Kehityslinjoja Medinassa

Kehityslinjoja Medinassa

Paras opas siihen, mitä tuona vilkkaana kautena tapahtui muslimiyhteissä, on Koraani itse.

Koraanin kertomaa

Yathribilaisten keskuudessa ilmeni tarve ymmärtää Muhammed (R.H.) ilmiönä: ei vain siirtolaisena, jolla yhtäkkiä oli suuri auktoriteetti, vaan myös jumalallisesti johdatettuna Profeettana, jonka hänen oma kansansa oli hylännyt ja karkottanut ja melkein murhannut. Profeetan yathribilaisten elämään aiheuttamat muutokset olivat vallankumoukselliset ja epäilemättä pysyvät. Hänen läsnäolonsa ja hänen julistamansa sanoma nostattivat ansarien moraalista tietoisuutta ja todistivat heillä olevan kykyä uhrautua - heidän anteliaisuutensa ja vapaamielisyytensä varattomia ja kodittomia siirtolaisia kohtaan oli ihmisen jalomielisyyden harvinainen voitonhetki alhaisista vaistoista ja intohimoista. Koraani kuvaa tätä hengellistä voittoa:

(Saalis on) niitä köyhiä pakolaisia varten, joiden oli pakko luopua asunnoistaan ja omaisuudestaan sen vuoksi, että toivovat Jumalan armoa ja suosiota ja auttavat Jumalaa ja hänen lähettilästään. Nämä ovat totuutta noudattavia. Ne, jotka ennen heitä omistivat asunnon (Medinassa) ja uskonnon, osoittavat rakkautta heidän luoksensa paenneille eivätkä sydämissään tunne halua siihen, minkä nuo ovat saaneet, ja he pitäisivät heitä suuremmassa arvossa kuin itseään, vaikkakin heidän keskuudessaan vallitsisi kurjuus. Ne, jotka säilyvät omalta ahneudeltaan, ovat onnellisia.

(Kor. 59:8-9.)

Vain ansarit pystyivät auttamaan muhajireita hankkimaan asunnot ja elannon. Nuo kaksi ryhmää muodostivat yhden yhteisön, jota yhdisti yhteinen islamin päämäärä. Aikansa heidän yhteistyönsä kohde ja symboli oli Profeetan moskeijan ja hänen perheensä asuntojen rakentaminen. Myös lyhyen oleskelunsa aikana Qubaassa Profeetta oli rakentanut moskeijan ansarien ja muhajirien avustuksella. Tuota moskeijaa ylistetään Koraanissa (Kor. 9:109). Qubaan moskeijassa suoritetusta rukouksesta sanotaan "ihmiset, jotka puhdistautuvat, ja Jumala rakastaa puhdistautuneita".

Yleiset juhlatilaisuudet vahvistivat ryhmien välisiä siteitä. Näihin kuuluivat monet tärkeät häät mukaan lukien Profeetan (Aishan kanssa) sekä Abdel Rahman ibn Awfin ja Umarin häät, vain muutamia mainitaksemme. Zubayr ibn al-Awwam juhli esikoisensa syntymää - lapsi oli ensimmäinen Medinassa siirtolaisvanhemmille syntynyt. Juhlia varjosti kuitenkin monien muhajireiden sairastuminen kuumetautiin. Muiden muassa Abu Bakr, Bilal ja Amir ibn Fuhayra sairastuivat. Sitten kaksi merkittävää ansaria kuoli odottamatta. Nämä olivat Asaad ibn Zurara, joka oli suuresti vaikuttanut siihen, että Medinasta tuli turvallinen paikka Profeetalle ja Mekan muslimeille, sekä Kulthum ibn al-Hidm, Profeetan isäntä Qubaassa. Munafiqit alkoivat levittää huhua, jonka mukaan Profeetan saapuminen oli huono enne. Tämä saattoi olla munafiqien propagandasodan alkua. Zubayr ibn al-Awwamin ja Asmaan lapsen syntymään asti oli jopa huhuttu, että juutalaiset olisivat noituneet muslimit hedelmättömiksi. Koraani ei mainitse näitä tapauksia, mutta Profeetan elämäkerroissa ja niistä kerrotaan niin paljon, että niitä ei voi jättää huomiotta.

Rukouksen ja rukouskutsun säännöt

Rukouksen suunta, Qibla, vaihdettiin Jerusalemista Mekkaan, ja se kiristi muslimien ja juutalaisten välejä entisestäänkin. Toisaalta se myös lopetti juutalaisten puheet, että muslimit vain jäljittelivät. Muutos helpotti erottamaan islamin juutalaisuudesta ja kristinuskosta, vaikka monoteistisena uskontona olikin niille sukua. Ennen hijraa rukoushetkiä oli ollut päivittäin vain kaksi, aamulla ja illalla. Hijran jälkeen alettiin rukoushetkiä pitää myös aamupäivällä, keskipäivällä ja myöhään illalla. Keskimmäisen rukouksen merkitystä alettiin korostaa. Muslimioikeusoppineiden yleinen mielipide on, että keskimmäisellä rukouksella tarkoitetaan keskipäivän rukousta.

Perimätiedon mukaan Profeetta mietti tehokasta tapaa kutsua ihmiset viiteen päivittäiseen rukoukseen, jotka nyt pidettiin moskeijassa. Ensin hän ajatteli juutalaisten torvea tai trumpettia, mutta ei pitänyt niitä sopivina. Sitten hän ajatteli käyttää kelloa kristittyjen tapaan, mutta sekään ajatus ei tuntunut hyvältä. Niinpä hän jatkoi jonkin aikaa siihen asti käyttämäänsä tapaa: hän lähetti miehen kadulle huutamaan suureen ääneen "al-salat al-jaami'a" ('yhteiseen rukoukseen'). Sitten eräänä päivänä Abdullah ibn Zayd kertoi Profeetalle oudosta unestaan, jossa oli nähnyt vihreäpukuisen miehen kantamassa kelloa. Mies oli kysynyt Ibn Zaydilta, mitä tekisi kellolla, ja Ibn Zayd oli vastannut, että hän käyttäisi sitä kutsumaan ihmisiä yhteisiin rukouksiin. Vihreäpukuinen mies ehdotti rukouskutsulle seuraavaa muotoa, joka on käytössä edelleenkin:

Jumala on suurin

Jumala on suurin

Todistan, että on vain yksi Jumala

Todistan, että Muhammed on Jumalan lähettiläs

Profeetta (R.H.) uskoi, että uni oli merkki, ja niin rukouskutsu, adhan, sai nykyisen muotonsa, ja kutsujana oli Bilal kuten Ibn Zayd oli unessaan nähnyt.

Koraanissa kerrotaan joistakin näistä tapahtumista. Esimerkiksi qiblan muuttaminen aiheutti lisää kiistoja muslimien ja juutalaisten välille, jotka tuomitsivat sen. Koraani kertoo, että Profeetta oli kauan miettinyt vaihtoehtoista Qiblaa, mutta odotti jumalallista ohjausta: Usein näemme, miten kasvosi kääntyvät sinne tänne taivaalla, ja niin määräämme sinulle Qiblan, joka sinua miellyttää. Käännä siis kasvosi rauhoitettua temppeliä kohti! Missä olettekin, kääntäkää kasvonne sitä kohti; sillä totisesti ne, joille on annettu Kirja, tietävät, että se on heidän Herraltaan tullut totuus; eikä Jumala ole välinpitämätön siitä, mitä te teette. (Kor 2:139.)

Juutalaisten kysymyksiin vaihdoksen syistä Koraani vastaa, että Jumalalle kuuluu itä ja länsi ja Hän on vapaa ohjaamaan heidän rukouksian miten haluaa:

Tyhmät ihmiset tulevat sanomaan: "Mikä on kääntänyt heidät pois heidän qiblastaan (rukoussuunnastaan), jota he ennen noudattivat?" Sano: "Jumalan on itä ja länsi, hän johdattaa kenet hän tahtoo oikealle tielle. (Kor. 2:136.)

Käsky paastota Ramadan-kuun aikana annettiin seuraavasti:

Oi te, jotka uskotte, teille on määrätty paasto, niinkuin oli määrätty niille, jotka olivat ennen teitä, että kukaties pelkäisitte Jumalaa. (Kor. 2:179.)

Saapuessaan Medinaan Profeetta sai todeta juutalaisten paasoavan Ashuran päivänä. Ibn Kathirin mukaan Profeetta, joka kuuli juutalaisilta, että tuona päivänä Jumala vapautti Mooseksen vihollisiltaan, antoi ohjeen muslimeille paastota samana päivänä sanoen, että muslimit arvostiva Moosesta enemmän kuin juutalaiset.

Ashuran päivään koskeva tieto mainitaan sekä Bukharin että Muslimin perimätiedossa. Paasto Ramadan-kuussa ja qiblan muuttaminen kuvataan molemmat tapahtuneiksi toisena vuonna hijran jälkeen, mutta ennen Badrin taistelua. Ibn Kathirin mukaan qiblan muuttaminen tapahtui Shaaban-kuussa noin puolitoista vuotta hijran jälkeen. Hänen mukaansa todennäköisesti myös Ramadan-paasto määrättiin Shaaban-kuussa samana vuonna. Myös zakat määrättiin samoihin aikoihin.

Koraani saa umman liikkeelle

Koraani vaikutti voimakkaasti medinalaisten elämään Badrin taistelua edeltävänä aikana. Sen vaikutus ei ulottunut vain heidän sisäiseen ja ulkoiseen elämäänsä ja muovannut uudelleen heidän yhteiskuntansa, vaan se myös loi sen moraalisen ja hengellisen voiman, joka oli muuttava maailman. Tuon moraalinen voima oli aluksi ymmärretävästi suunnattu pysäyttämään Qurayshien hyökkäykset ja uskonnollinen sorto. Koraani käsittelee huolellisesti kaikkia tapauksia, joihin liittyy aseellinen konflikti.

Koraani toisti hiljattain annetun luvan taistella itsepuolustukseksi. Uskonnollinen sorto (fitna) mainittiin pahemmaksi kuin tappo; taistelu sitä vastaan ja uskonvapauden turvaaminen oli ensisijainen tehtävä. Mekan haramille oli annettava sille kuuluva arvo, eikä Qurayshien tapaa häpäistä se tullut sallia. Tarpeen tullen haramin pyhyys ja pyhät arabialaiset kuukaudet, joiden aikana esi-islamilaisen tavan mukaan suoritettiin pyhiinvaellus Kaabaan, eivät saaneet olla esteenä taistelussa Qurayshien tyranniaa vastaan. Taistelu pahaa vastaan oli välttämätöntä. Jos muslimit eivät vastusta pahaa, uskonto tuhoutuu.

Seuraavassa joitakin Koraanin suurissa mainittuja tärkeitä kohtia, joissa oikeutetaan aseellinen taistelu.

Ensimmäinen lupa taistellla, joka annetaan Pyhiinvaelluksen suurassa, painottaa taistelun syitä ja päämääriä. Taistella saa a) muslimeihin uskonnollisista syistä kohdistuvaa sortoa ja kodeista karkoittamista vastaan ja b) Jumalan huoneiden tuhoamisen estämiseksi, olivatpa ne sitten synagoogia, kirkkoja tai moskeijoita. (Kor. 22:40-42.)

On kiintoisaa, että jakeet 41 ja 42 painottavat, että taistelu polyteismia vastaan on ehdottoman olennaista uskonnollisten rakennusten säilyttämiseksi.

Samat jakeet myös ennustavat, että oikeamieliset voimat tulevat olemaan voittoisia, ne myös perustavat salatin, zakatin ja muokkaavat ja jarjestävät kaikki asiat, jotka littyvät ihmisten aineelliseen ja hengelliseen hyvinvontiin.

Hiehon suurassa (Kor. 2:186-189) taistelukäskyyn annetaan tärkeitä näkökohtia:

a) Vaikka taistelu on mainituissa olosuhteissa sallittu, muslimit eivät saa rikkoa lakia. Jumala ei pidä lainrikkojista.

b) Muslimit eivät saa aloittaa taistelua haramin, Mekan Pyhän Moskeijan, alueella, paitsi jos polyteistit käyttävät tätä kieltoa hyväkseen yrittääkseen surmata muslimin.

c) Juuri tässä jakeessa sanotaan, että uskonnollinen sorto on pahempi kuin tappo ja mainitaan tavoitteeksi uskonvapauden saaminen kaikille monoteistisille uskovaisille, "kunnes kaikista uskonnoista tulee Jumalan uskontoja".

Muhammedin suurassa 18-19) todetaan, että on joukko heikkosydämisiä uskovaisia, jotka epäröivät taistelukäskyn kuultuaa (Kor. 47:n. Koraani ei vain tuo esille heidän epäröintiään ja heikkouttaan, vaan yrittää opettaa ja rohkaista heitä:

Ne, jotka uskovat, sanovat: "miksi ei mitään suuraa ole lähetetty alas?" Mutta kun jokin selkeä suura lähetetään alas ja siinä puhutaan taistelusta, näet niiden, joiden sydämissä on sairaus, katsovan puoleesi sen katseella, jonka valtaa kuoleman väsymys. -- (Kor. 47:22.)

Muissa Koraanin jakeissa mainitaan, miten tärkeää on muslimien osallistuminen sodan vaatimuksiin myös aineellisesti. Muslimeille neuvotaan, että käsky ryhtyä sotaan sellaisia sortovoimia vastaan, jotka pyrkivät sammuttamaan Jumalan valon, on tarkoitettu koetukseksi heille. Ne, jotka läpäisevät koetuksen, tullaan tuntemaan rehellisinä ja vahvoina; ne, jotka epäonnistuvat asettavat rehellisyytensä ja määrätietoisuutensa kyseenalaisiksi. Koraanin mukaan Jumala on kykenevä murskaamaan sortovoimat itsekin, mutta on määrännyt, että muslimien on taisteltava niitä vastaan.

On muita samaan aikakauteen kuuluvia suuria, jotka tuovat esille Medinan munafiqien ja juutalaisten keskuudessa esiintyvän vastustuksen. Näitä jakeita käsitellään edempänä.

Profeetan ensimmäinen yhteenotto juutalaisten kanssa

Tärkeimmät lähteet mainitsevat Abdullah ibn Salamin, Medinan juutalaisten johtavan rabbin, kääntymisen. Profeetan kohtaaminen Ibn Salamin kanssa oli ehkä hänen ensimmäinen kokemuksensa kaupungin juutalaisista. Ibn Hishamin mukaan Abdullah ibn Salam oli kerännyt riittävästi tietoa Muhammedista (R.H.) tunnistaakseen hänet oikeaksi arabialaiseksi Profeetaksi, josta kerrotaan juutalaisissa kirjoituksissa. Ibn Salam ei kuitenkaan paljastanut tietoaan kenellekään. Kuultuaan Profeetan saapuneen Qubaahan hän riensi tapaamaan tätä. Ensi katse riitti vakuuttamaan hänet Profeetan hyvistä aikeista, ja kun profeetta myöhemmin oli asettunut taloksi Abu Ayyub al-Ansarin luokse, Ibn Salam vieraili hänen luonaan.

Sekä Ibn Hisham että Ibn Kathir kertovat tuosta tapaamisesta. Ibn Hisham toteaa, että Abdullahista tuli muslimi ensimmäisen kohtaamisen jälkeen Qubaassa, mutta että hän piti kääntymisensä salassa. Tullessaan tapaamaan Profeettaa uudelleen Abu Ayyubin taloon hän sanoi: "(Medinan) juutalaiset ovat valehtelijoita, joten piilota minut yhteen huoneistasi ja kysy heiltä minusta, ennen kuin ilmoitat heille kääntymykseni." Ibn Hisamin mukaan Profeetta teki, kuten Abullah oli pyytänyt. Juutalaisten sitten istuessa hänen luonaan Profeetta kysyi heilta, millainen mies Abdullah ibn Salam oli. He vastasivat tämän olevan heidän johtajansa ja heidän johtajansa poika ja yksi johtavista rabbeista. Silloin Abdullah astui esiin ja ilmoitti ottaneensa vastaan islamin ja pyysi heitä tekemään samoin sanoen, että Muhammed (R.H.) oli Profeetta, joka mainitaan heidän kirjoituksissaan. Juutalaiset unohtivat hetkessä, miten suuresti olivat vielä vähän aiemmin arvostaneet häntä ja sanoivat häntä valehtelijaksija solvasivat häntä. Näin Ibn Salam teki Profeetalle selväksi Medinan juutalaisten asenteen. Tämä tapaus (vaikka ehkä tosikin) ei kuitenkaan näytä estäneen Profeettaa yrittämästä sinnikkäästi voittaa juutalaisten tuki Medinaan perustamalleen yhteisölle. Jos siihen sopimukseen, jonka Profeetta sai solmittua juutalaisten kanssa, on uskominen, hän onnistui saamaan aikaan yhteistyötä ja hyvää tahtoa. Sopimus on perusta, jolle Profeetan yhteisö Medinassa rakennettiin. Itseasiassa se sisälsi eräänlaisen paikallishallintomallin, jonka mukaan juutalaiset säilyttivät vallan suurimmassa osassa omia siäisiä asioitaan ja Profeetalla oli valta ulko- ja puolustusasioissa. On epätodennäköistä, että Profeetta olisi saanut sopimuksen aikaan ilman huomattavaa kampanjointia juutalaisten luottamuksen saavuttamiseksi.

Ibn Kathir antaa kaksi versiota Abdullah ibn Salamin kääntymisestä. Ensimmäinen muistuttaa Ibn Hishamin versiota. Toinen sen sijaan mainitsee Ibn Salamin kysyneen Profeetalta kolmesta asiasta: a) tuomiopäivän lähestymisen merkeistä, b) ensimmäisestä ruoasta, jota annettaisiin paratiisiin pääsijöille ja c) jälkeläisen sukupuolesta. Ibn Kathirin mukaan Profeetta tiesi oikeat vastaukset, koska sai ne arkkienkeli Gabrielilta. Abdullah vakuuttui siitä, että hän oli oikea Profeetta, joka mainitaan juutalaisissa kirjoituksissa.

Medinan munafiqit

Johdanto

Mikä on munafiq?

Munafiqeja ei mainita olevan Mekan aikakaudella. Ilmiö alkoi Medinassa, kun islamin voitto oli tullut ilmeiseksi sekä vihollisille että ystäville. Koraani ja muslimit käyttävät termiä munafiq eräistä tärkeimmistä vastustajistaan. Sanaa ei ollut olemassa esi-islamilaisen ajan puhekielessä. Munafiq on ihminen, joka epäröi kahden vastakkaisen ryhmän välillä ja on kuuluvinaan yhteen niistä, vaikka todellisuudessa kuuluukin toiseen. Tyypillistä on, että hän tekee näin hyötymistarkoituksessa ja on aina kuuluvinaan siihen ryhmään, joka on vahvempi. Kirjaimellisesti munafiq on ihminen, joka lakkaamatta vaihtaa leiriä, niin että häneen on vaikea päästä käsiksi.

Mekassa tekopyhyydelle ei ollut tarvetta. Islam oli heikko ja sorrettu. Islamin tunnustamisesta koitui aimo annos kärsimystä ja uhrauksia, joten vain aidot ihmiset rohkenivat kutsua itseään muslimeiksi. Toisaalta uskon hylkäämisestä ei koitunut kielteisiä seuraamuksia: Qurayshit olivat mielissään ja muslimit liian heikkoja tuomitakseen. Medinassa tilanne oli toinen. Muslimi ratsasti voittoisalla ratsulla. Joka ei tunnustautunut muslimiksi jäi yhteiskunnan ulkopuolelle. Koska islamin mukaan uskonnossa ei ole pakkoa, ajatus ei-muslimien sortamisesta ei edes herännyt. Miksi tekopyhiä, munafiqeja, sitten oli? He olivat ihmisiä, joiden luonne oli syntyjään heikko ja jotka olivat kyvyttömiä ottamaan kantaa. Munafiq oli tosiasiassa Profeetan vastapuolella, vaistomaisesti ja omien etujensa vuoksi, mutta hän oli liian heikko paljastaakseen todellisen kantaansa ja todellisia tarkoitusperiään. Hän oli siis ihminen, joka teeskenteli olevansa muslimi ja Profeetan uskollinen seuraaja, vaikka oli todellisuudessa kaukana siitä.

Keitä munafiqit olivat?

Profeetan elämäkerran lähteet kirjaavat yksimielisesti Medinan juutalaiset ja kaksi merkittävää yathribilaista nifaqin lietsojiksi Medinassa. Juutalaiset, jotka olivat alunperin ystävällisissä väleissä Profeetan kanssa, ymmärsivät pian, että heidän tavoitteensa erosivat Medinan muslimien tavoitteista. Profeetan vallan kasvu kaupungissa uhkasi juutalaisten kaupallisia ja poliittisia etuja.

Yksi strategioista oli ruokkia kielteisiä tunteita yathribilaisten keskuudessa ja rohkaista heitä oppositioon muslimivaltaa vastaan. Juutalaiset löysivät kaksi halukasta avustajaa. Toinen oli minafiqien kiistämätön johtaja Abdullah ibn Ubayy ibn Salul ja toinen Abu Amir ibn Abd Amir al-Sayfi. Edellinen kuului Khazraj-heimoon, mutta oli arvostettu myös Aws-heimon keskuudessa. Jälkimmäinen kuului Aws-heimoon. Historiallisten lähteiden mukaan aina Profeetan saapumiseen asti ei yksikään juutalainen tai Aws-heimolainen ollut Medinassa yhtä arvostettu kuin Abdullah ibn Ubayy ibn Salul. Itse asiassa hänen kruunaamistaan kaupungin kuninkaaksi suunniteltiin yhteisellä sopimuksella. Jopa jalokivin koristettava kruunu oli tekeillä. Hän turhautumisensa oli siis varsin ymmärrettävää.

Ibn al-Sayfi vaikutti enimmäkseen Aws-heimon keskuudessa. Kun Ibn Ubayy tavoitteli maallista valtaa Yathribissa, Ibn al-Sayfi tavoitteli pikemminkin henkistä auktoriteettia, minkä vuoksi häntä kutsuttiin nimellä al-rahib ('munkki'). Hän väitti kuuluvansa Profeetta Aabrahamin uskontoon. Kuultuaan Profeetan tulosta Medinaan hän meni tämän luokse kysymään, mitä uskontoa tulija seurasi. Kuultuaan, että kysymyksessä oli Aabrahamin uskonto, al-Sayfi raivostui ja sanoi, että hän, al-Sayfi, oli ainoa oikea Aabrahamin seuraaja. Profeetan vastalauseeseen al-Sayfi sanoi, että se, joka heistä kahdesta valehteli, kuolisi yksin ja hylättynä muukalaisena kaukaisessa maassa. Profeetta sanoi haasteelle aamenen. Vähän myöhemmin al-Sayfi lähti odottamatta viidentoista tai viidenkymmenen (tarinasta on kaksi versiota) Aws-heimoon kuuluvan kannattajansa kanssa ja asettui Mekkaan. Profeetta kehotti ihmisiä kutsumaan häntä al-rahib ('munkki') -nimen sijasta nimellä fasiq ('lainrikkoja'). Kun Profeetta myöhemmin valloitti Mekan, al-Sayfi pakeni yksin Syyriaan, jossa hän kuoli murtuneena ja eristettynä.

Munafiqien kiistaton johtaja Abdullah ibn Ubayy ibn Salul puolestaan jäi Medinaan teeskennellen olevansa hyvä muslimi. Niinpä hän pysyy mukana kertomuksessamme vielä jonkin aikaa tapahtumien keskipisteessä, aina siellä missä ilmenee tekopyhää ilkityötä Profeettaa tai muslimeja vastaan.

Lähteet ovat erimielisiä munafiqien lukumäärästä. Ahmad ibn Hanbal antaa Musnadissaan lukumäärän neljäkymmentä kaksi tai neljäkymmentä kolme. Suurempi luku olisi kuitenkin lähempänä totuutta: on muistettava, että Abdullah ibn Ubayy ibn Salul toi takaisin kolmasosan siitä muslimiarmeijasta, joka oli matkalla Uhudin taisteluun. Jos kaikki ne, jotka häntä seurasivat ja palasivat hänen mukanaan, olivat munafiqeja, heidän lukumääränsä on täytynyt olla lähellä kolmea sataa. Tosin tuossa luvussa ovat selvästikin mukana myös ne, jotka eivät olleet todella tekopyhiä, vaan muuten vain pelkureita, jotka pakenivat henkensä edestä. Ehkä hyväksyttävin versio on Ibn Abbasin, joka arvioi lukumääräksi jotakin sadan seitsemänkymmenen ja kolmensadan välillä.

On sanottu, että Jumala, subhanahu wa-ta'ala, oli ilmoittanut Profeetalleen kaikkien Medinan tekopyhien henkilöllisyyden. Profeetta paljasti tietonsa Abu Hudhayfa al-Yamanille ja pyysi tätä pitämään sen salassa, jota käskyä Abu Hudhayfa totteli ehdottomasti. Paljastus tehtiin erään Profeetalle ja Abu Hudhayfalle sattuneen tapauksen yhteydessä. Profeetan ollessa armeijansa kanssa paluumatkalla Tabukin taistelusta joukko munafiqeja yritti väijytystä korkealla paikalla, kun Profeetta oli joutunut eroon armeijastaan. Ammar ibn Yasir, tunnettu Profeetan Seuralainen, jonka jemeniläinen isä Yasir ja mekkalainen äiti Sumayya olivat islamin ensimmäiset marttyyrit, ajoi Profeetan kamelia al-Qaswaata ja Abu Hudhayfa kulki takana. Kun Abu Hudhayfa huomasi naamioitujen miesten lähestyvän, hän hyökkäsi heidän kimppuunsa yrittäen kiivaasti osua heidän kameleihinsa. Huomatessaan murhayrityksensä epäonnistuneen naamioituneet miehet ryntäsivät pakoon peläten, että lähellä oleva armeija huomaisi heidät. Profeetta ilahtui Abu Hudhayfan rohkeudesta ja paljasti hänelle munafiqien nimet. Myöhemmin, kun muslimeilta kiellettiin rukoilemasta kuolleiden munafiqien puolesta, he saattoivat katsoa mallia Abu Hudhayfasta aina kuolemantapauksen sattuessa: jos tämä rukoili, muutkin saattoivat rukoilla. Tämän tarinan kertoo yksityiskohtaisesti Abu Sualyman al-Dimashqi sellaisena, kuin sen on kertonut Imam Ahmad Musnadissaan.

Kaksi lajia munafiqeja

tunnettu lakimies Ibn Taimiyya, jota al-Safraaini siteeraa Musnad Ahmadissa, sanoo, että munafiqeja tulee olemaan aina tuomiopäivään saakka. Al-Safraaini siteeraa myös mm. al-Zamakhsharia munafiqeista puhuessaan. Hänen mukaansa munafiqeja on kahta lajia: 1) ne, jotka syyllistyvät nifaq kufriin eli epäuskoon johtavaan tekopyhyyteen ja 2) ne, jotka syyllistyvät vain nifaq 'amaliin eli tekojen tekopyhyyteen. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat eivät ole epäuskoisia vaan epärehellisiä teoissaan. Jälkimmäistä ryhmää koskee tunnettu Profeetan (R.H.) hadith: Profeetta sanoi: "On neljä tuntomerkkiä; jolla on ne kaikki, on täydellinen munafiq ja jolla on yksi niistä, hänessä on jonkinverran tekopyhyyttä itsessään, kunnes hän pääsee eroon siitä: a) Hän pettää luottamuksen. b) Puhuessaan hän valehtelee. c) Hän ei pidä lupauksiaan. ja d) Riidellessään hän menee liiallisuuksiin." (Bukhari ja Muslim)

Ibn Kathir kirjaa toisen hadithin, joka koskee ehkä ensimmäistä ryhmää komentoidessaan 63. suuraa: Ahmad ibn Hanbal sanoi, että Abu Hurayra sanoi, että Profeetta (R.H.) sanoi:

Munafiqilla on tuntomerkkejä, joiden perusteella hänet voi tunnistaa:

1. Heidän tervehdykesndä on kirous.

2. Heidän ruokansa on saatu lakia rikkomalla.

3. Heidän elämänsä on turvattu väärin keinoin (ghalul) ja vääryydellä.

4. He lähestyvät moskeijoita vain harvoin.

5. He osallistuvat rukoukseen vain aivan viimeisillä riveillä.

6. He ovat julkeita ja karttavat muslimeja, jotka myös karttavat heitä.

7. He nukkuvat kuin tukit öisin, mutta ovat kovaäänisiä päivisin.

Merkittäviä munafiqeja

Seuraava luettelo eräistä merkittävistä munafiqeista perustuu Ibn Hishamiin. Kahdesta johtavasta munafiqista Ibn al-Sayfi kuoli Syyriassa, kuten olemme nähneet. Ibn Ubayy ibn Salulista kerrotaan edempänä. Seuraavassa ovat eräiden muiden merkittävien munafiqien nimet ja joitakin elämäkertatietoja.

Julas (tai Jilas) ibn Suwayd ibn al-Samit sanoi jättäessään osallistumatta Profeetan kanssa Tabukin taisteluun: "Jos Profeetta on oikeassa siinä, mitä hän tekee (viittaus Tabukin sotaan), olemme pahempia kuin aasit." Koraanissa (Kor. 9:75) mainitaan nämä sanat esimerkkinä kufrista (epäuskosta). Hänen sanoessaan ne hänen seurassaan oli hänen adoptoimansa poika Umayr ibn Saad. Julas oli nainut Umayrin äidin Umayrin isän kuoltua. Umayr oli nuori ja innokas muslimi. Hän myös rakasti Julasia kuin isäänsä. Niinpä hän päätteli seuraavasti: Jos hän kertoisi Profeetalle, hänen adoptioisänsä olisi pahassa pulassa, mutta jos hän vaikenisi, hän pettäisi uskontonsa. Hän päätti olla pettämättä uskontoaan. Hän ilmoitti anteeksi pyytäen päätöksestään isälleen ja meni Profeetan luo kertomaan Julasin valitettavasta lausumasta. Julasin sanotaan katuneen myöhemmin, ja viimeisinä päivinään hänet hyväksyttiin kunnon muslimien joukkoon. Kolme muuta, joiden kerrotaan katuneen ja tulleen kunnon muslimeiksi vanhempina, ovat Kaab ibn Malik, Abu Lubaba ja Mukhashshin ibn Humayyar.

Al-Harith ibn Suwayd ibn al-Samit oli Julasin veli. Hän surmasi muslimin (esi-islamilaiselta ajalta peräisin olevan verikoston vuoksi) Uhudin taistelun aikana ja pakeni Mekkaan. Muslimit julistivat hänet etsintäkuulutetuksi murhasta ja Umar vannoi surmaavansa hänet tilaisuuden saatuaan. Hänen veljensä Julasin esittämiä anteeksipyyntöjä ei hyväksytty.

Nabtal ibn al-Harith oli isokokoinen, ruma mies, hänellä oli tummanpunertava iho ja pitkä, likainen tukka. Hänen silmänsä olivat punaiset kuin kaksi kupariläiskää. Hän kuunteli Profeetan luentoja ja seremonioita ja pilaili niiden kustannuksella myöhemmin. Hän sanoi, että Muhammed oli pelkkiä korvia tarkoittaen, että hän oli liian halukas kuulemaan vieraitaan. Koraani tuomitsi hänet tekopyhänä ja saatanallisena sekä tapojensa että ulkonäkönsä vuoksi.

Thaalaba ibn Hatib, Muattib ibn Qushayr, Jariya ibn Amir ibn al-Attaf ja hänen kaksi poikaansa Zayd ja Mujamma osallistuivat kaikki Masjid al-Dirarin rakentamiseen. Vaikka moskeija oli Profeetan moskeijan kilpailija, Profeetta oli ensin halukas sietämään sen olemassaoloa. Kuitenkin sen jälkeen kun Jumala oli paljastanut hänelle munafiqien lopulliset aikeet, hän määräsi sen poltettavaksi ja tuhottavaksi. Koraani tuomitsi Dirarin Moskeijan rakentajat. Moskeijan tarina kerrotaan edempänä. Thaalaba ibn Hatib ja Muattib ibn Qushayr katuivat myöhemmin ja tulivat kunnon muslimeiksi.

Wadia ibn Thabit osallistui hänkin Dirar-moskeijan rakentamiseen. Kun häntä moitittiin siitä, hän vastasi pilailleensa. Koraani kuitenkin tuomitsi hänet (Kor.9:67.).

Khidham ibn Khalid luovutti hevosensa auttaakseen Dirar- Moskeijan rakentamisessa.

Mirbi ibn al-Qayzi oli vanha, sokea mies, jonka hedelmätarhan läpi Profeetta joutui kulkemaan päästäkseen taistelukentälle. Mies uhkasi raivoissaan heittää kourallisen mutaa ja savea Profeetan päälle. Seuralaiset kävivät hänen kimppuunsa, ja yksi heistä löi häntä päähän nuolella. He olisivat varmaankin tappaneet hänet, mutta Profeetta käski heidän jättää hänet rauhaan sanoen, että hän oli sokea että silmiltään että sydämeltään.

Aws ibn al-Qayzi oli Mirbin veli, joka sai Profeetalta luvan olla osallistumatta Ditchin taisteluun sanomalla, että hänen talonsa ei ollut turvallinen. Hänet tuomittiin Koraanissa pelkurina, joka halusi karata sodasta (Kor. 33:13.).

Oli monia muita, joista joillakin oli juutalaistausta, mutta edellä mainitut nimet riittävät kertomaan, minkälaisia miehiä nuo munafiqit olivat. Luettelo olisi kuitenkin vajavainen ilman Abdullah ibn Ubayy ibn Salulia, heidän johtajaansa ja heistä kaikkein röyhkeintä.

Abdullah ibn Ubayy ibn Salul

Useimmat kommentaattorit ovat yhtä mieltä siitä, että suurin osa ( 63). suurasta puhuu Abdullah ibn Ubayyista, mutta se on epäilemättä tarkoitettu myös yleiseksi kuvaukseksi:

Kun epäröivät saapuvat luoksesi, he sanovat: "Me todistamme, että sinä olet Jumalan lähettiläs." Jumala tietää, että sinä todella olet hänen lähettiläänsa, ja Jumala todistaa, että epäröivät ovat totisesti valehtelijoita. He ovat ottaneet valansa verhoksi ja estäneet ihmisiä Jumalan tieltä. Totisesti se, mitä he tekevät, on pahaa, sen tähden, että he uskoivat ja sitten rupesivat uskottomiksi ja heidän sydämensä ovat sinetöidyt, niin että he eivät mitään ymmärrä. Kun sinä näet heidät, sinua miellyttää heidän vartalonsa, ja jos he puhuvat, kuuntelet heidän puhettaan. He ovat niin kuin seinän nojassa olevia tukkeja. He luulevat, että jokainen huuto koskee heitä. He ovat vihollisiasi. Varo siis heitä! Jumala tuhotkoon heidät! Kuinka he voivat olla niin nurjia? (Kor. 63:1-4.)

Kaikki edellä olevissa säkeissä mainitut munafiqien (epäröivien) tuntomerkit sopivat erityisen hyvin Ibn Ubayy ibn Saluliin. Aina tavatessaan Profeetan hän piti erityisen kovaa melua omasta hurskaudestaan ja teki kaikkensa todistaakseen Profeetalle uskovansa tähän. Mutta tekopyhien toveriensa luo palattuaan hän kielsi uskonsa.

Profeetta vierailee Ibn Ubayyin luona

Eräänä päivänä Profeetta (R.H.) oli matkalla tapaamaan seuralaistaan Saad ibn Ubadaa, Khazrajien johtajaa, joka oli sairastunut. Matkalla hän ohitti Ibn Ubayyin talon ja ajatteli, että olisi kohteliasta ja asiaankuuluvaa käydä vieraisilla. Saatuaan kutsun Profeetta istui Ibn Ubayyin talossa, lausui katkelmia Koraanista ja piti pienen hartaushetken. Ibn Ubayy totesi, että seremonia oli hieno, mutta että Profeetan olisi ollut parempi pitää se kotonaan, niin että kiinnostuneet voisivat tulla kuulemaan sitä, mutta ne, jotka eivät olleet kiinnostuneita, säästyisivät siltä. Paikalla olleet muslimit eivät jättäneet huomaamatta noihin sanoihin sisältyvää ikävää vihjailua. He ilmoittivat heti olevansa eri mieltä ja vakuuttivat, että Profeetta olisi tervetullut rukoilemaan mihin tahansa. Huolimatta muiden muslimien rehellisestä vakuuttelusta Profeetta, joka itse oli hyvin huomaavainen, loukkaantui syvästi Ibn Ubayyin itsekkyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Loukkaantuminen näkyi Profeetan kasvoilta vielä hänen saapuessaan Saad ibn Ubadan taloon, ja Saad ibn Ubada, joka oli tottunut näkemään Profeetan hyväntuulisena, ei voinut olla kysymättä, mikä häntä vaivasi.

Ibn Ubayyin karkotus Profeetan Moskeijasta

Edellä kerrottu ei ollut ainoa kerta, jolloin Ibn Ubayy aiheutti surua muslimien keskuudessa. Muslimien ollessa matkalla Uhudiin kohtaamaan vihollista Ibn Ubayy taivutti kolmasosan miehistä palaamaan kanssaan Medinaan. Hänellä oli tuolloin tapana puhua joka perjantai Profeetan Moskeijassa seurakunnalle. Hän nousi seisomaan juuri ennen kuin Profeetta nousi pitämään omaa seremoniaansa ja sanoi:

Ihmiset, Tämä on Jumalan Profeetta teidän keskuudessanne. Totisesti Jumala on suonut teille hänessä kunnian ja tehnyt teidät voittoisiksi hänen läsnäolollaan teidän keskellänne. Kuunnelkaa siis huolellisesti, mitä hänellä on sanottavaa ja muistakaa totella häntä.

Kun Profeetta oli palannut Uhudista, Ibn Ubayy nousi tapansa mukaan puhumaan huolimatta siitä, mitä oli tehnyt. Mutta joukko muslimeita veti häntä vaatteesta ja huusi hänelle sanoen: "Oi Jumalan vihollinen, istu alas. Sinä et ole tuon aseman tai noiden sanojen arvoinen sen jälkeen, mitä teit Uhudissa."

Mutta sen sijaan että olisi istuutunut Ibn Ubayy lähti vihaisesti kohti ovea mutisten: "Ikään kuin olisin tehnyt jotakin pahaa noustessani tukemaan häntä (Profeettaa)." Moskeijan ovella muutamat muslimit pyysivät häntä palaamaan ja pyytämään Profeetalta anteeksi, mutta hän kieltäytyi. Koraani viittaa tapahtuman seuraavasti:

Ja kun heille sanotaan: "Tulkaa tänne, niin Jumalan lähettiläs pyytää teille anteeksi", niin he kääntävät päänsä ja näet heidän ylpeydessään kääntyvän pois. (Kor. 63:5.)

Ibn Ubayy ibn Salul ja hänen poikansa

Kun muslimijoukot olivat palaamassa Medinaan Banu al-Mustalaqin taistelun jälkeen, erään ansarin ja muhajirin välillä puhkesi riita. Kumpikin pyysi omalta ryhmältään apua. Pieni tapahtuma uhkasi temmata mukaansa koko armeijan ja kasvaa traagiseksi yhteenotoksi muslimien kesken. Kun Ibn Ubayy kuuli tapauksesta, hän raivostui ja sanoi: " Olemme antaneet turvapaikan noille Qurayshin tyhjäntoimittajille (hän käytti muhajireista inhottavaa liikanimeä al-talabib), ja nyt he kilpailevat ja jopa tappelevat meidän kanssamme. Tilanteeseen sopii mitä parhaiten arabialainen sananlasku "Lihota koirasi, niin se syö sinut.". Sitten hän julisti, että Medinaan paluun jälkeen "vahvempi karkottaa heikomman". Nuori muslimi Zayd ibn Arqam kuuli julistuksen ja kertoi Profeetalle. Profeetta määräsi välittömästi armeijan marssimaan. Hän pani muslimit marssimaan lopun päivää, koko yön ja vielä seuraavana aamuna, kunnes tuli liian kuuma. Sitten hän antoi pysähtymiskäskyn. Heti astuttuaan alas kameliensa selästä kaikki vaipuivat uupuneina uneen. Tämä oli Profeetan tarkoitus - kenelläkään ei olisi voimia riitelyyn. Sitten Profeetta kysyi Ibn Ubayyilta tämän sanoista. Ibn Ubayy vannoi, ettei ollut niitä sanonut. Jotkut muslimit tukivat häntä sanoen, ettei Profeetan tulisi luottaan pienen pojan todistukseen. Mutta Jumala ilmoitti Profeetalleen totuuden: Zayd oli syytön ja Ibn Ubayy syyllinen ja tuomittava. Muslimit vaativat hänelle rangaistusta. Hänen oma poikansa Abdullah ibn Abdullah ibn Ubayy, joka oli kunnon muslimi, ilmoittautui vapaaehtoiseksi surmaamaan isänsä, jos Profeetta niin tahtoi. Mutta Profeetta osoitti lempeyttä ja myötätuntoa. "Ei", hän sanoi, "me emme surmaa isääsi. Me päinvastoin olemme lempeitä ja ystävällisiä häntä kohtaan niin kauan kuin hän on meidän puolellamme. Kautta Jumalan, en halua arabien sanovan, että Muhammed tappaa omia kannattajiaan."

Abdullah ibn Abdullah ibn Ubayy, joka tietenkin rakasti isäänsä, oli suuresti helpottunut, mutta päätti antaa isälleen opetuksen. Hän kiirehti Medinan kaupungin portille ja jäi siihen seisomaan miekka kädessään. Hänen isänsä saapuessa portille aikoen mennä sisään Abdullah asettui hänen eteensä sanoen: "Tänään näemme, kuka on vahva ja kuka heikko. Kautta Jumalan, sinä et pääse sisään ennen kuin Profeetta antaa siihen luvan. Profeetta oli kaukana jäljessä, joten Ibn Ubayy joutui odottamaan, kunnes hän saapui portille. "Hänelle ei anneta lupaa mennä sisään, ennen kuin sinä sanot, Jumalan Profeetta", sanoi Ubayy ibn Salulin poika. Mutta Profeetta antoi Ibn Salulille luvan, ja hän meni kaupunkiin nöyryytettynä.

Ibn Ubayy ibn Salul ja Ifkin tapaus

Edellä kerrottu tapaus ei ilmeisesti vielä saanut Ibn Ubayyta luopumaan nifaqistaan ja käyttäytymään kunnon muslimin tavoin. Hän joutuisi pian mukaan Ifkin skandaaliin, jossa Profeetan vaimo Aisha joutui väärien syytösten uhriksi. Tapauksesta kerrotaan edempänä. Mainitsemme sen tässä osoittaaksemme, miten useissa tapauksissa nifaqista näyttää olevan miltei mahdotonta päästä eroon. Koraani sanoo:

He sanovat: "Jos palaamme Medinaan, niin voimakkaampi on varmasti karkoittava sieltä heikomman." Voima kuuluu Jumalalle, hänen lähettiläälleen ja uskovaisille, mutta teeskantelijät eivät mitään tiedä. (Kor. 63:8.)

Profeetta ryhtyy toimiin munafiqeja vastaan

Munafiqien vaikutusvallan laajuus

Edellä kuvatusta ilmenee, miten voimakas, moraaliton ja vaarallinen liike oli. Munafiqit eivät uskoneet islamiin, siispä heidän tavoitteensa heidän liittyessään muslimien riveihin oli islamin tuhoaminen sisältäpäin. Tämä selittää heidän läheiset välinsä Medinan juutalaisten kanssa. Juutalaisoppositio joutui avoimeen yhteenottoon lyhyen rauhan jälkeen; rauhansopimuksesta tuli Medinan kaupunkivaltion kirjoitettu perustuslaki. Munafiqit eivät vain tunteneet sympatiaa juutalaisoppositiota kohtaan, vaan myös monet heidän johtohahmoistaan olivat itse asiassa juutalaisia, jotka pysyivät vihamielisinä Profeetalle ja islamille, mutta katsoivat paremmaksi olla oppositiona muslimiriveissä. Heidän tarkoituksiinsa sopi, että muslimiksi tuleminen on hyvin helppoa: täytyy vain sanoa todistavansa, että on vain yksi Jumala ja että Muhammed on Hänen lähettiläänsä. Muslimiksi tekeytyvän olisi tietenkin teeskenneltävä vakaumusta noita sanoja lausuessaan, mutta se on monille ihmisille hyvin helppoa.

Munafiqien johtohahmoja juutalaisten joukossa olivat Saad ibn Hunayf, Zayd ibn al-Lusayt, Numan ibn Abi Awfa ibn Amr ja Uthman ibn Awfa. Nämä neljä kuuluivat Banu Qaynuqaa-juutalaisiin. Oli myös Rafaa ibn Zayd ibn al-Tabut, josta Ibn Hisham sanoo: "kana kahf al-munafiqin" ('hän oli munafiqien tervapaikka'), sillä hän järjesti heille asuinpaikkoja ja tuki heidän salajuoniaan. Ibn Hisham kertoo, että hänen kuollessaan puhkesi myrsky. Profeetta oli paluumatkalla Medinaan, kun voimakas myrsky puhkesi ja sai muslimit hyvin levottomiksi. Profeetta sanoi, että suuri epäuskoinen on kuollut Medinassa, ja myrsky johtui siitä.

Myös al-Suwaylim kuului niihin juutalaisiin munafiqeihin, jotka tarjosivat talonsa salaiseksi kokouspaikaksi. Hänen talonsa poltettiin myöhemmin Profeetan määräyksestä. Heidän toimintansa Profeettaa ja muslimeita vastaan todistaa heidän henkensä sairaudesta ja heidän pahoista aikeistaan. He eivät vain hyökänneet Profeettaa, tämän vaimoja ja muita muslimeita vastaan ulkoapäin, vaan pyrkivät myös luomaan epäjärjestystä ja eripuraa muslimien keskuudessa. He asettuivat muslimien vihollisten puolelle ja tekivät parhaansa heikentääkseen muslimien sotilasrivejä joka taistelussa. He jopa yrittivät tuhota heidän uskonnollisen yhtenäisyytensä ja solidaarisuutensa rakentamalla Dirar-moskeijan ('epäsovun moskeija'). Heidän petturuutensa huipentui Profeetan murhayritykseen Tabukin taistelun jälkeen. Tuosta päivästä lähtien Profeetta taisteli heitä vastaan päättäväisemmin. Hudhayfalle uskottiin tehtäväksi tunnistaa heidät ja pitää heitä silmällä. Profeetta seurasi omaa neuvoaan olla antamatta aihetta sanoa, että "Profeetta tappoi kannattajiaan", mutta teki muuten voitavansa tehdäkseen tyhjäksi heidän ponnistelunsa. Lopulta hän päätti tuhota heidän rivinsä.

Boikotti

Munafiqien vastaisiin toimiin kuului Ibn Ubayy ibn Salulin (ks. edellä) karkottaminen Profeetan moskeijasta. Ibn Ubayy menetti ainiaaksi arvovaltansa, jonka oli pitkän aikaa säilyttänyt Profeetan kärsivällisyyden ansiosta. Oli myös Profeetan käsky asettaa sosiaaliseen ja uskonnolliseen boikottiin Rafaa ibn Zayd ibn al-Tabut (munafiqien turva, jonka kuollessa myrsky puhkesi) ja Suwayd ibn al-Harith hänen muslimeille tekemiensä ilkitöiden vuoksi. Heidän boikotoimisensa määräsi Koraani. Molemmilla oli tapana pilkata Profeettaa ja hänen uskontoaan. Heillä oli tapana tulla Profeetan luo sanoen uskovansa vahvasti islamiin, mutta Jumala paljasti heidän valheensa ja Koraani kielsi muslimeita pitämästä heitä ystävinään tai osoittamasta heille ystävällisyyttä tai toveruutta.

Munafiqien karkotus Profeetan moskeijasta

Joillakin munafiqeilla oli tapana kokoontua Profeetan moskeijaan pilailemaan kaiken sen kustannuksella, mitä moskeijassa tapahtui. Eräänä päivänä Profeetta tapasi heidät jokapäiväisessä puuhassaan. Joukko heitä istui yhdessä kuiskaillen ja nauraen. Tilanne oli päässyt aivan liian pitkälle. Profeetta määräsi heidät heitettäväksi ulos välittömästi. Moskeija rakennetaan hartautta eikä pilkkaamista ja tekopyhyyttä varten. Joukko muslimeita heitti heidät yksitellen ulos. Tapahtumassa olivat mukana seuraavat munafiqit: Amr ibn Qays, Rafi ibn Wadia, Zayd ibn Amr (pitkäpartainen), Qays ibn Amr ibn Sahl (joukon ainoa nuori mies) ja Suwayd ibn al-Harith. Muslimit käsittelivät munafiqeja raa'asti: Amr ibn Qays raahattiin rosoisen lattian poikki yhdestä jalasta ja heitettiin ulos, Rafi ibn Wadiaa lyötiin kasvoihin ja vedettiin paidastaan ulos, Zayd ibn Amr raahattiin ulos parrasta vetämällä ja Umara ibn Hazm (eräs Profeetan seuralaisista) löi häntä kovaa rintaan. Kaikkia käskettiin pysyä kaukana moskeijasta tuon päivän jälkeen. Joukon ainoa nuori mies (tekopyhät olivat usein vanhoja miehiä) Qays ibn Amr vietiin ulos niskasta kiinni pitäen. Al-Harith ibn Amir raahattiin lattian poikki pitkästä tukastaan ja hänelle sanottiin, että hän oli sielullisesti epäpuhdas eikä hänen tulisi enää ikinä tulla moskeijan lähelle. Suwayd ibn al-Harith heitettiin ulos sanoen, että hän oli paholaisen riivaama ja myös häntä varoitettiin tulemasta moskeijan lähelle uudelleen.

Suwaylim Juutalaisen talo

Suwaylimin talo poltettiin maan tasalle juuri ennen kuin Profeetta lähti taistelemaan roomalaisia vastaan Tabukiin. Profeetta teki poikkeuksen tavastaan olla koskaan paljastamatta armeijalle sen päämäärää, ehkä koska matka oli pitkä ja ankara kesäkuumalla. Muslimit kohtaisivat ensi kertaa roomalaiset, joiden tiedettiin olevan pitkälle harjoitettuja sotataidoissa ja joita ei voinut verratakaan autiomaan beduiineihin, joiden taistelutaktiikka oli alkeellinen ja yksinkertainen. Tästä syystä Profeetta paljasti aikeensa, jotta muslimit osaisivat olla varuillaan ja valmistautua asianmukaisesti.

Oli ymmärrettävää, että munafiqien keskuudessa esiintyi vastahakoisuutta osallistua Tabukin taisteluun, joka tulisi epäilemättä olevaan kova. Jotkut heistä yrittivät käyttää hyväkseen eräiden peloissaan olevien muslimien epäröintiä. He sepittivät monia tekosyitä niille, jotka pelkäsivät kohdata roomalaiset kaukana autiomaassa keskellä kesää. Yksi munafiqeista, al-Jidd ibn Qays pyysi Profeetalta lupaa jäädä pois siksi, että hänen intohimonsa oli kauniit naiset ja hän pelkäsi joutuvansa roomalaisten poikkeuksellisen kauniiden naisten lumoamaksi, jos lähtisi mukaan. Koraani tuomitsi Ibn Qaysin tekosyyn sanoen, että hänen syntinsä (fitna) oli paljon suurempi kuin kauniiden naisten pauloihin joutuminen. Toiset valittivat, että taistelu niin kuumassa olisi liian rasittavaa ja yrittivät saada muita muslimeita puolelleen. Tämä mainitaan myös Koraanissa, joka muistuttaa munafiqeja ja pelokkaita muslimeja sanoen, että Jahannam (helvetin tuli) on kuumempi kuin kesän kuumuus (Kor. 9:81-82).

Nämä ja eräät muut munafiqit pitivät tapanaan kokoontua muslimiksi tekeytyvän Suwaylim Juutalaisen talossa. Heillä oli hyvin organisoitu suunnitelma Tabukin sotaretken tuhoamiseksi moraalisesti. Profeetta tiesi suunnitelmasta ja päätti, ettei enää sietäisi sitä. Hän lähetti joukon muslimeita Talha ibn Ubaydallahin johtamana polttamaan Suwaylimin talon maan tasalle. Joukko lähti matkaan heti ja löysi munafiqit pitämästä kokoustaan. He toteuttivat Profeetan määräyksen kirjaimellisesti. Tekopyhät pakenivat kauhuissaan; yksi heistä, Al Dahhak ibn Khalifa, pakeni katon kautta ja putosi katkaisten jalkansa.

Epäsovun moskeija (Masjid al-dirar)

Samantapaisessa näytöksessä poltettiin Profeetan määräyksestä epäsovun moskeija. Moskeijan tarina on seuraava:

Joukko munafiqeja, joiden nimet olemme jo maininneet, päätti rakentaa toisen moskeijan Profeetan moskeijan lisäksi. He sanoivat syyksi, että he tarvitsivat moskeijan, koska jotkut olivat kykenemättömiä tai liian kiireisiä kulkemaan Profeetan moskeijaan asti kaupungin keskustaan. He sanoivat myös tarvitsevansa toisen moskeijan sateisia tai kylmiä talviöitä varten. He pyysivät Profeettaa rukoilemaan moskeijassaan ennen tämän matkaa Tabukiin. Profeetta kieltäytyi pahoitellen ja sanoen olevansa liian kiireinen, mutta tulevansa mielellään heti palattuaan taistelusta. Mutta paikassa nimeltä Zi Awan Syyrian tiellä Medinan pohjoispuolella Jumala, subhanahu wa ta'ala, ilmoitti Profeetalle, mikä oli ollut varsinainen syy moskeijan rakentamiseen. Jumala, subhanahu wa-ta'ala, sanoo Koraanissa:

Mutta mitä niihin tulee, jotka ovat tehneet itselleen moskeijan vahingoksi ja uskottomuudeksi ja hajaannukseksi uskovaisten keskuudessa ja vartiopaikaksi niille, jotka ovat ennenkin sotineet Jumalaa ja hänen lähettilästään vastaan - totisesti he vannovat: "Me tahdoimme vain hyvää", mutta Jumala todistaa, että he totisesti ovat valehtelijoita - niin älä koskaan oleskele siellä! Moskeija, joka ensimmäisestä päivästä alkaen on perustettu jumalanpelolle, on totisesti arvollisempi siihen, että oleskelet siellä. Siellä on miehiä, jotka mielellään tahtovat tulla puhtaiksi, ja Jumala rakastaa niitä, jotka tahtovat tulla puhtaiksi. (Kor. 9:107-108.)

Profeetta lähetti Malik ibn al-Dukhshsumin ja Maan ibn Udayyin polttamaan moskeijan maan tasalle. He palasivat Medinaan ja suorittivat tehtävänsä viipymättä. Epäsovun moskeija oli ollut nimensä mukainen - sitä ei rakennettu Jumalan palvelemiseksi.

Tämä oli viimeinen tärkeä toimi munafiqeja vastaan. Mutta kaikki Profeetan toimet heitä vastaan - ei vähiten hänen varovaisuutensa ja kärsivällisyytensä (hän ei koskaan toiminut hätäisesti tai pelkästään kostaakseen) - murensivat heidän voimiaan ja yhtenäisyyttään. Heidän tarkoituksensa oli alhainen, ja moskeijan polttamisen jälkeen heidän ponnistelunsa olivat tehottomia. Kiitos kuuluu Jumalalle.

Hijran Merkitys

Hijran islamilainen merkitys

Todellinen muslimi on sellainen, jolle usko on korkein ihanne ja arvo ja jonka koko elämä on kamppailua tuon ihanteen ja arvon toteuttamiseksi. Tuon kamppailun kautta hän toivoo ansaitsevansa Jumalan suosion ja elävänsä vapaana ja arvokkaasti. Mutta on aikoja ja paikkoja, joissa muslimin on mahdotonta elää niin kuin hänen uskonsa vaatii - joissa hänen vapautensa ja arvokkuutensa joutuvat paineen alaisiksi tai kielletään häneltä kokonaan. Kun tämä tapahtuu, sekä velvollisuudentunnon että vaiston pitäisi pakottaa muslimi taistelemaan vapautensa ja uskontonsa säilyttämisen puolesta. hänen on taisteltava koko sydämellään vääryyttä ja epäuskoa vastaan. Vain jos taistelu on fyysisesti mahdotonta esimerkiksi ylivoiman vuoksi, hijrasta tulee mahdollinen vaihtoehto. Mutta silloinkin vain jos:

1. Ihmisiä, joiden keskuudessa da'iya eli islamin julistaja elää, tulee kutsua islamiin kunnolla. Heille täytyy antaa tarpeeksi aikaa vastata Jumalan kutsuun. Jos esimerkiksi otetaan Profeetan oleskelu Mekassa, kymmenen tai yksitoista vuotta ei ole liian pitkä aika. Da'wa katsotaan kunnolla suoritetuksi vasta kun kaikki mahdollinen on tehty epäilyksen poistamiseksi ihmisten keskuudesta ja kaikkiin mahdollisiin haasteisiin vastattu.

2. Niin kauan kuin tämä tehtävä on suorittamatta, ei sorto eikä edes fyysinen vahingoittaminen ole riittävä syy lähteä siirtolaiseksi. Ei myöskään toivo paremmasta elämästä tai enemmästä rahasta tai muusta mukavuudesta. Vain jos musimien henki on vaarassa, muutto toiseen maahan on oikeutettu. Jos tästä tai jostakin muusta syystä joidenkin muslimien on pakko muuttaa, riittävän määrän heitä - joukossa joitakin johtajia - on jäätävä levittämään uskon sanomaa.

Kaksi näkökulmaa hijraan

Edellä mainitut ajatukset sisältyvät Profeetan hijraan, joka on sekä historiallinen että symbolinen tapahtuma. Historiana se kuuluu islamin menneisyyteen, mutta sen merkitys pysyy. Viitaten molempiin näkökulmiin Profeetta (R.H.) sanoo hadithissa:

Ei ole hijraa Mekan valloittamisen jälkeen, mutta jihad (taistelu Jumalan asian puolesta) on jäävä pakolliseksi ja niin myös hyvä aie (aie tehdä hyviä tekoja). Jos teitä Mekan valloituksen jälkeen kutsutaan jihadiin, totelkaa. (Bukhari ja Muslim)

Hijra velvoittaa muslimeita missä ja milloin vain tilanne vaatii sitä. Se on erityisen velvoittava, kun Jihad tulee välttämättömäksi muslimiyhteisön puolustamiseksi. Hijra on pakollinen myös sellaisten hyvien aikeiden kuin tiedon hankkiminen tai sorron pakeneminen.

Dar al-islam ja dar al-harb

Muslimilainoppineiden mukan muslimin on asuttava vain Dar al-islamissa (islamin talo). Hänen on lähdettävä Dar al-harbista (maa, jonka kanssa hän on konfliktissa). Nämä kaksi käsitettä liittyvät hijraan sekä sen historiallisessa että symbolisessa kontekstissa että. Monet lainoppineet, jotka perustavat tietonsa Koraaniin ja hadithiin, pitävät kiinni käsityksestä, jonka mukaan muslimeilla on velvollisuus poistua dar al-harbista.

Koraanin mukaan koko maapallo on ensisijaisesti yksin Jumalan omaisuutta, joka tulee jakaa koko ihmiskunnan kesken. Oman asuinpaikkansa valitseminen kuuluu islamin mukaan ihmisoikeuksiin, samoin matkustaminen vapaasti ja turvallisesti maalla ja merellä. Tähän sopii, että muslimien (tai kenen tahansa muun) tulisi turvautua siirtolaisuuteen, jos he joutuvat puolustuskoyvyttömiksi sortovallan edessä. Koraani tuomitsee voimakkaasti muslimin, joka kieltäytyy siirtolaisuudesta, kun edellä olevat ehdot ovat olemassa:

Niille, jotka enkelit ottivat pois, kun he tekivät vääryyttä itselleen, he sanoivat: "Mitä te olitte?" He vastasivat: "Me olimme niitä, jotka pidimme itseämme heikkoina maassa." He sanoivat: "Eikö Jumalan maa ollut kyllin avara, että olisitte voineet siinä muuttaa muualle?" Heidän olinpaikkansa on helvetti, ja paha on se matkan määrä.

(Kor. 4:99.)

Al-Qurtubi, joka siteeraa Ibn al-Arabia, oli sitä mieltä, että hijra on muslimeille pakollinen jos tilanne sitä vaatii, aina tuomiopäivään asti. Hijra Mekasta Medinaan päättyi Profeetan julistuksen mukaan, kun Mekasta valloituksen jälkeen tuli muslimialuetta. Se hijra, joka on edelleen voimassa, on hijra dar al-harbista dar al-islamiin.

Mikä on dar al-islam?

Joidenkin lainoppineiden mukaan dar al-islam on maa tai alue, jossa islamin laki (shari'a) hallitsee. Mikään laki ei saa mitätöidä sitä. On tarpeetonta sanoa, että Dar al-islamissa on pyrittävä ympäristöön, jossa muslimit voivat elää rauhassa vapaina ja arvokkuutensa säilyttäen ja suorittaa uskonnollisia rituaalejaan ja velvollisuuksiaan esteittä. Dar al-islamissa muslimin tulee voida luottaa oikeuteen ja tasa-arvoon sekä kehittää kykyjään ja toteuttaa tavoitteitaan. Ennen muuta dar al-islam merkitsee syhteiskuntaa, jonka keskeinen sitoumus on puolustaa islamin ihanteita, vaalia Jumalan tahtoa maan päällä. Dar al-islam on islamilaisen umman koti.

Dar al-harb

Dar al-harb on sellainen maa tai alue, jota ei voida kutsua dar al-islamiksi. Se on paikka, jossa 1) islamin lakia (shari'a) ei pyritä kaikin tavoin noudattamaan ja 2) muslimien uskonnolliset ja inhimilliset oikeudet eivät ole turvatut vaan päinvastoin niitä loukataan ja väheksytään.

Muslimi tietenkin vastustaa dar al-harbia ja hänen pitäisi joutua sen kanssa ristiriitoihin ja sotaan. Jos hän ei onnistu muuttamaan sitä dar al-islamiksi ja jos hänen ponnistelunsa tuon tavoitteen saavuttamiseksi estetään, toiseksi paras vaihtoehto on muuttaa uuteen maahan ja löytää uusi, parempi ympäristö. Erityisen suuri on hänen uskonnollinen velvolliuutensa muuttaa dar al-islamiin, jos sellainen on olemassa. On muistettava, että Dar al-islam on avoin kaikille muslimeille riippumatta heidän etnisestä tai kielellisestä taustastaan - maa tai alue, johon jokaisella maailman muslimilla on oikeus, erityisesti sellaisella, joka joutuu puolustuskyvyttömänä jättämään oman maansa. Puolustuskyvyttömyyden on tietenkin oltava todellista eikä vain osoitus pelkuruudesta tai halusta paeta vaikeuksia ja taistelua.

Toinen näkökulma dar al-islamiin ja dar al-harbiin

On olemassa myös toinen, maltillisempi käsitys dar al-islamista ja dar al-harbista. Sen mukaan käsite dar al-islam voidaan jakaa asteittain sen mukaan, miten se suhtautuu islamiin.

1. dar al-'adl ('oikeuden maa'), jossa islamilainen laki on täysin toteutettu ja hallitsee ylitse muiden säädösten. Muslimit ovat turvassa ja voivat elää islamilaisten ihanteiden mukaisesti yhteiskunnassa, jossa oikeus ja rauha vallitsevat. Muslimeja kehotetaan elämään siinä ja muuttamaan sinne.

2. Dar al-baghy ('vääryyden maa') on muslimimaa, jonka epäoikeutettu vallanpitäjä on anastanut ja josta oikeutettu muslimivallanpitäjä on väkivalloin syrjäytetty. Muslimien on tehtävä vastarintaa väärälle vallalle ja taisteltava oikean vallan takaisin saamiseksi.

3. Dar al-bid'a ('harhaan johdettujen uudistusten maa'), jossa islamin kieltämät uudistukset ovat levinneet, jossa Profeetan sunnaa ei tunneta tai siitä ei välitetä. Muslimien velvollisuus on taistella ei-islamilaisten uudistusten leviämistä vastaan ja työskennellä sunnan täydellisen toteuttamisen puolesta.

4. Al-dar al-masluba. Tämä on maa tai alue, joka on joskus ollut muslimimaata, jota muslimit asuttivat ja jossa islamin laki hallitsi, mutta jonka islamin viholliset ovat sittemmin valloittaneet ja miehittäneet. On jokaisen muslimin uskonnollinen velvollisuus ryhtyä oikeutettuun sotaan maan saamiseksi takaisin ja valloittajien ajamiseksi pois. Valloitetun maan vapauttaminen on kaikkien muslimien velvollisuus, ei vain niiden, joiden oma maa on miehitetty.

Nämä neljä luokkaa kuuluvat kaikki dar al-islamiin tuon maltillisemman käsityksen mukaan. Kaikissa muslimin velvollisuus on taistella; hijraan turvautuminen on viimeinen vaihtoehto.

Abu Hanifa esittää kolmannen, vielä maltillisemman käsityksen Dar al-islamista ja dar al-harbista. Hänen mukaansa maasta tai alueesta tulee dar al-islam, jos se täyttää kaksi ehtoa: 1) muslimien tulee olla turvassa ja 2) maalla tulee olla yhteisiä rajoja jonkin muslimimaan (dar al-islamin) kanssa. Tämä näkökanta, jossa ei viitata islamin lakiin, suo suuremman vapauden liikkua ja asua eri paikoissa eri puolilla maailmaa, kunhan ei mennä liian kauaksi islamilaisen maan sydämestä. Luultavasti toinen ehto on tarkoitettu suomaan mahdollisuus turvalliseen vetäytymiseen siinä tapauksessa, että muslimit joutuisivat yllättävän hyökkäyksen kohteesti. Yhteinen raja jonkin oikeaoppisen dar al-islamin kanssa tekee mahdolliseksi muslimihallitukselle puuttua asiaan muslimien puolesta. Tämän kolmannen käsityksen mukaan muslimit voivat asua läheisessä maassa, jos voivat hankkia elantonsa rauhanomaisissa oloissa ja harjoittaa uskonnollisia velvollisuuksiaan arvokkuutensa säilyttäen.

Nykyaikainen versio Abu Hanifan käsityksestä saadaan, jos laajennetaan läheisyyden käsitettä, joka Abu Hanifalla ymmärrettävästi on maantieteellinen. Liikenneyhteyksien kehityksen huomioon ottaen läheisyydestä on tullut jokseenkin suhteellinen käsite. "Avoimuus" voisi olla parempi sana nykyaikana. Mitä avoimemmin yhteiskunta sallii asukkaidensa liikkua rajojensa yli, sitä "avoimempi" se on. Muslimien pitäisi päästä ulos asuinmaastaan (jossa he aikaisemmin ovat nauttineet rauhasta ja turvallisuudesta) toiseen maahan, ehkä dar al-islamiin, jossa turvallisten olojen lisäksi vallitsee islamin laki. Onkin mielenkiintoista miettiä, oliko Abu Hanifan ajatus todellakin, että avoimet rajat sallivat muslimien siirtymisen dar al-islamiin sorron alta?

Joka tapauksessa Abu Hanifan näkemyksellä on merkittävät seuraukset muslimivähemmistöjen oloihin koko maailmassa. Hänen määritelmänsä dar al-islamista rohkaisee heitä - niin kauan tietenkin kuin heidän turvallisuutensa ei ole uhattuna - omaksumaan rakentavamman asenteen asumiseen maissa, joiden pääkulttuuri ei ole islamilainen. Islam on lopulta universalistinen uskonto, joka ei tunne rajoja rotujen tai kielten välillä. Maapallo kuuluu Jumalalle kokonaan, ja muslimeilla on tärkeä sanoma toimitettavana ihmiskunnalle - on heidän etuoikeutensa olla tuon universaalin sanoman tuojina. Abu Hanifan näkemys, joka sallii suuren liikkuvuuden, rohkaisee yhtaikaa sekä etsimisen ja löytämisen henkeä että halua kertoa islamin sanomaa.

Edellä olevaan sisältyy periaate, että hijraa - edes sen laajemmassa, symbolisessa merkityksessä - ei tule tehdä maallisista syistä. Tämä ei tarkoita, että islam kieltää matkustamisen ja siirtolaisuuden rahan tai tiedon hankkimiseksi tai turistina, päin vastoin Koraani neuvoo muslimeita matkustamaan silloin, kun se on hedelmällistä. Mutta sen kaltaisia matkoja ei pidä nimittää hijraksi. Hijralla, osallistuipa siihen sitten vähän tai paljon ihmisiä, on aina oltava aito Jumalan inspiroima päämäärä.

Lisäehtoja hijralle

Tähän asti olemme keskustelleet hijran tarpeellisuudesta 1) sorron välttämiseksi; silloin hijra on muutto paikkaan, jossa muslimi voi elää rauhassa ja turvassa ja 2) muslimivaltion perustamiseksi, jossa vain Jumalaa palvotaan ja uskonto on yksin Jumalan. Kuitenkin on toinenkin tapaus, jolloin hijrasta tulee jokaista siihen kykenevää muslimia sitova velvollisuus. Koraani sanoo, että muslimit ovat joka paikassa toistensa veljiä ja suojelijoita. Siksi jos yksi ryhmä muslimeita missä tahansa joutuu sorron uhriksi, on muiden muslimien velvollisuus tulla apuun, vaikka he eläisivät muslimialueen ulkopuolella. Koraani sanoo:

Uskovaiset miehet ja uskovaiset naiset ovat toistensa suojelijoita, kun he käskevät soveliaaseen ja kieltävät sopimattomasta, harjoittavat rukousta ja antavat almuja ja tottelevat Jumalaa ja hänen lähettilästään. (Kor. 9:72.)

Mikä teillä sitten on, ettette taistele Jumalan tiellä, ja niillä miehillä, naisilla ja lapsilla, jotka katsotaan heikoiksi ja jotka sanovat: "Herramme, vie meidät ulos tästä kaupungista, jonka asukkaat ovat väärintekijöitä, ja aseta meille tyköäsi auttaja!" (Kor. 4:75.)

Lähtiessään puolustamaan heikkoja ja sorrettuja muslimien on asetettava etusijalle maantieteellisesti lähinnä häntä oleville:

Oi te, jotka uskotte, taistelkaa niitä uskottomia vastaan, jotka asuvat lähellänn, ja huomatkoot he teidät ankariksi, ja tietäkää, että Jumala on pelkääväistensä kanssa

(Kor. 9:124.)

Lopuksi: hijra suoritetaan myös islamin sanoman ja oppien levittämiseksi maihin, joihin se ei vielä ole ulottunut. Tämä velollisuus kulkee jopa jihad-käskyn edellä. Islamin varhaisina aikoina Profeetta lähetti monia oppineita opettamaan Koraania jopa hyvin vaarallisiin oloihin. Monet noista varhaisista oppineista menettivät henkensä levittäessään islamia.

9. Hijran poliittiset ehdot

1400-luvun alussa muslimien ajanlaskun mukaan punnitsemme uudenstaan Profeetan hijran merkitystä islamin poliittisessa historiassa. Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että hijra merkitsi islamilaisen kulttuurin alkua. Vähemmän kuitenkin kiinnitetään huomiota sen ideologiseen ja poliittiseen merkitykseen islamilaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Seuraavassa tuomme esille muutamien yleisten hijraa koskevien näkemysten puutteita ja esitämme tyydyttävämpiä näkemyksiä, jotka antavat enemmän oikeutta tuolle varhaisen muslimiyhteiskunnan kehityksen ja islamin historian merkittävimmälle tapaukselle.

Mitä hijra ei ole

Aloittakaamme kahdella yleisellä hijran tulkinnalla, jotka mielestämme eivät tee sille oikeutta osana islamin historiaa. Ensimmäinen tulkinta on pako-teoria. Toinen on välitys-teoria. Kumpaakaan eivät muslimilähteet tunne. Länsimaiset tutkijat ovat omaksuneet nämä käsitykset ja tuoneet ne islamilaiseen ajatteluun.

Pakoteoria esittää hijran pakona Mekan polyteistien sorron alta. Melkein kaikki varhaiset länsimaiset lähteet käyttävät systemaattisesti sanaa pako kuvatessaan Profeetan hijraa Mekasta Medinaan. Sanalla hijra on arabiassa laaja merkitys, mutta on silti ihmeteltävä, miksi lännen orientalistit valitsivat käännöksen pako eikä esimerkiksi maastamuutto (engl. emigration). Pako-sanan kielteisten mielleyhtymien luulisi estäneen ketä tahansa, joka pyrkii tuomaan valoon hijran todellisen merkityksen, käyttämästä sitä. Sellaiset käsitykset, joiden mukaan hijra oli vetäytyminen Mekasta vallinneesta ideologisesta sodasta, ovat väärikäsityksiä.

Välittäjäteoria on asiallisempi kuin pakoteoria. Sen mukaan Yathribissa (Medinassa) vallitsi anarkian ja konfliktien aika. Kaksi johtavaa heimoa Aws ja Khazraj olivat valmiina sotaan kaupungin hallinnasta. Juutalaiset näyttivät epäonnistuneen yrityksissään toimia välittäjinä noiden kahden sotaisan heimon välillä. Voidaanpa uskoa, että heillä jopa oli osansa pysyvän ristiriidan luomisessa; näin heillä oli tilaisuus esittää välittäjää aina konfliktin uhatessa.

Teorian mukaan yathribilaiset kutsuivat Profeetan Medinaan, koska olivat väsyneita jatkuviin vihollisuuksiin. He halusivat hänen toimivan välittäjänä Aws- ja Khazraj-heimon kauan kestäneessä riidassa. He olivat valmiit kaikkeen, mitä Profeetta välittäjänä toisi tullessaan - tärkein seuraus olisi se, että valta Yathribissa siirtyisi Profeetalle.

Käsityksemme mukaan tämä sinänsä asiallinen teoria ei tuo esille hijran täyttä merkitystä. Ibn Hisamin Sira, joka kuvaa toisen Aqaban sopimuksen tapahtumia, tekee tyhjäksi teorian pääkohdan, että yathribilaiset väsyivät sotiin keskenään ja tarvitsivat kipeästi välittäjää. Ensinnäkin Profeetan elämäkerran muslimikirjoittajat nimittävät kaikki toista sopimusta "sodan sopimukseksi", koska se sisälsi sitoumuksen, jota ei ollut ensimmäisessä Aqaban sopimuksessasitoumuksen taistella tarpeen mukaan Profeetan ja hänen seuraajiensa turvallisuuden takaamiseksi heidän saavuttuaan Medinaan. Sen sijaan ensimmäistä Aqaban sopimusta nimitettiin "naisten sopimukseksi", koska se sisälsi pääasiallisesti naisia koskevia moraalisääntöjä, joota naisten tuli noudattaa omaksuttuaan islamin. Taistelusta ei ensimmäisessä Aqaban sopimuksessa ole mainintaa.

Pikemminkin kuin välittäjää yathribilaiset kaipasivat Profeettaa, jolla oli jumalallinen sanoma ja jonka tulemisesta Yathribissa asuvat Kirjan kansat olivat kertoneet. Erityisesti Yathribin juutalaiset odottivat hänen tulemistaan innokkaasti. Toisen Aqaban sopimuksen ehdot tekevät selväksi myös Awsien ja Khazrajien johtajien asenteen. Ibn Hisham siteeraa Ibn Ishaqia seuraavasti:

Ibn Ishaq sanoi: Sodan sopimus tehtiin, kun Jumala oli antanut lähettiläälleen (R.H.) luvan ryhtyä sotaan. Se sisälsi muita ehtoja, kuin ne, jotka Profeetta oli kirjannut ensimmäiseen Aqaban sopimukseen. Ensimmäinen sopimus oli naisten sopimus, koska Jumala ei ollut silloin antanut lupaa lähettiläälleen (R.H.) ryhtyä sotaan. Kun Jumala antoi luvan siihen ja Jumalan lähettiläs (R.H.) sitten teki päätöksen ryhtyä sotaan kaikkia vihollisiaan vastaan (kirj. ihmisiä vastaan, olivatpa he sitten punaisia tai mustia) hän asetti ehtoja itsensä suojelemiseksi ja ehtoja noille ihmisille Jumalansa tottelemiseksi. Hän teki Paratiisista palkkion tuon liiton vaalimisesta ja toteuttamisesta.

Ibn Ishaq sanoi: Minulle on Ubada ibn al-Walid ibn Ubada ibn al-Samit kertonut ja hänelle hänen isänsä al-Walid ja hänelle hänen isänsä Ubada ibn al-Samit, joka oli yksi nuqabaista (edustajista), että: Jumalan lähettiläs (R.H.) on tehnyt kanssamme sodan liiton. Ubada oli yksi kahdestatoista nuqabaasta, jotka olivat tehneet "naisten sopimuksen " ensimmäisessä Aqaban sopimuksessa: olemme kuuliaisia Profeetalle vaikeina ja helppoina aikoina (toteutamme kaikki hankkeet riippumatta siitä, miellyttävätkö ne meitä vai eivät, jopa omaa hyötyämme vastaan). Emme vastusta hallitsijoiden auktoriteettia ja sanomme totuuden missä olemmekin, emme pelkää kenenkään arvostelua totellessamme Jumalaa.

Lisää todistusaineistoa siitä, että Aws- ja Khazraj-heimot olivat sitoutuneet taistelemaan puolustaakseen Profeettaa ja sorrettuja Mekan muslimeita tuo lausunto, jonka on antanut al-Abbas ibn Ubada ibn Nadla al-Ansari, joka oli yksi heidän johtajistaan. Toisen Aqaban sopimuksen aikoihin, kun yathribilainen 83 miehen ja naisen delegaatio oli juuri aloittamassa kättelyä (tunnus, joka symboloi sopimuksen virallistamista), hän muistutti kaikkia, että he olivat antamassa juhlallista lupausta ryhtyä sotaan kaikkia mahdollisia Profeetan vastustajia vastaan, "olivatpa he sitten punaisia tai mustia"; ja että jos he epäilivät kykyään noudattaa sopimusta, kun heidän henkensä tai omaisuutensa olisi uhattuna, heidän pitäisi jättää se tekemättä. Delegaatio oli kuitenkin määrätietoisesti sitoutumassa sekä sopimukseen että sen toteuttamiseen hinnalla millä hyvänsä ja suoritti kättelyseremonian loppuun. Heti sen jälkeen he pyysivät Profeetalta lupaa hyökätä muslimien päävihollisia Quraysheja vastaan, mutta Profeetta rauhoitti heitä sanoen, että hän ei vielä ollut saanut käskyä tai lupaa ryhtyä sotaan.

Käsityksemme mukaan edellä kerrottu tekee tyhjäksi erään johtavan orientalistin luoman välittäjäteorian. Sen sijaan että olisi ollut pako tai vetäytyminen hijra ja sen mahdolliseksi tehnyt sopimus aloittivat myönteisen ja tehokkaan kauden islamin sanoman levittämisessä ja ensimmäisen muslimisivilisaation perustamisessa. Se oli uuden alku varhaisille muslimeille, joita kolmentoista vuoden ajan oli kehotettu sietämään kärsivällisesti vihollisten ja sortajien mielivaltaa. Hijrasta lähtien muslimeilla oli lupa taistella itsepuolustukseksi. Heillä oli lupa ryhtyä sotaan itsensä vapauttamiseksi ja maansa puhdistamiseksi polyteistien epäoikeudenmukaisista ja kärsimystä aiheuttavista tavoista. Muutoksen passiivista olotilasta aktiiviseksi teki mahdolliseksi yathribilaisten, Aws- ja Khazraj-heimon johtajien, tahto taistella Profeetan ja tämän sorrettujen seuraajien puolesta. Ei siis voida mitenkään ehdottaa, että yathribilaiset olisivat kutsuneet Profeetan Medinaan, koska tarvitsivat välittäjän keskuudessaan vallitsevien ristiriitojen ratkaisemiseksi.

Hijran myönteinen merkitys

On mielenkiintoista spekuloida, miten viisasta oli pidättää muslimit taistelusta edes itsepuolustukseksi koko Mekan aikakauden ajan. Ehkä oli tärkeää, että heidän luonteensa, päättäväisyytensä ja sietokykynsä islamin tähden tuli kokeilluksi. Luultavasti olisi ollut hyödytöntä taistella ilman tarvittavia edellytyksiä; heillä ei ollut tarpeeksi miehiä eikä aseita. Ehkä islam tarvitsi ajan, jona se muotoutui rauhallisesti omilla henkisillä ja moraalisilla voimavaroillaan ilman sotilaallista tukea. Olivatpa syyt mitkä tahansa, tilanne muuttui ratkaisevasti heti kun muslimit onnistuivat vakiinnuttamaan poliittisen ja sotilaallisen asemansa Yathribissa sen väestön enemmistön tuella.

Vasta kun Yathrib oli tehty turvalliseksi tukikohdaksi muslimihallinnolle, muslimisivilisaatio saattoi syntyä ja kehittyä. Jos haluamme ymmärtää hijran opetuksen, meidän on tutkittava tarkkaan ja tarpeeksi pitkällä tähtäyksellä tapahtumia, jotka tekivät mahdolliseksi ensimmäisen muslimiyhteiskunnan muodostumisen Medinaan.

Maantieteellinen ehto

Islam ei ole vain joukko ihanteita ja oppeja vaan käytännöllinen poliittinen ja lainopillinen järjestelmä. Sellaisena se pyrkii toteuttamaan käytännössä yhteiskuntamallin, valtion ja sivilisaation. Yhteiskuntaa, valtiota tai sivilisaatiota ei voida muodostaa ilman maantieteellistä perustaa. Niin kauan kuin muslimeilla ei ollut turvallista aluetta, jota he pystyivät puolustamaan, he eivät saattaneet realistisesti toivoa saavuttavansa ihmisoikeuksia. Niin kauan kuin he asuivat ei-islamilaisella maalla, he eivät saattaneet toivoa ihanteidensa toteutumista eivätkä edes kunniallista elämää. Niinpä oman maan turvaaminen oli ensimmäinen ehto muslimisivilisaation muodostumiselle.

Profeetan on täytynyt ymmärtää jumalallisen ilmoituksen kautta, että olisi ollut hyödytöntä uhrata muslimien voimia ja henkiä hedelmättömään aseelliseen taisteluun Mekan olosuhteissa. Jos muslimit olisivat ryhtyneet väkivaltaiseen taisteluun Mekan polyteisteja vastaan, he olisivat saattaneet tuhoutua ja heidän mukanaan heidän uskontonsa. Passiivinen vastarinta oli paras henkiinjäämiskeino, kun pieni joukko rauhaa haluavia aseettomia miehiä sai vastaansa pahan ja moraalittoman valtion hallitsemattomat voimat.

Ideologinen ehto

Muslimisivilisaatio perustuu islamin periaatteisiin ja sen juuret ovat muslimiyhteisön uskonnollisen veljeyden siteissä. Siksi muslimiyhteiskunta on ideologinen ja siihen kuuluminen on sitoumus yhteisiin tunteisiin, uskoon ja vakaumukseen sen jäsenten kanssa. Islam korvasi jahiliyyan (pakanuuden ajan) verisiteisiin (asabiyya) perustuvan yhteiskuntajärjestelmän. Muslimiyhteiskunta on avoin kaikille, jotka haluavat siihen kuulua. Siihen kuuluminen merkitsee halukkuutta ja sitoutumista sen sääntöjen noudattamiseen. Islamin avaamat humanitaariset ja tasa-arvoa korostavat näkymät ovat vertaansa vailla. Jos mietimme ihmiskuntaa erottavia raja-aitoja nykymaailmassa, voimme muslimeina olla kiitollisia islamin kehittyvästä ja vapauttavasta luonteesta.

Nykyajan yhteiskunnat perustuvat joko ahtaan nationalistisille tai (teko)isänmaallisille tunteille. On jopa yhteiskuntia, jotka perustuvat rotuajatteluun tai joissa muuten vallitsevat voimakkaat ennakkoluulot eri kulttuureita kohtaan. Kommunistiset yhteiskunnat perustuvat ideologialle, joka kieltää ja aliarvioi suurinta osaa siitä, mikä on tyypillisesti ihmisluontoon kuuluvaa ja hylkää kokonaan kaiken hengellisen elämän.

Islamilainen sivilisaatio Yathribissa perustui ainoastaan ideologiselle sitoumukselle - sitoumukselle, joka oli yhtä avara ja inhimillinenkin. Ideologinen yhteiskunta ei olisi voinut olla olemassa ilman maa-aluetta. Se ei liioin olisi ollut mahdollinen ilman muslimien Medinassa nauttimaa poliittista valtaa.

Poliittinen ehto

Kolmas ehto on poliittisen auktoriteetin olemassaolo. Islam eroaa kaikista muista uskonnoista siinä, että se asettaa selvät ehdot hallitsijoille. Siihen sisältyy poliittinen teoria ja laki. Ilman sen poliittisen teorian ja lain toteutumista käytännössä islamilainen yhteiskunta ei voi kukoitaa ja vaurastua tai säilyttää omia sosiologisia piirteitään, normejaan ja arvojaan. Profeetta tiedosti poliittisen vallan merkityksen todellisessa muslimiyhteiskunnassa. Siksi hän vaati ja myös sai hyväksytyksi henkilökohtaisen auktoriteettinsa Jumalan lähettiläänä Yathribissa. Tämä vaatimus mainittiin yhtenä ehtona toisessa Aqaban sopimuksessa, ja yathribilaiset myöntyivät siihen ilmoittamalla aikomuksensa ja vakaan sitoumuksensa olla vastustamatta uutta vallanpitäjää. He solmivat tämän juhlallisen liiton ilman toiveita "korvauksesta" tai poliittisesta tuesta.

Nämä kolme ehtoa - maantieteellinen, ideologinen ja poliittinen - ovat muslimiyhteiskunnan perustamiseksi välttämättömät. Ilman niiden toteutumista muslimin on turha elätellä toiveita falahista (hyvästä olosta).

Muslimiluonteen kehittäminen

Muslimiyhteiskunnan perustaminen ei olisi voinut toteutua ilman kunkin muslimin henkilökohtaista panosta. Inhimillinen tekijä oli tuolloin ja on edelleenkin yksi olennaisimmista tekijöistä jokaisessa historiallisessa muutoksessa. Siksi on tärkeää, että islamin ihanteisiin pyrkiminen ja sitouuminen kehitetään korkeimmalle mahdolliselle tasolleen muslimiluonteessa. Voimakkaan muslimipersoonallisuuden rakentaminen on vaativa tehtävä; hänen unelmiensa ja arvojensa toteuttaminen on vielä vaativampi, sillä muslimisivilisaation toisessa vaiheessa muslimien on kohdattava vastakkaiset voimat. Mutta nuo kaksi tehtävää ovat limittäiset: ihmisen sisäinen kamppailu tavallaan jatkuu kamppailussa konkreettisempia ja agressiivisempia ulkoisia voimia vastaan. Muslimiluonne joutuu koetukselle, kun sisäinen usko joutuu kohtaamaan ulkoiset paineet. Mekan ajan sorto oli tällainen koetus samoin kuin Medinan aktiivisen rakentamisen kausikin.

Vallankumouksellinen prosessi on välttämätön, kun halutaan tuoda uusi tietoisuus yksilön ajatteluun - tietoisuus, joka auttaa häntä ymmärtämään, että sekä hänen henkilökohtainen kunniansa että turvallisuutensa ovat uhattuina, ellei hän onnistu luomaan sellaista yhteiskuntaa ja valtiota, jossa hän voi toivoa elävänsä kunniallista elämää turvallisissa oloissa. Hän ei voi toivoa voivansa ilmaista ihanteitaan muslimina ja elää niiden mukaan ei-muslimiyhteiskunnassa, joka pyrkii rajoittamaan hänen oikeuksiaan.

Mutta uusi tietoisuus muslimina on tarpeen myös henkilökohtaisten vapaiden tai väärien ajatusten oikaisemiseksi sekä sellaisten väärien toiveiden karkottamiseksi, että muslimi voisi tulla täysin hyväksytyksi ei-muslimiyhteiskunnassa. On tärkeää, että mainitun kaltaiset toiveet julistetaan pelkäksi fantasiaksi. Ei-muslimiyhteiskunnat eivät koskaan tule sallimaan todella tiedostavan muslimin toteuttaa islamin ihanteita. Hänen elämänasenteensa ja käytöksensä herättää väistämättä kielteisiä tunteita ja vihamielisyyttä ihmisissä, jotka ovat ei-muslimiyhteiskunnan vakiintuneita asukkaita. Ainoa tapa saavuttaa jonkinlainen nopea rauha tai hyväksyntä on tehdä uskossaan kompromisseja tai ryhtyä ulkokultaiseksi ja tulla siten dominoivaa ei-muslimiyhteiskuntaa alempiarvoiseksi.

Ainoa tapa välttää edellämainitunlaiset seuraukset on haastaa steriilit yhteiskunnat ja kulttuurit, jotka kieltäytyvät kuulemasta islamin jumalallista kutsua. On tärkeää karistaa pois väärät paikkaan tai aikaan sidotut identiteetit. Muslimin on osana vallankumousprosessia saatava virikkeensä kulloisenkin aineellisen ympäristönsä vaatimuksista. Hänen on pyrittävä hedelmällisempään, vastaanottavaisempaan, sympaattisempaan ja avokätisempään ympäristöön. Ehkä juuri nämä asiat mielessään useimmat muslimioppineet ovat määritelleet kaikki ei-islamilaiset ympäristöt dar al-harbiksi, vastakohdaksi dar al-islamille. Ehkä samasta syystä Koraani määräsi Profeetan jättämään suojelun tai yhteiskunnallisten vastuiden ulkopuolelle ne, jotka eivät suorittaneet hijraa ja jäivät näin kokematta, miten tärkeää on muslimiyhteiskunnan suojelun ansaitseminen vapauttavan mutta uhrauksia vaativan hijran kautta.

Nykyisissä ponnisteluissamme luoda uudelleen muslimisivilisaatio, joka tyydyttäisi toiveemme ja toteuttaisi näkemyksemme oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, joka olisi sekä jumalallisesti ohjattu että nykyihmisen tilanteen huomioon ottava, meidän on muistettava hijran poliittiset vaikutukset. Hijra on elävä historiallinen esimerkki siitä, mikä on mahdollista suurtenkin vastoinkäymisten kohdatessa ja siitä, mikä on toivottavaa sekä yksittäiselle muslimille että muslimivaltiolle.

Henkilöhakemisto

Abbad ibn Bashir

al-Abbas ibn Ubada ibn Nadla

al-Abbas ibn Ubada ibn Nadla al-Ansari

Abd al-Rahman ibn Awf

Abd Shams

Abdullah ibn Abbas

Abdullah ibn Abd al-Rahman

Abdullah ibn Abdullah ibn Ubayy

aBdullah ibn Abu Bakr

Abdullah ibn Arqat

Abdullah ibn Jahsh

Abdullah ibn Mas'ud

Abdullah ibn Rawaha

Abdullah ibn Salam

Abdullah ibn Ubayy ibn Salul

Abdullah ibn Sayd

Abdullah ibn al-Zubayr

Abu Ahmad

Abu Amir ibn Abd Amir al-Sayfi

Abu al-As ibn Al Rabi

Abu Ayyub al-Ansari

Abu Bakr

Abu Hanifa

Abu Hudhayfa ibn Utba

Abu Hudhayfa ibn al-Yaman

Abu Husayn

Abu Jahl

Abu Lahab

Abu Lubaba

Abu Quhafa

Abu Qays, Sarma ibn Anas

Abu Rafi

Abu Ruwaha, Abdullah ibn Abd al-Rahman

Abu Salama al-Makhzumi

Abu Sufyan

Abu Sualyman al-Dimashqi

Abu Sulayt Usayra ibn Abu Kharija

Abu Talib

Abu Ubayda ibn al-Jarrah

Abessinia

Ahl al-Suffa

Ahmad ibn Hanbal

Aisha bint Abu Bakr

Ali inb Abu Talib

Ali, Yusuf

Amir ibn Fuhayra

Amir ibn Rabia

Ammar ibn Yasir

Amr ibn Mihsin

Amr ibn Qays

al-Araf

Arbad ibn Humayyira

Asaad ibn Zurara

Aslam

Asmaa bint Abu Bakr

Aws

Aws ibn al-Qayzi

Aws ibn Thabit

Ayyash ibn Abu Rabia al-Makhzumi

Ayyash ibn al-As al-Sahmi

Badr

Banu Adi ibn Kaab

Banu Adi ibn al-Najjar

Banu Asad ibn Khuzayma

Banu Awf

Banu Bayada

Banu al-Harith

Banu Malik

Banu Mudlaj

Banu al-Mustalaq

Banu al-Najjar

Banu Qaynuqaa

Banu Saida

Banu Salim

Baraka (Umm Ayman)

Basra

Bilal ibn Rabah

al-Bukayr

al-Bukhari

al-Dahhak ibn Khalifa

Dar alNadwa

Dhat al-Tawa

Egypti

Faria bint Abu Sufyan

Farwa ibn Amr

Fatima bint Muhammad

Faysal

Ghanm ibn Dudan

Habbar ibn al-Aswad

al-Hafiz

Hamna bint Abdullah ibn Jahsh

Hamza

Hamza ibn Haritha

al-Harith

al-Harith ibn Amir

al-Harith ibn Suwayd ibn al-Samit

Hasimiitit

Hind bint Utba ibn Rabia

Hisham ibn al-As al-Sahmi

Ibn Abbas

Ibn al-Arabi

Ibn Hisham, Abu Muhammad Abd al-Malik

Ibn Kathir

Ibn Saad

Ibn Taymiya

Ibn Umm Maktum

Irak

Itban ibn Malik

Jaafar ibn Abu Talib

Jariya ibn Amir ibn al-Attaf

Jemen

Jerusalem

al-Jidd ibn Qays

Julas ibn Suwayd ibn al-Samit

Kaab ibn Malik

Khadija

Khalid ibn al-Walid

Kharija ibn Zayd

al-Kharrar

Khazraj

Khidham ibn Kalid

Khuzaa'a

Kinana ibn al-Rabi

Kulthum ibn al-Hidm

Layla bint Hathma

Liqfa

Madlija

Makhzum

Malik ibn Amr

Malik ibn al-Dukhshum

Maan ibn Udayy

Masaab ibn Umayr

Mirbi ibn al-Qayzi

Muadh ibn Jabal

Muawiya ibn Abu Sufyan

Muammad ibn Abdullah

Muhammad ibn Ishaq al-Matlabi

Muhriz ibn Nadla

Mukhashshin ibn Humayyar

munafiqit

Munqidh ibn Nubata

Muslim

Mutim ibn Uday

Muttalibit

Muattib ibn Qushayr

Nabtal ibn al-Harith

Numan ibn Abi Awfa ibn Amr

Qays ibn Amr ibn Sahl

Qays ibn Jabir

Qubaa

Qudayda

al-Qurtubi

Qusayy ibn Kilab

Rabia ibn Aktham

Rafaa'a ibn Zayd ibn al-Tabut

Rafi ibn Wadia

Ranuna

Rim

Ruqayya bint Muhammad

Saad ibn Abu Waqqas

Saad ibn Hunayf

Saad ibn Khaythama

Saad ibn muadh

Saad ibn al-Rabi

Saad ibn Ubada

al-Safraini

Safwan ibn Amr

Sahl ibn Hunayf

Said ibn Ruqaysh

KSair ibn Zayd

Sakhbara inb Ubayda

Salama ibn Salama

Salit ibn Qays

Salman

Sarma ibn Anas, Abu Qays

Sawda

Shujaa ibn Wahb

Siffin

Suhayb al-Rumi

al-Suhayli

Sumayya

al-Sunh

Suraqa

Suwayd ibn al-Harith

al-Suwaylim

Syyria

Tabuk

Taif

Talha ibn Ubayd Allah

Tammam ibn Ubayda

Thaalaba ibn Hatib

Thanniyya al-Ghair

Thanniyya alMarrah

Thaqf ibn Amr

Ubada ibn al-Walid ibn Ubada ibn al-Samit

Ubayy ibn Kaab

Uhud

Ukkasha ibn Mihsin

Umar ibn al-Khattab

Umara ibn Hazm

Umayma

Umayr ibn Saad

Umm Ayman (Baraka)

Umma Habiba

Umm Kulthum

Umm Maabad ibn Kaab

umm Ruman

Uqba ibn Wahb

Urwa ibn al-Zubayr

Usama ibn Zayd

Usayd ibn Hudayr

Usfan

Uthba ibn Rabia

Uthman ibn Affan

Uthman ibn Awfa

Uthman ibn Talha

Wadia ibn Thabit

Walid ibn Mughira

al-Walid ibn al-Walid ibn alMughira

Yajaj

Yasir

Yathrib

Yazid ibn Ruqaysh

al-Zamakhshari

Zayd ibn Arqam Zayd ibn Haritha

Zayd ibn al-Lusayt

Zaynab bint Jahsh

Zaynab bint Muhammad

Zi Awan

Ziyad ibn Labid

Zubayr ibn al-Awwam

al-Zubayr ibn Ubayd

Zakaria Bashier on syntynyt Sudanissa ja opiskellut Khartoumin yliopistossa Sudanissa, Durhamin yliopistossa Englannissa ja Pittsburghin yliopistossa Yhdysvalloissa. Hän on toiminut Jeddan Kuningas Abdul Azizin yliopistossa islamin tutkimuksen avustavana professorina sekä Islamic Foundation -säätiössä vanhempana tutkijana. Hän toimi luennoitsijana Khartoumin yliopiston filosofian laitoksella vuoteen 1980, jolloin hänet kutsuttiin jälleen Jeddaan Kuningas Abdul Azizin yliopistoon opettamaan islamin tutkimusta. Hän on julkaissut teokset Islamilainen tie yhteiskunnalliseen muutokseen (arabiaksi), Jedda 1977, The Meccan Crucible, Lontoo 1978 ja Muslim Women in the Midst of Change, Islamic Foundation 1980.

ibn al-Jarrah

Abessinia

Ahl al-Suffa

Ahmad ibn Hanbal

Aisha bint Abu Bakr

Ali inb Abu Talib

Ali, Yusuf

Amir

Ayman Abu Saleh

أيمن أبو صالح – معسكر دير البلح

قطاع غزة - فلسطين

Phone: +358 44 290 9535

E-Mail: absayman (at) gmail.com

Skype: absayman

Google Talk: absayman