Embedded Files
Jumalan, armeliaan Armahtajan nimeen
Kesäloma
Iloinen vastaanotto
Kuuma ilma tulvahti sisään lentokoneen ovien auetessa.
"Täällä me nyt vihdoinkin olemme" sanoi isä ja nousi ylös tuolistaan.
"Sinä sanoit kyllä meille, että Egyptissä on kuuma", huudahti Adam, "mutta täällä on minusta lähinnä niinkuin uunissa!" Adam halusi olla ensimmäinen, joka astuisi ulos lentokoneesta ja niinpä hän tunki väkisin itsensä käytävällä olevan ihmisjonon läpi portaille ja kiiruhti viimein alas seisomaan Egyptin kuumalle hiekalle. Isä ja äitikin tulivat pian perässä ja astuessaan maan pinnalle isä sanoi: "Alhamdu-lillah! Ylistetty olkoon Jumala, koska Hän toi meidät turvallisesti Egyptiin!"
"Isä! Egypti on juuri niinkuin muistinkin sen olevan!" huudahti Adam ja hyppi ja pomppi innoissaan ympäriinsä.
"Mutta onpas sinulla erinomainen muisti! Sinähän olit vielä vauva, kun kävit täällä viimeeksi!" kiusoitteli isä.
"Muistan sen kuitenkin ihan hyvin", ilmoitti Adam. "Enkö muistakin äiti?"
Äiti sanoi, että asia oli varmasti juuri niin, ja he lähti hakemaan matkalaukkujaan odotushallista. Pian he olivatkin valmiita lähtemään. Raahaten laukkujaan he löysivät tiensä ulos rakennuksesta ja Adam oli hämmästynyt nähdessään korkeat talot ja vilkkasti liikennöidyt kadut. "Äiti, täällähän on ihan niinkuin Englannissa, eikö olekin? Vain autot soittavat torviaan kovempaa," hän sanoi pidellen käsiään korvillaan.
"Älä ole huolissasi Adam, maatilalla on rauhallista ja mukavaa", lohdutti äiti.
"Voi, katso! Kaikki ovat täällä meitä vastassa!" sanoi isä onnellisena ja tarttui Adamia ja äitiä kädestä ja ryntäsi tapaamaan kaikkia sukulaisiaan.
Adam tunsi itsensä melko hämmentyneeksi kun suuri, meluisa joukko ympäröi heidät riemunkiljahduksin. Noin viisitoista ihmistä halasi, rutisti, suuteli ja puristi häntä yhtäaikaa. Miehet olivat pitkiä ja tummia hienoissa vaatteissa ja naiset kauniita pitkissä puvuissaan ja valkeissa huiveissaan. Adam kiemurteli itsensä irti ja silloin hän huomasi lapsia, jotka seisoivat taaempana ja tuijottivat häntä hiljaisina. Heidän täytyi olla serkkuja, joista hän oli kuullut niin paljon. Adam loi heihin varovaisen katseen ja sai takaisin säteileviä hymyjä.
Heitä näytti olevan niin monta, vauvasta ja pikkulapsista hänen ikäisiinsa poikiin ja tyttöihin ja muutamia suurempiakin lapsia. Ja kuka nyt häntä halasi? Hänen täytyi olla isoisä, hymyilevä herrasmies, jolla oli pitkä, valkoinen kaapu.
"As-salamu Alaikum, Adam" sanoi isoisä arabiaksi.
Se tarkoitti "rauha olkoon sinun kanssasi."
Adam tiesi kuinka muslimit tervehtivät ja vastasi:"Wa Alaikum As-salam", mikä tarkoitti "rauha olkoon myös sinun kanssasi."
Kun he kaikki ahtautuivat useaan taksiin, jotka odottivat heitä, Adam alkoi tuntea itsensä yhä enemmän jännittyneeksi. Hän oli varma, että hänellä tulisi olemaan hyvin hauska loma näiden meluisten, mutta niin mukavien sukulaistensa kanssa.
Matka maatilalle kesti kaksi tuntia, ja Adamista se alkoi tuntua tylsältä. Mutta vihdoin ja viimein putkahti esiin pieni valkoinen huvila, jonka vieressä oli hedelmätarha. He olivat tulleet perille! Adamin serkut hyökkäsivät ulos taksista ja juoksivat talolle kiskoen hänet mukaansa. He menivät yläkertaan, jossa oli ihanan viileää. Lapset veivät Adamin huoneeseen, jossa oli viisi pientä petiä eikä muita huonekaluja ollenkaan. Yksi sänky oli peitetty punaisella huovalla ja leikkikameli istui tyynyllä.
"Tervetuloa, Adam!" sanoi Ahmad-serkku, poika, joka oli suurinpiirtein Adamin ikäinen. HÄnellä oli kihara musta tukka ja ilkikurinen pilke silmissään. "Tässä on sinun petisi."
"Me uskomme, että sinulla on täällä hauskaa" sanoi toinen serkku, Muhammad, joka näytti olevan vähän vanhempi. Hän oli roteva poika, jolla oli ruskea tukka ja iho. Hän alkoi riisui paksua villapuseroaan ja saappaitaan.
"Miksi ihmeessä sinulla on villapaita tällaisella helteellä?" ihmetteli Adam uteliaana. Hänen hämmästyksekseen Muhammad näytti nololta ja Ahmad heittäytyi sängylle ja nauroi vatsa kippurassa.
"Muhammad halusi tehdä sinuun vaikutuksen villapaidallaan ja saappaillaan!" nauroi Ahmad. " Siinä kyllä onnistuitkin, Muhammad! Adam on suorastaan äimistynyt, kun joku haluaa sulattaa itsensä tässä helteessä! Hah-hah-haa!"
Muhammad hyppäsi istumaan Ahmadin päälle näyttääkseen kuka on pomo talossa ja sanoi Adamille: "Tiedätkö, me olemme odottaneet kovasti sinua. Meillä on hirveästi asioita, joita haluamme näyttää sinulle. Meillä tulee olemaan tosi kivaa!"
Juuri silloin tuli lisää serkkuja, setiä ja tätejä huoneeseen. He kaikki näyttivät samanlaiselta ja heitä oli niin paljon, että Adam ajatteli menevän monta päivää, ennenkuin hän oppisi tuntemaan kuka on kukin. Hänet ohjattiin pesulle ennen ruokailua, ja sitten kaikki kokoontuivat olohuoneeseen. He istuutuivat lattialle kolmen matalan pöydän ääreen, joille oli katettu ruoka. Ennenkuin he aloittivat syömään, isoisä lausui rukouksen "Bismillahir Rahmanir Rahim", mikä tarkoittaa
"Jumalan, Armeliaan ja Armahtavan nimeen"
Adam istuutui matolle äidin viereen ja rupesi syömään maukasta kalaa ja riisiä kuten muutkin. Juotavaksi oli raikasta sitruunajuomaa ja jälkiruoaksi mehukkaita mangoja. Adamin mielestä kaikki maistui ihanalta, paitsi salaatti, mikä maistui hänestä vähän kummalliselta.
Ruoan jälkeen äiti kiitti Allahia ruoasta ja sanoi rukouksen "Al-Hamdullillahil-Ladhi at'amana Wa saqana wa-ja 'alana minal-Muslimin."(Ylistys olkoon Hänelle, joka varasi meille ruoan ja juoman ja teki meistä muslimeja) ja vei sitten Adamin makuuhuoneeseen, jonka hänen oli määrä jakaa serkkujensa Ahmadin ja Muhammadin ja kahden setänsä kanssa, jotka olivat jo kouluiässä.
"Toivottavasti voit nukkua samassa huoneessa näin monen muun kanssa" sanoi äiti." Setäsi Hasan ja Khalid tulevat vasta myöhään nukkumaan mutta olen varma, että Ahmad ja Muhammad tulevat tänne pian."
"Nukun varmasti kuin tukki!" haukotteli Adam. Mutta hän vain teeskenteli unista, koska hän halusi viettää koko yön jutellen serkkujensa kanssa. Heillä oli niin paljon suunniteltavaa ja puhuttavaa.
"Muista, että kaikki muslimit ovat yhtä perhettä Allahin silmissä" sanoi äiti.
"Nämä pojat ovat tosi kivoja" sanoi Adam eikä oikeastaan edes kuunnellut, mitä äiti sanoi. "Minä pidän Muhammadista, äiti, hän on niin hauska, ja Ahmad on tosi mukava myös. Tietäisitpä kuinka vihaiseksi hän saa Muhammadin! Olen todella iloinen, että he puhuvat kaikki arabiaa niinkuin me teemme kotona. Siksikö, että he ovat muslimeja?"
"Kaikki arabit puhuvat arabiaa" sanoi äiti. Mutta on olemassa muslimiperheitä, jotka asuvat maissa joissa arabia ei ole heidän äidinkielensä. Mutta koska arabia on Pyhän Koraanin kieli, kaikki muslimit haluavat oppia tarpeeksi arabiaa ymmärtääkseen edes vähän ja ainakin rukoilemaan arabiaksi."
Juuri silloin isä astui sisään rukoilemaan muslimien iltarukouksen Adamin kanssa niinkuin heillä oli tapana. Adam toisti lyhyen rukouksen arabiaksi:
"Allahumma bi-ismika amutu wa-ahya'." Se tarkoittaa
" Allah, kuolen ja elän sinun nimesi tähden"
Sitten Adam kävi makuulle ja vanhemmat lähtivät huoneesta. Hän katseli avoimesta ikkunasta vihreille niityille missä mustat lehmät käyskentelivät, ja haistoi sitruunapuun kukkien tuoksun. Hän näki myös sievän mustatukkaisen tytön seisomassa yksin appelsiinipuun alla lähellä heidän taloaan. Hänellä oli punainen mekko ja hän katseli Adamin suuntaan. Adam ihmetteli, oliko hänkin serkku, mutta oli varma ettei ollut nähnyt häntä illallisella.
Adam kuunteli serkkujensa metelöintiä ja yritti pysyä hereillä. Hänellä oli niin paljon kerrottavaa, niin paljon kysymyksiä. Hänen oli pakko pysyä hereillä! Arvaa pysyikö hän? Ei- heti kun hän sulki silmänsä, puheensorina tuntui häipyvän pois ja Adam oli unessa. Hän ei edes tiennyt sitä, että isoisä ja isoäiti tulivat sanomaan hyvää yötä, eikä sitäkään, kun tyttöserkku nimeltä Yasmin harjasi hänen hiuksiaan ja Samirah-täti peitteli hänet huovalla. Niin pitkän matkan ja päivän tapahtumien jälkeen hän oli aivan uupunut !
Maalaiselämää
Adam heräsi äkkiä keskellä yötä tukka pystyssä. Mikä ihme oli tuo ääni, joka tuntui tulvivan joka puolelta? Se oli kuin rauhoittava melodia.
"Muhammad! Ahmad!"kuiskasi Adam hypäten ylös sängystään. "Mitä oikein tapahtuu? Mikä tuo ääni on? Laulaako joku keskellä yötä?" hän kysyi yrittäen nähdä unisia serkkujaan yön pumeydessä.
"Etkö tiedä?" huokaisi Muhammad. "Se on Khalid-setä, joka kutsuu rukoukseen". Sitten hän kehotti Adamia menemään takaisin nukkumaan.
Oli kylmä aamu kun Adam heräsi ja havaitsi Ahmadin ja Muhammadin hyppimässä sängyssään ja Samirah-tädin ajamassa pikkuista liskoa ikkunasta ulos.
"Adam! Vihdoin sinä olet herännyt!"sanoi Samirah-täti. Hän tuli Adamin luo ja lausui Du'a -rukouksen jonka Adam toisti."AL-Hamdulillahil-Ladhi Ahyana ba'da ma amatana wa-ialyhin-Nushur", mika tarkoittaa ".....
"Tulehan, unikeko!" kiusasi Ahmad ja hyppäsi Adamin jalkojen päälle. "Olemme odottaneet jo vaikka kuinka kauan, että heräät! En kohta jaksa odottaa, että voin kohta näyttää sinulle kaikki parhaat paikat ja salaisuudet maatilalla!"
"Eivät ne ole SINUN salaisuuksiasi vaan MINUN!" sanoi Muhammad. "Minä aion näyttää Adamille paikkoja, et sinä Ahmad!"
"Lopettakaa heti, te kaksi!" torui Samirah-täti ja Muhammad kiskoi Ahmadin pois Adamin sängystä. "Te voitte MOLEMMAT näyttää paikkoja Adamille, älkää nyt olko hölmöjä! Haluaisitko tuoretta puhvelinmaitoa aamiaiseksi, Adam?"
"Mikä on puhveli?" kysyi Adam innoissaan kömpiessään sängystä. "Millaisia salaisia paikkoja täällä on?"
"Puhveli on niinkuin suuri, musta lehmä." sanoi Ahmad.
"Täällä on mitä ihmeellisimpiä salaisia paikkoja!" sanoi Muhammad yhtä aikaa.
Suurin osa oli jo syönyt aamiaisen, mutta Adam, isä ja äiti olivat vielä syömässä herkullista muhennosta, jonka isoäiti oli valmistanut pavuista. He joivat paksua, vaahtoavaa vesipuhvelin maitoa, ja Adam kertoi vanhemmilleen kuulleensa kummallista ääntä yöllä.
"Se oli kutsu aamurukoukseen - Adhan al-Fajr - sen esittäjää kutsutaan nimellä Muezzin", sanoi isä, joka aina selitti kaiken perusteellisesti. "Muezzin kutsuu yleensä rukoukseen moskeijan tornista. Mutta koska asumme kaukana moskeijasta, setä Khalid kutsuu rukoukseen täällä kotona. Me kaikki olimme hereillä ja rukoilimme."
"Kuinka monta kertaa meidän tulee rukoilla päivittäin?" kysyi Adam.
"Viisi kertaa", vastasi isä.
Adam ajatteli salaa, että viisi kertaa päivässä oli aika paljon. Pian hän kuitenkin muisti, että sen, joka antautuu kokonaan Allahin tahdolle, velvollisuutena on rukoilla viisi kertaa päivässä.
"Tule, Adam! Me näytämme sinulle vesipuhvelin!" huusi Ahmad ikkunan ulkopuolelta ja Adam juoki serkkujensa luokse. He juoksivat appelsiinipuulehdon läpi ja pienen perunapellon ympäri. Kanat ja ankat kotkottivat ja kaakattivat pienessä lammessa kun lapset ryntäsivät pihan poikki. Aasi käyskenteli sitruunapuun alla ja kiljui heille hyvät huomenet.
"Tämä on Himar", sanoi Ahmad ja puristi aasin pölyistä kuonoa.
"Mitä Himar tekee täällä maatilalla?" kysyi Adam.
"TÖitä tietenkin!" sanoi Muhammad. " Luulitko, että sillä on kesäloma niinkuin sinulla?" He nauroivat niin kauan että saivat Adamin suuttumaan.
"Mistä minä voin sen tietää?" sanoi Adam vihaisena. "EI meillä ole aaseja kotona!"
"Eikö?" kysyi Ahmad. "miksi ei?"
"Eihän me asuta maatilalla, hölmö!" sanoi Adam melko rumasti. "Me asumme kerrostalossa kolmannessa kerroksessa. Missä sinä kuviitelet meidän pitävän aasia? Parvekkeella, vai?"
Muhammad ja Ahmad katsoivat Adamia. Mitä hauskaa oli asua kerrostalossa, kolmannessa kerroksessa, kaukana Englannissa. Ahmad oli vähän kateellinen, mutta hän yritti, ettei kukaan huomaisi kun hän sanoi:
"Voi sinua Adam parka.Kaikilla ei voi olla aasia."
Muhammad auttoi Adamia pääsemään aasin selkään ja Adam huomasi ratsastavansa ensimmäistä kertaa elämässään. Hän potkaisi aasin karvaisia kylkiä kantapäillään ja piti kiinni lyhyestä mustasta harjasta samalla kun Muhammad irroitti lie'an ja päästi Himarin kulkemaan riimussa puiden lomitse. Ratsastus tuntui kummalliselta ja aika huteralta, mutta Adam tottui pian ja alkoi nauttia siitä.
Vähän ajan päästä serkukset tulivat kolmen naisen ja miehen luo, jotka tekivät töitä pitkän ruohon seassa. He olivat kaikki pukeutuneet pitkiin valkoisiin kaapuihin ja naiset lisäksi valkoisiin huiveihin, joten heitä oli vaikea erottaa toisistaan mutta Ahmad kertoi Admille, että siellä oli hänen äitinsä Laila ja Hänen tätinsä Samirah ja Zinah sekä hänen isoisänsä. Zinah-täti tuli heidän luokseen ja nosti Adamin alas Himarin selästä.
"Adam, sinähän näytät jo aivan egyptiläiseltä maalaispojalta, joka on ratsastanut aasilla koko ikänsä!"
"No, ratsastaminen on aika helppoa" sanoi Adam yrittäen salata ylpeytensä ja veti aasin hännästä näyttääkseen kuinka hyvin hän osasi käsitellä aasia. Mutta aasi suuttui ja potkasi Adamia niin kovasti, että hän lensi takalistolleen maahan! Muhammad ja Ahmad nauraa hohottivat.
"Olkaa hiljaa!" sanoi Adam nolona kun hän nousi ylös ja pudisteli vaatteitaan pölystä. "Mikä tässä nyt niin hauskaa on?"
Mutta jopa Zinah-täti nauroi Adamille. "Voi Adam parkaa!" hän nauroi. "Etkö tiennyt, että aasia ei saa koskaan säikäyttää? Sinä sait itse sen potkaisemaan. Noin ei koskaan saa tehdä aasille!"
Adam meni aivan punaiseksi ja päätti ettei sano enää mitään ja vei Ahmadin kanssa Himarin mangopuun varjoon ja he sitoivat sen kiinni. Kun Muhammad meni hakemaan aasille vettä Adamilla oli sellainen tunne, että joku katseli häntä. Hän kääntyi ja näki sievän tytön punaisessa mekossa - saman, jonka oli nähnyt edellisenä iltana - ja hän seisoi varjossa vähän matkan päässä. Mutta kun hän huomasi Adamin nähneen hänet, hän kääntyi äkkiä ja juoksi pois.
Lapset katselivat kun vanhemmat kitkivät riisipeltoa ja Muhammad meni keräämään muutamia auringon kypsentämiä tomaatteja heille syötäväksi, ja ne olivat todella herkullisia. Isoisä antoi Adamille pitkän työkalun, jonka nimi oli kuokka ja hän sai kuokkia sillä rikkaruohoja. Mutta oli Admin mielestä vaikeaa tietää mikä oli rikkaruoho ja mikä oli riisin verso? Ja pian hän saikin tarpeekseen.
"Menkääpäs nyt, lapset!" sanoi isoisä vihdoin. "Tehän paistutte tässä kuumassa Egyptin auringossa. Miksi ette mene katsomaan vuohia Samirah-tädin kanssa?"
Kun Samirah-täti oli pesemässä käsiään vesiastiassa, Muhammad päästi kauhean karjaisun.
"Varokaa! Käärme!" hän huusi ja kaikki hyppäsivät ilmaan, koska eivät tienneet missä käärme oli. Ahmad ja Samirah-täti kiljuivat kun he huomasivat pitkän, raidallisen käärmeen luikertelevan pois vesiastian alta. Lapset juoksivat niin kovaa kuin pääsivat eivätkä jääneet odottamaan mitä vanhemmat tekisivät. Adam oli erityisen säikähdyksissään, koska hän ei ollut koskaan ennen nähnyt käärmettä.
"Oliko se myrkkykäärme?" hän puuskutti kun he juoksivat.
"Ehkä!" sanoi AHmad. "Samirah-täti melkein tallasi sen päälle! Yäk! Me inhoamme käärmeitä, Adam!"
"Luulin, että muslimien pitää rakastaa kaikkea, mitä Jumala on luonut?" kiusoitteli Adam voiden nyt jo paremmin kun he olivat jo kaukana niljakkasta käärmeestä.
Mutta Muhammad ei jäänyt sanattomaksi vaan hänellä oli terävä vastaus Adamille. "Me kyllä rakastamme käärmeitä," hän sanoi "mutta vain jos ne ovat jonkun toisen mailla, eikä meidän!"
He tulivat pienen rähjäisen talon luokse missa Samirah-täti tavoitti heidät. Siellä oli kaksi suurta valkoista vuohta lie'assa: yksi makasi maassa olkien päällä ja toisella oli etujalat puuta vasten ja näytti siltä kun haluaisi kiivetä ylös. Lasten ympärillä tepasteli ja loikki kuusi pehmeää kilipukkia, ne olivat vielä pentuja. Adam oli innoissaan. Hän halusi pidellä yhtä, mutta aina kun hän pääsi lähelle, se karkasi hänen käsistään. Vihdoin Muhammadin onnistui saada pienin kiinni ja toi rimpuilevan pennun Adamille. Adam piti sylissään pehmoista, lämmistä eläintä tiukasti ja kuljetti poskeaan sen silkkisessä turkissa. Pentu puski ja nuoli hänen kättään leikkisästi. Adam istui alas pentu sylissään katselemaan kun Samirah-täti lypsi isommat vuohet. Hän polvistui vuorotellen jokaisen vuohen luokse ja keräsi maidon metalliseen astiaan.
"Pitävätkö vuohet siitä kun niitä lyosetään?" Adam kysyi.
"No, ei sitä ainakaan tunnu se haittavan" sanoi Samirah-täti.
"Tulet näkemään myöhemmin kun vesipuhvelia lypsetään, Adam. "
Lypsyn jälkeen Samirah-täti kaatoi puolet maidosta kannuun ja peitti sen kankaalla ja antoi sen sitten Muhammadille.
"Tulen pian takaisin," sanoi Muhammad ja lähti kävelemään pois kantaen maitoa. "Menen vain viemään tämän naapuriin."
"Miksi hän menee?" kysyi Adam uteliaana. "Eikö naapureilla ole omaa vuohta?"
"Ei heillä ole" sanoi Ahmad. " Me annamme heille maitoa joka päivä ja myös hedelmiä."
"Miksi?" kysyi Adam taas.
"Koska heillä ei ole itsellään tarpeeksi," vastasi Samirah-täti pyyhkien käsiään huiviinsa. "Allah on antanut meille eläimiä maatilallamme, jotta huolehtisimme niistä ja Hän varaa meille ruoan jota syömme. Mutta jos naapurimme ovat nälässä, luuletko, että Allah on meihin tyytyväinen?"
"En usko" sanoi Adam.
"Tämä on eräs asia mistä muslimin tulee tehdä," sanoi Ahmad innokkaana esittämään Adamille tietojaan. "Antaa Zakat."
"Mikä on Zakat? Onko se maitoa?" Adam kysyi.
"Ei, se tarkoittaa sitä, että antaa köyhille", sanoi Samirah-täti. "Kotona Englannissa sinun isäsi ja äitisi antavat rahaa hyväntekeväisyyteen: täällä me annamme esimerkiksi ruokaa silloin kun voimme."
"Annatko SINÄKIN zakat'ia?" kysyi Adam Ahmedilta epäilevästi. Ahmad mietti hetken ja sanoi sitten:
"Tuota.. autan äitiä silloin kun hän on väsynyt."
"Ja toisaalta TEET hänet väsyneeksi tempuillasi!" vitsaili Samirah-täti ja he kaikki nauroivat.
Vanha kauna ja rukous
Lapset leikkivät tunnista toiseen hedelmätarhassa vuohien kanssa. He päästivät irti vuohiemot ja seurasivat sitten niitä ympäri maatilaa, kun ne vaeltelivat syömässä ruohoa ja pensaita. Ahmad ja Muhammad esittelivät Adamille kaikki heidän majansa ja piilonsa, joita he olivat rakentaneet onttoihin puihin ja pusikkoihin. Adam oli innoissaan ja halusi aina jäädä jokaiseen uuteen piilopaikkaan, mutta hänen serkkunsa vaativat häntä tulemaan mukaan seuraavaan. Yhdessä paikassa pojat olivat sitoneet köysiä puihin ja siellä oli mahdollista siirtyä puusta puuhun aivan niinkuin Tarzan. Se oli todella mahtavaa!
Kun pojat istuivat puun oksalla, he näkivät Adamin serkun Yasminin tulevan heitä kohti ja Muhammad kutsui häntä: "Täällä, Yasmin!", hän huusi ja pieni tyttö saapui juoksujalkaa. Hän yritti ssada otteen köydestä, mikä roikkui siitä oksasta, jossa pojat istuivat, mutta juuri, kun hän oli saamaisillaan otteen, Muhammad vetäisi köyden ylös.
"Laske se köysi, Muhammad! Haluan tulla ylös!" valitti Yasmin.
"No, tästä saat!" sanoi Muhammad salaperäisesti ja laski köyden niin, että Yasmin melkein sai sen käsiinsä ja sitten taas vetäisi sen ylös nauraen. Yasmin seisoi heidän alapuolellaan kädet puuskassa ja näytti hyvin vihaiselta.
"Sinä vain haluat näyttää Adamille!" hän moitti. " Ei hän ole yleensä noin tuhma, Adam. Anna nyt minulle se köysi, Muhammad!"
"Enpäs!" sanoi Muhammad.
"Sinä olet kauhea", sanoi Yasmin. " Adam varmaan ihmettelee, miksi sinä olet noin kamala. Muslimienhan tulisi jakaa se, mitä heillä on.!" Muhammad näytti nyt vähän vaivaantuneelta ja sitten hän tarttui köydestä ja heilautti itsensä alas.
"Tässä, Yasmin", hän sanoi. "Mene vain puuhun. En halua enää istua siellä!" Mutta Yasmin oli saanut tarpeeksi kinastelusta. Hän sitoi kellon yhden vuohen kaulaan, jotta muut kuulisivat minne se meni.
Lapset olivat sitä mieltä, että vuohien olisi nyt aika nyt mennä takaisin sisälle ja niinpä Adam ja Yasmin taluttivat ensin emovuohta ja pikku kilipukit kipittivät automaattisesti äitinsä perässä. Kun he vaelsivat puistikon läpi ja odottivat, että kaikki saisivat heidät kiinni, Adam näki taas tuon punapukuisen tytön. Hän seisoi lähellä polkua katsellen heitä puiden takaa. Oliko hän seurannut heitä? Mutta miksi? Adamin uteliaisuus heräsi entisestään.
"Kuka tuo tyttö on?" Adam kysyi Yasminilta.
"Ai tuo. Hän on Fatimah, meidän naapurimme", sanoi Yasmin. "Mitähän ihmettä hän tekee täällä. Onkohan hän kuullut, että sinä olet tullut meille kaukaa Englannista. Katsohan, Adam, me emme puhu hänen kanssaan."
"Ihanko totta! Miksi?" kysyi Adam ihmeissään.
"No, meidän isoisä on riidellyt hänen isoisän kanssaan aikoja sitten, ennenkuin me olimme edes syntyneet", sanoi Yasmin. "Niinpä perheemme eivät puhu keskenään."
"Mutta mitä se riita sitten koski?" Adam halusi tietää.
"Tuota... älä sitten kerro, että minä kerroin sinulle", kuiskasi Yasmin. "Se oli todella typerää. Äiti kertoi, että isoisä kaivoi vesikaivon maatilan reunalle. Fatiman isoisä- hän on jo kuollut- sanoi, että meidän kaivo vie kaiken veden heidän kaivostaan, koska se oli kaivettu liian lähelle. Mitä enemmän isoisä käytti uutta kaivoa, sitä vähemmän vettä oli heidän kaivossaan."
"No, mitä sitten tapahtui?"
"Isoisä sanoi Fatiman perheelle, että he voisivat käyttää uutta kaivoa, mikä oli melkein heidän maillaan. Ja arvaa, mitä Fatiman isoisä siihen sanoi? Että isoisä oli varas, että hän varasti heidän vetensä kaivamalla kaivon liian lähelle, ja pyytää nyt heitä anomaan vettä varkaalta, joka varasti sen ensin heiltä! On todella vakavaa kutsua toista varkaaksi, Adam. Siitä isoisä suuttui ja siitä lähtien perheemmme eivät ole puhuneet toisilleen."
"Ja mitä tapahtui kaivoille?" kysyi Adam.
"Sepäs tässä onkin huvittavaa" sanoi Yasmin. "Isosisä lopetti kaivon käyttämisen - hän täytti sen, joten sitä ei enää ole. Mutta arvaapa mitä? Fatiman puolella oleva vanha kaivo on ollut kuivillaan kaikki nämä vuodet, joten isoisän kaivo siis ei ollutkaan syyllinen sen kuivumiseen!"
Adam ajtteli mielessään, että olipa kummallista, että kokonaiset perheet olivat vihollisia niin monen vuoden ajan ilman mitään syytä. Mitä jos hän halusi olla Fatiman ystävä? Sanoisiko heidän perheensä, ettei se käynyt päinsä? Adam päätti ystävystyä Fatiman kanssa sanokoot muut mitä tahansa, ja ehkäpä sitten muutkin perheenjäsenet voisivat tulla jälleen ystäviksi.
"Älä vaan kerro kellekään, älä varsinkaan isoisälle," varoitti Yasmin keskeyttäen Adamin ajatuksistaan."Äläkä edes suunnittelekaan juttelevasi Fatiman kanssa vaikka hän nuuskiikin täälläpäin toivoen, että näkisi sinut, meidän englantilaisen serkkumme. Isoisä olisi siitä todella vihainen!"
Samirah-täti ja Khalid-setä odottelivatkin jo talolla lapsia. He olivat tuoneet retkiaterian tullessaan: vuohen juustoa ja hedelmiä. Khalid-setä keräsi joitakin sitruunoita ja puristi niistä kannuun kirpeän mehun jääveden sekaan virkistäväksi juomaksi. Lapset olivat todella nälkäisiä, mutta juuri kun he olivat aloittamassa ateriaa, kuuli Khalid-setä rukouskutsun.
Adam sanoi: "Hei tuohan on taas se ääni, jonka kuulin tänä aamuna, eikö olekin?" hän kuiskasi Ahmadille.
"Kyllä" sanoi Ahmad."Nyt meidän pitää rukoilla."
"Kuinka kauan se kestää?" kysyi Amad. "Minulla on kamala nälkä". Hänen oli tarkoitus kuiskata, mutta Samirah-täti kuuli sen. Hän ymmärsi, että lapset eivät pystyisi keskittymään rukoukseen, jos he olisivat kovin nälkäisiä ja siksi hän antoi heille banaanit.
Adam pani merkille, että kaikki ottivat kengät jalastaan ja panivat ne siististi riviin. Sitten ensiksi tytöt ja sen jälkeen pojat menivät vesihanalle karjasuojan luo tekemään erityisen rukousta ennen suoritettavan pesun, jota sanotaan Wudu' ksi.
"Jos moskeija on kaukana, Allah ei välitä siitä, että rukoilemme siellä, missä juuri silloin satumme olemaan", Khalid-setä selitti Adamille. "Me peseydymme samoin kuin moskeijaan mennessämme. Tiedäthän sinä kuinka se tapahtuu?"
"Kyllä, tiedän kuinka Wudu tehdään", sanoi Adma ylpeänä ja teki aivan niinkuin muutkin ollakseen puhdas rukousta varten niin kuin isä oli häntä kotona opettanut. Hän pesi ensin kädet, sitten suun, nenän ja kasvot. Sitten hän pesi oikean käsivarren ja sen jälkeen vasemman ja lopuksi pyyhki märillä käsillä päänsä.
"Älä unohda jalkojasi", sanoi Muhammad joka juuri oli lopettamassa Wudu' aan.
"No niin, olen valmis", sanoi Adam, sen jälkeen kun hän oli pessyt ensin oikean ja sitten vasemman jalkansa vesihanan alla.
Nyt kun he olivat kaikki valmiita rukoukseen Samirah-täti antoi jokaiselle rukousmaton.
"Käännymme aina Qibla'an päin missä tahansa rukoilemmekin." hän sanoi Adamille.
"Näetkö tuon nuolen mikä on piirretty puuhun? Se osoittaa suunnan Mekkaan, Muslimien pyhään kaupunkiin, joten siitä tiedämme, mihin suuntaan meidän täytyy rukoilla, jos olemme täällä". Sitten hän ja Yasmin menivät toiselle puolelle taloa rukoilemaan ja Khalid-setä, Adam, Muhammad ja Ahmad jäivät rukoilemaan tälle puolen taloa. Ihan niinkuin moskeijassa naiset ja tytöt rukoilivat eripuolella kuin pojat ja miehet.
Salat- al-Zuhr-rukouksen jälkeen oli vihdoin ruoan aika. Adam ajatteli, kuinka mukavaa oli jakaa leikit, rukoushetket ja ruokailut yhdessä sukulaistensa kanssa. Samalla hän muisti, että kuitenkaan he eivät olleet tehneet sovintoa naapureidensa kanssa vesikaivoa koskevassa asiassa. Hän ymmärsi, että he eivät olleet noudattaneet muslimien tapaa pyrkiä rauhaan, koska olivat edelleen kuin vihollisia Fatiman perheen kanssa.
Kun he istuivat ja söivät valtaisaa retkiateriaansa, Samirah-täti kertoi profeetta Muhammedista, rauha olkoon hänen kanssaan. Hän kertoi kuinka Allah valitsi hänet viimeiseksi profeetaksi ja ja kuinka Allah lähetti hänelle enkeli Gabrielin välityksellä Pyhän Koraanin, joka ohjaa ihmistä hyveelliseen ja oikeaan elämäntapaan.
"Enkeli Gabriel kertoi tarkasti Allahin sanat profeetta Muhammedille, rauha olkoon hänen kanssaan," sanoi Samirah-täti. "Ja Gabriel kertoi Allahin sanat arabiaksi. Sen takia Koraani on kirjoitettu arabian kielellä ja siksi myös muslimit ympäri maailmaa rukoilevat Salah'in arabiaksi. Vaikka me voimmekin sanoa samat asiat esimerkiksi englanniksi, me silti haluamme käyttää arabiaa niin paljon kuin mahdollista."
"Ymmärräthän, siksi, koska Allah puhui meille arabiaksi," selvitti vielä Khalid-setä.
Adam oli kuullut ennenkin näitä asioita äidiltään ja isältään, mitä Samirah-täti kertoi. Kertomukset, rukoukset ja katkelmat Koraanista olivat samanlaiset niinkuin kaukana kotonakin. Kaikki Egyptissä tuntui olevat niin erilaista kuin Englannissa paitsi muslimien yhteinen usko, islam. Itseasiassa Adam oli vasta huomannut, että kaikki muslimit olivat hyvin läheisiä, vaikka asuivatkin kaukana toisistaan, eripuolilla maailmaa, koska heillä oli tämä yhteinen, yksi usko.
Sovinto
Loppupäivan Adam vietti leikkimällä maatilalla Ahmadin ja Muhammadin kanss. Koulusta tultuaan neljä vanhempaa serkkua ja nuori setä Hasan liityivät myös seuraan. Adam katseli, kun Zinah-täti teki juustoa vuohen maidosta ja auttoi keräämään kuusi lämmintä valkoista munaa ankkalammelta. Kun hän oli auttamassa Ahmadia etsimään kananmunia pusikosta kanalan läheltä, Hasan-setä harppoi heidän luokseen heilutellen suurta metallista sankoa.
" Haluatteko nähdä, kun lypsän vesipuhvelia?" hän kysyi. "Olen tosi hyvä sen lypsämisessä! Se ei koskaan seiso paikallaan jos joku toinen tekee sen."
"Hän on varsinainen keikari!" sihisi Ahmad Adamille. He juoksivat kuitenkin molemmat Hasanin perään, kun hän meni puistikkoon etsimään vesipuhvelia. He saivat hänet kiinni juuri, kun he tulivat metsäaukealle appelsiinipuiden keskellä. Siellä oli suuri vesilätäkkö ja pitkä köysi, mutta ei vesipuhvelia.
"Se on karannut! Voi ei!" vaikeroi Hasan-setä, pudottaen sangon kädestään."Katsokaa! Se on purrut köyden poikki!"
"Etsitään se sitten", sanoi Adam innostuneesti. Hän näki jo itsensä jahtaavansa tuorta suurta eläintä läpi metsien ja jokien. Se vasta olisi seikkailu!
"Se voi olla villiintynyt, kun saamme sen kiinni", varoitti Hasan-setä. "Sinun täytyy olla varovainen, Adam. Se voi yrittää puskea, jos se on vihainen. Ehkä on parempi, ettö haen isoisän mukaan." Ja Hasan-setä juoksi takaisin huvilaan eikä ollut huomaavinaan Adamia, joka aikoi sanoa: "Mutta luulin sinun olevan ainoa, joka osaa käsitellä vesipuhvelia!" Hän ja Ahmad etsiskelivät ruohoisaa aukiota, josta he voisivat löytää merkkejä siitä, minne puhveli olisi voinut mennä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin isoisä ilmestyi kantaen keppiä ja köyttä.
"Se on mennyt ylös jokea!" huusi isoisä. "Lähdetäänpä etsintöihin!" He ylittivät juuri maatilaa, kun Hasan-setä sanoi kuullensa jotain. Kaikki pysähtyivät kuuntelemaan. Kyllä, siinä se oli taas. Matala, jylisevä mylvintä.
"Siellä se on!" sanoi Hasan. "Kuulostaa siltä kuin se olisi lähellä naapuriemme maatilaa!" Isoisä murahti jotain ja Adam tajusi, että oli kysymys Fatiman perheestä. Kuinka huvittavaa, jos karannut eläin olisi juuri heidän pihallaan! Hetken päästä he saapuivat naapurien puolelle. Siellä oli pieni, nuhruinen talo ja sen vieressä hiekkainen pihamaa, missä kanat ja vuohet kuljeskelivat vapaana ympäriinsä.
"Siellä se on!" huusi Ahmad osoittaen sormellaan ja silloin he kaikki näkivät hassun näyn. Mahtava musta puhveli hankasi selkäänsä pyykkinarutelineeseen! Se oli sotkenut sarvensa pyykkinaruihin ja mekkoihin, huiveihin ja kirjaviin vaatteisiin!
"Voi ei!" isoisä vaikeroi. "Me emme voi mennä hakemaan sitä. Emmehän voi mennä naapuriemme maalle." Hän näytti aivan neuvottomalta. Mutta juuri silloin pieni tyttö Fatimah ilmestyi talosta. Hän huomasi tilanteen ja lähti rohkeasti lähestymään heitä.
"As-salamu 'Alaikum," hän sanoi.
"Wa-alaikum as-salam," sanoi isoisä pikku tytölle. " Pelkäänpä, että meidän puhvelimme on sotkeutunut teidän pyykkinaruihinne."
"Tulkaa toki ottamaan hänet pois," sanoi Fatimah kohteliaasti ja niinpä seurue lähti ylittämään pihaa suuren puhvelin luo. Mutta kun he pääsivät lähelle, se kuopi jalallaan vihaisesti ja korskui ja viskeli sarviaan kaikkine kirjavine pyykkeineen.
"Tule tänne, Gamoosa!" sanoi isoisä ankarasti, mutta juuri kun hän oli aikeissa panna köyden sen kaulaan, se pyörähti ympäri ja lähti karkuun jättäen jälkeensä vain pölypilven.
"Sehän satuttaa itsensä!"
"Se tarttuu vielä johonkin kiinni!"
"Tulkaa, otetaan se kiinni!" huusivat kaikki lapset yhteen ääneen ja juoksivat vihaisen puhvelin perään.
"Tule tänne Gamoosa!" sanoi Ahmad kutsuen sitä, mutta Gamoosa karkasi aina, kun he saavuttivat sitä.
"SEIS!" käski isoisä. "Me emme ikinä saa sitä kiinni juosten! Se on nyt taas sillä tuulella!"
"Haenko jotain ruokaa huokutellaksemme sen takaisin?" ehdotti Fatimah.
"Hyvä idea tyttö", sanoi isoisä. "No, nopeasti nyt!" He katselivat kun puhveli tömisteli ympäri pihamaata ja pudisteli sarviaan yrittäen päästä eroon pyykeistä, jotka häiritsivät sitä. Se näytti todella kiusaantuneelta. Äkkiä Fatiman isä ilmestyi kantaen astiaa, jossa oli maissia. Isoisä otti sen ja mitään sanomatta meni Gamoosan luo.
"Tässä sinulle kaunokainen," hän sanoi maanitellen. Mutta Gamoosa vain korskui ja tuijotti isoisää pitäen päätään ylhäällä valmiina juokemaan pois minä hetkenä tahansa.
"Minä voin yrittää" sanoi Fatimah yllättäen. "Se ei voi pelätä minua" ja hän otti kaulhon ja ravisteli sitä.
"Hyvää maissia täällä Gamoosa!" hän kutsui ottaen köyden isoisältä. "Tule tänne Gamoosa!" kaikkien hämmästykseksi, mukaan lukien Fatiman isä, puhveli haisteli ilmaa varovaisesti, tunsi maissin tuoksun ja käveli rauhallisesti Fatiman luokse! Kun se työnsi suuren turpansa kulhoon ja alkoi syödä, Fatimah pani hitaasti köyden sen kaulaan. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, Nälkäinen eläin tuntui tietävän, että peli oli pelattu, eikä vastustellut, kun Fatiman isä alkoi irroittaa pyykkinarua sen sarvista.
"Tuota... meidän täytyy kiittää teitä", sanoi isoisä vähän kiusaantuneesti. "Kiitos, kun autoitte meitä saamaan kiinni puhvelimme. Olen pahoillani, että se tuotti teille harmia."
Adam katseli kiinnostuneena, koska hän tiesi, että nämä kaksi miestä puhuivat nyt toisilleen ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
"Ei se mitään" sanoi Fatiman isä. "Alhamdu lillah että puhveli säilyi vahingoittumattomana".
"Olet kovin ystävällinen" snaoi isoisä ja piti tauon. Sitten hän sanoi jotain sellaista mikä sai Adamin sydämen hyppäämään. "Olisimme kovin iloisia, jos tulisitte tänä iltana meidän luokse syömään."
Ja Fatiman isä suostui! Yhtäkkiä riita naapurien kanssa oli kuin poispyyhitty ja Adam tanssi ilosta. "Oletko minun ystäväni?" hän kysyi Fatimalta ujosti. "Sinä voisit tulla leikkimään meille."
Fatimah katsoi häntä ja hymyili. "Meistä tulee parhaat ystävät," hän sanoi. Ja niin heistä tulikin.
Kun Gamoosa oli ohjattu takaisin hedelmätarhaan ja viimein lypsetty, olikin jo päivän neljännen rukouksen - Salat al-Maghribin - aika. Pesun jälkeen Adam meni moskeijaan isänsä, isoisänsä ja kolmen serkkunsa kanssa.
He kuulivat, kun Muezzin esitti rukouskutsun, kun he kävelivät hiekkaista tietä moskeijaan päin. Pienen valkoisen rakennuksen ulkopuolella Adam näki joitakin tätejään ja setiään, jotka olivat olleet töissä maatilalla tehden nyt Wudu -pesua sille varatulla paikalla moskeijan ulkopuolella. Kaikki muut ottivat kenkänsä pois jalastaan ennen kuin menivät moskeijaan, mutta Adam yksinkertaisesti unohti ja vaelsi sisällä sandaaleissaan. Isoisä tarttui häntä kauluksesta.
"Ulos täältä ja sandaalit pois senkin lurjus!" hän torui vihaisesti. Adam oli hyvin häpeissään ja puikahti ulos panemaan kenkänsä riviin muiden kanssa. Hän hiipi takaisin moskeijaan ja seisoi isän ja isoisän välissä. Kaikki olivat kääntyneenä Pyhään Mekkaan päin. Mekassa on pyhä temppeli, jonka on rakentanut profeetta Aabraham ja hänen poikansa Ismael, olkoon Allah heihin tyytyväinen. Tämä pyhä temppeli on nimeltään Kaaba. Eräs muslimien velvollisuuksista on, jos heillä on siihen varaa, tehdä matka Kaaban temppeliin Mekkaan seuratakseen profeetta Aabrahamin ja Muhammedin jalanjälkiä, rauha olkoon heidän kanssaan.
Pieni moskeija oli täynnä kyläläisiä. Salat'in jälkeen perhe tapasi ja juttelivat ystävien ja naapureiden kanssa hakiessaan kenkiään. Sitten perhe käveli alas joelle. Joki oli hyvin leveä ja siellä oli monta kirkkaanväristä venettä. Joen keskellä oli pieni saari.
"Voi miten pikkuinen saari!" sanoi Adam. "Asuuko siellä kukaan?"
"Ei enää" sanoi Yasmin. "Mutta arvaa mitä, Adam? Me menemme kaikki sinne huomenna veneellä!" Adam oli innoissan. Yasmin kertoi, että joka perjantai he menivät rukoukseen suureen moskeijaan, joka oli saarella.
"Mitä te teette perjantaisin Englannissa?" Yasmin tahtoi tietää. Häntä kiinnosti kovasti Adamin elämä Englannissa ja halusi kuulla miten erilaisia olivat Egypti ja Englanti.
"Niin, tiedän, että perjantai on muslimien rukouspäivä" sanoi Adam, "mutta Englannissa isän pitää olla töissä perjantaisinkin."
Zinah-täti, joka oli kuunnellut, selitti Yasminille: "Koska suurin osa ihmisistä Englannissa ei ole muslimeita. Mutta varmaankin sinun isäsi ja äitisi tekevät perjantaina jotain erikoista, eikö niin?"
"Voi kyllä," vastasi Adam. "Me kaikki menemme moskeijaan, joka on aika kaukana ja tapaamme muita brittiläisiä muslimeja."
"Ovatko he Egyptistä niinkuin sinun isäsi?" kysyi Yasmin uteliaana.
"EI, en usko" sanoi Adam. "Isä sanoo, että ne muslimit, joita hän tuntee ovat monista eri maista." Äkkiä hän muisti, että myöhemmin tänä vuonna - syksyllä- hän aloittaisi lasten Koraaanikoulun moskeijassa. Hän tapaisi muita muslimilapsia. Ehkä heidän kanssaan olisi yhtä hauskaa kuin egyptiläisten serkkujensa kanssa!
Juuri silloin Yasmin, joka tuntui pitävän kaikista eläimistä, osoitti pientä kissaa. Hän kutsui tätä ja se ryntäsi tervehtimään heitä.
"Tämä on Sandy," sanoi Yasmin Admille. "Se asuu täällä lähellä. Me otamme sen meille, emmekö otakin? Ja minäpä näytän sinulle jotakin erikoista."
Ihmetellen mitä hän mahtoi tarkoittaa, Adam seurasi serkkuaan ja Sandy'a pieneen valkoiseen mökkiin, jossa oli maalauksia ja arabiankielisiä kirjoituksia ympäriinsä. Maalaukset käsittelivät laivoja, kameleita ja junia.
"Onpa hienoa," sanoi Adam. "Pidän todellakin kameleista! Luulenpa, että pyydän isää auttamaan minua maalamaan yhden meidän kotimme seinälle."
"Mutta tiedätkö mitä nämä maalaukset tarkoittavat?" kysyi Yasmin. Hän oli tyytväinen, kun Adam pudisti päätään, jolloin han sai tilaisuuden selittää Adamille.
"Kirjoitus ja kuvat tarkoittavat, että tämän perheen pää on käynyt Mekassa- hän on tehnyt Hajj'in, pyhiinvaelluksen."
"Onko sinne pitkä matka?" ihmetteli Adam.
"Pitempi kuin luuletkaan!" sanoi Yasmin heti."Tämä mies on maalannut, kuinka hän sinne matkusti. Katso, Adam! Hän on matkustanut kamelilla, laivalla ja junalla."
"Ahaa! Yasmin esittelee sinulle pyhiinvaeltajan taloa."
"Miksi ihmiset haluavat mennä Mekkaan, isä?" kysyi Adam.
"Koska Allah toivoo meiltä sitä," sanoi isä vakavana. "Allah on sanoanut, että niiden muslimien, joilla on siihen varaa, tulisi tehdä pyhiinvaellusmatka Mekkaan."
"Voimmeko me sitten mennä Mekkaan?" sanoi Adam toivorikkaana.
"Insha'Allah, me menemme sinne jonakin päivänä," sanoi isä. "Mutta se ei ole mikään huvimatka. Se on vaikea matka ja me teemme sen siksi, että Allah tahtoo niin. Siitä oikeastaan islamissa on kysymys. Se on muslimina olemisen tarkoitus."
Sinä iltana oli jännitystä ilmassa koska Fatimah, hänen isänsä, äitinsä ja sisarensa Bedrayah tulivat heille illalliselle. Adam ja Fatimah nauroivat vieläkin vesipuhvelin seikkailuille pyykkinarujen seassa, ja Adamin äiti puhui taukoamatta Fatiman äidin kanssa, joka suunnitteli vierailevansa Englannissa asuvien sukulaistensa luona.
"Toivottavasti te kaikki voitte tulla meidän kotiimme!" Adam sanoi Fatimalle ja he alkoivat suunnitella, mitä he tekisivät Englannissa kun Fatimah tulisi käymään. Kun Adam vihdoin vetäytyi yöpuulle myöhään illalla, hänen ajatuksensa olivat täynnä puhveleita ja vuohia, moskeijoita ja jokia, ystäviä ja pyykkinaruja.
Moskeija saarella
Seuraava päivä oli perjantai ja muslimien pyhäpäivä. Koko perhe oli kotona. Kukaan ei mennyt kouluun eikä kukaan tehnyt töitä maatilalla, paitsi tietysti eläimet ruokittiin, lypsettiin ja kanoilta kerättiin munat.
Keskipäivällä kaikki kävivät kylvyssä ja tekivät Wudu'n ennenkuin lähtivät kävelemään kylälle Salat'ul Jum'ah -rukoukseen. He olivat menossa saarella olevaan moskeijaan niinkuin Yasmin oli luvannut! Kaikki kyläläiset tuntuivat olevan liikkeellä. Fatimah liittyi heihin kylällä asuvan tätinsä kanssa. Muhammad ja Ahmad vetivät Adamin syrjään juuri kun he tulivat jonoon, jossa ihmiset odottivat jokilaivaan.
"Kuuntele", kuiskasi Muhammad. "Emmehän me tahdo mennä joen poikki laivalla, vai mitä? Otetaan yksi noista pienistä veneistä ja soudetaan itse!"
"Hienoa! Mennään!" sanoi Adam ja he päättivät maleksia pitkin joen törmää teeskennellen keskittyneensä johonkin tärkeään keskusteluun. He eivät halunneet kenenkään keskeyttävän suunnitelmaa! Mangopuuhun sidottuna oli juuri sopiva vene heille. Pieni vihreä vene, jossa oli airot! He vilkaisivat joen yläjuoksulle päin ja näkivät Fatiman ja hänen tätinsä juttelevan innostuneesti Adamin äidin kanssa. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän heihin mitään huomiota.
"Pian! Hyppää veneeseen!" käski Ahmad, kun hän irroitti kiinnitysköyden.
"Istu alas,Adam! Sinä putoat laidan yli, jos seisot!" varoitti Muhammad tarttuen airoon samalla, kun Ahmad työnsi heidät irti rantatörmästä. Ahmad otti toisen airon ja he alkoivat soutaa voimakkaasti joen yli. Adam istui edessä yrittäen olla keikuttamatta venettä.
"Äiti ja isä ovat nähneet meidät!" hän sanoi äkkiä.
"Tulkaa takaisin!" huusi isä ja heilutti käsiään.
"Älä näytä että kuulit!" määräsi Muhammad ja pojat heiluttivat takaisin hymyillen leveästi. Mutta Ahmad vilkuttaessaan pudotti vahingossa airon ja se putosi yli laidan.
"Typerys!" huusi Muhammad ja ryömi Ahmadin puolelle. Kun hän kurkottui laidan yli tarttuakseen airoon, vene keikahti vaarallisesti.
"Idiootti! Pudotat meidät kaikki!" kiljui Ahmad ja työnsi Muhammadia poispäin, mutta silloin vene keinahti toisin päin kallelleen. Adam tarrautui keulaan ja kurotti airoa, joka oli uinut lähelle venettä.
"En yletä vielä. Voitko soutaa hieman lähemmäksi, Muhammad?" hän sanoi. Muhammad sousi, mutta vene vain pyöri ympyrää. Ahmad alkoi huutaa Muhammadille ja Muhammad lopetti soutamisen ja huusi takaisin Ahmadille. Voi hyvä tavaton, mikä riita siitä kehkeytyikään! Juuri silloin pieni laine toi airon lähelle venettä ja Adam yletti nostamaan sen vedestä. Riita unohtui samantien, kun hän nosti sitä veneeseen ja pojat alkoivat soutaa jälleen.
Muutamassa minuutissa he sousivat veden yli saareen, jättäen äidin ja isän taakseen, jotka yhä huitoivat huolestuneesti rantapenkereeltä. Kun he saapuivat rannalle, Adam hyppäsi ensimmäisenä pois ja sitoi veneen kivessä olevaan renkaaseen. Sitten he juoksivat laiturille odottamaan äitiä ja isää, jotka olivat jo tulossa lautalla.
Äiti ja isä eivät olleet ollenkaan tyytyväisiä poikiin, koska he olivat ottaneet luvatta jonkun toisen veneen. Adamia kadutti, etteivät he olleet tulleet lautalla, koska nyt kaikki olivat vihaisia. Jopa Fatimah näytti olevan suutuksissaan.
Mutta tapaus jätettiin sikseen, kun he kiipesivät valkoista kivipolkua ylös moskeijaan. Äiti ja Fatimah menivät muiden naisten kanssa, kun Adam ja isä ottivat kenkänsä pois ja tekivät Wudu'n moskeijan ulkopuolella olevassa pesupaikassa. Sitten he menivät moskeijan sisälle, jossa olikin ihmisiä jo odottamassa rukouksen alkamista.
Moskeijan katolla minareetissa Muezzin lopetti juuri rukouskutsun. Nyt oli Salah'in aika, ajatteli Adam. Hän katseli imaamia, jonka oli määrä johtaa rukousta. Imaami astui korokkeelle, jota sanotaan Mimbar'iksi. Imaamin puhe, Khutbah, käsitteli sitä, kuinka tulisi elää hyvää elämää muslimeina. Hän luki Koraanin jakeita ja kaikki kuuntelivat. Imaami muistutti kaikkia, että hyvän muslimin tulee, elää rauhassa kaikkien kanssa. Adam tunsi piston sydämmessään, koska oli juuri suututtanut äidin ja isän ottamaalla serkkujensa kanssa veneen ilman lupaa. Hän tiesi, että oli väärin ottaa toisen omaisuutta luvatta. Kun Imaami lopetti Khutban, tuli hän alas ja meni seisomaan Mihrab'in eteen, joka on seinässä oleva syvennys, joka osoittaa suunnan Mekkaan. Kaikki kääntyivät tähän suuntaan ja seurasivat tarkasti Imaamia. He tekivät niinkuin Allah on määrännyt ja toistivat Allahin sanoja, jotka ovat kirjoitettu Pyhään Koraaniin. Kun he nousivat ylös, kumartuivat ja polvistuivat maahan, Adam kurkisteli muita muslimimiehiä ja poikia, jotka olivat keskittyneitä rukoukseen. Mutta äkkiä isä tönäisi Adamia kyynärpäällään. Adam ei ollut varma, mitä hän oli tehnyt vikaan, mutta päätti varmuuden vuoksi keskittyä paremmin rukoukseen.
Kun Salah'ul Jum'ah oli ohi, isä sanoi Adamille: "Rukouksen aikana ei katsella ympäriinsä. Sinun täytyy katsoa Imaamia eikä pälyillä toisia." Adam lupasi tehdä parhaansa seuraavalla kerralla.
Sitten kaikki sanoivat "As-salamu Alaikum" (rauha olkoon teidän kanssanne) toisilleen ja pojat löysivät perheen muut naiset ja tytöt ja sitten he kävelivät hieman saaren puutarhoissa.
Adam käveli isoisän kanssa, joka halusi esitellä kaikki puut ja linnut ja samalla kyseli Adamilta tiesikö hän niiden nimiä.
"Sinä nulikka, olet ollut veneellä tuhmien serkkujesi kanssa!" sanoi isoisä jonkin ajan kuluttua. "Toivottavasti he eivät johda sinua harhaan, nuo vimmatut, tai sinusta tulee pian samanlainen hurjapää!"
Adam ei huomannut, että isoisä vain kiusoitteli, ja vaihtaakseen aihetta hän kysyi, miksi muslimien täytyi rukoilla viisi kertaa päivässä.
"Eikö yksi kerta päivässä riitä, isoisä? Varsinkin silloin, jos on kiireitä?" Isoisä vastasi vakavana:"Meidän täytyy noudattaa Allahin tahtoa, niinkuin tiedät. Se tarkoittaa, että teemme, mitä hän haluaa meidän tekevän, eikä niin kuin me itse näemme parhaaksi. Allah on sananut, että on rukoiltava viisi kertaa päivässä, joten niin me teemme. Älä luule, että pääset pälkähästä, Adam, jos et tottele häntä! Me muslimit noudatamme islamia ja se tarkoittaa, että teemme Allahin tahdon. Ei mitään "muttia" ja "jossia".
"Ei ole helppoa olla muslimi", huokaisi Adam
"Ei olekaan!" sanoi isoisä. " Tiesitkö Adam, että Allah pyysi meitä profeetta Muhammedin ,rauha olkoon hänen kanssaan, että me muslimit tekisimme viisi asiaa? Nämä viisi asiaa ovat Islamin viisi pilaria. Tiedätkö, mitä ne ovat?"
"En usko tietäväni." sanoi Adam.
"Sitten kerron ne sinulle", sanoi isoisä ja istuutui kivelle. "Ensimmäinen: meidän täytyy sanoa Shahadah."
"Joo, minä tiedän sen", sanoi Adam heti. "Meillä sanotaan sitä usein"
"Hyvä. Seuraavaksi," jatkoi isoisä, "meidän tulee rukoilla viisi kertaa päivässä, siis tehdä Salah. Ja kolmas kohta koskee Ramadania. Oletko kuullut muslimien Ramadan-kuusta?"
"Kyllä, se on se aika, kun isä ja äiti eivät syö koko päivänä mitään" sanoi Adam ja käänsi suunpielet alaspäin. "Kamalaa! Minusta on inhottavaa jos on koko ajan nälkä!"
"No, ei se olekaan helppoa", sanoi isoisä. "Mutta Allah toivoo, että meidän tekevän niin, jotta voisimme olla hyviä muslimeita. Emme juo ja syö mitään ennenkuin aurinko laskee. Nyt sinä saat kertoa minulle neljännestä pilarista, joka koskee antamista?"
"Meidän täytyy muistaa köyhiä." sanoi Adam. "Me puhuimmekin tästä eilen."
"Niin , sitä kutsutaan Zakat'iksi" isoisä neuvoi Adamia. "Ja on vielä eräs asia, mikä muslimin tulisi tehdä, jos vain pystyy. Kuulin Yasminin kertovan siitä sinulle eilen."
"Onko se Hajj, pyhiinvaellus Mekkaan?" kysyi Adam.
Hän muisti oikein ja isoisä oli niin tyytyväinen Adamiin, että halasi tätä.
Hankaluuksia markkinoilla
Oli aikainen markkinapäivän aamu, kun Adam löysi setä Hasanin pumppaamassa vanhan kuhmuisen polkupyöränsä renkaita.
"Mihin sinä olet menossa?" Adam kysyi uteliaana.
"Markkinoille, jossa minua odottaa tärkeä työ," sanoi Hasan katsomatta edes ylös.
"Millainen työ? Voinko tulla mukaan?" kysyi Adam, koska hän oli kuullut, että Egyptin markkinoilla oli paljon kiehtovia asioita. Mutta Hasan-setä ei ollut juttutuulella.
"Älä ole typerä, Adam" hän sanoi luotaantyöntävästi. "Sinä olet vähän liian pieni auttaaksesi markkinoilla". Ja sen sanottuaan hän hyppäsi polkupyöränsä päälle ja polki tietä pitkin kantaen pitkää pakettia toisella olkapäällään.
Adam pettyneenä katseli hänen menoaan ja meni sitten verannalle leikkimään Ahmadin uudella autolla. Hän leikki Muhammadin kanssa auringonpaisteessa, kun isoisä tuli ulos heidän luokseen.
"Missä Hasan on?" hän huusi katsoen vihaisesti jokaista poikaa vuorotellen. "Lähtikö hän markkinoille?"
"Lähti," sanoi Muhammad, "jo jonkin aikaa sitten". Isoisä käveli edstakaisin ja puhui itsekseen vihaisena.
"Ja minä sanoin hänelle, että hänen pitää olla tänään kotona ja tehdä koulutehtäviään! Voi sitä poikaa! Hän saa taas huonoja numeroita koulusta!"
Adam katsoi Muhammadia ja Ahmadia ja sitten he vain kohauttivat olkapäitään. He tiesivät, että Hasan-setä hankkiutui aina vaikeuksiin aikuisten kanssa ja halusi aina näyttää nuoremmille.
"Eihän hän ottanut kalastusvehkeitä mukaan?" kysyi isoisä äkkiä. "Kuka näki hänen lähtevän? Adam? Ottiko setäsi onkivapansa?"
Adam arveli, että se pitkä paketti, joka oli ollut Hasanin olalla, saattoi sisältää kalastusvehkeitä, mutta arasteli sanoa isoisälle, koska näytti siltä, että setä Hasanilla oli jo tiedossa tarpeeksi hankaluuksia. Mutta isoisä tarkasti oven takaa ja havaitsi, että kalastusvälineet olivat poissa.
"No niinpä tietysti!" hän sanoi ja käski sitten poikia." Te kolme menette markkinapaikalle ja haette Hasanin kotiin. Ja heti! Onko asia ymmärretty? Sanokaa hänelle, että hän ei saa olla myyntikojulla töissä eikä mennä kalaan! Ja sanokaa, että se on isoisän määräys. Nyt menkää!" Hän antoi Muhammadille vähän rahaa bussia varten, jolla heidän oli määrä mennä ja lähetti heidät matkoihinsa.
"Me siis näemme markkinat joka tapauksessa", sanoi Adam onnellisena, kun he hävisivät isoisän näköpiiristä.
"Ei se mitään ihmeellistä ole", sanoi Ahmad surkeana. "Eikä varsinkaan kun meidän pitää viedä Hasanille tällaiset uutiset. Luultavasti pääsemme hengestämme!"
Mutta Adam ei ollut alakuloinen ja hänestä oli hirvittävän mielenkiintoista matkustaa pienellä bussilla pitkin kuoppaista tietä, jossa kaikki lauloivat ja puhuivat kovaäänisesti.
Kaupunki oli ahdettu täyteen ihmisiä ja eläimiä ja katukeittiöiden herkulliset tuoksut tervehtivät lapsia, kun he astuivat ulos bussista. Adam katseli ympärilleen ja näki torin olevan tupaten täynnä takseja, aasien vetämiä rattaita, metelöiviä lapsia ja ihmisjoukkoja, jotka tungeksivat hedelmä- ja vihanneskojujen ympärillä. Tästä kaaoksesta huolimatta suuri lehmä makasi keskellä katua, samalla kun toinen tutki kaikessa rauhassa roska-astiaa. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän niihin mitään huomioita.
"Katso! Tuolla on Hasan-setä. Huono tuuri!" sanoi Muhammad. "Toivoin, että emme löydä häntä!"
"Todella mahtava tuuri." vitsaili Ahmad. "Mennään ja hoidetaan tämä pois päiväjärjestyksestä, pojat."
Hasan oli kiireinen tyhjentäessään vihreitä jalkapallon kokoisia vesimeloneita aasin vetämistä kärreistä. Hän ei huomannut serkkujaan ennenkuin he puhuttelivat häntä.
"Terve, setä!" sanoi Muhammad huolettomasti ja lisäsi sitten "As-salamu Alaikum" ollakseen kohtelias.
Hasan-setä rypisti otsaansa. "Wa alaikum As-salam" hän vastasi jurosti. "Mitä ihmettä te teette täällä? Tulitteko ihailemaan kun ansaitsen elantoni?" Hän alkoi taas vähän kerskailla. "Hei Adam! Lyönpä vaikka vetoa, että et jaksa nostaa edes yhtä näistä vesimeloneista, mutta minäpä voi nostaa viisikymmentä päivässä eikä se tunnu missään!"
"Mikä kerskailija!" supisi Ahmad ja lisäsi sitten ääneen," Meillä on sinulle huonoja uutisia, setä. Isoisä haluaa, että tulet heti kotiin etkä mene kalastamaan."
"No, arvasinhan minä sen, että ette te ole minulle eväitä tuomassa," vastasi Hasan-setä happamasti. "Mutta en paljon piittaa tiedän viesteistänne. Olen melkein valmis ja menen sitten kalaan vähäksi aikaa. Sanokaa isoisälle, että ette löytäneet minua!"
"Eikä! Miksi meidän täytyisi valehdella?" sanoi Muhammad.
Hasan mietti hetken ja virnisti sitten ovelasti. "Ehkäpä haluatte tulla mukaani? Ennen en ole koskaan ottanut teitä mukaani, mutta tänään voisin näyttää teille mitä loistavimman paikan, josta saa paljon ahvenia. Ja voisitte sitten lähteä ennen minua ja sanoa isoisälle, että ette löytäneet minua! Jooko?"
"Tuo on lahjontaa!" Adam sanoi heti. "Me emme suostu!" Mutta hän huomasi, että Muhammad ja Ahmad eivät olleet tehneet päätöstään vielä. Hasan huomasi sen myös.
"Tässä, Adam", hän sanoi. "Olen juuri purkanut kärryn. Voisitko seistä tässä vähän aikaa ja katsoa aasin perään vähän aikaa, kunnes omistaja tulee takaisin? Älä anna sen vaellella ympäriinsä!"
Adam otti kiini aasin riimusta. "Minne sinä menet?" hän huusi, kun Hasan keräsi kalastusvehkeitään ja häipyi Muhammadin ja Ahmadin kanssa.
"Tulemme takaisin tuota pikaa",huusi Ahmad takaisin. "Älä ole huolissasi. Vahdi sinä vain aasia!"
Mutta he eivät tulleet tuota pikaa. Adam katseli kun he katosivat ihmisjoukkoon ja tajusi äkkiä mitä he olivat tehneet. He olivat jättäneet hänet yksin ja menneet kalaan ilman häntä! Ennen kuin hänelle oli aikaa ihmetellä mitä tekisi, aasi heristi korviaan ja katsoi Adamia pitkään. Sitten se ravisti päänsä vapaaksi Adamin ottesta ja alkoi lönkytellä poispäin vetäen pieniä kärryjään perässään.
"Tule takaisin!" huusi Adam. " Älä nyt sinäkin jätä minua!" Hän yritti pysäyttää aasia, mutta eläin oli liian vahva ja kun se kerran oli lähtenyt kävelemänn, se ei aikonyút pysähtyä! Adam yritti roikkua riimussa, mutta aasi vain työnsi hänet syrjään vihaisesti jättäen Adamin juoksemaan taakseen. Rattaiden takaosa oli auki ja hetken mielijohteesta Adam veti itsensä kyytiin ja istuutui puiselle penkille. Jos aasi ei aikonut pysähtyä, hän ainakin saisi kyydin!
Aasi matkasi päättäväisesti myyntikojujen ja ihmisten lomitse, eikä kukaan näyttänyt ihmettelevän, kun Adam ajoi rattaita. Eräs rouva, jolla oli pikä musta kaapu ja kantoi hedelmäkoria jopa kysyi Adamilta kyytiä!
"Taksi!" hän huusi ja heilutti kättään. "Oletko sinä taksi?"
Adam säpsähti, kun hän tajusi, että rouva puhuihänelle. "Valitan!" hän sanoi. Kun hän katsoi ympärilleen hän huomasi, että monia aasin rattaita käytettiin täällä takseina." Mutta minä olen hukassa!" hän ajatteli surkeana samalla kun aasi kääntyi tiukasti oikealle talojen välistä. "Minneköhän me olemme menossa?"
Aasin vauhti koveni ja se tuntui tietävän tarkasti minne se oli menossa. Se meni kuhmuista tietä pitkin niin, että kärryt pomppivat ylös ja alas sen perässä. Adam piti tiukasti kiinni, kun aasi alkoi kiivetä pientä kumparetta ja viimein pysähtyi savesta tehtyjen talojen eteen. Adam kiipesi alas aivan heikkona matkasta.
"Mitä sinä nyt jo täällä teet?" kuului ensin ääni ja sitten mies, joka oli pukeutunut vihreään kaapuun ilmestyi yhden majan takaa. Hän puhui aasille, mutta kun hän huomasi Adamin, hän näytti hämmästyneeltä. "Toitko sinä aasini kotiin, kaveri?" hän kysyi.
"Ei minun ollut tarkoitus," sanoi Adam. "Minä vain vahdin sitä setäni Hasanin käskystä, ja aasi vain päätti lähteä tänne."
"Hyvä, hyvä!" sanoi mies tyytyväisenä. "Se osaa aina tien kotiin. No, missä on Hasan?"
Adam kertoi miehelle, että Hasan ja serkut olivat lähteneet ilman häntä ja hän ei tiennyt missä he olivat ja kuinka löytää heidät. Mies kuunteli tarkkavaisesti.
"Kalastamaan, niikö sanoit?" hän kysyi viimein. "Olen varma, että tiedän minne he ovat menneet! Annanpa sinulle kyydin, kaveri, kun kerran toit aasinikin kotiin." Hän otti polkupyörän ja pani Adamin istumaan sen tarakalle. Mies polki ja Adam piti tiukasti kiinni. Kylläpä hän sai kokea monta pomppuista matkaa saman päivän aikana! Aasin omistaja polki takaisin torille ja sitten jatkoi puiden reunustamaa polkua pitkin, joka näytti aivan liian kapealta ja kuoppaiselta polkupyörälle ajettavaksi. Mutta hän sanoi, että pian he olisivat perillä.
"Tässä on joki, kaveri!" hän sanoi olkansa yli. "Niili, se on joen nimi. Ja tuolla ovat serkkusi, tuolla, katsohan! He ovat jo nähneet sinut. He vilkuttavat!"
Ja niinpä he tekivät! Adam näki, että suuren joen rantaviivan vieressä Muhammad ja Ahmad hyppivät ja pomppivat ja heiluttivat hänelle.
"EN ymmärrä, miksi he ovat noin iloisia nähdessään minut. Luulin, että he ovat häpeissään kun kohtelivat minua niin huonosti!" mutisi Adam. Mutta kun he saavuttivat joen rannan he huomasivat, että jotakin oli vialla.
"Tulkaa pian! Hasan-setä on pudonnut kastelukanavaan!" Muhammad ja Ahmad huusivat. Adam ja mies ryntäsivät heti ranalle. Syvä oja, mikä toi vettä joesta maatiloille oli heidän edessään. "Apua!" kuului tuttu ääni.
"Siellä hän on!" sanoi Adam polvistuen kanavan reunalle. Korkeareunaisen ojan pohjalla veden ja heinän seassa rämpi Hasan-setä. Hän oli paniikissa ja huusi ja haukkoi henkeään.
"Anna minulle kätesi!" aasinomistaja käski käyden mahalleen ojan reunalle ja kurottaen kättään alas Hasanille.
"En yletä! Minä hukun! Täällä on varmasti käärmeitäkin!" huusi Hasan-setä. Mies kuroptti vielä alemmas samalla kun serkukset katselivat henkeään pidätellen.
"Sainpas!" sanoi mies viimein ja kiskoi ja veti, kunnes mutainen Hasan oli vedetty kuiville kanavan reunalle. Hän makasi ja huohotti.
"Kiitos teille! hän sanoi viimein. "Te pelastitte minut!" Sitten hän sanoi Adamille "ALhamdu-lillah Adam! Sinä toin avun juuri oikeaan aikaan! Niin ja... olen todella pahoillani, että jätin sinut sillä tavoin."
"Ei se mitään. Pääasia, että olet kunnossa," sanoi Adam armollisesti. "Ja muuten, sinä et ollut ainoa, joka jätti minut," hän lisäsi katsoen merkitsevästi serkkuihinsa. He katselivat maahan häpeissään.
"Anna anteeksi, Adam" he sanoivat yhdessä. He näyttivät todella tarkoittavan sitä ja myöhemmin, kun mutainen seurue oli päässyt takaisin omalle maatilalleen, kaikki pyysivat vielä anteeksi Adamilta ja isoisä tenttasi vielä tarkalleen, mitä oli tapahtunut. Hän huusi Hassan-sedälle, koska tämä oli ollut tottelematon ja johtanut veljenpoikansa harhaan.
"Ja sitten vielä! Sinä hylkäät Adam raukan yksin vieraaseen kylään selviytymään omin neuvoin!" isoisä pauhasi. "Sinä olet läpikotaisin vastuuton, Hasan! Jos luulet, että voit päästä pälkähästä aina koska olet nuorin poikani, niin erehdyt!" Isoisä oli niin vihainen hänelle, että Adamin tuli häntä sääli. Muhammad ja Ahmad olivat melkein itku silmässä, kun isoisä oli torunut heitä ja Admin kävi heitäkin sääliksi. Isä ja äiti sanoivat hänelle, että serkut olivat todella pahoillaan, kun olivat jättäneet Adamin yksin.
"Pelkäänpä, että ajattelet nyt, että serkkusi eivät ole hyviä muslimeita," sanoi isä surullisena. "He olivat Hasanin lahjottavissa ja jättivät sinut yksin, koska tiesivät, että sinä et hyväksyisi valehtelua."
"Ei, isä. He halusivat vain mennä kalaan. Siinä kaikki." sanoi Adam. "Tapahtunut mikä tapahtunut. Mielestäni he ovat hyviä muslimipoikia suurimman osan ajasta!"
"Koska sinä osaat antaa anteeksi ja unohtaa," sanoi isä, " ja se on asia, mikä miellyttää Allahia. Ja ymmärrät, että kukaan ei ole täydellinen. Mutta jos joku on todella pahoillaan ja pyytää Allahilta anteeksi, Allah armahtaa. No, mennäänpäs nyt ja rukoillaan Hasanin, Muhammadin ja Ahmadin puolesta."
Salah'in jälkeen Hasan-setä kertoi Adamille, että tästedes hän olisi ystävällisempi Adamille. Ja siitä lähtien hän oli sanojensa mukainen eikä Adam enää kuulut hänen rehentelevän ja hänestä tuli pian yhtä hyvä ystävä kuin Muhammadista ja Ahmadistakin.
Muista meitä rukaouksissasi
Fatimah tuli joka päivä leikkimään Adamin ja hänen serkkujensa kanssa maatilalle. Hän opetti Adamille kuinka lypsetään vuohi tulematta potkaistuksi ja kuinka imeä mehu sokeriruo'osta. He kaikki leikkivät puissa ja köysissä ja rakensivat uuden majan valtavan mangopuun latvaan. Yasmin ja Fatima letittivät toistensa tukkaa tuntikausia, kunnes Adam hermostui.
"Tulkaa jo katsomaan ankkoja lammelle!" hän sanoi. "Te vain istutte verannalla ja kampaatte hiuksianne!" Ja sitten Yasmin jahtasi Adamia hiusharjan kanssa ja sanoi harjaavansa tämän tukan jos saisi tämän kiinni! Mutta hän ei koskaan saanut.
"Adam ei tule olemaan iloinen kun kotiinlähtö koittaa," sanoi isä eräänä päivänä, kun hän katseli Adamia ja Fatimaa viemässä aasia pellon poikki. "Hän ei varmasti halua jättää uusia ystäviään".
"Mutta meidän täytyy lähteä melko pian," sanoi äiti huolestuneena. "Mitä voimme tehdä?"
Adam ei ajatellut koko asiaa. Päivät täyttyivät auringon paisteesta ja seikkailuista, kuinka hän voisi ajatella sellaisia tylsiä asioita kuin kotiin lähteminen? Mutta sinä iltana Zinah-täti puhui Adamille.
"Sinun täytyy mennä pian takaisin kotiin," hän sanoi. "Tiedän, että se on ikävää, mutta me tapaamme pian uudelleen, Insha' Allah ensi kesänä. Ja me muistamme sinua ja sinä meitä viisi kertaa päivässä rukouksissa. Kun teet Wudu'n, muista niitä miljoonia muslimeita, jotka tekevät samoin. Niin... Islam yhdistää meitä."
"Minä muistan sinua," sanoi Adam. "Mutta se ei ole sama asia kuin nähdä sinut ja olla täällä."
"Se on melkein sama asia," sanoi Zinah-täti. "Yksi asia vielä, Adam. Ota uskontomme islam sydämeesi, otathan? Et voi erehtyä elämässäsi, jos seuraat islamin viitoittamaa tietä ja muistat viisi pilaria. Ole hyvä muslimi. Tiedän, ettei se ole helppoa, koska asut Englannissa, jossa suurin osa ihmisista ei ole muslimeja. Heillä on ehkä omat uskomuksensa, mutta sinun täytyy olla ylpeä omasta uskostasi. Ole vahva uskossasi ja Allah suojelee sinua. Joka kerta, kun rukoilet, Hän kuuntelee. Kaikki mitä teet, Hän näkee. Ymmärräthän, Adam?"
"Kyllä, Zinah-täti."
Kaikki muslimit ovat veljiä keskenään
Kun lähtöpäivä koitti, isä ja äiti pakkasivat kaikki tavarat suureen keltaiseen taksiin Salat al-Zuhr' in jälkeen, ja viimein oli aika sanoa hyvästit. Kaikki halasivat ja suutelivat Adamia ja hän tunsi olonsa vähän kiussantuneeksi.
"Hyvästi Muhammad ja Ahmad, voikaa hyvin!" hän sanoi serkuilleen. Heillä oli ollut niin hauskaa yhdessä ja he olivat kokeneet monia seikkailuja, joten se oli surullinen hetki.
"Rabbana ma'k", sanoi Muhammad. "Allah olkoon kanssasi".
Samirah-täti antoi Admille kauniin Koraanin. Hän pitäisi sitä sänkynsä vieressä kotona lukeakseen sitä äidin ja isän kanssa joka päivä. Hasan-setä antoi Adamille yhden onkensa ja Khalid- setä pitkiä sokeriruokoja, joita hän voi syödä matkan aikana. Ne olivat niin pitkiä, että eivät mahtuneet edes taksiin vaan sojottivat ikkunasta ulkona! Isoisä ja isoäiti sanoivat hyvästi varmasti sata kertaa, koska eivät halunneet minkään niistä olevan viimeinen. Viimein tuli aika sanoa hyvästi Fatimalle.
"Tulen ajattelemaan sinua", Fatimah sanoi Adamille ja antoi tälle lettinauhansa muistoksi.
"Toivottavasti tapaamme pian, Insha'Allah, kun tulet käymään Englannissa," sanoi Adam ja antoi Fatimalle laatikollisen värikyniä, koska Fatima piti piirtämisestä ja maalaamisesta.
Sitten he kaikki hyvästelivät vielä kerran toisensa ja Adamin perhe ahtautui taksiin kaikkine lahjoineen ja tavaroineen. Oli ollut ihana kesä. Ehkäpä vielä tulisi lisää samanlaisia.
Taksi vei heidät pikkuista tietä pitkin kylälle. Sitten he olivat pian moottoritiellä matkalla Kairon lentoasemalle.
Kahden tunnin päästä he istuivat Boeing 747:ssä odottaen lähtöä.
"Sanotko Du'an ennen matkaa, isä?" kysyi Adam.
"Muistatko sinä sen?" kysyi äiti, mutta Adam ei muistanut, joten isä lausui sen.
Praise be to Allah! Glory be to him who has subjugated it to us through we were unable to subdue it. Behold we are assuredly to return the Lord!
"Se oli Du'a-us-Safar," sanoi isä rukouksen jälkeen. "Profeetta Muhammad, rauha hänelle, opetti sen meille."
"Profeetta Muhammad, rauha hänelle, opetti meille monia asioita", sanoi äiti. "Oletko oppinut paljon uusia asioita uskostasi lomasi aikana, Adam?"
"Kyllä", sanoi adam. "Luulen, että nyt tiedän paremmin, mitä tarkoittaa muslimina oleminen. Haluan tehdä sitä, mikä on Allahin tahto."
"Olen iloinen", sanoi isä. "Silloin sinun uskosi on vahva."
Adam muisti myös jotakin muuta. Äiti kertoi silloin ensimmäisenä iltana Egyptissä, että kaikki muslimit ovat yhtä perhettä Allahin silmissä. Sehän tarkoitti, että kaikki hänen serkkunsa ja myöskin Fatima olivat veljiä ja sisaria. Tuntui hyvältä ajatella sitä. Se teki hänen Egyptissä asuvan perheensä hyvin läheiseksi, vaikka hän olikin kaukana Englannissa.
Kun lentokone nousi, Adam katsoi ulos ikkunasta ja näki Egyptin kaukana alhaalla ja joen luikertelevan kuin hopeisen käärmeen vihreän luonnon keskellä.
"Tulen vielä takaisin", hän lupasi itselleen. "Ja jonakin päivänä lähden pyhiinvaellukselle Mekkaan". Ja jonakin päivänä hän lähtisikin.
Ayman Abu Saleh
أيمن أبو صالح – معسكر دير البلح
قطاع غزة - فلسطين
Phone: +358 44 290 9535
E-Mail: absayman (at) gmail.com
Skype: absayman
Google Talk: absayman
Page updated
Google Sites
Report abuse