PAKOLAISET

PAKOLAISET

1.

Uutelan Juha, leskimies, istui pöytänsä ääressä ja lopetti

parranajoaan.

Hän pani veitsen syrjään ja katsahti peiliin. Hiljainen kirkastus

levisi hänen kasvoilleen.

»Kuinka tuo leuanalusparran ajaminen miehen nuorensi!» puheli hän

ajatuksissaan. »Tuskin enää tunnen itseäni.»

Hän yhä istui ja katseli.

»Ryppyjä? -- No, nuo eivät ole vielä mitään vanhuuden ryppyjä», ajatteli

hän taas, silitellen sormellaan nenänjuuresta lähteviä juovia

ikäänkuin ne poishangatakseen. »Nyt niitä tuskin huomaakaan.»

Sitten hän nousi ylös -- suu hymyssä ja pienet viisaat silmät sädehtien

leveän otsan ja pitkien hyväntahtoisten otsaryppyjen alla.

Hän pesi kasvonsa ja korjasi parranajovehkeet pieneen seinäkaappiin.

»Vai vanha?» hymähti hän silitellen kammalla vankkaa, tumpuraa

tasatukkaansa. »Eihän tämmöinen mies vanhaksi tulekaan!»

Näin ajatellessaan hän tunsi itsensä suoraksi ja jänteväksi kuin nuori

poikanen.

Mutta hän ei tyytynyt vain tuohon tuntoon, häntä halutti myöskin

_nähdä_. Niin hän meni avoimesta väliovesta kamariin ja väänsi siellä

säilikön päällä olevan kääntöpeilin sopivasti vinoon -- hartiansakin

nähdäkseen.

Hänen lyhyt, tanakka vartensa oli todella vielä suora. Niskassa tosin

oli syvähkö vanhuudenvako ja kuivahtaneilla hartioilla lepäsi vuosien

huuhkain, mutta niitä hän ei itse nähnyt.

»Minkähän ikäiseksi vieras mahtaisi minut arvostella?» hymyili hän

näkemäänsä tyytyväisenä, kävellen lyhyin vanhanmiehen askelin takaisin

tupaan.

Hän meni perälle ja alkoi katsella ikkunasta lumen alta vapautunutta

harmaata kevätluontoa. Silloin hän vasta ikäänkuin muisti millä

pohjilla koko parranajo ja kaikki muukin lepäsi.

Hän vaipui niin noihin ajatuksiin, ettei hän ensinkään huomannut kun

huoneen ovi hiljaa avautui.

»Päivää Juha!» kuului tuttavallinen ääni oven luota.

Uutela miltei säpsähti.

»Päivää, sisar!» vastasi hän -- äskeinen hymy vielä huulillaan ja silmät

hiljaa sädehtien.

Mutta sisar jäi oven luo seisomaan ja katseli hämmästyneenä.

»No, mitäs tämä?» ihmetteli Uutela, vaikka sisaren hämmästys sai hänen

yhä lämpöisemmin hymyilemään.

»Kun olet niinkuin...niinkuin naimaan menossa!» naurahti sisar

puristellen iloisena hänen kättään.

»Vai niin sinusta näkyy», myhäili Uutela. »Mistäs tiedät vaikka

menisinkin?»

»Oikeinko totta?» alkoi sisar hätäillä. »Sitä vartenkos sinä minut

kutsuitkin?»

»No no!» rauhotteli Uutela. -- »Vaan kumpikos meistä nyt kahvit

keittää?» käänsi hän leikkisästi toisaanne. »Hellassa on vielä tuli.»

»Kyl'maar minä sitten», ilostui sisar ja ryhtyi heti toimekkaasti

puuhaan.

Uutela puolestaan toi puita lisäksi ja istahti sitten lavitsalle

uutisia kyselemään -- taannoinen hymy yhä huulillaan ja syvällä asuvissa

pienissä silmissä hiljainen säteily.

»Kyllä sillä jotain on», ajatteli sisar, tarkastellen tuontuostakin

salavihkaa hänen kasvojaan.

»Oikein minua ihmetyttää», alotti hän kautta rantain. »Kun vielä tuon

partasikin ajoit...»

»Mitäs niistä talvitakuista», naureskeli Uutela leikkisästi silmää

iskien.

»Kyllä kai sillä sentään joku tarkotus on?» uteli sisar nyt

rohkeammin.

Uutela katseli pitkän aikaa sisartaan salaperäinen hymy

kasvoillaan. Sitten hän sanoi alennetulla, melkein hellällä äänellä:

»Kyllähän asia, Karoliina, nyt taitaa olla niinpäin, että minä

todestaan vielä ajattelen mennä naimisiin.»

Sisar oli pudottaa kahvipannun kannen.

»Sitä minä en olisi uskonut!» pääsi häneltä.

»Etkä toivonut -- niinkö?» kysyi Uutela hiukan terävästi. Mutta hän

katui heti ja jatkoi veljellisesti:

»Kyllähän minä olen itsekin sitä asiaa ajatellut. Onhan synti että

vieras pääsee perimään, kun meidän välimme...»

»Varjelkoon!» huudahti sisar. »Että otat tuommoisia

puheeksikaan. Minulla on yllinkyllin loppuiäkseni -- mutta...» Hän

keskeytti epätietoisena ja katsahti taas veljensä kasvoihin.

»Mitä mutta?»

»Kun sinä sentään olet jo noin vanha», sanoi sisar hiljaa, veljen

hymyilystä rohkaistuneena.

»Vanha?» myhäili Uutela. »Etkö sinä äsken puhunut toisinpäin?»

»Mitäs minä ulkonäöstä. Mutta kun on ikää jo melkein

seitsemänkymmentä. Ja kun on ollut neljäkymmentäviisi vuotta

naimisissa, niin...»

»Niin muka riittää...» hymyili Uutela tahallisen

kaksimielisesti. Mutta hän katui taas heti, että oli eksynyt vanhalle

miehelle sopimattomaan leikintekoon ja jatkoi vakavasti:

»Kukas ne toisen tarpeet tietää, tarpeita on niin monenlaisia. Ja jos

minulla nyt sattuisi olemaan sellainen, vaikket sinä sitä tunne?»

»Enhän minä tunnekaan. Aattelin vain, että sinun on nyt niin hyvä olla

sen jälkeen, kun myit talosi ja rupesit tähän vanhanmiehen

päiville. On rahaa ja on tavaraa, olet saanut kaikkea mitä olet

tahtonut.»

Uutelan pienet silmät välähtivät.

»Vaan jos ei olisikaan saanut kaikkea mitä on tahtonut? Jos vielä yksi

puuttuu?»

Sisar katseli hämmästyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt veljensä

silmien noin leimahtavan eikä kuullut äänen niin rinnan pohjasta

tärähtävän.

»Sinä et näy ymmärtävän koko näitä asioita», jatkoi Uutela nousten ja

mennen aivan sisarensa luo. Sitten hän katsoi silmästä silmään ja

kysyi kahdenkeskisen hiljaa:

»Luulitkos sinä, että Maija-vainaa ja Lumikankaan torppa oli

ensimäinen, mihinkä minä silmäni iskin?»

»Niinhän minä...»

»Eipäs ollutkaan, suurempia minä silloin tähtäilin!» Hän oli

silmäränpäyksen vaiti ja hänen nenäpielensä alkoivat värähdellä.

»Niinkuin muistat, niin minä palvelin silloin Anttilassa... Ja minä

olin kyllin hyvä makaamaan Anttilan ainoan vieressä, saman peiton alla.

Mutta kun minä otin puheeksi että rupeisimme olemaan päivilläkin

rinnatusten, silloin minä olin -- äpärä ja renki! Jokos nyt ymmärrät?»

Sisar katseli ja kuunteli kuin puusta pudonnut:

»Etkä sinä ole tuosta minulle mitään puhunut!»

»Koskas ihminen kaikkea puhuu, mutta sinun minä luulin

hoksanneen. -- Niin, silloin minä jumal'aut...»

»Älä kiroo!» ehätti sisar.

»Se on minun asiani! -- Silloin minä vannoin, että minä vielä näytän

kaikille talon pojille ja talon tyttärille ja kaikille aviolapsille

kuka on äpärä ja renki!»

Nyt sisarenkin silmät välähtivät, sillä veljen puheessa oli eräs

kohta, joka oli hänelle yhtä arka kuin toisellekin.

»Entäs sitten?» kiirehti hän.

»Sitten minä otin Maija-vainaan ja Lumikankaan, vaikka Maija oli

melkein kymmentä vuotta vanhempi. No, hyvä ihminen muutoin, niinkuin

tiedät, oikea työhullu. Ja sitten minä aloin näyttää. Kyllähän sinä

muistat kuinka minä ostin Lumikankaan ja tein siitä talon. Vaan oli

siinä, Karoliina, tekemistäkin. Viinapannu porisi melkein yötä päivää,

minä itse ajoin Turut ja Porit myymässä, ja pitkät talviyöt sahata

kihnutettiin lankkuja pärevalkean valossa metsässä -- en minä niinä

vuosina monta yötä Maija-vainaan vieressä maannut. Entäs kun minä

sitten ostin Pertun talon, tiedätkös mitä minä silloin aattelin? No,

Anttilan ainoa, ja te muut, aattelin minä, mitäs te äpärästä ja

renkipojasta nyt sanotte? Entäs kun minusta tuli _Uutelan_ isäntä? No,

Anttilan ainoa ja te muut, aattelin minä -- jokohan äpärä ja renkipoika

alkaisi kelvata!»

Sisar oli aina pitänyt veljeään tavallista merkillisempänä miehenä,

nyt hän ei tiennyt mitä aatellakaan.

»Kyllä sinä sentään olet, sinä Juha!» sanoi hän katsoen ihastuneesti

veljensä silmiin. »Ja nyt sinä olet antanut äpärästä niin että

riittää.»

»Ei vielä!» sävähti Uutela sellaisella äänen värähdyksellä, että sisar

miltei säpsähti. »On vielä jotain näyttämättä!»

Hän kääntyi äkkiä ja meni ikkunan luo -- niinkuin hän olisi kamppaillut

näkymättömien voimien kanssa, jotka tahtoi toiselta salata. Sitten hän

taas tuli luo ja puhui miltei kuiskaten:

»Miksen sitä sinulle sanoisi... Kun minun silloin täytyi väkisin

luopua niistä tuumistani, niin minä päätin, että jos minä joskus

jäisin leskeksi -- sinähän muistat että Maija-vainaa oli kymmentä vuotta

minua vanhempi -- niin minä vielä näyttäisin kuka ottaa talontyttären ja

nuoren. Ja nyt minä sen otan korkojen kanssa -- että kerrankin muistavat

äpärän ja rengin!»

Hän lausui tuon lopun sellaisella kiivauden voimalla, ettei sisar

osannut heti mitään sanoa. Hän vain ihmetteli kuinka tuo tavallisesti

niin tyyni veli oli nyt aivankuin toinen mies.

»Kenenkäs sinä sitten oikein otat?» kysyi hän vihdoin.

»Arvaa!» kehotti Uutela ja jännitys hänen kasvoillaan lientyi

hymyilyksi.

»Mistäs minä arvaisin.»

»No -- Keskitalon Mantan. Nyt sen tiedät.»

Sisar katseli ja ihmetteli.

»Mikäs nyt tuli?» myhäili Uutela.

»Ei mikään, ei mikään», puheli sisar hajamielisesti. »Minä vaan

aattelen sitä iän eroa...Kun se Manta ei taida olla vielä

kahtakymmentäviittäkään?»

»Kahta vailla!» hymähti Uutela kuin kiusotellen.

»Mutta eikös se sentään ole vähän _liian_ nuori? Tuleekos siitä

oikein?»

»Mitä?!» kivahti Uutela ja hänen silmänsä taas välähtivät. »Juuri

hänen minä otan, en vuottakaan vanhempaa -- menköön sitten vaikka...!»

Sisar seisoi aseettomana.

»Vahvassa maassa nokkoset kasvaa...» lausahti hän kuin itsekseen.

»Niin juuri! Minä olen istunut ja hautonut tässä vanhanpäivän töllissä

kohta kaksi vuotta kuin mikähän takavaari. Nyt siitä saapi tulla

loppu. Minä tahdon taas ottaa ohjat käteeni -- ja ajaa omilla

hevosilla!»

»Niin niin», sanoi sisar hajamielisesti. »Tuo kahvikin vallan

unohtui.»

Hän rupesi hommaamaan kiireisesti kuppeja pöytään.

Mutta Uutela käveli pitkin askelin nurkasta nurkkaan.

»Äläkä sinä, Karoliina, siinä yhtään...» sanoi hän hetkisen päästä

leikillisesti silmää iskien. »Täytyyhän äpäräin pitää yhtä.»

»Enhän minä mitään...tiedäthän sinä...» vakuutteli toinen kuin

anteeksi pyytäen.

Sisarukset istuivat pöydän ääreen ja alkoivat juoda äänettöminä

kahviaan.

He tuskin huomasivat, että ovi avautui ja aukeamassa näkyi laihat,

kaitaiset kasvot, ovelan leikkisä hymy ohuilla huulilla.

»Jaha, kotona ollaan!» puheli avaaja. »Pistin pääni sisään, kun sattui

matka ohitse.»

Sisarukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen ja Uutela pyyhkäsi

kädellä otsaansa, ikäänkuin karkottaakseen kasvoiltaan äskeisen

mielenliikutuksen viimeisetkin jäljet.

»Satuit paraaseen aikaan, naapuri», puheli hän hymysuin kättelemään

mennessään.

»Vaan en oikein paras mies siihen asiaan», naureskeli tulija hattu

toisessa kädessä ja toisella tukkaansa silitellen.

»Eikös Keskitalo kahvista pidä?» ihmetteli sisar.

»Rinta!» yskähti Keskitalo lyhyen, kuivan yskähdyksen. »Minä kyllä

pitäisin, vaan kun se ei pidä, niin minkäs mahtaa», jatkoi hän kuin

itsestään pilaa tehden.

»Istu nyt sentään!» kehotteli Uutela, yhä hymysuin ja silmät

säteillen. »Minä tässä juuri siskolleni kerroin, mitkä tuumat meillä

nyt on mielessä. Vaan tuo sisar pakkaa minua jo vanhaksi

takseeraamaan.»

»Vanhaksi?» Keskitalo räväytti suuret, ulkonevat silmänsä avaraan

ihmettelyyn. Mutta ne jäivät luonnostaan samaan asentoon, kun hän

katsahti tarkemmin Uutelan kasvoihin.

»Jo nyt ihmeitä!» huudahti hän. »Sinähän olet ajanut partasikin, ja

näytät nyt ainakin kymmentä vuotta minua nuoremmalta, vaikka minun kai

tässä pitäisi iän mukaan olla saman verran sinua nuorempi. Jokohan

minunkin täytyy ottaa veitsi käteeni?»

»Anna sinä vaan olla», myhäili Uutela. »Kun minusta kuitenkin tulee

vävypoika ja sinusta appi -- että olisi edes joku ero meidän

välillämme.»

»No sitten ei sovi.»

He rupesivat kaikin nauramaan.

»Niin, Karoliina», puheli Keskitalo sisareen kääntyen. »Me aiomme

tässä Uutelan kanssa ruveta vielä vanhalla iällämme ihmeitä tekemään.

Minä olen ollut aina vähän kivuloinen ja pojat eivät ymmärrä

isännyydestä vielä mitään, mutta kun minä saan tuommoisen vävypojan

avukseni.» Hän sipristi silmälaudoillaan, ikäänkuin sisimpien

ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten. --

»Vai mitäs Karoliina tuumii?»

»Tietysti, tietysti ... leikkiähän minä vaan. -- Kotivävykös siitä

Juhasta sitten tulee?»

»Niin on ajateltu», iski Keskitalo silmää.

Uutela hymyili tyyntä hymyään:

»En kai minä tässä rupea talontyttärestä mökin muijaa tekemään. Ja

touhuun minun jo taas mieleni tekee.»

»Niin oikein!» ihasteli Keskitalo. »Mitäs aattelet, naapuri -- emmeköhän

nyt päättäisikin sitä lopullisesti?»

»Mutta mitäs Manta itse sanoo -- noin vanhasta miehestä?» ehätti sisar

puolittain leikillä, puolittain tosissaan.

»Manta _itse_?» hymähti Keskitalo. »Kiittäköön Jumalaa, kun saapi

tuollaisen miehen! Ja muutoin» -- hän iski Uutelalle silmää -- »vaimo

vaietkoon seurakunnassa -- kyllä kai Karoliina sen lauseen tuntee?»

Karoliinan olisi tehnyt mieli sanoa jotain koska hänkin oli

vaimoihminen, mutta hän vain hymyili, kun muutkin hymyilivät.

»Pidetään sitten päätettynä», myhäili Uutela. »Minä tulen lauantaina

kihlat tuomaan.»

»Ja sitten asiat reilaan!» sanoi Keskitalo, sipristäen taasen

silmälaudoillaan. »Ja niin me vielä ennen helluntaita istumme kukin

viinapuumme ja viikunapuumme varjossa.»

He nauroivat kaikki. -- Keskitalon raamatunlauseet sattuivat aina

paikalleen, se oli tunnettu asia.

* * * * *

Keskitalo oli mennyt.

Mutta Uutela käveli pitkin permantoa, molemmat kädet takintaskuissa ja

silmät hiljaa säteillen. Sitten hänen suunsa vetäytyi nauruun -- kuului

pieni myhähdys.

»Kumpikos meistä nyt oikein kosi?» sanoi hän sisareen kääntyen.

Sisar katseli ihmetellen: »Sinä kai -- kukas muu?»

»Kyll'maar me kosimme yhtä paljon molemmat», nauroi Uutela hiljaista

nauruaan. »Katsos, Karoliina -- Keskitalo on kyllä hyvä talo ja suku

arvossa pidetty, mutta siellä on kaikki velkana, niin että tämmöinen

vävypoika on enemmän kuin joulu taloon -- taitaisi muutoin pian vasara

paukkua. Sillä raamatunlauseet eivät kelpaa velkojen maksuksi!» pisti

hän kuin pilkaten. »No no, hyvä mies ja viisas mies -- kyllä me toisemme

ymmärrämme.»

Sisar ei voinut olla ihailematta veljeään -- hän oli taas tuo sama

tasainen Juha, jonka pinnalla ei näkynyt muuta kuin hymy ja viisaitten

silmien hiljainen säteily. Se iän ero tosin vielä kerran pyrki mieleen

nousemaan, mutta hän piti sitä jo itsekin lapsellisena.

Mutta Uutela yhä hymyili, jatkaen omia ajatuksiaan:

»Katsos, Karoliina! Minä en ole koskaan juossut onnen perään, minä

olen vaan katsonut sitä lujasti silmiin, ja se on juossut minun

perääni. Ja niin taitaa nytkin olla.»

2.

Tämä oli hänen päivänsä, tämä toinen kuulutuspäivä.

Uutelasta tuntui niinkuin koko hänen entinen elämänsä, kaikki puuha ja

ponnistus aina Lumikankaan ajoista asti olisi tarkottanut vain tätä

päivää.

Hän heräsi jo neljän aikaan. Toukokuun aurinko helotti, kastehelmet

kimmelsivät puissa ja ruohossa. Uutela ei ollut koskaan ennen

huomannut semmoista kastehelmien paljoutta.

Kaikki muukin oli hänen mielestään niin toisenlaista. Ilma oli

linnunlaulua täynnä, suurta ja pientä ääntä, viserrystä ja piipitystä.

Merkillisintä Uutelasta oli, että kukotkin olivat tänä aamuna

aivankuin keskenään kilpasilla. Ensin lauloi Hankamäen kukko, sitten

Alastalon ja aivan samaan aikaan jo Tuomalan, sitten oli koko kylä

kukonlaulua täynnä. Ja taas joku! -- Se kuului mäen takaa, Keskitalosta

päin.

»Jokohan se Mantakin on mahtanut havahtua?» myhäili Uutela. »Luulisi

jo vähempäänkin iloon heräävän!»

* * * * *

Kahdeksan aikaan Uutela läksi morsiustaloon -- muhkean näköisenä

mustissa verkavaatteissaan ja mustassa tasapohjaisessa lakissaan.

Hän ei voinut olla tiellä käydessään hymyilemättä, muistellessaan

kuinka Hanna, morsiamen nuorempi sisar, oli arvellut että

sulhasmiehenkin pitäisi ostaa itselleen hattu, niinkuin isällä ja

muillakin oli. »Lapsettaa, lapsettaa», oli hän hymyillyt. »Lakissa

minä olen laskenut koko ikäni.»

Aamiaisen hän söi Keskitalon väen kanssa. Morsian vain ei ollut

mukana, hän vielä puuhaili kamarissaan, juhlatamineitaan kuntoon

laitellen.

Sitten lähdettiin kirkolle.

Uutelan mieltä hiukan kaiveli, että hänen piti tehdä tämä matka toisen

hevosella, vaikkapa apenkin. Hän oli kuitenkin omasta puolestaan

ostanut uudet kärryt ja välähtelevät valjaat -- se ikäänkuin tasotti

asian.

Morsian -- tanakkatekoinen, terveenpunainen tyttö -- astui ulos

silkkeineen, pitsireunuspuseroineen, pitkine kultavitjoineen ja

sormuksineen.

Uutelan silmät säteilivät kirkkainta säteilyään. Hän oli vähällä

sanoa ihastuneen sanan, mutta muisti samalla että sehän olisi kuin

omansa kehumista, koska kaikki tuo komeus oli hänen morsiuslahjojaan.

Keskitalo pelasti pulasta.

»Kylläpäs se Manta nyt on korea -- niinkuin Saaban kuningatar

kunniassaan!» leikkasi hän kepeänleikkisästi raamatullisen vertauksen.

Morsian katsoi punastuen alas.

»Kaunis on -- jumalan luomasta», myhäili Uutela. Nyt hän ei kehunut

omaansa, ja asia oli kuitenkin sanottu.

Sitten he nousivat kärryille koko talonväen katsellessa. Uutela

maiskautti hevosen liikkeelle.

Liinu oli tänään tavallista vinhemmällä tuulella -- niinkuin hänkin

olisi ymmärtänyt päivän merkityksen.

»Sinussahan taitaa olla oikein juoksijan vikaa», myhäili Uutela,

kiinnittäen ohjia kireämmälle.

Hevonen iski yhä tulisemmin jalkaa, pyörät sirisivät ja valjaitten

tinahelat välähtelivät -- Uutelan omassa mielessäkin sirisi ja

välähteli.

Hän ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti

näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.

»Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!» sanoi hän ääneen,

ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen

aika.

Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.

»Linnut niin laulavat!» sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.

Morsian ei vastannut.

Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro,

kuletellen kevään viimeisiä vesiä.

»Purokin niin kauniisti solisee!» Uutela jälleen ihasteli.

Morsian oli yhä vaiti.

»Kas kun morsian on ajatuksissaan», hymyili Uutela. »No, antaa olla,

aatelkoon ja iloitkoon nyt itsekseen, niinkuin minäkin.»

Metsä loppui ja Liinu puhaltihe loivaa alamaata rivakkaan

raviin. Edempänä näkyi muutamia jalan kulkevia kirkkomiehiä.

He sivuuttivat ne vaihtaen hymyilevän hyvänpäivän.

»Kas vaan tuota Uutelaa!» luki hän heidän hymyilystään. »Eikös

ottanut nuorta ja pulskaa niinkuin hyllyltä. No, joka on nuorena

jotain, on vanhanakin!»

Sen jälkeen näkyi kirkkomiehiä tiheän päähän.

Seuraavien ohi ajaessaan Uutela ei malttanut olla lisäämättä: »Kaunis

ilma tänäpänä!»

»Ja hauskat ajat!» vastasi joku iskien merkitsevästi silmää -- toiset

hymyilivät.

»Niin on, niin on», myhäili Uutela, yhä tyytyväisempänä.

Tie kulki nyt avaran vastakylvetyn peltovainion läpi. Pitkät

väkevämultaiset sarat hyväilivät Uutelan maamiessilmää ja

houkuttelivat hänen aivankuin vetämään kostean mullan keväistä tuoksua

sieraimiinsa.

»Kelpaa nyt kauranjyvän itää!» virkahti hän iloisesti.

Morsian ei sanonut siihenkään mitään.

Mutta Uutelasta tuntui, että pitäisi heidän sentään jotain

keskenäänkin puhua.

»Montakos hehtoa teillä tänä keväänä kauraa kylvettiin?» kysäsi

hän. »Jouduitkos tietämään?»

»En!» vastasi morsian. Mutta hän säpsähti itsekin vastauksensa

lyhyyttä ja lisäsi kiireisesti: »Kun en sattunut yhtään kuulemaan.»

»On se isäsi mahtanut ainakin kymmenen hehtoa», puheli Uutela

tyytyväisenä.

Kirkkokin jo näkyi. Uutela päästi Liinun rivakkaan juoksuun.

Lähemmäksi jouduttuaan he ajoivat muutaman poikaparven ohi. Uutela

tunsi pitenevänsä ja suorenevansa, hän kiristi Liinun pään ylpeästi

koholle ja ajoi sivulleen vilkasematta ohi.

»Näin sitä tyttöä viedään!» teki hänen mieli huudahtaa. »Miltäs

tuntuu?»

* * * * *

Kirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin

aitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai

seisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen.

Uutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta

kärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela

ennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä.

Sitten hekin lähtivät liikkeelle.

Uutelasta tuntui että kaikki katselivat vain heitä, ensi sijassa

kuitenkin häntä, Uutelaa.

»Mitäs siinä nyt ujoilet», myhäili hän hiljaa morsiamelle, joka näytti

hiukan kuin punastelevan ja vitkailevan. Itse hän asteli pystypäisenä,

hymyillen lämpimintä hymyään ja nyökäytellen päätä oikealle ja

vasemmalle, jopa väliin lakkinsa lippaakin kädellään sipaisten.

»Mennäänköhän kirkkopihaan kävelemään ja hautaristejä katselemaan?»

ehdotti hän morsiamelle.

»Mennään vaan!» sanoi morsian ilostuen ja oikasi pientä sivuporttia

kohti.

Uutela nauroi: »Ei nyt sentään takaporteista, mennään pääportista

vain.» -- Morsian seurasi hämillään.

Lähellä porttia seisoi muutamia tuttuja isäntiä. Uutela ei kuitenkaan

pysähtynyt, vaan ainoastaan nyökäytteli päätä ohimennessään.

»Ei taida Uutela nyt joutaa juttelemaan?» sanoi joku leikkisästi

silmää vilauttaen.

»Toisen kerran, toisen kerran», hymyili Uutela olkansa yli jatkaen

tyytyväisenä matkaansa.

Portin luona oli vehnästenkaupustelija, olipa limonaatiakin suuren

tavaralaatikon kannella. Myyjä aivan erikoisesti iski Uutelalle

silmää, katsahtaen samalla morsiameen.

Uutelan olisi tehnyt mieli ostaa -- vain sentähden että tämä kaikki oli

niin hauskaa ja ihmiset niin erityisen huomaavaisia. Mutta hän oli

liian ylpeä tarjotakseen laatikon kannelta, siksi hän ainoastaan

hymyili ja nyökäytti ystävällisesti päätään.

He astuivat sammaltuneella kiviaidalla ympäröityyn suureen

kirkkopihaan, jonka toinen puoli oli hautuumaana. Koivut ja pajut jo

vihottivat, haavat yksin seisoivat tummina ja alastoman vakavina.

Kihlatut lähtivät kiertämään hautuumaan käytäviä, aina väliin

pysähtyen ja hautakirjotuksia lueskellen. Morsian ei puhunut juuri

mitään, mutta Uutelalla oli tuontuostakin joku hyvänsävyinen sana

entisistä nuoruuden tuttavistaan, joista monet jo lepäsivät mullassa.

He olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen.

»Kenenkäs se on?» kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia.

»_Saksan Ingrid_», luki morsian. Mitään muuta ei kivessä

ollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää.

»Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin -- ja oikein kivi!»

Morsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä

katselemaan. Merkillistä! Nyt vasta hänelle ikäänkuin selvisi Ingridin

tarina. Kuinka nuori vierasmaalainen nainen hoiteli Huhdin majuria,

vanhaa miestä. Jaa-a, siinä on ollut paljon, kun sen oikein ymmärtää!

Hänen teki mieli puhua tästä uudesta käsityksestään morsiamellekin,

mutta sitten hän vasta muisti: eihän heitä, majuria ja Ingridiä, oltu

edes vihitty -- ja vaikeni.

Morsian oli sillä välin kulkenut pohjoista kulmaa kohti.

Uutelalle tuli melkein hätä -- sielläpäin oli Maija-vainaankin

hauta. Niinkuin siellä kulmassa, suuren haavan alla, olisi maannut

köyhä sukulainen, josta ei mielellään puhu.

»Eiköhän mennä jo kirkkoon?» huusi hän morsiamen jälkeen. -- »Kun ne

eivät kuulu pitävän, että niille muistutetaan entisistä vaimoista»,

puolusteli hän itseään ajatuksissaan. »Ja mitäs meillä oikeastaan on

kuolleitten kanssa tekemistä!»

He läksivät suoraan kirkkoon, katselematta enää sen enempää edes tien

varrella olevia ristejä.

* * * * *

Kirkko oli jo melkein puolillaan, kun he astuivat pääkäytävän ovesta

sisään.

Mutta morsian rupesi heti oven luona katselemaan sivuilleen.

»Eiköhän jäädä tänne?» kuiskasi hän. »Täältä näkee niin hyvin.»

Uutela pysähtyi ja katsoi kuin tutkistellen häntä silmiin. Mutta

sitten hän taas hymyili tyyntä hymyään.

»Ei, kyllä me menemme lähelle alttaria», sanoi hän. -- »No, eihän se

niin ylötön ihme ole -- täytyy nuoria ymmärtää», tyynnytteli hän

itseään.

Tämä oli Uutelan mielestä hänen elämänsä kaikkein juhlallisin hetki,

kun hän näin astui nuoren morsiamensa kanssa kirkon läpi, kaiken

kansan katsellessa. Hän kulki hitain, varmoin askelin punaiseksi

karahtaneen morsiamen rinnalla, jopa tervehti ohimennen muutamia

tuttavampia katseella, koska päännyökäytys ei sopinut.

He istuivat lähelle alttaria -- Uutela käytävän oikealle, morsian

vasemmalle puolelle.

* * * * *

Jumalanpalvelus oli alkanut.

Mutta Uutela ei joutanut sen menoa paljonkaan seuraamaan; hänen

mielensä oli täyttänyt uusi ajatus. Hän oli pappia odoteltaessa

katsellut alttaritaulua, ja silloin hänen sielunsa läpi kulki kuin

uusi valaistus.

Taulu esitti Mariaa ja Joosefia Jeesuslapsen kanssa. Uutela oli heikko

raamatun tuntemisessa, mutta joku kohtaus heidän elämästään se mahtoi

olla.

Maria oli kaunis nuoressa kukoistuksessaan -- Uutelasta näytti että

hänen kasvonsa olivat hyvin paljon Mantan kasvojen kaltaiset, vaikka

tietysti kauniimmat, koska hän oli Jumalan äiti. Mutta se ei tässä

ollut merkillisintä, vaan -- Joosef. Kuinka hän nyt vasta ensi kerran

huomasi, että Joosef olikin _vanha mies_, ainakin 60, ellei

70:kin ikäinen. Ja päälaki jo aivan paljas! Hän ei voinut olla

ikäänkuin vertailematta -- hänellä itsellään oli vielä aivan täysi

vankka tukka, eikä hän muutenkaan missään tapauksessa näyttänyt noin

vanhalta.

Tämä kaikki vaikutti häneen niin omituisesti, että hän tunsi hiljaista

väristystä ruumiissaan, sen yhteydessä mitä äsken oli käytävällä

tapahtunut, kun morsian melkein esteli astua hänen rinnallaan kirkon

läpi. Aivan selvään näki, että Maria tuolla taulussa hymyili toisella

puolella kasvojaan niin rakkaasti Joosefille, vaikka katselikin ensi

sijassa lasta.

Hänen olisi tehnyt mieli välttämättä saattaa tuo ajatus morsiamenkin

huomioon, kehottaa häntäkin taulua katselemaan. Mutta he istuivat

erossa.

Uutela katsahti käytävän yli.

»Aivan oikein, jo se katselee!» riemastui hän. »Ensin tietysti

Mariaa -- no, muuta ei tarvita, kyllä sinä sen _toisen_ sitten huomaat.»

Morsian havaitsi Uutelan katselevan hellittämättömästi itseään. Hän

kävi kasvoiltaan punaiseksi ja painoi päänsä alemmaksi.

»Nyt se ymmärsi ja häpesi», ajatteli Uutela kääntyen taas taulua

katselemaan.

Marian ja Joosefin historia esiintyi nyt hänelle aivan uudessa

valossa. Hän ajatteli sitä koko saarnankin ajan. Kuinka Joosef oli

mahtanut puuhata ja rakennella taloja Natsaretissa, kuinka hän sitten

oli kosinut -- olivatkohan hekin käyneet kirkossa? Tietysti!

Ainoastaan kuulutusten aikana hän ajatteli muuta. Hän istui suorana ja

arvokkaana, tuntien ihmisten katseet selässään. Ja hänestä tuntui että

rovasti luki tavallista painokkaammalla äänellä: _Talon_ tytär,

_nuori_ neito Manta Kustaantytär.

Lähtösiunaukseen kumartuessaan hän rukoili, että heidän välinsä tulisi

samanlaiseksi kuin Marian ja Joosefin -- niinkuin se nyt tänään oli

hänelle uudessa valossa selvennyt.

* * * * *

Kirkosta lähtijöillä oli kiire. Jotkut ostelivat vielä vehnäsiä,

toiset heittelivät hyvästejä, hevoset kuopivat maltittomina kärryille

noustaessa.

Uutela oli aivan ensimäisiä lähtijöitä. Hän ei paljon katsellut eikä

kuunnellut. Hänen mielensä täytti yhä tuo yksi ajatus, mielihyvä siitä

että heidän kirkossakäyntinsä oli saanut sellaisen sisällyksen.

Kun hevonen ensimäisessä ahteessa hiljensi käynniksi, ei hän voinut

olla varmuuden vuoksi sentään kysymättä:

»No, mitäs pidit taulusta -- eikös se ollut kaunis?»

Morsian hätkähti, ymmärtämättä mitä toinen tarkotti.

»Kyllähän se oli...» vastasi hän umpimähkään, miltei itku kurkussa.

»Niinkuin arvasin», hymyili Uutela. »Kyllä se sen ymmärsi.»

3.

Kesäaika oli mennyt -- häineen, heinäkiireineen, elonkorjuineen ja

hiljaisine syyspuuhineen. Elettiin jo lokakuun alkupäiviä.

Keskitalo oli juuri palannut metsästä ja istui nyt, lyhyen päivän

alkaessa hämärtyä, yksinään keittiön penkillä.

Hän tunsi itsensä väsyneeksi. Rinta oli yhä heikontunut ja koleat

syysilmat kaiketi olivat vaikuttaneet, että hän oli alkanut entistä

enemmän yskiä.

Siitä huolimatta, tai osaksi juuri sen johdosta, hän kuitenkin tunsi

itsensä tyytyväiseksi.

Kaikki oli käynyt juuri niinkuin hän oli suunnitellut. Talo oli

vihdoinkin velaton ja sen säilyminen suvussa taattu; poissa tuo raskas

taakka, jonka painon hän oli tuntenut aina nuoruusvuosistaan

saakka. Olipa enemmänkin -- lapsilla taattuna runsas perintö, koska

Uutela ei voinut enää olla monien vuosien mies eikä vanhuutensa vuoksi

edes saada lapsia. Sillä juuri siinä se oli hänen suunnitelmansa

solmu, että nuori vävy olisi perustanut oman perheen, vaan Uutela toi

kaikki entiseen pesään mitään erottelematta.

Eikä Uutela tuonut mukanaan ainoastaan varallisuutta, vaan samalla

aivankuin uutta elämää taloon -- niin hupaisaa kesää ei Keskitalo

muistanut pitkiin aikoihin eläneensä. Pojatkin sopivat niin mainiosti

hänen kanssaan. Mikäs sellaisen miehen kanssa! Aina tasainen, aina

hymyilevä ja puuhakas kuin nuori poika -- nytkin paraikaa suurta

kaurakuormaa Hämeenlinnaan viemässä.

Ja nuoren parin välit näkyivät menevän oikein hyvin -- juuri niinkuin

hän oli ajatellut silloinkun muut hiukan epäilivät. Mikäs sellaisen

miehen kanssa!

Oli se sentään onnellinen ajatus, tuo Uutelan vävyksi ottaminen!

päätti hän, sellainen ovelan itsetyytyväinen hymy kasvoillaan, kuin

että se oli temppu, jonka nerokkuuden ainoastaan hän perinpohjin

tunsi. Muut näkivät vain pinnalta, eikä hän ollut pitänyt

tarpeellisena edes kaikkea selittää.

* * * * *

Huone oli hämärtynyt. Keskitalo tuskin huomasi että vanha emäntä,

niinkuin häntä nyt sanottiin, astui sisään.

Emäntä tuli kuin hiipien ja viivytteli oven luona. Hämmästys, suru ja

pelko kuvautui yhtaikaa hänen kasvoillaan.

Se ei jäänyt Keskitalolta huomaamatta.

»Mikäs nyt on?» kysyi hän.

»Voi voi!» vaikeroi emäntä käsiään väännellen. »Nyt on hullusti...»

»Mikä on hullusti?» Keskitalo nousi kuin apuun rientääkseen.

»Älä suutu isä!» rukoili emäntä.

Se sai Keskitalonkin levottomaksi:

»Mutta sano jo herran nimessä!»

»Voi voi, isä! Mantan asiat ovat...» sopersi emäntä katkonaisesti.

Keskitalo tunsi rintaansa kuristavan. Hän ei vieläkään tajunnut,

ainoastaan kuin levottoman omantunnon kuiskauksesta jotain aavisti.

»Minä jo jonkun aikaa epäilin... vaikka se koetti salata», selitti

emäntä hätäisesti. »Nyt juuri pääsin perille... Mutta älä suutu, isä!»

Keskitalo tunsi vapisevansa. Nyt hän ymmärsi -- kaikki alkoi mennä hänen

ajatuksissaan sekaisin.

»Missä hän on?» kysyi hän.

»Pirtissä. -- Mutta älä suutu... koetetaan ottaa selkoa kuinka se oikein

on.»

He menivät peräkanaa kiireisesti porstuan läpi.

Tytär seisoi muurin luona kuin kivettynyt, katse maassa, kasvot

tuhkanharmaina.

Keskitalo tunsi tukehtuvansa. Hän oli aikonut kysyä jotain Uutelasta,

nyt se oli tarpeetonta. Ainoastaan suuren synnin tehnyt voi olla tuon

näköinen.

»Onko se totta?» sai hän vaivoin kysytyksi.

»On...» vastasi tytär tuskin kuuluvasti, painaen päänsä vieläkin

alemmaksi.

Keskitalon silmät mustenivat, hänet valtasi kamala viha. Hänen toinen

kätensä puristui nyrkkiin.

»Isä kulta, isä kulta, älä Jumalan tähden!» rukoili emäntä tarttuen

hänen käsivarteensa.

»Mitäs olet tehnyt, kelvoton?» Keskitalo oli niin kuohuksissaan, että

hänen täytyi pysähtyä henkeä vetämään.

Tytär, joka tähän saakka oli ollut kalpea kuin palttina, tuli äkkiä

kasvoiltaan hehkuvan punaiseksi.

»Mitäs isä pakotti... vaikka minä itkin ja pyysin...» sanoi hän

torjuvasti, yhä lattiaan katsoen.

»Minäkö pakotin? Sinä tiedät itse, että talo olisi mennyt ja...»

Lause jäi keskeneräiseksi. Keskitalo ei tiennyt enää itsekään mitä

ajatella. Hetki takaperin hän oli ihaillut suunnitelmansa

erinomaisuutta -- nyt oli kaikki häpeällisesti murskana. Niinkuin hän

olisi itse ollut syyllinen ja saatu kiinni juuri teossa...

»Jos se sentään on Uutelan...?» ehätti emäntä, katsoen mieheensä

rauhottavasti ja sitten tyttäreen kuin viimeiseen pelastuksen toivoon.

Niinkuin pahahenki olisi sinä hetkenä mennyt tyttäreen. Hän kohotti

päänsä, häpeän sijaan ilmestyi kasvoille julkeus ja viha.

»Uutelan!» huusi hän kuin veristä häväistystä torjuen. »Uutelalla ei

sen kanssa ole mitään tekemistä!»

Keskitalo luuli maahan vaipuvansa. Enin häntä kauhistutti tyttären

kasvojenilme.

»Herra Jumala!» vaikeroi hän. »Keskitalon suvussa ei ole ollut

ainoatakaan huonoa ihmistä.»

Tytär yhä yltyi.

»Nyt on!» huusi hän luonnottomalla äänellä, silmät oudosti pyörähtäen.

Keskitalo astui askeleen kohti.

»Hiljaa, taikka minä tapan! -- Kenenkäs kanssa se on?» läähätti hän.

»Kenenkä tahansa!» huusi tytär kiiluvin silmin -- niinkuin hän olisi

ollut mieletön.

Keskitalon teki mieli lyödä. Mutta hän tunsi itsensä niin

voimattomaksi, ettei hän olisi kyennyt kättään nostamaan. Hänen

rintansa ikäänkuin luhistui sisään ja hän sai yskänkohtauksen.

Vanha emäntä alkoi taputella hiljaa hänen hartioitaan, että kohtaus

menisi pikemmin ohi.

Kun se vihdoin helpotti, vaipui Keskitalo kasvoiltaan punaisena

hervottomasti lavitsalle.

»Niin on porton polut», huokasi hän kuin itsekseen, »syö, pyyhkii

suunsa ja sanoo: En minä mitään tehnyt ole!»

Tyttären leuka tärähti, hän kääntyi äkkiä poispäin, peitti kasvonsa

käsillään ja meni kiireisesti ulos.

* * * * *

»Herra Jumala, Herra Jumala, mikä tässä nyt turvaksi tulee?» valitti

emäntä vaipuen miehensä viereen lavitsalle.

Keskitalo istui pitkän aikaa pää käsien välissä eteensä tuiottaen. Hän

tunsi lattian keinuvan jalkainsa alla kuin lainehtivan järven.

»Mene sinä keittiöön, en minä jaksa nyt mitään ajatella. Puhutaan

sitten -- ehtoollisen jälkeen.» Hän koetti hymyillä: »Mene nyt!»

Emäntä huokasi ja lähti kuin unissaan kulkien.

Mutta Keskitalo istui ja tuiotti yhä eteensä. Hänen silmiensä editse

kulki koko eletty elämä. Huolta ja velkataakan painoa se oli ollut,

mutta kotielämä oli ollut ehjä ja onnellinen. Ja hyvä nimi heillä oli

ollut perintönä polvesta polveen.

Hetken päästä hän nousi ja kulki raskain askelin

makuukamariin. Sytytti siellä lampun ja otti säilikön päältä vanhan

raamatun esiin.

Keskitalo luki usein raamattua, varsinkin milloin oli kova paikka

edessä tai kun oli hyvin käynyt. Arkioloissa hän käytti sen lauselmia

sattuvina puheenparsina, mutta tällaisina hetkinä hän etsi tukea.

Hän luki pitkän aikaa, aluksi ahdistettuna, sitten vähän

rauhottuneena. Sitten hän vaipui taas miettimään.

Hänestä tuntui käsittämättömältä Jumalan sallimukselta että juuri nyt,

kun hän vihdoin luuli lepoon päässeensä, hänen hartioilleen laskettiin

taakka, jonka rinnalla kaikki entinen oli vain leikintekoa. Oliko hän

sellaista ansainnut?

Silloin hänen mieleensä johtuivat Jobin onnettomuudet. Hän etsi sen

paikan raamatusta ja alkoi uudelleen lukea.

Kun hän vihdoin pani kirjan kiinni, tunsi hän itsensä rauhallisemmaksi

ja ajatuksensa selvemmäksi.

* * * * *

Emäntä tuli hiljaa sisään.

»Manta siellä itkee kamarissaan...» ilmotti hän.

»Osaakos se hävytön vielä itkeä?» vastasi Keskitalo katkerasti, vaikka

tunsi tuon tiedon tekevän niin sanomattoman hyvää.

»Ei tämmöistä ole nähty eikä kuultu», sanoi hän sitten. »Ei ole ollut

minun suvussani, eikä sinunkaan.»

»Ei ... kyllä tämä oli ensimäinen tapaus.»

»Ja se vielä kehtaa syytellä muita!» sanoi Keskitalo kiivastuen.

»Minä epäilin alusta alkaen», huokasi emäntä. »Sinä, Kustaa, juoksit

kunnian perään, nyt se vasta häpeä tuli!»

Keskitalo kääntyi ja katseli häntä pitkän aikaa äänetönnä.

»Jätätkö sinäkin minut nyt?» sanoi hän sitten murtuneena.

»Enhän minä, isä kulta» -- kyyneleet herahtivat emännän silmiin -- »vaan

kun sydän on niin täysi.» Sitten hänen hartiansa alkoivat

täristä. »Minua niin viluttaa», sanoi hän nyyhkytysten välistä.

»Sinun täytyy mennä maata», puhui Keskitalo heltyneenä. »Äläkä nyt

noin -- ehkei kaikki ole vielä mennyttä -- täytyy miettiä.»

Hän lähti hiljaa kävelemään, hieroen kädellään kuumaa otsaansa. Kun

emäntä oli ennättänyt vuoteeseen, istahti hän sängyn reunalle.

»Sodassa pitää ihmisen oleman maan päällä», huokasi hän. »Minä

ajattelin kaikki niin hyvin. Kaikille olisi käynyt hyvin: Uutelalle,

meille, lapsille, ja hän olisi kyllä ennättänyt saada vielä nuoren

miehen. Mutta se kelvoton! -- Näitkös sinä minkälaiset hänen kasvonsa

olivat?»

»Älä puhukkaan -- ei hän ollut silloin järjissään!» Emäntä ratkesi taas

nyyhkyttämään.

»Koeta nyt nukkua!» rauhotteli Keskitalo. »Kyllä minä aamuksi jonkun

keinon keksin.»

He vaipuivat omiin raskaisiin mietelmiinsä kumpikin.

* * * * *

»Emme me jaksa tätä häpeätä kantaa, vaikka kuinka ajattelisi», sanoi

taas Keskitalo. »Kun jokainen sen ymmärtää -- kun Uutela on niin vanha

ja kun hänellä ei ole ollut nuorempanakaan lapsia.»

»Uutela!» huudahti emäntä kauhistuneena. Nyt vasta hän muisti sen

puolen asiasta. »Voi Jumala, mitä hän sanookaan ja tekeekään?»

Keskitalon mielestä se ei kuitenkaan ollut pahin kohta.

»Uutela on hyvä mies, hänen kanssaan voisi aina jollainlailla tulla

toimeen», sanoi hän. Ja kesken murheenkin hiipi taas tuo viekkaan

ovela arkipiirre hänen suupieleensä: »Uutelalle sopisi aina sanoa:

Voiko sadan ajastaikaiselle vielä syntyä poika -- vastaus katso 1:stä

Mooseksen kirjasta. Mutta sen huutavat muut hänelle korvaan.»

»Niin niin, kun se nyt kuuluu koko maailmalle se asia!» huokasi

emäntä.

Sitten he taas vaipuivat entistä raskaampiin ajatuksiin.

* * * * *

Pirtin kello löi kymmenen, löi yksitoista ja löi kaksitoista -- he yhä

valvoivat. Ja mitä enemmän aika kului, sitä suuremmaksi heidän hätänsä

kasvoi.

He puhuivat yhdessä, mutta eivät voineet toisiaan lohduttaa. He

rukoilivat yhdessä, mutta siitäkään ei ollut apua. He elivät näinä

harvoina tunteina enemmän kuin monina pitkinä vuosina. Kuinka

monimutkainen onkaan elämä -- eivät he olisi voineet uskoa että ihminen

voi langeta tämmöiseen avuttomuuteen.

»Jos kuitenkin täytyisi puhua Uutelalle?» ehdotti emäntä

toivottomuudessaan. »Jos hän armahtaisi ja omistaisi? Onhan semmoista

ennenkin nähty.»

Keskitalo hylkäsi jyrkästi sen ajatuksen.

»Ei, semmoiseen ei ole mitään kiirettä. Eikä Uutela ole tässä pääasia,

vaan ihmiset. Ja ne eivät kuitenkaan uskoisi, ainoastaan nauraisivat.»

»Jumala, Jumala! Mihinkäs me nyt joudumme, kun ei näy pelastusta

mistään!»

* * * * *

Kello löi yksi. Keskitalo säpsähti niinkuin hän olisi kuullut

hätäkellojen äänen kirkontornista.

Hän oli pitkin matkaa ajatellut: Seuraavaksi lyönniksi minä jo jotain

keksin. Lyönti seurasi lyöntiä, yhä suurempi pimeys kiertyi hänen

ympärilleen. Hän tunsi olevansa aivan märkä, häntä alkoi värisyttää.

»Onko Jumala minut kokonaan hyljännyt?» huokaili hän

ahdistuksessaan. »Miksi? Moni elää niinkuin tahtoo, ei koskaan sinun

sanastasi välitä, etkä sinä kuitenkaan heitä koettele tämmöisillä

onnettomuuksilla. Onko tämä oikein?»

Silloin hänet valtasi epätoivo, kauhea halu katkaista väkivoimalla

häpeänsä kahleet. Hänen kasvonsa vääntyivät, hikikarpalot pusertuivat

otsalle, sielun syvyydessä kamppailivat pelottavat voimat.

»Se on tehtävä -- se on hävitettävä -- minä hänet pakotan!» jupisi hän

itsekseen.

Vaimo kuuli outoja kuiskauksia ja kavahti istumaan.

»Ei ei! -- Miksei? -- Ei ei... Herra Jumala!» kuuluivat taas tuskaiset

kuiskeet pöydän luota.

Emäntä juoksi hätääntyneenä ylös: »Kustaa, Kustaa, mikä sinuun nyt

tuli...?»

»Ei mikään -- rukoile, rukoile!»

Keskitalo räytyi tuolin viereen polvilleen ja alkoi rukoilla

kiihkeästi kädet ristissä, hikipisarain yhä putoillessa otsalta.

* * * * *

Kello löi kaksi. Keskitalo istui epätoivoonsa jähmettyneenä, hänen

päätään pakotti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan selvää ajatusta.

»Kun pääsisi pois, kauas pois!» ajatteli hän. Hän tunsi ettei tämä

ollut ainoastaan perheen ja suvun, vaan koko paikkakunnan häpeä, josta

kerrottaisiin kautta Hämeen. Ventovieraiden parissa sensijaan se ei

olisi mitään, ei kerrassaan mitään.

Silloin hänen sydämensä lakkasi lyömästä -- hänen aivojensa läpi kulki

äkillinen välähdys.

Hän nousi kuin huumeissaan ja syöksyi säilikön luo, jonka laatikosta

hän sai käsiinsä pienen painetun vihkon.

Keskitalosta tuntui aivankuin Jumalan johdatukselta, että hän mitään

aavistamatta oli pannut talteen tuon vihkosen, joka muutamia päiviä

takaperin oli tullut sanomalehden mukana.

Hän alkoi sitä selailla kiihkeästi, kuumat veret kasvoillaan.

»Mitä sinulla siellä oikein on?» kysyi emäntä, kohoten istualleen.

»Odota vähän», puheli Keskitalo. »Minä luulen että minulla nyt on

jotain.»

Ja hän taasen selaili. Piti sormia toisten lehtien väleissä, toisista

etsi, tuijotti eteensä, raapi korvallistaan, ja yhä selaili.

Näin teki pitkän aikaa, emännän uteliaana odottaessa. Sitten hän veti

kynnellä erääseen kohtaan vahvan merkin ja nousi.

»Nyt se on selvä!» puhui hän nopeasti keventyneellä äänellä. »Kaikki

selviytyy. Me myymme Keskitalon ja muutamme kauas pois Hämeestä.»

Emäntä katsoi tyrmistyneenä.

»Niin juuri teemme!» jatkoi Keskitalo yhä kasvavalla

vauhdilla. »Uutelalla on rahoja, me voimme ostaa esimerkiksi Savon

puolesta pilkkahinnalla suuria kartanoita. Tuolla luettelossa on

kymmenittäin semmoisia myytävänä. Kukaan ei siellä tunne, kukaan ei

tiedä mitään, siellä se selviytyy Uutelankin kanssa kuin itsestään,

kun ei ole ketään, joka korvaan huutelisi. Eikä tänne kuulu

hiiskaustakaan, ei lapsesta eikä muusta. Ja lapsi voipi siellä kuolla,

kaikki voipi painua umpeen.»

Emäntää värisytti.

»Voi voi, mitä sinä Kustaa nyt aattelet! Sinne vieraalle maalle

vanhalla iällä? Ja kun et sinä taas pettäisi itseäsi tässä, niinkuin

tuossa naimisasiassakin? Jos se tulee vaan hullummaksi. Ja onkohan

tämä sitten oikein, omantunnon mukaan?»

»On!» sanoi Keskitalo lujasti. »Jumalan tahto on, että minä puolustan

perheeni kunniaa.»

»Turhaan sinä, Kustaa, taidat tähän Jumalaa sekottaa», huokasi emäntä,

vaikka hänkin jo tunsi mielensä keveämmäksi.

Keskitalo katsoi pitkään.

»Lue raamattua!» sanoi hän painokkaasti. »Kaikki, jotka ovat olleet

rohkeat sukunsa ja kansansa puolesta, ovat menestyneet, aina Kalebista

alkaen. Minä olen ollut heikko ja kivuloinen, mutta tämän asian

tähden minä uskallan vaikka mitä, sillä elämä kestää hetken, vaan hyvä

nimi pysyy iankaikkisesti!»

Emäntä yhä epäili, mutta hän ei voinut olla katselematta ihmetellen

miestään -- hän ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin lujana ja

päättäväisenä eikä puhuvan niin miehekkäästi. Hän aikoi vielä esittää

epäilyksiään, mutta silloin hänen sisässään värähti niin

kummallisesti -- niinkuin hän itse olisi joskus toivonut, että miehensä

olisi juuri tuollainen kuin hän nyt oli. Hän vaikeni ja ainoastaan

katseli.

»Mutta kuinka sinä luulet saavasi lapset suostumaan?» kysyi hän

sentään epäillen.

»Heidän täytyy!» sanoi Keskitalo lyhyesti. »Ja pojat sen kyllä

ymmärtävät, sillä heille itselleen siitä kerran hyöty lankee, kun

pääsevät avarampia aloja hallitsemaan. Ole sinä huoleti, kyllä minä

kaikki hyvin järjestän.»

Hän astui kerran edestakaisin permannolla. Sitten hän istahti vuoteen

laidalle ja alkoi hiljaa puhellen selvitellä suuren tuumansa

yksityiskohtia.

4.

Ulkona oli syyspimeä yö, mutta sisällä rautatievaunussa oli lämmin ja

valoisa.

Keskitaloa ja Uutelaa lukuunottamatta oli vaunu miltei tyhjä. -- Miehet

palasivat talonostomatkalta Savosta.

Keskitalo oli vaipunut vaunun nurkkaan, hattu toiselle korvalle

painuneena, käsivarret velttoina sylissä -- hän näytti nukahtaneen.

Mutta Uutela istui ja imeskeli ahkerasti lyhyttä piippuaan. Häntä ei

nukuttanut, vaikka olikin levon laita koko matkalla ollut vähän niin

ja näin.

Tämä matka kaikkineen tuntui hänestä hiukan omituiselta. Niinkuin hän,

hiljainen kotipeltojen mies, nyt olisi siirtymässä tutuilta vaoilta

suuren maailman pitkille, päättömille saroille.

Totta oli, että hänen entinen raatajaintonsa oli tänä kesänä taas

noussut, maattuaan pari vuotta kuin lamauksissa. Totta oli, että

Keskitalo tuntui liian pieneltä ja aivan liian valmiilta, ei ollut

mihin oikein iskeä. Mutta nämä tämmöiset matkat -- kun pitää istua jo

vuorokausikaupalla junassakin.

Kyllähän tämä järki-puuhaa on, ajatteli hän. Nuoret vahvat pojat

nousemassa -- ne tarvitsevat tilaa. Ja sitten se Sontulan Kustaan kirje,

sekin vielä pani kiirehtimään, ettei hyvä tilaisuus menisi käsistä.

Mutta se tuntui sittenkin liian hätäiseltä. Ei ollut koskaan ollut

aikaa harkita oikein perinpohjaisesti koko kysymystä -- noin niinkuin

maamiehen on tapana: auran jälessä vako vaolta tai kirves kainalossa

metsätiellä.

Naisväki siellä kotona minua enin ihmetyttää! ajatteli hän. Olisi

sentään luullut kotipuoli-ikävän panevan hiukan vastaan tämmöisiä

hommia. Etenkin vanhalla emännällä... No, kukas tietää, vaikka se nyt

niin puhuu lasten edusta -- kukas tietää.

Hän katsahti Keskitaloon.

Tuolla ne nyörit lepää! hän ajatteli. Sen hän oli huomannut alusta

alkaen. Sellainen into ja touhu!

Hän katseli Keskitalon sisään painunutta rintaa, laihoja kasvoja ja

nukkuneen velttoja jäseniä. -- Kukas olisi uskonut tuommoisesta

miehestä!

Niinkuin silloinkin -- muisteli hän taas -- jo menomatkalla. Kulkee

vaunusta vaunuun, kyselee kaikilta matkustajilta taloja, maita,

metsiä, hintoja. -- Mitä sinä nyt kaiken maailman taloja kyselet? oli

hän, Uutela, ihmetellyt -- kun sitä Kustaan neuvomaa kuitenkin

tarkotetaan. Mutta Keskitalo vain nauraa: kaksi tämmöistä poikaa

reisussa, säkissäkös me porsas ostettaisiin, ohoh!

Siinä _on_ jotain, oli hän ajatellut silloin, ja niin hän ajatteli

vielä nytkin -- olkoon mitä hyvänsä.

Varsinkin sitten ostopuuhissa se näkyi vielä selvemmin -- jatkoi hän

taas muistelmiaan. Pitäisihän vanhan miehen ymmärtää, ettei

kaupanteossa sovi hätäillä. No, itse talon hinnasta minä en mitään

sano, vaikka olisi siitäkin voinut jonkun tuhannen pudottaa. Onhan se

koko hovi, ja tavallisessa rakennuksessa niinkuin vanha herrastalo

ainakin. Vaan annas maksaa irtaimista, mokomistakin lehmänsammakoista,

tunkkaisista heinistä ja puolimädistä vilja-aumoista -- kehtaavatkin sen

roistot jättää jumalan viljan ulos mätänemään -- annas maksaa

kaksitoista tuhatta, ainakin viisituhatta liikaa! Eikä ymmärrä, vaikka

minä isken silmää ja jo viimein sanonkin. Niinkuin sen kaupan olisi

mikään hengenhätä ollut! Eikä auta muu kuin vain katsella kuinka nämä

viekkaat savolaiset hymyilevät ja iskevät seläntakana toisilleen

silmää, että näin sitä pitkätukkaisia hämäläiskolloja keritään! --

Perhana!

Hänen hämäläisluontonsa oli näissä muistelmissa noussut sellaiseen

kapinaan savolaisia vastaan, että hän unohti kokonaan Keskitalon. --

Senkin keppiherrat! Keppi pitää keikkua kädessä, vaan onkos havun

pulkkaa pellolla?

No, no, tyynnytteli hän itseään. Hämeenmiesten työ sen vahingon ottaa

pian takaisin. Mutta kyllä on sentään synti ja häpeä heittää viisi

tuhatta tuommoisille lurjuksille!

Keskitalo oli alkanut hiljakseen kuorsata. Silloin Uutela taas muisti

hänet.

Sitäkin minä olen ihmetellyt, miksi se sen kauppakirjan teetti yksin

minun nimiini? No, onhan rahat kyllä minun, vaan kun me olisimme

molemmatkin voineet olla isäntinä, kun kerran yhdessä ollaan ja kun

minä vaan vävyksi tulinkin. Onkohan sillä siellä Hämeessä joku vanha,

hämärä velka, jota lähtee ikäänkuin pakoon, kun se noin tahtoo

omaisuuden minun taakseni turvata? Ja miksei hän ole siitä koskaan

mitään minulle ilmottanut? Mitä se merkitsee...?

Hän kumartui eteenpäin ja rupesi katselemaan tarkkaan Keskitalon

kasvoja. Hän tahtoi ikäänkuin tunkeutua hänen aivoihinsa ja nähdä mitä

siellä liikkui -- nyt kun mies nukkui eikä tiennyt pitää varaansa.

Sen ketunkasvoista ei näe mitään, ei nukkuissa eikä valveilla! sanoi

hän itsekseen harmistuneena. Siin' on miestä! Lennättää ihmisiä Savoon

saakka, ostattaa taloja ja pitää ne nyörit sisässään kuin

kalliossa. Ja että kaikki nyt on mennyt _sinun_ mielesi mukaan, sen

minä kyllä näen -- muutoin sinä et voisi noin unta vetää. Ja vielä nauru

huulilla -- minä tässä valvon ja valvon enkä saa unta vaikka mikä olisi!

Hän tunsi sinä hetkenä vihaavansa Keskitaloa, sen salaisuuden vuoksi,

jonka hän epäili tämän sisässään säilyttävän. Miksei hän sitä

minullekin ilmaise, kun kerran olemme ystävät ja sukulaiset?

No, taidan sentään tehdä syntiä -- ajatteli hän taas -- kun noin

epäilen. Miksei mies puuhaisi lastensa hyväksi, nyt kun on pohjaa

mistä ponnistaa? Juuri noinhan minä tein itse aikoinani -- eipä mies

niitä parhaimpia tuumiaan muille selittele, ei!

Ja kuitenkin hänestä tuntui niin omituiselta -- niinkuin näkymättömät

kädet olisivat tavotelleet hänen elämänsä ohjaksia, ne omiin käsiinsä

riistääkseen.

Mutta asia oli päätetty, talo ostettu. Ja nyt minä olen _hovin_

isäntä! Häntä hiukan hymyilytti. -- No, rinnan me siellä isäntinä

hääräämme, olkoon nyt kumman nimi tahansa papereissa. Ja kyllä me

niille peijakkaan keppiherroille näytämme mistä puusta lusikka tulee!

Vielä minä laitan yhden talon kuntoon ja näytän kuinka hämäläinen

pajupehkot pientareilta hätistää!

Hän alkoi yhä enemmän ja enemmän innostua -- ne Hovin pitkät,

matalaojaiset sarat ikäänkuin huusivat häntä ja hämäläistä voimaa

avukseen.

Kyllä tässä nyt tulee aika kiireen kilakka, ennenkuin Keskitalo ja

tavarat on myyty ja kaikki muuttokunnossa, ajatteli hän taas.

Samalla juna pysähtyi rymisten jollekin asemalle.

»Oh -- oh!» huusi Keskitalo kuin pahasta unesta kavahtuen ja katseli

silmät pyöreinä ympärilleen. »Missäs me oikein ollaankaan?»

»Talonostomatkalla, naapuri», myhäili Uutela hiljaa-sädehtivin silmin

toisen säikähdykselle.

Keskitalokin jo hoksasi. Miehet rupesivat yhdessä makeasti nauramaan.

5.

Maa oli vielä sula, vaikka marraskuu jo oli käsissä.

Hämeen haavat puutarhain ja pihamaitten nurkissa itkivät lehdettöminä

myöhäsyksyn utuisessa ilmassa. Hämeen kuuset kuoppamäillä ja

veräjänpielissä huokailivat ikävissään, ja pienet kiillottomat pisarat

istuivat oksien nirpuissa ja ruohon kuihtuneella ruumiilla, vaikka

päivä oli jo puoliin kulumassa. Kaiken yllä lepäsi tummanharmaa taivas

laakeana ja raskaana.

Keskitalon väki teki Savoon muuttoa.

Jo kahtena edellisenä päivänä oli asemalle ajettu kaikenlaista kalua

ja työasetta. Paljon sitä oli karttunutkin -- vanhaa tuttua ja rakasta,

josta ei raskittu luopua, vaikkei sitä olisi välttämättä tarvittukaan.

Tänään oli varsinainen lähtöpäivä.

Pitkiin jäähyväisiin ei ollut aikaa, vaikka jätettiinkin rakkaat

kotitanhuat. Toiset tuskin ennättivät muuta kuin syrjäsilmällä

vilkaista portista lähdettäessä, sillä karja juoksi ja äänteli

sekasortoisena, luullen laitumelle pääsevänsä.

Ensimäisinä kulki kymmenkunta lammasta Hannan ja kolmentoistavuotiaan

Helkan ohjaamina. Niitä ei Hovissa ollut kuin muutamia, eikä kuulunut

olevan paljon koko Savon puolessa.

Sitten seurasi seitsemän lehmää ja leveäotsainen sonni, jota vanhin

poika Vihtori nuorasta ohjaili. Toiset olisivat tyytyneet vähempään

karjamäärään, mutta Uutela oli järkähtämätön, hän ei uskonut noista

»savolaisista sammakoista» mitään hyvää. -- Uutelaan oli sillä

Savon-matkallaan mennyt itsepintainen epäluulo kaikkea savolaista

kohtaan.

Viimeisenä kulkivat molemmat emännät, vanha ja nuori, kaikenlaista

pikku sälyä täyteen ahdatuilla kärryillä, Liinun juostessa kärryjen

perään sidottuna.

Vielä oli kärryillä, säkillä peitetyssä pärevasussa, suuri mustan- ja

valkeankirjava Mikko kissa. Uutela oli tahtonut senkin mukaan -- hän ei

kerta kaikkiaan luottanut edes savolaisiin kissoihin.

* * * * *

Kulettuaan kotivainioiden läpi eläimetkin jo rauhottuivat. Tie nousi

loivaa rinnettä pienelle mäentyppyrälle.

Siellä he pysähtyivät ja katselivat vielä kerran taakseen.

»Kyllä se Keskitalo sentään on kaunis!» huokasi Hanna pehmeällä

äänellään, kainonsinisten silmäin kaihoisasti värähtäessä.

»Onhan se», jatkoi Uutela samalla kaipaavalla sävyllä. -- »Vaan sinne se

nyt jääpi.»

Keskitalo vilkasi Uutelaan: jo oli aika hänen tarttua asiaan.

»Sinne jäi!» sanoi hän niinkuin menneestä asiasta. »Vaan minä

puolestani lyön vetoa, ettei meidän tarvitse marssia täyttä kolmeakaan

tuntia, niin jo Hovin katot pilkottaa!»

Hän sanoi sen niin tarttuvan leikkisästi, että kaikki rupesivat

hymyilemään ja ikäänkuin noita uusia kattoja ajattelemaan. Helka yksin

katsoi ihmetellen, vaan sitten hänkin hoksasi isän sanoissa piilevän

sukkeluuden ja naurahti ääneen tälle huomiolleen.

»Painetaan vaan eteenpäin, päivä kuluu!» puheli Keskitalo

hilpeästi. »Hei-hei, Heipparinna!» Hän huiskautti erästä lehmää

piiskallaan. »Ja mitäs se Onnike siellä sivulle vänkää -- juokses

Kalle!»

Keventynein mielin lähdettiin eteenpäin. Ainoastaan vanha emäntä

pyyhkäsi pääliinansa kulmalla salaa silmänurkkaansa.

* * * * *

Tie kulki yhä asuttuja seutuja. Siellä täällä oli aina joku talo,

torppa tai mökki.

Tuntui niin hyvältä että oli noita vanhoja tuttuja, jotka ikäänkuin

jättelivät hyvästi ja toivottelivat onnea.

Melkein kaikissa, loitommissakin, heidän matkansa huomattiin. Ilmestyi

aina ikkunaan joku pää, sitten useampia -- ne sieltä myrttien,

palsamien, verenpisarain ja pelagoonien välistä katselivat ja

ajattelivat lämpimiä jäähyväis-ajatuksia.

Joistakuista paikoista tultiin aina pihalle saakka ja katseltiin

siitä. Eräistä lähemmistä huudettiin: »Onnea vain matkalle!»

Mutta sitten tuli asumaton metsätaival eteen, ja siellä pyrki mieli

väkisinkin painumaan. Jokainen koetti sitä toisiltaan salata -- huudettiin

karjalle, juostiin ja huiskittiin, vaikkei se ollut aina tarpeenkaan.

Uutelankin tyyni hymyily alkoi riutua. Hän oli vähän väsynyt noihin

monipäiväisiin puuhiin, ja kun nyt ei ollut kuulunut pitkään aikaan

muuta ääntä kuin karjan sorkkain yksitoikkoinen sipsutus ja

kärrynpyörien ainainen sirinä, niin olo alkoi tuntua tuskalliselta.

He kulkivat pienen, kivestä raketun maantiesillan yli.

»Kas kun ovat oikein kiviä johteeksikin ajaneet -- en ole ennen

huomannutkaan!» virkahti Uutela, iloisena että ilmestyi edes joku

puheenaihe.

»Siinä ne ovat olleet koko kesän», kiirehti Keskitalo jatkamaan. »Aika

poikia ovatkin!»

Uutela riensi tieltä alas siltaa sivultakin tarkastamaan.

»Niin on holvattu kuin kellarin katto», puheli hän. »Eikä semmoisia

muualla laitetakkaan kuin Hämeessä!»

»Juuri niin!» näkyi toistenkin silmistä.

Keskitalo oivalsi asiain kallistuvan pahalle puolelle.

»Jo ne alkavat rakennella kivisiltoja joka paikassa», kiirehti

hän. Sitten hän alkoi puhua Hemilän Oskarista, sillan rakentajasta,

hänen laittamistaan navetoista, kaivoista ja silloista.

Keskitalo oli tänään kuin jousilla, koettaen pitää hyvää tuulta yllä

joka taholla.

Mutta Uutela vilkasi häneen tuon tuostakin syrjäsilmällä ja ajatteli

omia ajatuksiaan.

* * * * *

Tieltä kuului kärryjen rätinää -- siellä tuli muuan tuttava naapurikylän

mies vastaan.

Se sai mielet vallan ilostumaan.

»Vai sille pitkälle matkalle nyt ollaan menossa», sanoi vastaantulija

pysäyttäen hevosensa.

»Mikäs pitkä tämä on, pari tuntia asemalle!» viskasi Keskitalo.

»No no», nauroi toinen. »Ihmettelen minä sentään minkätähden te sinne

maailman taakse viitsitte muuttaa.»

»Minkäkö tähden?» nauroi Keskitalo. Hän osotteli vilkkaasti kädellään:

»Kaksi tämmöistä vahvaa äijää täällä ja kaksi tuommoista

turpeenpuskijaa tuolla -- pieniksi ne käypi paikat meille Hämeessä!»

»No no», pani toinen, »on Hämeessä ennenkin eletty.»

»On eletty, vaan kun me aiomme _rikastua_!» sävähytti taas

Keskitalo.

Kaikki rupesivat nauramaan.

»Ja mitäs puhutkaan! Tuo Uutela on laittanut jo kolme taloa -- totta sen

täytyy saada vielä neljäs laittaa, ja Hämeessä alkaa jo talot olla

reilassa.»

Se nosti jo ilon ilmoille.

»Niin niin», nauroi mies. -- »No, onnea nyt vaan ja menestystä!» Hän

lähti ajamaan.

Mutta Keskitalo huusi vielä hänen jälkeensä:

»Pistä minulle vain preivi, kun alkaa sinunkin mielesi rikkautta

tehdä -- perässä sinä kuitenkin tulet!»

»Niin sitä pitää!» ajatteli Uutela. Hänen sielunsa alkoi taas nousta

kapinaan Keskitaloa vastaan. Vaikka toiselta puolelta hän ei voinut

olla ihmettelemättä miestä, joka noin johti, hallitsi ja piti

alakuloisiksi pyrkiviä mieliä aisoissa.

»Mikäs siinä, oikeinhan se on -- mutta miksikäs se ei sano minulle

mitään, miksikäs se pitää minuakin aisoissa?»

He olivat viime taivalta kulkiessaan yhä hiljalleen nousseet. Nyt

metsä loppui, tie kaartui ja heidän eteensä aukeni äkkiä pieni

hämäläinen kylämaisema.

He pysähtyivät kaikin -- ainoastaan karja jatkoi omin hotein hiljaista

astuntaansa.

Kylä oli vanha tuttu, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt niin

kauniilta ja vakavan juhlalliselta kuin nyt.

Keskellä kierteli ruskeapintainen tie vainioiden ja mäentyppyräin

lomitse, ikäänkuin luvanalaista kulkureittiä etsiskellen. Sen kahden

puolen vilisi harmaat aidat. Niiden piirissä juoksivat möyheät,

paksumultaiset sarat, mitkä pitkinä kaistoina aina metsänreunaan

saakka, mitkä pieniltä kukkuloilta kaikkiin ilmansuuntiin hajautuen,

toiset rehevinä ja orasvihreinä, toiset harmaankalpeina sänkileskinä,

kolmannet mullanmuheina, auranviirut selässä ja syvät, väkevät ojat

vielä lapion jäljeltä kiiltäen. Kaikkia niitä hallitsi punaiset tai

harmaat talot -- metsänreunassa, maantien varrella, kunnailla vainioiden

keskellä. Siellä täällä pellonmäillä joku yksinäinen mänty tai suuri

kivi katajapensaiden ympäröimänä, vielä useammassa kohti harmaa lato

tai punainen maneesi.

Kukaan ei puhunut, Keskitalokin näytti liikutetulta. Sanaa sanomatta

lähdettiin hiljalleen lakeudelle laskeumaan.

Uutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä. Hän

ei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi -- se vain oli syntynyt tuon

pitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti aidat, sarat ja

ojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine piippuineen tai hiljaa

höyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan elämän. Ja kun hän nyt,

jäätyään aivan viimeiseksi, näki edessään mäkeä laskeutuvana

pitkähkönä kulkueena lampaat ja lehmät ajajineen, kärryt istujineen ja

perässä juoksevine hevosineen, niin hän ei voinut enää vastustaa

hetken tunnetta.

»Tämä nyt merkillistä on», sanoi hän toisten luo tullessaan hiljaisen

värähtävästi. »Niinkuin oltaisiin Abraham ja Lot, ja mentäisiin

Kaanaanmaalle.»

Keskitalon suupielet vetäytyivät makeaan hymyyn, että Uutelakin kerran

käytti raamatun vertausta. Hän kääntyi Uutelaan päin:

»Ja molemmille kävi hyvin ja heidän joukolleen -- niinkuin myös olivat

miehet ja veljekset keskenänsä!»

Uutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen

hurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen oma

tunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli harminsa

eikä puhunut mitään.

Keskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla

millaista Savo on ja miltä siellä näyttää.

»Omiasi panet!» ajatteli Uutela harmistuneena. »En minä mitään

semmoista nähnyt. -- Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!»

Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla -- heidät oli

vallannut sama tunne kuin Uutelan.

»Katsokaas kuinka pulskaa orasta!» -- »Arvolaan on laitettu uusi

lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?» Huudahduksia ja

mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei

sen vertaista voi olla missään muualla.

Vasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri

veräjäkuusi.

»Pidäs vähän!» huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran

Hannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen

vallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille. -- Kädet eivät

ylettyneet yhteen.

»Tules, Kalle», huusi hän veljelleen. »Saammeko edes kahteen mieheen

siitä selvää.»

Nuorempi veli juoksi iloisena avuksi.

Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä

mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta

salaa syleillen -- toisten hymysuin katsellessa.

»Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakkaan!» kehaisi Vihtori.

»Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!»

»Arvolan tallin takana on aivan samanlainen!» huudahti Hanna, osottaen

kädellään sinnepäin.

»Ja tuolla -- näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!»

Ne kaikki piti nyt jättää.

Ja niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan

raskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten,

kuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia

polkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain

tähden.

He nyt astuivat. --

* * * * *

Uutela pysähtyi ja nosti kätensä silmäkulmilleen, katsellen sen alta

niinkuin ei olisi näkemäänsä uskonut. -- Valtatiehen yhtyvän sivutien

risteyksessä seisoi vanhanpuoleinen vaimoihminen.

»Kas, Karoliina!» huudahti Keskitalo. »Ja tullut näin pitkän matkan.»

»Piti tulla edes hyvästi sanomaan», puheli Karoliina hyvänsävyiseen

tapaansa, tervehtien ohikulkijoita kädestä.

Sisarukset jättäytyivät muiden jälkeen.

»On ollut niin paljon puuhaa», sanoi Uutela kuin anteeksi pyytäen

ettei hän ollut käynyt hyvästi sanomassa, vaan sisaren piti tulla.

Sitä seurasi pitkä äänettömyys.

»En minä olisi uskonut, että sinulle tuli siitä tämmöiset matkat»,

sanoi vihdoin sisar.

»En minäkään.»

Sitten he taas kävelivät kumpikin omia ajatuksiaan ajatellen.

Kyläseutu oli loppunut, he olivat nousseet pienelle metsäiselle

mäelle.

»Nyt minä käännyn», sanoi sisar.

Hän piteli veljen kättä omassaan, molempien silmät olivat kosteat.

»Jumalan haltuun nyt vaan!»

»Samalla tapaa!»

Sisaren olisi tehnyt mieli vielä sanoa: Näimmeköhän nyt viimeisen

kerran? Mutta hän ei uskaltanut enemmän itsensä kuin toisen

tähden. -- Niin he erosivat.

»Kun aivan unohdin!» huudahti sisar kääntyen takaisin ja pistäen kuin

salavihkaa pienen mytyn veljen käteen.

Uutela tunsi kädessään että siellä oli paksut villasukat. Hän loi

sisareen kiitollisen katseen ja kääntyi kiireisesti.

Yksikseen jäätyään hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään.

* * * * *

Toiset olivat ennättäneet jo pitkän matkan edelle.

Tie kulki aivan pillisuorana, molemmin puolin telefoonipylväitten

kauaskantava linja ihmeellisine lankoineen. Se nosti Uutelan mielessä

sellaisen valtavan pitkänmatkan tunteen, kuin hän olisi kulkenut

etäiseen iäisyyteen.

Hän saavutti toiset viljellyllä tasamaalla. Tie oli muuttunut

lokaiseksi, raitteet syvemmiksi, eläimet kahlasivat puolisäärtä

rapakossa.

»Karoliina lähetti vain terveisiä -- jäätiin niin jälkeen», sanoi Uutela

jotain puhuakseen.

»Kiitoksia vain.»

Lehmät olivat pysähtyneet hetkiseksi puhaltamaan.

»Aina tuonne saakka roiskunut!» valitteli Helka itkunsekaisella

äänellä, hangaten esiliinallaan Ihanan reidestä lokapilkkua.

»Hullu tyttö!» teki toisten mieli huutaa, mutta kukaan ei raskinut.

Samassa alkoi kärryiltä kuulua surullista naukumista.

»Senkin on paha olla -- Mikko!» lohdutteli Helka.

Keskitalo koetti vielä kerran lyödä leikiksi.

»Mitäs siinä nyt nau'ut? Kyllä sinä niitä uusia henttuja siellä pian

saat, vaikka Hämeen tytöt jäivätkin!» lasketti hän tahallaan hiukan

karkearakeisesti.

Mutta sekään ei enää naurattanut. Alakuloisuus oli vallannut

mielet. Jokainen tunsi että nyt oli ainiaaksi jäämäisillään paljon

rakasta ja pyhää, joka oli syöpynyt heidän sydänjuuriinsa saakka -- niin

he tunsivat.

Taivas oli synkistynyt. Päivän itkuinen ilma kyyneltyi utusateeksi,

joka kääri erä erältä kaikki harmaaseen vaippaansa. Selvempänä kajasti

enää vain lokainen tie.

Mutta sekin häipyi edempänä siihen sumuiseen, tuntemattomaan ja

kohtalomaiseen, jota kohti he raskain askelin kulkivat.

6.

Pienelle sydänmaan asemalle oli päiväjunan tuloajaksi kokoontunut

joukko rahvasta.

Sellainen oli tapa näin sunnuntaisin. Tultiin junaa katsomaan ja

postia hakemaan, tultiin hiukan tarinoimaan viikkoisen aherruksen

jälkeen harvaan asutun seudun yksinäisissä kolkissa.

Tällä kertaa oli kuuleman mukaan tulossa muutakin kuin vain posti tai

joku omanpaikkakuntalainen.

»Nyt ne Hovin uuvet isännät, ne Hämmeen herrasväet tulloo», naureskeli

silmää vilkuttaen muuan Hovin loismies, joka oli tullut hevosella

asemalle vastaan. »Semmoisen ovat laittaneet tiijon.»

»Tullooko sitä paljonnii joukkoo?» uteli joku.

»Minkä verran tulloon -- kaks' vanahoo ukkoo ainai!»

Kuulijat naurahtivat.

»Ja se vanahemp' kuuluu olevan vävy ja nuoremp' appi», naureskeli

kertoja taas.

»No elähän! Jopa jottain!» Hilpeys yhä kasvoi.

»Jotta sekö sitä on sitä Hämmeen puolen tyyliä?» pisti muuan.

»Se kait sitä lienöö!»

Odottajat hymyilivät toisilleen keskinäisen ymmärryksen pilke

silmässä. He olivat ilmeisesti uteliaita, sillä he eivät olleet

koskaan ennen nähneet oikeata hämäläistä.

Mutta heillä oli jo jokseenkin varma ennakkokuva. Siinä oli jotain

kuulopuheen ja rotuvaiston pohjaa, »kaksi vanhaa ukkoa» selvensi

hauskasti ulkoisia piirteitä, ja se seikka, että Hovin ostossa

savolainen nerokkuus oli mujauttanut hämäläistä yksinkertaisuutta

useilla tuhansilla, täydensi sitä sisällisesti. Kuva alkoi olla

valmis.

* * * * *

Juna ajoi jyristen aseman eteen.

Sieltä ne hämäläiset tulivat, laskeutuen hitaan rauhallisesti eräästä

vaunusta alas -- Uutela, Keskitalo, molemmat emännät ja Helka, naiset

pieniä käsimyttyjä kantaen.

Edellimäisenä kulki Uutela. Hän oli vielä junassakin ollut

alakuloinen, mutta heti Savon puolelle siirryttyä hänen

hämäläisverensä oli alkanut nousta. Ja kun Keskitalo näytti tavallaan

haluavan työntää hänet etualalle, tarjoten tavaravaunujen

rahtikirjatkin hänelle, niin hän nyt ikäänkuin asettui johtoon.

Uutela hymyili tyyntä hymyään pienten silmäin hiljaa sädehtiessä, kun

hän kohotti tuuman verran matalaa tasapohjalakkiaan savolaisille

tervehdykseksi.

Tervehdityt vaihtoivat paljonpuhuvan silmäyksen -- siinä sitä nyt oli

sitä oikeata hämäläistä!

Keskitalo nosti hattuaan hiukan keikarimaisesti, naiset sanoivat

ujonsekaisen hyvänpäivän.

Savolais-silmäykset risteilivät. Kaiken muun suhteen ne olivat selvät

ja varmat, paitsi nuoren emännän, jonka pulska puku, monet sormukset,

kulta vitjat ja silkki saivat pienen erikoistarkastuksen

osakseen. Siitä vaihdettu silmäys oli epämääräinen.

Uutela oli sillä välin saanut Hovin loismiehen käsiinsä.

»Siinähän se mies on -- terveisiä vain Hämeen puolesta!» puheli hän niin

hiljaisen kahdenkeskisesti, etteivät syrjäiset kuulleet juuri mitään.

»Vaimoväki tulee nyt heti hevosella, vaan me miehet jäämme karjaa

odottamaan, kun se tavarajunakin kuuluu pian tulevan.»

»Että siinäkö ne nyt on ne Hovin uuvet emännät eli rouvat eli miks'

häntä sopinoo karahtierata!» puheli lipeästi vilkassilmäinen loisen

vaimo. »No jo ol' hommat, kun niin pitkän matkan takkoo!»

Vanha emäntä ilostui ja alkoi heti selvitellä perheenomaisen

sydämelliseen hämäläistapaan, että siellä ne ovat tavarajunassa vielä

Vihtori ja Kalle ja Hanna, siellä ovat Kukat, Mansiket ja Heipparinnat

ja Mikko. Ne lähtivät jo kahta päivää aikaisemmin, kun muut vielä

kävivät sukulaisia hyvästijättelemässä, niin että nyt pääsevät kaikki

yhtaikaa perille. Ja Ihana oli potkaissut vaunussa maitokiulun

säpäleiksi, kun Hanna aikoi sitä lypsää...

»Pyhä yksinkertaisuus!» välähtivät ympärille kertyneitten savolaisten

silmät.

»Kato ruojaa!» huudahti loisen vaimo osanottavasti. Mutta samaan

aikaan hänenkin silmänsä jo ennätti vilauttaa emännän pään sivutse:

yksinkertaisia, johan tämän näkee!

Uutela huomasi silmäin vilaukset, mutta hän vain hymyili.

»Alkakaas jo mennä!» sanoi hän lyhyesti naisväelle, nähdessään vanhan

emännän aikovan vielä sydäntään purkaa. Itse hän läksi Keskitalon

kanssa asemahuoneeseen rahtikirjoja selvittelemään.

Savolaisetkin pistäytyivät postiaan hakemassa. Pääasiassa he jo

olivat uusista tulokkaista selvillä, mutta jäivät kuitenkin vielä

katselemaan, kun oli hyvää aikaa.

Uutela ja Keskitalo ilmestyivät aseman portaille ja seisahtuivat

siihen tavarajunaa odottelemaan.

Rimpiläinen, suustaan sujakka talonisäntä, ei voinut vastustaa

kiusausta hiukan haastatella Hämeen miehiä.

»Terve tuloa vain, ja onneksi!» sanoi hän nostaen kohteliaasti

hattuaan. »Kun meistä tulloon noapurit, niin tekköö mieli tieustoo

että kumpi teistä nyt on se Hovin uus herra?»

Hän pani erikoisen painon »herra» sanalle. Lähellä seisovat

kääntyivät päin pidätetty naurunpilke silmänurkassa.

»Eihän _meissä_ ole yhtään herraa», myhäili Uutela hiljakseen

silittäen korvallishiuksiaan lakinreunan luota. Hänkin pani erikoisen

naurahtavan painon »herra» sanalle ja vilkasi samalla merkitsevästi

Rimpiläisen kädessä olevaan keppiin.

Savolaiset kohauttivat kulmiaan: ohoh! Ja Rimpiläinen, huomattuaan

etteivät ukot olleetkaan niin pölkystä veistettyjä kuin päältäpäin

näytti, pyörsi notkeasti:

»Talonpoikiahan tässä ollaan kaikki -- tarkotin vain että kumpiko se on

isäntä?»

»Isännänvirkaan me pystymme vähän joka mies -- tavarajunassa tulee vielä

kaksi lisää...» jatkoi Uutela hyväntahtoista hymyilyään. »Vaan me

vanhemmat tässä olemme aatelleet alotella!»

»Peijakkaan hyvin sanottu, Uutela -- emme mekään sentään mitään

mettäksenpoikia ole!» iloitsi Keskitalo itsekseen.

»Vai parittain, vai parittain», nauroi Rimpiläinen. »No, terve tuloa

voan, ja käykeehän talossa tupakalla!»

Jotkut jo lähtivät, mutta useimmat jäivät vielä katselemaan ja

odottelemaan.

* * * * *

Tavarajuna, jonka matkustajajuna oli sivuuttanut edellisellä asemalla,

saapui aivan heti.

»Tulkaas nyt pojat vähän jalkojanne oikasemaan, sillaikaa kuin

työntävät meidän vaunumme tuonne takaraiteille», puheli Uutela

hommakkaana rahtikirjat kädessä.

Pojat katsahtivat hiukan epävarmoina väkijoukkoon, mutta tulivat

kuitenkin. Hanna yksin jäi yhä vaunuun karjan luo.

Pojista tuntui oudolta kävellä tuon tarkastelevan joukon

läheisyydessä. Siinä oli yhtä ja toista, joka alkoi heti ikäänkuin

kiusata. Ne näyttivät niin hoikkavartisilta ja notkeilta nuo savolaiset,

kävellä sihauttelivatkin pehmeäpohjaisissa pieksukengissään niin

joustavasti, että heidän omat paksuanturaiset hämäläissaappaansa

yhtäkkiä tuntuivat kömpelöiltä ja raskailta. Sitten puheen soma

soinnahdus ja puhelemisen luistava keveys -- siinä kaikessa oli jotain

herraskaiselta vivahtavaa. Sitten ne katseet ja hymyilyt, ja kun he

vielä näkivät eräiden nauravan, niin he alkoivat tuntea itsensä

paksuiksi ja kömpelöiksi ja tulivat pahalle tuulelle.

»Eikö ne niitä vaunuja jo saa?» sanoi Vihtori melkein tiuskaisten

Uutelalle.

»No no, pian ne siitä joutuu», puheli Uutela liittyen heidän seuraansa

kävelemään. »Ei huoli nyt hätäillä, pojat», hymyili hän tyyntä

hymyään. »Kyllä mekin vielä nauramme, kunhan tästä päästään

pellolle!»

Se poikia hiukan lohdutti. He lähtivät pumppuhuoneelle päin.

Mutta Uutela yhä hymyili ja käveli, sammunut piippu toisessa kädessä,

tasatukkaisena ja tasapohjalakkisena kuin hyväntahtoinen riihitonttu

väkijoukon keskellä, vilauttipa kuin piloillaan joskus savolaisille

silmääkin. Puhui Keskitalon, asemapäällikön ja asemamiehen kanssa,

antoi määräyksiä loisten vaimoille, jotka olivat tulleet karjanajoa

avustamaan -- kaikki hiljaa, enemmän katseella kuin äänellä. Ukko oli

savolaisistakin soma.

Junan vihdoin lähdettyä päästiin muuttotavaroihin käsiksi.

Karja, pitkään matkaan kyllästyneenä, lähti laukkaamaan että

parituumainen ensi lumi sinkoili soran kera ilmassa. Siellä juoksivat

loistenvaimot, Hannat ja pojat, siellä risteili savolaiset »kah-kah!»

ja hämäläiset »soh-soh!» huudot kiireisessä sekamelskassa.

Keskitalo ja Uutela pitivät hevosista huolen, muut tavarat täytyi

jäädä huomiseen.

Uutela oli hyvällä tuulella valjastellessaan Liinua komeitten

sulhaskärryjensä eteen. Hän piti itseään tavallaan jo kuin paikkoihin

perehtyneenä ja nyökäytteli melkein tutunomaisesti päätään ajaessaan

asemalta poistuvien savolaisten ohi.

* * * * *

Hovin kujansuussa uudet tulokkaat silmänräpäykseksi pysähtyivät,

katsahtivat taloon päin ja ikäänkuin siunasivat itsensä: siinä se

sitten alkaa!

Kun karjat oli saatu kytkyihin ja hevoset talliin, korjailivat he

vielä yhtä ja toista kärryiltä. Vanha emäntäkin oli tullut pihalle

katselemaan ja tulokahville kutsumaan.

»Mikäs sitä Helkaa vaivaa?» kysyi Uutela lämpimästi tytöltä, joka

seisoi hiukan syrjässä pää nurpallaan.

»Kun ei täällä ole mikään niinkuin Hämeessä!» valitti tyttö itkuisin

äänin ja painoi päänsä vielä alemmaksi.

»Odota nyt vähän», lohdutteli Uutela hiljaa. »Pian me tänne laitamme

miehissä palan Hämettä!»

Uutela huomasi ihmeekseen, että kaikki muutkin olivat alakuloisia ja

sanattomia -- niinkuin he olisivat unohtuneet mietteisiinsä, aikomatta

sisään mennäkkään.

»Katsos peijakasta kuinka pahasti tuo nurkka on painunut!» huudahti

hän vieressä olevaan aittaan katsahtaen. Hierasi sitten leikkisän

toimekkaasti käsiään, ikäänkuin käsiksi käydäkseen, ja lisäsi:

»Mitäs tuumit, Keskitalo, eiköhän nostettaisi heti lämpimiksemme?»

Kaikki alkoivat hymyillä.

»Jos sentään jätetään huomisaamuun -- taikka ainakin siksi kun olemme

kahvit juoneet!» nauroi Keskitalo.

Siihen nauruun yhtyivät muutkin ja lähtivät keventynein mielin,

vilkkaasti puhellen sisään.

7.

Hämärä vielä verhosi maisemat, mutta Hovin pellolta jo kuului puheen

ääntä ja rautaisten parinkalukoukkujen kalahduksia.

Siellä Uutela poikain kanssa iski hämäläiset aurat savolaiseen

maaperään, sillä syyskynnöksiä oli ennestään vain moniaita sarkoja.

»On kuin Jumala onni, että asiat on näin», ajatteli Uutela, »että heti

pääsee _maahan_ käsiksi.»

Hän itse ohjasi toista auraa, hämäläishevoset edessä ja ohjakset

pitkänä kaarena niskalla riippuen. Toisen takana seisoi Vihtori.

Se oli juhlallinen hetki, kun kumpaisenkin auran takaa kuului yhtaikaa

»soh!» ja he lähtivät ensimäistä vakoa viilettämään.

Mutta sen pilasivat aivan heti raskaan teräsauran vetoon vähemmin

tottuneet savolaishevoset. Sitä oli ikäänkuin aavistettu ja kaiken

varalta pantu Kalle aluksi hevosia ohjaamaan, vaikka se olikin

kyntömiehen kunnialle käypää. Vaan siitäkään ei ollut apua, hevoset

vetivät epätasaisesti, nykivät ja rimpuilivat.

Uutela pysäytti omat hevosensa.

»Sen arvasi, kyllähän sen arvasi», puheli hän hyvänsävyisesti. »Vaan

älkää hätäilkö, pojat. Kyllä ne siitä tasaantuvat, kun on

_miehet_ perässä.»

Samalla hän jo lähti eteenpäin -- hän ei antanut tuommoisen pikku seikan

pilata hetken juhlallisuutta.

Maa oli kokolailla kohvettunut ja parituumaisen lumen peittämä. Mutta

se vain innosti, että sai näin ikäänkuin otella talvea ja pakkasta

vastaan. Aura vapisi, mutta viilu kääntyi jotta lumi tuprahteli.

Hevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa -- tätä Suomen

peltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset

juoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon

kuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen

lujasti jalkansa varaten.

Ja se näky yhä kaunistui, kun päivä valkeni ja mustanpuhuvat

viilurivit pistivät voitollisen voimakkaina esiin kuolleen,

lumiselkäisen peltokentän keskeltä.

»Olettekos, pojat, nähneet yhtään havun pulkkia vaoissanne?» kysäsi

Uutela, pysäyttäen hevosensa vastaantulevien kohdalla.

»No ei yhtään!» vastasivat pojat.

»Vissiin pistäisivät näitä savolaisherroja kantapäähän», nauroi Uutela

harmitonta nauruaan. Hän läksi saran yli poikain luo.

»Mutta pohja on hyvä», sanoi hän potkaisten viilua

saappaallaan. »Kyllä tästä leipämaa tulee!»

»Samaa mekin olemme sanoneet», vakuuttivat pojat.

Sitten he taas läksivät eteenpäin.

»Hei, Liinu ja Pilkku!» huuteli Uutela. »Näyttäkääs nyt mihinkä

hämäläiset kelpaa!» Hän oli iloinen ja onnellinen nähdessään kuinka

hänen oma kynnöksensä leveni suhteellisesti paljoa runsaammin kuin

poikain.

»Siinä nyt on alku!» sanoi hän itsetietoisesti päätään kohottaen

pojille päivälliselle lähdettäessä.

»Ja uutta tulee että sihisee!» huusivat pojatkin innostuneina.

»Harmittaa vain, että talven pitää tulla väliin, ettei päästä oikein

mielen mukaan mylläämään.»

Uutela tunsi itsensä niin nuoreksi ja iloiseksi, että hänen olisi

tehnyt mieli viheltää ajaessaan hevosen selässä pihaan, ellei se olisi

ollut vanhalle miehelle sopimatonta.

Pihalla he näkivät Mikon, joka vielä paikkoja oudostellen hiiviskeli

hiljaa ja pudisteli joka askeleella lunta käpälistään.

»Vieläkös sinä siinä tassujasi tunnustelet, muut jo ovat asiassa

kiinni että höyryää!» naurahti Uutela. »Muista vain sinäkin mistä

olet kotoisin!»

* * * * *

Savolaiset katselivat ohikulkiessaan ihmetellen sitä lieppinää ja

möyrinää, mikä Hovin pellolla nyt vallitsi.

»Uuvet isännät näyttävät mahtiaan!» hymähtelivät he. »Vaan näkkyy ne

kyntee ossoovan, siitä ei peäse», tunnustivat he rehellisesti, »vaikka

ovattii muuten ommoo sorttiaan.»

Katselemista kertyi yhä uutta. Muutamia päiviä aurattuaan pojat

alkoivat pistää kuin vihan vimmalla ojaa hyötyisien pajupehkojen

reunustamissa umpeutuneissa uomissa. Pakkanen tosin lopetti ne

ponnistukset lyhyeen, mutta he ennättivät joka tapauksessa näyttää

mikä oli tarkotus.

Sen jälkeen he ryntäsivät Uutelan rakkaisiin havunpulkkiin

käsiksi. Tunkioidenteko oli ollut hänen elämänsä ilo ja ylpeys. Ja kun

hän nyt laitteli niiden pohjia Hovin pellolla naputellen Keskitalon

kanssa toisten ajamia havuja pieniksi, niin hän tunsi seisovansa

noiden valtavien havuröykkiöiden keskellä kuin omassa valtakunnassaan.

Jo aamuhämärissä se naputus alkoi, ja sitä kuului yhä iltapimeän

kietoessa seudut vaippaansa.

Heidät oli vallannut samanlainen työinto kuin valtaa nuoren poikasen

saadessa ensi kertaa käteensä uuden työaseen, jota ei ole nuoruutensa

vuoksi ennen saanut käsitellä. He tahtoivat kerta kaikkiaan näyttää,

että he olivat tulleet muuta varten kuin syömään Hovin puolimätiä

aumarukiita.

Ne aumat ja viljan puiminen talvikylmässä heitä harmitti kaikkiakin,

vaan erittäin Uutelaa. Se oli heidän mielestään kuin Jumalan ja koko

viljelystoimen pilkkaamista.

»Ettei edes tämmöiseen taloon ole konetta ja kiertoa hankittu -- kun on

_hovi_ olevinaan!» sanoi kerran Uutela. »No, me pistämme itse

kierron iltapuhteilla, on meissä sen verran puumiehen vikaa.»

»Sepä kuuluu olevan jo vanhanaikanen se kierto», tarttui Lois-Pekka

puheeseen savolaisia puolustaakseen. »Nää meinoovat sitä höyrykonetta

eli lokomopiiliä eli mikä lienöö se koje, jotta ei muuta kun pellolla

puijaan koko kylän elot. -- Ja siihen sitä soppii Hovinnii yhtyä.»

Uutela hymyili leveätä hymyä, otti muutamia tähkiä käteensä ja piti

niitä Pekan nenän alla.

»Kun ovat niinkuin hiiren häntiä!», puheli hän hiljaa. »Luulisi näistä

saavan pohdin muullakin kuin höyryllä. Meidän puolessa ovat tähkät

kuin ketun hännät -- jos sitten siellä puhuttaisiin lokomopiilistä, vaan

kun ei sielläkään.»

»Miten mikin tykkee!» tokaisi Pekka sillä äänellä, ettei hän

savolaisineen ainakaan tässä asiassa ole alakynnessä.

Sattui kaikenmoista muutakin, jossa hämäläisyys ja savolaisuus

joutuivat vastakkain -- enimmäkseen naurussasuin.

Niinpä heti ensi viikkoina syntyi kiista reistä. Hämäläiset

rutistelivat hymähdellen keveitä, kiveräsepisiä savolaisrekiä -- lasten

kalujahan tuommoiset natisevat kikkanokat ovat! Torpparit ja loiset

kohottivat itsetietoisina päätään: kunhan päästään miehenkorkuisiin

lumiin, niin vielä se savolainen reki näyttää mihin sen »nokka»

kelpaa! Sitä ja noita kehuttuja hämäläisrekiä he jäivät odottelemaan.

Kauan ei tarvittu odottaakaan, sillä Hovin pirtistä kuului kaiket

ilta- ja aamupuhteet kirveen kolke, sahan sihinä ja asiaansa

innostuneitten miesten puhelu. Siellä oli tekeillä rekiä,

heinähäkkejä, korvoja, sankoja ja jos jotakin, mitä lamaan päässeessä

talossa kipeimmin tarvittiin. Uudet asukkaat olivat sitä vanhaa

juurta, joka pystyi itse tekemään mitä tahtoi.

»Eihän se ihme ole että talo on tämmöisessä kunnossa, kun pitää

ruokkia niin paljon laiskaa väkeä», naureskeli Uutela erään kerran

potkaisten pari jaloissaan juoksevaa torakkaa kuoliaaksi. »Nuokin

ruskeatakkiset, ja sitten toiset, pitkäkoipiset, tuolla uunin takana

soittavat kuin mitkäkin pelimannit.»

»Totta puhut, täällä on paljon joutilasta joukkoa», nauroi

Keskitalokin. »Ja niin peijakkaan nenäkkäitä, vallan silmille

tuppaavat!»

»No totuus vihamiehestäkin», puuttui taas Uutela puheeseen. »Näille

näkyy sentään kelpaavan kovankin kakun syrjä, vaan kun ne oikeat

savolaiset ovat niin laiskoja, etteivät viitsi edes kovaa leipää

syödä.»

Kaikki nauroivat -- se savolaisten pehmeän leivän syönti oli heistä

merkillistä jumalanviljan tuhlausta, kun kova oli paljon riittävämpää.

Niin kuluivat päivät ja viikot alituisessa puuhassa ja uutuuden

viehätyksessä. He miltei hämmästyivät, kun eräänä päivänä huomasivat

joulun olevan niin lähellä, että naiset tuskin ennättivät pyöräyttää

oikean vaahtoavan hämäläisoluen Keskitalon kotipellon vahvatuoksuisista

maltaista.

8.

Joulu tuli paksulumisena ja leutona.

Hovilaiset sen viettivät tavallaan Hämeessä.

He eivät olleet alussa tilanneet edes hämäläistä sanomalehteä, eikä

sitä ensi viikkoina kaivattukaan. Mutta ajan oloon alkoi lehdetön

talo tuntua tyhjältä.

Se tuli parahiksi jouluksi, moniviikkoisena kimppuna. Ja se tempasi

heidät vastustamattomalla voimalla Hämeeseen. Kaikki oli tuttua,

kuvernööristä alkaen. Luettiin uutiset ja ilmotukset, kuolemat,

syntymiset, talonmyynnit ja huutokaupat, jopa ilmotus jonkun jouluksi

poikivan lehmän myymisestä siellä kotipuolessa sai mielen

hytkähtämään. Niin istuttiin, luettiin ja puheltiin hellällä,

hiljaisella äänellä.

Ne olivat onnellisia hetkiä.

Mutta noiden kotoisten ajatusten jatkona hiipi heidän sieluunsa

hiljainen: miksi? Miksi he olivat täällä, juuristaan irrallaan?

Ja silloin tuo kohtalon salaperäinen käsi, jonka he olivat

väkivoimalla painaneet hetkiseksi syrjään, taas tarttui raudanraskaana

heidän elämäänsä.

Se turmeli heidän jouluilonsa ja siitä pitäin miltei jokainoan

päivän. Se hiipi hiljaisena myrkkynä heidän vereensä. He näkivät

toistensa katseista, että sama ajatus liikkui itsekunkin mielessä.

Mutta he eivät voineet siitä keskenään puhua, vaan elivät päivästä

päivään kuin pelastavaa ihmettä odottaen.

Työhön koetti kukin surunsa tukehuttaa.

Keskitalon rinta oli käynyt yhä heikommaksi, mutta hän koetti

uskotella itselleen ja muille olevansa vielä voimakas. Hän ei ollut

sitten poikavuosiensa raatanut niin ankarasti kuin nyt -- niinkuin hän

olisi suorittanut suurta velkaa ja tiennyt päiviensä olevan luetut.

Vieläkin tulisemmin iskivät pojat. Itkien ja hammasta purren he olivat

silloin Hämeessä taipuneet kohtaloonsa, nyt he koettivat epätoivon

vimmalla ikäänkuin luoda työn rintavarustuksen sitä lumituiskua

vastaan, joka oli tuleva. Ja nuoren elämänhalunsa voimalla heidän

onnistuikin toisina hetkinä unohtaa ja ajatella Uutelan tapaan, että

he vain tahtoivat näyttää mihin hämäläinen kelpasi.

Sisartaan, onnettomuuden alkusyytä, he vihasivat. He olivat

päättäneet sanoa hänelle kiukkuisia, karkeita sanoja tuosta

kaikesta. Ne jäivät Hämeessä sanomatta -- ja jäivät yhä vieläkin. Sillä

sisar oli kuin perheen salaperäinen kohtalo: iloton ja kyyneletön,

lyijynharmaa ja sulettu. Hänen ajatuksiaan ei kukaan voinut edes

katseista lukea, eikä myöskään häneen loukkaavasti kajota.

Raskaimmin nykyinen olotila painoi hentoa Hannaa. Hänen ajatuksissaan

heidän oma onnettomuutensa tavallaan pieneni sen vääryyden rinnalla,

mikä Uutelalle oli tapahtunut. Elämä oli kuin arvotus. Kuinka sisar,

syyllinen, ei ollut edes hellempi ja nöyrempi Uutelalle? Uutela oli

niin hyvä. Kun hän toisinaan katseli hänen jälkeensä, ukon hääriessä

toimekkaana ja hymyilevänä, niin hän oli vähällä purskahtaa itkuun.

Helkastakin, joka ei koko perhesalaisuudesta mitään tiennyt, tuntui

niinkuin elämä olisi muuttunut surullisemmaksi. Hän seisoi joskus

pitkät hetket äidin vieressä, mieli täynnä kaikenmoisia kysymyksiä.

Mutta hän ei uskaltanut niitä esittää. Se kaiketi oli sitä, kun hän

niin ikävöi Hämettä, eivätkä muut ikävöineet -- päätteli hän.

Kaikkien heidän keskellään liikkui vanha emäntä kuin leuto syyspäivä,

joka yhä paksunevan pilvikerroksen läpi kuitenkin koettaa

aurinkoisesti hymyillä.

Niin kuluivat päivät raskaina ja harmaina yhteisessä äänettömyydessä,

jota ei kukaan uskaltanut rikkoa.

* * * * *

Aikaa myöten tuli levottomuutta herättävä lisävaikutin -- ympäristö.

Tuntui niinkuin _se_ aikoisi sekaantua asiaan ja murtaa äänettömyyden.

Omasta puolestaan he välttivät kaikkia lähempiä suhteita savolaisten

kanssa. Mutta ympäristö ei ollut yhtä kylmä. Se tarkasti heidän eloaan

ja oloaan päivä päivältä. Työntekijöitä nuo hämäläiset ovat, sen he

myönsivät, mutta kaikessa muussa oli jotain, josta savolainen

sukkeluus tekasi sujuvasanaisen pilan.

Ne tulivat aikaa myöten heidänkin korviinsa. Omien torpparien ja

loisten vaimot ne toivat hiljaisena supatuksena -- niinkuin olivat

niiden aiheet ensin itse talosta vieneet. Se alkoi hermostuttaa,

sillä se kaivoi heidän hämäläispohjaansa ja ennusti pahaa

perhesalaisuudellekin.

Keskitalo kyllä koetti pitää purjeita koholla, mutta se ei oikein

onnistunut; sekä hän itse että toiset tunsivat että hän _koetti_.

Ainoa, joka seisoi hymysuisena hämäläismaaperässään, oli Uutela.

Jokainen tunsi että hän todella asteli omissa saappaissaan eikä

ainoastaan koettanut.

Heti joulun jälkeen oli muuan juttu, joka koski heihin sangen

kipeästi, sillä se satutti arkaan kohtaan.

He olivat toki liikkuneet sen verran torppariensa ja loistensa

mökeissä, että olivat huomanneet siisteyden tällä Savon kulmalla

olevan aivan erikoisen. Nyt kierteli kylällä pila, että uudet

tulokkaat olivat siitä maasta kotoisin, jossa lattiat ja ikkunat

pestään kaksi kertaa vuodessa, jouluksi ja juhannukseksi. Mutta kun

Hovin entiset haltijat olivat pesseet juuri ennen muuttoaan, niin

uusia asukkaita kohtasi sellainen onni, että he pelastuivat tuosta

toisesta puolivuotispesusta kokonaan!

Se harmitti, varsinkin naisväkeä. Uutela yksin naureskeli.

»Joo, kyllä näkee että te lattioita ja ikkunanpieliä pesette, kyllä

sen pelloista näkee», myhäili hän kerran Hovin savolaiselle Riitta

piialle ja saapuville sattuneelle loisen vaimolle. »Ja kun teillä on

niin paljon sitä ryssän-jauhopussien pesemistäkin! Meidän puolessa

pestään peltoja, ja viljapusseja käytetään pakarain alla kaupunkiin

mennessä eikä kaupungista tullessa, niinkuin täälläpäin!»

»Sillälailla hämäläinen antaa!» iloitsivat toiset. Uutela oli kuin

heidän turvansa. Mutta kuinka kauan? Se ajatus sai heidät

tällaisinakin hetkinä sisäisesti värähtämään.

Toiseen vielä harmillisempaan juttuun antoi Uutela itse aihetta. Kylää

kiersi pila, että hämäläiset ovat niin perinpohjaista väkeä, jotta

syövät perunatkin kuorineen.

Se katkeroitti heitä pitkät ajat, mutta kukaan ei uskaltanut siitä

Uutelalle huomauttaa.

Vihdoin nuori emäntä, kun he kerran istuivat aamiaispöydässä, ei

voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi arasti, värähtävällä äänellä:

»Kun Uutelakin kuorisi perunat -- kun pilkkaavat pitkin kylää, että me

syömme perunankuoria.»

Uutela keskeytti puremisen ja katsahti pitkään.

»Vai pilkkaavat hämäläisiä perunain tähden?» sanoi hän -- äänestä kuuli

että asia tällä kertaa koski häneenkin. »No», jatkoi hän, »minä olen

koko ikäni syönyt kuorimatta, mutta ei minun sen synnin tähden vielä

ole tarvinnut pitkiäliuskoja kirjotella.»

Ääni puraisi -- jokainen ymmärsi että se puraisi savolaisten taipumusta

vekselikauppoihin.

Keskitalo iski myönnyttäen silmää, muutkin tunsivat helpotusta.

»Ja minä luulen», lisäsi Uutela taas tyynesti hymyillen ja pistäen

kokonaisen kuorimattoman perunan tahallisen huomattavasti suuhunsa,

»minä luulen että kunhan tästä päästään heinä-aikaan, niin taitaisi

näille Savon herrasväille kelvata kuoret ilman sisustakin -- kun olisi

edes niitä!»

Muut hymyilivät, mutta Riitan silmissä välähti. Hän kohotti päänsä ja

aikoi vastata kaikkien savolaisten puolesta. Vaan hän muisti samalla

olevansa palvelija ja piti viisaampana sillä kertaa vaieta.

* * * * *

Tämmöiset pikku kohtaukset veivät aina muutamia päiviä eteenpäin.

Uutelan sisäinen tasapaino, hiljainen sanavalmeus ja nuorekas työinto

piti tavallaan heitäkin pystyssä tässä omituisessa pakolaiselämässä,

joka ikäänkuin häilyi unen ja toden rajoilla.

»Ihmeellinen mies!» ajattelivat he, tuntien yhtä rintaa kunnioitusta

ja pelkoa häntä kohtaan. Tähän asti oli Manta ollut heidän kaamea

kohtalonsa, nyt kohosi Uutela rinnalle. Noihin kahteen keskittyi

kaikki, muut olivat vain todistajia sille, mitä lopullisesti tuleva

oli.

Uutela itse oli kokonaan unohtanut ne pienet epäluuloisuuden idut,

jotka Hämeestä lähdettäessä pyrkivät mieleen nousemaan. Hän oli tullut

päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi, että heidän talonkauppansa

oli hyvä. Ja vaikkapa se olisi ollut huonokin, niin hän ei olisi

katunut, sillä se oli siirtänyt hänet uuteen, rikkaaseen,

nuorruttavaan elämään, joka sai aatokset askaroimaan valveilla ja

unissa.

Hovi ja sen tulevaisuus oli nykyään hänelle kaikki kaikessa. Hän

tuskin muisti olevansa naimisissa, eikä hänellä ollut Mantan suhteen

mitään valittamista -- kaikki meni hiljaa ja tasaisesti.

Yhden ainoan kerran nuo vanhat epäilykset olivat nostaneet päätään.

Hän oli tullut sattumalta keittiöön, jossa Riitta ja eräs

savolaiseukko hääräilivät kahden ja silloin kuullut muutaman

lauseenkatkelman: Niinkuin noilla hämäläisillä olisi joku --

»Siis vieraatkin ovat jotain huomanneet?» välähti hänen mielessään. Ja

hän alkoi taas ajatuksissaan penkoa noita vanhoja epäluuloja ja sen

jatkona kaikenlaisia lisäpiirteitä viikkojen varsilta.

Jotain salaperäistä niissä näytti olevankin, kun niitä ajatteli näin

yhtäjaksoisena ketjuna. Se kiihotti häntä ikäänkuin pitämään heitä

salaa silmällä.

Eikä tuloksetta! Eikös Keskitalon silmä ikäänkuin vältellyt? Ja

pojat -- on niissäkin jotain, aivan varmaan!

Mutta taas seuraavana päivänä hän ei huomannut mitään.

Häntä alkoi hävettää, että hän, vanha mies, noin oli ruvennut

epäilemään omaa huoneväkeä ja sukulaisia, vaikka ponnisteltiin

yhteisen asian puolesta. Jokainen tietysti eli oman luonnonlaatunsa

mukaan. Ja että vieraissa oloissa eläminen oli heille, ikänsä samalla

turpeella asuneille, oudompaa kuin hänelle -- pitihän hänen se ymmärtää.

Niin hälveni tuo hetkellinen pilvenhäive. Hän oli taas kevyt ja raitis

mieleltään niinkuin ne kesää kohti kulkevat kevättalven päivät, joita

paraikaa elettiin.

9.

Keskitalo makasi eräänä yönä levottomana vuoteessaan ja näki unta.

Hän oli istuvinaan Hovin salissa peilin edessä ja tasottelevinaan

saksilla partaansa.

Silloin hän huomasi kauhukseen, että parta ja tukka olivat jo aivan

harmaat. Ja vielä enemmän: hänen kasvonsa olivat niin laihat, ettei

niissä ollut jälellä muuta kuin luu ja nahka.

Keskitalo pelästyi ja tunsi samana hetkenä itsensä niin heikoksi, että

sakset tärisivät kädessä.

Hän ei ollut huomannut, että Helka oli tullut sisään.

»Kyllähän minä tiedän minkätähden isä on niin laihtunut...» kuiskasi

tyttö salaperäisesti aivan hänen korvansa juuressa.

Keskitalo kääntyi hätkähtäen.

»Älä höpise!» huusi hän suuttuneena. »Et sinä mitään tiedä!»

Tyttö oli sillä välin juossut oven luo ja huusi sieltä ilkeästi

nauraen:

»Tiedän vain, kyllä jo tiedän sen asian!» Sitten hän juoksi pakoon.

»Nyt se tulee ilmi, nyt se tulee ilmi, kun tyttökin jo tietää!»

hätäili Keskitalo. Hän tunsi hikoilevansa koko ruumiiltaan.

»Silloin on rintatauti pahalla puolella, kun ihminen alkaa hikoilla!»

välähti hänen mieleensä kuin kuolemantuomio. Hän tunsi värisevänsä

vilusta.

Mutta hän huomasi samalla, että ulkona pihalla paistoi kesäinen

aurinko.

»Menen vähän päivänpaisteeseen lämmittelemään ja miettimään mitä on

tehtävä», ajatteli hän.

Hän oli niin heikko, että jaksoi vaivoin pihalle saakka. Sinne

päästyään hän heittäytyi pehmeälle nurmelle selälleen.

Mutta hän ei ennättänyt mitään ajatella, sillä hän huomasi samassa

että pojat olivat tallin luona. Vihtori oli kasvoiltaan kamalan

näköinen ja ruoski hurjasti Liinua sitolkkahihnalla.

»Mitäs nyt hulluttelet?» huusi Hanna, juosten avopäin poikain luo.

»Miksikäs isä ei ilmota mihinkä hän ne varastetut rahat piilotti, että

saisi viedä takaisin ja sopia ihmisten kanssa!» huusi Vihtori.

»Älä huuda niin kovaa!» rukoili Hanna.

»Huudan minä, nyt sen saapi kuulla koko maailma!»

»Se on oikein!» huusi Kallekin hampaitaan kiristellen ja heitellen

työkaluja pitkin pihaa.

Keskitalo tunsi tuskanhien valuvan pitkin ruumistaan. Samassa hän

huomasi aitan luona tulevan juosten taloon joukon entisiä tuttuja

hämäläisiä.

»Tuolla se Savon-karkuri on!» huusi eräs osottaen Keskitaloa.

Keskitalo tahtoi juosta pakoon, mutta tunsi itsensä niin heikoksi,

ettei voinut edes nousta istumaan.

Joukko oli nyt aivan hänen edessään.

»Aika kelmi sinä Keskitalo sentään olit!» sanoi etumaisena seisova

mies halveksivasti. »Anna rahat pois!»

Keskitalo häpesi niin, ettei osannut sanoa mitään.

»Eikös emäntä tiedä missä ne ovat?» kysyi taas mies. -- »Tottahan mies

vaimolleen puhuu?»

»Ei, en tiedä», vakuutti emäntä itkusilmin. »Minä olen odottanut

viikosta viikkoon, vaan se ei puhu minullekaan niistä mitään.»

»Kyllä minä tiedän», huusi Manta aitan portailta, heilutellen aitan

avainta uhkaavasti kädessään.

Keskitalon valtasi hätä: »Aikooko se hullu nyt ilmottaa, että ne ovat

ruislaarissa?»

»Kyllä minä tiedän, sillä me ne yhdessä varastettiin!» huusi tytär yhä

kovemmalla äänellä. »Mutta sanokoon itse.»

»Se ei ole totta!» tahtoi Keskitalo huutaa. »Manta varasti ja minä

vain piilotin, ettei tulisi talolle häpeä.» Mutta hän ei saanut ääntä

esiin, vaikka olisi kuinka koettanut.

Silloin hän huomasi Uutelan edessään. Häntä pyörrytti -- Uutelanhan ne

rahat olivatkin, muut vain olivat häntä auttamassa.

»Kyllähän minä olen koko ajan tiennyt, että sinulla on jotain ollut»,

sanoi Uutela hiljaa. »Ilmota nyt, miesparka, viimeinkin -- koetetaan

sopia.»

Keskitalo olisi nyt tahtonut puhua Uutelan kanssa kahdenkesken, mutta

hän ei taaskaan saanut ääntä esiin.

»Aika roisto!» huusivat hämäläiset suuttuneina. Ja savolaiset, joita

oli nyt kertynyt piha puolilleen, Rimpiläinen etunenässä, nauroivat

niin pilkallisesti, että hänen täytyi sulkea silmänsä.

»Älkää hätäilkö, miehet», sanoi Uutela. »Tulkaa vähän tänne!»

Keskitalo huomasi nyt Uutelan jauhoisesta takista että hän olikin

mylläri, ja että hänen tuulimyllynsä seisoi aivan tallin

päässä. Kaikki menivät Uutelan jälessä myllyn luo.

»Puhaltakaa lujasti siipiin, että saadaan enemmän vauhtia!» kehotti

Uutela.

Kaikki puhalsivat voimiensa takaa, hämäläiset ja savolaiset, jopa

Riitta piika ja omien loisten vaimotkin joukossa. Siipien pyörintä

kasvoi hetki hetkeltä yhä hurjemmaksi.

Silloin myllyn päällyskivi singahti humahtaen seinän läpi ja lensi

ilmassa Keskitaloa kohti, yhä hurjasti pyörien.

»Jokos ilmotat?» kysyi Uutela kävellen kiven alla.

Kivi läheni ja läheni, nyt se oli aivan Keskitalon kohdalla, pyörien

että säkenöi.

»Jokos ilmotat?» kysyi Uutela taas viitaten kädellään, jolloin kivi

laskeutui Keskitalon rinnan kohdalle.

Hiki juoksi virtana Keskitalosta tuota hirvittävää pyörimistä

katsellessaan. »Jo, jo!» huusi hän kaikin voimin.

Mutta se ei mahtanut kuulua, koska Uutela sanoi harmistuneena: »Kyllä

sinä nyt ilmotat!» ja viittasi kädellään -- kivi laskeutui rusahtaen

hänen rintansa päälle.

»Jo, jo!» parkasi Keskitalo viimeisillä voimillaan.

* * * * *

»Kustaa, Kustaa -- joko sinua taas painajainen ahdistaa?» puheli emäntä

hätääntyneenä, nousten vuoteessa istualleen.

Keskitalon rintaa kuristi niin, että hän tuskin sai henkeä

vedetyksi. Kesti hetken, ennenkuin hän pääsi selville että se oli vain

unta.

»Anna minun vähän levähtää, puhutaan sitten», sanoi hän nojaten

väsyneesti päänsä vaimonsa olkapäähän.

Vaimo ei puhunut mitään, ainoastaan laski kätensä hänen

kylmänhikevälle otsalleen, jolloin toinen vähitellen rauhottui.

»Juuri niinkuin unessa», ajatteli Keskitalo. »Heikoksi minä olen

tullut ja harmaaksi, ja hikoilen öisin. Kaikki odottavat, että minä

sen vihdoin tekisin.»

Nyt hän ymmärsi mistä hänen kauhea unensa oli johtunut: hän oli nähnyt

poikien illalla purkavan salamyhkää jotain Hannalle. Hän arvasi hyvin,

mitä he purkivat -- kohta he purkavat hänelle itselleen.

Merkillistä! Silloin Hämeessä oli Uutelalle ilmottaminen tuntunut

pikku asialta muuttosuunnitelman moniin vaikeuksiin verrattuna. Mutta

nyt, kun aika oli tullut, hän huomasikin että siihen lopullisesti

sisältyi _kaikki_. Ja niin hän oli viime viikot elänyt alituisessa

ahdistuksessa, jota vielä lisäsi se ettei hän voinut edes puhua siitä

vaimonsa kanssa, koska tahtoi häntä säästää ja kantaa yksin tämän

kauhean kuorman. Sitäpaitsi hän oli aivan viimeiseen saakka odottanut

jotain ihmeellistä sallimuksen sattumaa, tapaturmaa tai muuta, joka

heidät yhdellä iskulla pelastaisi.

Nyt hän ymmärsi että näin ei voinut enää jatkua. Heidän täytyi puhua

ja sitten tehdä, mikä tehtävä oli.

Emäntä ilostui että Keskitalo vihdoinkin otti asian puheeksi.

Mutta he olivat yhtä neuvottomia molemmat. Selvää oli ainoastaan että

kärsimyksestä oli tehtävä loppu.

»En minä ymmärrä mitään muuta, kuin että täytyy puhua kaikki

Uutelalle, niinkuin asia on», huokasi emäntä. »Täytyy luottaa Uutelan

hyvyyteen ja Jumalan armoon, ei tässä omat voimat kuitenkaan auta. Ja

niin minä uskon, että olisi ollut parempi, jos se olisi ilmotettu

mitään salaamatta jo silloin Hämeessä.»

Sitä ei Keskitalo voinut nykyisessä ahdistuksessaan myöntää; jotain

tämän muuton kautta oli voitettu. Eikä hän voinut vieläkään kokonaan

luopua siitä toivosta, että kaikki voisi sentään suoriutua hyvin, kun

vain ei hätäile. Siinä tosin oli eräs pelottavan hämärä kohta, jota

hän vasta viime aikoina oli ruvennut tarkemmin ajattelemaan. Epäluulo

tietysti Uutelassa joka tapauksessa syntyy. Mutta onko hän ehkä aivan

varmakin, ettei lapsi voi olla hänen -- silloin voi tapahtua mitä

tahansa.

Sen pitemmälle he eivät sinä yönä päässeet, vaikka valvoivat

tuntikausia.

* * * * *

Sulku oli kuitenkin murrettu, he neuvottelivat nyt hiljaisesti joka

päivä.

Tai oikeammin piinasivat toisiaan. Sillä mitään helpotusta nämä

neuvottelut eivät tuottaneet, päinvastoin painoivat yhä syvempään

toivottomuuteen. Jos Uutela ainoastaan epäilee, niin kaikki voi

vähitellen tasaantua, mutta jos hän on aivan varma -- mitä silloin?

Keskitalo alkoi ahdistuksessaan taas turvautua yhä enemmän

raamattuun. Se kuitenkin aina lohdutti ja vahvisti, kärsimyksistä ja

vaikeista päivistä kun sielläkin kerrottiin. Varsinkin Daavidin

viimeisten elinvuotten häpeä ja raskaat kärsimykset lastensa tähden

olivat niin ihmeellisesti hänen oman kohtalonsa kaltaiset.

Hänen lukuharrastuksensa eivät jääneet Uutelalta huomaamatta.

»Kovin ahkerasti olet ruvennut lueskelemaan», sanoi hän kerran

hyvänsävyisesti.

Keskitalo säpsähti ja katsahti tutkivasti Uutelaa silmiin, vaan ei

huomannut mitään epäilyttävää.

»Olen aina sitä harrastanut», sanoi hän väsyneesti. »Ja kun on sairas

ja elää vieraassa paikassa, niin tuntee entistä selvemmin että

muukalaisia ja matkamiehiähän täällä ollaankin.»

»Onhan se niinkin -- ja kuinka kunkin luonto on», vastasi Uutela. »Minä

en paljon perusta lukemiseen, kun en ole tottunut. Ja kun koettaa aina

tehdä kaikille ihmisille oikein, niin tottahan sitten mahtaa joutua

hyvään paikkaan -- mihinkäs siitä pääsee.»

Keskitalo katsahti häneen tutkivasti, mutta ei huomannut Uutelassa

muuta kuin järkähtämättömän luottamuksen siihen mitä sanoi. Hän

huoahti syvään. Mutta samalla hänen mielessään välähti että nyt oli

sopiva tilaisuus ikäänkuin valmistaa Uutelaa siihen, mikä tuleva oli.

»Niin, sinnehän sitä kaikki toivomme», sanoi hän. »Mutta tie on ahdas

ja portti kaita -- tarkotan että monen kärsimyksen ja koettelemuksen

kautta meidän on kulkeminen, ennenkuin olemme kelvolliset.»

Uutela kuunteli hartaasti, sillä se oli hänenkin mielestään kauniisti

puhuttu. Mutta omassa uskossaan hän oli järkähtämätön.

»Niin, niin, kaikkihan se tietysti hyväksi on», päätti hän

noustessaan. »Mutta siihen minä sentään vahvimmasti luotan, että kun

vain ei tee koskaan vääryyttä, niin totta sitten täytyy hyvin

päättyä.»

Keskitalo katseli pitkään hänen jälkeensä.

Ei siitä keskustelusta tainnut paljon apua olla, ajatteli hän -- tunsipa

suorastaan pistosta rinnassaan sen johdosta, mitä toinen oli sanonut.

Siitä hetkestä hänen suhteensa Uutelaan muuttui vieläkin

tuskallisemmaksi. Hän alkoi tuntea aivan tunnonvaivoja nähdessään

kuinka hyvässä uskossa toinen raatoi. Ja mikäs Uutelan oli raataessa,

ei suinkaan hän ollut tehnyt kenellekään vääryyttä. Keskitaloa

suorastaan vaivasi, että Uutela oli tuollainen malli-ihminen. Jos hän

olisi ollut laiska, ilkeä, juoppo tai miten tahansa virheellinen, niin

olisi tuntunut paljoa helpommalta -- hän olisi silloin tavallaan

kohtalonsa ansainnut.

Niin kului päivä päivän perään Keskitalon voimatta koskaan päättää:

tänään se on tapahtuva!

* * * * *

Silloin sattui aivan mitätön tapaus, joka katkaisi kaikki

aprikoimiset.

He istuivat kaikin päivällispöydässä ja söivät vastapoikineen lehmän

nuoresta maidosta keitettyä »patajuustoa». Se oli heidän mielestään

erikoisesti hämäläistä, koska se oli harvinaista -- siksi vallitsi

pöydässä koko aterian ajan lämmin kotitunnelma.

He olivat juuri lopettamaisillaan, kun Uutela jutun jatkoksi naurahti,

tavallaan kuin Riitalle kiusaa tehden:

»Hyvin näkyy näillä hämäläisillä ruuilla tulevan Savossakin

toimeen. Pojat punottavat kuin kirkon seinä» -- hän vilkasi myhäillen

Mantaan -- »ja nuori emäntäkin on tullut aina vaan tyllyräisemmäksi.»

Se lause iski niin, että kuulijat tunsivat kivettyvänsä sinä

silmänräpäyksenä. Keskitalo luuli tukehtuvansa, muut katsahtivat

hämmästyneinä toisiinsa, Riitan silmissä välähti salaperäisesti ja

nuori emäntä karahti verentipahtavan punaiseksi.

Uutela huomasi ainoastaan viimemainitun.

»Mitäs siinä nyt punastelet», myhäili hän yhä

tyytyväisempänä. »Tottahan pulska emäntä on talolle kunniaksi.» Hän

katsahti nauraen Riittaan. »Savolaisenkin mielestä -- vai kuinka?»

»Niin-niin», pani Riitta lyhyeen ja hänen silmänsä taas

pilkahtivat. Uutela käsitti sen pilkahduksen omalla tavallaan ja

vilautti vastaan -- muita se kauhistutti.

Keskitalo oli sillä välin saanut yskäkohtauksen ja nousi

pöydästä. Samalla kertaa nousivat muutkin, mennen kiireisesti kukin

tietään. Mutta Keskitalo painautui penkille ja yski, emännän seisoessa

vedet silmissä vieressä ja taputellen hiljaa hänen hartioitaan.

Uutela nousi viimeksi, yhä vielä hiljaa hymyillen. Hän pysähtyi

rykivän Keskitalon eteen:

»Pahaksi on tuo yskäsi tullut, kyllä pitäisi taas mennä tohtorin

puheille», sanoi hän osanottavasti.

Sitten hän lähti hiljalleen pihan poikki pirttirakennukseen.

* * * * *

Kohtalon käsi oli siis kirjottanut tuomionsa. Jokainen tunsi sen

musertavan kaikkivaltaisuuden.

Keskitalo itse oli aivankuin lamautunut. Hän vetäytyi vanhan emännän

kanssa kamariin, kykenemättä enää iltapäivällä työhön.

Itse asiasta heillä ei ollut paljoakaan puhumista, kysymys oli vain

hetkestä. Ja sen Keskitalo siirsi huomiseen, sillä tänään hän ei olisi

mitenkään voinut astua tuolla asialla Uutelan eteen.

Hän luki raamattua, emännän istuessa vieressä ja kuunnellessa. He

vaihtoivat tuskin sanaa keskenään, mutta tunsivat liittyvänsä entistä

lujemmin yhteen ja tukevansa ja turvaavansa toisiaan paraiten

näin -- välillä se täydellinen keskinäinen ymmärtämys, joka ei enää

sanoja kaipaa.

Kun emäntä illallisaikaan oli keittiön puolella, valtasi Keskitalon

yksinjäätyään taas synkät mietteet. Hänen mieltään vielä kerran

poltti ajatus, olisiko kovin suuri synti koettaa menettää ihmisalku,

joka ei siitä tulisi mitään kärsimään, ja pelastaa puolikymmentä

tuskassa kiemurtelevaa ihmistä -- ehkä estää tapahtumia, joiden laatua

ei kukaan voinut tänä hetkenä arvata?

Hän harkitsi sitä tällä kertaa kylmästi, sillä tuska oli hänet

jähmetyttänyt. Mutta kun emäntä tuli ja he taas istuivat kahden, niin

nuo ajatukset karkottuivat kauas -- ne olivat vieraita sille

mielialalle, joka heidät nyt ympäröi.

Illallisen jälkeen tuli Vihtori kamariin. Hän sanoi heti ovesta

sisään astuttuaan -- ikäänkuin peläten sen muuten jäävän sanomatta --

itkunsekaisena tyrskähdyksenä, että siitä nyt oli tehtävä joku selvä --

e eivät jaksa enää kestää. Ja kääntyi paikalla mennäkseen.

»Huomenna», sanoi isä lyhyesti. »Mutta antakaa minun itse valita

hetki.»

Sitten he taas lukivat.

»Huomenna tähän aikaan on kaikki selvänä -- millähän lailla sitten on»,

sanoi Keskitalo raskaasti, kun he laskeutuivat levolle.

Sinä yönä hän ei nukkunut.

Hän ajatteli ihmisen tekoja ja niiden seurauksia. Nyt vasta hän

ymmärsi että kauheinta, mikä ihmistä voi kohdata, on rikoksentapainen

salaisuuden kantaminen. Kun ei siitä kuitenkaan pääse pakoon, vaan se

seuraa askel askeleelta jälessä.

10.

Se päivä valkeni, pakkasharmaana ja raskaana.

Sinä aamuna Keskitalo ja vainionsa rukoilivat hartaasti, että tämä

heidän elämänsä raskain päivä, josta niin monen ihmisen onni ja

onnettomuus riippui, päättyisi hyvin.

Emännän mentyä aamuaskareilleen Keskitalo jäi vielä lukemaan.

Kun hän sitten vähää ennen aamiaista ilmestyi muiden joukkoon, tunsi

hän itsensä jääkylmän tyyneksi, niinkuin se joka kulkee kohtalonsa

tietä voimatta väistyä oikealle taikka vasemmalle.

Aamiaispöydässä istuttiin kuin kirkossa. Ainoastaan Uutela puheli

jonkun verran, mutta hänkin vähän, sillä hän ylipäätään ajatteli

enemmän kuin puhui.

Aamiaisen jälkeen se oli tapahtuva.

Keskitalosta tuntui niinkuin kohtalo kaikessa ankaruudessaan kuitenkin

olisi nyökäyttänyt hänelle rohkaisevasti päätä. Sillä pojat ajoivat

paraillaan uuden riihirivin rakennushirsiä metsästä ja hän Uutelan

kanssa niitä veisteli kotona rakennuspaikalla. Siellä loitolla

riihimäellä he sitten kahden suorisivat asiansa.

Yhden ainoan pikku järjestelyn hän piti tarpeellisena -- hän antoi

Riitan mennä kaukana asuvaa äitiään katsomaan. Mutta siinäkin asiassa

kohtalo oli lempeä: Riitta oli jo monesti siitä puhunut, niin että

tarvitsi vain ilmoittaa että nyt se sopi. Ja tällä kertaa hän ei

välittänyt vähääkään välähtivätkö ehkä Riitan silmät vai ei -- pääasia

oli, ettei läheisyydessä ollut syrjäistä silmää näkijänä.

* * * * *

He olivat vihdoin kahden -- aukealla riihimäellä, suurten hirsikasojen

keskellä.

Keskitalon hetki oli tullut.

Mutta silloin hänet valtasi äkkiä sellainen pelko, että hän rupesi

vapisemaan. Se oli Uutelan kädessä välähtelevä kirves, joka tämän

kammon synnytti.

»Täällä voi tapahtua vaikka miesmurha!» ajatteli hän. »Sisällä on se

tehtävä.»

Nyt vasta hänelle selvisi miten hirvittävä asia miehen aviokunnian

loukkaaminen oli. Hän piti aivan luonnollisena, että jos Uutela

vähääkään epäilisi, niin hän sanaa sanomatta iskisi häntä kirveellään,

jos hän nyt täällä puhuisi. Ja että hän epäilee, se oli liiankin

selvää.

Sinä hetkenä hänen aamuinen mielenmalttinsa horjahti.

»Jos koettaisi saada Mantan itsensä puhumaan?» hätäili hän.

Mutta hän huomasi sen liian kurjaksi, sitäpaitsi hän tiesi ettei tytär

missään tapauksessa olisi suostunut.

Silloin hänen henkensä suunnitteleva ja järjestelevä jänne taasen

pingottui. Hän huomasi jättäneensä kokonaan varteen ottamatta kaikki

varovaisuustoimenpiteet, ja alkoi niitä ajatella.

Niin kului päivä puolisiin.

Pojat katsahtivat häneen kysyvin, jännittynein silmäyksin, kun he

saapuivat hirsikuormineen rakennuspaikalle.

»Ei vielä, odottakaa!» vastasi hän tyynnyttävästi katseellaan.

»Ei vielä, kyllä selitän», sanoi hän ohimennen vanhalle emännälle,

päivälliselle tullessaan.

»Ei vielä ... kohta», vastasi hän pöytään istuttaessa Hannan

pelokkaaseen katseeseen.

Päivälliseltä noustaessa hän sanoi Uutelalle:

»Minun taitaa täytyä jäädä vähän levähtämään, kyllä tulen jälessä heti

kun jaksan.»

»Lepäile sinä vaan itsesi terveeksi, kyllä minä siellä yksinkin

toimeen tulen», vastasi Uutela.

* * * * *

Keskitalo todella lepäili -- jyskyttävin ohimoin, kattoon

tuijottaen -- aina siihen saakka, kunnes vanha emäntä rupesi

iltapäiväkahvia keittämään. Silloin hän nousi.

Ensi työkseen hän korjasi kaikki kirveet, veitset ja muut teräaseet

varmoihin paikkoihin.

Kun kahvi oli valmis, lähetti hän Helkan kylän toisessa päässä olevaan

puotiin ostoksille ja käski hänen ohimennessään kutsumaan Uutelan

kahville.

Sitten hän sanotutti Mantalle, että hän pysytelköön omassa kamarissaan

ja ottakoon avaimen suulta pois.

Sen tehtyään hän istahti keittiön penkille ja odotti.

Uutela tuli punaposkisena ja hilpeänä. Hänelle oli yksin

puuhaillessaan johtunut mieleen pieni muutosehdotus heidän

riihisuunnitelmaansa ja hän selitteli sitä nyt iloisena.

Keskitalo myönsi ja ilostui itsekin -- tästä oli hyvä jatkaa, vallan

toisin kuin jos he olisivat istuneet äänettöminä. Hänen luontainen

oveluutensa, joka oli viime aikoina maannut aivan lamassa, alkoi heti

nousta.

Niin juotiin ensimäinen kuppi. Toiset kaadettuaan vanha emäntä meni

ulos, katsahtaen kuin siunausta rukoillen mieheensä.

Keskitalo joi nopeasti kuppinsa ja odotteli Uutelaa, yhä pitäen

keskustelua sopivasti vireillä.

Uutela lopetti juontinsa ja laski kupit pöydälle. Lauseen loma sattui

juuri niinkuin Keskitalo oli tarkottanut.

»Niin -- kyllä siitä sillälailla -- hyvä tulee -- vallan hyvä», sanoi

Keskitalo venyttäen. Se oli päätös entiselle ja siirtymys uuteen, eikä

hän voinut estää ääntään värähtämästä. Hän kokosi kaiken

mielenmalttinsa ja koetti hymyillä keveästi, vaikka kasvot tuntuivat

kankeilta kuin pakkasesta tulijan.

»Ja kun sinulle, Uutela, piti vielä käydä niin hyvin, että saat tässä

perillisenkin -- ettet tyhjään riihiä laittele.»

Sitä seurasi jäätävä äänettömyys. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa.

Uutelassa näytti kaikki seisahtuneen ja hänen pienet silmänsä

tähystivät pyöreinä kuin aavetta katsellen.

Sen näyn edessä ei Keskitalo saanutkaan irti sitä leikkisää lausetta,

jonka hän oli varannut jatkoksi. Hän ainoastaan nyökäytti päätään ja

koetti yhä hymyillä.

»Totta se on. Eikös Manta ole vielä puhunut?»

Mutta Uutela tuijotti yhä, minkään kohdan ilmaisematta muuta kuin

hämmästystä. Sitten hänen silmälautasensa räpähtivät, kalpeiksi

valahtaneet huulet alkoivat vavista ja hän katsahti Keskitaloon

avuttomin, nurin vierähtänein silmin -- sitten hän kääntyi sanaa

sanomatta ja meni raskain, kolisevin askelin ulos.

Sinä hetkenä Keskitalonkin äskeisen oveluuden jäännös luhistui ja

hänet valtasi tuska. Hän aikoi rientää jälessä ja estää toisen

menemästä, mutta hän katsahti ensin kiireesti ikkunasta ulos.

Uutela seisoi keskellä pihaa niinkuin mieronkiertäjä, joka ei tiedä

minnepäin askeleensa suuntaisi. Sitten Keskitalo näki hänen lähtevän

nopeasti pirttirakennusta kohti.

Itse hän pikemmin juoksi kuin käveli välikamarin läpi saliin,

nähdäkseen sieltä paremmin minne Uutela lähtisi. -- Aivan oikein,

pirttiin hän meni.

Se Keskitaloa hiukan rauhotti ja hän jäi ikäänkuin vartioimaan,

voimatta päättää olisiko parempi mennä heti jälessä, vai jäisikö

odottamaan ensi puuskan ohimenoa.

Siinä istuessaan hän näki Hannan juoksevan hätäisenä avopäin Uutelan

jälessä pirttiin. Se antoi asialle uuden käänteen -- hän ymmärsi että

Hanna oli siellä nyt paremmin paikallaan kuin hän itse.

* * * * *

Uutela seisoi keskellä pirttiä -- hänen mielessään myllersi kaikki

sekaisin.

Hänen ensi tunteensa oli, että hänen pitäisi mennä ja kuristaa petturi

sikiöineen. Se tunne oli niin raju, että hän sen enempää miettimättä

jo lähti ovellepäin. Mutta siellä hän pysähtyi, hänen mieleensä iski

samalla toinen ajatus.

Hänen pitäisi saman tien tappaa Keskitalokin, se kettu, joka oli

porttotytärtäänkin inhottavampi. Hänen sielunsa läpi kulki yksinä

silmänräpäyksinä kaikki tähän kuuluva, Savoon-muuton syyt ja

langat -- hän tajusi nyt kaikki päivänselvästi. Kuinka häntä oli

pimitetty ja petetty, kuletettu kuin pientä narrattavaa lasta.

Hänen vihansa Keskitaloa kohtaan yhä nousi ajatellessaan että tämä

vielä äsken oli ilennyt puhua tuosta häväistyksestä hymysuin,

ikäänkuin lapsi olisi hänen, Uutelan! Eikö se konna tietänyt ja

ymmärtänyt, ettei hänellä ollut mitään semmoista yhteyttä vaimonsa

kanssa, vaan hän oli elänyt niinkuin vanhalle miehelle sopii. Vai

uskalsiko se katala tämän tietenkin koettaa häntä puijata?

Hänen kiukkunsa oli kohonnut sellaiseen rajuuteen, että hän

vapisi. Hän jäi yhä pirttiin, sillä äkkipikaiset teot olivat hänelle

vieraat, mutta häpeänsä ja vihansa purkua hän ei voinut enää

hillitä. Hän alkoi raivota ympärillään olevia esineitä vastaan. Ensin

hän potkasi keskellä pirttiä seisovan rahin jyrähtäen kumoon. Toisen

iskun sai tekeillä oleva korvo, joka murtui räsähtäen. Se ääni,

hävityksen ääni, häntä kiihotti ja riemuitti. Hän heitti

murskautuneen jäännöksen uudelleen lattiaan, katkoi vanteet, särki

laitapuut survomalla ja viskeli sirpaleita pitkin permantoa.

Samalla hänen ajatuksensa jo lensivät vaimoon, petturiin, Kuinka

katalasti se olikaan teeskennellyt! Olla olevinaan vaimo, ja samaan

aikaan kantaa salavuoteudessa siitettyä pirunsikiötä povessaan. Hän

raivostui niin, ettei enää tiennyt mitä ajatella.

Hän jätti temmeltämisen -- ajatukset syöksyivät taas uudelle,

kiihottavalle ladulle. Kuka se mies on ollut? Hän itse on elänyt

erillään -- silloin toinen...! Hänen päätään alkoi huimata ja hänet

valtasi outo, kiihottava tunne, joka sai hänen sieramensa laajenemaan:

ikäänkuin hän olisi koettanut _nähdä_ kuinka kaikki tuo oli

tapahtunut. Ja niinkuin hän olisi nähnytkin -- toiset salaisessa

yhteydessä, nauravan hänelle petetylle -- herra Jumala!

Hän tarttui uudelleen rahiin ja paiskasi sen silmät säkenöiden niin,

että lattia jyrähti kuin halki revähtäen.

Samana hetkenä astui Hanna sisään.

Hän näki yhdellä silmänräpäyksellä kaikki: kumossa olevat esineet ja

sirpaleet, Uutelan vääntyneet kasvot. Tyttö syöksyi aivan hänen

eteensä ja rukoili kädet ristissä hätäisesti:

»Antakaa anteeksi -- Jumalakin antaa! -- Älkää tehkö pahaa Mantalle --

älkää olko isälle vihainen -- isä on niin paljon kärsinyt! -- Uutela

on niin hyvä -- Jumala kaikki tietää -- kärsikää, kärsikää -- Jumala

auttaa!»

Mutta Uutela tuskin tajusi kuka puhui ja mitä hän sanoi -- hän oli

kokonaan toisten, kauhistavien voimien vallassa. Hän oli yhä

näkevinään petturit, tuon inhottavan näytelmän, joka nyt suuntasi

tartuttavan vimmansa häntä itseään kohti, herättäen vaistoja, jotka

olivat jo vuosia sitten sammuneet.

»Sisaresi on portto!» huusi hän oudolla äänellä, ikäänkuin

kammottavasti riemuiten että niin oli.

Se sai tytön aivan sekaisin. Hän taas rukoili:

»Manta on tehnyt syntiä -- Manta on huono ihminen -- Uutela ei

tiedä -- Manta ei tahtonut naimisiin -- Manta oli niin nuori -- Manta

itki -- minä tiedän -- kärsikää, kärsikää!»

Vaan Uutela ei kuullut eikä nähnyt. Hänet oli vallannut kamala tunne,

jossa kiehui sekaisin loukattu miehenkunnia, kostonhalu ja vielä joku

kauhea, josta hän ei ollut itsekään selvillä mitä se oli. Rikostoverit

ikäänkuin vetivät häntä samoille poluille -- verisesti kostamaan heille,

Keskitalolaisille, omalle nuhteettomalle entisyydelleen,

kunniallisuudelle, koko ihmiselämälle -- juuri noilla samoilla aseilla,

joilla häntä itseään oli haavotettu.

»Nyt minä menen sen _Sohvin_ luo!» sähisi hän hammastensa välitse

itkun ja naurun sekaisella äänellä. »Tehdään nyt äpärälapsia koko

talon väki!»

Tyttö katsoi kauhistuneena, niinkuin ei hän olisi Uutelaa enää

tuntenut, ja rupesi vapisemaan.

Uutela jo meni oven luona.

Silloin tyttö syöksyi hänen jälkeensä ja tarttui kuin hukkuva Uutelan

käsivarteen:

»Älkää menkö -- rakas Uutela -- älkää häväiskö -- itseänne -- sukua

-- on jo niin paljon häpeätä -- Uutela, rakas Uutela.»

»Laske irti!» huusi Uutela. Hän astui kiivaasti ovellepäin, niin että

tyttö vetäytyi polvilleen.

Mutta tämä ei hellittänyt, vaan tarttui sitä epätoivoisemmin Uutelan

takin liepeeseen ja hänen polviinsa. Hän oli käynyt kasvoiltaan

valkoiseksi kuin palttina, siniset silmät tuijottivat pelästyneen

mielettöminä.

»Armahtakaa!» höpisi hän koettaen viimeisillä voimillaan kiertää

kätensä Uutelan polvien ympärille. »Uutela -- Uutela...»

Sitten kädet äkkiä irtautuivat -- lattia kolahti.

Kun Uutela kääntyi, näki hän tytön makaavan liikkumattomana lattialla.

Hänelle tuli hirmuinen hätä.

»Hanna, Hanna!» puheli hän ja nosti tytön hiljaa istumaan, tukien

häntä käsivarttensa varassa.

Tyttö raotti silmänsä ja katseli niinkuin se, joka ei tunne missä on.

»Hanna, Hanna! Täällähän minä olen -- en minä mihinkään mene -- en

mihinkään.»

Silloin tyttö ikäänkuin havahtui ja katsoi Uutelaa silmiin. Siinä

katseessa oli kiitollisuutta, kärsimystä, lapsen rakkautta.

»Jokohan nyt jaksaisit?» kysyi Uutela, nostaen hänet hiljaa seisomaan

ja vieden melkein kantaen penkille istumaan.

Tyttö koetti hymyillä, mutta oli niin raukea, että Uutela piti yhä

häntä tukien kädestä.

»Eihän Uutela tee mitään?» kysyi hän harvaan, tuskin kuuluvasti.

»En», vastasi Uutela ja vaipui raskaasti penkille. »Me olemme kaikki

syntisiä...»

Hänet valtasi niin masentava häpeän tunne sen johdosta, mitä hän äsken

oli ajatellut ja puhunut, ettei hän voinut enää katsoa tyttöön, vaan

kääntyi poispäin. Kuumia kyyneleitä alkoi tipahdella harvakseen

ikkunanlaudalle, johon hän kyynäspäätään nojasi.

Tyttö vaipui lattialle, painaen päänsä käsiinsä penkkiä vasten, ja

alkoi itkeä raskautetun sydämen kauan pidätettyjä kyynelvirtoja.

11.

Yö oli joutunut.

Kuu kulki teräväkärkisenä rataansa Tähdet tuikkivat pistävinä. Taivas

oli kylmä ja korkea.

Alla lepäsivät autiot hanget.

Siellä täällä lumikentän keskellä nukkui joku yksinäinen talo. Talojen

vieressä vartioivat tummat, aavemaiset varjot.

Mutta pitkin kenttää kulki vihainen viima, yökoleana ja yksinäisenä.

Se tuli vaarojen kaidasta portista hiljaisena kuin huokaus, mutta

leveni kentällä kylmänväkeväksi puhallukseksi. Se lakaisi pitkät

taipaleet tyhjää, kunnes jostain tuiskujen kasvattamalta tieltä tai

kunnaan töyräältä sai kahmalon irtainta lunta -- harmahtavalla hangella

juoksi valkeanvirisevä aalto.

Aukean reunamilla ja vaarojen rinteillä katseli kylmäntotinen, hiljaa

huoahteleva metsä.

* * * * *

Tämän autiuden keskellä, kaitaisen järven lakealla jäällä kulki

yksinäinen mies -- etukumarassa, molemmat kädet lyhyen takin taskuihin

työnnettyinä.

Vähänajettu tie oli äskeisen pyryn jäleltä epätasainen ja

tupertava. Kulkija tuijotti omaan lyhyeen varjoonsa, joka häilyi sinne

tänne hänen horjahtelevien askeleittensa mukaan.

»Niin olen nyt minäkin», ajatteli hän, »yhtä irrallinen ja

häilyväinen.»

Viima vihlasi vihaisemmin, mutta hän ei sitä tuntenut.

»Miksi näin piti tapahtua?» ajatteli hän taas. »Minun elämäni on

ollut nuhteeton ja kunniallinen. Harvoin mahtaa tämmöistä

sattuakaan. Miksikä juuri minulle piti tämä kolaus?»

Hän huomasi äkkiä kuunvaloiset rantatörmät suoraan edessään ja

pysähtyi -- hän oli tullut järven päähän.

»Tästä minun pitäisi kääntyä?» huoahti hän raskaasti. »Vaan mitäs

minulla on enää siellä tekemistä?»

Hän tunsi sellaisen yksinäisyyden ja autiuden sielussaan, että jos

hänen edessään olisi ollut avanto, niin hän olisi aivan yhtä hyvin

voinut astua eteen- ja alaspäin, kuin kääntyä takaisin.

»Olen aina ihmetellyt kuinka ihmiset voivat sellaista tehdä. Nyt en

ihmettele. Kun ei ole maailmassa enää mitään, niin... Ja minulla

ei ole mitään -- eikä ole ketään, joka kaipaisi -- Karoliinaa

lukuunottamatta...»

Viima viilsi kylminä neuloina hänen ruumiinsa läpi -- nyt hän sen tunsi,

kun oli pysähtynyt.

Hän kääntyi hitaasti. »Onhan yhdentekevää minnepäin kävelen», ajatteli

hän.

Mutta hänen ajatuksensa olivat sisarta muistaessa kääntyneet uusille

laduille.

»Nyt ne paiskasivat minulle vielä kerran _äpärän_ vasten silmiä!»

kuohui hän katkerana. »Ja ehkä _renkipojankin_? Ehkä renkipojan

äpärän entiselle renkipojalle ja äpärälle! Se vasta teko oli!»

Hän oli niin kuohuksissaan, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi -- nyt

kun viima hänen käännyttyään uhoi vasten kasvoja.

Ja niin hänen aivojensa läpi kulki koko hänen entinen elämänsä aina

tähän yöhön saakka. Isättömän pojan ilottomat lapsuudenvuodet,

vuosikymmenien taistelu, vastukset ja menestys, työn ilo, nuortuva

vanhuus, joka ikäänkuin vain lämpeni ja syveni loppua kohti -- niinkuin

hyvän peltomiehen vaot syvenevät vuosi vuodelta. -- Nyt tämä!

»Luulemme olevamme isännät ja herrat elämämme yli», jatkoi hän

mietteitään. »Silloin tulee pieni sallimuksen mutka ja kaikki

hajoaa -- toinen mies tarttuu ohjaksiin ja sanoo: minä tässä isäntä

olen!»

Hän tunsi sinä hetkenä sallimuksen käden suureksi monisyltäiseksi

kämmeneksi, joka laskeutuu näkymättömänä takaapäin ihmisen hartioille

niin raskaana ja musertavana, ettei voi paikaltaan liikahtaa, eikä

enää ymmärrä mitään, ainoastaan tuntee sen painon.

»Ja onko tämä nyt Jumalan tahdosta?» ajatteli hän taas. »Mitä hän

minusta tahtoo? Olisin minä luullut noita neuvottavia olevan muita

ennen minua -- niin minusta on näkynyt. Mitä hän tällä tarkottaa?»

Vaikka hän olisi kuinka miettinyt, niin hän ei voinut tuota tarkotusta

ymmärtää. Kelvottomat ihmiset -- niin hän päätti -- tässä olivat rypeneet

synnissä ja sitten vierittäneet kurjuutensa syyttömän niskoille.

»Tämäpäs merkillistä seulomista on!» huudahti hän ajatuksissaan.

»Ihminen koettaa ja koettaa parastaan -- ja sitten tämmöinen loppu. Tätä

vartenko tässä on eletty? Mitä elämä sitten oikein on?»

Hän oli pysähtynyt ajatuksissaan. Hän kohotti päänsä ja katseli

ympärilleen kuin vastausta etsien.

Mutta kukaan ei vastannut. Kaikki oli yhtä kylmää, autiota ja mykkää

kuin hänen oma sielunsa.

»Elämä», päätti hän, »mitäs se muuta on kuin niinkuin tuo

tie. Kiemurtelee, tupertelee, ja tuolla jo häviää näkyvistä. Ja

ihminen on kuin nuo lumenrakeet, joita tuuli tuossa lennättelee. Nyt

tuonne -- hetken päästä tänne -- aina niinkuin tuuli heittelee.» --

Hän lähti jälleen eteenpäin.

»Menisinköhän papin puheille?» ajatteli hän hetken päästä. »Jos se

osaisi sanoa mitä tässä olisi tehtävä.»

Hän kulki pitkät matkat ajatellen tätä asiaa puolelta ja toiselta.

»Kyllä se sentään saapi jäädä», päätti hän vihdoin. »Ovat liian

nuoria, niin kappalainen kuin rovastinsijainen. -- Mitäs ne

_tämmöisissä_ asioissa! Taitaa olla vain yksin selviteltävä -- kun

se on yksin kannettavakin...»

Hän ajatteli kuitenkin edelleen, että olisi sentään kuin kuorman

kevennystä, jos voisi jonkun kanssa puhua.

»Paremminkin poikain kanssa», arveli hän. »Ne ovat hyviä poikia -- ja

nyt minä niiden silmäykset ymmärrän: ne ovat kärsineet jo ennen

minua. -- Vaan eihän sokea voi sokeata taluttaa.»

Hän huomasi tulleensa tien haaraumaan, ja pysähtyi hätkähtäen. Siinä

pieni sivutie nousi rinnettä ylös.

Siellä seisoi Hovi kuolleena ja aavemaisena. Hän näki korkeitten

koivujen varjojen huojuvan salaperäisesti hangella ja kuuli niiden

jäätyneitten varpujen hiljaisen kahinan ja naksahtelun viiman

kynsissä.

Ja tuolla oli riihimäki! Vanha, vinoon löngähtänyt riihi näkyi olevan

kaatumaisillaan -- uudet hirsikasatkin näyttivät niin sortuvan

pelottavilta kuun kelmeässä valossa.

Kaikki nuo, jotka vielä muutamia tunteja takaperin tuntuivat omaisilta

ja rakkailta, näyttivät nyt kuolleilta ja luotaan karkottavilta.

Hänelle kiertyi vedet silmiin.

»Ei, eteenpäin minun täytyy, vaikka maailman loppuun!» Hän lähti taas

astumaan.

Mutta viima puski niin vihaisesti hänen ohuen vaatetuksensa läpi, että

häntä värisytti. Niin hän pysähtyi ja jäi miettimään.

»Voinhan sentään maata tämän yön pirtissä -- menen sitten aamulla minne

menen.»

Kun hän astui rinnettä ylös, niin hänet yllätti kammottava tunne -- hän

tunsi äkkiä itsensä _vanhaksi_.

Jalat tuntuivat taipumattoman jäykiltä. Niinkuin hän olisi ollut vanha

käyristynyt katajaseiväs, joka vain oman käyryytensä jäykkyydellä

vielä ponnisti eteenpäin.

»Mitähän vanhuus onkaan?» kysyi hän kauhistuneena. »Ei se aina ole

sairautta ja heikkouttakaan -- se on muuta.»

Pirttirakennuksen edustalle päästyään hän pysähtyi, katsellen sitä

kuin vierasta taloa.

Silloin hän huomasi hämmästyksekseen Mikko-kissan istuvan katolla

uuninpiipun reunalla.

Se teki häneen omituisen vaikutuksen. Niinkuin se olisi ollut uusi

ilmiö tuossa suuressa käsittämättömässä elämänarvotuksessa, joka tänä

yönä oli hänen eteensä avautunut.

»Onko sinullakin sellaisia aatoksia, joita pakenet tuonne miettimään?»

ihmetteli hän.

Hän katseli pitkän aikaa ja tunsi itsensä liikutetuksi. Tuntui

omituiselta, mutta samalla lohdulliselta, että tuolla pään päällä oli

toinenkin elävä olento, joka hautoi yksinäisiä ajatuksia aivan

niinkuin hän itse hautoi.

12.

Päivä kului päivän perään Uutelan tietämättä oliko hän elävä vai

kuollut.

Hän eli yksinäisen ihmisen sisäistä elämää. Tänään korvensi tämä

tuska, huomenna toinen, tänään hän oli löytävinään jonkun selvyyttä

lupaavan rihmanpään, jo huomenna vaipui takaisin pimeyteen.

Yhden ainoan asian hän selvästi tunsi -- ettei hän voinut toistaiseksi

mitään tehdä eikä minnekään lähteä, ennenkun pääsisi itsestään ja

elämästään selvyyteen.

Sen hän myöskin tunsi ytimiään myöten, että vanhuus oli hänet

lopullisesti yllättänyt, että hänen elämänlankaansa piti enää vain

hauraat päällyskuidut koossa.

* * * * *

Kun hän ensi kerran näki nuoren emännän, niin hän luuli olevansa

tyyni, niinkuin hän oli päättänyt tyynesti tiensä kulkea, tuli lopuksi

mikä tuli.

Mutta kun hän tahtomattaan osui katsahtamaan hänen pyöristyneeseen

vartaloonsa, niin hänet valtasi uudelleen kammottava halu mennä luo ja

sanaa sanomatta kuristaa hänet. Tai ainakin astua hänen eteensä ja

sylkeä häntä kaikkein nähden silmille sekä samalla huutaa koko

maailmalle se vääryys, mikä häntä kohtaan oli tehty.

Hänellä oli kuitenkin sen verran malttia, että ennätti ajatella

mihinkä se voisi johtaa. Ja kun hän näki Riitan vaanivan katseen, niin

hän koetti hymyillä, vaikka rinnassa yhä kuohui.

Hän ymmärsi nyt että Riitta tuon kaiken arvasi, oli kai arvannut jo

aikoja sitten. Silloin hänen ylpeytensä, yhteinen perhe- ja

hämäläistunteensa nousi uhmaavaan vastarintaan.

Kun hän nousi pöydästä, niin hän pakotti itsensä sanomaan ohimennen

nuorelle emännälle pari sanaa -- jotta sen sai ymmärtää sekä Riitta että

sitä tietä muut, että tähän ei sivullisen sopinut sormeaan pistää.

Mutta sisäisesti häntä inhotti. Varsinkin iltasin, kun hän ihmishävyn

vuoksi oli pakotettu menemään samaan kamariin Mantan kanssa. Hän tosin

ikäänkuin ummisti silmänsä kaikelle, makasi erossa eikä koskaan

puhunut kahdenkesken mitään, vaan tekeytyi heti nukkuneeksi. Mutta

hänestä tuntui niinkuin hänet joka ilta olisi viety kidutuskammioon,

ja ensi aikoina hänen piti purra hammasta pidättyäkseen purkaumasta.

Vaan mitään muutakaan hän ei toistaiseksi voinut -- vain kitua ja

vaieta.

* * * * *

Hän oli monesti koettanut tunkeutua asian ytimeen, tyynesti ja

puolueettomasti.

Olihan totta, että hän itse oli tähän avioliittoon halunnut. Mutta

että se olisi ollut Mantalle enemmän kuin kenellekään muulle

Keskitalon väestä vasten mieltä, siitä hänellä ei ennen ollut

aavistustakaan.

Nyt oli Hanna kuitenkin tuona onnettomana hetkenä sanonut jotain

sentapaista.

Tosin iällä oli eroa, sen hän myönsi. Mutta mitään tavatonta siinä ei

ollut, eikä tämä suinkaan ollut ainoa senlaatuinen tapaus. Ja miksei

Manta ollut sanonut silloin suoraan? Ei kai hän olisi ketään väkisin

nainut. -- Miksei? Siinäpä se juuri vääryys oli!

Silloin hän muisti Keskitalon ja miten tärkeä hänen huonoille

asioilleen tämä naiminen oli ollut.

Keskitalo tässä syyllinen on! päätti hän. Jos hän olisi silloin

sanonut kuin mies: minä mielelläni tahtoisin, mutta tytär ei tahdo,

niin asia olisi ollut selvä. -- Sitten ne Savoon pakenemiset ja muut

jalkajuonet!

Hänen vihansa alkoi kiehua Keskitaloa kohtaan. Hän päätti vetää tuon

raamattua lukevan ketun kaikesta tilille.

Mutta aina silloin tuli Hanna sinisine hätääntyneine silmineen ja

ristiinpuristettuine käsineen väliin -- »älkää olko isälle vihainen, isä

on niin paljon kärsinyt!»

Tietysti, sen hän kyllä ymmärsi ja oli nähnytkin. Mutta se konna ei

ollut kärsinyt vielä kymmenettä osaakaan siitä, mitä oli ansainnut!

Niin kuluivat päivät Uutelan voimatta koskaan ottaa päättävää askelta.

He ikäänkuin välttivät toisiaan, eivätkä katsoneet koskaan toistensa

silmiin enemmän ruokapöydässä kuin muulloinkaan. Ja kun he puhuivat,

niin se koski ainoastaan käsillä olevaa asiaa tai työtä ja supistui

välttämättömiin sanoihin. Heidän välinsä olivat loppuneet.

Yksi asia oli Uutelalle selvä -- että Keskitalon ja koko perheen piti

saada _kosto_, pelottava ja hirmuinen kosto, niinkuin heidän

tekonsakin häntä kohtaan oli ollut.

* * * * *

Keskitalolle nämä ajat olivat yhtä raskaat kuin Uutelallekin. -- Entisen

levottomuuden sijaan oli tullut hiljaa jäytävä murhe.

Häntä vaivasi se, että heidän välinsä olivat yhä selvittämättä. Sillä

hän oli vilpittömästi halunnut täyttä selvitystä, nähtyään miten

ankarasti asia Uutelaan koski. Silloin se oli jäänyt, koska hän piti

parempana antaa Uutelan hiukan rauhottua. Mutta kun se ei tullut

silloin tehdyksi, niin se oli yhä jäänyt.

»Ehkä hän ymmärtää muutenkin kuinka kaikki on käynyt», ajatteli

hän. »Ja ehkä se on lopultakin hänelle parempi, ettei siitä puhuta,

koskei hän näy sitä itse haluavan.»

Mutta se yhä vaivasi häntä.

»Kun minä tietäisin mitä hän oikein sisässään hautoo?» tuskaili hän

toisinaan. »Kun hän kerrankin puhuisi -- kiroisi, sadattelisi, ja vaikka

löisi, niin sekin olisi parempi!»

Hän oli pitkät ajat siinä toivossa, että Uutela itse purkautuisi ja

siten syntyisi selvitys.

Mutta Uutela oli vaiti ja hänen oma kuormansa oli päivästä päivään

sama.

Siihen liittyi vielä toinenkin huoli: kun edes Manta pysyisi

ihmisittäin! Sellaisessa tilassa olevasta ei mitään tiedä, vaikka

järveen menisi. »Tässä on niin monta vartioitavaa!» huokaili hän

raskaimpina hetkinään.

Viimein hän ikäänkuin tylsistyneenä jätti kaikki Jumalan

huomaan -- varsinkin kun Uutela näytti kuitenkin tyyntyneen.

»Ehkä on parasta, että asiat kulkevat niinkuin ne itsestään kulkevat»,

ajatteli hän.

* * * * *

Uutelan ajatukset palasivat yhä nuoreen emäntään.

Tuo ihminen oli hänelle kuin arvotus. Selvää oli, että hänen

itsensäkin täytyi kauheasti kärsiä nykyisessä tilassaan.

Eräästä asiasta olisi Uutelan ennen muita tehnyt mieli saada

selvä. Oliko hänen aikaisempi elämänsä ollut puhdas? Nytkö vasta hän

lankesi, ja mikä oli perimäinen syy että hän teki näin julman teon,

jos entisyys oli kunniallinen?

Mutta mitenkä hän olisi siitä saanut selvän, paitsi ottamalla koko

asian puheeksi.

»Jos hän edes katuisi ja pyytäisi anteeksi!»

Ensi aikoina Uutela toivoi ja odotti sitä joka päivä. Ja hän oli

toisinaan huomaavinaan sentapaisia oireitakin -- niinkuin rikollinen

olisi ollut nöyrempi, katseessa kuin anteeksipyynnön alku -- puuttui

vain ensimäinen sana.

Uutela koetti pakottaa sen sanan esille -- hän ikäänkuin pysähtyi

katseineen odottamaan. Mutta kun ei siitä ollut apua, niin hän tahtoi

hänet katseellaan lävistää: etkö ymmärrä mitä olet tehnyt?

Vaan silloin hän sai itse hämmästyä -- nöyryys oli kuin poispyyhkäisty,

noista silmistä tuikahti häntä vastaan uhma ja viha.

»Mitä tämä merkitsee?» kyseli hän hämmentyneenä. »Se ei ollut enää

syyllisen katse.»

Ja niin hän alkoi taas miettiä.

»Onko tuolla ihmisellä miehen luonto, semmoinen ettei salli toisen

sekaantua asioihinsa? Ja käsittikö hän nyt tämän naimisen

sekaantumiseksi -- ja tahtoi näyttää? Ja kun oli nainen, niin näytti

järjettömällä ja kauhealla tavalla?»

Niin hän kyseli. Ja silloin vyyhti alkoi käydä yhä

sekavammaksi. Tiesikö kukaan heistä mitä toiset olivat ajatelleet,

tehneet ja tarkottaneet? Vai kulkivatko he kaikki kuin sumussa, kukin

omia teitään, vaikka ulkonaisen elämän puolesta yhteenkuuluvina?

Kaikki kärsivät, sen hän näki, ja tuo muuttopuuha alkoi nyt kuvautua

hänelle tavattomana epätoivon tekona.

Se ikäänkuin lauhdutti hänen katkeruuttaan Keskitalolaisia

kohtaan -- tuo, että he kaikki kärsivät. Heidän varmaan pitäisi puhua

keskenään, ajatteli hän, koska he kuitenkin olivat yhteiseen

onnettomuuteen sidotut.

Mutta kuka alottaa? Hänelle se oli mahdotonta, niin hän

tunsi -- toisten, syyllisten, siinä oli alku tehtävä.

* * * * *

Oli kuitenkin yksi, jonka kanssa hän puheli.

Uutelan täytyi tunnustaa, että ellei Hannaa olisi ollut ja elleivät he

olisi tavallaan kuin yhdessä tätä kuormaa kantaneet, niin hän ei olisi

kestänyt.

Häntä ensin kovasti hävetti, että pahahenki oli saanut hänet silloin

niin valtaansa, että hän, vanha mies, oli tuon viattoman tytön edessä

puhunut sellaisia kauheuksia.

Mutta kun Hanna, ensi kertaa sen jälkeen hänet tavatessaan, katsoi

niin vilpittömästi silmiin ja ikäänkuin yhä toisti: kärsikää,

kärsikää, Jumala auttaa -- niin hän ajatteli: ehkä hän sen ymmärsi.

Ja niin heidän välilleen syntyi varma suhde -- isän ja tyttären

suhde. Tai enemmänkin: niinkuin tuo hento tyttönen olisi tahtonut

sovittaa mitä muut olivat rikkoneet.

Kun he tulivat toisiaan vastaan, niin he aina sanoivat ohimennen

jotain -- katseilla. He ymmärsivät niin hyvin toistensa katseista

kaikki.

Aamuisin he tapasivat tavallisesti ensi kertaa separaattorin

ääressä -- Uutelan kiertäessä konetta ja Hannan hoitaessa maitoja. Se

oli heidän hiljainen puheluhetkensä.

»Kuinkas tänään on?» kysyi Hanna sinisine katseineen nostaessaan

maitoa separaattoriin.

»Paremmin», nyökäytti Uutela kohottautuen koneen kammesta. »Ehkä tämä

tästä tasaantuu.»

»Niinkö?» vastasi tyttö iloisempana. Sitten he jatkoivat keskustelua

koko separoimisen ajan.

»Hänen kanssaan minä voisin puhua asian selväksi», ajatteli Uutela

toisinaan. »Hän tietää kaikki ja ymmärtää kaikki.»

Mutta hän ei olisi mistään hinnasta niin tehnyt eikä särkenyt sitä

hiljaista luottamusta, mikä heidän välillään oli.

* * * * *

Mutta itse asia pysyi ennallaan.

Uutela tunsi itsensä kuin rengiksi, joka huomaa mahdottomaksi enää

jatkaa palvelusta, mutta ei kuitenkaan rupea rivosuiseksi, vaan

koettaa äänetönnä ja raskasmielisenä raataa vuotensa loppuun.

Loppuun? Sepä se oli hänet epätoivoon painaa. Milloin tämä loppuu? Ja

mikä tämän loppu on? -- Hän ei jaksanut koskaan ajatella sitä perille

saakka.

Joskus hän mietti: jos eroaisin sovinnossa, sanaa sanomatta -- jättäisin

heille kaikki ja menisin omaa tietäni? Silloin tästä pääsisin ja

löytäisin rauhan.

Mutta häntä kauhistutti sekin ajatus, se häväistys, minkä hän sillä

teolla saattaisi koko hämäläisnimelle ja heille kaikille -- kun asia

kuitenkin oli tavallaan yhteinen.

Niin kuluivat päivät. Aika kulki eteenpäin, vaikka elämä näytti

seisahtuneen.

13.

Pääsiäisenä hänelle vihdoin välähti ensimäinen valon säde.

Nuo päivät olivat heille kaikille jonkunlaista sisäisen levähdyksen

aikaa, jolloin raskaat ajatukset siirtyivät hetkiseksi toisaanne.

Vanhempi väki painautui juhlamuistoihin, Helka puolestaan kiikkui päivät

pitkät hämäläisessä pääsiäiskeinussaan, jonka veljet olivat laittaneet

ja jonka ääressä nuo jurot pojatkin ilostuivat uudelleen lapsiksi, sillä

he _tahtoivat_ ilostua.

Uutelan elämässä se muodosti käänteen.

Jo kiristorstai-yön vanhat kansantarinamuistot ja varsinkin sitten

kärsimyshistorian lukeminen johti hänet uudelleen itseään

tutkimaan. Siellä, kärsimyshistoriassa, oli ihmisiä, jotka olivat

vaikeana hetkenä kieltäneet totuuden ja sitten kärsineet

tunnonvaivoja. Häneen jäi tuosta kaikesta tällainen tunto: oliko

hänkin, Uutela, ehkä jotain kieltänyt ja lauloiko nyt hänelle,

niinkuin muinen Pietarille, muistuttaja?

Silloin hänelle selvisi, että hän todellakin oli jotain kieltänyt,

uskaltamatta koskaan penkoa pohjia myöten omaa osallisuuttaan asiassa.

Ikäänkuin Karoliina-sisar Hämeestä olisi tullut pääsiäishankia myöten

hänen luokseen ja sanonut:

»Emmekös me, veli, siitä silloin keskustelleet? Ja enkös minä

varottanut?»

»Niin on asia», täytyi hänen myöntää. »Kyllähän siitä oli puhe.»

»Mutta sinä vain tahdoit nuoren, ja nyt tuo nuoruus ja iän ero juuri

taisi tähän kompastukseen viedä. -- Ethän sinä olisi vanhasta

huolinutkaan?»

»En, en olisikaan», vastasi hän rehellisesti.

Ja kun hän oli joutunut tähän saakka, niin hänen täytyi mennä vieläkin

pitemmälle -- asioihin, joita ainoastaan hän itse tunsi.

»Totta sekin on», myönsi hän, vaikka se tunnustus pusersi tuskan ja

häpeän karpalot hänen otsalleen, »totta on, että minä joskus lankesin

siihen synnilliseen ajatukseen, että Maija-vainaa ikäänkuin eli liian

kauan -- kun minä olin alunpitäin toisin ajatellut ja olisin sen niin

tahtonut.»

Hän tärisi sisällisestä liikutuksesta ajatellessaan millaisia haluja

ihmisen sydämen pohjassa riehuukaan, kun ne vain uskaltaa tunnustaa.

»Totta», jatkoi hän myönnytyksiään, »en minä ottanut Keskitalon

tytärtä työn avun tähden -- en myös rakkauden tarpeesta -- en mistään

tarpeesta -- kyllä se oli muuta.»

Silloin hän ymmärsi, ettei heidän välillään ollut mitään oikeata

avioliittoa ollutkaan. Tai oikeastaan hän oli jo jonkun aikaa sen

ymmärtänyt, vaikkei tahtonut sitä tunnustaa. Hän tunsi rikkoneensa

elämän lakia vastaan kiinnittäessään itseensä nuoren ihmisen, jonka

toiveita ja tarpeita hän ei ollut ottanut lukuun, vaan ajatellut

ainoastaan itseään. Siis syyllinen, kanssarikollinen -- hän itse!

Se oli raskas lopputulos, joka oli ensi hetkenä hänet maahan

murtaa. Tähänkö nyt päättyi hänen pitkä, kunniallinen elämänsä?

Mutta siitä murtumuksesta myös kirposi lohdutus -- se selvyys, jota hän

oli viikkokausia turhaan etsinyt. Hän ymmärsi nyt miksi tämän kaiken

oli täytynyt tapahtua: että hän vain sovitti hairahdusta, jonka

salaiset juuret ulottuivat aina nuoruusvuosiin saakka.

Nyt hän ymmärsi elämän -- tuon järkähtämättömän ankaran, mutta siitä

lohdullisen, ettei se rangaissut syyttömiä, niinkuin hän oli vielä

äsken epäillyt.

* * * * *

Vähää tämän jälkeen hänen sieluunsa pilkahti toinen vielä kirkkaampi

säde.

Se lähti siitä masentavasta tunnosta, ettei heidän välillään ollut

oikeata avioliittoa ollutkaan. Mutta se värähti eräässä suhteessa

riemuiseksi vapautuksen tunteeksi sinä hetkenä, kun hän ymmärsi, että

koskei heidän välillään ollut koskaan ollut ruumiillista yhteyttä,

niin he olivatkin vapaat ja puhtaat toisistaan!

Se ratkaisi koko heidän välinsä, tuon kaikkein kipeimmän

kohdan. Mitään loukkausta hänen miehenkunniataan vastaan ei siis itse

asiassa ollut tapahtunutkaan, kukaan ei ollut todellisuudessa astunut

hänen varpailleen. Ja tuo toinen -- hän tosin oli rikollinen, mutta

avionrikkoja vain nimellisesti, koska he olivat mies ja vaimokin vain

nimellisesti.

Siitä hetkestä alkoi suuri, hiljainen rauha laskeutua hänen

sieluunsa. Elämä näyttäytyi nyt kokonaan uudessa valossa. Toisen teot

eivät liikuta toista; ulkonaiset, näennäiset siteet, joilla ihmiset

panevat niin suuren painon, eivät mitään merkitse. Ei vanhin vastaa

lapsestaan, ei lapsi vanhemmistaan, eikä mies vaimostaan. Kukin elää

täydellisesti omaa elämätään, hairahtuu, nousee, katuu, kärsii -- aina

vain yksin.

Hän oli niin iloinen tästä uudesta elämänymmärryksestään, että hänen

silmänsä taas monesta aikaa säteilivät.

Samalla hänen suhteensa muihinkin muuttui. Tapaus yhä edelleenkin

lepäsi raskaana surun pohjana hänen elämässään, mutta hän ei ollut

enää kenellekään katkera, ei edes Keskitalolle.

»Kyllä sinäkin vielä saat läksysi!» ajatteli hän. »Olet jo hyvällä

alulla, ja yhä lisää tulee -- sitten olet kypsä. Me käymme nyt

laiskankoulua, Keskitalo, vanhalla iällämme!»

Tuo uusi maailmanjärjestys alkoi näyttäytyä hänestä yhä valtavammalta.

»Kukin saapi töittensä jälkeen, kukin kohdastaan!» riemuitsi

hän. »Manta saapi -- hänellä sitä taakkaa vasta onkin. Koko perhe saapi,

lapsetkin ojennuksekseen, ettei tarvitsisi kaikkea itse kokea. Ja

saapi aivan varmaan sekin, joka astui toisen miehen vuoteeseen, vaikka

luuli sen salaa tekevänsä.»

Hän ajatteli usein tätä uutta uskoaan. Kuinka monimutkainen ihmisen

käsitys on elämästä, ja kuinka yksinkertainen itse elämä on! Pitää

huolta vain itsestään ja vastaa omista teoistaan -- siinä kaikki.

Uutela oli nyt täysin tyytyväinen koulunkäyntiinsä. Ja hän ilostui,

huomatessaan taas voittavansa takaisin kipinän muinaista

elämänhaluaan.

Hänellä tosin ei enää ollut noita entisiä tulevaisuudensuunnitelmia ja

Hovin uudestisynnytysriemuja, mutta hän tunsi kuitenkin kirveen

heilahtelevan voimakkaasti kädessään, kun hän nyt kevätkorvalla seisoi

uudella riihirakennuksella ja veisteli nurkkaansa. Hän tunsi

suorittavansa kuritushuonetyötä -- mutta sekin työ oli tunnollisesti

tehtävä, koska se perustui oikeudenmukaiseen tuomioon.

Muutkin huomasivat tuon hänen muutoksensa. Aika, ajattelivat he,

lauhduttaa ja Uutela on ymmärtäväinen mies -- juuri niinkuin he olivat

toivoneet.

Mutta se ei heitä vapauttanut. He katselivat pelon ja kunnioituksen

sekaisin tuntein tuota salaperäistä rauhallisuutta, jolla Uutela nyt

tietään astui.

14.

Mutta sekin tie oli kivinen ja kantoinen, sen sai Uutela pian kokea.

Itseensä nähden hän kyllä oli rauhallinen ja hänen suhteensa

Keskitalolaisiin oli selvä. Samoin oli aivan yhdentekevää mitä Riitta

ja loistenvaimot ehkä supattelivat.

Mutta kun hän joskus sattumalta tapasi kyläläisiä, niin hänen

tyyneytensä alkoi auttamattomasti järkkyä. Hän luki noista katseista,

että asia kaikessa alastomuudessaan oli jo kylän tietona. Hän näki

toisten silmänpilkkeessä ivansekaisia hymähdyksiä: että mies vielä

tuossa iässä sai lapsen! Se häntä kuohutti. Ja kun hän oli toisten

katseessa huomaavinaan säälintapaista, niin se kuohutti vielä enemmän.

Uutela huomasi nyt surukseen, ettei tuo hänen uusi uskonsa ollutkaan

yhtä helppo kuin se oli yksinkertainen. Hänen täytyi aivankuin kaksin

käsin pitää löytämästään pohjasta kiinni, ettei vain luiskahtaisi

entiseen avuttomuuteensa.

Mutta mikäli synnytysaika läheni, sitä vaikeammaksi hänen tilansa

kävi. Ilmestyi aivan uusi asian puoli -- tuon kaiken pukeutuminen

näkyvään, ruumiilliseen muotoon, mikä tähän saakka oli liikkunut

ainoastaan ajatuksissa. Se uhkasi tulla hänen eteensä ja vaatia aivan

uuteen koetukseen.

»Mihinkä minä silloin menen, kun se tapahtuu?» kyseli hän

tuskaisena. »Täällä minä en sinä hetkenä voi olla, en vaikka mikä!»

Se ajatus kiusasi monet ajat, vaikka hän olisi koettanut kuinka

tyyntyä ja vakuuttaa itselleen, ettei se koskenut häntä vähääkään.

Silloin Keskitalo eräänä päivänä vapautti hänet tuosta painajaisesta.

Uutela näki heti että toisella oli jotain mielessä, vaan että hänen

oli vaikea sanoa.

»Jokohan se nyt siitä...?» ajatteli Uutela, tuntien itsensä

rauhattomasti liikutetuksi.

»On ajateltu... että jos Manta menisi kaupunkiin...

synnytyslaitokseen...?» sai Keskitalo vihdoin sanotuksi.

Uutela tunsi ohimoittensa lentävän kuumiksi.

»Mitä se minuun kuuluu, hoitakaa asianne!» teki hänen mieli huutaa

niin, että se samalla olisi ollut vastaus kaikkeen.

Mutta hän tuli tuosta onnellisesta käänteestä niin iloiseksi, että hän

vastasi kuin asianosainen:

»Niinkö? Se varmaan on kaikkein parasta.»

Hän tunsi taas seisovansa jaloillaan. Keskitalo hoiti asian, niinkuin

se hänelle kuuluikin.

* * * * *

Oli kevätpirteä toukokuun aamupäivä, kun nuorta emäntää lähdettiin

viemään asemalle.

Keskitalo valmistihe ajajaksi ja vanha emäntä mukaan

kaupunkiin-saattajaksi.

Muilla näytti olevan lähdön kanssa hommaa, mutta Uutela puuhaili

pellolla niinkuin tavallisesti.

Hän äesteli viimeisiä kaurankylvyjä järveen antautuvalla kotipellon

rinteellä. Hevoset vetivät vinhasti kevytkulkuista asetta, kuohkea

multa kiehui ja poreili sen piikkien välissä. Se kiehunta hyväili

ajajan silmää ja siitä kohosi tuoreen kevätmullan mieluinen tuoksu.

Uutela pysäytti hevoset rinteen laella, juuri siinä missä se lähti

järvelle päin painumaan. Hän ei jaksanut sitä viekotusta vastustaa,

sillä hänen oma mielensäkin oli viehtynyt keväiseksi.

Niinkuin rinne olisi iloiten värissyt auringon leikkiessä sen

harmaalla harjalla. Katse siirtyi alemma, järven hopeakirkkaalle

pinnalle. Kaunis tuo pitkänsoukka järvi olikin, kun sitä katseli nyt

näin avosylisenä! Katse siirtyi yhä eteenpäin, vastakkaisen rannan

vaaraksi kohoavalle rinteelle, jossa koivut kurkistelivat

heleänvihrein hiirenkorvin -- takanaan ylempänä vakaa, tummanvihreä

havumetsä.

»Kauniit ovat paikat», myönsi Uutela. »En ole Hämeen puolessa

tämänluontoista nähnytkään.»

Sitten katse hypähti järven vasemman pään poikitse taas omalle

puolelle, suuntautuen avaran kotipellon pohjoiselle aukealle. Se

hyväili ensin Hovia vihertävine koivuineen, sitten riihimäkeä

valkeanhohtavine uutisseinineen, sen jälkeen peltoa, vihdoin sen

laidalla kohoavaa lepikkoa, jonka pitkänriippuvat kellahtavat urvut

paistoivat aina tänne saakka.

»On tämä koko hovi!» pääsi Uutelalta. »Kelpaa täällä --»

Mutta siihen se särähti murskaksi kuin näkymättömän käden

koskettamana. Uutela tunsi silmiensä hämärtyvän ja hänen tuli äkkiä

sanomattoman vaikea olla.

Hän kuuli samalla rattaanpyörien ratinaa ja kääntyi sen enempää

ajattelematta katsomaan.

Siellä Keskitalo, vanha emäntä ja Manta ajoivat hiljaa, käymäjalkaa

asemalle.

Uutela kääntyi äkkiä -- hän ei jaksanut sitä näkyä kestää. Hän tempasi

lujasti ohjaksista ja pakotti hevoset miltei juoksuun.

Hän ajoi alas, sitten ylös -- alas ja taas ylös -- siirtyi toiseen

sarkaan -- alas, ylös -- yhä kiirehtäen hevosia, niin että ne alkoivat

höyrytä ja kuorskahdella. Niinkuin hänellä olisi ollut hengen hätä

sekottaa kosteaan, vastaanottavaan multaan tuo ääretön apeus, joka

hänet oli niin odottamatta vallannut.

Mutta sitten hänen täytyi pysäyttää -- hän ei olisi voinut ajaa enää

askeltakaan eteenpäin. Häntä miltei vapisutti se ajatus, mikä nyt

hänen mieleensä lennähti:

»Kuinkahan monta surua näihin Suomen peltoihin onkaan haudattu?»

Hän oli joskus ennenkin tuntenut että maa oli ikäänkuin pyhä, suurella

vaivalla ja hiellä lunastettu. Mutta nyt hänelle selvisi aivan uusi

asia. Työ oli vain yksi puoli. Kuinkahan monta miestä on mahtanut

tähänkin peltoon haudata suuria, äänettömiä suruja -- niinkuin nyt hän

hautaa -- hautaa Keskitalo -- ja hautaa pojat. Kukaan ei ajattele. Vilja

lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina sarkoja pitkin, myyvät ja

vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien

tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.

Hän seisoi pitkät ajat syviin, juhlallisiin mietteisiin vaipuneena. Ja

kun hän vihdoin läksi eteenpäin, niin hän pidätti hevoset hiljaisiksi

ja astui miltei varpaisillaan tuota vuosisataista, vaivankosteata,

tuskanpyhää multaa.

* * * * *

Viikon päästä tuli kirje -- ilmoitus että nuori emäntä oli synnyttänyt

pojan.

Ihmeellistä! Tiesihän hän että sentapainen ilmotus oli tuleva, mutta

kun se nyt tuli, niin se oli kuitenkin hänelle yllätys.

Hän ei voinut oikein selittää mitenkä hän oli johtunut sentapaiseen

tuntoon, niinkuin Manta sitä tietä olisi katoamassa koko talosta,

synteineen ja synnin hedelmineen. Ei hän sitä ollut ajatellut, oli

vain tuntenut -- eikä sitäkään kuolisiko äiti ja lapsi, vai millä

tavalla tuo katoaminen tapahtuisi -- vain häviäisivät ja olisivat

poissa.

Mutta nyt Manta eli, poika eli -- rikos oli monikertaistuneena. Eikä se

elänyt vain Keskitalon väelle, vaan myös hänelle -- »isälle».

Uutelan valtasi sellainen mielenkuohu, ettei hän voinut pysyä kotona,

vaan otti kirveen kainaloonsa ja läksi metsään. »Menen veräjiä

korjailemaan», ajatteli hän.

Hän kulki raskain, laahustavin askelin, katsettaan tiestä

kohottamatta.

»Tähänkö sitä nyt tultiin?» ajatteli hän. »Nytkö se taas tuli

takaisin, se tuska?»

Hän kulki kujatietä, sitten maantietä peltojen keskitse, sitten

metsäistä maisemaa, unohtaen kokonaan veräjät.

Noustuaan pitkän, loivan mäen hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja

istuutui tiepuoleen ojan reunalle.

Käki alkoi kukkua metsässä. Uutela kohotti katseensa.

»Siitä on nyt vuosi», ajatteli hän ja vedet herahtivat väkisin hänen

silmiinsä. »Vuodessa voi elää paljon, kokonaisen elämän.» Hän tunsi

että hänen elämänsä supistui lopullisesti tähän vuoteen.

»Samoin mahtaa olla Keskitalolaisten laita. Paljon nekin ovat tämän

vuoden aikana kokeneet. Sellainen on ihmiselämä!»

Hän kuuli askeleitten narahduksia tiellä. -- Siellä tuli Rimpiläinen,

punottavana ja hyväntuulisena, heiskautellen vilkkaasti valkoista

keppiään.

Uutelan rinnassa alkoi taas kuohua.

»Jokohan sekin sen tietää...?» hätäili hän.

Rimpiläinen läheni.

»Paha sillä on mielessä», päätti Uutela, »kun on noin suu

syyringillä!»

Rimpiläinen tervehti ja jatkoi:

»No jo on hyvä kevät -- soap' moanmies olla tyytyväinen!»

»Niin on -- niin on.»

»Ja isännällähän sitä kuuluu olevan toisenniiloatuista ilon

syytä -- olokoonpa onnee voan!»

Uutelan veri kuohahti koskeksi. »Sanonko nyt p:le ja läiskäytän kaikki

vasten silmiä niinkuin se on -- niin loppuu onnentoivotukset ja

silmänvilaukset?»

Hän kuitenkin muisti olevansa hämäläinen ja hillitsi itsensä.

»Niin on... Kyllä onkin työväkeä tarvis -- paljon on tässä töitä...»,

koetti hän vastata niin hyvin kuin taisi.

»Ka niin, ja sen hauskempoo voan, kun vielä nuin vanahalla

iällä. -- Onko sitä isännällä jo paljonnii ikkee?»

Uutela pääsi ikäänkuin naurahtamaan:

»Mitäs minulla -- vasta keski-iässä -- ei vielä täyttä

seitsemääkymmentäkään.»

»Paljo sitä meinootta elleekin», nauroi Rimpiläinen. Hän piti pienen

loman. -- »Ei oo tainnu' ennen olla lapsia -- kun ei oo näkynnä?»

Uutelan veri alkoi taas kuohua, mutta hän malttoi.

»Oo, koko joukko!» vastasi hän katsoen Rimpiläistä suoraan

silmiin. »Jos olisivat elossa, niin ei tässä olisi hätääkään.» Häntä

inhotti -- mutta savolaisen ei pidä päästä hämäläiselle nauramaan.

»Silloin nälkävuosina -- polttotauti -- vei monet perheet kuittiin. -- Ei

tainnut täälläpäin niin kova ollakkaan?»

»Ei, ei ollunna», vastasi Rimpiläinen, naurahti ja vilautti silmää:

siitä savolainen aina pitää, että miehellä on sanat suussa! Nosti

hattua ja lähti yhtä hyväntuulisena eteenpäin.

Mutta Uutela vaipui entistä raskaampiin mietteisiin.

15.

Päivä, jolloin lapsen ristimisestä päätettiin, oli Uutelalle

ankara. Kaksi ihmistä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa

kanssa, piti yhdistettämän ainiaaksi isän ja pojan siteillä.

Tosin vain muodollisesti -- sen Uutela tiesi ja se häntä piti

pystyssä. Mutta ne siteet olivat ankarat, sillä ne olivat

purkamattomat. Eikä asia koskenut ainoastaan häntä, vaan se oli

samalla petos sekä jumalallisia että ihmisellisiä lakeja

vastaan -- synnin hedelmän kavaltamista avioliiton suojaan. Voiko hän

olla siinä petoksessa osallisena?

Mutta kun hän näki vanhan emännän tuskan, kun tämä esitti että

ristiminen voitaisiin suorittaa laitoksessa, ja luki hänen

katseestaan: kovin väärinhän tämä on, mutta auttakaa nyt, Uutela,

Jumalan tähden meitä saattamaan tämä asia loppuun -- niin hän voitti

epäilyksensä. Mitäpä ulkonaisista laeista, kun vain sisäinen tulee

täytetyksi, ja tämä on nyt sen täyttämistä: kärsimistä kärsivien

kanssa.

»Nimeksi on ajateltu Kustaata...?» lisäsi emäntä aran kysyvästi.

»Se on hyvin ajateltu», vastasi Uutela. Hän ei voinut olla

nyökäyttämättä päätään tuolle kärsivälle vaimolle.

Ja niin hän taas tyyntyi siitäkin.

* * * * *

Mutta sinä päivänä, kun lapsi tuotiin kotiin, hänet valtasi uudelleen

tuska -- ankarampi kuin koskaan ennen. Nyt hänen täytyy se _nähdä_,

ottaa vastaan _isänä_, elää saman katon alla, samassa huoneessa,

päivästä päivään, viikosta viikkoon... Kuinka hän voi tämän kestää...?

Keskitalo tuli hänen luokseen, kalpeana kuin kuolemaan tuomittu.

»Menenköhän minä asemalle?» kysyi hän soinnuttomalla äänellä.

Hän tiesi kysymyksensä tarpeettomaksi, mutta hän oli itse niin

levoton, että hänen täytyi saada vaihtaa edes joku sana Uutelan

kanssa, tutkiakseen missä mielentilassa tämä nyt oli.

»Mene sinä vaan», vastasi Uutela ja koetti nyökäyttää päätään. Mutta

Keskitalo huomasi, että hän oli kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipunut

ja puhui aivankuin ulkopuolitse itseään.

»Kun minä saisin ne vielä kunnialla kotiin!» huokasi Keskitalo.

* * * * *

Uutela koetti tehdä pientä kotinäperrystä, mutta siitä ei tullut

mitään. Hän unohtui alati miettimään ja hänen tuskansa kasvoi hetki

hetkeltä. -- Hän läksi ulos pihalle.

»Menisinköhän poikain luo kesannolle -- tai ehkä paremminkin metsään?»

ajatteli hän. »Täällä en voi olla.»

Hän läksi, mutta pysähtyi jo muutaman askeleen päässä.

»Mitäs siitäkään olisi apua -- täytyyhän minun ne kuitenkin nähdä.»

Hän meni salinpuolen kuistille ja istahti penkille.

»Kun minä voisin asua erossa, jossain mökissä, ja käydä vaan täällä

työssä?» Hän rupesi aivan sitä asiaa ajattelemaan.

Silloin kuului kaukaa tuulen kantama pitkä vihellys. Hän kavahti

pystyyn kuin pistoksen saanut. Nyt se tulee -- synti ja häväistys --

elävänä, hengittävänä, katselevana!

Hän tunsi täytyvänsä paeta piiloon, ja ryntäsi saliin. Alkoi kävellä

kiireisesti ympäri -- tunsi lattian polttavan jalkojaan ja alkoi miltei

juosta. Sitten hän äkkiä pysähtyi.

»Nyt ne astuvat vaunusta alas. Kaikki vilkuttavat silmää ja nauravat:

kas kun ei »isä» ole tullut edes vastaan -- hm!»

Hän tunsi tukehtuvansa. -- Ulos!

Pihalle ennätettyään hän kuuli uuden vihellyksen.

»Nyt juna lähti -- nyt ne nousevat kärryille -- nyt ne tulevat. -- Pois,

karkuun!»

Hän läksi, ajattelematta minne. Hän sattui kääntymään järvenrantaan

vievälle tielle ja riensi sitä myöten vinhaa vauhtia rinnettä

alas. Pois, kauas pois, ainiaaksi!

Hetkisen päästä hän kuuli kiireisiä juoksevia askeleita takanaan -- hän

rupesi itsekin juoksemaan. Hän tuskin huomasi tulleensa rantaan, näki

kyllä veden avautuvan eteensä, mutta ei ajatellut hukuttautumista eikä

kuolemaa, vain tuota ainoata: pois, kauas pois! Vähääkään vauhtiaan

hiljentämättä hän juoksi järveen ja juoksi yhä vedessä matalaa rantaa

syvemmälle.

Silloin hän kuuli kirkasun takanaan ja huudon: »Uutela, Uutela,

Jumalan tähden!»

Se oli Hannan värähtävä, rukoileva ääni. Uutela pysähtyi kuin

kahlittu. Mikään muu voima kuin tuo ääni ei olisi sinä hetkenä kyennyt

häntä pidättämään.

Hän kääntyi ja näki tytön seisovan nilkkaa myöten vedessä, yhä jälessä

tulemassa.

Uutelan ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän viittasi kädellään Hannan

peräytymään, mutta ei tiennyt itse mitä tehdä. Astui muutamia

askeleita rantaan päin, mutta pysähtyi taas.

Silloin hän huomasi aivan lähellä veneen. Hän oikasi veden läpi sitä

kohti kuin viimeiseen pelastuksen korteen, tempasi sen yhdellä

nykäsyllä veden varaan, syöksyi suinpäin veneeseen ja tarttui

airoihin.

Hanna oli juossut samalle kohti ja rukoili:

»Älkää menkö, Uutela, älkää menkö! Armahtakaa vielä tämä kerta, Jumala

auttaa!»

Hannan rukous ja hätä häneen koski. Mutta hän ei voinut mitään puhua,

ainoastaan viittasi kädellään olkansa yli vastakkaiselle

rannalle. Sinne hän tahtoi -- metsiin, pois, kauas pois! Hän alkoi

soutaa niin, että vesi kohisi kokan edessä.

Siinä soutaessaan ja tempoessaan hän näki tytön seisovan yhä rannalla

ja rukoilevan yhteenpuristetuin käsin. Mikä lienee ollutkaan, mutta

keskellä järveä hän muutti suuntaa ja alkoi soutaa suurta pyöröä,

veden yhä kohistessa vaahtona kokassa.

Hän souti yhden pyörön, souti toisen. Silloin hän tunsi: minun elämäni

on niinkuin tämä, pyörimistä paikallaan, pääsemättä minnekkään, -- Ei,

nyt teen lopun, se on kuitenkin tehtävä!

Hän heitti airot valloilleen ja nousi seisomaan -- silmänräpäys, ja hän

on päässyt!

Mutta hänen viimeinen katseensa hipasi kuin vahingossa rantaa. Siellä

seisoi Hanna, eteenpäin kurottuneena, kuin veteen syöksymäisillään

hänkin. Hän kuuli hänen jotain huutavankin, mutta hänen korvansa

humisivat niin, ettei hän erottanut mitä se oli.

Silloin hän tunsi, ettei hän voinutkaan -- tuon tytön nähden -- ja tuon

tytön tähden.

Hän raivostui että pelastuksen tie näin oli katkaistu ja että hänen

täytyi vaipua entiseen kidutukseen. Mitään ajattelematta hän kiskasi

takin päältään ja heitti sen veneen pohjaan, istuutui ja tarttui taas

airoihin.

Hän alkoi soutaa vihan ja epätoivon vimmalla. Vene hyppi ja

heilui -- hän kuuristui ja ojentui kuin valkea haamu -- vene hyppi mutkia,

airot rasahtelivat, vesi kiehui vaahtona -- hän yhä syöksyi eteenpäin,

eteenpäin tuota päätöntä epätoivon rataa.

Hän oli soutanut kierroksen kierroksen perään, päätään nostamatta,