BARNABAS JA VARHAISET KRISTITYT

Barnabas tai Bar-nabe, joka tarkoittaa "lohdutusta tuova poika" tai "varoittava poika", oli juutalainen ja syntyi Kyproksella. Hänet tunnettiin nimellä Jooses tai Joosef, mutta Jeesuksen opetuslapset antoivat hänelle uuden nimen. Vaikka hänet mainitaan vain ohimennen neljässä hyväksytyssä evankeliumissa, eräistä muista Uuden testamentin kirjoista käy ilmi, että hänestä tuli yksi opetuslapsien johtajista Jeesuksen lähdettyä tästä maailmasta. Erityisesti juuri hän pyrki pitäytymään Jeesuksen opetuksiin puhtaimmillaan ja vastusti kaikkia uudistajia, etenkin Paavali Tarsolaista. Luukas, joka kirjoitti myös Apostolien teot, oli Paavalin henkilääkäri ja kannatti sen vuoksi Paavalin näkemyksiä. Tämä selittää myös sen, että hän mainitsee Barnabaan vain ohimennen selostaessaan Paavalin kertomuksia. Valitettavasti Paavalin kirkko tuhosi mm. sellaiset teokset kuin The Travels and Teachings of the Apostles (Apostolien matkat ja opetukset) sen jälkeen kun kolminaisuus oppi oli hyväksytty, koska pyrkimyksenä oli eliminoida kaikki mahdolliset muistiinpanot, jotka olivat ristiriidassa tämän opinkappaleen kanssa. Tämän vuoksi moni asia, joka ennen tiedettiin Barnabaasta ja varhaisista kristityistä, on hävinnyt. Tämä kolminaisuusopin kannattajien noudattama toimintalinja selvittää mitä ilmeisimmin sen tosiseikan, että kaikki mahdolliset viittaukset Barnabakseen Jeesuksen tehtävän suorittamisen aikana ovat oudosti kadonneet neljästä hyväksytystä evankeliumista ja että Barnabas, joka Luukkaan mukaan oli merkitykseltään tärkein heti Jeesuksen poislähdön jälkeen, katoaa historian sivuilta heti kun hänen ja Paavalin välillä ilmeni erimielisyyksiä ja he erosivat toisistaan.

Barnabas ryhtyi Jeesuksen seuraajaksi heti tämän aloitettua tehtävänsä suorittamisen. Hänen evankeliuminsa tuo selvästi julki hänen suuren lojaalisuutensa Jeesusta kohtaan ja hänen Jeesusta kohtaan tuntemansa rakkauden. Barnabas ei ollut ainoastaan Jeesuksen uskollinen seuralainen, vaan hän myös syventyi täysin tämän opetuksiin ja säilytti ne visusti mielessään. Hän sai hyvin pian mm. Apostolien teoissa kerrotun maineen miehenä, jolla oli suuri kyky välittää eteenpäin Mestariltaan oppimiaan asioita. Opetuslasten hänelle antama nimi kertoo hänen voimastaan puhujana, sillä hän oli todellinen lohdun ja rohkaisun tuoja. Hän oli vilpitön ja avokätinen. Tavattuaan Jeesuksen hän myi kaiken omistamansa ja antoi rahat Jeesuksen seuraajien käyttöön. Jeesuksen ja opetuslasten häntä kohtaan osoittaman kiintymys käy ilmi mm. lukuisista hänelle annetuista nimistä. Kun apostolit päättivät valita uuden apostolin Juudaksen tilalle niiden henkilöiden joukosta, jotka olivat jatkuvasti seuranneet Jeesusta "Johanneksen kasteesta alkaen," he valitsivat kaksi, joiden välillä he aikoivat tehdä valinnan: "Joosefin, Barsabbaan, toiselta nimeltään Justus, ja Matteaan." (Apostolien teot 1:22-23) Jeesuksen seuraajien joukossa ei ollut muita Joosef-nimisiä, joihin olisi viitattu Uudessa Testamentissä kuin se henkilö, joka yleisesti tunnettiin nimellä Barnabas. Tämän vuoksi on erittäin todennäköistä, että Barsabas - joka, kuten Goodspeed on kuvaillut, kerran joi kuolettavaa myrkkyä, mutta ei kokenut mitään vastenmielistä - ei voinut olla kukaan muu kuin Barnabas. Mikäli näin on, se osoittaa myös sen, että jos Barnabas ei ollut yksi ensimmäisestä 12 opetuslapsesta, oli hän varmasti ensimmäisten 70 opetuslapsen joukossa. Häntä siis arvostettiin siinä määrin, että hänet katsottiin soveliaaksi korvaamaan yhtä 12 ensimmäisestä apostolista. Tätä tosiseikkaa tukee myös Mariaa, Jeesuksen äitiä, koskeva perimätieto, jonka mukaan hän kuolinvuoteellaan olisi kutsunut avuksi apostoleita ja Barnabas oli yksi niistä, jotka tulivat hänen luokseen. Aleksandrian Klementus on myös usein kirjoituksissaan viitannut häneen apostolina.

On todennäköistä, että Jeesus kasvatettiin essealaisten yhteisössä. Perimätiedon mukaan Barnabas oli Gamalielin, kuuluisimman puhdasoppisen juutalaisuuden opettajan, oppilas tuohon aikaan. Jeesuksen ja Barnabaan tapaaminen merkitsi sitä, että essealaisten gnostilaisen opetuksen parhain osa sekä Temppelin juutalaisuuden puhdasoppisuus sulautui yhteen. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä olisi johtanut harmoniseen yhteisymmärrykseen heidän välillään. Koska Barnabas oli leviitta hän on hyvin saattanut olla myös seloottien divisioonan komentaja.

Vaikka Barnabaasta tiedetään melko vähän, viimeisimmät historialliset tutkimukset ovat vähitellen alkaneet tuoda esille hänen suuren merkityksensä Jeesuksen toimiessa vielä maan päällä. Tällä hetkellä esimerkiksi yleisesti hyväksytään se teoria, jonka mukaan Viimeinen ehtoollinen nautittiin Barnabaan sisaren talossa. Albert Schweitzer kirjoittaa teoksessaan The Kingdom of God and Primitive Christian Belief (Jumalan valtakunta ja kristittyjen varhaisuskonto s.149):

Apostolien tekojen perusteella voidaan päätellä, että opetuslapset ja Galilean uskovaiset tapasivat Johannes Markuksen äidin talossa. Johannes Markus seurasi sittemmin Barnabasta ja Paavalia lähetysmatkoilla (Apostolien teot 12:25).

Uskovaisten tapaamispaikka oli "yläkerta", mikä tarkoitti huonetta, joka sijaitsi välittömästi tasakaton alapuolella (Apostolien teot I:12-14). Huoneen on täytynyt olla suuri, jotta sinne mahtui koko seurue. Tässä huoneessa uskovaiset olivat myös "kaikki yhdessä koolla" helluntaipäivänä (Apostolien teot 2:1). Miten on sitten mahdollista, että sitä pidettiin myös samana huoneena, jossa Jeesus söi Viimeistä ehtoollista opetuslasten kanssa?

Kun Jeesus lähetti Betaniasta kaksi opetuslastaan kaupunkiin käskien heitä valmistamaan hänelle pääsiäisateria, hän pyysi heitä seuraamaan miestä, jonka he tapaisivat kantamassa vesiruukkua. Hän johdattaisi heidät taloon, jossa on suuri matoilla koristettu) huone yläkerrassa, jossa heidän oli määrä valmistaa ateria.

Tämä tärkeä tiedonjyvänen on kerrottu meille Markuksen evankeliumissa (Markus 14:13 - 15), joka perustuu Johannes Markukseen liittyvään perimätietoon. Matteus kertoo meille vain, kuinka Jeesus lähetti kaksi opetuslasta kaupunkiin käskettyään heitä kääntymään siellä tietyn henkilön puoleen, "Opettaja sanoo: Hetkeni on lähellä. Sinun luonasi minä syön pääsiäisaterian opetuslasteni kanssa." (Matteus 26:18) Theodore Zahn esitti yhtenä ensimmäisistä sen ajatuksen, että talo, jossa Jeesus nautti Viimeisen ehtoollisen opetuslastensa kanssa, saattoi olla sama, jossa Johannes Markuksen äiti asui ja jossa opetuslapset olivat kokoontuneet Galilean uskovaisten kanssa.

Vaikka Schweitzer mainitsee tässä, että talo oli Johannes Markuksen äidin talo, hän ei mainitse sitä, että Markuksen äiti oli Barnabaan sisar. Koska Barnabas oli tähän mennessä myynyt jo kaiken omistamansa tavaran, on todennäköistä, että hän olisi asunut sisarensa kanssa ollessaan Jerusalemissa, etenkin jos hänen sisarensa talossa oli niin suuri huone, että kaikki opetuslapset mahtuivat kokoontumaan sinne. Mahdollisesti syy siihen, että Uudessa testamentissa ei kovin selkeästi mainita asiasta, on että opetuslapset toivoivat voivansa pitää tapaamispaikkansa salassa tuohon aikaan, koska heitä jo silloin vainottiin uskonsa vuoksi.

Voidaan myös kysyä, miksei neljässä hyväksytyssä evankeliumissa mainita Barnabasta lainkaan viimeistä ehtoollista koskevissa kuvauksissa kun kerran on melko selvää, että hän olisi toiminut isäntänä miesten kokoontuessa hänen sisarensa talossa. Joko hänestä on ollut mainintoja, mutta ne on poistettu tai sitten hän ei yksinkertaisesti ollut läsnä. On myös mahdollista, että hän oli tällöin vankilassa, eikä siksi kyennyt olemaan paikalla. Kerrotaan nimittäin, että mies nimeltään Barabbas hyökkäsi apujoukkojensa kanssa roomalaisia kannattavan juutalaisjoukon kimppuun ja tämä olisi tapahtunut hieman ennen pääsiäisjuhlaa. Juutalaisten johtaja tapettiin taistelussa, mutta Barabbas pidätettiin ja pantiin vankilaan. Heinrich Holtzman, joka on yksityiskohtaisesti tutkinut tätä tappelua koskevia asiakirjoja, on maininnut, että pidätettyjen joukossa oli "kuuluisa Barabbas, joka oli varmasti patriootti ja poliittinen "profeetta", ja jota koeteltiin suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Jeesusta. Koska Barnabas oli leviitta ja yksi Jeesuksen ensimmäisistä opetuslapsista, hän olisi hyvinkin voinut olla yksi seloottien divisioonien päälliköistä. Nämä neljä divisioonaa, joista tiedämme Kuolleen Meren kääröjen perusteella, olivat oleellinen osa essealaista yhteisöä ja niiden tehtävänä oli vapauttaa maa vieraan vallan hyökkäyksiltä ja heidän kannattajiensa vallasta. Ainoastaan seloottien joukkue olisi kyennyt tuohon aikaan järjestämään tarkkaan suunnitellun hyökkäyksen roomalaisia kannattavien juutalaisten kimppuun ja sen vuoksi on hyvin todennäköistä, että Barabbas ja Barnabas olivat yksi ja sama henkilö. On myös aivan mahdollista, että muiden muutosten ohella Paavalin kirkko joko poisti tai ainakin muutti Barnabaan nimeä, kun hänet mainitaan sellaisen tapahtuman yhteydessä, joka ei ollut osa Paavalin kertomusta. He eivät voineet noudattaa tätä menettelytapaa kuitenkaan joka kerta, kun Barnabas mainitaan Uuden testamentin kirjoissa, koska kuten Apostolien teoissa mainitaan, ilman Barnabaan Paavalille antamaa tukea kirkkolaitoksen varhaisina aikoina, Paavalilla ei ehkä olisi ollut minkäänlaista sijaa kristinuskon historiassa.

Siitä mitä Jeesuksen läheisille seuraajille tapahtui hänen poislähtönsä jälkeen, on jäänyt hyvin niukkoja merkintöjä. On ilmeistä, että monet heistä hajaantuivat hänen oletetun ristiinnaulitsemisensa jälkeen. Jonkin ajan kuluttua he alkoivat kuitenkin kerääntyä uudelleen Jerusalemiin. Kuinka monta 12 opetuslapsesta ja 70 lähimmästä seuraajasta palasi, ei ole tiedossa. On kuitenkin varmaa, että ne jotka palasivat, olivat todella vilpittömiä, rohkeita ja varmoja uskossaan ja tunsivat hyvin syvää rakkautta Jeesusta kohtaan. Barnabaan huomattava asema miehenä, joka oli ollut hyvin lähellä Jeesusta, teki hänestä merkittävän jäsenen opetuslasten pienessä ryhmässä. He noudattivat edelleen juutalaista elämäntapaa ja Jeesuksen heille opettamia käytännön ohjeita totellen profeettojen lakia, jota Jeesus ei ollut tullut "kumoamaan, vaan toteuttamaan." (Matteus 5:17) Heidän mieleensä ei sen sijaan juolahtanut ollenkaan, että Jeesuksen opetuksia olisi voinut pitää uutena uskontona. He olivat vain rehellisiä uskontoaan harjoittavia juutalaisia ja he erosivat lähimmäisistään vain siinä mielessä, että he uskoivat Jeesuksen sanomaan. Näinä varhaisina aikoina he eivät myöskään muodostaneet mitään erillistä lahkoa, eikä heillä myöskään ollut omaa synagoogaansa. Jeesuksen sanomassa ei ollut heidän ymmärtämänsä mukaan mitään sellaista, joka olisi ollut ristiriidassa Mooseksen antaman johdatuksen jatkuvuuden ja olemassaolon kanssa. Juutalaisten ja Jeesuksen seuraajien välisen konfliktin panivat alulle ne juutalaiset, jotka olivat soveltaneet Mooseksen sanomaa omiin tarkoitusperiinsä sopivaksi ja jotka pelkäsivät aivan oikeutetustikin, että Jeesuksen seuraajien tuki olisi kiistatta saanut heidät menettämään nauttimansa varallisuuden, vallan ja aseman. Juutalaisten yläluokka oli tehnyt sopimuksen roomalaisten kanssa turvatakseen suurpääomansa ja jo vuosisatoja nauttimansa etuoikeudet. Tämä oli vaatinut heidän poikkeamistaan melko kauas Jumalalta saamastaan johdatuksesta. Tämä juutalaisten ryhmä tuki aktiivisesti roomalaisia näiden vainotessa niitä uskovaisia, joiden teot ja sanat olisivat voineet saattaa uhanalaisiksi heidän etunsa. Tästä seurasi se, että Jeesuksen seuraajat hyväksyivät Jeesuksen opit, kun taas juutalaiset torjuivat ne. Aikakausi ei todellakaan ollut kovin helppo Jeesuksen varhaisille seuraajille; yhtäältä heitä vainottiin roomalaisten taholta, koska nämä pitivät heitä poliittisen valtansa uhkana ja toisaalta heitä ajoivat takaa myös juutalaiset, jotka pelkäsivät, että Jeesuksen seuraajat olisivat mahdollisesti kaivaneet maata heidän oman "uskonnollisen auktoriteettinsa" alta.

Seuraavien vuosien aikana kuilu niiden juutalaisten välillä, jotka kieltäytyivät tunnustamasta Jeesusta ja niiden välillä, jotka seurasivat häntä, kasvoi yhä edelleen. Jerusalemin piirityksen aikana vuonna 70 j.Kr. Jeesuksen seuraajia lähti kaupungista; aina Bar Coachaban kapinaan saakka 132 j.Kr.

Ensimmäiset Jeesuksen seuraajat eivät niinkään ottaneet esille Jeesuksen alkuperää, hänen olemustaan ja hänen Jumala-suhdettaan koskevia kysymyksiä, joista myöhemmin kehkeytyi kiivas kiistelynaihe. Se tosiseikka, että Jeesus oli profeetta ja että Jumala oli suonut hänelle monia kykyjä ja lahjoja, hyväksyttiin ilman väittelyitä. Mikään Jeesuksen sanoissa tai hänen maanpäällisen elämänsä aikana sattuneissa tapahtumissa ei saanut heitä luopumaan heidän tuntemastaan varmuudesta. Aristideen mukaan, joka oli yksi varhaisimmista apologeeteista (uskonpuolustaja), varhaisimpien kristittyjen Jumalan palvonta oli vielä puhtaammin monoteistista kuin juutalaisten oli koskaan ollut.

Paavali Tarsolainen ilmaantui sittemmin tähän Jeesuksen vilpittömien seuraajien piiriin. Hän ei ollut koskaan tavannut Jeesusta, eikä hän ollut koskaan varsinaisesti tutustunut yhteenkään Jeesuksen lähimmistä opetuslapsista. Hänen maineensa mukaan hän oli yksi Jeesuksen pahimmista vihollisista. Hän oli mukana järjestämässä Stefanoksen kivitystä. Stefanos oli ollut "mies, joka oli täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä," (Apostolien teot 6:5) ja mukana siinä yhä monilukuisemmaksi kasvavasta väkijoukosta, joka oli liittynyt Jeesuksen seuraajiin hänen poislähtönsä jälkeen. Kun Paavalin oma opettaja, kuuluisa Gamaliel, yritti asettua suojelemaan Stefanosta, hänet kivitettiin myös hengiltä. Kerrotaan myös, että Paavali, jota tällöin kutsuttiin nimellä Saul oli vastuussa "ankarasta vainosta Jerusalemin seurakuntaa vastaan" tuohon aikaan, ja että hän "tahtoi tuhota seurakunnan. Hän kulki talosta taloon, raastoi miehet ja naiset ulos ja toimitti heidät vankilaan." (Apostolien teot 8: 1 - 3). Paavali myöntää tämän myös itse:

Olettehan kuulleet,... vainosin kiihkeästi Jumalan seurakuntaa ja yritin tuhota sen. Menin juutalaisuudessa pitemmälle kuin useimmat ikätoverini ja kiivailin isiltä perittyjen opetusten puolesta.

(Paavalin kirje galatalaisille I:13 - 15)

Myös Apostolien teoissa kerrotaan seuraavaa (9:1-2):

Saul uhkui yhä vihaa ja murhanhimoa Herran opetuslapsia kohtaan. Hän meni ylipapin luo ja pyysi tältä Damaskoksen synagoogille osoitettuja kirjeitä, jotka valtuuttaisivat hänet vangitsemaan tuolle tielle lähteneet, sekä miehet että naiset, ja tuomaan heidät Jerusalemiin.

Nimenomaan tällä matkallaan Damaskokseen Paavalin kerrotaan kohdanneen Jeesuksen näyssä, jonka seurauksena hän liittyi Jeesuksen seuraajiin.

Kerrotaan, että vain hieman ennen näitä tapahtumia Paavalin oli sanottu halunneen mennä naimisiin Popea-nimisen naisen kanssa, joka oli juutalaisten ylipapin viehättävä, mutta kunnianhimoinen tytär. Hän oli unohtumattoman kaunis, mutta luonteeltaan hän oli hyvin juonittelunhaluinen. Hän piti kyllä Paavalista, mutta kieltäytyi hänen kosinnoistaan ja lähti Roomaan ryhtyäkseen näyttelijättäreksi. Hän aloitti uransa näyttämöllä ja pääsi vähitellen eteenpäin ja päätyi lopulta Neron vuoteeseen. Lopulta Popea meni myös naimisiin tämän kanssa, jolloin hänestä tuli Rooman keisarikunnan keisarinna. Paavalilla oli näin ollen hyvä syy olla suuttunut sekä juutalaisille että roomalaisille. Paavalin kääntymys sattui myös samoihin aikoihin kuin Popea oli hänet torjunut, minkä vuoksi hänen tunne-elämänsä ja henkinen tasapainonsa oli täytynyt olla sekavassa tilassa. On siis hyvin mahdollista, että tämä kriisitilanne hänen elämässään vaikutti hänen yhtäkkiseen päätökseensä kääntyä juutalaisten lakien yhdestä innokkaimmista kannattajista yhdeksi sen suurimmista vihollisista.

Kääntymisensä jälkeen Paavali liittyi Damaskoksessa olevien Jeesuksen seuraajien joukkoon ja "hän alkoi heti synagoogissa julistaa, että Jeesus on Jumalan Poika." (Apostolien teot 9:20) Tämän johdosta hän alkoi itsekin ymmärtää mitä vainon kohteeksi joutuminen merkitsi oltuaan tähän saakka vain vainoajien puolella. Jos hän todellakin käytti Jeesuksesta nimitystä "Jumalan Poika", ilmeisesti tämä aiheutti juutalaisten suuttumisen. Ajatus siitä, että Jumalalla voisi olla lapsi, oli juutalaisten mielestä vastenmielinen, koska he uskoivat lujasti Jumalan Ykseyteen.

Paavali lähti sittemmin pois Damaskoksessa ja sen sijaan, että hän olisi hakeutunut Jeesuksen muiden seuraajien luokse, hän meni Arabian autiomaahan, jossa hän oleskeli piiloutuneena kolmen vuoden ajan. On todennäköistä, että hän nimenomaan siellä alkoi muotoilla omaa versiotaan Jeesuksen opetuksista.

Tähän liittyi juutalaisen Lain hylkääminen, mikä taas vuorostaan merkitsi sen tosiseikan kieltämistä, että koko elämänsä ajan Jeesus oli ollut uskontoaan harjoittava juutalainen ja pyrkinyt aina noudattamaan Mooseksen ennen häntä ilmoittamia opetuksia.

Tämän pitkän autiomaahan eristäytymisen jälkeen Paavali saapui sitten apostolien luokse Jerusalemiin. Paavalin yhtäkkinen saapuminen aiheutti enemmän epäluuloja kuin yllättymistä. Kertomukset hänen Jeesuksen seuraajien vainoamisestaan olivat mitä ilmeisimmin vielä tuoreena heidän muistissaan. Voiko leopardi vaihtaa nahkansa? Vaikutti siltä, että opetuslapsilla ei ollut yhtään hyvää syytä hyväksyä häntä heidän joukkoonsa. Hän ei ollut ainoastaan heidän entinen vainoajansa, vaan hän väitti nyt yhtäkkiä tietävänsä mitä Jeesus oli opettanut vaikka ei ollut koskaan edes nähnyt tätä ja viettänyt vain vähän aikaa niiden kanssa, jotka olivat Jeesusta seuranneet. Sen sijaan, että Paavali olisi yrittänyt ottaa oppia niiltä, jotka olivat olleet läheisessä yhteydessä Jeesukseen hänen ollessaan vielä maan päällä, halusi Paavali nyt opettaa heitä. Myöhemmin Paavali antoi perusteluja tälle lähestymistavalleen kirjeessään galatalaisille, jossa hän toteaa:

Teen teille selväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen, eikä kukaan ole sitä minulle opettanut, vaan sain sen, kun Jeesus Kristus ilmestyi minulle.

(Paavalin kirje galatalaisille I:11-12)

Paavali siis väitti, että Jeesus olisi ilmoittanut hänelle jotain sellaista, jota ei ollut ilmoitettu Jeesuksen lähimmille seuraajille Jeesuksen vielä ollessa maan päällä. Paavalille annetut opetukset, kuten hän itse väitti, eivät myöskään olleet yhtäpitäviä sen kanssa, mitä apostolit olivat kuulleet Jeesuksen huulilta. On ymmärrettävää, että he tämän vuoksi tunsivat epäluuloa Paavalin kääntymystä kohtaan, eivätkä pitäneet hänen "ilmestyksiään" luottamuksen arvoisina. Monet epäilivät myös ilmeisesti, että Paavali oli pelkkä vakooja, joka yritti vain esittää olevansa Jeesuksen seuraaja. Väittely siitä, tuliko Paavali hyväksyä joukkoon vai ei, oli näin ollen kiivas ja väittelyn tulos näytti olevan itsestään selvä. Barnabas, joka perimätiedon mukaan oli ollut Paavalin luokkatoveri Gamalielin opissa, puuttui kuitenkin asiaan ja puhui Paavalin puolesta. Huolimatta muiden yksimielisestä vastustuksesta, hänen onnistui kuitenkin saada Paavali hyväksytyksi Jeesuksen seuraajien joukossa. Tämä seikka osoitti myös selvästi Barnabaan suuren vaikutusvallan apostolien suhteen ja ilmentää myös hänen läheisiä välejään Jeesukseen hänen ollessaan vielä maan päällä. Paavalin täytyi myös ymmärtää, että hänet oli hyväksytty Barnabaan vaikutusvallan ja hyväntahtoisuuden ansiosta, eikä suinkaan omien ponnistelujensa tuloksena. Todennäköisesti hän oli myös hieman pettynyt asioiden saamaan käänteeseen. Tämä saattoi myös olla yksi niistä syistä, joiden takia hän pian tämän jälkeen palasi Tarsokseen, kotikaupunkiinsa. Paavalin kerrotaan myös lähteneen, koska hänen henkensä oli vaarassa.

Jeesuksen seuraajia vainottiin siis nyt sekä roomalaisten että juutalaisten taholta, ja tämä pakotti monet heistä hajaantumaan eri puolille maata. Osa apostoleista siirtyi Antiokiaan, jossa he toivoivat olevansa turvassa Paavalin ja hänen seuraajiensa tulevilta vainoilta. Seleucus Necatorin perustama Antiokia oli kasvanut kooltaan niin paljon, että se oli nyt Rooman keisarikunnan kolmanneksi suurin kaupunki Rooman ja Aleksandrian jälkeen. Se oli aikoinaan ollut Kreikan valtakunnan pääkaupunki ja kasvanut sittemmin suureksi kaupan keskukseksi. Varallisuuden karttuessa ihmiset siellä olivat omaksuneet ylellisen ja myös rappiollisen elämäntavan, jonka vuoksi kaupunki sai maineen rikkaiden ja joutilaiden asukkaiden tyyssijana. Tässä kaupungissa tämä ryysyihin pukeutunut muukalaisten pieni ryhmä alkoi viettää jumalaapelkäävää elämäänsä yksinkertaisesti ja hurskaasti. Ne, jotka olivat kyllästyneitä moraalittomaan elämäntyyliin, alkoivat kerääntyä heidän ympärilleen, mutta suurin osa heidän tapaamistaan ihmisistä kohteli heitä halveksivasti ja piti heitä naurettavina antaen heille lisänimen "kristityt". Joidenkin ihmisten mielestä tämä saattoi olla jopa kunnioittava nimitys, mutta suurimmalle osalle ihmisistä termi merkitsi vihaa ja herjausta. Tähän saakka Jeesuksen seuraajat oli nimittäin tunnettu nimellä Nasaretilaiset. Tämän sanan hepreankielinen kantasana tarkoittaa "pitäytyä" tai "vartioida". Adjektiivi siis ilmensi heidän tehtäväänsä Jeesuksen heille ilmoittaman johdatuksen vartijoina ja ylläpitäjinä. Libanius kertoo, että Antiokiassa asuvilla juutalaisilla oli tapana rukoilla kolme kertaa päivässä: "Langeta Jumalan kirous Nasaretilaisten ylle." Prophery, toinen historioitsija, joka oli aina vastustanut Nasaretilaisia, kuvaili heidän elämäntapaansa "raakalaismaiseksi, uudeksi ja omituiseksi uskonnoksi." Celsus mainitsee kuinka Jeromen mukaan kristittyjä kutsuttiin "kreikkalaisiksi huijareiksi ja pettureiksi", koska he käyttivät samoja kreikkalaisia viittoja, joita myös Kreikan temppelipapit käyttivät.

Huolimatta apostolien kohtaamasta vastustuksesta ihmiset olivat kuitenkin kiinnostuneita vieraista muukalaisista ja halusivat tutustua heihin, ja heidän lukumääränsä kasvoi. Rohkaistuneena heitä kohtaan osoitetusta mielenkiinnosta Antiokian opetuslapset lähettivät sanan Jerusalemiin pyytäen paikallisia apostoleja lähettämään miehen, joka voisi auttaa heitä levittämään Jeesuksen opetuksia ja totuutta heitä ympäröivien pakanoiden keskuuteen. Opetuslapset valitsivat Barnabaan sopivimmaksi henkilöksi tähän tehtävään, ja Barnabaasta tuli näin kristinuskon historian ensimmäinen lähetyssaarnaaja. Barnabas saapui Antiokiaan ja saavutti odottamatonta menestystä. Hänen ponnistelujensa ansiosta "Yhä enemmän oli niitä, jotka liittyivät Herran omien joukkoon," (Apostolien teot 11:24) sillä "hän oli hyvä mies täynnä Pyhää Henkeä ja uskoa." Vuoden kuluttua hän päätti, että aika oli tullut laajentaa toimintakenttää myös Antiokian ulkopuolelle. Hän oli varma, että Paavali olisi hyvä avustaja ja tämä mielessään hän lähti Tarsokseen ja toi Paavalin mukanaan.

Jälleen kerran Paavali joutui kuitenkin kasvokkain niiden ihmisten kanssa, jotka olivat kärsineet vainosta hänen käsissään ja jälleen kerran hän kohtasi vihamielisyyttä ja vastustusta. Jälleen kerran myös Barnabaan merkitystä ja häntä kohtaan tunnettua arvostusta tulee korostaa, sillä omalla tavallaan hän sai Paavalin hyväksytyksi yhteisöön. Barnabas kenties muisti entisen luokkatoverinsa parhaat puolet ja tunsi, että Paavalin innostus ja antaumus, jotka olivat tehneet hänestä niinkin innokkaan vainoojan, tuli kanavoida uudelleen ja hänestä tulisi todennäköisesti huomattava ja vertaansa vailla oleva Jeesuksen seuraaja.

Kaikki apostolit eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä hänen kanssaan, ja Pietari asettui avoimesti vastustamaan Paavalia. Paavalin aiemmat teot herättivät heissä vihamielisyyttä ja lisäksi kahdesta muusta seikasta ilmeni mielipide-eroavuuksia. He eivät kyenneet olemaan samaa mieltä siitä, kenelle Jeesuksen opetukset tuli osoittaa ja mitä tuli opettaa. Pietarin mielestä Jeesus oli tullut herättääkseen henkiin juutalaisille annetun johdatuksen ja sen vuoksi hänen opetuksiaan tuli opettaa vain juutalaisten keskuudessa. Paavalin mielestä taas totuutta tuli levittää kaikkien ihmisten, ei vain juutalaisten keskuuteen, ja lisäksi hän ilmoitti, että Jeesus oli antanut hänelle opastusta maan päältä lähtönsä jälkeen. Hänen mielestään opetuksia tuli lisäksi tarpeen mukaan muokata vastaamaan ajan ja paikan ilmiselviä vaatimuksia. Barnabas puolusti keskitietä näiden kahden eri näkemyksen välillä. Hänen mielestään tuli opettaa vain niitä asioita, joita Jeesus oli heille opettanut, mutta hänen mielestään Jeesuksen johdatus tuli saattaa niiden kaikkien keskuuteen, jotka voisivat siitä hyötyä ja jotka olivat vastaanottavaisia, olivatpa he sitten juutalaisia tai eivät. Sekä Barnabas että Pietari pitivät saamaansa johdatusta juutalaisuuden jatkona ja laajennuksena. He eivät pystyneet hyväksymään Paavalin opetuksia siinä suhteessa kuin se erosi siitä, mitä he itse olivat kuulleet Jeesukselta. He uskoivat, että Paavalin uusi oppi oli pääasiassa hänen omaa täysin henkilökohtaista keksintöään. Albert Schweitzer mainitsee kirjassaan Paul and His Interpreters (Paavali ja hänen tulkitsijansa s.198), että "Paavali ei koskaan vedonnut Herran sanoihin tai käskyihin."

Barnabas toivoi todennäköisesti kahden äärimielipiteen voivan pehmentyä ja lähestyä toisiaan, ja että erityisesti Paavali olisi voinut Jeesuksen seuraajien keskuudessa luopua omista ajatuksistaan sen tiedon edessä, jonka Jeesuksen seuraajat olivat saaneet ja jota edelleen voitiin pitää melko täydellisenä oppina ja ideana siitä, mitä Jeesus todella oli opettanut. On selvää, että Barnabaan tuki oli hyvin tärkeä Paavalille tässä vaiheessa, koska Barnabas piti hänen puoltaan ja suojeli häntä apostolien yksimieliseltä vastustukselta. Barnabaan ja Paavalin välisestä suhteesta kerrotaan Apostolien teoissa 13: 1-2:

"Antiokian seurakunnassa oli profeettoja ja opettajia: Barnabas ja Simeon, josta käytettiin nimeä Niger, kyreneläinen Lukios, Menachem, joka oli neljännesruhtinas Herodeksen kasvinkumppani, sekä Saul. Kerran, kun he olivat palvelemassa Herraa ja paastoamassa, Pyhä Henki sanoi: "Erottakaa Barnabas ja Saul minun työhöni, johon minä olen heidät kutsunut."

Seuraajien luettelossa Luukas mainitsee Barnabaan ensimmäiseksi ja Paavalin viimeiseksi. Koska heidät oli valittu työskentelemään yhdessä, he lähtivät matkaan Barnabaan sisarenpoika Johannes Markus seuranaan Kreikkaan levittääkseen Jeesuksen opetuksia. Marian ja Joosefin pojan Jaakobin annettiin toimia Jeesuksen seuraajien johtajana, kun taas Pietari pysytteli taka-alalla.

Apostolien teoissa kerrotaan, että vaikka näitä kahta lähetyssaarnaajaa kivitettiin joissain paikoissa, kaiken kaikkiaan matka oli onnistunut. Heidän maineensa Totuuden miehinä levisi kauas ja laajalle. Kun he saavuttivat Lykaonian ja paransivat ramman Lystrassa, huhuttiin että:

"... Jumalat ovat ihmishahmossa tulleet alas meidän luoksemme! He kutsuivat Barnabasta Zeukseksi, Paavalia taas Hermekseksi, koska hän oli heistä kahdesta se, joka puhui. Kaupungin ulkopuolella olevan Zeuksen temppelin pappi toi härkiä ja seppeleitä portille toimittaakseen uhrin yhdessä väkijoukon kanssa. Mutta kun apostolit, Barnabas ja Paavali kuulivat tästä, he repäisivät vaatteensa ja ryntäsivät väkijoukon keskelle huutaen: "Mitä te oikein teette? Ihmisiä me vain olemme, samanlaisia kuin te. Me julistamme teille hyvää sanomaa ja kehoitamme teitä luopumaan noista tyhjänpäiväisistä jumalista ja kääntymään elävän Jumalan puoleen, Hänen, joka on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on."

(Apostolien teot 14:11-15)

Sikäli kun tämä Kreikan asukkaiden reaktio kertoo tyypillisestä asennoitumisesta, toimii se hyvänä esimerkkinä niistä käytännön hankaluuksista, joita Barnabas ja Paavali matkallaan kohtasivat. Oikea juutalainen olisi välittömästi tunnistanut Jeesuksen opetukset vahvistuksena Mooseksen opetuksille. Mutta monille pakanoille kaiken tämän on täytynyt vaikuttaa uudelta ja oudolta ja ehkä myös hieman monimutkaiselta. Useimmat pakanoista uskoivat yhä moniin jumaliin, jotka uskoman mukaan elivät yhdessä ihmisten kanssa, olivat heidän ystäviään ja osallistuivat kaikkiin ihmiselämän osa-alueisiin. Tavallisten kreikkalaisten mielestä kaikki kuvaukset Jeesuksesta ovat varmasti vaikuttaneet ikään kuin heidän jumaliensa kuvaukselta ja todennäköisesti he olivat aivan valmiita hyväksymään Jeesuksen tässä mielessä. Aina löytyi tilaa yhdelle jumalalle. Jeesuksen todelliset opetukset kielsivät kuitenkin kaikki heidän omat jumalansa, koska niissä vahvistettiin Jumalainen Ykseys. Tätä eivät tietenkään monet epäjumalanpalvojista voineet hyväksyä suosiolla. Lisäksi Jeesuksen johdatukseen olennaisena osana kuuluva käytösnormisto olisi edellyttänyt välitöntä ja laajakantoista muutosta kaikkien niiden elämäntavassa, jotka päättivät seurata Jeesuksen opetuksia, ellei tämä henkilö ollut uskontoaan aktiivisesti harjoittava juutalainen, jota nämä pakanat tietenkään eivät olleet. Ne, jotka eivät olleet juutalaisia, eivät yleensä juuri lainkaan pitäneet juutalaisista, joita pidettiin rahanlainaajien kansakuntana. Toland kertoo kirjassaan The Nazarenes (Nasaretilaiset s.6):

... ei-juutalaisten joukossa juutalaisiin kohdistuva viha oli niin syvään juurtunutta, että mikä tahansa heidän havaitsemansa seikka, olipa se millään lailla järkevä tai oleellinen, oli ei-juutalaiselle käännynnäiselle riittävä syy uskon torjumiseksi.

Kelle tahansa muulle, joka ei olisi ollut niin hurskas ja järkkymätön kuin Barnabas, Jeesuksen elämäntavan vakiinnuttaminen Kreikkaan tekemättä minkäänlaisia kompromisseja, olisi ollut aivan liian työläs tehtävä. Paavalin mielestä, joka oli jo tuonut julki halukkuutensa muokata hänen tiedossaan olevia opetuksia, oli nyt mitä tärkeintä tehdä tarvittavia muutoksia, jotta Jeesuksen opetukset olisi voitu tehdä tavallista kansaa miellyttäviksi. Kreikka oli nyt osa Rooman keisarikuntaa. Roomalaisten jumalat olivat huomattavan samankaltaisia kreikkalaisten jumalien kanssa, ja niihin uskominen ilmensi vain samoja väärinkäsityksiä, joita uskominen kreikkalaisiin jumaliin oli tuonut mukanaan. Paavali oli aiemmin viettänyt jonkin aikaa Roomassa ja oli Rooman kansalainen. On mahdollista, että hänen omaan ajatteluunsa oli vaikuttanut myös hänen kosketuksensa roomalaisten elämänmuotoon. Hän oli erittäin tietoinen kreikkalais-roomalaisten uskontojen vahvasta otteesta tavalliseen kansaan Rooman keisarikunnan sisällä. On selvää, että hänen mielestään ei ollut mahdollista muuttaa heidän tapojaan ilman että jouduttaisiin myös itse muuttamaan asioita. Barnabas taas tiesi, kuten Matteuksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksesta (5:18), että hänen Luojansa ei toivonut Hänen lakiaan kumottavan tai siitä hävitettävän "yhtäkään kirjainta, tai pienintäkään piirtoa." Tämän vuoksi hän pitäytyi tiukasti siinä johdatuksessa, joka hänelle oli annettu.

Tässä kristinuskon leviämisen vaiheessa tärkein kiistelynaihe ei ollut suinkaan luonteeltaan metafyysinen. Älymystön esittämät hienovaraiset argumentit ja terävät erittelyt tulivat esille vasta kehityksen myöhemmässä vaiheessa. Ne teemat, joista Barnabas ja Paavali olivat eri mieltä, olivat ne, jotka vaikuttivat ihmisten jokapäiväiseen olemassaoloon ja elämänmuotoon. Paavali ei halunnut tehdä mitään jyrkkiä muutoksia kreikkalaisten tavoissa, joita he olivat mitä ilmeisimmin pitäneet itsestään selvinä ennen hänen ja Barnabaan saapumista Kreikkaan. Sen vuoksi hän toivoi voivansa jättää väliin Mooseksen antamat käskyt esim. siitä, mitä oli lainmukaista syödä ja miten eläin tuli uhrata. Hän toivoi myös voivansa luopua, sikäli kuin se oli tarkoituksenmukaista, Aabrahamin antamasta ympärileikkausta koskevasta käskystä. Näiden Jeesuksen opetusten kohtien toteuttamista ja juurruttamista koskevat käytännön hankaluudet kuitenkin enemmänkin korostivat kuin vähensivät Paavalin ja Barnabaan välisiä erimielisyyksiä.

Vielä tässä vaiheessa erimielisyyksiä ei tuotu korostetusti esille. Sekä Paavalilla että Barnabaalla oli tarpeeksi tekemistä Jeesuksen elämänmuodon vakiinnuttamisen kohtaamien käytännön haasteiden kanssa. Jumalaisen Ykseyden opettaminen oli luonnollisesti oleellinen osa, mutta jo alusta alkaen oli tärkeää saada hyväksyttyä käyttäytymismalli, jonka on täytynyt olla monessa mielessä täysin erilainen kuin mihin pakanat olivat tottuneet. Luonnollisesti nämä uudet tavat oli vain opittava ja saatava vähitellen sulautettua heidän jokapäiväisen elämänsä kuvioihin. Yksikään pakanayhteisö ei olisi voinut yhdessä yössä ottaa vastaan koko sitä toimintakenttää, joka liittyi Jeesuksen opetuksiin. Muistiinmerkintöjen perusteella Barnabas ja Paavali eivät koskaan viipyneet kovin pitkää aikaa yhdessä paikassa. He eivät olisi mitenkään pystyneet välittämään Jeesuksen kaikkia opetuksia kovin lyhyen ajanjakson aikana. Tämän vuoksi heidän täytyi ensin opettaa ne asiat, jotka vaikuttivat tärkeimmiltä tarkoituksenaan palata myöhemmin ja kertoa kansalle sitten lisää opettamistaan asioista. Kun Barnabas halusi välittää Jeesuksen kaikki opetukset, Paavali oli valmistautunut myös jättämään kokonaan väliin monia näkökohtia, koska hänen uuden oppinsa mukaan nämä kohdat eivät enää olleet tarpeellisia. Palatessaan sittemmin Jerusalemiin he puolustivat kumpikin omaa toimintasuunnitelmaansa erilaisilla argumenteilla. Huolimatta heidän yhdessä suorittamistaan ihmeteoista, he olivat yhä edelleen pohjimmiltaan eri mieltä asioista ja lopulta seurauksena oli teiden eroaminen.

Kerrotaan, että Paavali ja Barnabas riitaantuivat toistensa kanssa, koska Paavali kieltäytyi ottamasta Johannes Markusta mukaan tuleville matkoille, kun taas Barnabaan mielestä Johannes Markuksen tuli ehdottomasti jatkaa heidän mukanaan. Apostolien teoissa kerrotaan (15:39), että "tästä sukeutui niin kiivas riita, että kumpikin lähti omille teilleen. Barnabas otti Markuksen mukaansa ja purjehti Kyprokseen", joka oli Barnabaan syntymäpaikka. Se tosiseikka, että Johannes Markus seurasi Barnabasta, osoittaa selvästi, että hänen uskonsa oli sama kuin hänen setänsä. Tämä oli myös todennäköisesti yksi niistä syistä, joiden vuoksi Paavali ei ollut halukas jatkamaan hänen seurassaan. Barnabaasta ei tämän jälkeen löydy juuri mitään mainintoja Raamatusta.

On kuitenkin mielenkiintoista panna merkille, kuten Apostolien teoissa mainitaan, että Pyhä Henki oli valinnut Barnabaan, mutta Paavali torjui hänet. Paavalista ehkä tuntui, ettei hän enää tarvinnut Barnabasta. Hänen kristittynä olonsa alkuaikoina kukaan ei olisi luottanut häneen kuultuaan ettei hän ollut viettänyt aikaa Jeesuksen seurassa. Nyt kun hän oli saavuttanut vakiintuneen aseman yhteisössä, tilanne ei enää ollut tällainen. Hänen maineensa oli jo niin vahva, että hän uskoi voivansa mennä ulos saarnaamaan omaa oppiaan ilman että hänen tarvitsisi pelätä tulevansa torjutuksi. Hän ei myöskään halunnut Barnabaan hillitsevän olemuksen kontrolloivan häntä aina kun hän poikkesi Jeesuksen alkuperäisistä opetuksista. Sitäpaitsi Paavali oli Rooman kansalainen: hän siis mitä luultavammin osasi myös Rooman kieltä. Todennäköisesti hän puhui myös kreikkaa, joka oli hänen synnyinseutunsa virallinen kieli. Myöhemmin Kreikan kristittyjen yhteisöille kirjoittamansa kirjeet hän mitä ilmeisimmin kirjoitti näiden äidinkielellä. Tämä tarkoitti myös sitä, että hän saattoi matkustaa Kreikassa ja todennäköisesti myös Italiassa ilman minkäänlaisia kielellisiä ongelmia. Barnabas taas ei puhunut kumpaakaan näistä kielistä. Johannes Markus, joka puhui kreikkaa, oli ollut mukana ensimmäisellä lähetysmatkalla Kreikkaan ja toiminut hänen tulkkinaan. Jos Barnabaan olisi täytynyt lähteä sinne yksin, hän ei olisi kyennyt tekemään itseään ymmärretyksi. Tämän vuoksi Paavalin kieltäytyminen matkustamisesta Johannes Markuksen kanssa oli mahdollisesti myös kiertotie, jolla hän varmisti sen, että Barnabas kieltäytyisi matkustamasta hänen kanssaan. McGiffert on kommentoinut heidän välirikkoaan kirjassaan History of Christianity in the Apostolic Age (Kristinuskon historia apostolien aikana):

Se, että Barnabas ... joka oli saanut Jerusalemista oikeuden työskennellä harhaoppisten parissa — olisi vetäytynyt ja lähtenyt omille teilleen, on hyvin omituista. Barnabas ei kannattanut täysin Paavalin oppia mm. kristittyjen täydellisestä vapaudesta lakien suhteen.. Apostolien tekojen kirjoittaja väittää Paavalin ja Barnabaan eron syynä olleen Markusta koskevan erimielisyyden, mutta todellinen syy varmaankin piili jossain syvemmällä ... Barnabas oli sitäpaitsi se mies, joka oli aina seisonut lähimpänä Paavalia ja oli läheisimmässä yhteydessä häneen tämän kristityn uran varhaisimpien vuosien aikana. Barnabas oli myös ollut Jerusalemin kirkon jäsen sen alkuajoista lähtien. Hänen ystävyytensä merkitsi Paavalille paljon ja epäilemättä myötävaikutti myös melkoisesti hänen kristittyjen keskuudessa voittamaansa vaikutusvaltaan ja luottamukseen. Barnabas tuki Paavalia hänen uransa alkuvaiheista lähtien, kun muisto hänen kristittyjä kohtaan harjoittamastaan vainosta oli vielä hyvin kirkon muistissa.

Muutos Barnabaan asenteissa Paavalia kohtaan oli mitä ilmeisimmin seurausta hänen kokemuksistaan Paavalin kanssa matkustamisesta. Kaikki toiveet siitä, että Paavali olisi muuttanut mielipiteitään ja että hänestä olisi tullut Jeesuksen todellinen seuraaja, tuntuivat valuvan tyhjiin sen perusteella mitä tapahtui ensimmäisen lähetysmatkan aikana. Mahdollista on myös, että Barnabas ymmärsi, kuinka turhaa oli yrittää levittää harhaoppisten joukkoon johdatusta, joka oli alun perin tarkoitettu vain juutalaisille ja tajutessaan tehtävänsä mielettömyyden, hän olisi luopunut siitä. Ennen tehtävään ryhtymistään hänestä oli tuntunut, että Jeesuksen sanoman levittäminen harhaoppisten joukkoon oli ollut täysin toteuttamiskelpoinen ajatus. Lisäksi hänen Antiokiassa saamansa kokemukset olivat olleet paljon menestyksekkäämpiä, koska siellä harhaoppiset olivat tulleet Jeesuksen seuraajien luokse ja pyytäneet tulla hyväksytyiksi kristittyinä. Sen sijaan, kun hän ja Paavali olivat menneet Kreikkaan, he olivat joutuneet pyytämään harhaoppisia kääntymään kristityiksi.

Siitä, mitä Barnabaalle tapahtui hänen palattuaan Kyprokselle, ei ole mitään muistiinmerkintöjä, mutta tiedetään, että hän, kuten monet muut, jotka kannattivat uuden profeetan opetuksia, myös kuoli marttyyrinä. Huolimatta siitä, että Barnabas on jätetty pois monilta Raamatun sivuilta, on kuitenkin ilmeistä, että hänellä on ollut tärkeä osa kristinuskon historiassa, eikä häntä sen vuoksi saa unohtaa. Hän oli valmis puolustamaan ja opettamaan avoimesti Jeesukselta oppimiaan asioita kirkon varhaisina aikoina, samaan aikaan kun jopa ne, jotka olivat olleet Jeesuksen lähimpiä seuraajia, pelkäsivät tunnustaa olleensa tekemisissä hänen kanssaan. Sekä Barnabaan ystävät että vihamiehet ovat joutuneet tunnustamaan hänen lojaalisuutensa Jeesusta kohtaan. Jeesus myös nautti viimeisen pääsiäisateriansa juuri hänen sisarensa talossa, ja sama paikka oli myös mitä ilmeisimmin Jeesuksen seuraajien tapaamispaikka Jeesuksen poismenon jälkeen. Barnabaan vaikutusvalta apostoleihin ja muihin Jeesuksen seuraajiin nähden on osoitettu myös Raamatussa itsessään. Häntä kutsuttiin profeetaksi, opettajaksi, ja Paavalille kiistatta lojaali Luukas kutsui häntä myös apostoliksi. Ennen kaikkea hänet muistetaan miehenä, joka ei suostunut muuttamaan tai tekemään kompromisseja Jeesuksen opetusten suhteen.

Barnabaan lähdettyä Kyprokselle Paavali jatkoi siitä, mistä oli aloittanut. Hän oli tähän mennessä ollut niin monien varhaiskristittyjen seurassa, että hänet hyväksyttiin yhdeksi heistä, mutta hän oli yhä edelleen tietoinen asemansa epävakaudesta. Häntä saatettiin nyt kutsua Jeesuksen apostoliksi. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että hän ei ollut koskaan elämänsä aikana tavannut Jeesusta. Vaikka hän väitti saaneensa yhteyden Jeesukseen saamansa ilmestyksen kautta, hän yhä edelleen tarvitsi jonkun Jeesuksen kanssa eläneen henkilön seurakseen matkoilleen harhaoppisten pariin. Silminnäkijän seura antaisi hänelle tarvittavaa tukea ja antaisi hänen argumenteilleen lisäpontta. Tämän vuoksi hän taivutteli Pietarin seuraamaan itseään.

Saattaa tuntua yllättävältä, että nämä kaksi henkilöä, jotka olivat vastustaneet toinen toistaan niinkin kiivaasti menneisyydessä, nyt aloittaisivat työskentelemisen yhdessä. Tilanne oli kuitenkin muuttunut. Yhä useammat hyväksyivät nyt Paavalin kristittyjen joukkoon, eikä häntä enää pidetty mahdollisena vakoojana tai vainoajana. Kreikkalainen filosofi ja kristittyjen terävä arvostelija Celsus on todennut, että näiden kahden välisen erimielisyyden perimmäisenä syynä Antiokiassa oli ollut Paavalin tuntema kateus Pietarin suosiota kohtaan. Mitä ilmeisimmin Paavalin kateus oli nyt laantunut, samalla kun hänen oma maineensa oli kasvanut erityisesti harhaoppisten keskuudessa. Kristittyjen vainoaminen oli todennäköisesti myös osasyy heidän alkavalle yhteistyölleen. Roomalaisten ja heitä kannattavien juutalaisten harjoittama vaino oli nimittäin tähän aikaan melko ankaraa. Pietari oli tuonut julki heikkoutensa silloin, kun hän painostuksen alaisena tai välittömän hengenvaaran uhatessa oli kieltänyt olleensa Jeesuksen seuraaja tämän oletetun oikeudenkäynnin ja ristiinnaulitsemisen yhteydessä. Nyt hän oli kuitenkin selvästikin suostuvainen kannattamaan Paavalin lähestymistapaa Jeesuksen sanomaan, koska muutosten toteuttaminen siellä täällä merkitsisi myös vainoamisen vähenemistä.

Tilanne oli siis näinä varhaisina aikoina sellainen, että joidenkin mielestä olisi ollut tarkoituksenmukaista muuttaa ja mukailla Jeesuksen sanomaa, ei ainoastaan siten, että ei-juutalaiset olisivat hyväksyneet sen vaan myös siten, että opit eivät loukkaisi tai näkyvästi uhkaisi niitä, joilla oli käskyvalta maassa. Tämä hallitsijoiden politiikkaa totteleva toimintalinja, riippumatta siitä olivatko lait yhtäpitäviä Maailmankaikkeuden Luojan lakien kanssa, käy ilmi mm. Pietarin ensimmäisestä kirjeestä 2:13-18:

Taipukaa Herran vuoksi kaiken maallisen järjestyksen alaisuuteen: Keisarin, koska hän on kaikkien yläpuolella, ja yhtä lailla käskynhaltijoiden, koska keisari on valtuuttanut heidät rankaisemaan pahantekijöitä ja palkitsemaan niitä, jotka tekevät hyvää. Jumalan tahto näet on, että te hyvää tekemällä panette sulun ymmärtämättömien ihmisten typerille puheille. Ja niin tehkää vapaiden tavoin -älkää niin kuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niin kuin Jumalan orjat. Osoittakaa kaikille arvonantoa, rakastakaa uskonveljiä, pelätkää Jumalaa, kunnioittakaa keisaria. Palvelijat, kunnioittakaa isäntiänne ja olkaa heille kuuliaisia, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan myös epäoikeudenmukaisillekin.

Paavali matkusti länteen Pietarin kanssa. Ilman Barnabaan rehellisyyttä ja hillitsevää vaikutusta hän kohtasi todennäköisesti vain vähän vastustusta levittäessään uusia oppejaan ja sovitti sen mukaan menettelytapansa. Kirjeessään roomalaisille 15:20-21, hän sanoo:

... Olen pitänyt kunnia-asianani olla julistamatta evankeliumia niillä seuduilla, joilla Kristuksen nimi jo tunnetaan, jotta en rakentaisi toisen laskemalle perustukselle. Toimin niinkuin on kirjoitettu: "Ne, joille ei ole kerrottu hänestä, tulevat näkemään, ne jotka eivät ole kuulleet, tulevat ymmärtämään."

Jos Paavali olisi levittänyt Jeesuksen alkuperäisiä opetuksia, "toisen laskema perustus" olisi ollut sama kuin hänen. He olisivat molemmat olleet mukana rakentamassa samaa rakennusta. Ihmiset, jotka tulivat kuuntelemaan kerrottavan Jeesuksesta tai pikemminkin Kristuksesta ensimmäistä kertaa Paavalin huulilta, eivät kyenneet vertailemaan hänen kertomuksiaan apostolien kertomuksiin, jotka yhä edelleen pitäytyivät Jeesuksen opetuksiin. Paavalin versio oli ainoa, joka heille kerrottiin.

Eräs Appolokseksi kutsuttu oppinut juutalainen Aleksandriasta auttoi Paavalia paljon tämän levittäessä sanomaansa. Appolos koki suurta menestystä levittäessään Paavalin ajatuksia kansan keskuuteen. Sanottiin, että Paavali kylvi ja Appolos kasteli. Lopulta edes Appoloskaan ei aina voinut hyväksyä kaikkia Paavalin keksintöjä, ja Barnabaan tavoin heillekin tuli välirikko.

Paavali poikkesi yhä kauemmas Jeesuksen alkuperäisistä opetuksista ja painotti yhä enemmän Kristuksen hahmoa, joka hänen mukaansa oli ilmestynyt hänelle näyssä. Häntä syytettiin siitä, että hän muutti liikaa Jeesuksen antamaa johdatusta, mutta hänen puolustuksenaan oli, että hänen saarnojensa alkulähde oli hänen suoraan Kristukselta saamissaan ilmestyksissä. Tämä antoi Paavalille jumalallista auktoriteettia. Tämän "auktoriteetin" turvin hän väitti, että evankeliumin siunaus ei ollut tarkoitettu vain juutalaisille vaan kaikille uskovaisille. Lisäksi hän vakuutti, että Mooseksen lakien vaatimukset eivät olleet ainoastaan tarpeettomia, vaan itse asiassa aivan päinvastaisia sille, mitä hänelle oli Jumalalta suoraan ilmoitettu. Oikeastaan nämä lait olivat hänen mukaansa kirous. Tällä Paavali ei ainoastaan herättänyt Jeesuksen seuraajien vihan vaan myös juutalaisten vihan, koska hän oli kieltänyt molemmat heidän profeettansa. Oli siis selvää, miksi Paavali ennen kaikkea levitti opetuksiaan niiden ihmisten joukossa, jotka vihasivat juutalaisia, eivätkä olleet kuulleet totuutta Jeesuksesta. Paavali antoi oikeutuksen uusille opeilleen käyttämällä seuraavaa vertausta:

Veljet, tehän tunnette Lain ja tiedätte, että Laki hallitsee ihmistä niin kauan kuin hän elää. Laki sitoo naimisissa olevan naisen mieheensä niin kauan kuin tämä on elossa. Mutta jos mies kuolee, nainen vapautuu siitä laista, joka sitoo hänet mieheen. Jos hän miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle, hän on avionrikkoja. Mutta miehensä kuoltua hän on vapaa lain määräyksistä eikä tee aviorikosta, jos menee naimisiin toisen miehen kanssa. Samoin on teidän laitanne, veljeni. Kristuksen kuolemassa te hänen ruumiinsa jäseninä olette kuolleet vapaiksi laista ja kuulutte nyt toiselle, hänelle, joka on herätetty kuolleista. Näin me kannamme hedelmää Jumalalle.

(Paavalin kirje roomalaisille 7:1-4)

Tämä analogia tuo selvästi esille sen, että Paavali erotti Jeesuksen ja "Kristuksen" toisistaan. Hänen ajattelunsa mukaan se laki, joka oli sitonut Jeesusta ja hänen seuraajiaan ei enää ollut tarpeellinen, koska Jeesus oli kuollut. Nyt he eivät enää olleet "naimisissa" Jeesuksen kanssa, vaan Kristuksen kanssa, joka oli tuonut uudet lait. Sen vuoksi oli tärkeää seurata Kristusta, eikä enää Jeesusta. Näin ollen ne, jotka olivat pitäytyneet Jeesuksen opetuksiin, olivat eksyneet tieltä. Tätä ajattelumallia käyttäen hän kiteytti pelastusta ja sovitusta koskevan oppinsa, teorian, jollaista Jeesus ei todellakaan ollut koskaan opettanut. Oppi saavutti suurta menestystä, koska siinä saarnattiin monisanaisesti, että ihminen voisi tehdä mitä halusi ja välttyä tekojensa väistämättömiltä seurauksilta edellyttäen, että hän päivän päätyttyä sanoi "Uskon Kristukseen." Lisäksi se perusta, jolle Paavali sijoitti opetuksensa, oli väärä, koska Jeesusta ei ristiinnaulittu eikä hän noussut kuolleista. Hänen oppinsa pelastuksesta ja sovituksesta olivat näin ollen virheellisiä.

Paavalin ajatuksilla oli kaksi tärkeää johtopäätöstä. Tuloksena ei ollut ainoastaan muutokset Jeesuksen opetuksiin vaan samalla avattiin tie täydellisille muutoksille ihmisten käsityksiin Jeesuksesta. Ihmisten mielissä Jeesus muuttui ihmisestä myyttiseksi käsitteeksi. Jo silloin kun Jeesus oli ollut maan päällä, eräät hänen sanojaan ja ihmetekojaan ihailleet ihmiset olivat korottaneet hänet jumalaiseen asemaan ja virheellisesti pitivät häntä profeettaa suurempana. Jotkut hänen vihollisistaan olivat myös levittäneet huhua, jonka mukaan hän olisi ollut "Jumalan poika" toivoen samalla herättävänsä puhdasoppisten juutalaisten vihan häntä kohtaan yhdistämällä hänet Jumalan kanssa. Näin ollen jopa ennen Jeesuksen lähtöä maan päältä, oli ilmennyt pyrkimyksiä hänen todellisen olemuksensa muuntamiseksi ja hänen jumalallisuuteen korottamiseksi. Tämä kuvitteellinen Kristus-hahmo oli mitä ilmeisimmin tarpeeksi vahva häivyttämään Jeesuksen aiemmat opetukset. Jeesus ei selvästikään vastannut kuvaa tavallisesta kuolevaisesta ja sen vuoksi monet väistämättä sekoittivat hänet Jumalaan. Tästä kuvitteellisesta henkilöstä tuli myös palvonnan kohde ja hänet yhdistettiin Jumalaan.

Opin painotuksen muutos inhimillisestä Jeesuksesta uudeksi, jumalallisilla ominaisuuksilla ladattuun Kristus-hahmoon, mahdollisti sen, että Kreikan ja Rooman älymystö pystyi yhdistämään Paavalin ja hänen seuraajiensa saarnaamat opit omaan filosofiaansa. Heidän näkökulmansa oli kolmijakoinen ja Paavalin kirkon puheiden lisäksi "Isä Jumalasta" ja "Jumalan pojasta" tarvittiin enää "Pyhän Hengen" mukaanottaminen, jotta saatiin heidän oppejaan vastaava kolminaisuusoppi. Ajan kuluessa nämä kaksi kuvaa sulautuivat yhdeksi ja kolminaisuusoppi oli syntynyt. Tuohon aikaan Kreikassa vallitsevien filosofisten käsitysten lisäksi, jotka värittivät heidän opetuksiaan, myös kreikan kieli itsessään vaikutti opetusten ilmiasuun värittäen ja rajoittaen sen merkityksiä. Kreikan kielellä pystyttiin hyvin ilmaisemaan kreikkalaisten filosofiaa, mutta se ei ollut riittävän laaja tai taipuisa tuomaan julki Jeesuksen sanomaa. Näin ollen edes Jeesuksen todellinenkaan seuraaja, joka puhui sujuvaa kreikkaa, ei olisi pystynyt ilmaisemaan Jeesuksen kaikkia opetuksia tällä kielellä. Sanamuoto tuli siis uusia. Kun tuli ajankohtaiseksi kääntää heprealaiset evankeliumit kreikan kielelle, nämä rajoitteet tulivat pysyviksi ja lopulta ne sinetöityivät, kun lähes kaikki hepreankieliset evankeliumit tuhottiin.

Vaikka Paavali ei varsinaisesti koskaan saarnannut Jeesuksen jumalallisuuden puolesta, eikä myöskään kolminaisuusopin puolesta, hänen ilmaisutapansa sekä hänen tekemänsä muutokset avasivat portin näille molemmille harhaopeille ja mahdollistivat oppien vakiintumisen Euroopassa. Juuri näiden oppien vuoksi Marialle annettiin mahdottomalta tuntuva asema "Jumalan äitinä".

On ilmeistä, että Paavali järkiperäisti tekojaan ajattelemalla, että Jeesuksen elämän ja hänen oman elämänsä ajanjakson välillä ei ollut minkäänlaista yhteyttä. Ajat olivat muuttuneet ja nyt vallitsevat olosuhteet olivat sellaiset, että Jeesuksen opetukset olivat vanhentuneita, eikä niitä enää voinut soveltaa. Sen vuoksi oli osoittautunut tarpeelliseksi löytää uusi perusta etiikalle. Paavali teki tilannekatsauksen silloisista olosuhteista ja opetti sen, mikä hänestä näytti uskon arvoiselta:

"Kaikki on minulle luvallista - mutta en saa antaa minkään hallita itseäni."

(I korinttolaiskirje 6:12)

Paavali ei ainoastaan torjunut Moosesta ja Jeesusta, vaan vieläpä väitti olevansa itse oma lakinsa. Tietenkään kovin monet ihmiset eivät voineet hyväksyä tätä. Paavali vastasi sanoen:

"Mutta jos minun valheellisuuteni vain lisää Jumalan kirkkautta, kun sen ansiosta hänen totuutensa yhä korostuu, miksi minut sitten tuomitaan syntisenä?"

(Paavalin kirje roomalaisille 3:7)

Tästä väitteestä käy ilmi, että vaikka Paavali tiesi valehtelevansa, hänen mielestään tarkoitus pyhittää keinot. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miten totuus tulisi selvemmin julki valheen kautta. Tämän ajatteluketjun mukaan, jos ihminen Jeesus voitiin samaistaa Jumalaan, mitä vastaväitteitä voisi Jeesuksen seuraaja esittää?

Paavali kehitti uskonnon, joka piti sisällään monia eri ristiriitaisia elementtejä. Juutalaisilta hän omaksui unitarismin ja sulautti sen pakanoiden filosofiaan. Tämä sekoitus yhdistettiin osittain Jeesuksen opetuksiin ja osittain siihen, mitä Paavali väitti Kristuksen hänelle ilmoittaneen. Paavalin teologia perustui hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa, jotka oli tulkittu sen ajan kreikkalaisten filosofien ajatusten valossa. Jeesuksesta tehtiin Jumalan kaltainen ja Platonin sanat laitettiin hänen pyhitettyyn suuhunsa. Pelastuksen teoria oli vielä lapsenkengissä Paavalin ajatuksissa ja tämä edusti uskoa, joka oli täysin tuntematon Jeesukselle ja hänen opetuslapsilleen. Se perustui uskoon "perisynnistä", "ristiinnaulitsemisesta" ja "ylösnousemuksesta" - yhdelläkään näistä ei ollut mitään perusteita. Tällä tavoin kehitettiin synteettinen uskonto: kristinusko - matemaattisesti absurdi, historiallisesti virheellinen, mutta kuitenkin psykologisesti vaikuttava. Uuden uskonnon upeaan temppeliin, jota Paavali oli innolla mukana pystyttämässä, rakennettiin ovia joka puolelle. Tuloksena oli se, että ihmiset, jotka ensi kertaa kohtasivat hänen kristinuskonsa symbolin kokivat astuessaan temppeliin sen vaikutelman, että he palvoivat samaa jumaluutta, jota he olivat aina palvoneet, olivatpa he sitten juutalaisia tai harhaoppisia. Kun Paavalin kehittämä perustavaa laatua oleva väärinkäsitys vakiintui, monet ihmiset, jotka luulivat seuraavansa Jeesusta, seurasivatkin tietämättään Paavalia.

Näin ollen Heinz Zahrntin sanoille hänen kutsuessaan Paavalia "Jeesuksen evankeliumin turmelijaksi" löytyy katetta, samoin kuin Werden sanoille hänen kutsuessaan Paavalia "kristinuskon toiseksi perustajaksi." Werde toteaa, että Paavalin vuoksi:

... kuilu historiallisen Jeesuksen ja kirkon Kristuksen välillä kasvoi niin suureksi, että mitä tahansa yhteyttä niiden välillä on hyvin vaikea tunnistaa.

Schonfield kirjoittaa:

Paavalin harhaopista tuli kristityn puhdasoppisuuden perusta ja laillinen kirkko taas kiellettiin vääräoppisena.

Edelliset lainaukset ovat Johannes Lehmanin kirjasta "Quoted in the Jesus Report s.126-128."

Barnabaasta tuli näin ollen kaikista harhaoppisin.

Jeesuksen seuraajien näkökulmasta totuuden tie oli, samoin kuin geometrinen suora viiva, pitkä mutta kapea. He eivät suostuneet muuttamaan Jeesuksen opetuksia vain koska se olisi ollut tarkoituksenmukaista. Heille Jeesuksen opetukset merkitsivät totuutta ja vain totuutta. Barnabas ja hänen seuraajansa jatkoivat Jeesukselta itseltään opitun kristinuskon saarnaamista ja harjoittamista. Heille oli aina ollut ja yhä edelleenkin oli tunnusomaista suuri vahvuus. Heidän joukostaan myös nousi kristinuskon kaikkien lahkojen kunnioittamat pyhimykset ja tiedemiehet.

Kuitenkaan Jeesuksen ja Barnabaan seuraajat eivät koskaan perustaneet omaa keskusjärjestöään, mutta johtajien totuudelle antautumisen johdosta heidän lukumääränsä kasvoi nopeasti. Nämä johtajat olivat viisaita ja oppineita miehiä, jotka rakastivat ja pelkäsivät Jumalaa. He lähtivät autiomaihin ja vuorille. Kunkin pyhimyksen ympärille muodostui pieniä yhteisöjä. He olivat myös riippumattomia toinen toisistaan paljolti johtuen heitä ympäröivästä karusta maastosta. Järjestyneen organisaation puuttuminen oli heille voiman lähde, koska vainoajien ei tämän vuoksi ollut helppoa löytää heitä. Paavalin versio kristinuskosta levisi Kreikkaan ja sieltä Eurooppaan, kun taas nämä Jumalan miehet levittivät tietämystään etelään ja lopulta myös suoraan Pohjois-Afrikkaan. Heidän perustamissaan yhteisöissä pidättäydyttiin Jeesuksen elämänmuodossa. Ne, jotka yhä noudattivat Jeesuksen opetuksia, välittivät todennäköisesti tietoaan eteenpäin henkilöltä toiselle. Heidän käyttäytymistään jäljiteltiin ja oppi siirtyi eteenpäin suullisessa muodossa. He vannoivat yhä Jumalaisen Ykseyden nimiin. Jeesuksen poismenon jälkeisten ensimmäisten vuosisatojen aikana eläneistä eri lahkoista on jäänyt merkintöjä, näitä olivat mm. ebioniitit, kerintit, basilidialaiset, karpokraatit ja hypisistarialaiset, jotka kieltäytyivät palvomasta Jumalaa isänä. He kunnioittivat Jumalaa Maailmankaikkeuden Kaikkivaltiaana hallitsijana, sekä Kaikkein Korkeimpana, jonka kaltaista toista ei ollut.

Tähän mennessä Jeesuksen elämää koskevia erilaisia kirjallisia selontekoja oli jo monia käytössä. Jeesus oli käyttänyt puhuessaan arabian kielen murretta arameaa, joka oli harvinainen kirjakielenä. Ensimmäiset evankeliumit oli tämän vuoksi kirjoitettu hepreaksi. Näinä varhaisina aikoina yhtäkään niistä ei ollut vielä virallisesti hyväksytty tai hylätty. Kunkin varhaisen kristittyjen yhteisön oma tehtävä oli päättää, mitä kirjoja käytettäisiin. Opettajansa mukaan kukin lahko valitsi aina eri lähteen. Ne, jotka olivat seuranneet Barnabaan esimerkkiä, valitsivat yhden lähteen, ne jotka olivat seuranneet Paavalia, valitsivat taas toisen.

Melko pian Jeesuksen maan päältä lähdön jälkeen ilmeni siis selvä ja yhä laajeneva hajaantuminen Jeesuksen seuraajien ja Paavalin kirkon välillä. Jälkimmäistä alettiin sittemmin kutsua nimellä roomalaiskatolinen kirkko. Näiden kahden väliset erot eivät ilmenneet ainoastaan niiden elämänmuodossa ja uskossa vaan ne erosivat toisistaan myös maantieteellisesti. Samalla kun Paavalin kirkko vakiinnutti edelleen asemaansa, sen asenne Jeesuksen seuraajia kohtaan muuttui yhä vihamielisemmäksi. Se asettui yhä selvemmin puoltamaan Rooman keisarikunnan hallitsijoita ja vainoaminen, joka aluksi oli kohdistunut kaikkiin itseään kristityiksi kutsuneisiin, alkoi nyt kohdistua pääasiassa niihin, jotka uskoivat Jumalaiseen Ykseyteen. Heidät yritettiin myös saada muuttamaan uskoaan ja ne, jotka kieltäytyivät näin tekemästä raivattiin väkipakolla tieltä samoin kuin heidän käyttämänsä kirjat. Suurin osa varhaisista marttyyreista oli yksijumalaisuuden kannattajia. Mitä laajemmin kolminaisuusoppi alettiin hyväksyä, sitä selvemmin sen kannattajat vastustivat niitä, jotka uskoivat Jumalaiseen Ykseyteen. Kun keisari Julius tuli valtaan, tämä kamppailu oli saavuttanut jo sen vaiheen, että hän joutui toteamaan: "Mitkään villipedot eivät ole niin vihamielisiä toiselle ihmiselle kuin kristittyjen lahkot ovat toinen toisilleen."

Luonnollisesti ne, jotka poikkesivat Jeesuksen opetuksista, olivat valmiita muuttamaan myös Pyhiä Kirjoituksia ja esittivät jopa väärennettyjä kirjoituksia mielipiteittensä tueksi. Toland toistaa kirjassaan The Nazarenes (Nasaretilaiset) Iraniuksen sanat. Iranius oli yksi varhaisimmista yksijumalaisuutta kannattavista marttyyreista:

Hämmästyttääkseen yksinkertaisia ja Totuuden kirjoituksista tietämättömiä ihmisiä, he tyrkyttävät heille sanoinkuvaamattoman suuria määriä epäilyttäviä, väärennettyjä, itse keksimiään kirjoituksia.

Toland jatkaa:

Tiedämme jo tässä vaiheessa, kuinka usein huijaus ja herkkäuskoisuus kulki käsi kädessä kristityn kirkon alkuaikoina, jälkimmäiset olivat yhtä valmiita ottamaan vastaan kirjoja kuin ensimmäiset olivat valmiita niitä väärentämään... Tämä epäkohta kasvoi sittemmin vielä suuremmaksi, kun munkit saivat tehtäväkseen toimia ainoina puhtaaksikirjoittajina ja ainoina sekä hyvien että huonojen kirjojen säilyttäjänä, jolloin ajan myötä kävi lähes yhtä mahdottomaksi erottaa toisistaan niin historiankirjoitusta sadusta kuin kristinuskon alkuperään ja sen merkkipaaluihin liittyviä totuuksia valheista...

Kuinka apostolien välittömät seuraajat saattoivatkin niin törkeästi sekoittaa oppi-isiensä alkuperäiset opetukset sellaiseen, jota valheellisesti esitettiin heidän kirjoittamakseen? Tai jos he jo varhaisessa vaiheessa tiesivät niin vähän näistä asioista, miten heidän jälkeensä tulleet ovat voineet tietää niistä edeltäjiään enemmän? Kysymys herääkin miksi kirkkoisät asettivat apokryfiset kirjat usein samalle jalustalle kuin kanoniset kirjat ja näitä edellisiä kutsuttiin Pyhiksi kirjoituksiksi samalla tavoin kuin jälkimmäisiäkin. Miksi he joskus jopa hylkäsivät sellaisia kirjoituksia, joita me pidämme nyt pyhinä? Esitän vielä kaksi lisäkysymystä: Miksi Aleksandrian Klemensin, Origenin, Tertullianuksen ja muiden vastaavien kirjoittajien aidoiksi mainitsemia kirjoja ei voitu pitää yhtä lailla autenttisina? Kuinka paljon painoa sitten tuli antaa niiden kirkkoisien kirjoituksille, jotka eivät ainoastaan puhuneet ristiin toistensa kanssa vaan olivat lisäksi epäjohdonmukaisia kirjoittaessaan eri yhteyksissä täysin samoista asioista?

Toland jatkaa todeten, että kun näitä kysymyksiä esitetään "puisille papeille ja jumaluusoppineille" he sen sijaan, että ryhtyisivät esittämään argumentteja, alkavat herjata kysymyksiä esittäneitä "kerettiläisiksi tai piiloateisteiksi."

Hän jatkaa:

Tämä käytöstapa saa heidät epäilemään kaiken olevan huijausta ja väärennöstä, koska ihminen luonnostaan kiljaisee, jos häntä kosketaan arkaan paikkaan ... Yksikään ihminen ei suutu sellaisesta kysymyksestä, johon hän pystyy vastaamaan ...

Lopuksi Toland kysyy:

Kaikki kirkon historioitsijat tunnustavat yksimielisesti nasaretilaisten ja ebioniittien olleen ensimmäisiä kristittyjä samoin kuin niiden, jotka juutalaisten piirissä uskoivat Kristukseen. Heidän, oman kansansa keskuudessa, Kristus eli ja kuoli ja kansa toimi hänen tekojensa todistajina ja heidän joukostaan tulivat myös kaikki apostolit. Tietäessäni kaiken tämän ihmettelen, kuinka on mahdollista, että he kaikkein ensimmäisinä (sillä heistä tehtiin myös ensimmäisiä kerettiläisiä) olisivat omaksuneet vääriä käsityksiä Jeesuksen opeista ja ajatuksista? Mistä tulivat ne harhaoppiset, jotka alkoivat uskoa Jeesukseen hänen kuolemansa jälkeen. Ihmiset, jotka eivät koskaan olleet tunteneet Jeesusta, saarnasivat heille väittäen tietävänsä asioista suuremman totuuden, kun he olisivat yhtä hyvin voineet saada Jeesuksesta tietoa Häneen uskovilta juutalaisilta? (The Nazarenes: Nasaretilaiset): John Toland ss.73-76)

Ayman Abu Saleh

أيمن أبو صالح – معسكر دير البلح

قطاع غزة - فلسطين

Phone: +358 44 290 9535

E-Mail: absayman (at) gmail.com

Skype: absayman

Google Talk: absayman