KRISTINUSKO NYKYPÄIVÄNÄ

Jotta voitaisiin selostaa kristinuskon luonnetta nykypäivänä, on tärkeää pitää erillään se tieto, joka saavutetaan havainnoimalla ja päättelemällä sekä toisaalta se tieto, joka on ilmoitettu ihmisille ilman heidän omaa asiaan puuttumistaan. Päättelemällä saatu tieto muuttuu jatkuvasti uusien havaintojen sekä uusien kokemusten mukaan. Siitä puuttuu sen vuoksi tiedon varmuus. Ilmoitettu tieto on peräisin Jumalalta. Jokaisessa ilmoitetussa sanomassa on sekä metafyysinen että aineellinen aspekti. Metafyysinen aspekti kertoo meille Jumalaisen Ykseyden luonteesta. Aineellinen osa kertoo meille käyttäytymissäännöt. Ilmoitettu tieto on tullut meille aina lähettilään välityksellä ja hän on antanut sanomalle sen muodon. Myös hänen elämäntapansa on viesti. Jos käyttäytyy niin kuin lähettiläs, saa selville sanoman välittämän tiedon ja tämä tieto on varmaa. Kristinuskon sanotaan nykypäivänä perustuvan ilmoitetulle tiedolle, mutta kuitenkaan missään Raamatun kohdassa Jeesuksen välittämä sanoma ei ole alkuperäisessä ja tarkkaan ottaen samassa muodossa kuin silloin kun se Jeesukselle ilmoitettiin. Myöskään hänen käyttäytymissäännöistään on tuskin mitään merkintöjä. Uuden Testamentin kirjoissa ei edes ole silminnäkijöiden kertomuksia Jeesuksen teoista ja sanoista. Sen sijaan ne kirjoittivat muistiin henkilöt, jotka olivat hankkineet tietonsa toisen käden kautta. Nämä lähteet eivät näin ollen ole täysin luotettavia. Kaikki se, mitä Jeesus sanoi ja teki, ja jota ei ole merkitty muistiin, on kadonnut ikuisiksi ajoiksi.

Henkilöt, jotka pyrkivät osoittamaan Uuden Testamentin kirjoitukset oikeiksi, esittävät, että vaikkeivät ne millään muotoa olekaan kattavia ne ainakin ovat tarkkoja. On kuitenkin merkillepantavaa, että kaikki vanhimmat vielä olemassaolevat Uuden Testamentin käsikirjoitukset, joiden pohjalta kaikki nykyiset Raamatun käännökset on tehty, kirjoitettiin vasta Nikeian kirkolliskokouksen jälkeen. Codex Sinaiticus ja Codex Vaticanus ovat peräisin 300-luvun lopulta ja Codex Alexandrius 400-luvulta. Nikeian kirkolliskokouksen seurauksena lähes 300 muuta Jeesuksen elämästä kertovaa lähdettä, joista useat olivat silminnäkijöiden antamia todisteita, tuhottiin systemaattisesti. Nikeian kirkolliskokouksen tapahtumat osoittavat, että Paavalin kirkolla oli hyvät syynsä muuttaa jäljelle jääneiden neljän evankeliumin kertomuksia. On siis melkoisen selvää, että Nikeian kirkolliskokouksen jälkeen kirjoitetut Uuden Testamentin käsikirjoitukset olivat erilaisia kuin kirkolliskokousta edeltävät käsikirjoitukset. On myös merkittävää, että tiettyjen Kuolleen Meren Kääröjen osien julkaisemisesta on luovuttu, koska ne eivät ole yhdenmukaisia Nikeian kirkolliskokouksen jälkeen julkaistujen käsikirjoitusten kanssa.

Evankeliumien epäluotettavuus myönnetään ilmeisesti jopa kirkon itsensä piirissä, koska nykyisen kristinuskon metafysiikka ei edes perustu evankeliumien teksteihin. Vakiintuneen kirkon opit perustuvat perisynnin, sovituksen ja pelastuksen sekä Jeesuksen ja Pyhän Hengen jumalallisuuden ja Kolminaisuuden oppeihin. Yhtäkään näistä opeista ei voida löytää evankeliumeista, koska Jeesus ei niitä opettanut. Sen sijaan ne olivat Paavalin keksintöjen, kreikkalaisen kulttuurin ja filosofian hedelmiä. Paavali ei ollut itse seurannut Jeesusta henkilökohtaisesti, eikä Jeesus ollut suoraan välittänyt sanomaa Paavalille. Ennen "kääntymistään" hän oli sen sijaan vainonnut sitkeästi Jeesuksen seuraajia. Senkin jälkeen voidaan sanoa Paavalin vastuulla olleen, että Jeesuksen noudattama käyttäytymissäännöstö hylättiin hänen kertoessaan "kristinuskosta" Kreikan ja muiden seutujen ei-juutalaisille. "Kristuksen" hahmo, joka hänen omien sanojensa mukaan välitti hänelle uuden opin, on pelkkää mielikuvitusta. Hänen opetuksensa perustuivat tapahtumiin, jotka eivät koskaan tapahtuneet, Jeesuksen oletettuun kuolemaan ja ylösnousemiseen.

Vaikka näiden oppien alkuperä on näinkin hämärä, ne muodostavat kuitenkin olennaisen osan kaikkien "kristillisen kasvatuksen" saavien ihmisten koulutuksesta. Vaikka monet ovatkin torjuneet osan tai kaikki näistä opeista, on niillä kuitenkin niin suuri maaginen voima, että ne jotka niihin uskovat, on johdatettu uskomaan pahamaineiseen periaatteeseen, jonka mukaan "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta". Kirkon metafyysisenä perustana on se, että sovituksen ja pelastuksen opin mukaan Jumalasta tullut Kristus otti ihmisen hahmon ja hänestä tuli Jeesus, joka kuoli ihmiskunnan puolesta sovittaakseen kaikki ihmiskunnan synnit. Kirkko takaa syntien anteeksisaamisen sekä pelastuksen Tuomion Päivänä kaikille, jotka uskovat "Kristukseen" ja jotka seuraavat kirkon johdatusta. Lisäksi uskotaan, että kaikkien ihmisten on mahdollista tehdä tämä sopimus maailman loppuun saakka. Tämän uskon luonnollisena seurauksena on, että:

Ensinnäkin siitä seuraa, että ihminen ei itse ole vastuussa omista teoistaan ja että häntä ei vaadita tilille niistä kuoleman jälkeen. Ihminen uskoo, että tekipä hän mitä tahansa hän saa pelastuksen "Kristuksen uhriteon" kautta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että maanpäällinen elämä olisi pelkkää iloa. Hänen uskonsa oppiin perisynnistä, jossa väitetään, että Adamin syntiinlankeemuksen vuoksi kaikki ihmiset ovat syntyneet syntisinä, tarkoittaa, että ihminen on eläessään epätäydellinen ja arvoton. Tätä kristittyjen traagista elämänkuvaa valottaa seuraava kristityn J.G. Vosin lausunto, jossa hän vertaa islamia ja kristinuskoa:

Islaminuskosta ei löydy mitään sellaista, joka johdattaisi ihmisen sanomaan "Voi minua ihmisraukkaa, kuka vapauttaa minut ruumiini kuolemasta?" tai "Tiedän, että minussa eli lihassani ei ole mitään hyvää." Uskonto, joka on asettanut itselleen järkevät, saavutettavissa olevat tavoitteet ... ei tuota synnintekijälle syyllisen omantunnon tuskaa eikä turhautumista sen vuoksi, että hän koskaan onnistumatta yrittäisi jatkuvasti käytännön elämässään täyttää absoluuttisen moraalin asettamien normien mukaiset vaatimukset. Lyhyesti sanottuna islaminuskon ansiosta ihmisellä on hyvä olo, kun taas kristinusko väistämättä aiheuttaa ensiksi ja usein myös myöhemmin ihmiselle huonon olon. Kristinusko on särkyneen sydämen uskonto, jota islam ei ole. (A Christian Introduction to Religions of the World, J.G. Vos, s.66-67)

Toiseksi usko sovituksen ja pelastuksen oppiin johtaa kristityn hämmennyksen valtaan siinä vaiheessa, kun hän yrittää sovittaa muut Jumalan ihmiselle ilmoittamat opetukset omaan uskoonsa. Niiden mukaan "Kristuksen uhri" ja "sanoma" ovat ainutlaatuisia ja lopullisia, ja siksi hän ei voi hyväksyä muiden profeettojen opetuksia. Samalla hän ei kuitenkaan voi kieltää niissä piilevää totuutta. Kristitty, joka kieltää juutalaisuuden, hyväksyy kuitenkin Vanhan Testamentin, joka on kirjoitettu Mooseksen juutalaisille ilmoittamien opetusten perusteella, asettaa itsensä mahdottomaan asemaan: hänen täytyy samanaikaisesti hyväksyä kaksi keskenään ristiriitaista uskoa . Tämä käy ilmi myös seuraavasta katkelmasta:

Myös ei-kristittyjen uskossa on ns. suhteellisen hyvän elementtejä. Kun Raamatussa kehotetaan pysymään erossa vääristä uskonnoista ja Pyhissä Kirjoituksissa opetetaan pakanauskontojen paholaismaisuudesta ... on silti myönnettävä, että näissä uskonnoissa on havaittavissa rajoitetun, suhteellisen hyvän elementtejä. Vaikka on totta, että ne ovat luonteeltaan paholaismaisia, on myös totta ja Pyhien Kirjoitusten mukaista, että ne ovat syntyneet ihmisen tulkittua väärin Jumalan ilmoituksia. Vaikka ne saattavat olla paholaisen tekoja, ne eivät silti ole pelkästään niitä vaan osittain myös seuraamuksia Jumalan yleisestä armosta sekä osittain tuloksena siitä, että syntinen ihminen on käyttänyt Jumalan ilmoituksia vääriin tarkoituksiin.

(A Christian Introduction to Religions of the World, J.G. Vos, s.27)

On myös merkittävää, että Vos ei mainitse kaikkia Raamatun läpikäymiä vääristelyjä.

On myös pyritty välttämään sitä, että samanaikaisesti sekä hyväksyttäisiin että torjuttaisiin ei-kristityt uskomukset. Tämä on tehty esittämällä, että jotkut kristityt "ovat havainneet niissä `kosmisen Kristuksen' vaikutuksen, joka iankaikkisena Jumalan Sanana sekä Jumaluuden sanansaattajana on `kaikki ihmiset valaiseva kirkkaus.' Tämän näkemyksen esitti tiivistetysti William Temple kirjoittaessaan:

"Jumalan -eli Jeesus Kristuksen - sanan mukaan Jesaja, Platon, Zarahustra, Buddha ja Konfutse lausuivat ja kirjoittivat samoja totuuksia, joita he julistivat. On vain yksi Jumalan Valo ja se valaisee jokaista ihmistä hänen ansionsa mukaan."(The World's Religions, N. Anderson, s.232).

Tämän lainauksen järkeilyn pohjana on se oletus, että "yksi Jumalainen Valo" sekä "Kristus" ovat yksi ja sama asia. Jos "Kristus" on mielikuvitusta, oppi ei pidä paikkaansa ja ongelma on edelleen ratkaisematta. Tämä voidaan välttää vain turvautumalla George Orwellin esittämään `kaksoisajatteluun'. Hän muotoili ajatuksen seuraavasti:

Kaksoisajattelu tarkoittaa voimaa, jonka avulla voidaan samanaikaisesti uskoa kahteen keskenään ristiriitaiseen uskomukseen ja hyväksyä ne molemmat. Älyllinen puoli meissä tietää, että tällä tavoin rikotaan todellisuuden asettamia sääntöjä, mutta kaksoisajattelua harjoittamalla hän voi myös hyväksyä sen, että todellisuus ei vääristy.

("1984", G. Orwell, s.220)

Kaksoisajattelun pohjana on kristittyjen perusolettamus, jonka mukaan Kristus on Jumala. Tämän olettamuksen ympärille on sitten kehittynyt ristiriitainen ajatus Jeesuksen kahdesta olemuksesta. Yhtenä hetkenä hän on inhimillinen, toisena taas jumalallinen. Ensin hän on Jeesus, sitten Kristus. Ainoastaan kaksoisajattelun avulla ihminen voi yhtaikaa uskoa näihin molempiin toisilleen ristiriitaisiin uskomuksiin. Samoin ainoastaan kaksoisajattelun avulla voidaan hyväksyä Kolminaisuusoppi.

Englannin valtionkirkon 39 artiklasta artikla VII alkaa näin: "Vanha Testamentti ei ole ristiriitainen Uuden Testamentin kanssa ..." Kuten jo Milton oli selvästi osoittanut, Vanha Testamentti on täynnä kohtia, joissa tunnustetaan Jumalan Ykseys. Sitä vastoin ei löydy yhtäkään kohtaa, jossa Jumalainen Todellisuus kuvattaisiin Kolminaisuusopin terminologiaa noudattaen. Jos hyväksytään se, mitä Vanhassa Testamentissa ja evankeliumeissa sanotaan ja samalla hyväksytään Kolminaisuusoppi, on tämä ehkä paras esimerkki kaksoisajattelun periaatteen soveltamisesta nykypäivän kristinuskon sisällä. Samalla vakiintuneen kirkon metafyysinen logiikka, joka perustuu opetuksiin, joita Jeesus ei koskaan opettanut, ei ainoastaan tee Jeesuksen olemusta vaikeaksi hahmottaa, vaan yhtä lailla myös vaikeuttaa Jumalaisen Ykseyden ymmärtämistä. Nykypäivän kristinuskon metafysiikka on täysin ristiriitainen Jeesuksen opettaman metafysiikan kanssa. Jeesuksen välittämä fyysinen osa uskoa sekä hänen käyttäytymissääntönsä ovat lopullisesti menetettyjä nykypäivänä. Jos elää niin kuin Jeesus eli voi sitä kautta myös ymmärtää hänen sanomansa, mutta valitettavasti enää ei ole käytännöllisesti katsoen jäljellä merkintöjä siitä, miten Jeesus eli ja käyttäytyi. Lisäksi ei aina välitetä niistä vähistäkään tiedoista, joita on jäänyt jäljelle. Jeesuksen tärkein tehtävä oli Luojan palvominen, ainoaa tarkoitusta, jonka vuoksi ihminen on luotu. On kuitenkin selvää, että yksikään kristitty ei nykypäivänä seuraa Jeesuksen noudattamia palvonnan muotoja. Jeesus rukoili tavallisesti synagoogassa. Hän rukoili aina tiettyinä aikoina päivän mittaan, aamulla, keskipäivällä ja illalla. Enää ei kuitenkaan ole jäljellä tarkkaa muotoa hänen rukouksestaan, mutta tiedetään, että se perustui Mooseksen välittämään rukoukseen. Jeesus sanoi, että hän oli tullut vahvistaakseen lain, eikä suinkaan tuhotakseen siitä pienintä hitustakaan. Jeesus sai koulutuksensa Jerusalemin synagoogassa 12. ikävuodestaan lähtien. Hän myös saarnasi synagoogassa. Hän noudatti ehdotonta siisteyttä synagoogassa ollessaan. Yksikään kristitty ei kuitenkaan nykypäivänä noudata Jeesuksen tapoja. Kuinka monet kristityt miehet on nykyään ympärileikattu kuten Jeesus oli? Nykypäivän kirkoissa pidetyt jumalanpalvelukset ovat kehittyneet paljon Jeesuksen ajoista. Monet niistä on suoraan muokattu pakanallisten kreikkalaisroomalaisten mytologisten riittien pohjalta. Niissä käytetyt rukoukset eivät ole samoja, joita Jeesus suoritti. Niissä lauletut virret eivät myöskään ole Jeesuksen laulamia ylistyslauluja Jumalalle. Paavalin ja hänen seuraajiensa keksintöjen vuoksi ei ole enää jäljellä mitään opetuksia, joiden perusteella tietäisi, mitä tulisi syödä ja mitä ei. Kuka tahansa "kristillisen kasvatuksen" saanut syö nykypäivänä mitä huvittaa. Kuitenkin Jeesus ja hänen todelliset kannattajansa söivät vain kosher-lihaa ja kieltäytyivät syömästä sianlihaa. Viimeinen ateria, jonka Jeesuksen tiedetään syöneen ennen katoamistaan maan päältä, oli Pääsiäisateria. Yksikään kristitty ei nykypäivänä noudata tätä vanhaa juutalaisten perinnettä, josta Jeesus niin tarkasti piti kiinni. Ei myöskään enää tiedetä, millä tavoin Jeesus söi ja joi, kenen kanssa hän halusi syödä ja kenen kanssa ei, mihin aikaan hän halusi syödä ja mihin aikaan ei. Jeesus paastosi, mutta ei kuitenkaan tiedetä, miten, missä ja milloin. Hänen paastoamistavoistaan ei ole jäänyt tietoja. Ei ole myöskään jäänyt merkintöjä siitä, minkälaisesta ruoasta hän piti erityisesti ja mistä ei pitänyt. Jeesus ei mennyt naimisiin ollessaan maan päällä, mutta hän ei myöskään kieltänyt sitä. Evankeliumeissa ei ole sellaista kohtaa, jossa määrättäisiin, että Jeesuksen seuraajan tulisi tehdä selibaattilupaus. Ei ole myöskään mitään sellaista määräystä, jonka mukaan tulisi perustaa yhden sukupuolen yhteisöjä, kuten esim. luostareita, vaikka niiden alkuperä voisi juontaa juurensa esim. essealaisten yhteisöistä. Ne Jeesuksen varhaisista seuraajista, jotka olivat naimisissa, seurasivat ilmeisesti Mooseksen antamia avioliittoa koskevia käyttäytymissääntöjä. Heidän esimerkkiään ei kuitenkaan enää nykypäivänä seurata.

Perheyhteisön hajoaminen länsimaissa osoittaa, ettei kristittyjen avioliiton suhteen ole olemassa selkeätä käyttäytymisohjetta. Myöskään ei ole säädetty sitä, kuinka miehen tulisi käyttäytyä naista kohtaan tai naisen miestä kohtaan. Mikäli evankeliumien perusteella pyrittäisiin hahmottamaan moraaliset periaatteet ja yritettäisiin elää niiden mukaan, ei se kuitenkaan olisi sama asia kuin jos noudatettaisiin Jeesuksen samassa tilanteessa soveltamia käyttäytymismalleja. Yhtenä toiminnan ohjeena on enää vain päättelemällä saatu tieto ja toisaalta taas ilmoitettu tieto.

Ei ole myöskään jäänyt tietoja siitä, kuinka Jeesus käveli, istui, seisoi, miten hän piti itsensä puhtaana, miten hän meni nukkumaan tai heräsi, miten hän tervehti ihmisiä, kuinka hän käyttäytyi vanhempien ihmisten seurassa tai nuorten naisten seurassa tai muukalaisten seurassa, miten taas vieraiden seurassa tai vihollistensa seurassa, millä tavoin hän suoritti ostoksia torilla, kuinka hän matkusti ja mitä hänen oli sallittua tehdä, mitä taas ei.

Tiedot Jumalan Jeesukselle ilmoittamasta sanomasta ovat myös epätäydellisiä ja epätarkkoja. Niitä opetuksia, joihin kristinusko nykyään perustuu, ei löydy näistä lähteistä. Tiedot siitä, kuinka Jeesus itse asiassa toimi ja käyttäytyi, ovat lähes mitättömiä ja siitä vähästä mitä tiedetään, ei käytännöllisesti katsoen välitetä. Tästä huolimatta kirkko on instituutiona aina väittänyt olevansa muodossa tai toisessa Jeesuksen sanoman tulkitsija sekä säilyttäjä. Jeesus ei kuitenkaan perustanut kirkkoa. Hän ei perustanut papiston hierarkiaa toimimaan välittäjinä Jumalan ja ihmisen kesken. Kuitenkin asemansa vakiinnuttanut Paavalin kirkko opetti jo varhaisista ajoista alkaen kristityille, että heidän pelastumisensa olisi varmaa, jos he toimisivat ja uskoisivat kirkon opetuksia seuraten. Mistä kirkko sitten sai riittävän arvovaltaisen aseman?

Ääriesimerkki kirkon pyrkimyksestä vahvistaa auktoriteettiasemaansa löytyy mm. seuraavasta roomalaiskatolisen kirkon antamasta paavin erehtymättömyyttä koskevasta julistuksesta. Kardinaali Heenan on kiteyttänyt julistuksen seuraaviin sanoihin:

Kirkkomme ihmeellisen ykseyden salaisuutena on Kristuksen lupaus, jonka mukaan kirkko ei koskaan erehdy opettaessaan totuuden sanaa. Kun me kerran opimme, mitä kirkko opettaa, me hyväksymme sen. Tämä siksi, että me tiedämme, että sen täytyy olla totta ... Kaikki katoliset papit opettavat samaa oppia, koska he kaikki tottelevat Kristuksen käskynhaltijaa. Sana "käskynhaltija" viittaa "henkilöön, joka asettuu toisen paikalle."

Paavi on Kristuksen käskynhaltija, koska hän on ottanut Kristuksen paikan ja on kirkon päämies maan päällä. Kirkko on yhä edelleen yksi, koska kaikki sen jäsenet uskovat samaan Uskoon. He uskovat siihen, koska Kirkko ei voi opettaa sellaista, mikä on väärin. Tätä me tarkoitamme puhuessamme Kirkon erehtymättömyydestä. Kristus lupasi johdattaa Kirkkoa. Yksi Kristuksen valitsemista tavoista johdattaa Kirkkoa oli se, että hän antoi käskynhaltijansa jäädä maan päälle, jotta hän voisi puhua hänelle. Sen vuoksi me sanomme, että myös Paavi on erehtymätön. Hän on erehtymättömän Kirkon päämies. Jumala ei voisi sallia sitä, että paavi johdattaisi kirkon vääryyteen.

(Christianity on Trial, I, Colin Chapman, s.32-33)

On myös merkillepantavaa, että kardinaali Heenan puhuu ainoastaan "Kristuksesta", eikä Jeesuksesta. Hän ei myöskään viittaa evankeliumeihin väitteidensä tueksi.

Tämä dogmi on osoittautunut usein arkaluontoiseksi. Miten on esimerkiksi mahdollista, että Paavi Honorius tuomittiin pannaan, jos kerran kaikki paavit olivat erehtymättömiä? Tarkoittaako äskeinen paavin kiertokirje, jossa väitetään, että juutalaiset eivät olleet vastuussa Jeesuksen väitetystä ristiinnaulitsemisesta, etteivät kaikki aiemmat paavit olleetkaan loppujen lopuksi erehtymättömiä?

Monet nykypäivän roomalaiskatolisista ovat torjuneet väitteen, jonka mukaan "Kristus lupasi, että kirkko ei koskaan voisi epäonnistua totuuden opettamisessa", sillä tätä väitettä ei löydy yhdestäkään evankeliumista. Tämä suuri kuilu kirkon opetusten ja käytännön välillä on vaivannut mm. Cincinnatin arkkipiispaa Joseph L. Bernadinia. Hän totesi USA:n katolisen kirkon haastattelussa seuraavaa:

"Hyvin monet pitävät itseään nykyään hyvinä katolisina, vaikka heidän uskonsa ja käytännön uskonharjoitukset ovat mitä ilmeisimmin ristiriidassa kirkon virallisten opetusten kanssa. On kehittynyt aivan uusi käsitys siitä, mitä tarkoittaa olla katolinen nykypäivänä ... Kun vuonna 1966 lihan syöminen perjantaisin muuttui lailliseksi, voitiin saman tien asettaa Paavin auktoriteettiasema kyseenalaiseksi, harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä, unohtaa papinvirka ja mennä naimisiin tai ylipäänsä tehdä mitä tahansa mikä huvitti."

Greely kirjoittaa myös:

"Se, että kieltäydyttiin lihan syömisestä perjantaisin, tarkoitti Jeesuksen paastoamisen seuraamista ja samalla myös Jeesuksen ristiinnaulitsemisen muistopäivän kunnioittamista. Tästä tuli lopulta myös kirkollinen sääntö ja vuosisatojen ajan se toimi eräänlaisena roomalaiskatolisen kirkon tunnuksena."

Kirjailija Doris Grumbach on kirjoittanut kritiikissään seuraavaa:

"Vatikaanin II kirkolliskokous vuonna 1962 hämmästytti minua, koska se nosti esille mahdollisuuden useampiin kuin yhteen vastaukseen, toi esille epäselviä kohtia sekä yksityisen omantunnon ja käyttäytymisen maailman. Kävi samoin kuin kaikilla muillakin inhimillisten sääntöjen ja kurinalaisuuden alueilla, kun ikkuna kerran avattiin, kaikki voitiin saman tien asettaa kyseenalaiseksi. Jäljelle ei jäänyt mitään pysyvää tai absoluuttista, ja kirkosta tuli minulle kiistanalainen kysymys. Pitäydyn edelleen tiukasti evankeliumeihin, Kristukseen ja eräisiin hänen kannattajistaan elämäni keskipisteenä, mutta kirkko instituutiona ei ole minulle enää kovin tärkeä. En enää aio elää sen piirissä." (Time-lehti, 24.5.1976, s.42-43)

Kirkolla on kuitenkin edelleen jäljelle sen entinen auktoriteettiasema, joskaan ei voida enää väittää sen olevan täydellisen erehtymätön. Se on juurtunut jopa niihin kirkkoihin, jotka ovat kieltäneet Paavin auktoriteettiaseman. Kuitenkin kirkon auktoriteettiaseman oikeellisuus on nykypäivänä asetettu myös epäilyksenalaiseksi ja paikoitellen se on myös torjuttu selvästi voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. George Harrisonin sanoin:

Kun olet nuori, vanhempasi vievät sinut kirkkoon ja sinulle tyrkytetään uskonnon opetusta koulussa. Sinuun yritetään vaikuttaa laittamalla päähäsi valmiita ajatuksia. Tämä tapahtuu ilmeisestikin siksi, että kukaan ei nykyään enää käy kirkossa eikä kukaan enää usko Jumalaan. Miksi? Koska Raamattua ei ole osattu tulkita niin kuin oli alunperin tarkoitus. En ole oikeastaan koskaan uskonut Jumalaan sillä tavalla kuin minulle opetettiin. Opetus oli aivan kuin suoraan jostain tieteisromaanista. Sinulle opetetaan, että tulee vain uskoa, ainoa asia mistä sinun tulee huolehtia on uskoa sinulle kerrotut asiat. (Christianity on Trial, I, Colin Chapman, s.37)

Kirkkolaitoksen oppien luotettavuuteen Jeesuksen sanoman suojelijana voidaan suhtautua täysin hyväksyvästi tai täysin torjuvasti, mutta näiden kahden ääripään väliltä löytyy kaikenasteisia mielipiteitä siitä, mitä on olla kristitty. Wilfred Cantwell Smith kirjoittaa mm:

Kristityn kirkon piirissä on nykyään niin paljon eriäviä mielipiteitä, ristiriitoja ja sekaannusta, että vanha ihanne yhtenäisestä ja systemaattisesta kirkon totuudesta on jo täysin hävinnyt. Ekumeeninen liike on tämän asian suhteen liian myöhässä. Kristitty maailma on siirtynyt avoimen muuttuvuuden ja eri vaihtoehtojen vaiheeseen. Enää ei vaikuta olevan mahdollista, että kenellekään kerrottaisiin, itse asiassa ei voida edes kuvitella, että jollekin kerrottaisiin, mitä tarkoittaa tai tulisi tarkoittaa muodollisesti ja yleisesti olla kristitty. Hänen täytyy itse päättää - ja vain itse - mitä se tarkoittaa. (Christianity on Trial, I, C.C., s.51-52)

Tämä johtopäätös antaa ymmärtää, että nykypäivänä voi löytää yhtä monta versiota kristinuskosta kuin on kristittyjä ja että kirkon rooli instituutiona ja Jeesuksen sanoman suojelijana, on pitkälti lakannut olemasta olemassa. Eräs U.C.L.A.:n yliopiston opiskelija on kysynyt:

"Mikä tarkoitus kirkolla on, kun se on aina omatuntoni kimpussa?"(Time-lehti, 24.5.1976, s.46).

Kirkko on kuitenkin yhä edelleen olennainen osa länsimaiden kulttuuria ja näiden kahden välinen suhde on mielenkiintoinen.

Länsimaissa on viime vuosisatojen aikana kirjoitettu valtava määrä kirjallisuutta pyrkimyksenä ymmärtää olemassaolon luonnetta. Ne tarjoavat yhteenvedon kaikista mahdollisista ajatusradoista, joihin ihmisen aivot voivat päätyä, kun ei kyetä löytämään varmaa annettua tietoa siitä, miten elää ja miten tulisi ymmärtää oma elämä. Eräät kirjailijat, esim. Pascal, ovat todenneet, että ihmisen mieli on rajallinen työkalu, mutta sydän on ihmisen olemuksen ydin ja todellisen tiedon tyyssija:

Sydämellä on omat syynsä, joista järki ei tiedä mitään ... Nimenomaan sydän on tietoinen Jumalasta, ei järki. Tämä on myös uskon ytimenä: Jumala intuitiivisesti sydämellä, ei järjellä, käsitettynä. (Christianity on Trial, I, C.C., s.63)

Pyrkiessään saavuttamaan sydämen tiedon monet ovat hylänneet kristinuskon ja kokeilleet muita keinoja:

Mystiikan on sanottu johtavan todelliseen tietoon maailmankaikkeutta koskevasta "totuudesta". Tätä totuutta ei voida kuvailla sanoin, mutta se voidaan tuntea. Väli-neenä voi olla esim. musiikki, huumeet, mietiskely jne. (Christianity on Trial, I, s.74)

Länsimaissa asuvat ihmiset ovat soveltaneet näitä vaihtoehtoisia muotoja Todellisuuden ymmär-tämiseksi hyvin laajalla asteikolla, usein myös ainoastaan omana mielihyvän lähteenään.

Kirkko on pitkälti sopeutunut näihin länsimaisen kulttuurin uusiin trendeihin. Eräät papit ovat esimerkiksi turvautuneet pop-yhtyeisiin ja diskoihin pyrkiessään houkuttelemaan nuoria kirkon piiriin ja saadakseen kirkkoihin enemmän ihmisiä. Konservatiivisempaan makuun löytyy konsert-teja, näyttelyitä ja hyväntekeväisyysmyyjäisiä. Hyväntekeväisyysjärjestöt auttavat antamaan tarkoituksenmukaisuuden tunteen niiden toimintaan osallistuville. Nämä pyrkimykset, joiden tarkoituksena on "nykyaikaistaa" kirkkoa ja pitää se "ajan tasalla", vastaavat pitkälti Paavalin kirkon perinteistä tendenssiä tehdä kompromisseja keinolla millä hyvänsä. Jos ei kyetä kertomaan Jeesuksen sanomaa eteenpäin, voidaan ainakin tarjota "yhteiskunnalle hyödyllinen toimintamuoto".

Taipumus kompromissien tekoon on johtanut erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana sekä kirkon jatkuvaan sulautumiseen kulttuuriin että kulttuurin sulautumiseen uudelleen kirkon muuttuvaan rakenteeseen. Tämä on kaksisuuntainen prosessi, joka on loputtomasti vaihdellut siitä lähtien kun Paavali ja hänen kannattajansa käynnistivät sen. Monet ihmiset ovat "palanneet kristinuskon piiriin" kokeiltuaan ensin musiikkia, huumeita ja mietiskelyä. He pyrkivät yleensä joko torjumaan täydellisesti nämä kokeilut ja omaksumaan hyvin puritaanisen kristinuskon muodon tai sitten he pyrkivät sisällyttämään uuden elämäntapansa omaan uudistettuun versioonsa kristinuskosta. Molemmat näistä trendeistä sisältävät myös Jeesuksen profeettana toimimisen. Hänet on joko ylennetty Jumalan paikalle tai häntä pidetään karismaattisena kulttihahmona, joka tarkoitti vain hyvää, mutta joka ymmärrettiin väärin.

Kirkko voidaan siis samaistaa länsimaiden kulttuuriin. Tämä käy selvästi ilmi tarkkailtaessa miten ihmiset elävät nykypäivänä. Lukuunottamatta niitä henkilöitä, jotka ovat vetäytyneet luostareihin Jumalaa muistaakseen, itseään kristityiksi kutsuvien elämäntyyli ei juurikaan eroa itseään agnostikoksi, humanistiksi tai ateistiksi kutsuvien elämäntyylistä. Heidän uskonsa saattaa olla erilainen, mutta käyttäytyminen yleisellä tasolla on samanlaista.

Evankeliumeista ei voida löytää länsimaiden "kristityissä" valtioissa voimassa olevia lakeja, joissa säädetään syntymästä ja kuolemasta, avioliiton solmimisesta ja purkamisesta, omaisuuden hallintaoikeudesta avioliiton sisällä ja ulkopuolella, tai avioeron tai kuolemantapauksen sattuessa, lasten adoptoimisesta ja holhouksesta sekä kaupasta ja teollisuudesta. Nämä eivät siis ole Jumalan ihmisille ilmoittamia lakeja, vaan sen sijaan ne ovat päättelemällä saadun tiedon hedelmiä. Ne on joko peritty roomalaisesta lakijärjestelmästä tai ne perustuvat yleiseen käytäntöön, jota ihmiset ovat noudattaneet jo pitkiä ajanjaksoja tai sitten ne on demokraattisen menetelmän mukaan säädettyjä ja korjattuja asetuksia, joissa noudatetaan muinaisten kreikkalaisten perintöä. Kukaan ihminen ei voi nykyajan oikeussaleissa viitata evankeliumeihin sitovana auktoriteettina ollessaan riidoissa jonkun toisen ihmisen kanssa ja esittää asiansa hyväksyttävästi.

Nykyajan kristinuskoa ei voida mitenkään erottaa länsimaiden kulttuurista. Kristitty kirkko ja valtio ovat yksi ja sama asia. Yksilöt, jotka työskentelevät näiden instituutioiden alaisina, eivät elä niin kuin Jeesus eli. Kristinuskon täydellisen sairas luonne johtuu nykypäivänä siitä väistämät-tömästä tosiasiasta, että nykyajan kristityiltä puuttuu yhteiskunnan edellyttämä käyttäytymisen taito ja sen vuoksi he elävät elämäänsä köyhinä ja puutteellisina ilman että he osaisivat valmistautua kuoleman jälkeiseen elämään. Kuten Wilfred Cantwell Smith kirjoittaa:

Kun sanotaan, että kristinusko on totta, on tämä sama kuin ei sanoisi mitään kovin merkityksellistä: ainoa kysymys, joka koskettaa joko Jumalaa tai minua tai lähimmäistäni on se, onko minun kristinuskoni totta vai onko sinun kristinuskosi totta. Tähän todella kosmiseen kysymykseen voidaan minun tapauksessani antaa ainoana pätevänä vastauksena murheellinen "ei kovin ..." (Christianity on Trial, I, Colin Chapman, s.61)

Kaiken tämän valossa on tuskin millään lailla hämmästyttävää, että kirkot ovat tyhjenemässä - sen sijaan islaminuskoisten maiden moskeijoissa käy yhä enemmän ihmisiä.

Ayman Abu Saleh

أيمن أبو صالح – معسكر دير البلح

قطاع غزة - فلسطين

Phone: +358 44 290 9535

E-Mail: absayman (at) gmail.com

Skype: absayman

Google Talk: absayman