pakko-ottavat viljelysmaita ja tuhoavat satoja eekkereitä hedelmätarhoja ja oliivilehtoja. Tämä on hyvin kaukana ajatuksesta ”saakaamme erämaa kukoistamaan”.

”Nämä toimet rikkovat suoraan juutalaista perinnettä vastaan, joka opettaa, että edes vihollisuuksien aikana emme saa ylittää punaista viivaa oikeutetun itsepuolustuksen ja viattomien siviilien kollektiivisen rankaisemisen välillä.” (Rabbit Ihmisoikeuksien Puolesta vuonna 2001 protestoidessaan puiden juuriltaan kiskomista ja polttamista vastaan, joka on jatkunut jo vuodesta 1967 lähtien ja vienyt 250 000 oliivi- ja hedelmäpuuta.)

Israel harjoittaa kollektiivisia rangaistuksia rutiininomaisesti rikkoen räikeästi neljättä Geneven sopimusta. Israel sulkee kouluja, määrää ympärivuorokautisia ulkonaliikkumiskieltoja, katkaisee vedenjakelun, räjäyttelee kaivoja ja tyhjentää syrjäseuduille vettä kuljettavia vesitankkeja, usein kostona sellaisista rikkomuksista kuin lasten kivien heittely aseistautuneita sotilaita tai tankkeja kohti. Vielä väkivaltaisempia vastatoimia ovat poliittisten aktivistien salamurhat sekä julkisten rakennusten ja asuintalojen pommittaminen ja niiden jyrääminen maan tasalle puskutraktoreilla.

Ulkonaliikkumiskiellon asettamiseen ei tarvita edes sotilaallista tekosyytä: vuonna 1995 Hebroniin määrättiin jatkuva neljän päivän ulkonaliikkumiskielto juutalaisten pääsiäisen ajaksi, niin että israelilaiset siirtokuntalaiset ja turistit voivat juhlia kaduilla kohtaamatta ainuttakaan palestiinalaista.

Israelilaiset nöyryyttävät palestiinalaisia myös pysäyttämällä ihmisiä tuntikausiksi tarkastuspisteille, vaatien heitä joskus jopa riisuutumaan alasti, takavarikoimalla tavaroita, henkilöllisyystodistuksia tai autonavaimia ja tunkeutumalla koteihin keskellä yötä. Jopa se, että palestiinalainen ”uskaltautuu nostamaan päätään” sotilaan tai siirtokuntalaisen edessä – eli osoittaa, ettei ole aivan totaalisesti alistettu –voi riittää syyksi nöyryyttävälle kohtelulle. Pikku julmuuksien lista on loputon.

Israelin armeijan reserviläisten keskuudessa on kasvamassa haluttomuus osallistua näihin toimiin. Aseistakieltäytyjät ilmoittivat hiljattain vetoomuksessaan: ”Me emme tule jatkamaan vuoden 1967 rajojen takana käytävää taistelua, jonka tarkoitus on dominoida, karkoittaa, näännyttää nälkään ja nöyryyttää kokonaista kansaa” (Yediot Aharanot 31.1. 2002). Heinäkuuhun 2003 mennessä yli tuhat reservin sotilasta ja upseeria on kieltäytynyt palveluksesta miehitetyillä alueilla.

Palestiinalaiset ovat yhä uudelleen pyytäneet kansainvälisiä tarkkailijajoukkoja valvomaan ihmisoikeusrikkomuksia ja antamaan jonkinlaista suojelua ja hillintää. YK:n yleiskokouksen suuri enemmistö äänesti tällaisten joukkojen perustamisen puolesta, mutta Israel kieltäytyi hyväksymästä sitä.

Brittien vastuu ja nakba (katastrofi)

Vuonna 1917 Britannian ulkoministeri Arthur Balfour, tähtäimessään vasallivaltion perustaminen Lähi-itään vartioimaan Suezin kanavaa ja Britannian kauppareittejä Intiaan ja myötäillen siionistisia painostusryhmiä, kirjoitti lordi Rotschildille kirjeen, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Balfourin julistuksena. Tässä luvattiin ”kansallinen koti juutalaisväestölle” (ei kansallisvaltio) Palestiinaan, sillä ehdolla, että ”mitään sellaista ei panna toimeen, mikä voi vahingoittaa alueella asuvien ei-juutalaisten yhteisöjen kansalais- ja uskonnollisia oikeuksia”.

Balfour kuitenkin kommentoi myöhemmin, että ”me emme edes ehdota neuvottelujen käymistä maan nykyisten asukkaiden toiveista”.

Vuosina 1936-39 palestiinalaiset nousivat mittavaan kapinaan itsemääräämisoikeuden puolesta alueella olevia brittiläisiä poliisivoimia vastaan. Kapina tukahdutettiin raa’asti. Brittien antamien lukujen mukaan yli 5 000 palestiinalaista sai surmansa ja 50 000 pidätettiin. Juutalaisten mahanmuutto jatkui koko brittien mandaatin ajan.

Eurooppalaisten kollektiivinen syyllisyydentunto holokaustin kauhuista antoi toisen maailmansodan jälkeen uutta vauhtia viisikymmentä vuotta aiemmin perustetulle sionistiselle liikkeelle, joka siihen saakka oli saavuttanut vain vähäistä kannatusta.

Vuonna 1947 eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset, jotka silloin muodostivat enemmistön YK:n yleiskokouksen jäsenistöstä, päättivät jakaa Palestiinan. Juutalaisvaltio perustettaisiin hedelmällisimmille alueille, joiden pinta-ala kattoi 56 % Palestiinasta. Tähän aikaan juutalaisia oli vain kolmannes koko väestöstä ja he omistivat kuusi prosenttia maa-alasta. Jerusalemista oli määrä tulla kansainvälinen vyöhyke.

Jo niin aikaisin kuin 1938 Ben Gurion, sittemmin Israelin pääministeri, teki selväksi, että jako voitaisiin hyväksyä vain väliaikaisena ratkaisuna; lopullinen päämäärä oli ottaa koko Palestiina: ”Kun meistä on tullut voimakas mahti valtion perustamisen seurauksena, pyyhimme pois jakolinjat ja laajennumme koko Palestiinaan.”

Kaikki myöhemmät Israelin hallitukset ovat noudattaneet politiikkaa, joka on laajentanut Israelin rajoja samalla kun ne ovat kieltäneet palestiinalaisten oikeuden omaan valtioon.

”Israelin hallitus hylkää yksiselitteisesti Palestiinan arabivaltion perustamisen Jordanjoen länsipuolelle” (Likud-puolueen ohjelma, 2001).

Mitä siionismi on?

Siionismin päävirtaus oli perusolemukseltaan maallinen, 1800-luvun kansallinen liike, joka perustui etnisyyteen, mutta joka käytti hyväkseen uskonnollista ideologiaa kolonalistisen hankkeen peittelemiseksi.

Israelin valtion perustamisen oikeutus nojaa teoreettisesti Vanhan Testamentin tiettyjen osien erityiseen tulkintaan. Eräiden säkeiden mukaan Jumala lupasi Israelin maan, ”Niililtä Eufratille”, Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen. Nämä tekstit ovat kovan linjan siionismin kulmakivenä, ja ilmenevät selvimmin Palestiinan miehitettyjen alueiden uskonnollisten siirtokuntalaisten väkivaltaisessa puheessa ja käyttäytymisessä. Fundamentalistiset kristityt, jotka uskovat Vanhaan Testamenttiin kirjaimellisesti ja odottavat Kristuksen toista tulemista, ovat myös antaneet tukensa Israelille.

Sekä ortodoksi- että reformistisille juutalaisille ”Siion” oli kuitenkin vuosisatoja puhtaasti symbolinen käsite, unelma, joka toteutuisi vain Messiaan saavuttua. Ajatusta alueelle muuttamisesta ei juuri esitetty ennen 1800-luvun loppupuolta, jolloin kolonialismi ja kaikenlaiset heräävät kansallisuusaatteet sytyttivät idean oikeasta juutalaisvaltiosta.

Israelin kansalaisuutta hakevan on teoriassa kyettävä osoittamaan kantavansa juutalaista perimää, mutta uskon osoittamista ei tarvita.

Juutalaisyhteisöissä on yhä erimielisyyttä juutalaisuuden ja siionismin suhteista, ja monien juutalaisten mielestä nämä kaksi uskonjärjestelmää ovat yhteensopimattomia.

Myytti tyhjästä maasta

Juutalaisten maahanmuuton rohkaisemiseksi Palestiinaa kuvattiin tyhjäksi maaksi, joka odottaa asukkaita ja rakentamista. Chaim Wezman, josta tuli myöhemmin Israelin ensimmäinen presidentti, totesi vuonna 1914:

”On olemassa maa, jota sattumalta sanotaan Palestiinaksi, maa ilman ihmisiä, ja toisaalla on juutalaiskansa, ja sillä ei ole maata. Mikä muuta silloin tarvitaankaan kuin kiinnittää jalokivi sormukseen, yhdistää tämä kansa ja tämä maa?”

Käsite ”tyhjä” oli kenties melko väljä sekä siionisteilla että briteillä. Aikaisena esimerkkinä siionismiin kätkeytyvästä rasismista Weizmann tunnusti ystävälleen taivutettuaan britit allekirjoittamaan Balfourin julistuksen: ”Britit sanoivat meille, että [Palestiinassa] on joitakin satoja tuhansia mustia, eikä heillä ole merkitystä”.

Huolimatta siitä, että myöhemmät israelilaiset historiantutkijat ovat romuttaneet tämän myytin, Israelissa käyville vierailijoille ja jopa israelilaisille koululaisille kerrotaan yhä samaa tarua. Arvossapidetty israelilainen professori Israel Shahak kirjoitti vihaisesti vuonna 1973, että arabikylät oli ”tuhottu täydellisesti, taloineen, puutarhamuureinen, jopa hautausmaat ja hautakivet niin että kirjaimellisesti kiveä ei jäänyt kiven päälle, ja ohi kulkeville vierailijoille kerrotaan, että ’tämä kaikki oli autiomaata’”.

Väestönsiirto – vaiko etninen puhdistus?

Nykyään Israelissa käytävän ”väestönsiirto”-keskustelun juuret ovat alkuperäisessä siionistisessa unelmassa puhtaasti juutalaisesta valtiosta Palestiinassa. Tämä oli mahdollista toteuttaa vain, jos suurin osa alkuperäisväestöstä voitaisiin jotenkin taivuttaa muuttamaan pois maasta. Vuonna 1895 yksi siionismin perustajista, Theodor Herzl, kirjoitti: ”Me yritämme karkottaa köyhän väestön rajan yli huomaamatta, hankkimalla sille työmahdollisuuksia kauttakulkumaissa, mutta kieltämällä siltä työmahdollisuudet omassa maassamme”. Kansainvälisen tuomion välttämiseksi ”köyhien siirrot ja heidän omaisuutensa pakkolunastukset täytyy suorittaa salassa ja varovaisesti”.

Brittiläisen mandaatin aikana siionistien väestönsiirtokomitea suunnitteli, kuinka parhaiten päästä eroon ei-juutalaisista hahmotellussa juutalaismaassa. Joseph Weitz, komitean puheenjohtaja ja myöhemmin Juutalaisten kansallisen maasäätiön johtaja, kirjoitti 1940:

”Tässä maassa ei ole tilaa kahdelle kansalle … Ainoa ratkaisu on Eretz Israel, ilman arabeja … Meidän ei pidä jättää jäljelle yhtäkään kylää, yhtäkään heimoa”.

Vuonna 1941 Ben Gurion totesi selvästi puhuessaan väestönsiirrosta, että ”On mahdotonta kuvitella yleistä evakuointia ilman pakkoa, väkivaltaista pakkoa”. Politiikka oli näin jo lujasti paalutettu – vaikkakaan ei laajasti julkistettu – jo ennen kuin Israelin valtiota oli perustettu.

Kun britit vetäytyivät, suunnitelmat arabien ”siirtämiseksi” ja mahdollisimman suuren maa-alan valtaamiseksi oli mahdollista panna toimeen. Kylissä taktiikkana oli tavallisesti hyökätä samanaikaisesti kahdelta suunnalta, mutta jättää kyläläisille ”pakoreitti”. Ainakin 531 kylää ”evakuoitiin” tällä tavalla, ja suurin osa niistä jyrättiin maan tasalle. Verilöylyjä tehtiin massoittain. Yksi ensimmäisistä ja tunnetuimmista oli Deir Yassin, missä Irgun (siionistinen terroristijärjestö) kerskaili tappaneensa koko kylän väestön – 256 miestä, naista ja lasta – joko murhaamalla heidät vuoteisiinsa tai ”vangitsemalla” heidät ammuttaviksi. Menachem Begin, Irgun-järjestön sen aikainen johtaja ja tuleva Israelin pääministeri, otti erityiskunnian tästä operaatiosta: ”Kuten Deir Yassinissa, siten kaikkialla … Oi Herra, Oi Herra, olet valinnut meidät valloittamaan.” Uutiset levisivät ja terrori nopeutti monien aseettomien asukkaiden lähtöä.

Kun jakoa seuranneet vihollisuudet laantuivat, 13 000 palestiinalaista makasi kuolleina, 750 000 oli karkotettu ja israelilaiset olivat miehittäneet 78 % keskeistä historiallista Palestiinaa. Palestiinalaiset säilyttivät talojensa avaimet; he odottivat palaavansa takaisin.

Israelin ”uudet historiantutkijat”, kuten Benny Morris, Simha Flapan, Avi Shlaim ja Ilan Pappé, jotka ovat päässet tutkimaan tähän asti salaisena pidettyä aineistoa, ovat kyenneet dokumentoimaan yksityiskohtaisesti tapahtuneen etnisen puhdistuksen kulun. Uri Milstein vetää yhteen heidän näkemyksensä:

”Kaikissa Israelin sodissa on tapahtunut joukkomurhia, mutta olen vakuuttunut siitä, että Itsenäisyyssota oli likaisin niistä kaikista.”

Sotilaallinen toiminta ja laajentuminen Lähi-idässä

Ben Gurionin unelmaa ”dynaamisesta laajentumishakuisesta valtiosta” toteutettiin vuoden 1949 aselevon jälkeen koetelluilla menetelmillä, verilöylyillä, karkotuksilla ja kylien tuhoamisilla. Askelonin kylän asukkaat vietiin kuorma-autoissa Gazaan ja jätettiin sinne. Kibiyan kylässä pahamaineinen Erikoisyksikkö 101 murhasi 69 miestä, naista ja lasta vuonna 1953. Alkuperäisen käskyn valokuva julkaistiin Ha’aretz-lehden etusivulla 9. syyskuuta 1994. Se sisälsi lauseen: ”Tavoite: hyökätä Kibiyan kylään, vallata se ja aiheuttaa maksimaalista tuhoa hengelle ja omaisuudelle ” (korostus alkuperäisessä tekstissä), ja sen oli allekirjoittanut majuri Ariel Sharon, erikoisyksikön päällikkö. Majuri oli jo kunnostautunut Gazan eteläosassa sijaitsevaan al-Bureijin pakolaisleiriin kohdistetussa operaatiossa, jossa israelilaisten raporttien mukaan surmattiin 50 pakolaista.

Vuonna 1956 Israel otti osaa brittien ja ranskalaisten kanssa Suezin valtaamiseen, vaikkakin tässä tapauksessa Yhdysvallat, jolle ei oltu ilmoitettu suunnitelmasta, puuttui asiaan ja pakotti joukot vetäytymään. Joka tapauksessa operaation aikana yksin israelilaiset surmasivat noin 3 000 egyptiläistä.

Vuoden 1967 Egyptin invaasio oli menestyksellisempi: koko Siinai vallattiin, samoin kuin Länsiranta, Gaza ja Syyrian Golanin kukkulat. 325 000 palestiinalaista lisää joutui pakolaisiksi. Vaikka monet Israelissa vaativat vetäytymistä miehitetyiltä alueilta, haukat säilyttivät asemansa ja Länsirannan ja Gazan laittomien siirtokuntien rakentaminen alkoi.

Vuonna 1978 Israel hyökkäsi Libanoniin, missä suuri palestiinalaispakolaisväestö ja palestiinalaisten vastarinta nähtiin uhaksi Israelin turvallisuudelle. Tekosyynä oli se, että Israelin siirtokuntia Libanonin rajan läheisyydessä oli tulitettu. Yleisesikuntapäällikkö Mordechai Gur sanoi Israelilaisten lehtien mukaan kuitenkin, että

”Armeija ei ole koskaan tehnyt eroa siviilikohteiden ja sotilaallisten kohteiden välillä edes silloin, kun Israelin siirtokuntiin ei ole isketty”.

Monet siviilit saivat surmansa ja 250 000 menetti kotinsa. Tämä nimenomainen operaatio herätti hämmennystä aikaisemmassa ulkoministerissä Abba Ebanissa, joka sanoi:

”Israelista syntyy kuva, jonka mukaan se tuottaa kaikkea mahdollista kuolemaa ja hätää siviiliväestölle mielivaltaisesti tavalla, joka muistuttaa hallintoja, jollaisten nimiä ei herra Begin enkä minä tohtisi mainita”.

Toinen hyökkäys tehtiin kuitenkin vuonna 1982, minkä jälkeen israelilaiset jäivät Etelä-Libanoniin seuraaviksi yhdeksäksitoista vuodeksi.

Pahamaineisin kaikista tänä aikana dokumentoiduista tapahtumista oli vuonna 1982 Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä Beirutin lähistöllä tapahtunut verilöyly. Kenraali Sharonin komentama Israelin armeija eristi leirit ja lähetti kristityt falangistijoukot ’siivousoperaatioon’ raskaan ilmapommituksen jälkeen. Kahden päivän ajan miehiä, naisia ja lapsia teurastettiin järjestelmällisesti huolimatta amerikkalaisten tarkkailijoiden vastalauseista. Erikoislähettiläs Morris Draper protestoi Israelin pääesikunnalle:

”Teidän täytyy lopettaa verilöylyt. Ne ovat säädyttömiä. Minulla on upseeri leirillä laskemassa ruumiita… Ne tappavat lapsia. Teilla on alueen ehdoton kontrolli ja siksi te olette vastuussa tästä alueesta.”

Libanonilaiset sanoivat myöhemmin, että 2 000 ihmistä oli tapettu, kun taas Sharon asetti luvuksi noin 800. Kaksi falangistia kuoli. Vaikka Israelin Korkeimman oikeuden tutkijalautakunta totesi Sharonin vastuulliseksi tapahtumaan, hän ei eronnut hallituksesta eikä pääministeri kehottanut häntä eroamaan. Kaikkiaan yli 35 000 siviiliä kuoli Libanonin hyökkäyksen ja miehityksen aikana.

Kaikki nämä sotilaalliset seikkailut on esitetty puolustuksellisina tai ennalta ehkäisevinä, vaikka useat riippumattomat israelilaiset historiantutkijat ja jopa poliitikot tunnustavat niiden taustalla olevan päämäärätietoisen laajentumispolitiikan. Israelin hallitus ja sitä tukevat järjestöt ovat menestyksekkäästi käyttäneet hyväkseen myötätuntoa, jota maailmalla tunnetaan juutalaisten toisen maailmansodan aikaisia kärsimyksiä kohtaan, vaikka tämä on vastenmielistä jopa monille siionisteille. Nahum Goldmann, Maailman siionistijärjestön presidentti vuodesta 1956 vuoteen 1968, kirjoitti:

”Meidän tulee ymmärtää, että juutalaisten kärsimykset holokaustin aikana eivät enää toimi suojanamme, ja meidän täytyy ehdottomasti pidättäytyä käyttämästä holokaustia oikeuttamaan mitä tahansa tekojamme. Holokaustin käyttäminen tekosyynä Libanonin pommittamiseen, kuten esimerkiksi Menachem Begin tekee, on eräänlainen ’Hillul Hashem’ (pyhäinhäväistys), Shoahin tragedian banalisointia…”.

Kenen paluuoikeus?

1948 konfliktin jälkeen YK hyväksyi päätöslauselman 194, jossa sanotaan, että

”…pakolaisten, jotka haluavat palata koteihinsa ja elää rauhassa naapuriensa kanssa, pitää sallia tehdä niin mahdollisimman läheisenä ajankohtana… Korvauksia on maksettava omaisuudesta niille, jotka päättävät olla palaamatta”.

Tämä päätöslauselma on vahvistettu 135 kertaa sen jälkeen kaikkien valtioiden, paitsi Israelin toimesta, mukaan lukien Yhdysvallat. Israel ei ole koskaan tunnustanut sen pätevyyttä, väittäen, että pakolaiset itse asiassa jättivät maansa ja kotinsa vapaaehtoisesti. Toisaalta, kenellä tahansa, mistä päin maailmaa tahansa, joka väittää olevansa juutalaista syntyperää, tai kenellä tahansa juutalaisuuteen kääntyneellä, on oikeus Israelin kansalaisuuteen. Uusille maahanmuuttajille annetaan välittömästi asunto, koulutus- tai työpaikka ja erilaisia sosiaalietuja. Heidän käyttämänsä asunto voi hyvin olla palestiinalaisperheen entinen talo tai maapalsta.

Israelin hallitus osoittaa ainutlaatuista tekopyhyyttä siinä, että se avaa kätensä potentiaalisesti miljoonille juutalaisille maahanmuuttajille, väittäen samalla valtion olevan jo niin ylikansoitetun, että palestiinalaisalueilla sijaitsevien siirtokuntien koon ja määrän kasvattaminen on ainoa keino. Monet maahanmuuttajat eivät ole kiinnostuneita Lähi-idän tilanteesta tai siionismista, vaan muuttavat Israeliin pääasiassa taloudellisista syistä. He käyttävät maata ponnahduslautana parempaan elämään muualla – usein Pohjois-Amerikassa. (Joinakin vuosina nettomuutto pois Israelista on ylittänyt maahamuuton, ja nykyisin lähes puoli miljoonaa israelilaista on valinnut elämän Israelin ulkopuolella.)

Neuvostoliiton romahdus johti yli 800 000 siirtolaisen maahanmuuttoon. Argentiinan talousongelmat luovat toista muuttoaaltoa. Maahanmuuttajia, joilla ei ole todistettuja yhteyksiä Israeliin tai juutalaisuuteen, rohkaistaan kääntymykseen, vaikkakin Israelin uskonnolliset johtajat ovat ilmaisseet huolensa monien tällaisten kääntymysten aitoudesta.

Siirtokuntia vai kolonioita?

Israelin siirtokuntien jatkuva laajentuminen palestiinalaisalueillla on keskeisimpiä rauhan esteitä ja sen on toistuvasti tuomittu kansainvälisen yhteisön taholta. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 452 ”kehottaa Israelin hallitusta ja kansaa lopettamaan välittömästi siirtokuntien perustamisen, rakentamisen ja suunnittelun vuonna 1967 vallatuilla arabialueilla, Jerusalem mukaan luettuna”.

Päätöslauselmassa 465 sanotaan, että Israelin politiikka ”osan kansaansa ja uusien maahanmuuttajien asuttamiseksi näille [miehitetyille] alueille rikkoo räikeästi neljättä Geneven sopimusta vastaan”. Siinä myös kehotetaan ”siirtokuntien välittömään purkamiseen”.

Jopa Yhdysvallat on ajoittain ilmaissut tuomionsa:

”Yhdysvallat on vastustanut ja tulee vastustamaan siirtokuntatoimintaa vuonna 1967 miehitetyillä alueilla, se muodostaa esteen rauhalle… Täten emme tunnusta Itä-Jerusalemin liittämistä Israeliin emmekä sen rajojen laajentamista” (Virallinen kommunikea, lokakuu 1991).

Ulkoministeri Madeleine Albright kirjoitti 1999:

”Yhdysvallat tietää, kuinka tuhoisaa siirtokuntatoiminta on ollut palestiinalais-israelilaisen rauhan kannalta.”

Kaikesta huolimatta Israelin väestön määrä miehitetyillä Länsirannalla ja Gazassa on kohonnut tasaisesti: kun siirtokuntalaisia vuonna 1991 oli 100 000, oli heitä vuonna 2001 jo yli 200 000 yli 200 siirtokunnassa. Lisäksi miehitetyssä Itä-Jerusalemissa on noin 180 000 siirtokuntalaista. Gazassa miljoona palestiinalaista on ahdettu kantoneihin kahteen kolmasosaan alueen pinta-alasta, missä asukastiheys on suurempi kuin Manhattanilla (”mutta ilman pilvenpiirtäjiä”, kuten paikalliset sanovat). Loppua kolmasosaa asuttaa noin 6 000 juutalaista siirtokuntalaista 20 laittomassa siirtokunnassa, jotka kontrolloivat suurinta osaa rantaviivasta. He nauttivat kaikista nykyajan mukavuuksista ja voivat matkustaa alueella vapaasti.

Siirtokuntien laajentaminen on isku neljättä Geneven sopimusta vastaan (”miehitysvalta ei saa siirtää osia omasta väestöstään miehittämilleen alueille”). Sharonin noustua valtaan, Likud-puolueen manifestissa (2001) on kuitenkin selvä viesti siitä, että tätä politiikka ei aiota muuttaa:

”Juutalaiset yhteisöt Juudeassa, Samariassa [Länsiranta] ja Gazassa ovat juutalaisten arvojen toteutuma. Maan asuttaminen on selvä osoitus juutalaisten epäämättömästä oikeudesta Israelin maahan ja tärkeä väline Israelin valtion elintärkeiden etujen puolustamiseksi. Likud jatkaa näiden yhteisöjen vahvistamista ja kehittämistä ja tulee estämään niiden poisraivaamisen.”

Maailman siionistijärjestön siirtokuntosaston johtajan Matityahy Droblesin mukaan ennakoidun siirtokuntaväestön koko ”Juudeassa ja Samariassa” tulisi olla 1,3 miljoonaa vuoteen 2010 mennessä. Hän on toiveikas sen suhteen, että ottaen huomioon ”arabien muuton pois alueelta” tämä johtaisi juutalaisenemmistöön suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa.

Yhä laajeneva vain juutalaisille sallittujen teiden verkko yhdistää siirtokunnat ja sotilastukikohdat ja ohittaa palestiinalaisten kylät ja kaupungit. Siirtokuntia ja pikateitä käytetään estämään rakentaminen palestiinalaiskylissä ja –kaupungeissa sekä tukkimaan liikkuminen – esimerkiksi pohjois-etelä-suuntaisella päätiellä, joka yhdistää Nablusin, Ramallahin, Itä-Jerusalemin, Betlehemin ja Hebronin sekä näistä kaupungeista riippuvaiset kylät.

Jerusalemin metropolin massiivinen kasvu itään päin on tällä tiellä keskeinen este, koska palestiinalaiset tarvitsevat vaikeasti saatavan erikoisluvan päästäkseen tälle pakko-otetulle alueelle.

Tarkka-ampujien luodit ja aseistetut hyökkäilyt siirtokunnista ovat suuri vaara lähistön palestiinalaiskylille ja –kaupungeille, viljelys- ja rakennusmaan anastamisen lisäksi. Kokonainen siirtokuntien jono on rakennettu Jordan-joen vastaiselle rajalle, mikä osoittaa pyrkimystä estää mahdollisuudet luoda minkäänlaista elinkelpoista palestiinalaisvaltiota, jolla olisi omat kansainväliset rajat. Siirtokunnat myös tarjoavat Israelin armeijalle tekosyyn raskaasti aseistettuun läsnäoloon niiden puolustamiseksi. Siirtokuntalaiset itse ovat varustautuneet uusimmalla aseistuksella, eikä armeijalla ole kiirettä estää heitä käyttämästä näitä aseita aseettomia palestiinalaisia siviileitä vastaan.

Jotkut siirtokunnat ovat etupäässä sotilastukikohtia, jotka majoittavat vain kourallisen ”siviileitä”. Siirtokuntalaiset ovat tyypillisesti Israelin väestön köyhintä osaa, joille suodaan hyvin halpa tai ilmainen, mutta korkeatasoinen asuminen (ilmastointi ja uima-altaat kuuluvat varustukseen) ja taattu työpaikka. Hei voivat myös olla kaikkein fanaattisimpia maahanmuuttajia, kuten Gush Emunim-lahkolaiset, jotka uskovat, että heidän uskonnollinen velvollisuutensa on ajaa palestiinalaiset pois ”Eretz Israelista”, joka ulottuu ”Niililtä Eufratille”.

Apartheid-muuri

Israel on parhaillaan rakentamassa ’raja-aitaa’ näennäisesti suojaamaan Israelia palestiinalaisten hyökkäyksiltä. ’Aita’, jonka rakentaminen aloitettiin kesäkuussa 2002, ja jonka on määrä valmistua vuoden 2003 loppuun mennessä, on itse asiassa paikoin kahdeksan metriä korkea ja useita metrejä paksu betonimuuri, jota täydentävät vartiotornit, valonheittimet ja elektroniset paljastimet. Neljäsataa kilometriä pitkänä sen rakentaminen maksaa lähes kaksi miljardia dollaria.

Muuri ei seuraa vuoden 1967 Vihreää linjaa, vaan tunkeutuu syvälle palestiinalaisalueille. Alun perin Israelin hallitus suunnitteli, että noin kymmenen prosenttia Israelin Länsirannasta liitettäisiin Israeliin sen itärajan vierestä. Kesäkuussa 2003 päätettiin ulottaa muuri Länsirannan itäosiin saakka niin, että koko Jordanin laakso, kaikkiaan noin neljäkymmentä prosenttia Länsirannasta, saataisiin liitetyksi Israeliin.

Muuri jättää yli 400 000 palestiinalaista eristyksiin ja vie heiltä maa-alueita. Monilta viljelijöiltä se katkaisee, ei ainoastaan pääsyn viljelysmaille, vaan myös veden saannin. Jerusalemin ympäristössä muuria käytetään myös palestiinalaisten omistamien hedelmällisimpien maa-alueiden pakko-ottoihin.

Kansainvälisen lain mukaan miehittäjävallalla ei ole oikeutta pysyviin muutoksiin, jotka aiheuttavat vahinkoa alkuperäisväestölle. Tässä asiassa kansainvälinen yhteisö on kuitenkin suurelta osalta vaiennut.

Vesivarat

Siirtokunnat sijaitsevat yleensä kukkulan laella niin, että ne hallitsevat vieressä olevia palestiinalaiskyliä tai –kaupunkeja, tai maanalaisen vesisuonen päällä, jolloin ne voivat kontrolloida paikallista vedenjakelua. Hebronissa siirtokunta on vanhankaupungin sydämeen rakennettu linnoitus. Arielin siirtokunta on Länsirannan suurimman vesilähteen päällä ja myy vettä ympärillä oleville palestiinalaisyhdyskunnille.

Israelin viranomaiset päättävät, voiko palestiinalaiskylä kaivaa uuden kaivon, ja Israelin armeija käyttää usein vedensaannin katkaisemista kollektiivisena rangaistuksena.

”Vedensaannin rajoittaminen rikkoo miehitettyjen alueiden palestiinalaisväestön perustavia ihmisoikeuksia, kuten oikeutta terveyteen, kelvolliseen asuntoon, yhdenvertaisuuteen ja oikeuteen käyttää hyväksi luonnonvaroja. Tämä vahingonteko on seurausta Israelin politiikasta, joka on vallinnut vuodesta 1967, ja joka perustuu luonnonvarojen epätasa-arvoiseen jakamiseen Israelin ja palestiinalaisten välillä” (B’tselem, israelilainen ihmisoikeusjärjestö).

Israelissa keskimääräinen vedenkulutus on 350 litraa henkeä kohti päivässä, kun palestiinalaisalueilla vastaava luku on noin 70.

Yksin Jordanin laakson viidentuhannen siirtokuntalaisen vedenkulutus on 75 prosenttia siitä määrästä, minkä koko Länsirannan kaksi miljoonaa palestiinalaista käyttävät, eli henkeä kohti noin 300-kertainen määrä.

Demokratia vaiko apartheid-valtio?

Israel ylpeilee olevansa aito demokraattinen valtio, ainoa koko Lähi-idässä. On totta, että Israelin naapurimaat (joista rikkaimmat nauttivat lännen täyttä poliittista ja sotilaallista tukea), ovat kaukana demokratiasta. Israelin väite aidosta demokraattisuudestaan ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua. Israel määrittelee itsensä ’juutalaisten valtioksi’, vaikka asukkaista yksi miljoona eli viidesosa on alun perin palestiinalaisia, joko kristittyjä tai muslimeja. Tämä on ristiriidassa Israelin itsenäisyysjulistuksen kanssa, jossa se sitoutui ’kaikkien kansalaisten täyteen poliittiseen ja sosiaaliseen tasa-arvoon, erottelematta uskonnon, rodun tai sukupuolen perusteella’. Nykyisin vaaleihin osallistuminen estetään miltä tahansa poliittiselta puolueelta, joka edes mainitsee, että Israel tulisi määritellä kaikkien kansalaistensa valtioksi. Siionismi ja demokratia näyttävät olevan yhteensovittamattomia.

On vaikea kuvitella tunnustuksellista ’kristittyjen valtiota’ tai ’valkoihoisten eurooppalaisten valtiota’, joka voitaisiin pitää moraalisesti hyväksyttävänä 21. vuosisadalla, mutta Israelin valtion olennaisesti rotuun pohjautuva monoetninen perusta jätetään länsimaissa yleensä huomiotta.

YK:n kansainvälisen rotuerottelurikosten estämistä ja rankaisemista koskevan sopimuksen (1973) mukaan rotuerotteluna on pidettävä sellaisia ’epäinhimillisiä tekoja, joita tehdään rodullisen ihmisryhmän toiseen rodulliseen ihmisryhmään kohdistuvan ylivallan perustamiseksi ja ylläpitämiseksi ja heidän järjestelmälliseksi alistamisekseen’ – määritelmä, joka selvästi vastaa Israelin harjoittamaa ylivaltaa palestiinalaisia kohtaan.

Israelin palestiinalaisasukkaita diskriminoidaan monella tavalla. Valtio on takavarikoinut yli kahdeksankymmentä prosenttia heidän omistamastaan maasta Israelissa: yhdeksänkymmentä prosenttia Israelin maa-alasta on nykyisin Juutalaisten kansallisen säätiön omistuksessa tai hallinnassa. Säätiön perustamisasiakirjan pykälät kieltävät maan myymisen tai edes vuokraamisen muille kuin juutalaisille. Palestiinalaisten omistukseen jäänyt maa hupenee täten nopeasti. Palestiinalaiset, jotka aikaisemmin olivat maanviljelijöitä, ovat nyt maattomia maatyöntekijöitä. 42 % Israelin palestiinalaisista elää köyhyysrajan alapuolella, kun taas Israelin juutalaiset nauttivat Länsi-Euroopan tasoa vastaavasta elintasosta.

Sataa Israelin alueella olevaa arabikylää ei ole merkitty karttoihin eikä niitä ole virallisesti olemassa. Tämä tarkoittaa, että 70 000 ihmistä elää unohdettuina, eivätkä he saa käytännöllisesti katsoen mitään kunnallisia palveluja siitä huolimatta, että he maksavat Israelin hallitukselle täydet verot.

Israelin koulutusjärjestelmän jokaisella tasolla Israelin palestiinalaisten kouluja rahoitetaan paljon vähemmän ja niiden varustetaso on huonompi kuin heidän juutalaisilla naapureillaan.

Vaikka palestiinalaiset muodostavat melkein kaksikymmentä prosenttia väestöstä, heidän osuutensa työllistettyjen määrästä on vain 3,7 % ja vain prosentti korkeakouluopiskelijoiden määrästä. Koska heitä ei kutsuta armeijan palvelukseen, heidät on helppo sulkea pois valtion työpaikoista määrittelemällä niiden edellyttävän sotilaspalvelua, mikä on hyvin usein käytetty diskriminointitapa. Ei-juutalaiset saavat samalla perusteella myös heikompia sosiaalietuja.

Israelin kaksitasoinen oikeusjärjestelmä

Monet israelilaiset ihmisoikeusjärjestöt, kuten B’tselem ja Israelin kidutuksen vastainen komitea, sekä Amnesty Internationalin kaltaiset kansalaisjärjestöt ovat protestoineet palestiinalaisiin pidätettyihin sovellettuja oikeuskäytäntöjä ja heidän epäinhimillistä kohteluaan. Hannah Friedman, kidutuksen vastaisen komitean puheenjohtaja, kirjoitti toukokuussa 2001:

”Isarelissa on samanaikaisesti käytännössä kaksi oikeusjärjestelmää. Tämä on luonut apartheid-säännön, jonka mukaan samanlaisesta rikoksesta syytetyt israelilaiset ja palestiinalaiset tuomitaan eri lakien mukaan. Korkeimman oikeuden tulisi määrätä, että oikeusjärjestelmä on kaikille ihmisille sama ja lopettaa tämä rasistinen käytäntö.”

Palestiinalaisten tekemät vähäiset rikkomukset, kuten mustien surulippujen nostaminen, voivat johtaa vankilatuomioihin. Pakkotyö on säännöllisesti langetettu rangaistus Palestiinan lipun heiluttamisesta, ja sellainen epämääräinen rikos kuin ’vihamielisiin aineksiin liittyminen’ voi johtaa 40 vuoden vankilatuomioon. Sen sijaan, tammikuussa 2001 juutalainen siirtokuntalainen Nahum Korman tuomittiin kuuden kuukauden yhdyskuntapalveluun ja lieviin sakkoihin kymmenvuotiaan palestiinalaislapsen lyömisestä kuoliaaksi kiväärin perällä. Toinen siirtokuntalainen, Shimon Yifrah, sai seitsemän kuukauden ehdonalaistuomion ammuttuaan kuoliaaksi tytön koulun leikkikentällä, koska hän oli vain ’aikonut pelästyttää tätä, ei tappaa’.

Asevoimien jäsenet saavat osakseen lempeää kohtelua tai jopa rohkaisua, kun he toimivat laittomasti palestiinalaisia kohtaan – mikäli heitä ylipäätään tuodaan oikeuden eteen. Irvokkaassa yrityksessä sovittaa tunnustettu laiton väkivalta yhteen paljon ylistettyjen kansallisten oikeudenmukaisuuden, demokratian ja humaanisuuden periaatteiden kanssa, viranomaiset väittävät lainrikkomuksen tekijän kärsivän yhtä paljon kuin uhrinkin; hänen oletettua tuskaansa hänen ’joutuessaan’ ampumaan aseistamattomia siviilejä pidetään humaanisuuden merkkinä. ’Yorim ve bochim’ (’ammu ja itke’) on armeijan keskuudessa yleinen tunnuslause. Vastenmielisempää brutaaliuden ja tekopyhyyden sekoitusta on vaikea kuvitella.

Palestiinalaisten ’hallinnolliset pidätykset’ (vangitsemiset ilman syytettä tai oikeudenkäyntiä, usein moniksi vuosiksi) ovat yleisiä Israelissa ja miehitetyillä alueilla. Tällä hetkellä vankiloissa on yli tuhat tällaista vankia.

Kollektiiviset rangaistukset, kuten rakennusten tuhoaminen, ovat sallittuja kostona sellaisista teoista kuin kivien heittely. Kymmenet tuhannet palestiinalaiset ovat tällä tavoin joutuneet kodittomiksi, sillä Israelin laki kieltää omaisuuden rakentamisen uudelleen edes miehitetyillä alueilla, tai se voi olla mahdollista vain pitkien ja kalliiden oikeusprosessien kautta. Kaikkiaan voimassa on 38 asetusta, joiden nojalla Israelin valtio voi pakko-ottaa palestiinalaisten omistamaa maata.

Eräs menetelmistä on estää palestiinalaisten pääsy mailleen ja sitten pakko-ottaa se valtiolle sillä perusteella, että se on (brittien ja Turkin vallan aikaisten vanhentuneiden lakien mukaan) vajaakäytössä.

Israel ja Etelä-Afrikka

Rotuerottelun aikana Israelin johto oli Etelä-Afrikan hallinnon vankka tukija ja toimitti sille aseidenvientikiellon aikana laittomasti sotilasapua. Näillä kahdella oli paljon yhteistä: usko niiden alistamien kansojen rodulliseen alemmuuteen; myytti ’valitusta kansasta’, jolle Jumala on lahjoittanut luvatun maan; taloudellinen ja lakiin perustuva diskriminointi; kaikkien hallinnon muuttamiseen pyrkivien yritysten väkivaltainen sotilasvoimaan perustuva tukahduttaminen.

Tri Verwoerd, rotuerottelu-Etelä-Afrikan pääministeri, huomautti, että ’[siionistit] ottivat Israelin arabeilta arabien asuttua siellä tuhat vuotta. Tässä olen heidän kanssaan samaa mieltä, Israel, samoin kuin Etelä-Afrikka, on apartheid-valtio’.

Ei ole mikään sattuma, että nykyisin etelä-afrikkalaiset vetävät äänekkäästi yhtäläisyyksiä oman menneisyytensä kanssa ja ovat Palestiinan kansainvälisen tuen eturintamassa. Piispa Desmond Tutu kirjoitti vierailtuaan Israelissa:

”Olen nähnyt palestiinalaisten nöyryyttämisen tiesuluilla. Se muistutti minua siitä, mitä tapahtui meille Etelä-Afrikassa, missä he mukiloivat ja ahdistelivat meitä ja nauttivat meidän nöyryyttämisestämme. Sydäntäni särkee. Ovatko juutalaiset ystäväni unohtaneet oman historiansa? Ovatko he kääntäneet selkänsä omille syvville uskonnollisille perinteilleen?”

Avoin ja kaikkialle tunkeutuva rasismi

Avoin rasismi ei rajoitu pelkästään siirtokuntien kiihkoilijoihin. Israelin sotilas-, poliittiset ja uskonnolliset johtajat ilmaisevat häpeilemättä rasistiset näkemyksensä palestiinalaisista naapureistaan: ”On valtava kuilu meidän [juutalaisten] ja vihollistemme välillä – ei vain kyvyissä vaan myös moraalissa, kulttuurissa, elämän loukkaamattomuudessa ja omassatunnossa” [Moshe Katsav, Israelin presidentti, 23. toukokuuta 2001]. ’Elämän loukkaamattomuus’ ei otaksuttavasti ulotu palestiinalaisten elämään.

Rabbi Ya’cov Perin totesi 29 hartaudenharjoittajaa moskeijassa Hebronissa murhanneen Baruch Goldsteinin hautajaismuistopuheessa, että ”miljoona arabia eivät ole yhden juutalaisen sormenkynnen arvoisia” [New York Times, 28. helmikuuta 1994].

Rafael Eitan, Israelin eskuntapäällikkö Libanonissa Sharonin aikana, uneksi sotilaallisesta valloituksesta, jollainen on hyvää matkaa toteutumassa:

”Voiman käyttö on ainoa, mitä he ymmärtävät. Tulemme käyttämään äärimmäistä voimaa siihen saakka, kunnes palestiinalaiset tulevat ryömien nelinkontin luoksemme… Kun olemme asuttaneet maan, arabit eivät tule kykenemään muuhun kuin ryntäilemään ympäriinsä kuin huumatut särjet pullossa” [New York Times 14 huhtikuuta 1983].

Sharonin äärikoikeistolaisen hallinnon aikana palestiinalaisten karkottaminen Israelista on saanut kasvavaa yleistä kannatusta. Mielipidekyselyjen mukaan 46 prosenttia israelilaisista kannattaa nykyisin tällaista politiikkaa.

Kieli, jota yleisesti käytetään palestiinalaisista, olisi täysin mahdotonta hyväksyä, jos sitä käytettäisiin mihinkä tahansa muuhun ryhmään. Mutta kuten Noam Chomsky on huomauttanut:

”Arabivastainen rasismi on … ainoa jäljellä oleva rasismin muoto, jota pidetään laillisena”.

Amerikan läsnäolo

Pitkäaikaisen perinteen mukaan jokainen uusi Israelin pääministeri julistetaan julkisesti tervetulleeksi Valkoisessa talossa, missä presidentti juhlallisesti vahvistaa uudelleen Amerikan ’ehdottoman tuen’ Israelille. Tämä tuki on poliittista, sotilaallista ja rahallista. Yhdysvallat antaa kolmesta viiteen miljardin dollarin arvosta ’apua’ vuosittain, enemmän kuin se antaa koko Saharan eteläpuoliselle Afrikalle. Suuri osa avusta koostuu uusimmista aseista ja siihen kuuluu sotilaslentokoneita ja taisteluhelikoptereita, automaattiaseita, miinoja ja niin edelleen. (Israelin ilmavoimat ovat voimakkaammat kuin Ranskan ja Englannin yhteensä.)

Amerikkalaista apua ja asiantuntemusta käytettiin kehitettäessä Israelin ydinasevarustusta, joka on maailman neljänneksi suurin ja YK:n tarkastusten ulottumattomissa. Israelin on myös onnistunut kehittää menestyvä aseteollisuus ja se on hiljattain allekirjoittanut houkuttelevan sopimuksen pitkälle kehittyneiden AWACS-vakoilukoneiden viemisestä Kiinaan.

Poliittisella rintamalla Yhdysvallat kieltäytyy arvostelemasta käytännöllisesti katsoen mitään Israelin politiikan piirrettä ja käyttää veto-oikeutta sellaisiin YK:n päätöksiin, joilla pyritään taivuttamaan Israelia tunnustamaan laillisia ja moraalisia velvoitteitaan. On erityisen vaikeaa saada mitään Israelille kriittistä ääntä kuuluville Yhdysvaltain tiedotusvälineissä tai julkaista sellaisia tutkimustuloksia, jotka sisältävät jotakin negatiivista. Toimittajat ja tutkijat, jotka uskaltavat tehdä tällaista, menettävät usein työpaikkansa.

Huolimatta Yhdysvaltain julkituodusta paheksunnasta Israelin laajentumista ja miehitettyjen alueiden siirtokuntia kohtaan, Amerikan dollarit ovat jatkuvasti olleet näiden ohjelmien rahoituksen elintärkeinä lähteinä. Irakin sodan aikana Israelille myönnettiin ylimääräiset 16 miljardia dollaria varmistamaan, että tämä pitäisi matalaa profiilia vihollisuuksien aikana. Bushin hallinto, jonka taustalla on suurelta osalta öljyteollisuus, on ollut erityisen myönteinen Israelin tukemiselle ja kriittinen palestiinalaisia kohtaan.

Tämän totaalisen tuen politiikan syyt ulottuvat paljon Yhdysvaltain vaikutusvaltaisia siionististia painostusryhmiä laajemmalle. Kristillinen äärioikeisto, joka uskoo että Israelin valta ’Pyhässä maassa’ on Kristuksen toisen tulemisen enne, muodostaa mahdollisesti vielä voimakkaamman lobbausryhmän.

Geopolitiikan tasolla presidentti Reagan viittasi Israeliin Amerikan ’suurimpana strategisena valttina’ ulkomailla – tukikohtana Lähi-idän öljykenttien välittömässä läheisyydessä, jonka voi luottaa toimivan Amerikan etujen mukaisesti. Mossadin (Israelin tiedustelupalvelu) on sanottu olevan maailman tehokkaimman, ja se jakaa suuren osan tiedoistaan voimakkaan tukijansa kanssa.

Lisäksi Israel on ollut korvaamaton liittolainen Yhdysvaltain etujen turvaamisessa maailman eri puolilla, erityisesti Keski- ja Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Iranissa, joihin kohdistuvaa Yhdysvaltain suoraa väliintuloa Amerikan yleinen mielipide ei olisi hyväksynyt. Esimerkiksi Guatemalassa israelilaiset järjestivät sotilaallista koulutusta fasistisille hallituksille, joiden vallan aikana surmattiin tuhansittain intiaaneja; Etelä-Afrikassa he antoivat sotilaallista ja tiedustelukoulutusta sekä toimittivat aseita ja varaosia rotuerotteluhallituksille rikkoen kansainvälistä vientikieltoa; amerikkalaisia hävittäjälentokoneita myytiin Indonesian hallitukselle Israelin kautta edistämään Itä-Timorissa toteutettua kansanmurhapolitiikkaa.

Syyskuun 11. jälkeen Israel on pyrkinyt sitomaan itsensä vielä lähemmäksi Yhdysvaltoja ja oikeuttamaan palestiinalaisiin kohdistuvat sortotoimensa osana maailmanlaajuista ’terrorismin vastaista sotaa’. Israelin puolustusministeri Ben-Elizer sanoi syyskuun 11. olevan ”…juutalaisten näkökulmasta kaikkien aikojen tärkein meidän hyväksemme yleisösuhteisiin vaikuttava tapahtuma… On tosiasia, että olemme juuri surmanneet neljätoista palestiinalaista Jeninissä, Qabatiyassa ja Tammumissa ja että maailma on pysynyt täysin vaiti.” [Yediot Aharanot, 14. syyskuuta 2001]

Oslo ja Arafatin historiallinen kompromissi

Yhdysvallat tuki pitkäaikaista vuodesta 1991 vuoteen 2001 kestänyttä rauhanprosessia. Molemmilla puolilla toiveet olivat korkealla. Oslon sopimuksen mukaan Israel antoi palestiinalaisille rajoitetun itsehallinto-oikeuden Länsirannan ja Gazan joillakin alueilla ja myöntyi joukkojen asteittaiseen vetäytymiseen miehitetyiltä alueilta. Se ei tunnustanut Palestiinan valtiota, vain Palestiinan siviilihallinnon, huolimatta siitä, että Arafat oli tunnustanut Israelin valtion vuonna 1988.

Arafat teki historiallisen kompromissin tunnustaessaan Israelin valtion, joka vei 78 prosenttia Palestiinan alueesta.

Ydinkysymykset jäivät ratkaisematta; pakolaisten kohtalo, Jerusalemin ja Israelin laittomien siirtokuntien asema. Tästä huolimatta toivottiin, että tämä ’väliaikaisen itsehallinnon’ järjestely (joka tunnetaan nimella Oslo I) voisi lopulta johtaa elinkelpoisen Palestiinan valtion muodostamiseen, ja Arafat palasi Länsirannalle kymmenien ulkomailla vietettyjen pakolaisvuosien jälkeen juhlivien vastaanottajien keskelle.

Sopimuksen vanavedessä Israel saattoi allekirjoittaa rauhansopimuksen Jordanian kanssa ja luoda talous- ja poliittiset suhteet suurimpan osaan Arabiliiton jäsenvaltioista.

Oslo II:n aikana vuonna 1995 varauduttiin joukkojen vetäytymisen ensimmäiseen vaiheeseen, miehitetyillä alueilla pidettiin vaalit ja uusi lakiasäätävä neuvosto perustettiin hoitamaan palestiinalaisten sisäisiä asioita.

Shimon Peres, senaikainen ulkoministeri kykeni kuitenkin vakuuttamaan israelilaisille, että Oslo II:ssa ei tehty mitään todellisia myönnytyksiä: ”Sopimus jätti Israelin käsiin seuraavat asiat: 73 prosenttia [miehitettyjen] alueiden maasta, 97 prosenttia turvallisuudesta ja 80 prosenttia vedestä” [Jerusalem Post, 26 elokuuta 1995].

Epäaito rauha

Osloa piti seurata ’lopulliset statusneuvottelut’, joissa oli tarkoitus ratkaista jäljellä olevat kysymykset. Israel ei kuitenkaan toteuttanut Oslo I:tä eikä Oslo II:ta, ja kiihdytti siirtokuntiensa laajentamista huolimatta kansainvälisistä protesteista. Joukkoja ei juurikaan uudelleensijoiteltu. Armeija vain vetäytyi kuuden Länsirannan palestiinalaiskaupungin keskustasta, noin kolmelta prosentilta alueen pinta-alasta. Hebronin kaupungissa, jossa asuu 120 000 asukasta, neljännes vanhasta kaupungista ja liikekeskustasta jäi edelleen Israelin armeijan kontrolliin. Armeija jäi ’suojaamaan’ sinne sijoitettua neljääsataa laitonta siirtokuntalaista.

Kaikkialla muualla Länsirannalla ja Gazassa Israelin joukoille jäi pysyvä sotilaallinen kontrolli ja ne voivat tunkeutua kaupunkeihin ja kyliin, rajoittaa niiden välistä liikennettä ja sulkea ne mielensä mukaan. 62 uutta sotilastukikohtaa ja vain siirtokuntalaisille sallittua tietä rakennettiin ja aluetta pilkottiin näin lisää. ’Yhtenäisestä alueesta’, jollainen palestiinalaisille oli luvattu, tuli pilkottu tilkkutäkki.

Vain harvat 5 000 poliittisesta vangista vapautettiin lupausten mukaisesti, ja Israel piti itsellään kontrollin kaikkien rajojen ja ilmatilan osalta, kuten myös enimpien maa- ja vesivarojen osalta.

Lopulliset statusneuvottelut oli aikataulun mukaan tarkoitus aloittaa 1996, mutta Israel vältteli aloittamista. 1998 allekirjoitettuun Wyen sopimukseen kuului Israelin joukkojen rajoitettu vetäytyminen osasta miehitettyjä alueita, mutta Barak ja Netanyahu (kaksi peräkkäistä Israelin pääministeriä) jättivät tämänkin toteuttamatta.

Myytti Barakin runsaskätisestä tarjouksesta

Clintonin yritykset yhteisymmärryksen saavuttamiseksi Camp Davidissa vuonna 2000 epäonnistuivat, kun presidentti Barak esitti Arafatille ota-tai-jätä-tarjouksen: Israelin armeijalle jäisi sotilaallinen kontrolli Länsirannalla ja Gazassa; Palestiinan pääkaupungiksi tulisi Abou Disin kylä (jota Israel käytti kaupunkijätteen kaatopaikkana) Jerusalemin itäpuolella; vain hyvin pienen osan pakolaisista sallittaisiin palata, mitään korvauksia ei myönnettäisi ja palestiinalaisten tulisi hylätä lopullisesti vaatimukset paluuoikeudesta.

Palestiinalaisten neuvottelijat olivat valmiita luovuttamaan osan Länsirannasta ja siirtokunnista Israelille ja tekivät eron paluuoikeuden ja sen täyden toteuttamisen välillä. He eivät kuitenkaan olleet valmiita allekirjoituksella luopumaan ikuisiksi ajoiksi oikeuksista, joita pidetään rikkomattomina yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa (artikkeli 13/2), ja jotka on lukemattomia kertoja vahvistettu YK:n yleiskokokouksissa.

Clintonin viimeisessä avauksessa Tabassa tammikuussa 2001 näytti siltä kuin edistystä olisi tapahtunut Jerusalemia ja pakolaisia koskevissa ratkaisevissa kysymyksissä, ja että sopuun voitaisiin päästä ennen Israelin vaaleja. Barak kuitenkin vetäytyi viime hetkellä. Arafat vetosi Barakiin Israelin televisiossa, jotta tämä palaisi neuvotteluihin, mutta Barak kieltäytyi ja Arafat palasi tyhjin käsin miehitysalueille.

Oli käynyt lopullisesti selväksi, että se, mitä Israelilla oli mielessään, ei ollut ’elinkelpoinen Palestiinan valtio’, vaan erillisiä alueellisia tilkkuja, jotka olisivat taloudellisesti riippuvaisia Israelista ja Israelin joukkojen ympäröimiä. Sillä ei olisi kansainvälisiä rajoja, pakolaiskysymys jäisi ilman ratkaisua ja Jerusalem jäisi Israelin haltuun. Noam Chomskyn ennustus vuodelta 1996 osoittautui aivan liian todeksi:

”Tavoitteena on varmistaa Israelin kontrolli alueella, joka muodostuu hajallaan olevista palestiinalaisten hallinnossa olevista kantoneista… Tulos tulee muistuttamaan Etelä-Afrikan bantustaneja. ”

’Rauhanprosessin’ jälkipyykissä Israelin ja Amerikan propagandakoneistot kykenivät jossain määrin pitämään yllä myyttiä Israelin valtavan anteliaasta tarjouksesta, jonka ahne Arafat kiittämättömästi torjui.

Miksi neuvottelut kariutuivat?

Minkä tahansa itsenäisyyteen pyrkivän kansan olisi ollut mahdotonta hyväksyä Barakin tarjousta. Mutta miksi Israel säilytti taipumattoman asenteensa?

Israelin valtio oli saanut huomattavia taloudellisia etuja ehdottomasta monopolistaan halpaan palestiinalaistyövoimaan. Kun autonomiset palestiinalaisalueet 1990-luvun alussa perustettiin, ne houkuttelivat huomattavia investointeja, erityisesti muualla asuvien palestiinalaisten taholta. Näytti siltä, että Palestiinan valtio voisi lopultakin muodostua taloudellisesti elinkelpoiseksi kokonaisuudeksi. Ilmeisesti Israel ei kuitenkaan voinut sietää autonomisen palestiinalaisalueen syntymistä edes tässä alkeellisessa ja typistetyssä muodossa.

Lisäksi asemien vahvistaminen miehitetyillä alueilla toi lähemmäksi Israelin alkuperäisen unelman, Suur-Israelin, toteutumisen. Niinpä rauhanprosessin romahtaminen sekä varmisti aloittelevan palestiinalaistalouden tuhon, että antoi Israelille syyn pysyä asemissaan.

Intifada

Rauhanneuvottelujen romahtaminen heinäkuussa 2000 johti Ariel Sharonin, oikeistolaisen Likud-puolueen johtajan, aseman kohoamiseen. Hänen ”yksityinen” käyntinsä Temppelivuorella Itä-Jerusalemissa 3000-päisen sotilassaattuen saattamana syyskuussa 2000 laukaisi mielenosoituksia sekä Israelissa että miehitetyillä alueilla. Kolmen päivän aikana Israelin armeija surmasi 28 ja haavoitti viittäsataa henkeä. Israelin armeija ei itse kärsinyt lainkaan vahinkoja.

Armeijan vastaus oli esimakua siitä äärimmäisestä sorrosta, jonka Sharon pani toimeen päästyään muutamaa kuukautta myöhemmin valtaan. Sotilaallisen läsnäolon lisääminen kaikilla miehitetyillä alueilla, ulkonaliikkumiskiellot, kaupunkien ja kylien eristäminen, panssarien hyökkäykset, Apache-taisteluhelikopterien ja F16-hävittäjien tulitukset ja pommitukset, salamurhat ja talojen tuhoamiset tekivät elinoloista sietämättömät. Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana surmattiin, enimmäkseen luodein, 94 alle 17-vuotiasta lasta, joista yli puolet oli alle 15-vuotiaita.

”... noin 80 % uhreista kuoli mielenosoitusten yhteydessä sellaisissa olosuhteissa, joissa turvallisuusjoukkojen henki ei ollut vaarassa. (Amnesty Internationalin raportti 2001 : Broken Lives – a Year of Intifada)

Sharon ilmoitti, että rauhanneuvottelut ovat mahdollisia vasta kun palestiinalaiset ovat olleet viikona ajan täysin rauhallisina, miehityksen oloissa erittäin kova vaatimus. Jopa pikkupoikien kivien heittely tulkittiin rauhan rikkomiseksi. Ja jos olot näyttivät pysyvän rauhallisina useampia päiviä, jonkun palestiinalaisjohtajan murhaaminen takasi sellaisen vastareaktion, että sitä voitiin käyttää oikeuttamaan uudet sortotoimet.

Maaliskuussa 2002 Saudi-Arabia teki rauhanaloitteen, jonka kaikki muut arabimaat hyväksyivät ja johon myös palestiinalaiset ja Yhdysvallat suhtautuivat myönteisesti. Sen sijaan Sharonin välitön vastaus oli lähettää tankit Länsirannan jokaiseen kaupunkiin ja leiriin, Jerikoa lukuunottamatta, ja tappaa 24 ihmistä yhtenä ainoana päivänä.

Hyökkäys Jeninin pakolaisleiriin oli kaikkein raakamaisin. Israelin hallitus esti pääsyn alueelle kaikilta ulkopuolisilta, jopa YK:lta ja kansalaisjärjestöiltä sekä pelastusorganisaatioilta. Kuolleiden todellista määrää ei ehkä koskaan saada selville, mutta tunkeutumisen alkuvaiheessa Israelin armeija itse puhui 200 kuolleesta palestiinalaisesta. Palestiinalaisten mukaan kuolleita oli 500.

Irakin sota tarjosi Israelille verhon, jonka suojassa lisätä hyökkäyksiä ja salamurhia niin että 3-4 palestiinalaista menetti henkensä päivittäin. Samalla Israelin armeijaa rohkaistiin hyökkäämään myös ulkomaalaisia, kuten kansalaisjärjestöjen työntekijöitä, lehtimiehiä ja rauhanaktivisteja, vastaan.

Terrorismia vai vastarintaa?

Terrorismin yleisen määritelmän mukaan se on ”siviilejä vastaan kohdistuvaa väkivallan käyttöä tai väkivallalla uhkaamista kauhun herättämiseksi poliittisten tai ideologisten päämäärien tähden”. Terrorismiin voivat syyllistyä niin kansallisvaltiot kuin niille alisteiset ryhmätkin, mutta käytännössä terrorismista puhutaan lähinnä erilaisten oppositioryhmien yhteydessä.

Britit ja Etelä-Afrikan johto pitivät Nelson Mandelan johtamaa ANC:tä pitkään terroristiorganisaationa. Vallassa olevat voimat ovat aina leimanneet terroristeiksi vapautusliikkeet, jotka pyrkivät niiden karkoittamiseen tai syöksemiseen vallasta. Tosiasiassa valtioterrorismi on lähes aina brutaalimpaa ja laajemmalle ulottuvaa, sillä valtioilla on suuremmat aineelliset mahdollisuudet ja keinot käyttää lakeja tahtonsa toteuttamiseen.

Kansainvälinen yhteisö tunnustaa kansakunnan oikeuden vastustaa sortoa ja miehitystä voimakeinoin.

YK:n yleiskokous vahvisti vuoden 1987 joulukuussa ”siirtomaa- ja rasistisen hallinnon tai muun vieraan ylivallan alla eläville kansoille oikeuden taistella tämän tavoitteen [itsemääräämisoikeuden] puolesta” (päätöslauselma 42/159).

Palestiinalaisilla on siten oikeus puolustaa itseään miehittäjävallan hyökkäyksiä vastaan kamppailussaan itsemäärämisoikeuden puolesta.

”… on olennaista, että ihmisoikeudet turvataan oikeusjärjestyksellä, ettei ihmisten ole pakko turvautua viimeisenä keinonaan suistamaan tyranniutta ja sortoa” (Yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen alkusanoista).

Koko konfliktin ajan Israel on pyrkinyt esittämään palestiinalaiset väkivaltaisina terroristeina ja itsensä viattomana uhrina. Kuitenkin Israelilla on maailman neljänneksi vahvin armeija, jonka varustukseen kuuluu F16-hävittäjiä, Apache-taistelukoptereita, Merkava-panssarivaunuja ja ydinaseita. Palestiinalaisilla ei ole armeijaa ja vain vähän aseita. Tässä epätasaisessa konfliktissa Israelin valtioterrorismi on hallitseva voima.

Miehityksen inhimilliset vaikutukset

Toisen Intifadan alkamisen jälkeen elinolot miehitetyillä alueilla ovat dramaattisesti heikentyneet. Israel on pidättänyt itsellään satojen miljoonien dollarien arvosta palestiinalaishallinnolle kuuluvia, palestiinalaisten talouden kannalta elintärkeitä verosaatavia.

Alueiden sulkemiset vaikeuttavat tehokkaasti työntekomahdollisuuksia, mikä on näkynyt suoraan lapsiperheiden köyhtymisenä. Sulut ovat saaneet aikaan työttömyysasteen kohoamisen Länsirannalla 50 prosenttiin ja Gazassa 75 prosenttiin. Perheiden tulotason laskun takia yhä useammalle perheelle on ylivoimaista kustantaa lasten koulutukseen liittyviä menoja, kuten kirjoja, kuljetusta ja vaatteita.

Tuoreiden tutkimusten mukaan 56 prosenttia Länsirannan ja 84 prosenttia Gazan asukkaista alittaa köyhyysrajan eli heidän tulonsa ovat alle kaksi dollaria päivässä.

Kansainvälinen Pelastakaa Lapset-järjestö on raportoinut, että pelkästään Hebronin alueella

”yli 600 opettajaa ja lähes 15 000 oppilasta oli lukuvuoden aikana usein estynyt pääsemästä kouluun. Toistuvat ulkonaliikkumiskiellot lamaannuttivat toiminnan vähintään 22 koulussa, joissa menetettiin 45 koulupäivää. Länsirannalla ja Gazassa oli suljettuna 41 koulua, joiden piiriin kuului 20 000 oppilasta, ja lisäksi toiminta häiriintyi jännityksen ja konfliktien vuoksi vakavasti 275 koulussa” (Save the Children 2002).

Viime lukuvuoden aikana yli 15 prosenttia palestiinalaisalueiden kouluista sijaitsi Israelin sotilastukikohtien läheisyydessä alle 500 metrin etäisyydellä niistä. 30 koulua on tulitettu tai niihin on osunut kranaatiniskuja. Israelin armeija on ottanut seitsemän koulua haltuunsa sotilaskäyttöön. Vuosina 2001 ja 2002 lukiolaiset eivät voineet suorittaa loppututkintoja, mikä vaarantaa heidän jatko-opiskelumahdollisuutensa.

Koulussakäyntiä heikentävät myös hoitamattomat sairaudet ja mielenterveyden järkkyminen. Tiesulut ovat vaikeuttaneet lasten ja heidän perheidensä pääsyä klinikoille ja sairaaloihin samalla kun ambulansseja on tuhottu ja ambulanssinkuljettajia tapettu. Lasten mielenterveysongelmat ovat toisen Intifadan alun jälkeen yli kaksinkertaistuneet.

Maailmanpankin ja Christian Aid-järjestön yksityiskohtaiset raportit vuodelta 2003 kertovat samaa tarinaa köyhyyden pahenemisesta ja yhä sietämättömimmistä elinoloista.

Euroopan unioni ja Israelin kauppa

Israel nauttii suosituimmuusasemasta kaupankäynnissä EU:n kanssa, joka on Yhdysvaltain jälkeen Israelin toiseksi tärkein kauppakumppani. Merkittävimpiä tuontiartikkeleita Israelista ovat hedelmät, vihannekset, vaatteet (joiden tilaajina ovat mm. M&S, GAP, Donna Karen, Ralph Lauren, Calvin Klein ja Hugo Boss) sekä kauneudenhoitotuotteet. Laittomissa siirtokunnissa kasvatetut tai valmistetut tuotteet leimataan ”Made in Israel”-leimalla ja viedään ulos ikään kuin varsinaisesta Israelista, jolloin ne välttävät valmisteveron EU-maissa. Menossa on oikeusprosesseja tämän menettelyn lopettamiseksi, mutta oikeuden vaatimia pitäviä todisteita on sotilaallisen miehityksen oloissa vaikea hankkia.

Heinäkuussa 2001 Britanniassa aloitettu boikottikampanja (BIG – Boycott Israeli Goods) on jo levinnyt koko Eurooppaan ja laajenee edelleen. Kuten hyvin onnistunut Etelä-Afrikan tuotteiden ja toimintojen boikottikampanjakin aikoinaan, myös tämä boikotti käsittää kaikki akateemiset, kulttuuri- ja urheilutapahtumat sekä tavarat. Boikotin tukijat etsivät kaupoista israelilaisia tuotteita ja toimittavat informaatiota kampanjan poliittisista ja humanitäärisitä taustoista, sekä järjestävät mielenosoituksia ja jakavat asiakkaille lentolehtisiä.

Tiekartta

Yhdysvaltain, EU:n, Venäjän ja YK:n muodostaman kvartetin 30.4.2003 julkaisemaa, tiekartaksi kutsuttua rauhansuunnitelmaa, on maailmalla juhlittu läpimurtona, joka ratkaisee Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin.

Tiekartan julkilausuttuna päämääränä on lopettaa miehitys ja perustaa vuoteen 2005 mennessä turvallisen Israelin rinnalle ”itsenäinen, demokraattinen ja elinkelpoinen palestiinalaisvaltio”.

Suunnitelmassa ei ole määritelty tulevia rajoja, ja sekä pakolaisongelmaan että Jerusalemin asemaan – joihin Oslon prosessissa juututtiin - on viitattu vain hyvin epämääräisesti. Jälleen kerran näiden asioiden käsittely on lykätty neuvottelujen myöhempiin vaiheisiin.

Palestiinalaishallinto on hyväksynyt tiekartan, mutta Israelin hallitus asettui vastentahtoisesti tukemaan sitä vasta sen jälkeen, kun Yhdysvallat lupasi ottaa huomioon Israelin monet varaukset. Israel esimerkiksi alkaa täyttää omia velvoitteitaan vasta, kun palestiinalaiset ovat täyttäneet omansa. Israel haluaa kontrolloida kaikkia kulkuteitä Palestiinan ”valtioon” sekä maalla, merellä että ilmassa ja se edellyttää palestiinalaishallinnon luopuvan vaatimuksesta palestiinalaispakolaisten oikeudesta palata Israeliin. Se myös haluaa, että koko prosessia valvoo YK:n sijasta Yhdysvallat, jolloin Israelilla olisi enemmän vaikutusvaltaa.

Toisin sanoen, kun Israel ei ole kyennyt nujertamaan Intifadaa, se toivoo voivansa käyttää tiekarttaa vapautumiseen kansainvälisen lain ja YK:n päätösten asettamista velvoitteista. Oslon sopimuksen tavoin tämä uusi ”rauhanprosessi” antaa Israelille aikaa laajentaa siirtokuntia ja saattaa loppuun häpeällisen apartheid-muurin rakentaminen.

Yhdysvallat näyttää aikovan perustaa Irakin sodan jälkeen Lähi-itään uuden järjestyksen. Ratkaisematon Israelin ja Palestiinan välinen konflikti tulee kuitenkin pitämään koko alueen epävakaana. Jotta rauhalle voisi olla minkäänlaisia todellisia edellytyksiä, Yhdysvaltojen tulisi olla valmis painostamaan Israelia ennennäkemättömän voimakkaasti tunnustamaan lailliset ja moraaliset velvoitteensa ja luopumaan Suur-Israel-suunnitelmistaan.

Tämä ei näytä todennäköiseltä, kun otetaan huomioon se ylitsevuotava tuki, jota Bushin hallinto on osoittanut Sharonin hallitukselle. Palestiinalaisten, joilta puuttuvat sekä vaikutusvaltaiset liittolaiset että vaihtoehdot, on pakko yrittää seurata tiekarttaa – ja voivat onnistua ainakin kiinnittämään neuvottelujen kulussa maailman huomiota Israelin politiikkaan.

Epäonnistuminen oikeudenmukaisen ja rauhanomaisen ratkaisun saavuttamisessa sopii yhteen Israelin hallituksen Suur-Israel-tavoitteen kanssa. Kaikki jatkosyytökset pitää kohdistaa heihin eikä palestiinalaisiin.

Ei oikeutta, ei rauhaa

1900-luvun pisimpään kestänyt miehitys näyttää venyvän pitkälle 2000-luvun puolelle. On selvää, että Israelin toimenpiteiden tarkoituksena Länsirannalla ja Gazassa on ”rohkaista” joukkomittaista maastamuuttoa ja supistaa jäljelle jäävät palestiinalaisalueet eristetyiksi bantustaneiksi, joiden halpa työvoima olisi täysin Israelin kontrollissa. Sharon näyttää päättäneen tuhota sekä Palestiinan kansan johdon että palestiinalaishallinnon sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet.

Nämä ajat ovat ratkaisevia sekä israelilaisten että palestiinalaisten kannalta. Israelin yhteiskunnan syvään jakautuneisuuteen liittyvät sisäiset erimielisyydet ovat syvenemässä ja poliittiset asenteet kärjistymässä. Vallassa olevat oikeistopuolueet voivat nähdä ulkoisen uhan jatkamisen elintärkeänä maan sisäistä yhtenäisyyttä ylläpitävänä voimana.

Pitkällä tähtäimellä Israelin täytyy kuitenkin muodostaa normaalit suhteet kaikkien naapuriensa kanssa, ja tämä edellyttää oikeudenmukaista sopimista palestiinalaisten kanssa. Ilman tätä tilanne voin vain muuttua pahemmaksi.

Palestiinalaisten kokemat valtavat vääryydet, joista länsimaat kantavat huomattavan vastuun, tulevat jatkossakin vaikuttamaan massiivisesti koko Lähi-idässä.

Irakin sota on vain vahvistanut koko arabi- ja muslimimaailman uskoa siihen, että Yhdysvallat ja Britannia toimivat heidän etujaan vastaan. Se on myös tuonut valokiilaan länsimaiden kaksinaamaisuuden, kun YK:n päätösten noudattamista jättämistä, joukkotuhoaseiden omistusta ja aggressioita naapurivaltoja kohtaan käytettiin Irakissa sotaan oikeuttavina perusteina, mutta samat normit eivät koske Israelia.

Kuten joukkomielenosoitukset ympäri maailman ovat osoittaneet, ihmiset kieltäytyvät vaikenemasta riippumatta siitä, mikä heidän hallitustensa asenne on. Euroopalla on poliittista riippumattomuutta ja sillä on rohkeutta arvostella sekä Yhdysvaltojen että Israelin politiikkaa.

Nykyisessä maailmanhistoriallisesti kriittisessä vaiheessa Palestiinan kohtalo on avainasemassa. Se koskettaa meitä kaikkia.

Mitä voit tehdä?

Jokainen voi toimia rauhan edistämiseksi. Meidän tulee rakentaa joukkokampanjaa Palestiinan tueksi ja kehittää solidaarisuustoimintaa poliittisten puolueiden, ammattiyhdistysten, kansalais- ja opiskelijajärjestöjen ja uskonnollisten yhteisöjen piirissä. Meidän tulee vaatia:

Israelin on lopetettava miehitys Länsirannalla ja Gazassa välittömästi ja ilman ehtoja;

Palestiinalaisille välitön itsemääräämisoikeus;

Itsenäinen Palestiina;

Paluuoikeus palestiinalaispakolaisille;

Itä-Jerusalem palestiinalaisten pääkaupungiksi.

Ayman Abu Saleh

أيمن أبو صالح – معسكر دير البلح

قطاع غزة - فلسطين

Phone: +358 44 290 9535

E-Mail: absayman (at) gmail.com

Skype: absayman

Google Talk: absayman