VALKOINEN KAMEELI

VALKOINEN KAMEELI JA MUITA KERTOMUKSIA ITÄMAILTA

SISÄLLYS.

Valkoinen kameeli

Totuus »Omarin moskean häväistyksestä»

Karmel-vuoren profeetta.

Nämä kertomukset eivät ole minun sommittelemiani, minun tekaisemiani.

Kertojani oli omituinen erakko, joka oli anastanut haltuunsa

kalastajasaunan ja asettunut sinne viikkokausiksi asumaan.

Kalastusretkeni olivat usein sattuneet sinnepäin, ja kun saaren

läheisyydessä sai suuria lahnoja ja siikoja, aloin kadehtia miehen

omistusoikeutta ainoaan näillä vesillä olevaan yömajaan.

Kysyin häneltä, oliko hänen mielestään _jus primae occupationis_

kaikissa olosuhteissa loukkaamattoman luja.

Hän käänsi varraspuikkoa, jossa hänellä oli siika paistumassa, otti

piippunysän hampaistaan ja osoitti katonrajassa olevaan makuulavaan:

»Onhan tuolla tilaa kahdellekin.»

Aloin viihtyä tässä kalastajasaunassa. Minusta itsestäni oli tulla

omituinen erakko. Ymmärsin niin hyvin Antoniukset, Pachomiukset -- ja

mitä kaikkia heitä lienee ollut! Saada laiskoitella, päästä kokonaan

pois sivistyksestä ja erilleen kaikista naisväen viettelyistä! -- Elimme

todellisina kalansyöjinä, ichtyofageina.

Kumppanini näkyi matkustelleen -- ties missä kaikissa maissa? Mikä hän

muuten oli miehiään, en osaa lainkaan arvostella. Emme katsoneet

tarpeelliseksi toisillemme mainita nimiämme.

Viivyin toista viikkoa saarella, kunnes olin saanut tuoreenkalan kauhun.

Hän jäi sinne yhä edelleen.

Parina päivänä kun yhtä mittaa aamusta iltaan satoi kaatamalla, ja

meidän oli pakko pysyä saunassa, hän vilkastui. Hän näkyi oikein

nauttivan sateesta, joka oli seinänä vastassamme.

Ja nyt hän kertoi minulle eräitä outoja kokemuksiaan, toimiaan ja

kuulemiaan itämailta. En tiennyt mitä minun piti ajatella. Kun

kertomukset näkyivät kohdistuvan jo vuoden 1910 aikoihin, oli minun

vaikea ilman muuta väittää häntä valehtelijaksi. -- Hänen puheensa oli

tyyntä ja asiallista, sivistyneen miehen puhetta. Hän ei laajemmin

perustellut juteltavaansa; hän puhui kuin aivan tunnetuista seikoista,

tai tavallisista, jokapäiväisistä tapahtumista. Välisti hän näkyi

ikäänkuin johdonmukaisesti salaavan itse pääasiaa.

Osaan yleensä kertomuksesta ja kertojasta päättää, missä totuus loppuu

ja valhe alkaa. Ääni saa siinä uuden sävyn, kieli äkkiä livahtaa,

samalla tavalla kuin jalka pehmeässä savessa, -- kertomus ikäänkuin

tapailee uutta ponnahduspohjaa -- ja kertojan katse harhailee hetkisen.

Tässä ei mitään sellaista! Hän puhui pitkin matkaa yhtä maltillisen

seikkaperäisesti; sanojaan hän ei koskaan hapuillut. -- Me katsoimme

toisiamme koko ajan silmästä silmään.

Höystettyjä tosiasioita tai puolitekoisia valheita hän tuskin lienee

kertonut.

Minun täytyy luulla: -- joko piti hän minua tylsämielisenä ja syötti

minulle alusta loppuun pelkkää pajunköyttä, tai olivat hänen

kertomuksensa selostuksineen, kaikkein oudoimmissakin kohdissaan,

silkkaa totta.

_Heikki Kenttä._

VALKOINEN KAMEELI

Erämaan hienonhieno pöly täytti ilman, joka värjyi ruskeankeltaisena

auterena yli kaliifien kaupungin.

Liukaskielisen ja valehtelevan dragomaanin saattamana olin useita

tunteja kierrellyt vanhan Kairon sokkeloisia katuja, joilla aina on sama

tarumainen viehätyksensä. On todella ihmeellistä syventyä noihin

ikivanhoihin, puolihämyisiin basaarikortteleihin. Ne ovat vielä

muuttumattomina -- samanlaisina kuin tuhat vuotta sitten. Täällä aukeaa

vielä eteemme »Tuhannen ja yhden yön» kirjava maailma, sen vilkas vilinä

ja omaperäinen erikoisuus, sen salakähmäisyys ja häikäisevä, satumainen

rikkaus. Täällä vielä tänä päivänä voisi iltaisin hiipiä seikkailuillaan

kaliifi Harun er-Raschid, mukanaan suurvisiiri Giaffar tai ylieunukki

Mansur, tuntematta hämmästystä tai pettymystä mielessään. Sitä ase- ja

jalokivikauppain loistoa, sitä ylellisyystavarain komeutta, sitä

kulta-ja hopeakirjokankaiden kuhinaa!

Hohoi -- niin, niin! -- Tiiviisti sulkeutuva nahkainen kuresuukukkaroni

kahta kultaista puntaa köykäisempänä ja pää täynnä itämaista

romantiikkaa istun illan suussa väsyneenä hotellin parvekkeella.

Tuolla erämaan laidassa pyramiidien harjat leikkaavat särmikkäästi

taivaanrantaa. Mielikuvitus lähtee uusille retkeilyille.

Viisituhatta vuotta tuolla katselee yli näiden seutujen. Seutuja, joihin

maailman vanhin sivistys ensin löi leimansa, missä Mooses teki ihmeitä,

missä Pythagoras ja Platon oppivat metafysiikkansa, missä idän mystiikka

iäti on taittunut lännen realismia vastaan, aina hedelmöittäen, koskaan

kukistumatta ja iäti pysyen pohjaltaan ominaisesti itämaisena.

Palaan kirjavaan nykyisyyteen. Edessäni aukeaa leveä puistikkokatu, joka

voisi olla kotoisin uudenaikaisimmasta Nizzasta. Hymyilen hotellin

fetsipäistä ovenvartiaa, joka mäjähyttäen ilmassa pitkää

sirkuspiiskaansa karkoittaa tungeskelevia dragomaaneja loitommas.

Aurinko jo laskee. Taivas muuttuu loistavan ruskeaksi. Tulipunaisina

hohtavat pyramiidien särmät ja moskeain minareettien sadat suikot. Päivä

peittyy, tähdet alkavat kuultaa esiin, ja jokaisesta minareetista

kajahtaa muezzinin sointuva huuto.

Tätä silmänräpäystä on sadoissatuhansissa kodeissa jännityksellä

odotettu. Kuparikattilain kannet nyt lennätetään syrjään, sillä tänään

on pitkä paastonaika -- Ramadân -- päättynyt.

Koko yön mittaan kuuluu kaupungilta katkeamatonta kohinaa, ikäänkuin

Niilin virta olisi koskeksi paisunut. Muhammedilainen maailma nyt

juhlii. Melua oudoksuen mölisevät tuhannet kameelit kamalasti ja korvia

tärisyttävästi.

Kiertelehdin vuoteellani. On tukahduttavan kuuma ja mahdotonta nukkua.

-- Varjele, sitä mölyä -- --

* * * * *

Heräsin lyhyeen koputukseen. Kaksoishuoneistomme ovesta astui sisään

tilapäinen matkakumppanini, rotevaraajainen hra Hans Breitmann.

Hän puhui katkonaiseen tapaansa, sanoja kiireissään töykkien:

»Näin valkoisen kameelin. -- Basaarissa. -- Seurasin majapaikkaan. --

Hagenbeck! -- Jumbo! -- _Famos: Dschemel libna!_

Unenpöpperössä painuivat viimeiset sanat mieleeni, ja ajatus alkoi niitä

sulatella. Dschemel libna, Dschemel libna, -- valkoinen kuormakameeli?

-- Kuormakameeli -- eihän toki! -- »Sanokaa ihminen, _Hegîn libna!_» --

Hyppäsin pystyyn. -- Ah, joko on aamu? Olenko todella nukkunut? --

»Anteeksi!»

Jatkoin harkitusti ja kohteliaasti:

»Jos kameeli oli valkoinen, niin se tietysti oli ratsukameeli ja

nähtävästi hyvinkin jalorotuinen. Luulen, että on sanottava, Syriassa

Delûl libna, mutta täällä Egyptissä Hegîn libna.»

Osaan, totta puhuen, ainoastaan muutamia harvoja sanoja itämaisten

kielten renkutusta, mutta on suloista oikaista etevämpäänsä.

Hans Breitmannin, tämän maailmankuulun maapallonkiertäjän, tuttavaksi

olin päätynyt laivassa, joka toi meidät Beirutista Aleksandriaan. Kuten

kaikki ihmiset tietävät, toimii Breitmann pääasiallisesti eläin- ja

kasvitieteellisten tarhain hankkijana. Hän on käynyt kaikkialla, tuntee

kaikki maailman sopukat perinpohjin ja läpikotaisin. Hän puhuu kaikkia

kieliä -- vaikka kaikkia kyllä yhtä virheellisesti -- ja on puolittain

unhottanut omaa äidinkieltään, saksaa. Hän tietää kasvien ja eläinten

elinehdot ja elintavat ja osaa matkia kaikkia luonnonääniä. Suuressa,

salamyhkäisessä aarniometsässä ei ole mitään salaisuuksia Hans

Breitmannille. Sivistysmaailman keskuudessa hän ei viihdy. Hän on

todella _ganz ein Naturalist_ -- kokonaan naturalisti --, puheenparsi,

jota Breitmann itse näkyy suuresti rakastavan.

Laiva »Kosseir», johon Beirutissa olin joutunut, oli vanha,

hidaskulkuinen koljo, joka kuljetti rahtia ja siinä ohella myöskin

matkustajia. Se käydä jyskytti, vaivojaan voihkien ja hikoillen.

Pitkällinen matka Välimerellä olisi tässä »hikiliikkujassa» varmaankin

voinut käydä sangen yksitoikkoiseksi, jollei laivassa olisi ollut mukana

kolmetoista arabialaista rotuhevosta, joista matkustajille oli alituista

silmäniloa. Ihmeen siroja, älykkäitä, nuoria tenavoita! Ne olivat

sijoitetut etukannelle hellekatoksen alla erityisiin lautakomeroihin, ja

oli hauska katsoa, miten niitä ruokittiin ja millä hellyydellä niitä

hoidettiin. Siinä puuhaili kaksi beduinipoikaa sekä leveäharteinen,

verevä herrasmies.

Kapteeni tiesi kertoa, että hevoset olivat erityisesti valikoiden

ostetut Syrian eteläisten hieta-aavikkojen ranteilta ja olivat nyt

matkalla Espanjaan don José d'Avilan hevossiittolaan Andalusiassa,

Matkustajaluettelossa näin Hans Breitmannin nimen, piirrettynä pitkillä,

jäykillä kirjaimilla, jotka vähin muistuttivat ruhtinas Bismarckin

käsialaa.

Nimen tunsin kertomuksista varsin hyvin. Vaikka olimme ensi luokan

matkustajina ainoat, oli minun kuitenkin aluksi vaikea päästä tämän

herran tuttavuuteen.

Loppupuoli matkaa tuli olemaan erinomaisen hauska. Oh, kuinka Breitmann

osasi kertoa. Puhe oli nopeata -- tosin hiukan katkonaista ja

sekakielistä! Sanat eivät tahtoneet ennättää muodostua rinnatuksin

mielikuvituksen lennon kanssa. Mutta sitä tietojen, havaintojen ja

kokemusten moninaisuutta!

Breitmann oli neljän maanosan tropiikeissa koonnut toista tuhatta

harvinaista, loistavan komeaa orkidealajia; oli pyydystellyt

paratiisilintuja Uudessa Guineassa, eläviä gorilloja Kongossa

Aruvimi-joen pimeissä aarniometsissä, orankiapinoita Borneossa, missä

muuten oli joutunut tekemisiin »ihmispäänmetsästäjäin», noiden

vimmattujen dajakkilaisten uskonkiihkoilijain kanssa.

»_Gut!_ Yksi _Teufel_ sai _also_ luopua nahkaisesta häntävyöstään. --

Näkisittepäs! -- Sirosti koristeltu viisihaarainen huiska! -- _Ach_, se

on arvokas! -- Yhden _Naturalistin_ pään arvoinen!»

Sisä-Aasian ylängöillä hän oli ottanut kiinni arkoja kulaaneja,

kiukkuisia grizzlykarhuja Kalliovuorilla, ja oli La Platan savannien

kuloheinistä kopannut puupihteihinsä piskuisen pieniä, punaisia

myrkkykäärmeitä. -- Ne olivat _wunderschön_! -- Brasilian aarniometsissä

-- niin, sinne hänen täytyy lähteä ensi tingassa taas, vuodeksi tai

pariksi. Siellä löytynee vielä muun muassa yksi tuntematon kolibrilaji.

-- Hän näkee! -- Matkii! -- _Also_: lintu on verkossa!

Juan Fernandezin saarilla Breitmann oli elänyt kolmatta kuukautta

Robinson Crusoen elämää ja näiden saarten ruohoisista merenlahdelmista

korjannut mukaansa viimeiset dugongit. -- Ne ovat nyt Hagenbeckin

eläintarhassa Hampurissa. -- Hagenbeck on suuri mies. -- _Ganz ein

Naturalist._

Hans Breitmann itse oli varmaankin laatuaan erinomainen henkilö. Hän oli

intohimoinen luonnontutkija ja kokoilija. Ja niin tarumaisia kuin hänen

mehevät kertomuksensa useimmiten olivatkin, ne epäilemättä olivat

katsottavat sanan mukaan tosiksi.

Rahoja hänellä tuntui olevan matkoihinsa yllin kyllin. Hänen syvissä

housuntaskuissaan kultarahat helisivät kahmaloittain irrallaan. Ja

nähtävästi hänellä oli avoin valta vetää vekseleitä Hagenbeckin nimeen

Englannin pankin ja Crédit Lyonnais'n kaikissa haarakonttoreissa pitkin

maailmaa.

Kun Marseille-Barcelonan laiva oli lähtevä Aleksandriasta vasta

kolmantena päivänä tähän kaupunkiin saavuttuamme, niin Breitmann päätti

välillä pistäytyä Kairossa. Hän toivoi siellä mahdollisesti tapaavansa

vanhoja tuttujaan sisä-Arabiasta, näin Ramadânin päättymisjuhlan aikana.

Minun matkani lähin määrä oli Ateena -- pöllöjen kaupunki -- mutta tulin

sattumalta tehneeksi Breitmannille vielä seuraa, vaikka olin jo

aikaisemmin nähnyt Kairon. Ja tällä tavoin sommistui niin, että Hans

Breitmannin kanssa väittelin kello 5 aamulla valkoisen kameelin

arabialaisesta nimestä eräässä Kairon hotellissa. --

»Te olette aivan oikeassa», sanoi ystäväni. -- »Luonnollisesti: Hegîn

libna!»

Mutta hänen kerrottavansa tarkempi selostus oli lyhyesti seuraava.

Breitmann, jonka aivokoppa muuten oli patentin ansaitseva kompassi, oli

eilen kuljeskellut itsekseen vähää ennen auringonlaskua ruoka-, hedelmä-

ja vihannestavarain basaareissa, näiden korttelien ahtaimmissa ja

haisevimmissa perukoissa. Silloin hän tupsahtaa käsiksi valkoiseen

kameeliin. Vaikka kameeli makaa ja märehtii, hän heti näkee, mikä on

lajiaan.

-- Kantaisä tuo, jonka selässä profeetta pakeni Medinaan! Näitä

harvinaisia, erinomaisen jaloja rotueläimiä ei ollut aikaisemmin nähnyt,

-- mutta _juuri siitä syystä_ ei epäilystäkään! -- Hän osasi erottaa

valkoisen kameelin valkoisesta.

Breitmannin hedelmällisissä aivoissa oli tuuma heti kypsynyt. Elukka oli

toimitettava Hagenbeckin eläintarhaan Hampuriin. -- »_Colossal succès,

furore!_ -- Valkoinen elefantti, Jumbo, -- _nix_, humbug -- luonnon

oikku! Valkoinen korppi! -- Tämä _etwas anders_!»

Mitäkö olisi valmis maksamaan? -- Enemmän taikka vähemmän: --

kolmesataa, neljäsataa puntaa, -- mistäpä sen tietää?

Vanha, harmaa sheikki, kameelin omistaja, oli vihreässä turbaanissaan

istunut korumatolla liikkumattomana elukan pään alla. Breitmann oli

lähennellyt ja tervehtinyt kaikkien sääntöjen mukaan -- toinen ei ollut

räpäyttänyt silmääkään. Breitmann pistää Adenin murretta, Maskatin,

Kuweitin, -- puhuu sisä-arabiaa, Syrian arabiaa. -- Ei mitään! --

Nimittelee eräitä sheikkituttujaan sama tulos! -- Yhtä hyvin olisi

voinut saada elonmerkkiä huopasäkistä.

»_Ach, venwünschter Bube!_» oli Breitmann tuuminut ja ryhtynyt tekemään

samoin kuin kerran Borneossa, kun vahti vanhaa orankiurosta. Vajaassa

tunnissa hän oli saanut otukset yön ajaksi kierretyiksi niiden omaan

majapaikkaan.

Nyt oli asia kokonaisuudessaan minulla selvillä. Breitmannin tuli olla

varhain liikkeellä, jottei valkoinen kameeli saisi tilaisuutta murtautua

saarroksesta. Ja pyysin päästä mukaan tälle pyyntiretkelle. Juttuhan

tuntui mielenkiintoiselta.

Mutta en vielä tuntenut ystäväni neuvokasten aivojen monipuolista

yhdistelykykyä.

»Tehän olette Donovan Pashan tuttu?»

Koetin turhaan muistella, missä tilaisuudessa ylpeydenhenki oli

vietellyt minua kehuskelemaan Breitmannille, että olin tavannut tämän

vaikutusvaltaisen englantilaisen diplomaatin.

Viisi kuukautta sitten kävin Kairossa. Seisoimme muinaismuistomuseon

edustalla, kolme englantilaista ja minä. Siinä oli majuri Parker ja

hänen setänsä, Gilbert Parker, tunnettu novellinkirjoittaja ja Egyptin

olojen etevä tuntija. -- Kolmannen nimeä en muistakaan.

Pieni, hinterä, pedanttisen näköinen, jo vanhahko herra astui ohitsemme.

-- Ah, Dick Donovan!

Tämä siis oli tuo mainio Donovan Pasha, joka teeskenneltyyn

viattomuuteen kätki salamannopeat päätöksensä ja nerokkaat, pitkälle

tähtäävät toimenpiteensä. Hän jo nuorella iällä piti melkein

huomaamattomilla shakkiliikkeillään koossa Ismail kediivin hajoavaa

valtaa, rauhoitti väestöä, ehkäisi nylkemiset ja paransi

maataviljeleväin fellahien tilaa, poisti ranskalaisten vaikutusvallan

Niilinlaaksosta ja suunnitteli Sudanin yhdistämistä takaisin Egyptiin.

Englantilaisten itsensä käytyä ohjaksiin ja hallitessa Egyptiä muka

kenraalikonsulinviraston kautta, oli Donovan Pasha, kenraalikonsulin

yksityissihteerinä, se mies, jolla itse asiassa oli Egyptin hallituksen

kaikki hienoimmatkin langat käsissään.

No niin -- mr Donovan pysähtyi hetkeksi meidän eteemme, puheli muutamia

sanoja ja jatkoi matkaansa. Sillä välin nuorempi mr Parker oli tehnyt

pienen kädeneleen sekä lausunut nimeni. Kypärähatut päässä olimme

tehneet toisillemme lyhyen, määräkkään kumarruksen. Siinä kaikki.

Selitin asianlaidan vilpittömästi Breitmannille.

»The honorable Parker? -- Erinomaista! Muuta ei lainkaan tarvita. --

Ettekö voisi purra hävyltä päätä poikki ja esittää minua mr

Donovanille?»

»Paljonkohan tuosta itse asiassa pahenisinkaan, vaikkapa puraisisin» --

--

»_Well!_ Ja nyt valkoista kameeliani katsomaan.»

Tarkoitus oli, ettemme saattaisi otuksia varuilleen, josta syystä minä,

jota sheikki ei vielä ollut nähnyt, astuisin yksin majapaikan pihaan

punainen Bædeker kourassa. Olisin katusokkeloihin eksynyt matkailija ja

kyselisin tietä Sitadelliin. Kääntyisin ainoastaan palvelijain puoleen,

joille luonnollisesti antaisin bakshiishia. Jos majapaikassa asiat

olivat hyvin, kiirehtisimme oikopäätä Donovan Pashan luokse. Päivä alkaa

kello 5, joten 7:n ajoissa emme ole sopimattoman varhaisia. Jos

kameelinkauppa on lainkaan tehtävissä, niin mr Donovan oli ainoa, joka

voi saada sen syntymään.

-- Ohoh! Kaikissa näissä ollaan!

Ovela suunnitelma tuotti todella kunniaa ystävälleni, jollei juuri

minulle. Mr Donovanin kyvystä järjestää asioita ja tulla toimeen

itämaiden eri kansallisuuksien ja kansankerrosten kanssa, ylhäisimmästä

alhaisimpaan saakka, kerrottiin aivan ihmeellisiä seikkoja. Hän tunsi

alkuasukasten tavat, sisimmät näkökannat ja mielipiteet, heidän

taipumuksensa ja monimutkaisen psykologiansa. Hän osasi pienimmästä

vihjeestä arvostella, mitä erikoistuumaa joku määrätty henkilö

näennäisessä passiivisuudessaan määrättynä hetkenä hautoi päässään.

Yhdellä ainoalla katseella nuo harmaat, läpitunkevat silmät olivat

paljastaneet miehensä. Jos silloin asia koski jotakin valtiollista tai

hallinnollista kysymystä, niin paljastusta seurasi toiminta yhtä nopea

kuin ajatuksen välähdys. Mr Donovan tajusi kaiken tuon salaperäisen,

käsittämättömän, jota voitaisiin sanoa itämaan kansojen sieluksi, ja

jota muuten eurooppalaiset eivät ikinä opi täysin ymmärtämään. Hän oli

tuo yksi poikkeus, joka oli tarpeen, jotta tämä yleinen sääntö saisi

vahvistuksensa.

Tuo pieni, hiljainen, laupiaan näköinen mies olikin tunnettu aina

Berberistä ja Dongolasta Niilin suistoon saakka sekä Libyaa ja Arabiaa

myöten.

Hänen lahjomattomuutensa sekä seikka, että hän Egyptissä oli pysynyt

köyhänä, puolustaessaan sorrettujen fellahien etuja ja pitäessään

egyptinsyntyisiä kuvernöörejä peukalonsa ulottuvilla, oli tuottanut

hänelle kunnianimen _Ledschâm Pasha_ »Marhaminta-Pasha». Olihan hänellä

tämän ohella joukko muitakin nimityksiä, joista »Tirkistävä silmä» ja

»Valkoinen hyeena» eivät olleet kaikkein kauneimpia.

Viimemainittu nimi kuitenkin kilpistyi syrjään tästä oikeamielisestä ja

uskomattoman rohkeasta miehestä. Mr Donovan nautti itse asiassa

jonkinlaista suosiota muslimien keskuudessa. Hän oli ainoa

englantilainen, jota syntyperäiset egyptiläiset kunnioittivat.

Pelkäsivät, mutta kunnioittivat samalla. Likaiseen pyhiinvaeltajan

pukuun puettuna mr Donovan oli tainnut kerran tehdä hengenvaarallisen

pyhiinvaellusretken itse Mekkaan. Hän oli jalan astunut koko matkan

dervishien seurassa ja esiintynyt uskonkiihkoisena muslimina, joutumatta

ilmi. Tältä kannalta katsoen hän siis olisi ollut oikeutettu kiertämään

päähänsä vihreän turbaanin. Mitä kaikkea muhammedilaisen maailman

salaisimmista harrastuksista ja toiveista mr Donovan tällä matkalla oli

saanut onkeensa, on tietymätöntä. Varmaa on, että hänen syvä

asiantuntemuksensa oli saattamaisillaan hänen nimensä miltei

legendansepitysten alaiseksi Egyptissä ja Arabiassa. Hän oli muka

kristitty, jolle profeetta oli osoittanut erityistä suopeuttaan,

lahjoittanut kaukonäön ja tietäjänsilmän.

Tämä kaikki muistui mieleeni, kävellessäni Breitmannin johdattamana

kautta Kairon ahtaiden syrjäkatujen. Hetkeäkään empimättä, tai olematta

epätietoisena tiestä, hän vei minua mitä eriskummallisimpia sokkeloita

ja solia pitkin lähes tunnin ajan.

Pimeässä, likaisessa perukassa hän vihdoin pysähtyi. Portin ovensäppi

avattiin avainreiässä olevan puunappulan avulla, ja Breitmann osoitti

minut sisään.

Näin pienen, ahtaan etupihan, jonka toiseen ylänurkkaan oli luotu kasaan

kameelinlantaa miehen korkeudelta. Peräpihan portti oli auki, ja siellä

makasi kuin makasikin valkoinen kameelimme ynnä lisäksi seitsemän

kuormakameelia, joita parhaillaan ruokittiin. Kivipeitteisen pihan

perällä, kurjan ja rappeutuneen huoneen edustalla, istui komeiden

mattojen ja punaisten patjain päällä vanha harmaapäinen sheikkimme jalat

ristissä allaan. Puolipiirissä hänen sivullaan istui neljä muuta

arvokkaan näköistä henkilöä vihreissä turbaaneissa tai punaiset fetsit

päässä.

Olisin voinut lyödä vaikka vetoa: sheikki itse ja nuo kaksi ovat

puhdasverisiä arabialaisia, tuo nuori, kelmeä mies syntyperäinen

egyptiläinen ja tuo hienosti puettu pulskanlihava herra, joka istuu

sheikin vasemmalla puolella ja pitää rukousnauhaa kädessään, on

turkkilainen upseeri.

Älysin olevani ikävällä tavalla näiden arvohenkilöjen huomion esineenä.

Kahden ja puolen shillingin bakshiish nuorelle, vetreälle beduinille, ja

asiani olikin jo toimitettu.

En kyllä lainkaan pysähtynyt, kulkiessani valkoisen kameelin ohi, mutta

sen kuva painui siinä samassa erottumattomasti mieleeni.

Todellakin jalo eläin! Puhdas, läikkyväkarvainen. Kyttyrä tavattoman

korkea ja äkkijyrkkä, jäsenet paljaita teräsjäntereitä. Pitkä kaula

kohollaan etusojossa ja pieni, ylen hienopiirteinen pää ikäänkuin hiukan

takaheitossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä

lerpallaan se siinä pysyi liikkumattomana, hievahtamattakaan. Elukassa

oli ilmeisesti ylimyksellistä verta, ja se tunsi arvonsa. Se tahtoi

ylläpitää ikivanhoja itämaisen ylhäisön perintätapoja. Koko ryhdissä ja

etenkin alahuulen lerpassa ilmeni halveksimista, sanomatonta

ylenkatsetta minua, eurooppalaista kohtaan. Olin täydellisesti pelkkää

ilmaa sen silmissä.

Miten turhanpäiväiseltä todella mahdoinkaan siinä näyttää valkoisessa,

tiukkaan napitetussa khakipuvussani ja pitkissä, soukissa

kotelohousuissani. Ei tyyntä arvokkuutta puvussa eikä eleissä. Uuden

maailman hätiköivät plebeijit, mitä te tunkeilette? Pysykää täältä

loitolla!

Puolihäpeissäni elukan mykästä ylenkatseesta astuin jälleen kujalle.

»_All right?_»

»Tallella on kameeli. Mutta alan uskoa, että kameelinkauppa kyllä jää

tekemättä. Jos sheikki vielä voinee kauppaan suostua, niin kameeli itse

ei suostu. Se välittää viis Donovan Pashasta ja Hagenbeckista ja

kaikista länsimaista.»

»_Well!_ Sepä nähdään.»

Ja nyt lähdimme oikaisemaan poikittain läpi basaarien, kunnes eräällä

leveämmällä kadulla tapasimme eurooppalaiset ajoneuvot ja dragomaanin,

joka tiesi Donovan Pashan asunnon.

Omaatuntoani painosti raskas möhkäle huonosti harkittuja lupauksia. --

Mitähän tästä tulleekaan?

Turhaan koin lohduttaa itseäni sillä, että mr Donovanin omituisia puolia

oli myös hänen tavattoman suuri avuliaisuutensa. Missä itämaisia oloja

tuntemattomat henkilöt taitamattomuudessaan olivat joutuneet

selkkauksiin alkuasukasten kanssa, siinä mr Donovan aina koetti

järjestää juttua. Hiukan satiirisena pikkulasten tuhmuuksista,

ironisesti hymyillen hän ryhtyi asiaan ja käänsi vanhan, vakaan taaton

tavoin kaikki parhain päin, kuin mikäkin _deus ex machina_.

* * * * *

Vastaanottomme Donovan Pashan kodissa oli koko joukkoa lievemmin

masentava, kuin mitä osasin toivoakaan. Olin sopertaen maininnut

tuttavuuteni Egyptin olojen tuntijan, mr Parkerin kanssa ja esittänyt

ystäväni.

»Mr Breitmann -- tunnen nimeltä. Hyvä ystäväni, mr Kipling, on teistä

puhunut. Hän on luotettava, totuutta rakastava mies. -- Mr Parkerista en

voi niinkään... Merkillistä kyllä, maailma ei ole vielä häntä

höyhentänyt.»

Oli ilmeistä, että Donovan Pasha teki meistä pientä pilaa.

Mutta saksalainen ystäväni oli jutussaan tuskin päässyt alkuun, kun mr

Donovan jo kääntyi tarkkaavaksi. Hän pyysi meitä kohteliaasti istumaan,

istahti itse ja siveli ohimoitaan hienolla, naisekkaalla kädellään.

»Tiedän, että Seid Omar on eilen nähty kaupungissa, vaikka hän pääsi

asiamiehiltämme välttymään. Likaisessa syrjähökkelissä siis pitää majaa

henkilö, joka on senussilaisten johtomiehiä ja jonka vaikutusvalta

ulottuu yli koko Arabian. -- Hän tietysti ei istunut siellä yksin?»

Ja kääntyen minun puoleeni hän pyysi mahdollisimman seikkaperäisiä

tietoja niiden henkilöjen ulkomuodosta, jotka olin nähnyt valkoisen

kameelin omistajan seurassa.

»Oivallista! Teillä on tarkka havaintokyky. Saan vakuuttaa

kiitollisuuteni herroille. Ja nyt olen kokonaan teidän käytettävänänne.

-- Mr Breitmannin asiaa tahdon varsin mielelläni välittää, mutta --»

»Jätän tässä avoimen shekin teidän käytettäväksenne ja

täytettäväksenne», ehätti saksalainen.

Mr Donovan tarkasti paperia ja sulki sen huolellisesti lompakkoonsa. --

»En luule tätä tarvittavan. Tulette nähtävästi saamaan sen

koskemattomana takaisin. -- Aioin sanoa: kauppa ei ole onnistuva.»

Hieno hymy huulillaan hän lisäsi: »Tiedättekö, mitä valkoista kameelia

te oikeastaan tahdotte ostaa?»

»_Ein Exemplar_ niitä kameeleja, joiden kantaisä auttoi Muhammedia

pakoon Mekasta Medinaan. -- Hedschra 622.»

»Oikein! Mutta käykäämme hiukan pitemmälle taaksepäin ajassa. Tällä

kameelilla on merkillinen sukujuuri. Kaikissa kansainvaelluksissa ja

uskonnollisissa liikkeissä Eufrat-Tigris-virran ja Niilinlaakson

välillä, historian hämärimmiltä ajoilta alkaen, on valkoisella

kameelillamme ollut erityinen tehtävänsä. Valkoisella kameelilla

ratsastaen ensimmäinen seemiläinen valloittajakuningas, Sargon I, otti

haltuunsa sumerilaisten perinnön ikivanhassa Sinearissa, tuhannen vuotta

ennen kuin nuo pyramiidit tuolla rakennettiin. -- Jos arabialaisten

muisto yksityiskohdissa pettää ja he tässä mainitsevat kantapatriarkkaa

Semiä, niin tämä ei muuta pääasiaa. -- Valkoisen kameelin selässä

Abraham, enemmän kuin puolitoistatuhatta vuotta myöhemmin, siirtyi

Kanaanin maahan. Kun patriarkka sittemmin vanhoilla päivillään, vähää

ennen kuolemaansa, kävi viimeisen kerran tervehtimässä Petrean erämaan

Firanin keitaaseen karkoitettua orjavaimoaan Hagaria ja poikaansa

Ismaelia, niin silloin hän näille jätti imettävän valkoisen kameelin

varsoineen. -- Nyt ehkä näette! --

»Valkoinen kameeli oli sillä hyksoskuninkaalla, joka valloitti Egyptin,

muinaisten faraoiden valtakunnan, minkä johdosta Israelin lapset

sittemmin saivat tilaa Gosenissa. -- Tällä välin Ismaelista oli tullut

suuren kansakunnan isä. Kansa levisi kautta Ruwalân erämaan ja halki

laajan Arabian. Koreischilaisten ensimmäinen heimopäällikkö sai

yht'aikaa hoitoonsa Kaaban mustan kiven ja valkoisen kameelin, tuhannen

vuotta ennen Muhammedia!

»Profeetan kuoltua valkoinen kameeli kiiti islamin uskon hulmuavan

liekin edellä Arabiasta kautta Syrian ja Mesopotamian Indus-virtaan

saakka ja kautta Egyptin Atlantin valtameren rannoille.

»Pohjois-Arabian erämaaseudut ja niiden lähimmät ympäristöt ovat

seemiläisten kansain kiehuvana pesänä, varhaisimpien kansainvaellusten

lähtökohta ja kolmen maailmanuskonnon alkukehto. Vähäinen

liikakansoitus, ja kansanvyöry lähtee liikkeelle.

»Milloin tämä on jälleen tapahtuva? Väliajat ovat ennen kestäneet noin

1000--1500 vuotta. Elämme nyt juuri historiallisissa merkkiajoissa.

»Mutta palaan valkoiseen kameeliimme. Kysykääpä senussilaisten

salaiselta uskonnolliselta veljeskunnalta, johon kuuluu yhdeksän

miljoonaa vannoutunutta jäsentä Faredgan keitaasta Egyptiin ja Sudaniin

ynnä Marokkoon asti, Arabiasta Damaskokseen ja Stambuliin sekä

Mesopotamiaan ja Intiaan saakka, -- kysykää näiltä eurooppalaisten

peloittavimmilta vastustajilta, jotka ovat sitä vaarallisemmat, kun

heidän toimensa on näkymätöntä, maanalaista myyräntyötä, -- kysykää

heiltä, onko ehkä ennustettu, että islamin maailma juuri näihin aikoihin

on yhdistyvä yhdeksi ainoaksi suureksi teokratiaksi. Voisittehan

kysymyksellänne kääntyä suorastaan tuttavanne, Seid Omarin puoleen, joka

istuu likaisessa majapaikassaan basaarien takana, ja samalla sivumennen

tiedustella, liittyykö ennustukseen ehkä myös jokin lausunto, joka

koskee valkoista kameelia.

»Mitä arvelette, mr Breitmann? Hyvät toiveet saada ostaa hänen

omistamansa eksemplaari -- vai?»

Istuimme hämmästyneinä vaiti.

»Olkaa huoleti, mr Breitmann! Tahdon lojaalisesti toimittaa asianne.

Tuloksen olen kuitenkin jo ennakolta sanonut. Mutta en

viidestätuhannesta punnasta tahtoisi valkoisen kameelin

kaupanhieromisesta luopua. Siitä tulee sukkela leikki, pientä julmaa

ivaa, verinen piiskanisku vasten silmiä, isku, jonka läimäys on kuuluva

hamaan Marokkoon ja Stambuliin!»

Pikku Donovan Pasha nauroi lyhyesti, mutta sai samalla yskäkohtauksen.

»Niin, juoni on teidän; ainoastaan suunnittelu jää minun vähäpätöiseksi

ansiokseni. Herrojen suosiollisella myötävaikutuksella tahdon valmistaa

pamahtavan räjähdyksen ystävämme Seid Omarin sekä hänen

seurakumppaniensa, Sivahin imamin ja Faredgan suurmestarin iloksi.

Tahdonpa silloin nähdä egyptiläistä valtionkavaltajaa ja vehkeilevää

nuorturkkilaista asiamiestä silmänvalkuaiseen! Tuota harjaantunutta

ateistia, joka keimailee rukousnauhallaan!»

Mr Donovan ei vitkastellut hetkeäkään. Hän antoi muutamia lyhyitä

määräyksiä ja käski ajaa parihevoset esiin. Istuutuessamme vaunuihin

huomasin Donovan Pashan laskevan istuimelle sivulleen lyhyen

kaukoputken. Pieni, vikkelä, kähärätukkainen nuubialaispoika,

hullunkurisen näköinen kankeassa liverissään, istahti kyytilaudalle

ajomiehen viereen.

Mr Donovanin ohjeet olivat täsmälliset. Osoitettuamme hänet majapaikan

edustalle pysymme kokonaan syrjässä puolen tunnin ajan, jonka päättyessä

meidän tulee kävellä lähettyvillä. Tarkkaan puolen tunnin kuluttua joko

hän itse tulee meidän luoksemme, jossa tapauksessa kameelinkauppa voinee

onnistua, taikka -- mikä on luultavinta -- meidät käsketään sisään. Tämä

merkitsee, että mitään kauppaa ei synny, mutta saamme sen sijaan nähdä

draamallisen kuvaelman.

Mr Donovan hymyili meistä erotessaan: »Huomaan, että teillä on

takataskuissanne browningit, kuten tottuneilla matkustajilla ainakin.»

»No, mitä arvelette?» kysyin saksalaiselta ystävältäni poistuessamme

majapaikalta, johon Donovan Pasha nuubialaispojan saattamana oli astunut

sisään. -- »Lyömmekö vetoa?»

»_Zum Henker_ kaikki vedot! Odotan ainoastaan _das Spektakel_.»

Kelloa totellen olimme täsmällisinä miehinä määräaikana majapaikan

edustalla. Ymmärsimme joutuneemme keskelle Englannin salaisinta

suurpolitiikkaa.

Pieni nuubialaispoika viittasi meitä naurettavan juhlallisena sisään,

jääden itse portin luokse, Ahtaalla kujalla ei näkynyt elävää sielua.

Mitä peräpihaan saapuessamme tapahtui, ei ole helppo selittää. Tapaukset

seurasivat toisiaan salaman nopeudella. Asioiden täydellistä tajuamista

vaikeutti minulle myöskin seikka, etten ymmärtänyt niitä lyhyitä,

teräviä käskysanoja, joita Donovan Pasha siinä lausui arabiankielellä.

Kuinka hyvänsä, kerron itse tapahtumat.

Tuskin olimme lähenemässä, kun Donovan Pasha, joka oli patjalla istunut

sheikin ja hänen seuralaistensa puolipiirin toisessa päässä, äkkiä nousi

pystyyn. Hän lausui tiukasti muutamia sanoja ja teki suuren

kädenliikkeen, osoittaen meitä. Itämaalaiset eivät hevin menetä

malttiaan, mutta nyt seurasi sanomaton hämmennys. Kaikki kohosivat

seisoalleen, katsoen vuoroin meitä, vuoroin toisiaan.

Puolipiirin toisessa päässä seisova egyptiläinen teki liikkeen Donovan

Pashaa kohti ja vetäisi äkkiä revolverin esiin. Mutta mr Donovanin

browning oli samassa jo ojennettuna miehen päätä kohti. Kiiltävä

teräspiippu oli tuskin kahden käsivarren mitan päässä hänen otsastaan.

Revolveri putosi keltaisenkelmeän egyptiläisen kädestä kilahtaen

kivettyyn pihamaahan.

Kimakka vihellys viilsi läpi ilman. Englantilainen aliupseeri ja kaksi

sotamiestä marssivat pihalle. Aliupseeri kumartui maahan, korjaten

revolverin huostaansa. Egyptiläinen otettiin kummankin sotamiehen väliin

ja vietiin pois. Aliupseeri seurasi näiden mukana.

Donovan Pasha kääntyi kello kädessä turkkilaisen upseerin puoleen ja

lausui hänelle kolme, neljä sanaa. Nuorturkkilaisen ruskeat silmät

säkenöivät, mutta sanaakaan sanomatta hän kylmän arvokkaana lähti

tiehensä, poistuen kujanteelle.

Suurmestarin ja imamin kävi samoin. Loukattu arvokkuus ja ilmeinen

nolous nähtiin heidän kasvoissaan.

Donovan Pasha seisoi vielä kello kädessä. Hän tarkasti minuutin ajan,

kuinka sheikki palvelijoineen rupesi tulisella kiireellä laittamaan

kameeleja lähtövalmiiksi. Sitten hän tyynesti kävi Breitmannin

käsivarteen, ja hitaasti me poistuimme kaikki kolme.

Nuubialainen poika irvisti meitä vastaan, niin että valkoiset hampaat

välkkyivät ikenissä. -- Ahaa, sinutko oli pantu viheltämään varattuja

sotamiehiä tarpeen tullen sisään!

Kävellessämme ahtaalla kujalla mr Donovan avasi lompakkonsa ja jätti

sanaakaan puhumatta Breitmannille hänen shekkinsä takaisin. Olimme

äänettöminä hiljaisesti kulkeneet edelleen noin viisi minuuttia ja

olimme juuri pääsemässä vanhalle basaaritielle -- Donovan Pasha ja

Breitmann yhä vieläkin käsityksin kävellen --, kun kumpikin äkkiä

hyppäsi syrjään, painaltuen kadun seinää vasten. Saksalaisen huulilta

pääsi leveä kirous.

Korkealla heidän päittensä tasolla kohosi esiin valkoisen kameelin pää

ja pitkä, kaareva kaula. Äänettömin, hiihtävin askelin, pehmeillä

polkuanturoillaan keveästi hipaisten katukivien leveitä laattoja, se

kulki omaa määräkästä kulkuaan eteenpäin, kysymättä mitäkään estettä ja

johtaen sheikin pitkää karavaania. Satulansa huipulla Seid Omar istui

puettuna pitkäliepeiseen, hulmuavaan pukuun. Hän ei katsahtanutkaan

meihin. Muutamassa silmänräpäyksessä karavaani oli meidät sivuuttanut.

Ennätin huomata, miten valkoisen kameelin pää oli ikäänkuin hiukan

takakenossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä

lerpallaan se, syvintä halveksumistaan osoittaen, oli työntänyt meidät

syrjään.

Kameeli siinä kyllä mietti omia mietteitään:

»Minä kuulun vanhaan maailmaan. Minä kuljen eteenpäin sitä vauhtia,

johon olen tottunut, ja johon muinaiset kuninkaat ja patriarkat olivat

tyytyväiset. Silloin oli tilaa maailmassa kyllin. Ei nähty

kalpeakasvoisia, tungeskelevia uuden maailman ihmisiä. Jolleivät tahdo

tietä antaa, niin minä työnnän ne nurin. Minä en äänelläkään ilmaise

lähestymistäni; minä en väistä ketään ihmistä.

»Minun tapani ovat vanhan maailman tapoja. Muinoin oli elämä vakaata,

tyyntä, hätäilemätöntä. Ei rautateitä eikä lennätinlankoja suvaittu. Ei

äkillisiä kiireitä eikä oikullisia rimpuilemisia. Ennenkuin vielä

pyramiideista mitään tiedettiin, oli kerta kaikkiaan määrätty, mikä

kuormasälytyksen paino on oleva, ja millä vauhdilla se on vietävä

perille. Ja siinä tullaan pysymään. Pois täältä, länsimaiden asukkaat,

eilispäivän uutuuksinenne! Itämaat ovat meidän.»

Odottavat vaunut jälleen tavattuamme lähdimme nopeasti ajamaan.

Sulttaani Hassanin vanhan moskean edustalla vaunut pysähtyivät. Donovan

Pasha otti kaukoputken käteensä ja pyysi meitä itseänsä seuraamaan.

-- Ohoh! Mihinkäs nyt oikein mennään? -- Hän vei meidät tämän moskean

korkeimman minareetin ylimmälle parvekkeelle.

-- Hyi -- inhoittava, päätä huimaava, äitelöivä tunne! -- Oli ihan

tyyni, ja minareetti oli epäilemättä kokonaan liikkumaton, mutta tuntui

aivan siltä, kuin se olisi huojunut edestakaisin, säännöllisesti

soutaen, kuin taatelipalmu tuulessa.

Donovan Pasha suuntasi kaukoputkeaan yli kaupungin, vuoroin länteen,

vuoroin itään. Hän oli tähän saakka ollut vaiti, mietteissään. Täällä

korkealla ilmassa, missä täydellisesti vallitsimme tuon mahdottoman

suuren kaupungin näköalan, hän vilkastui.

Hymyillen hän osoitti kiikariaan: »Nuo veitikat sieltä basaarien takaa

ymmärtävät varsin hyvin, että 'Valkoinen hyeena' vaanii heidän jokaista

askeltaan kaupungin piirin sisällä. Mutta minun täytyy saada tietää,

ovatko he täysin masennetut, maahan lyödyt. Eikö heidän ehkä pälkähdä

päähän järjestää neuvottelukokousta heti ulkopuolella kaupunkia? Sitä

varten on hyvä olemassa tämä 'Tirkistävä silmä'.»

Mr Donovan tähysteli uudestaan länttä kohti. -- »Ahaa!» -- Hän puhdisti

huolellisesti kiikarinsa lasia. -- »Aivan oikein! Imamimme ja Faredgan

suurmestari lipuvat kauniisti tiehensä. -- Meno yhtämittaista, vauhti

rynkäisevä. -- Hm -- luulen, että voimme toivottaa heille onnellista

matkaa!

»Ja nyt tarkastakaamme, mitä ystävämme Seid Omar tällä hetkellä

tuuminee.» -- Hän kääntyi kiikarillaan itää kohti.

Tässä ei kaukoputki ollut lainkaan tarpeen. Paljain silmin saatoimme

selvästi erottaa, kuinka valkoinen kameeli tumman karavaanin etupäässä

juuri pääsi ulos kaupungista ja lähti oikaisemaan suoraviivaisesti kohti

matalia kunnaita, jotka häämöttivät idässä. Aurinko ei vielä ollut

korkeallakaan, ja sen vinot säteet valaisivat koko tämänpuoleisen

seudun. Tuntui todella juhlalliselta katsoa valkoisen kameelin kulkua.

Neljännestunnin päästä se oli saavuttanut kunnaat, väikkyi vielä hetken

punaisenruskeata taivaanrantaa vasten ja samassa jo häipyi silmistämme.

Donovan Pasha laski kiikarinsa kokoon ja virkkoi kuivakiskoisesti:

»Luulen, että Englanti taas voi rauhallisesti maata.»

* * * * *

Mr Donovan oli häikäisevän hyvällä tuulella, istuessamme eräässä Kairon

komeimmassa hotellissa, mihin hän oli meidät kutsunut erikoisen hienolle

lunchille.

Hän vilkkaasti koetti osoittaa, miksi Englannin hallitus oli eduksi

Niilinlaaksolle ja sen väestölle. Egypti oli käymässä uutta kulttuurin

loistokautta kohti.

En voi kieltää: minulla oli omat ajatukseni tästä nousevasta

kulttuurikaudesta. Itämaat pysyvät iäti itämaina. Mutta kysymys ei

koskenut minua, muukalaista.

Saimme kuulla, kuinka salaista kiihotusta parhaillaan harjoitetaan

Egyptissä englantilaisia vastaan. Nuoregyptiläiset ja nuorturkkilaiset

lähentelevät toisiaan. -- Minun tulee huomauttaa, että vuosi oli 1910.

-- Äskeisen vallankumouksen jälkeen Turkki jo uneksuu mahtavaa

maailmanvaltaa, jossa Stambulin padishah olisi kaikkien oikeauskoisten

kaliifina. Mutta lyhyessä ajassa nuorturkkilaiset jo olivat ennättäneet

osoittaa, että he eivät kykene hallitsemaan. Valtiollinen turmelus oli

pysynyt ennallaan. Itse järjestelmä ei ollut vähääkään muuttunut.

Mitä Egyptiin tuli, niin senussilaisen veljeskunnan salaiset pyrkimykset

lisäsivät kiihotusta. Seid Omar ja Faredgan suurmestari tässä keskenään

kilpailevat toivotusta vallasta. Epäilemättä kumpikin uneksuu kerran

olevansa profeetan jälkeläisenä, uuden teokratian kaliifina. Seid Omar

itse tahtoi lukea sukujuurtaan muka suuresta Omarista.

Mr Donovan oli tänään ottanut pelatakseen pientä, huvittavaa uhkapeliä,

jonka tuloksena kuitenkin oli, että Abdallah Effendi, nuoregyptiläisten

vaikutusvaltaisin mies, nyt oli lukkojen takana.

»Hän oli, toden totta, ampua teidät kuoliaaksi!»

»Ei lainkaan! Hänen ajattelemattomuutensa helpotti asiaa. Mutta hän

luuli koko salahankkeen joutuneen ilmi ja menetti kylmän harkintansa.

Olisimme tuskin voineet häntä vangitakaan. Mutta nyt hän on lukkojen

takana.

»Abdallah Effendin esiintyminen teki minut ilman muuta aseman herraksi.

-- Me näimme minareetin parvekkeelta, kuinka senussilaisten johtomiehet

lähtivät nöyryytettyinä kukin omille mailleen. -- Kiitos teidän, hyvät

herrat, olimme liikkeissämme kyllin nopeat! -- Mitään sopimusta,

yhteistä päätöstä, he eivät saaneet tehdyksi. Englannin pantteri on

raastanut viritetyt verkot hajalleen.»

Hän kääntyi minun puoleeni. -- »A propos, teillä tulee olemaan laivassa

Ateenaan saakka matkakumppanina eräs myrrysmielinen mörökölli.

Ystävämme, nuorturkkilainen upseeri, tietysti heti tuntee teidät eikä

voi muuta luulla, kuin että hänen askeliaan yhä edelleen vartioidaan

aina toiselle puolen Välimerta.» Donovan Pasha nauroi makeasti.

»Entä valkoisen kameelin asia?» Breitmann lausui kysymyksensä

hullunkurisen totisena. Äänessä ilmeni leikillistä ja samalla

puoliharmistunutta asianymmärrystä.

Mr Donovan sovitti itseään korituolissaan mukavaan asentoon, tuijotti

hiottuun chartreuse-lasiinsa ja maisteli huultensa päillä sen

vihreänkeltaista, helmeilevää nestettä.

»No niin! -- Ensimmäiset kymmenen minuuttia kuluivat yleisten

alkukohteliaisuuksien vaihtoon. Huomasin seurueen silmäyksistä, kuinka

sopimattomaan hetkeen olin saapunut, ja että mitään ratkaisevaa päätöstä

ei vielä ollut tehty. He odottivat nähtävästi vielä jotakin henkilöä --

epäilemättä Nubar Pashaa, jonka ohitse astuimme vanhalla basaaritiellä,

vehkeilijäin kokouspaikkaan mennessämme.

»Ette ehkä havainneet, kuinka palvelijani, pikku nuubialaispoika, sai

siinä minulta käskyn ja hetkeksi erosi meistä. Kaksi salapoliisia

pantiin silmäänpistävällä tavalla seuraamaan tätä arvokasta herraa. --

Hän on vanha, viekas shakaali ja ymmärsi yskän. --

»Mutta tahdon jatkaa! Parinkymmenen minuutin päästä tiesin varmaan, että

kameelinkauppa oli kaikissa tapauksissa kerrassaan mahdoton. Aikani

alkoi olla käsissä. Tarjosin kameelista neljätuhatta, viisituhatta,

kuusituhatta puntaa.»

Breitmann teki torjuvan, naurettavan kädenliikkeen.

»Sheikkimme, Seid Omar, kävi tarkkaavaksi. -- 'Miksi tahdotte, _sadat el

bascha_, saada erämaan sielun?' -- 'Seid Omar, mitäpä minä sillä

tekisin? Tahdon ystävyydestä vain vapauttaa teidät _Hegîn libnan_

raskaasta taakasta. Eikö kasvojen suunta ole ihmiselle annettu, jotta

näkisimme, kuka vihollisena kääntyy meihin selin? Mutta miksi lähteä

hehkumyrskyyn, kun voi rauhassa pysyä majassaan? -- Niinpä sanon: missä

lääkitys auttaa, siinä veistä ja poltinrautaa ei tarvita.'

»Hyvät seurakumppanini olivat joutuneet ilmeisen levottomuuden valtaan.

Ja nyt paljastin peitetyt heittoveitseni. He saivat kymmenen minuutin

ajan kuulla myrkyllisintä ivaa, joka hiuskarvan läheltä hipaisi itse

pääasiaa. He olivat täydellisesti vallassani ja tunsivat sen, olivat

hämmennyksissään, mutta eivät osanneet arvostella, kuinka paljon tiesin

heidän hankkeistaan. Lisäksi heitä alkoi peloittaa Nubar Pashan

poissaolo.

»Samassa te jo saavuittekin, hyvät herrat! Silloin sanoin suoraan, että

he turhaan odottavat Nubar Pashaa, joka ei pääse tulemaan; että heidän

jokaista askeltaan on seurattu, ja että kaikki oli joutunut ilmi.

Todistaakseni puheeni kysyin heiltä, tunsivatko he teidät?

»Typerästi kyllä Seid Omar huudahti: '_Bismillah_, ei mikään ole häneltä

salattu!'

»Samassa johdatin asian huippukohtaansa, lausuen, että hallituksen

nimessä vangitsen Abdallah Effendin. -- Loput te jo tiedättekin.» -- --

Mutta lähtöaikamme oli jo käsissä. Mr Donovan saattoi ystävällisesti

meidät vaunuissaan Kairon rautatieasemalle.

Asemasillalla nuorturkkilainen tuttavamme astui meidän ohitsemme,

kiukkuisesti meitä silmäillen. Hän nousi erääseen ensi luokan vaunuun.

Heti hänen perässään lähti samaan vaunuun kaksi hiukan huolimattomasti

puettua herrasmiestä. -- Nähtävästikin englantilaisia salapoliiseja.

Mr Donovanin hyväntahtoisesta huolenpidosta olimme saaneet erityisen

vaunun yksinomaisesti käytettäväksemme.

Juna vihelsi. -- »_Au revoir_!»

Breitmann istahti vastapäätä minua ja lausui koomillisen närkästyneenä:

»Mitähän sanoisi _das grosse Vaterland_, jos tietäisi, että Hans

Breitmann on esiintynyt Englannin valtiollisena asiamiehenä Kairossa?

Tämä on _a more curious thing_ -- hullunkurisempi asia -- kuin mainio

dajakkilainen häntähuiskani.»

TOTUUS »OMARIN MOSKEAN HÄVÄISTYKSESTÄ»

1.

Olin vuonna 1910 ollut koko kesän itämailla. Enimmän osan tätä aikaa

olin viettänyt Jerusalemissa, missä olin ottanut osaa arkeologisiin

tutkimustöihin kaupungin läheisyydessä. Asiassa mukana oli eräitä

englantilaisia raamatullisen muinaistieteen harrastajia, jotka kuuluivat

Englannin ylhäisimpiin piireihin.

Muinaistieteellisissä töissämme meillä oli apuna varsinaisena

tieteellisenä ammattimiehenä dominikaanimunkki, korkea-arvoinen isä

Justinus, joka asui Jerusalemissa, ja jonka syvää oppia, suurta

kokemusta, innokasta ja vaiteliasta asianharrastusta emme koskaan voi

kyllin kiittää.

Jerusalemin dominikaaniluostarin jäsenet ovat jo pitemmän aikaa omasta

aloitteestaan tehneet erinomaisen arvokasta työtä Palestinan

muinaistutkimuksen hyväksi. Heillä on luostarin yhteydessä erityinen

arkeologinen oppilaitos, jonka etevimpänä edustajana on juuri isä

Justinus.

Lienee syytä erittäin mainita, että olimme diplomaattista tietä saaneet

Turkin hallitukselta laajat yksinoikeudet muinaistieteellisiin

kaivaustöihin koko sillä alueella, missä tutkimuksia teimme. Tahdon

painostaa, että tämä alue oli kokonaan ulkopuolella kaupungin nykyistä

piiriä. Työtämme valvoi kaiken aikaa kaksi Turkin hallituksen

valtuuttamaa arvohenkilöä.

Jo tämä osoittanee, kuinka vähän seikkailuluontoista tutkimuksissamme

oli todellisuudessa, vaikka kyllä maailman sanomalehdistössä sittemmin

kerrottiin kaivaustöistämme kaikenlaisia rosvojuttuja.

On luonnollista, että toimemme Jerusalemin pienehkössä ympäristössä

herättivät jonkinlaista huomiota muhammedilaisten ja juutalaisten sekä

myöskin kristittyjen keskuudessa. Voinhan tunnustaa, että teimme

työtämme tässä uskonnollisten kiistain ja kiihkoilijain kaupungissa,

paikkakunnallisten olosuhteiden pakosta, jonkinlaisella

salaperäisyydellä. Jerusalem on muuten paikka, jossa aina vierailee,

paitsi länsimaisia pyhiinvaeltajia, myöskin suuri määrä tavallisia

matkailijoita. Näiden joukossa voi olla sanomalehtien kirjeenvaihtajia

ja uutisten-haijeja, joille palkkio sanomalehtikirjoituksesta maksetaan

jutun outouden ja pöyristyttävyyden mukaan.

Niinpä jo syyspuolella kesää näkyikin toimistamme Jerusalemissa enemmän

tai vähemmän repäiseviä kertomuksia amerikkalaisessa ja saksalaisessa

sanomalehdistössä. Osoitimme aina nämä tiedot lyhyesti ja jyrkästi

perättömiksi.

Varsinainen kiihotus meitä vastaan sekä siitä johtuva katumellakka

Jerusalemissa, joka tapahtui turkkilaisia vihaavain arabialaisten

keskuudessa, syntyi kuitenkin vasta seuraavan vuoden keväänä. On

huomattava, että tästä mellakasta, jolloin suuri osa kaupungin

muslimeita oli saatu yllytetyksi äärimmäiseen raivoon, kerrottiin

eräässä Parisissa ilmestyvässä ranskalais-juutalaisessa lehdessä jo

päivää ennen, kuin se Jerusalemissa tapahtui! -- Silloin minä itse en

muuten ollutkaan työpaikalla. -- Englantilaiset ystäväni joutuivat

Jerusalemissa hengenvaaraan ja pelastuivat ainoastaan ylimääräisen junan

avulla sekä astumalla Jaffan satamassa kiireesti omaan huvialukseensa.

Heti sen jälkeen nostettiin meitä vastaan todellinen vihan myrsky

Berlinin saksalais-juutalaisissa sanomalehdissä. Levitetyt rosvojutut

sittemmin kulkivat, varustettuina kolminkertaisilla

otsikkokirjoituksilla, kautta maailman. Ainoastaan eräät englantilaiset

lehdet käsittelivät kysymystä tyynesti ja maltillisesti.

Puhuttiin Omarin moskean häväistyksestä ynnä muuta samantapaista

järkevyyttä.

Tosiasia on, että olimme tehneet työtä kokonaan ulkopuolella Jerusalemin

kaupunginmuureja, noin kuudensadan metrin päässä Omarin moskeasta.

Työalamme oli aivan samoilla seuduin, missä etevä Palestinan tutkija,

sir Charles Warren, viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli toiminut

arkeologisissa kaivaustöissä. -- Myös on huomattava, että Shiloan kylän

beduinit, joita olimme kaivauksissa pitkin matkaa käyttäneet

työmiehinämme, pysyivät rauhallisina ja mellakasta täysin erillään.

Itse asiassa koko tämä kiihotus johtui ihan toisenlaisista seikoista.

Katumellakan syyt ovat etsittävät hyvinkin syvältä.

Mutta tahdon kertoa nämä asiat hätiköimättä ja oikeassa järjestyksessä.

* * * * *

Jo edellisenä syksynä Lontoossa, kun muinaistieteellistä

tutkimustyötämme suunniteltiin, oli osanottajaksi retkikuntaan mitä

parhaalta taholta suositeltu itämaisten olojen tuntijaa, sotilaskapteeni

Karl Gustaf Nierotia. Hra Nierot oli syntyjään ruotsalainen ja loistavan

kasvatuksen saanut, mutta oli nuorena luutnanttina syystä tai toisesta

eronnut Ruotsin palveluksesta. Tämän jälkeen hän oli ollut kaksitoista

vuotta itämailla eri valtioiden sotilaallisissa ja hallinnollisissa

toimissa -- ensin Algerian vieraslegionassa, sittemmin Tunisissa,

Italian Punaisenmeren-alueilla ja Turkinmaalla. Tätä nykyä hän asui

Lontoossa. Hän ei ollut varakas, mutta näkyi tulevan toimeen itämailla

hankkimallaan omaisuudella. Hän osasi arabian ja turkin kieltä sekä

hallitsi täydellisesti englannin, ranskan, saksan ja italian kieliä.

Kapteeni Nierotin monipuolinen -- en tahdo sanoa kirjava -- kokemus

minua, omasta puolestani, hiukan epäilytti, mutta suositukset näkyivät

olevan vakuuttavia. Epäilykseni katsottiin aiheettomiksi. Ehdokkaamme

oli tarmokas, taitava ja älykäs mies. Erittäin huomautettiin, mikä etu

siitä oli, että hra Nierot saattoi esiintyä tulkkina retkikunnan

englantilaisten jäsenten ja minun välilläni kaikissa niissä tapauksissa,

joissa verraten vähäinen englannin sanavarastoni tuotti

keskusteluillemme haittoja. Työsuunnitelmia koskevat tiedonannot saatoin

ajan voittamiseksi kirjoittaa ruotsiksi; kapteeni Nierot kääntää ne

siinä samassa englanninkielelle.

Tämä monikykyinen mies otettiin siis retkikunnan palvelukseen.

Kun heti sen jälkeen the honorable George Fairholme, kapteeni Nierot ja

minä matkustimme Lontoosta Jerusalemiin tekemään valmistavia

silmämääräisiä tarkasteluja vastaisella työpaikallamme, opin lähemmin

tuntemaan hra Nierotin. Oivallinen matkaopas ja taitava järjestelijä,

mutta hänen esiintymisessään oli jotakin epämiellyttävää. Mr Fairholmea

kohtaan hän oli myönteliäs ja melkein liiaksikin puuhaileva, alempia

kohtaan ylimielisen töykeä. Kun hän antoi käskyjä, saivat hänen

ruskeiksi paahtuneet kasvonsa omituisen kiukkuisen ja röyhkeän ilmeen.

Hänen olennossaan oli jotakin entistä onnenonkijaa ja käytöksessään

rajua hillittömyyttä. Arvosteluissaan hän saattoi olla suorastaan

kyynillinen. Häikäilemätön itsekkyys, rajaton aineellisuus näkyi

ilmenevän hänen jokaisesta lausunnostaan. Ei ollut syytä kadehtia niitä

itämaisia alkuasukkaita, joita tämä eurooppalaisen sivistyksen edustaja

oli aikoinaan pitänyt komennossaan.

Itämaat hän muuten näkyi tuntevan erinomaisen hyvin, mutta hänellä oli

omituiset käsitykset korkeamman kansanrodun oikeuksista alempiin nähden

sekä yleensä siveellisistä velvoituksista ja niiden perussyistä.

Brindisi--Port Saidin komea matkustajalaiva puski vinhaa vauhtia

Välimeren viime taivalta. Aurinko laski lännessä veripunaisena pallona

mereen, jonka värit vivahtelivat helakan vihreän, lapis lazulin ja

tummanpurppuraisten vivahdusten välillä. Lähin meri oli puhtaasti

viininvärinen. Laivan kokkapuolella nousi vastaamme hopeinen puolikuu,

islamin maailman tunnuskuva. Hra Nierot ja minä istuimme

korituoleissamme kannella, Afrikan lauhkean tuulahduksen henkiessä.

Välillämme oli pieni pöytä, johon olimme saaneet pullon oivallista

orvieto-viiniä.

Hra Nierot kohotti lasinsa: »Tahdon huomauttaa, että itämailla kristitty

ei millään ehdolla saa antautua muhammedilaisten tai juutalaisten

naisten kanssa seikkailuihin. Se voi minä hetkenä hyvänsä tuottaa

kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin.» Hän

hymyili karkeasti: »Onneksi on aina Levantissa yllin kyllin italialaisia

naikkoja!»

En luullut antaneeni aihetta näihin neuvoihin ja isällisiin varoituksiin

ja vakuutin tyytyväni viiniin ja lauluun! Laivan musiikkisalista kuului

luoksemme ihan selvästi nuoren italialaisen taiteilijattaren

laulunsävelet:

»_Ohé mi Carlo, ohé mi Carlo,

perch'u distrugger accusi?_»

Hra Nierot oli koko Välimeren-matkan pyörinyt tämän varsin myötämielisin

elein liikkuvan, yksinäisen naisen kintereillä.

Muuten minä uskalsin lausua epäilykseni, tokko Nierot, eläessään

vuosikausia muhammedilaisten keskuudessa Punaisenmeren rannoilla, oli

joka hetki esiintynyt hyveen esikuvana.

»Se on ihan toinen asia! -- Minulla oli siellä muutamia sabeattaria,

jokunen sudanitar -- hm -- no niin, mitäpä minä sitä kieltäisin? -- ja

kaksi ihmeen siroa abessinilaistyttöä, mutta ne olivat minun omani!»

»Teidän omanne?»

»Niin. Olin suorittanut niistä hinnan.»

»Ja teidän laaja, monivärinen perhekuntanne tätä nykyä --»

»Oh, mikä hätä niillä siellä olisi? -- Ja sitä paitsi, _vive la

bagatelle_!»

Miehen kyynillisyys minua tympäisi. Sivumennen sanoen, hän nyt oli

naimisissa. Olin kuullut, että hänen rouvansa oli joku ranskatar

Parisista.

Miten höllät hänen periaatteensa muissakin suhteissa olivat, huomasi

monesta pikkupiirteestä. Kaikki oli luvallista, kunhan järjesti niin,

ettei oma nahka joutunut vaaraan. Belgiassa hän oli tuntenut erään

kemiallisen tehtaan omistajan, herkkäuskoisen flaamilaisen, jolta

Nierotin hyvä ystävä, ovela picardielainen insinööri, oli mainion

sukkelalla tavalla viekastellut tietoonsa tehtaan menettelytavat ja

tehnyt miehen keppikerjäläiseksi. -- Onnistuneen teon Nierot katsoi

itsessään kiitettäväksi. Rohkea rokan syö! Rehellisyys ja kunnia eivät

merkitse mitään!

Tällainen henkilö saattoi olla vaarallinen meille. Hän epäilemättäkin

oli taitava ja kokenut mies, mutta ei ollut luottamusta herättävä.

Nykyisessä arkaluontoisessa asiassamme päätin olla kapteeniin nähden

aina varuillani.

Kuitenkin meillä näkyi olevan syytä olla hra Nierotiin varsin

tyytyväisiä. Selostukseni pikamatkamme tuloksista hän käänsi

taidokkaasti englanninkielelle. -- Kirjoitukseni koski ainoastaan

käytännöllisiä asioita ja oli sellaisenaan kokonaan vaaraton. --

Seuraavana keväänä Nierot sai toimeksi lähteä Jerusalemiin ja ostaa

haltuumme määrättyjä maakappaleita kaupungin ulkopuolella olevalta

asumattomalta vuorelta, joka muinoin oli kuulunut Jerusalemin piiriin.

Tämän vaikealuontoisen tehtävän hän suoritti asianymmärryksellä ja

diplomaattisella taidolla.

Heti sen jälkeen retkikuntamme saapuikin Jerusalemiin ja kaivaustyömme

alkoi. Retkikunnan varsinainen johtaja oli mr Fairholme.

Asianharrastajina ja avustajina hänellä oli mukanaan kolme nuorempaa

englantilaista ylimystä.

* * * * *

On paljon puhuttu jostakin muinaisjuutalaisesta salakirjoituksesta,

johon arkeologiset työmme perustuivat. Tahdon huomauttaa, että mitään

salakirjoituksia ei kaivata tietääksemme, että esimerkiksi Daavidin

hallitsijasuvun kuningashaudat vielä ensimmäisellä vuosisadalla meidän

ajanlaskuamme katsottiin koskemattomiksi. Luettakoon Apostolien tekojen

2. luvun 29. värssy! Josefus, juutalaisten historioitsija, jonka

kirjallinen työ alkaa Jerusalemin viime hävityksen jälkeen, kertoo, että

ylimmäinen pappi Hyrkanos oli määrätyssä tarkoituksessa käynyt

kuningashautojen maanalaisessa sokkelossa. Samoin oli tehty myös Herodes

kuninkaan aikana. On huomattava, että juutalaiset hakkasivat hautojaan

aina kallioon. Kuningashautoja Titus, hävittäessään Jerusalemin,

todistettavasti ei tavannut, ja tämä näkyy käyvän ilmi myös Josefuksen

lausunnosta.

Pyhän kaupungin rauniosoran alla on kätkössä epäilemättäkin suunnaton

määrä muinaismuistoja ja tuhansien vuosien takaisia historiallisia

todistuskappaleita, joiden saattaminen päivänvaloon voisi olla tärkeä

tieteelle ja kenties koko kulttuuripohjamme käsittämiselle.

Jos kaivaustöistämme olisimme tehneet lähemmin selkoa Jerusalemissa,

niin ne varmaankin olisivat synnyttäneet juutalaisissa kiihkoa ja

suoranaista vastustustakin.

Kaksi kertaa Jerusalem on perinpohjin hävitetty, maan tasalle

hajoitettu. Nykyinen kaupunki on rakennettu rauniosoran päälle, joka

ylängöillä ja vuorten rinteillä muodostaa 9--11 metrin vahvuisen

kerrostuman; Josafatin laaksossa sen vahvuus on 11--14 metriä ja

Juustontekijän laaksossa 18 metriä.

Juhlallisena ikivanha kaupunki kohoaa vuorillaan sakarapäisten muuriensa

ympäröimänä. Yleinen topografia on sama kuin muinoin ja helposti

tunnettava. Mutta oh, kuinka itse kaupunki on muuttunut! Meidän

päiviemme Jerusalem on noita ahtaita, sokkeloisia, haisevia itämaisia

kaupunkeja, joissa pölypilvet ryöppyilevät, likaisuus ja saasta

vallitsevat. Pyhistä paikoista miltei ainoa todella varmasti tiettävä on

temppelialue. Suunnikkaanmuotoisena, keinotekoisena ylätasona, vahvain

muurien saartamana pöytänä, se on vanhalla paikallaan. Huimaavasta

korkeudesta sen itäinen reunamuuri syöksyy alas Josafatin laakson

rotkelmaan. Mutta Salomon temppelin paikalla, itse Morian-vuoren

kantakallion laella, on nyt Kubbet es-Sachra -- Omarin moskea --, jonka

huipulta säteilee islamin puolikuu.

2.

Olimme jo useita kuukausia tehneet kaivaustöitä. Koko Jerusalemin

kaupungin muinainen alusta, sen kalkkivuoriperusta, näkyy olevan

täynnänsä kallioon hakattuja tunneleita. Ne luikertelevat ja

suikertelevat ristiin rastiin, ylös ja alas, useimmiten aivan ahtaina

käytävinä vuoren syvissä uumenissa. Koko järjestelmä muistuttaisi

muurahaiskekoa ja sen käytäviä, jos tunnelit joskus nousisivat kallion

pinnalle ja päivänvaloon. Mutta ei! ne pysyvät yhä vuoren sisällä. Yksi

ainoa aukko ulkomaailmaan oli koko siinä järjestelmässä, jonka olimme

tähän saakka paljastaneet. Tämäkin aukko oli viimeiset vuosituhannet

ollut sen 11 metrin vahvuisen sorakerrostuman kätkössä, joka näillä

seuduin peittää vuorta ja sen rinteitä yleensä.

Työhön ryhtyessämme olin ensi aluksi määrännyt aukon paikan

laajanpuoleisten mittausten avulla. Puhkaisimme tähän suurella vaivalla

tilavan, pystysuoran kaivoksen ja tapasimmekin syvällä maan uumenissa

luolakäytävän suun.

Entä itse tunnelit? Niiden alkuperäinen tarkoitus näytti usein ihan

käsittämättömältä. Itse isä Justinuksen järki oli tässä monta kertaa

kokonaan ymmällä. Valaisua kysymykseen ei antanut se seikka, että

jokainen tunneli oli tätä nykyä visusti kiinni tukittuna. Kaikki nuo

monimutkaiset käytävät olivat keinotekoisesti täytetyt, tiiviisti umpeen

ahdetut kivillä ja soralla. Silloin tällöin löydetyistä saviastiain

sirpaleista, joskus tavatuista roomalaisista lampuista voitiin päättää,

että tunnelit oli tukittu nähtävästi vähää ennen, kuin Titus valloitti

Jerusalemin.

Mutta mitä varten? Mitä outoja, erityisesti, salattavia seikkoja liittyi

tähän tunnelijärjestelmään?

Työmme edistyi äärettömän hitaasti. Mitä omituisimpia, sekavimpia

tunneliryhmiä, silloin tällöin avautuvine syrjäkomeroineen tai

holvikammioineen, olimme jo paljastaneet vuoren uumenissa. Milloin

olimme tunneleissamme syvällä Josafatin laakson tasalla, milloin olimme

joutuneet korkealle kallionpinnan läheisyyteen. Näissä ahtaissa

luolakäytävissä ei voitu suurempia työvoimia käyttää, eikä voimakoneita

olisi saattanut tänne kuljettaa.

Niinpä oltuamme viidettä kuukautta työssä tunsimme tuskin kymmenettä

osaa tutkittavasta alueesta. Sangen arvokkaitakin löytöjä olimme sillä

välin tehneet, pääasiallisesti jebusealaiselta, harvemmin heprealaiselta

ajalta. Isä Justinus katsoi näillä olevan tavattoman suuren tieteellisen

merkityksen. Mutta meidän tuli uurastaa yhä eteenpäin. Ehkä työtämme

vielä helpottaa!

* * * * *

Jo ensi kuukauden jälkeen syntyi meille työsuunnitelmaan nähden

vaikeasti ratkaistava kysymys. Tahdoin antaa asiasta kirjallisen

ehdotuksen perusteluineen, mutta kun tämän yhteydessä olin pakotettu

koskettelemaan useita arkaluontoisiakin seikkoja, en mielelläni olisi

halunnut jättää kirjoitustani hra Nierotin käsiin. Flaamilainen

herkkäuskoisuus ei vaivannut minua. Olinkin jo päättänyt itse kyhätä sen

englanninkielelle, kun äkkiä sain sähkösanoman Suomesta.

Hyvä ystäväni Oskar Nevankoski tarjoutui tulemaan Jerusalemiin,

töissämme minua tarpeen tullen avustamaan. Kuusi päivää myöhemmin hän jo

olikin paikalla. Hän oli kotoa lähtenyt odottamatta Konstantinopolissa

sensuroituun sähkösanomaansa vastaustakaan.

Olin kovin iloinen hänen tulostaan. Häneltä ei minulla ollut mitään

salattavaa. Hän oli aikaisemmin harjoittanut muinaistieteellisiä

opintoja Parisissa ja Berlinissä sekä tehnyt omintakeisia arkeologisia

tutkimuksia British Museumissa. Totta puhuen, ilman Nevankosken

monipuolisia tuttavuuksia ulkomaiden vaikutusvaltaisissa piireissä koko

nykyistä tutkimusmatkaa kenties ei olisi saatu lainkaan toimeen. Oskar

Nevankoski hallitsi yleisiä sivistyskieliä ja oli tottunut esiintymään

jokaisessa seurassa.

Olin nyt hra Nierotista riippumaton. Mutta pian syntyi juuri tämän

johdosta ensimmäinen väittelyni kapteenin kanssa. Hän oli saanut kuulla

kirjoitelmastani ja tahtoi tietää, miksen ollut antanut sitä hänelle

käännettäväksi.

»Minä kirjoitin sen itse. Olihan minulla aikaa.»

»Sitä tahdotaan pitää minulta salassa.»

»Miksi haluatte nähdä sen? Se on kirjoitettu vain johtaja Fairholmea

sekä Lontoossa olevaa johtokuntaa varten.»

»Mutta hra Nevankoski sai sen nähdä.»

»Nyt te puhutte asioita, joita ette tunne.»

Englantilaiset asuivat kaupungin huvila-alueella, Damaskoksen-portin

ulkopuolella. Heillä oli siellä vuokrattuna suurehko uudenaikainen talo,

jonka olivat sisustaneet puoleksi itämaiseen, puoleksi länsimaiseen

tapaan. Komeat persialaiset matot, raskaat oviuutimet ja turkkilaiset

divaanit, -- eurooppalaiset työpöydät ja keveät kesätuolit, -- nurkassa

juhlallinen rivi vesipiippuja pitkine letkuineen, mutta tupakkapöydällä

hienot havannasikarit ja egyptiläiset savukkeet. Ylimystön

mukavuudentarvetta ja englantilaista huumoria.

Tänne heidän huvilaansa kertyi kokoelma kaikenlaisia löytöjä, joita

olimme vähitellen tehneet. Museonamme oli erityinen suuri sali. Siellä

oli mitä erilaisimpia keramiikkitöitä, outoja ruukkuja, vateja, kulhoja

ja maljakoita, helyjä, koristeita ja arvoesineitä, 4000--3000 vuoden

vanhoja. Seinähyllyillä nähtiin muinaisheprealaiset terafimit,

kotijumalain kuvat, sellaisia, joita Rachel oli salaa Labanilta vienyt

mukanaan ja kätkenyt satulalaukkuunsa. Ylinnä siinä komeili jykevä,

yhdestä ainoasta smaragdinvihreästä malakiittilohkareesta veistetty

selkämystuoli, jonka löytö oli saattanut beduini-työmiehemme

innostuksiin. »La lila Il Allah», huudettiin, kun sitä köysillä

hinattiin tunnelista päivänvaloon.

Kunnon beduinimme eivät osanneet muuta luulla, kuin että nyt oli saatu

esiin Salomon valtaistuin. Pian huhu tiesikin kertoa, että me etsimme

Salomon aarteita.

Malakiittituolin istuinlaatassa oli kuitenkin arveluttavuuksia herättävä

suuri, ympyriäinen reikä, joka auttamattomasti tuomitsi esineen jonkun

muinaisajan suurmiehen asunnon aivan erityiseen osastoon. Museossamme

tuoli oli, viisaasti kyllä, saanut istuimen verhoksi pitkän,

tummanpunaisen korumaton.

Muinaisista jebusealaishaudoista saadut koristeet, kalleudet,

metallitaidetyöt ja jalokivet olivat kassakaapissa.

Kaikkia näitä moninaisia esineitä isä Justinus tutki, järjesti ja

merkitsi luetteloihin, liittäen niihin seikkaperäisiä tietoja

löytöpaikoista ja esineitä ympäröivistä maakerroksista. Lähemmin

valaistiin tunneleita ynnä löytöpaikkoja karttapiirroksilla. Työtä

tarkistivat Turkin hallituksen valtuusmiehet. Kaikki tapahtui

täsmällisesti, avoimesti ja -- tieteellisesti.

Isä Justinus oli erinomaisen miellyttävä, hienosti sivistynyt mies.

Kaikesta näki, että hän oli suureen maailmaan tottunut. Jerusalemissa

tiedettiin, että hän oli syntynyt eräässä Etelä-Ranskan aatelislinnassa

sekä saavuttanut Lyonin yliopistossa lakitieteellisen ja filosofisen

tohtorinarvon. Loistava valtiollinen ura, seuraelämän huvit hymyilivät

hänen edessään, kun hän äkkiä oli kääntynyt kirkolliselle alalle. Hän

oli tehnyt munkkivalan ja sulkeutunut dominikaaniluostariin, jonka

veljeskunnan kuuluisuuksia hän nyt oli.

Kuka osaa selittää sielunelämän ongelmia? Vai odottiko häntä

kirkollisella alalla kardinaalinhattu?

Isä Justinuksen hienot aatelispiirteet, kauniit, tummat silmät, älykäs

keskustelu, syvä asiantuntemus elämän kaikilla aloilla oli sellaista,

jota kannatti sekä nähdä että kuulla. Raamatulliseen muinaistieteeseen

hän oli erityisesti innostunut.

Kerran jutellessani isä Justinuksen kanssa hän mainitsi, että

Jerusalemissa asui eräs juutalaisten oppineimpia miehiä ja Talmudin

tuntijoita, rabbi Jonathan ben Jochai. Hänellä oli kyllä myöskin,

porvarillinen nimi, mutta hän oli tuolla nimellä laajalti tunnettu. Tämä

rabbiini oli tavattoman suuressa maineessa maailman kaikkien

juutalaisten keskuudessa.

»Hänenpä puheilleen teidän olisi syytä mennä. Voisitte hienolla tavalla

koettaa päästä selville rabbiinin mielipiteistä eräistä seikoista, jotka

ovat tutkimustemme yhteydessä. Hän puhuu sujuvasti useita Euroopan

kieliä.»

»Minä en ole diplomaatti. -- Ettekö ehkä itse voisi mennä?»

Isä Justinus veti suunsa hiukan ilkeämieliseen hymyyn: »Pelkään, että se

herättäisi liian suurta huomiota.» -- Hän oli katolisen kirkon

kunnianarvoinen, taisteleva jäsen.

Mr Fairholme saapui samassa ja sai kuulla asian. Hän kääntyi minuun:

»Todella, sinne teidän tulisi mennä!»

Minua koko asia ei miellyttänyt laisinkaan. Olisi epäviisasta ryhtyä

minkäänlaisiin keskusteluihin rabbiinin kanssa. Vastasin sentähden:

»Kun ajattelen asiaa, en käsitä, että siitä olisi mitään varsinaista

hyötyä. -- Luulen, että se monessa suhteessa voisi olla meille

vahingoksi.»

Kysymys jäi sikseen sillä kertaa.

Myöskin hra Nierot asui ulkopuolella kaupunkia, Jerusalemin uudella

asutusalueella. Hänellä oli nuori rouvansa mukanaan. Rouva Nierot oli

varsin sievä, tummatukkainen naisolento, äärettömän avuton ja kaikissa

pienimmissäkin seikoissa herroihin turvautuva.

Nevankoski ja minä olimme sijoittuneet kaupungin suureen saksalaiseen

hotelliin, joka nyt kesällä oli matkailijoista melkein tyhjänä. Meidän

huoneemme olivat rinnatuksin pitkän käytävän perällä. Hotellin

seurustelusaliin saapui usein hra Nierot päivän kuulumisia pohtimaan.

Joskus hän saattoi tuoda rouvansakin sinne. Herrojen hoitaessa pientä

viskylasia, varjeluskeinona ilmastokuumetta vastaan, otti rouva

mielellään jonkun lasin burgundinviiniä ja sherbettiä. Nuori rouva siinä

imi korren kautta sherbettiään, piti silmäinpeliä ja vilkuili, naiivia

viattomuutta teeskennellen, tukkansa alta vaaleaveriseen, pitkään ja

solakkaan Nevankoskeen. Rouva Nierotilla oli parisittaren kaikki

veikistelykeinot tiedossaan.

Nevankosken diagnoosi oli: »Mistä lienee Nierot senkin tavannut!»

Nuori mr Carew oli enemmän ihastunut rouva Nierotin hienouteen ja

maailmannaisen ominaisuuksiin. Hän jumaloi rouva Nierotia. Miten hän

olisikaan täällä muistanut englantilaisten ladyjen viehkeyttä? -- Mitä

silmä ei nää, se unhoon jää!

Kapteeni oli Jerusalemissa hankkinut itselleen puolirotuisen

arabialaisen raudikon, hiukan viallisen jaloistaan, mutta polkuhinnasta

saadun. Hän komeili mielellään sen selässä ratsassaappaissa ja

ratsupiiska kädessä. Nuori rouva ei antanut rauhaa miehelleen, ennenkuin

oli saanut itselleen naissatulan.

Mr Carew heti osti parhaan saatavissa olevan ratsun, damaskolaisen

hiirakon, josta maksoi mielettömän hinnan. Hän alkoi nyt opettaa rouva

Nierotia ratsastamaan. Kun raudikko oli jaloistaan epäluotettava, täytyi

mr Carew'n ratsailta useinkin tukea kirkaisevaa rouvaa.

Kapteeni kehui rouvansa ratsastusharjoituksia niin kauan, että hän alkoi

herättää hymyilyä.

Nevankoski, joka oli minulta kuullut kapteeni Nierotin aikaisemmasta

mallikodista Punaisenmeren rannoilla, naurahti: »_Nemesis divina!_ --

Muutenhan on ihan selvää, ettei se ole rouva, vaan mr Carew, joka on

opetuksenalaisena.»

Äkkiä nämä ratsastusretket tykkönään lakkasivat. -- Olin samaan aikaan

kirjoittanut uuden kirjallisen esityksen mr Fairholmelle. Myös tämän

laatimisessa olin kokonaan syrjäyttänyt hra Nierotin. Nevankoskelle olin

jo aiemmin maininnut, etten katso miestä täysin luotettavaksi.

Hra Nierot rouvineen saapui eräänä iltana jälleen meitä tapaamaan.

Burgundinviiniä, sherbettiä sekä varjeluskeinoja kuumetta vastaan

saatiin pöydälle. Rouva Nierot oli siinä erityisen veikistelevä ja sai

kohteliaan Nevankosken lupautumaan hänen kanssaan ratsastusretkelle

seuraavana päivänä.

Ystäväni saikin hotellin välityksellä mukiin menevän ratsun vuokratuksi

ja oli kahtena päivänä rouva Nierotin huomaavaisena ritarina. Toisen

päivän illalla hän tuli huoneeseeni, löi hansikkaat pöytään ja sanoi:

»Nyt se ilo saa päättyä! Arvaas, mitä metkuja hänellä oli?»

»Horjahti kai kainaloosi!»

»Vielä mitä! -- Jospa olisikin! -- Hänellä oli täysi kyselyohjelma

meidän töistämme. Kyseli asioita, joita ei olisi voinut mitenkään kysyä

ilman Nierotin opastusta.»

»No, ja sinä --?»

»Muistin, että on luvallista olla tuhma, mutta ei yksinkertainen. Olin

täysin tietämätön. Hän ahdisti minua -- suorastaan ahdisti. Mutta olin

varuillani. Vihdoin hän valitti: 'Mon dieu, te ette ymmärrä minua!' --

Minun johtui mieleeni Mefistofeleen vastaus Martta rouvalle ja sanoin:

'Suruni siitä on syvä!' -- Olimme peräti vaiteliaina saattaessani hänet

kotiinsa. -- Mutta arvaas, mitä sitten tein! Minä ratsastin oitis

englantilaisten luokse ja sain toimeen yksityispuhelun mr Carew'n

kanssa. Kerroin hänelle, kuinka minun oli käynyt. Silloin hän myönsi,

että hänenkin oli käynyt samoin.»

»Ja Carew --?»

»Hän on kelpo poika. Murtunein illusionein hän oli vetäytynyt itseensä.

-- Muuten pitääkin olla keskinkertainen intelligenssi sillä, joka luulee

voivansa lypsää muiden salaisuuksia englantilaisesta gentlemannista.»

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi: »Nierot rouvineen ovat seikkailijoita!

-- Tällaista juonta, mihin liittyy oman vaimon kunnia, en ole

romaaneissakaan lukenut. Rouva jotenkin selvästi kaupitteli itseään

määrätyillä ehdoilla.»

Tuijotimme ääneti toisiimme.

Mitä oli tehtävä? Ilmoittaa asia mr Fairholmelle? -- Huomasimme, että se

oli mahdotonta. Nierotin vaikuttimia emme tunne. Rouvan merkillistä

asianharrastusta voi selittää pelkäksi uteliaisuudeksi. Mr Fairholme oli

liian tyven gentlemanni voidakseen ottaa huomioon meidän ja mr Carew'n

todistamattomia arveluja.

Tässä ylimyksessä oli muuten melkoinen määrä aito englantilaista

itsepintaisuutta. Minkä hän oli saanut päähänsä, se oli vasaralla siihen

isketty. Niinpä hän useinkin yhä edelleen huomautti, että minun tulisi

jollakin verukkeella lähteä haastattelemaan oppinutta rabbi Jonathan ben

Jochaita. Kautta rantain voisin ehkä saada vihjotuksi juutalaisten

perintätietoja seikoista, jotka kuuluivat tutkimustemme alaan.

»Aivan niin -- ja juutalaiset saisivat vihjotuksi meidän tietojamme.»

Mr Fairholme vain pudisti päätään hymyillen. Ymmärsin, että minun kai

ennen tai myöhemmin oli täyttäminen hänen toivomuksensa.

3.

Työmme oli sillä välin käydä jonottanut omaa verkkaista kulkuaan.

Olisi väärin luulla, että jokainen meistä olisi työn aikana alituisesti

ja yht'aikaa ollut noissa tukahduttavan kuumissa, ummehtuneissa

tunneleissa. Olisimmekin olleet siellä vain toistemme tiellä. Meitä oli

siksi monta, että saatoimme toimeenpanna järkevän työnjaon. Tunnelien

tyhjentäminen sorasta oli muuten suurimmaksi osaksi pelkkää

koneentapaista tointa. Useina päivinä pääsimme ainoastaan muutamia

metrejä eteenpäin. Mitään äkkiyllätyksiä ei tarvinnut odottaa, niin

kauan kuin tunneli näytti yhä jatkuvan entiseen suuntaansa. Tällaisissa

yhtäjaksoisissa käytävissä tai pystysuorissa kaivoissa saattoi

korkeintaan tavata tilapäisiä roomalais-aikuisia saviastiain sirpaleita.

Niinpä meillä Jerusalemissa olikin aikaa yleensä liiankin paljon.

Nevankoski ja minä käytimme usein joutoaikoja tutustuaksemme Palestinan

topografiaan ja muinaistieteellisiin merkillisyyksiin. Muulien selässä

ratsastaen teimme pitempiä tai lyhyempiä retkeilyjä eri suuntiin. Näistä

yksi retki joutui sittemmin asianhaarain vaikutuksesta niiden seikkojen

yhteyteen, jotka johtivat Jerusalemin katumellakkaan.

Olin viime kuukauden ajan tehnyt joutohetkinäni pientä erikoistutkimusta

kotona työpöytäni ääressä. Mitä asia koski, en ollut vielä kertonut

Nevankoskelle. »Sittenpä saat kuulla!»

Varhain eräänä aamuna herätin hänet. »Hoi, mies, nyt lähdemme

Nebo-vuorta katsomaan!»

Saimme pian käsiimme oman kokeneen dragomaanimme; matkaeväät ja

telttalaitokset sälytettiin kuormamuulin selkään. Dragomaani oli

hankkinut avukseen kaksi Jordanin-takaisia seutuja tuntevaa beduinia, ja

muuleilla ratsastaen joukkueemme lähti liikkeelle. Näimme Jerichon,

muinaisen palmukaupungin, josta nyt kolmas järjestyksessä on vain

viheliäinen kylä, kuljimme Jordanin yli sen historiallisen kahlaamon

kohdalta, uimme Jordanissa ja asetuimme yötä viettämään joen itäiselle

rannalle. Ginsti- ja orjantappurarisuista laitettiin tuli, ja me

istuimme sen ääressä lapsuusajan mietteissä, tähtien tuikkiessa.

Seuraavana aamuna ratsastimme kaakkoa kohti, kautta rantatiheikön, yli

harmaan, aavikkomaisen suola- ja kipsipeitteisen maakamaran, yli

ruskeankeltaisten kivikkomaiden ja somerikkojen, poikki purouomain ja

rotkojen, kunnes saavuimme uuteen rotkelmaan, jonka puoleksi kuivunutta

purovartta lähdimme nousemaan. Täällä, Kuolleen meren kattilalaakson

alueella, lähes neljäsataa metriä merenpinnan alapuolella, oli ilma

lyijynraskas ja äärettömän kuuma.

Pari tuntia vielä ratsastettuamme etumaisena kulkeva beduini huusi:

»*Ajûn Mûsâ!*»

Olimme saapuneet Mooseksen lähteille. Polttavan auringonpaahteen

rasittamina ja rajattoman janoisina laskeuduimme alas satuloistamme.

»_Shûf ghuzlân, chawâdscha!_ -- Kas, gaselleja, herra! -- huusi beduini

innokkaasti.

Vuoren rinnettä kapusi kolme keveäjalkaista elukkaa, vilahtaen jo

samassa pois näkyvistä. Vastapäätä meitä, näköjään vain

Winchester-pyssyn kantaman päässä, kohosi Nebo-vuoren komea harjanne.

Beduinit kuitenkin vakuuttivat, että jo vuorelle nouseminen vaatisi

vähintään kaksi tuntia aikaa. Olimme liian väsyneitä uskaltaaksemme

ryhtyä tällaiseen yritykseen. Emme saaneet Nebon huipulta katsella

Mooseksen näkemiä maisemia -- Pyhää maata yhdessä silmäyksessä,

Hebronista alkaen Galileaan ja Tabor-vuorelle saakka!

Joimme itsemme janottomiksi lähteestä ja katselimme vuorenseinämäin

suuria, omituisia luolia mahtavine tippukivi-muodostumineen. Teltta

pystytettiin rotkelmaan paikalle, jonka osoitin beduineille, ja söimme

vaatimattoman puolipäiväisemme.

»No niin, hyvä veli, nyt jaksamme jutella», lausuin Nevankoskelle.

»Kuulehan nyt! Tämän rotkelman nimi on Wadi Ajûn Mûsâ, se on Mooseksen

lähteiden laakso. Tuossa on Nebo-vuori; sen läntisin pengermä tuossa --

nykyinen Dschebel Sijâra -- oli muinoin nimeltä Pisga, jonka asemahan on

vastapäätä Jerichoa. Mooses haudattiin tähän laaksoon, missä nyt olemme.

Hauta on, lähemmin määräten, oleva Bit Peorin vastapäätä. Dschebel

Sijâran itäisellä kumpareella on komea kirkkoraunio, mutta sen alta

voisi mahdollisesti tavata Bit Peorin rauniot. Me olemme nyt vastapäätä

sitä paikkaa. Kas tässä: lue viidennen Mooseksenkirjan 34. luvun 1. ja

6. värssy sekä neljännen Mooseksenkirjan 23. luvun 14. ja 28. värssy.»

»Mutta tässä sanotaan nimenomaan, että itse hauta oli jäänyt kokonaan

tuntemattomaksi.»

»Viides Mooseksenkirja sai nykyisen muotonsa aikaisintaan vuonna 621

e. Kr. Noin vuodesta 850 e. Kr. alkaen oli tämä rotkelma Moabin aluetta.

Olisiko nyt juutalaisten tullut huutaa verivihollisensa korvaan: 'Nouse

ja hävitä Mooseksen, Herran palvelijan, hauta!'

»Lisäksi tahdon mainita, että Talmudin kirjoittajat nimenomaan

huomauttavat Mooseksen kuolleen samalla tavalla kuin muut ihmiset. Jos

Mooses siis ei ole salaperäisesti kuollut, niin hänet välttämättömästi

on juhlallisesti haudattu. Vaikka haudan paikkaa sittemmin tahdottiin

salata, niin seikkaperäinen tieto siitä oli säilynyt halki vuosisatojen

korkeimman papiston keskuudessa. Kun Raamattu kodifioitiin, se vielä

tiedettiin, etevimmät talmudistit sen vielä tiesivät: keisari

Hadrianuksen vainon ja verituomioiden aikoihin saakka. -- Tuossa

vuoressa on suuri määrä luonnollisia luolia sokkelokäytävineen. Jossakin

tuon vuoren salaisessa luolassa on Mooseksen hauta.»

»Mistäs sen niin päätät?»

»Minulla on tässä kolme salakirjoitusta, jotka kolme heprealaista

kirjantekijää on kätkenyt heprealaiseen tekstiin aivan eri aikoina.

Kirjoitusten avoimista teksteistä käy ilmi, että paikkakunta, mihin

salakirjoitus liittyy, on Moabin aluetta.»

Jätin Nevankoskelle paperiliuskaleen: »Tässä on suomalainen käännös

salakirjoitusten sisällyksestä. Ne ovat merkillisen yhtäpitäviä. Voithan

lukea ääneen ensimmäisen niistä. Minä tahdon sitten selittää

kirjoituksen hämärimmät kohdat.»

Nevankoski luki:

_Tunkeudu sisään, ympärileikatun poika! Katso, 70 peitsenmittaa

virtailee. Rotkelma ylevän ruumiin läheisyydessä. Ja heruu alas 6

peitsenmittaa eriämiskohdalla. Hakatun kivimöhkäleen perusta revi pois,

murskaa! Katso, ylävä paikka: toinen Aj!_

_Toimita pois 2 peitsenmittaa! Hävitä siltä kohtaa! Ja huomaa

luolakäytävä! Pyri eteenpäin 10! Tyhjennä! Älyllistä vaivaa: Petollista

8! Ja 20! -- 20 peitsenmittaa nielee alas. Ja tiedoksi: Sisin kohta

häilyy vapaasti, suojelee._

_Sisäänkäytävä kohisee._

»Tahdon edeltäkäsin huomauttaa», lausuin, »että kaikki välimerkit ovat

minun itseni järjestämät. Ja nyt siis selitys!

»Tämän rotkelman muinaisesta päälähteestä, siitä mistä puro sai alkunsa

enemmän kuin 3000 vuotta sitten, on mitattava pitkin purovartta pitkin

rotkelmaa -- 70 peitsenmittaa. Nykyisestä päälähteestä lukien on meidän

telttamme nyt juuri jotenkin sanotun matkan päässä. -- Tein pieniä

askelmittauksia, ennenkuin määräsin teltan pystytettäväksi.

Askelmitoistani olen kerran saanut palkinnon: leveämahaisen

metsästyspullon! -- Jos lähde ei vuosituhansien kuluessa olisi siirtynyt

paikaltaan, niin me nyt istuisimme juuri sillä kohdalla. --

»No niin! Tuosta vuorenseinämästä, joka on heti meidän vastassamme,

herui muinoin alas 6 peitsenmitan korkeudelta, silloisesta

laaksonpohjasta lukien, pieni vesiouru, joka tuli vuoren sisällä

olevasta luolakäytävästä. Sen yhteydessä oli toinen, luultavasti isompi

luolakäytävä, jossa myös oli vettä. Näiden molempien käytäväin kautta

vietiin Mooseksen ruumis 2 + 10 + 8 + 20 = 40 peitsenmittaa eteenpäin ja

haudattiin vuoren uumeniin. -- Toisista salakirjoituksista käy ilmi,

että ruumis haudattiin erityiseen 'kuivaan' luolaan, jonka pituus on 10

peitsenmittaa. Sisäiset mitat ovat siis yhteensä 50 peitsenmittaa.

Ulkonaiset mitat olivat 70 + 6 = 76 peitsenmittaa. -- Luolakäytäväin

sisäisistä asioista lähemmin vasta.

»Sen jälkeen kuin ruumis nyt oli haudattu, tukittiin itse ulkoaukon

käytävänsuu 2 peitsenmitan vahvuisella kivi- ja soratäytteellä. Päälle

päätteeksi hakattiin ja sijoitettiin paikalleen suuri kivimöhkäle, joka

täydellisesti sulki ja kätki ulkoaukon laakson puolelta.

»Kun nyt tämä kivimöhkäle 'revitään pois' ja 'murskataan' sekä

'toimitetaan pois' 2 peitsenmitan vahva kivi- ja soratäyte, niin tämän

taakse pysähtyneet vedet ryöppyävät esiin! 'Sisäänkäytävä kohisee',

kunnes liikavesi on juossut alas laaksoon ja vesi jälleen on alkanut

'herua' vain pienenä ouruna.

»Otahan nyt tästä tämä kiikari! Minä olen puolen tuntia tarkastellut

vuorenseinämää joka suuntaan, laajalti ja pitkälti, näkemättä mitään

erikoisesti epäilyttävää. Koetahan katsoa sinäkin!»

Ystäväni, joka jo oli innostunut asiaan, antoi vähän ajan perästä

kiikarin tyytymättömänä minulle takaisin.

»Ei, en näe mitään! Ei tainnut ollakaan niin helppoa.»

»Teoriassa asia on helppo, toimeenpanossa vaikea. Kaikki riippuu

tietysti siitä, missä määrin Mooseksen lähteet ovat aikojen kuluessa

muutelleet paikkojaan. Myöskin laaksonpohja voi nyt olla paljoa

korkeammalla kuin ennen. Pölisevät tuulet ovat tänne vuosituhansien

kuluessa saapuneet erämaasta. -- Emme tällä kertaa voi tehdä enempää.

Mutta olemmehan tehneet koko joukon jo näinkin! Tiedämme laakson

oikeaksi ja tiedämme, että tuolla vuoren seinämällä on sellaiset

ominaisuudet, että salakirjoituksen tiedonannot näkyvät soveltuvan

siihen mainion hyvin. Vastainen, tarkka, järjestelmällinen tutkimus,

vaikkapa kilometrimääräin mitalta pitkin rotkelman vartta, voisi

mahdollisesti johtaa parempiin tuloksiin.

»Mitä muuten niin sanottuun salakirjoitukseen tulee, niin merkillinen

seikka antaa tukea luulolleni, että tässä todellinen salakirjoitus on

olemassa, ja että olen ratkaissut sen oikein.

»Tässä puhutaan '_toisesta_ Ajsta', joka on jollakin ylävällä paikalla.

Lähellä Betheliä on Benjaminin alueella eräs vanhastaan tunnettu Aj.

Mutta Jeremia puhuu 46. luvun 3. värssyssä eräästä Ajsta

Jordanin-takaisen Hesbonin yhteydessä. Tämän johdosta on jo Nägelsbach

arvellut Jordanin takanakin olleen Aj nimisen paikan. Nyt tämä _a

priori_-päätelmä saa vahvistuksensa juuri salakirjoituksesta. Hesbon on

Mooseksen lähteiltä vain 7 kilometrin päässä. -- Mutta mikä on tämä

toinen Aj? -- Emme tiedä! Mahdollisesti se voisi olla Bit Peorin

toisintonimi.

»Mutta jatkakaamme lukemista! Lue nyt toinen salakirjoitus!»

Nevankoski luki:

_Ja laaksorotkelman vesijuoksu! Katso Aj! Ja melkoinen luola. Etsi 76

peitsenmittaa! Etene luolakäytävään, tyhjennä ristelmän vedentulva! 6:

huomaa aukon kynnys!_

_Ja mene sisään! Hävitä, etsi! Pyri sisimpään paikkaan, etäällä olevaan:

40 peitsenmittaa. Ja katso, mene sisään ikäänkuin kuivaan paikkaan! Ja

häilyvä kaltevuus. Ja itke (se: vainajaa) perille tulleena: 10!_

_Ilman kiinteää tukea sisin kohta. Painuu alas 6 ja häilyy ilmassa.

Katso, pane säppiin, -- no niin!_

»Minäkin sanon: no niin! Kun tämä verrataan edelliseen, käy selville,

että ulkonaiset mitat tässä ovat 76 peitsenmittaa, josta 6 peitsenmittaa

osoittaa pystysuoraa matkaa aukon 'kynnykselle'. Sisäinen mitta on 40

peitsenmittaa, johon tulee lisää itse 'kuivan' hautaluolan pituus 10;

yhteensä siis 50 peitsenmittaa.

»Huomaa vielä! Jo edellinen salakirjoitus näkyi viittaavan johonkin

salaperäiseen vaaraan. Kulkija 'niellään alas' viime 20 peitsenmitan

matkalla. Tässä toisessa kirjoituksessa on asia täysin selvästi sanottu.

Viime matkan 'kaltevuudessa' oli muinoin keikkuvia porraslaattoja,

todellisia salaluukkuja. Näitä näkyi olleen 6 kappaletta.»

»Olisivatko harhailevat paimenheimot osanneet sellaisia laittaa?» kysyi

Nevankoski epäilevästi.

»Israelin heimot tulivat Egyptistä. Egyptiläiset käyttivät salaluukkuja.

-- Ilmeisestikin viime matkan välillä oli parvekeporras, joka oli tehty

sisäisen vuorenrepeämän seinämäin väliin. -- Luultavasti Mooses itse oli

jo edeltäkäsin antanut varata tämän lepokammionsa. -- Mooseksen johtamat

heimot asuivat lähes vuoden näillä seuduin.

»Ja nyt, ole hyvä ja lue hät'hätää vielä viimeinen salakirjoitus!»

Ystäväni luki:

_Ja uksi: veden reunaa 76 peitsenmittaa. Ja Aj! Herran talletuspaikka

vedessä 18. Ja Ajn lähellä. Niinpä käy käsiksi turvapaikkaan, tunkeudu

sisään! Sisäänkäytävässä temppuja todellakin! 20 peitsenmittaa sisin

kohta._

_No niin! 76 peitsenmittaa: hae esiin olopaikka! 20 peitsenmittaa

häilyvää kaltevuutta. No niin! 10 peitsenmittaa, ja itke (se: vainajaa)!

Käänny Herran puoleen!_

»Ulkonainen mitta on tässä 76 peitsenmittaa, sisäinen 18 + 20 + 10 = 48

peitsenmittaa. 'Esiin haettavalla' kohdalla on jätetty pois

mittailmoitus, 2 peitsenmittaa. Salaluukkuja sisältävän portaan pituus

on tässä, samoin kuin ensimmäisessä kirjoituksessa, 20 peitsenmittaa.

»Tämän salakirjoituksen päämerkitys on siinä, että tässä puhutaan

'_Herran talletuspaikasta_'. Kun viidennen Mooseksenkirjan 34. luvun 6.

värssyn mukaan 'Jumala itse hautasi Mooseksen', niin tuolla lauselmalla

on sattuvin sanoin annettu tietää, että tässä selitetty salainen

kätköpaikka todella on Mooseksen hautakammio!»

Olimme jo viipyneet Mooseksen haudan laaksossa melkein liiankin kauan.

Dragomaanimme selitti, että jos haluamme ennen pimeän tuloa päästä

juhtain juottopaikoille Jordanin rannalle, niin meidän on oitis

lähdettävä.

Ratsastaessamme takaisin ystäväni oli ääneti. Vasta leiriydyttyämme

viime-öiselle paikalle ja katsellessamme, kuinka loimuavat tähdet

välkkyilivät syvällä Jordanin vesissä, hän kääntyi minun puoleeni.

»Kuules, hyvä veli, tämänpäiväinen asia on sinun neljäs

muinaistieteellinen suunnitelmasi.»

»Niin, siinä voisi olla meidän neljäs työalamme. Tämä on kuitenkin

vähemmän tärkeä kuin muut.»

»Sittenhän sinulla on vielä resepti viidentenä juttuna.»

»Reseptin luultavasti jonakin päivänä jätän tiedemiesten kokeilujen

alaiseksi. Kenties sillä ei ole mitään merkitystä. Itämaiset kansat

olivat kokemusperäisissä tieteissä kovin epäkriitillisiä.»

»Asiasta toiseen: Mooseksen ruumis oli kai balsamoitu?»

»Luultavastikin! Balsamoimiseen tarvittavat ainekset saatiin heti

Kuolleen meren rannoilta. -- Ajateltakoon, että Mooseksen hauta joskus

läheisemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa löydettäisiin. Siitä

olisi oikeastaan vain kaksi ehdonalaista tieteellistä voittoa

saavutettavissa.

»Ensiksikin tämän löydön kautta tulisi todistetuksi, että Mooses todella

on ollut historiallinen henkilö. Mutta tätä epäilevät ainoastaan eräät

ranskalaisen raamatunkritiikin löyhäperäiset edustajat. Sanoohan Maurice

Vernes, että 'Mooses syntyi aikoina, jolloin heprealaisissa

kirjailijoissa oli niin valtava luomiskyky, että he pystyivät antamaan

neronluomalleen sellaisen todellisuuden leiman, jotta kokonainen

jälkimaailma on siihen uskonut, kun itse asiassa Mooses ei ole muuta

kuin verrattoman runoilun tuote.' -- Mutta tämä on tyhjää puhetta ja

pelkkää sanahelinää.

»Toiseksi tämän löydön kautta mahdollisesti tulisi ratkaistuksi kysymys,

missä määrin heprealaiset ovat olleet osallisina kirjainkirjoituksen

keksimisessä.»

»Mutta sehän on foinikkialainen keksintö», väitti ystäväni.

»Varhaisin näihin saakka tavattu muinaisheprealainen kirjainkirjoitus on

se, jonka Moabin kuningas hakkautti muistokiveen noin vuonna 850 e. Kr.

Moabin asukkaat eivät koskaan olleet foinikkialaisten suoranaisen

vaikutuksen alaisina, mutta olivat jo ammoisista ajoista saakka olleet

Israelin ja Juudan kansan kanssa läheisissä tekemisissä. Foinikkialaisia

kirjainkirjoituksia ei ole löydetty aikaisempia kuin noin vuodelta 1000

e. Kr. Mehän itse olemme Jerusalemissa löytäneet keramiikkityön, johon

piirretty ammatillinen nimikirjoitus on luultavasti yhtä vanha tai

vanhempi!»

4.

Olimme jo päässeet lokakuun loppuun. Piakkoin oli sadekausi alkava. Työ

oli silloin keskeytettävä seuraavaan kevääseen saakka.

Olin päättänyt jo viikon päästä matkustaa kotiin. Mitään tärkeämpiä

tapahtumia ei työssämme ollut pitempään aikaan odotettavissa. Sitä

paitsi Oskar Nevankoski oli suostunut jäämään Jerusalemiin minua

edustamaan.

Mr Fairholme hyväksyi ehdotukseni, luvattuani laatia ennen lähtöäni

kirjallisen työsuunnitelman lähintä kuukautta varten. Mutta samalla hän

huomautti, että minun nyt lopultakin tulisi käydä haastattelemassa

oppinutta rabbi Jonathan ben Jochaita. Isä Justinus kannatti häntä

tarmokkaasti, ja ennenkuin tiesinkään, olin saanut häneltä rabbiinin

osoitteen, kirjoitettuna irtireväistylle muistikirjan lehdelle.

Nierot, joka oli saapuvilla, katseli paperilippua hetkisen ja antoi sen

minulle kohta takaisin.

Lähteminen rabbiinin luokse ei miellyttänyt minua lainkaan. Haastattelu

oli epäviisasta. Mr Fairholmella ei ollut töittemme tähänastisiin

kokemuksiin nähden syytä levottomuuteen. Hänen kiihkeä kärkkäilemisensä

ei ollut miksikään hyödyksi.

Tultuani hotelliin menin suoraan Nevankosken huoneeseen. »Nyt minulla on

pari ikävää asiaa kerrottavana. Tulen mr Fairholmen luota. Siellä oli

myös isä Justinus ja Nierot.

»Mr Fairholme pyysi kirjallista esitystä ennen lähtöäni. Se lähetetään

sittemmin Lontooseen. Se tulee siis olemaan sisällykseltään verraten

seikkaperäinen. Nierot käytti tilaisuutta hyväkseen ja lupasi kääntää

sen muutamassa tunnissa. Hän leikillisesti valitti, että olin

syrjäyttänyt hänet aikaisemmin, vaikka hän oli retkikunnan virallinen

kielenkääntäjä.

»Mr Fairholme lausui: 'Tietysti te voitte kääntää sen.' Hän huomautti

minulle: 'Olisikin hyvä, jos saisin kirjoituksen joitakuita päiviä ennen

lähtöänne.'»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Nevankoski.

»Me laitamme sen yhdessä, sinä ja minä! Vaikka kirjoittaisin sen kuinka

ylimalkaisesti hyvänsä, jäisi siihen kuitenkin yhtä ja toista sellaista,

jota en soisi Nierotin karvaisiin käsiin. -- Mutta et ole kaikkein

pahinta vielä kuullut. Mr Fairholme vaatii nyt lopultakin minua

diplomaattiselle vierailulle rabbi Jonathanin luokse.»

Kun en asiasta nähtävästi voinut päästä erillenikään, päätin heti lähteä

rabbiinin puheille. Mutta sitä varten oli mietittävä joku

keskusteluohjelma. Tuli koettaa ottaa selkoa, olinko käsittänyt oikein

eräitä Talmudin viittauksia; oliko totta, että juutalaisilta hävisi

keisari Hadrianuksen vainojen ja rabbiinien joukkomurhain aikana

kokonaisia ryhmiä ikivanhoja perintätietoja, jotka olivat olleet vain

ani harvain, erityisesti valittujen ankarasti velvoittavana omaisuutena?

Olivatko juutalaiset tietoisia tästä asianhaarasta; oliko esi-isäin

näitä seikkoja koskevain lausuntojen ja hämmentyneiden kertomusten

ohella myöskin säilynyt muistotietoja siitä, millä tavoin kadotettu

olisi takaisin voitettavissa, joshan vain avain voitaisiin löytää?

»Mitä arvelet?» kysyin ystävältäni. »Mitä asioita minä koskettelisin?»

»Jos puhuisit reseptistä», hän ehdotti.

»Ei, se on liian yksityisluontoista.»

»Entä juttu numero _kaksi_?»

»Älä nyt ole ihan villissä! Sehän on puhdas korollaario nykyisistä

puuhistamme. Isä ja poika! Poika ja isä!»

»Mainitsit kesällä jotakin Lausumattomasta Nimestä.»

»Siinä todella hyvä lähtökohta!»

»En kesällä kiinnittänyt asiaan suurempaa huomiota. Mitä sillä

oikeastaan tarkoitetaan?»

»Lausumaton Nimi on ilmaus eräästä panteistisesta,

maailmankatsomuksesta, ja sellaisena sen täytyi juutalaisissa pysyä

syvänä salaisuutena. Mutta liian kuiva ja persoonaton panteismi toi

mukanaan myöskin mietiskelevää allegorista tulkintaa, salaisuus taas

mystiikkaa. Lausumattoman Nimen yhteydessä tehdyt varhaisimmat

reunamuistutukset juutalaisten maailmansynnyn-oppiin osoittavat

suurenmoista filosofiaa. Jollen tietäisi, että Spinozalla tämä nimi ei

ollut tiedossa, niin luulisin, että hän siitä ynnä mainituista

reunamuistutuksista olisi saanut panteisminsa, vastaanottanut sen

valmiina! Mutta Spinozan aivoissa ehkä oli joku atavistinen poimu, hänen

aivokuoressaan eräitä atavistisia molekyyliryhmiä.»

»Ihmeellistä, kuinka paljon länsimainen kulttuurimme on kaikilla aloilla

velkaa juutalaisille!» huudahti ystäväni.

»Kuulehan vielä! Vilkasilmeisemmän ja sydämellisemmän allegorisen

tulkinnan tuloksena oli juutalaisen Philo Aleksandrialaisen filosofia

sekä Egyptissä syntynyt uusplatonisuus, joka on vaikuttanut kristinuskon

dogmaattiseen rakenteeseen. Mystiikka taas saattoi gnostikot

jumalallisten voimain oppiin. On mahdollista, että Lausumaton Nimi ja

siihen liittyvä metafysiikka johtaa alkujuurensa Egyptistä. Mutta

silloin joutuisimme tätä tietä vielä Pythagoraan kosmogonisiin

mietelmiin ja Platonin aatemaailmaan.

»Kuinka hyvänsä, juutalaiset mystikot väittivät, että Lausumaton Nimi

oli kaiverrettuna Mooseksen rintakilpeen. -- Kun lähden rabbi Jonathanin

luokse, niin tästäpä minä saankin aihetta viitata samalla myöskin

Mooseksen hautaa koskeviin seikkoihin. Siitä ei ole suurempaa vaaraa.

Tämä kysymys jää kokonaan syrjään nykyisestä asiastamme.»

»Mutta miksi nimi oli 'lausumaton'!» kysyi ystäväni.

»Koska sitä ei _saanut_ lausua, eikä _voinut_ lausua. Sen muoto on perin

vanhentunut; nimen loppupuolella on omituinen ääntiöiden ja

puoliääntiöiden yhtymä. -- Kaikki tämän nimen käännösyritykset ovat

muuten kovin uskallettuja. Luulen, että sen merkitys on

'_Maailmankaikkeuden Vaittolija_'. -- Nimeä ei koskaan lausuttu julki.

Olikin jäänyt unhoon, miten se oikeastaan oli äännettävä. Mutta

Lausumatonta Nimeä käyttivät hyväkseen muutamat -- ani harvat -- valitut

tiedonsaaneet. Nimi tuotti jumalallista luomisvoimaa. Tarvitsi vain

kirjoittaa nimi papyrokselle, tai vaikkapa maantien multaan, taikka

asettaa sen kirjaimia eri tarkoituksia varten eri yhdistelmiin. Silloin

saattoi luoda -- saada tyhjästä syntymään -- mitä ikinä halusi.

»Tämän seikan Talmud tietää varsin hyvin. Niinpä rabbi Oshaja ja rabbi

Chaneana kerran matkoillaan loivat itselleen vasikan, jonka sittemmin

söivät suuhunsa. --

»Mutta kyllin näistä! Minun täytyy kiirehtiä. Menemme ensin alas

ruokasaliin ja syömme hät'hätää lunchimme. Tänään on se päivä jälleen,

jolloin heillä taas on ruokalistassa hapanta-lihaa, maukasta ja

tuoksuvaa. -- Luulen melkein, että minun pitäisi luoda itselleni vasikka

syötäväksi!»

Rabbi Jonathan ben Jochai asui Jerusalemin juutalaisköyhälistön

korttelissa, kaupungin ahtaimmassa, likaisimmassa ja sokkeloisimmassa

osassa. Täällä minulla ei olisi ollut suurta hyötyä pelkästä

kirjoitetusta osoitteesta. Hotellin tallirenki komennettiin näyttämään

tietä.

Ystäväni Nevankoski vaati välttämättömästi päästäkseen matkalle mukaan.

Hän tahtoi jäädä portille odottamaan, ja jos luulee syytä olevan, hän

lyö säpäleiksi portit ja ovet.

»Älä nyt turhia! Rabbiini on sivistynyt mies.»

»Mutta ennen kaikkea itämaalainen. Heissä aina syvimmin piilee hurjaa

intohimoa. Katsos tätä pientä naarmunjälkeä oikeassa ohimossani. Olin

kahdeksanvuotias koulupoika-nulikka ja kävelin kadunsyrjää. Toista

puolta katua tuli juutalaisäijä vastaan. Kouraisin takinlievettä ja

muodostin siitä 'siankorvan', jota näyttelin äijälle. Hän kahmasi

irtonaisen katukiven, ja viskasi sen tappamisen aikeella päätäni kohti.

En ole ikinä nähnyt niin julmistunutta muotoa. Jos hän olisi osannut

hiukan paremmin, niin kalloni olisi murskautunut kuin munankuori.»

»Pilkatessasi Mooseksen lakia pilkkasit Jumalaa. Äijän suoranainen

velvollisuus oli kivittää sinut kuoliaaksi. -- Mutta leikki sikseen! --

Minä tulen puhumaan siellä vain vakavista, kulttuurihistoriallisista

asioista.»

»Tulet puhumaan seikoista, joita sinulla ei ole _oikeus_ tietää», väitti

ystäväni.

Hymähdin, ja Nevankoski tuli myötä.

Kuljimme yleistä basaarikatua, läpi kansanjoukkojen kirjavan vilinän,

sivu vihannes- ja lihatavarain haisevan kulmauksen, josta Nevankoski ei

koskaan voinut kulkea puoleksi juoksematta ja pitelemättä nenäliinaansa

painettuna sieraimiaan ja suutansa vasten. Oppaamme johtamina

poikkesimme pian sen jälkeen ahtaille, monimutkaisille kujanteille.

Ryysyiset, pitkäpartaiset, käyränenäiset ukot istuivat solien

sivustoihin nojautuneina, likaiset, karkeaihoiset, puolisokeat akat

ojensivat käsiään, ropoa anoen. Pienet, puolialastomat lapset ryömivät

päivänpaahteessa kiehkura liikkumattomia kärpäsiä silmäluomiensa

ympärillä; varttuneemmat, jo kynnelle kykenevät tenavat, tummaihoiset ja

kiharatukkaiset, patikoivat puettuina lyhyeen paitaan, käsi ojossa

meidän perässämme, huutaen: bakshiish! bakshiish!

Tiemme kulki solasta solaan, harppasimme yli inhoittavan, vereksen

raavaanvuodan, joka oli kadulle pingoitettu levälleen päivänpaisteeseen

kuivamaan ja kärpäslaumojen puhdistettavaksi. Kuuma, saastainen tuuli

löyhkäsi vastaamme joka komerosta.

Tulimme umpikujan suuhun. Oppaamme viittasi sen viime perukkaan. »Tuossa

asuu se juutalaiskoira!» Hän sylkäisi ja meni kiireesti tiehensä.

»Ei näy asuvan ylenmäärin komeasti», tuumasi Nevankoski pysähtyessämme

rappeutuneen muurinseinämän luokse, jossa nähtiin soukka, matala

lautaportti. Siitä ei voinut kumartumatta kulkea.

En ymmärtänyt, miten pääsisin suljetusta portista sisään, mutta

koetellessani sitä nytkyttää huomasin, että se ei ollutkaan lukossa.

»Älä viivy kauan!» huusi ystäväni jälkeeni.

5.

Rabbiinin asunnossa oli kaksi ahdasta pihaa. Etumaista reunusti ryhmä

irtonaisista mukulakivistä latomalla rakennettuja, matalia koppeja,

jotka olivat seipäillä, risuilla ja savella peitetyt. Oli vaikea tietää,

olivatko nämä karsinoita ja aasein-talleja vai todella aiotut ihmisten

majoiksi. Peräpihasta tuli nuori, kelmeä, suurisilmäinen juutalaisvaimo

rintalapsi sylissä. Nähtävästi rabbiini harjoitti armeliaisuutta tähän

aikaan päivää. Nainen ryömi sisään yhden koppelin oviaukosta. -- Varmaan

kaukaa tulleita matkustajia!

Toisen pihamaan perällä oli yksinkertainen rakennuskuutio, jonka

avoimesta ovesta tuli pihalle saakka vastaani kaunis, tummatukkainen,

puoleksi itämaiseen tapaan, melkein hienostikin puettu nuorukainen.

Juutalaiseksi saattoi häntä tuskin muusta tuntea kuin korvien sivulla

riippuvista kähäristä.

Olin päättänyt käyttää saksankieltä, puhellessani rabbiinin kanssa,

mutta varmuuden vuoksi koetin nyt pistää jiddishiä. Jätin korttini ja

kysyin, voiko rabbi ottaa minut vastaan.

Varsin lyhyen ajan kuluttua sain astua sisään. Rakennuksessa oli yksi

ainoa suurempi huone, jonka permanto oli hienon, tiiviiksi tallautuneen

hiekan peittämä. Ikkunain asemesta oli kummassakin sivustaseinässä kaksi

pitkää ja kapeaa rinnakkaisaukkoa. Seinämuurien komeroissa näin muutamia

kaappeja. Myös peräseinällä näkyi olevan kaappi. Avoimen oven puolella

ja toisella sivustalla oli pitkät seinäpenkit, toisella sivustalla

ahtaiden ikkuna-aukkojen alla suurempi pöytä ynnä muutamia

jakkaratuoleja, joiden istuimina oli kaislakudos.

Näinkö vaatimattomasti asui kuuluisa juutalainen oppinut?

Pöydän ääressä rabbiini itse istui yksinkertaisella jakkaratuolilla. Hän

työnsi syrjään pitkän, mustakantisen tilikirjan ja otti minut vastaan

hiukan häiriytyneen näköisenä.

Tervehtiessäni lausuin hartaan haluni saada puhutella kuuluisaa

kirjanoppinutta ja Talmudin tuntijaa, mainiten samalla muinaisajan

kulttuurihistoriaa koskevia harrastuksiani. Hän osoitti minut

jakkaratuolille istumaan.

Olin mielessäni kuvitellut rabbiinia harmaapartaiseksi, kurttujen

uurtamaksi vanhukseksi. Hän oli vasta noin neljänkymmenenviiden-vuotias.

Hiukan laihat ja kalpeat, mutta pehmeän täysiparran peittämät,

liikkuvat, moni-ilmeiset kasvot eivät suinkaan olleet epämiellyttävät.

Korkea nenä oli kapea ja tylppäpäinen, suuret, ruskeat silmät puoleksi

silmäluomien verhoamat. Rabbiinilla oli yllään hieno, pitkä kauhtana,

jota kallisarvoiset turkikset reunustivat. Päässä hänellä oli matala

samettilakki.

Vastaanotto ei ollut näyttänyt kovinkaan lupaavalta, mutta pian olimme

joutuneet muinaisaikaan. Viitatessani juutalaisten ajanlaskuun sain

tilaisuuden osoittaa, kuinka juutalaiset itse olivat unhottaneet, että

kaikki raamatulliset ajantiedot tarkoittivat kuuvuosia, joihin luettiin

12 kuunkierrosta eli 354,33 vuorokautta.

Jatkoin rohkeasti: »Juutalaisilta näkyy hävinneen suuri määrä sellaisia

tietoja, jotka ennen Rooman-aikuista maanpakolaisuutta ja orjuutta

olivat olleet ylimmäisen papin ja muutamien erikoisesti eteväin rabbien

salaisena yksityistietona. Sanoohan Talmud, että rabbi Akiba oli

viimeinen, joka oli käynyt syvimmän tiedon paratiisissa.»

»Niin, keisari Hadrianuksen hallitus oli meille ankara koettelemuksen

aika, seurauksiltaan vaikeampi», -- hän katkaisi äkkiä puheensa ja

katsoi minuun tutkivasti.

»Mutta eikö ole omituista, että esimerkiksi Lausumaton Nimi on joutunut

tietymättömiin, vaikka Shabbathin 1:nen liittokirja babylonilaista

Talmudia nimenomaan neuvoo, millä tavoin se on saatava tietoon. Onhan

tämän liittokirjan mukaan selvää, että Lausumaton Nimi sisältyy

salakirjoituksena _Luomisen Peruskirjan_ 2. luvun 1--3. värssyihin.

Sanotaanhan siinä, että näissä värssyissä 'kirjoitus katsoo sillä tavoin

lukijaan, kuin jos hän olisi ollut Jumalan kanssa osallisena

luomistyössä'.»

»Niin kyllä, aivan oikein, mutta av--». Hän nousi istualtaan. »Minun on

pyytäminen anteeksi, että otin teidät vastaan täällä. Olen tapani mukaan

ollut täällä erästen hoidokkieni ja tarvitsevain tavattavissa, mutta

kenties saan pyytää teitä vieraakseni sisään.»

Rabbiini avasi peräseinällä olevan yksinkertaisen oven, jota olin

luullut kaapiksi, ja vei minut vain muutaman askelen pituisen, pimeän

käytävän kautta suureen, komeasti sisustettuun huoneeseen. Olin

nähtävästi nyt joutunut ihan toisen tontin alueelle. Hän osoitti minut

istumaan matalalle seinäsohvalle, jonka yli laskeutui sohvantakaista

seinää verhostava persialainen matto, joka pehmeästi poimuillen ulottui

jalkain alle sekä edelleen kauas lattialle. Nostaen sirotekoista

tupakkapöytää lähemmäksi hän istahti pienelle purppurapeitteiselle

patjakolle vastapäätä minua.

Sytyttäessämme sikarimme hän lausui:

»Teidän harkintapäätelmänne ovat varsin mielenkiintoisia.»

Huomasin, että hän oli saanut aikaa varustautumaan äkkiyllätyksiä

vastaan, ja päätin aloittaa uudesta päästä:

»Muuten hyvinkin apokryfisellä Mooseksen rintakilven jäljennöksellä on

joka tapauksessa se etu, että siihen piirretyt ensimmäisen rivin merkit

ovat epäilemättäkin alkujaan osoittaneet Lausumattomaan Nimeen kuuluvat

kirjaimet. Kaksi merkkiä niistä on vielä jotenkin selvää -- joko ne

sitten ovat oikeat tai virheelliset! -- Muut ovat kovin epämääräisiä tai

ilmeisestikin virheellisiä. Kuinka hyvänsä, tästä käy joka tapauksessa

ilmi, että Nimeen sisältyy _kuusi kirjainta_. Ja tästähän tutkija voi

saada ainakin jonkinlaista johtoa.»

»Sen avulla ei päästä pitkälle.»

»Ei tietenkään pelkkäin yhteensovittelujen avulla. Heprean kirjaimiston

22 kirjainta 6 kirjaimen kombinatsioneissa antaa suunnattoman monta

mahdollisuutta. Noista epämääräisistä merkeistä voi olla apua ainoastaan

saatuja tuloksia tarkistettaessa. -- Mutta luotettavin keinohan olisi,

että tutkimus koettaisi ottaa selkoa Mooseksen haudasta. Kun talmudistit

suorin sanoin puhuvat Mooseksen inhimillisestä kuolemasta, niin tästä

käy jotenkin selvästi ilmi, että hänen hautaansa koskevat yksityiskohdat

olivat muinoin -- myös nekin -- määrättyjen, valittujen henkilöiden

salaistietona. Lisäksi käy tästä ilmi, että Mooseksen hauta oli

talmudistien aikana -- ja lienee siis yhä vieläkin -- koskematon. Mutta

mikä on olemassa, voitaneen löytää!»

On mahdotonta kuvailla rabbi Jonathan ben Jochain liikkuvain kasvojen

erilaisia ilmeitä puhellessani näistä -- epäilemättäkin luvattomista --

asioista yksinkertaisen luottavasti ja avomielisesti.

»Mihin tahdotte tulla!» hän lausui hengähtäen.

En antanut hänelle malttumisen tilaisuutta, vaan kiristin silmukkaa

kiinteämmälle.

»Hyvin tunnetussa kohdassa Mishnaa sanotaan, että '_Luomisen

Peruskirjaa_ ja _Taivaanvaunun Kirjaa_ ei saa selittää kenellekään;

niinpä syntyköön viisas, joka itsestään oppii ne tajuamaan'. Tällä

tietysti on lausuttu, että mainitut kirjat sisältävät salakirjoituksia.

Mutta siinä tapauksessa niiden joukossa täytyy olla myöskin lähempiä

tietoja Mooseksen haudasta. -- Vai eikö perintätiedot muka kertoisi,

että näissä kirjoissa on salakirjoituksia, joiden avain on joutunut

kateisiin?»

»Oletteko keksinyt avaimen?» hän äkkiä lausui, hypähtäen pystyyn.

»Puhun ainoastaan -- mietelmistäni. Te itse sanoitte niitä

harkintapäätelmiksi.»

Rabbi Jonathan ben Jochai tuli aivan lähelleni ja alensi äänensä melkein

kuiskaukseksi:

»Oletteko te -- ei, ettehän te ole --?»

Ymmärsin hänen tarkoituksensa: »Ei, olen kyllä kristitty.»

Silmänräpäykseksi rabbiinin kasvot ihan vääntyivät. Silmät avautuivat

äkkiä -- iskivät tulta! Mieleeni johtui väkisinkin Nevankosken äskeinen

kertomus. Samassa rabbiini jo oli täysin hillinnyt kasvojensa lihakset;

raskaat silmäluomet pitkine ripsineen peittivät jälleen silmiä.

Ihan muuttuneella, mielistelevän liehakkaalla äänellä hän virkkoi: »Ah,

olen ollut kovin epäkohtelias isäntä! -- Olen niin hajamielinen! --

Tuhannen kertaa anteeksi! -- Olkaa hyvä, odottakaa hetkinen!» Hän lähti

äänettömin askelin ja pujahti kirjokuteisen, raskaan oviverhon taakse.

Aivoni toimivat korkeanpaineen alaisina. Ei johtunut mieleenikään

katsella ympärilleni, tarkastaakseni komeasti sisustettua, puolihämyistä

itämaista huonetta. Tästä väliajasta muistan ainoastaan, että sisään

eksynyt moskiittisääski koko ajan kiersi itsepintaisesti minun

ympärilläni, synnyttäen siivillään piinallista, viuhuvaa ääntä.

Rabbiini viipyi poissa mielestäni loppumattoman pitkiä minuutteja.

Palatessaan hän kevyesti pyysi anteeksi, istahti ja otti keskustelun

johdon käsiinsä. Hän puhui Talmudin suurista ansioista ja sen

monipuolisuudesta. Se on mikrokosmos, joka käsittää kaikki taivaan ja

maan välillä. Talmud itse kehoittaa lukijaansa tutkimaan, ennen kaikkea

tutkimaan.

Mielestäni hänen puheessaan oli jotakin väkinäistä, kiihtynyttä ja

asiaankuulumatonta. Pari kertaa hänen katseensa vilahti oveen päin.

Sisään astui nuori, suloinen impi, virvokkeita tuoden. Hän oli puettuna

valkoiseen, melkein harsonhienoon musliinipukuun. Vyötäisiä kiersi

karmosiinipunainen, keveäpoimuinen silkkivyö, jonka tupsukas pää riippui

alas vasemmalta puolen. Jalassa hänellä oli turkooseilla koristetut

sahviaanitohvelit. Rabbiini antoi hänelle ystävällisellä äänellä --

selvällä saksankielellä -- lyhyen ohjeen. Tyttö laski pyöreän

hopeatarjottimen seetripuiselle, helmiäisellä silatulle, pienelle

pöydälle, jonka hän sulavin liikkein toi meidän väliimme. Tarjottimella

oli vesisifoni, pullo viskyä ja kreikkalaista santorini-viiniä, korkea

venetsialainen kristallilasi sekä omituinen, kiiltävä fajanssimalja,

joka oli sijoitettu kultaiseen jalustaan. Tämä oli nähtävästi rabbiinin

mielimalja.

Keskustelu oli hetkeksi itsestään katkennut. Olin noussut ja tehnyt

neidolle kumarrukseni. Hän oli todella viehättävän ihana. Kun

juutalaistyttö -- viidentoista-, seitsemäntoista-vuotias -- on kaunis,

niin hänen vertaansa saa hakea!

Minusta oli, kuin tytön paljaassa käsivarressa sametinhieno hipiä olisi

vavahtanut hänen sijoitellessaan pöytää paikoilleen. Hänen kasvoissaan

näin omituisen, tuskallisen ilmeen. Tyttö taantui poistuakseen ja

kiinnitti ääneti minuun pitkän katseen, luoden sen äkkiä

tarjoilupöytään. Samassa luulin nähneeni pienen, melkein huomaamattoman

kädeneleen. Hän poistui keveästi kuin hengetär, mutta ovella hän vielä

kääntyi päin, tarttui toisella kädellään oviverhoon ja kallistui

eteenpäin. Jälleen hän kiinnitti katseensa minuun ja laski sormen

huulilleen.

Sillä välin kaikui korviini rabbiinin ääni kuin jostakin kaukaa: »Niin,

Talmud kehoittaa meitä tutkimaan, ennen kaikkea tutkimaan!»

Hän nousi ja sanoi kohteliaasti: »Mutta hiukan virvokkeita! Olkaa hyvä!»

Minäkin nousin. Kohteliaimmin lausuin, että hän oli nähnyt aivan liian

suurta vaivaa; minä olinkin jo liian kauan kuluttanut hänen

kallisarvoista aikaansa ja pyysin nyt saada häntä kiittää. Mietelmäni,

joista olin saanut kunnian puhua hänen kanssaan, olivat aloittelijan

vaatimattomia hypoteeseja ja mielijohteita.

Lisäsin, katsoen häneen viattomasti: »Minulla ei, ikävä kyllä, ole

mukanani mitään kirjoitelmia, kun tulin tallettaneeksi kotimaassani,

ennen lähtöäni, esityksen näistä jotenkin tilapäisistä arveluistani

kolmen henkilön nimeen, kolmeen pankkiin.»

Rabbiini ei näkynyt huomaavankaan viimeistä viittaustani, vaan lausui

mitä ystävällisimmällä äänellä, kuinka miellyttävä tuttavuuteni oli

hänelle ollut, ja kysyi sitten: -- »Joko olette kauankin ollut

Jerusalemissa?»

Kiersin hänen kysymystään ja sanoin matkustavani ensi laivassa Jaffasta.

Rabbiini olisi välttämättömästi tahtonut saattaa minua toista tietä

ulos, mutta väitin voivani eksyä oudoilla kaduilla ja lähdin samaa tietä

kuin olin tullutkin.

Ulkopuolella porttia seisoi ystäväni. »Olipa hyvä, että palasit.» Hän

katsoi kelloaan. »Jos olisit vielä kolme minuuttia viipynyt, niin olisin

murtautunut sisään.»

»Hyvä ettet murtautunut», naurahdin.

»No, kuinka kävi?»

»Erinomaisesti. Siellä oli ihmeen kaunis juutalaistyttö.»

»Älä hiidessä! Vai kaunis tyttö? -- Etkö siis rabbiinia tavannutkaan?»

»Milloin Nevankoskea ovat juutalaisäijät alkaneet huvittaa enemmän kuin

juutalaistytöt? -- Mutta näinhän toki rabbiinin myöskin.»

»No niin --?»

»Kaikki hyvin, -- kaikki niinkuin arvelin olevan!»

Lähdimme astumaan pois, ja mainitsin siinä sivumennen, että rabbiini oli

tarjonnut minulle virvokkeita, joita en kuitenkaan ottanut vastaan.

»Siinä teit oikein.»

»Minulla on todella syytä luulla, että hän tahtoi nukuttaa minut,

tutkiakseen papereitani. Olisin kai sittemmin löytänyt itseni puti

puhtaana joltakin ihan oudolta kujalta. Vastaisten varalta annoin hänen

ymmärtää, että kaikki paperini ovat kotimaassani ja sillä tavoin

talletetut, että tulevat kuolemani jälkeen käytettäviksi.»

»Olitpa viisas! -- Entä se kaunis juutalaistyttö?»

»Enpä kerrokaan», ilkuin. -- »Se on oma salaisuuteni!»

Olimme joutuneet sille kohtaa, missä oli tehtävä harppaus yli tuoreen

raavaanvuodan. Pakostakin siinä pysähtyessäni tulin sattumalta

katsoneeksi taakseni. Jatkaessamme matkaa kuiskasin Nevankoskelle:

»Älä vilkaise taaksesi ennen kuin tuossa kulmauksessa! Meitä seurataan.

Nuori mies, joka kulkee perässämme, on rabbiinin poika.»

Vielä Jaffankadun käänteessä saimme nähdä, että hän vakoili meitä.

Saavuttuamme hotelliin kiirehdimme seurustelusalin ikkunaan. Aivan

oikein! Nuorukainen, jonka olin nähnyt rabbiinin luona, puhutteli

hotellin ovenvartiaa.

Saksalaisen hotellin järjestystä! Englantilaisessa tuollainen urkinta

olisi mahdoton! Valitimme asiasta hotellin omistajalle. Toimeenpantu

tutkimus toi ilmi, että eräs juutalainen herra oli seikkaperäisesti

tiedustellut asioitamme ja muun muassa saanut kuulla meidän toimivan

yhdessä »englantilaisten aarteenkaivajain» kanssa.

Kylläkin kaunista!

Haastattelun tuloksista Mr Fairholme oli suuresti hyvillään.

Urkkimisjuttuun hän ei pannut mitään merkitystä. Olimmehan äskettäin

osoittaneet perättömäksi erään reportteri-haijin sanomalehtikyhäyksen

toimistamme. Malakiittituolin löytöön hupeneva, vaatimaton totuus oli jo

tunnettu Jerusalemissa.

6.

Lähtiessäni samana iltana Nevankosken kanssa hotellin ruokasaliin

huomasin, että huone vastapäätä meitä oli saanut asukkaan. Ruokasalissa

näimmekin hänet sittemmin. Hotelli oli näihin aikoihin melkein tyhjä, ja

sen vuoksi uudet tulokkaat pistivät heti silmään. Nevankoski lausui

yksikantaisesti: »Kauppamatkustaja!» -- Rodultaan hän oli juutalainen.

Varhain seuraavana aamuna lähdimme työmaalle, jossa viivyimme

päivällisaikaan saakka. Aloin huoneessani muuttaa vaatteitani.

Ottaessani esiin kauluksen laatikosta huomasin, että siinä olevat

tavarat olivat mullin mallin. Säilykön kaikissa laatikoissa sama

epäjärjestys. Äkkiä johtui mieleeni, että ovi, tullessani huoneeseen,

oli ollut lukitsematta. Tarkastin kirstujani, matkalaukkujani,

kirjoituspöydän laatikoita. Täydellinen sekasorto vallitsi kaikkialla.

Itse kirjahyllyllä olevat kirjanikin olivat vaihdelleet paikkoja.

Menin Nevankosken luokse ja ilmoitin havaintoni.

»Älä toki! Minä tässä juuri ihmettelin, että olin aamulla jättänyt oveni

auki.»

»Tarkastahan laukkujasi ja laatikoitasi!»

Sama asia täälläkin. Kaikki säilypaikat olivat tyhjennetyt ja sitten

kiireisesti jälleen täyteen sullotut. Lukittu matkalaukku oli leikattu

auki.

Soitimme hotellinpalvelijaa. Hän vakuutti, ettei kukaan ihminen koko

päivänä ollut liikkunut koko tässä osassa hotellia.

»Mutta vastapäätä meitä asuu joku matkustaja», huomautin.

»Hän lähti pois jo aamupäivällä. Oli saanut muualla asunnon.»

Hotellin isäntä oli onneton. Vieras oli kirjoittanut matkustajakirjaan:

Blumenthal, asioitsija, Smyrna.

Lähdimme huoneeseeni pitämään sotaneuvottelua.

»Ensimmäinen seuraus käynnistäni rabbiinin luona», sanoin. »Luulin jo

johtaneeni hänet harhaan, mutta hänellä oli omat laskelmansa.»

»Onko sinulta mitään tärkeitä papereita kadonnut?»

»Enpä luulisi. Kaikki paperinihan ovat sinetöityinä hotellin

kassakaapissa. -- Mutta annahan olla!»

Kaappasin ikkunalta Bædekerini. Tänne olivat viime matkaltamme vielä

jääneet Mooseksen hautaa koskevat salakirjoitukset.

Olipa onni! -- Tallella olivat. -- Näyttelin Nevankoskelle

paperiliuskaleita: »Nämä käännökset tässä eivät ole niinkään

vaarallisia. Ehkä joskus vielä julkaisenkin ne. Sen sijaan nämä paperit,

joihin olen kirjoittanut kokoonsaamani heprealaiset tekstit ja joissa on

osoituksia avoimiin teksteihin, -- jos ne olisivat joutuneet rabbiinin

käsiin, niin se olisi ollut auttamaton onnettomuus. Mutta Bædeker oli

liian avoimesti esillä; mies ei osannut sitä epäilläkään. Jos hän olisi

pistänyt sen kauniisti taskuunsa, niin rabbiini olisi saanut avaimen,

jota etsii. Nyt hän ei saanut mitään.»

Huomasimme, että meidän tuli viipymättä ilmoittaa asia englantilaisille.

Rabbiini tiesi, että kuuluimme samaan retkikuntaan, ja mr Fairholmen

tuli saattaa kaivaustöitä koskevat paperit ja asiakirjat turviin.

Mr Fairholme ei ottanut asiaa täysin vakavalta kannalta, mutta lupasi

kuitenkin tästedes säilyttää kaikki paperinsa kassakaapissa.

Illaksi englantilaiset olivat kutsutut Jerusalemin kuvernöörin luo

vieraisille.

Aikaisin seuraavana aamuna mr Fairholme odotti minua hotellin

seurustelusalissa. Englantilaisten luona oli eilen illalla tehty

samanlainen asunnontutkimus kuin meilläkin. Herrojen ollessa kotoa

poissa olivat palvelijat pistäytyneet kaupunginpuistossa kuulemassa

turkkilaista musiikkia -- ja nähtävästi myös saamassa englantilaista

viskyä. Asunto oli jäänyt kylmille.

»Otettiinko mitään asiakirjoja?»

»Ei mitään otettu. Asiakirjoja eivät saaneet. Olin noudattanut teidän

neuvoanne. Ymmärrän, että tämän kaiken takana lienee rabbi Jonathan.

Luulen voivani myöntää, että tein virheen pyytäessäni teitä menemään

rabbiinia haastattelemaan.»

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja sanoin, että minulla on sydämelläni

vielä toinen asia. Osoitin, millä perusteella mr Carew, Nevankoski ja

minä emme katsoneet hra Nierotia täysin luotettavaksi. Siitäpä syystä en

myöskään tahtoisi nyt antaa kirjoitettavaa tiedonantoa ja

työsuunnitelmaa hänen käännettäväkseen.

Lausuessani tämän tiesin varsin hyvin puuttuvani asiaan, josta varjo

helposti saattoi langeta minuun itseeni. Englantilainen gentlemanni,

personoitu suoruus ja rehellisyys, ei voi käsittääkään epärehellisyyttä

toisessa. Sellaisesta hän ei siedä puhuttavankaan. Luottamustaan

henkilölle, jota joku hyvä ystävä on hänelle suositellut, hän ei lakkaa

antamasta ilman täysipätöisiä, vastaansanomattomia väliintulleita syitä.

Kapteeni Nierotin oli työn aikana onnistunut päästä mr Fairholmen

erityiseen suosioon. Täytyi myöntää, että hän oli taitava, toimelias ja

nerokas mies. Ei koskaan työ sujunut paremmin, kuin milloin Nierot oli

tunnelissa. Jos pystysuoraa tunnelia tuli tyhjentää alhaalta ylöspäin,

tai puhkeava vesisuoni uhkasi meidät hukuttaa, niin Nierot aina keksi

keinoja. Hän oli neuvokas ja nopeapäätöksinen ja osasi panna vauhtia

beduineihimme -- senkin nahjuksiin! Hän tiesi, mitä he tarvitsivat:

tarmokasta, kovakouraista herraa. Hänessä oli lannistumatonta voimaa,

joka herätti beduineissa kunnioitusta. Lisäksi hän osasi heidän

kieltään. Kapteeni Nierot oli usein ollut meille työpaikalla

verrattomaksi avuksi.

Mr Fairholme vastasikin minulle: »Luulen huomanneeni, että teidän ja mr

Nierotin välit eivät aina ole olleet kaikkein parhaat. -- Mr Carew'n

suhde häneen, se on hiukan yksityisluontoinen.» Hän hymyili

tarkoittavasti: »Ehkä nimitämme sitä -- perhejutuksi.»

Hymyilin takaisin: »Kuinka hyvänsä, luulen vastaavani nuhteluunne

parhaiten sanoilla: _dixi et salvavi animam_.»

Latina on sivistyneen englantilaisen vahva puoli ja shibboleth. Hän

kääntyikin heti ystävälliseksi:

»Mitä kirjoituksenne käännökseen tulee, niin siinä luonnollisesti

teette, niinkuin itse katsotte hyväksi.»

Asia oli sitä myöten selvä. Saatoin selkkauksia pelkäämättä laatia

kirjoitukseni. Jos Nierot haluaisikin, niin hän tuskin saa tilaisuutta

vahingoittaa meitä. Mutta kirjoitustyöhön, joka muuten oli ottava pari

päivää aikaa, en tahtonut oikein päästä käsiksi.

Useat oudot seikat, melkein epätodellisilta näyttävät hankkeet ja niiden

tuottama jännitys, tunnelma, että koko toimemme oli joutumaisillaan

vaaranalaiseksi, vastavaikutus pitkällisestä olostani itämaan

ilmastossa, olivat saattaneet minut pois tasapainosta. Tunsin itseni

repaleiseksi, mieleni kuumeen raastamaksi. Olisin tahtonut kostaa

rabbiinille -- tavalla, jota hän ei ollut uneksinutkaan! -- Tekikö

ilmastokuume minussa tuloaan?

Kaikessa tuossa puolittain mielikuvituksellisessa ilmakehässä, joka

näytti ympäröivän minua, ilmestyi eteeni ainoana selväpiirteisenä,

täysin todellisena kuvana mustakutrinen tyttö punaisessa silkkivyössä,

sulavaliikkeinen olento, joka ääneti kiinnitti katseensa minuun. Hän

valtasi ajatukseni kokonaan. Tässäkin ilmestyksessä oli oikeastaan yksi

seikka, joka kiusoitti mieltäni ja lopulta tuntui minusta tärkeältä

maailmanongelmalta: -- olivatko hänen silmänsä ruskeat vai mustat?

Puolen päivää olin istunut kirjoitellen ja pois pyyhkien, saamatta

mitään kunnollista aikaan.

»Hyvä mies, ota kiniiniä ja pane maata!» sanoi ystäväni huolestuneena.

»Olen ottanut jo kolme täyttä määrää -- korvani humisevat. Ei --

Stanleyn parannuskeino: _Go on!_ -- mars eteenpäin! -- Lähden ulos.»

Viskasin kynän luotani ja menin kävelylle.

Tunsin itseni heti virkeämmäksi. Oli äskettäin sataa ropsahdellut

muutaman minuutin ajan -- ensi kerran kuukausimääriin -- ja ilma oli

puhdasta. Iänikuinen pöly oli hävinnyt. Astelin ajatuksissani, ilman

mitään määrää. Kuinka olikaan, tapasin itseni niillä kujilla ja solilla,

jotka johtivat rabbiinin asunnolle. Hymähdin, mutta jatkoin tietäni

tiukasti eteenpäin viime kujansuuhun saakka. Tästä palasin takaisin,

etsiäkseni sitä kujaa, joka johtaisi rabbiinin toiselle ovelle. Olisin

tahtonut tavata, puhutella juutalaistyttöä. Kiittää neitoa!

Olin kyllä jo ennen hänen ilmaantumistaan päättänyt olla ottamatta

vastaan rabbiinin kestityksiä -- vastauksenikin olin jo muodostanut

valmiiksi --, mutta olisin tahtonut kiittää neitoa!

Eikö raitis ilma saata häntä kävelylle? -- Turhaa vaivaa! Kävelin

kuitenkin vielä pitkän aikaa edestakaisin basaarien ja Omarin moskean

välistä pääkatua.

Huomasin silloin hra Nierotin, joka poikkesi juutalaiskortteliin.

Mieleeni johtui, että hän oli katsellut rabbiinin osoitetta, jonka isä

Justinus oli minulle kirjoittanut. Lähdin seuraamaan häntä. Ei

epäilystäkään, hän oli menossa rabbiinin luokse! -- Hänellähän oli

opaskin mukanaan! -- Näin omin silmin, kun Nierot pää kumarassa pujahti

sisään rabbi Jonathanin matalasta oviaukosta.

Kuinka tämä oli ymmärrettävä? Nierot tiesi, että rabbiini oli meidän

julkivihollisemme.

Ei kannattanut jäädä odottamaan hänen paluutaan. Niin sukkelaneuvoinen

mies kuin Nierot ei jäisi todennäköistä vastausta velkaa. Palasin

takaisin kaupungille ja lähdin Jaffanportista kävelemään asemalle päin.

Täällä oli hauskaa ja väljää. Montefioren edustalla olevan sivukäytävän

luona -- mutta siinähän neitoni olikin! Hän oli puettuna vilppaaseen

musliinipukuun, hienon eurooppalaisnaisen puvun kuosiin.

»Pyydän anteeksi; mutta katson oikeudekseni saada kiittää neitiä!»

»Minä olin silloin niin peloissani --»

»Emme puhu niistä! Ei rabbiini liene isänne?»

»Hän on setäni. Minä olen syntynyt Frankfurtissa. Näin, että hän pani

jotakin pulloihin, ja minä olin niin peloissani. -- Hän itse ei juo --

ei viiniäkään -- näin temppelinvihkiäisjuhlan edellä.»

»Jätetään ne, mutta arvatkaas, mitä varten olen hakenut teitä kaksi

tuntia -- siitä asti kuin ilma muuttui näin raittiiksi? Tahdoin saada

nähdä, olivatko teidän silmänne ruskeat vai mustat!»

Hän oli kehittynyt nainen, vaikka iältään ja kokemukseltaan vielä

melkein lapsi. Hänen käsivartensa sujahtivat alas, ja hän hymyili

veikistellen:

»No, ja kummatko ne nyt olivat?»

»Mustat, yömustat, säihkyvät ja hurmaavat!»

Luontainen naisellinen mielistelyhalu oli voittanut hänet. Mutta sitten

hän lausui melkein valittaen: »Minä en saa kauan keskustella teidän

kanssanne! Minä olen kihloissa --»

»Kihloissa? Ja niin nuori!»

»Niin, serkkuni kanssa! Me olemme olleet kihloissa jo lapsuudestani

asti. Olen nyt äitini kanssa täällä ensi kerran näkemässä sulhoni.

Kuukauden päästä, kun hän täyttää kaksikymmentä vuotta, menemme

naimisiin.»

Hän lisäsi rikkiviisaan naiivisti: »Setä sanoo kirjoitetun, että kuka

ikinä on naimatta, täytettyään kaksikymmentä vuotta, hän tekee syntiä

joka päivä ja joka hetki Herran edessä.»

Nyt vasta hänen puhuessaan sain nähdä, kuinka viehättävä hän todella

oli. Kaikissa hänen liikkeissään oli luonnollista suloa, koko hänen

olennossaan puhtaan sydämen viatonta kainoutta.

»Ja te tulette onnelliseksi?» kysyin.

»Olen aina tottunut ajattelemaan Michaa tulevaksi miehekseni.»

»Ja voitte ilomielin jättää suuren, kauniin Frankfurtin?»

»Minne hän menee, sinne menen minäkin, missä hän on, siellä olen

minäkin. -- Se on meidän kansan tapa.»

»Ja äitinne jää Frankfurtiin --»

Hänen kasvoihinsa tuli kaihoisa ilme, ja ääni värähti, kun hän lausui:

»Äideille on sanottu: 'Sinun poikasi ja tyttäresi joutuvat naimisiin

vieraille maille, ja murhetta tuntematta sinun pitää eroaman heistä,

tietäessäsi, että he ovat siveät ja onnelliset.' -- Mutta nythän minä en

joudu naimisiin vieraille maille, vaan -- Jerusalemiin!»

Olin mykkänä pyhän edessä.

»Ei, nyt minun täytyy lähteä», hän äkkiä sanoi.

»Mutta sitä ennen pyydän saada tietää teidän nimenne!»

»Rachel Baumgarten.» -- Hän lausui nimensä hyvin itsetietoisesti.

»Rachel Baumgarten, hyvästi -- iäksi!»

Suutelin hänen kättään.

Olin nähnyt tässä tytössä, joka äsken oli immeksi puhjennut, verrattoman

siveellisen ryhdin, kaikki voittavan perhesiteiden pyhänä pitämisen ja

esi-isäin perintätapojen kunnioituksen. Näistä seikoistako johtuikin

koko hänen maattoman, pakolaisena elävän kansansa murtumaton elinvoima?

Saapuessani hotelliin oli minussa täysin kehittynyt kuume.

7.

Ystäväni läksytti järkevää miestä, joka ilmastokuume ruumiissaan oli

viipynyt ulkona niin kauan, että kostea ilma oli alkanut muuttua

viileäksi.

Me olimme muuten kumpikin -- sekä Nevankoski että minä -- näinä

kuukausina jo harjaantuneet kokeneiksi puoskareiksi. Hän kääri minut

vahvoihin huopakääreihin ja alkoi häärätä kemiallisine aineksineen.

Aamulla tunsin itseni varsin ripeäksi. Kertyneet häijyt ainekset olivat

uhkuneet ulos minusta. Kuumetta seurannut hikoilu oli vaikuttanut

puhdistavasti, kuin ukkosenilma luonnossa.

»No kuinkas, mies, sinun nyt on?» kysyi Nevankoski astuen huoneeseen.

»Ei hätää mitään! -- Minun täytyykin tästä ryhtyä työhön, jos mieli

ennättää laivaan.»

»Tiedätkös, sinä hourailit kaiken yötä. Vasta aamupuolella pääsit uneen

kiinni.»

»Vai niin?»

»Puhelit myrkyistä ja juutalaistytöistä.»

»Sepä se! En muista niistä mitään. Mutta vähää ennen kuin heräsin, olin

varastanut meidän omasta museostamme muinaisheprealaisen kotijumalan

kuvan ja piilottanut sen erään mustasilmäisen Rachelin satulalaukkuun.»

Hiukan myöhemmin hra Nierot tuli huoneeseen ja kyseli käsikirjoitusta.

En -- ikävä kyllä -- ollut päässyt vielä alkuunkaan!

Hän istahti pakinoimaan ja jutteli varsin hauskasti Suezin kanavasta,

jonka kautta oli kulkenut monta kertaa. Myös hän oli nähnyt Petrean

niemimaan vuoriseudut. Punaiseltamereltä voi kaukoputkella ihan selvästi

nähdä Sinai-vuoren huipun. Keskustelu sai nyt muinaistieteellisen

käänteen; siinä oli Serbâl-vuori, Mooses, tabernaakkeli ja Aaronin

ylimmäispapillinen puku.

»Tuota noin -- mikä olikaan se nimi, jonka kerran mainitsitte olleen

piirrettynä Mooseksen rintakilpeen?» Hän otti paperiliuskaleen pöydältä

ja siirsi sen likemmäksi minua.

Vai siinä pitkän puheen lyhyt lopputulos? Katsoin hra Nierotiin

tiukasti:

»Mooseksen rintakilpi on apokryfinen, enkä ole koskaan puhunut teille

siitä! Mutta ymmärrän, että teille on siitä puhunut rabbi Jonathan,

jonka luona olitte eilen illalla kello 5.»

»Nyt muistan!» hän lausui huolettomasti. -- »Isä Justinus siitä mainitsi

jotakin. Niin, voin ilahduttaa isä Justinusta tiedolla, että hän on

nähtävästi tulkinnut oikein keramiikkilöydössämme olevan

nimikirjoituksen. Kas tässä!»

Hän otti lompakostaan paperilipun. »Vein nimikirjoituksen jäljennöksen

neljä päivää sitten rabbi Jonathanin arvosteltavaksi. Kävin eilen sitä

perimässä takaisin.»

Hän oli todella liukas kuin ankerias. Oli ottanut edeltäkäsin kaikki

lukuun. Meidän nujerrettavaksemme hän oli liian ovela.

Hra Nierotin lähdettyä Nevankoski oli kiihdyksissään: »Mistäs tiesit

hänen käyneen rabbiinin luona? Nyt ainakin mr Fairholmen täytyy uskoa.»

»Seurasin eilen hänen jälkiään juutalaiskorttelissa. Mies oli

taivuksissa kuin vemmel, kontatessaan rabbiinin portista sisään. Mutta

huomaa, kuinka viisas hän on: Minähän itse kävin rabbiinin luona kolme

päivää sitten. Nierotin kyselyasia on itsessään luvallinen, ja hän

väittää käyneensä rabbiinin luona jo päivää ennen minua.»

»Mutta hän kävi siellä vielä eilen -- kaikkien murtojen jälkeen.»

»Aivan oikein -- saamassa vastausta aikaisempaan kyselyynsä. Lisäksi hän

voi puolustautua tähän tapaan: 'Itämainen diplomatia on toinen kuin

länsimainen! On edullista mennä muka tietämättömänä vihollisen leiriin.

Muistan kerran Tunisissa vuonna 1898 --'»

»Entä Mooseksen rintakilpi?»

»Sen kyseleminen todistaa meille, että Nierot on kavaltaja. Mutta mr

Fairholmen silmissä rintakilvellä on yhtä vähän merkitystä kuin Aaronin

ylimmäispapillisella puvulla. Muuten Nierot itse ei voi ymmärtää

rintakilven merkitystä. Ja sen rabbiini hyvin tietää. Siitäpä syystä hän

saattoikin uskoa tämän urkkimistoimen Nierotin huostaan.

»Rabbiini on kuin kiljuva jalopeura ja hakee kadotettua avainta. Hän on

ostanut Nierotin. Kapteeni lähti eilen rabbiinin luokse varta vasten

tarjoamaan hänelle kirjoitettavasta tiedonannosta jäljennöksen. -- Mutta

hän myi karhuntaljan, ennenkuin karhu oli kaadettu!»

Ryhdyimme nyt yhteisesti työhön. Sitä myöten kuin sain ruotsinkielistä

kirjoitusta valmiiksi, jätin sen eri osat Nevankosken käännettäväksi

englanninkielelle. Minun kirjoitukseni oli oleva alkuperäinen asiakirja,

johon oheen liittyi käännös. Jo seuraavan päivän iltapuolella olin

saanut työni valmiiksi. Ystävälläni oli vielä jäljellä viime osan

käännöstyö. Sillä välin hra Nierot oli kahdesti käynyt kyselemässä

käsikirjoitusta. Lopulta näin, että hän ymmärsi, missä vika oli.

»Nyt hän lähtee rabbiinille ilmoittamaan, että kirjoitelma livahtaa

hänen käsistään», sanoin Nevankoskelle. »Saamme nähdä, mitä ikävyyksiä

rabbi Jonathan ben Jochai nyt valmistaa meille. Luulen vähitellen

tuntevani miehen.»

Kun vähää ennen päivänlaskua olin kaupungilla kävelemässä, luulin

huomaavani, että kaksi likaisesti puettua syrialaista vakoili minun

jälkiäni. Syrialaisissa voitiin tavata kaupungin pahimmat

kansanainekset. Ollakseni asiasta varma lähdin kautta basaarien astumaan

Damaskoksen-porttia kohti ja sukelsin kansanvilinään. Ennenkuin pääsin

kaupunginmuurin luokse, käännyin äkkiä takaisin. -- Mieheni olivat ihan

tupsahtaa käsiksi minuun. En ollut millänikään, tein basaarissa pienen

ostoksen ja palasin, milloin kiirehtien, milloin hitaasti käyden,

takaisin hotelliin. Koko ajan miehet pysyivät kintereilläni kuin kaksi

varjoa. Ilmeisestikin oli aikomus rosvota minulta käsikirjoitus

viedessäni sen englantilaisten huvilaan.

Kerroin asian Nevankoskelle.

»Älä hätäile! Parin tunnin päästä on käännös valmiina. Silloin onkin jo

pimeä kuin säkissä. Minä lähden viemään paperit. Minua eivät tunne.

Pukeudun tummaan pukuun. Kukaan ei minua pimeässä näe. Mr Fairholme

odottaa käsikirjoitusta vielä tänä iltana.»

»Tänä iltana ei kumpikaan mene mihinkään», sanoin vakavasti. »Seuraus

voisi olla tikarinisku selkään. Käsikirjoitus jääköön huomiseksi.»

Nevankoski vain hymyili. Kun paperit olivat valmiit ja allekirjoitetut,

oli minun mahdotonta pidättää häntä. Mustiin puettuna hän pujahti

hotellin takaovesta pihalle ja kadulle.

Tilapäinen päähänpisto saattoi minut lainkaan päästämään ystäväni tälle

retkelle. Minun oli äkkiä johtunut mieleeni, että se kenties ei olekaan

rabbiini, vaan rabbiinin poika, joka oli palkannut syrialaiset minua

vainoamaan. Mustasukkainen sulho oli ehkä nähnyt minun puhuttelevan

Rachel Baumgartenia! -- Ja suutelevan hänen kättään! -- Kuinka hra

Nierot olikaan kerran sanonut? -- Naisseikkailut voivat itämailla

milloin hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä

kylkiluiden väliin!

Kaksinkertaista hairahdustani sain syvästi katua. Viidentoista minuutin

päästä ystäväni tuli takaisin, kelmeänä ja hengästyneenä. Hän ontui

pahoin, ja vasemmasta kädestä oli sormi katkennut.

Kaksi roistoa oli alkanut häntä seurata. Lopulta ystäväni oli juossut

henkensä edestä kautta pilkkopimeiden katujen. -- Kylläpä hän nyt

kaipasi revolveriaan, jonka olivat häneltä kesällä takavarikoineet

tullissa! -- Eräässä kadunkäänteessä hän oli kyykistynyt maahan heti

kulmauksen taakse, mutta oli joutunut siinä rakennuskivien roukkioon.

Ahdistajat olivat jo samassa kiitäneet sivutse. Silloin hän oli

puikkinut samaa tietä takaisin, poikennut uudelle syrjäkadulle ja

vihdoin suurella vaivalla päässyt hotellin turviin.

Lääkäri saatiin taloon. Vioittunut sormi lastoitettiin, nyrjähtänyt

jalka, joka tällä välin oli ennättänyt rumasti ajettua, sai siteen ja

jääpussin. »Kolmen viikon kuluttua voitte päästä jalkeille.»

Siinä oltiin! Minä olin ankarissa tunnonvaivoissa ja kysyin lääkäriltä,

eikö Nevankoski voisi koettaa matkustaa minun kanssani kotiin.

Kulkisimme mahdollisimman mukavasti, lyhyintä tietä.

Lääkäri ravisti päätään: »Hän saisi silloin ontua elämänsä loppuun

saakka.»

Aamulla englantilaiset, joille olin kirjoittanut selostuksen

tapahtumasta, tulivat miehissä hotelliin vastaanottamaan niin

merkillisen arvon saanutta asiakirjaa. Mr Fairholme oli alkanut katsoa

seikkaa vakavammalta kannalta ja ilmoitti aikovansa varmemmaksi

vakuudeksi tallettaa kaikki retkikuntaa koskevat asiapaperit

englantilaiseen konsulinvirastoon.

Otin hänet syrjään ja kysyin, eikö ollut syytä epäillä hra Nierotin

antaneen rabbiinille tiedon käsikirjoituksen olemassaolosta.

Mr Fairholme pudisti päätään miettivästi: »Rabbi Jonathanin osallisuus

tähän lienee selvä, vaikkemme voi sitä laillisesti todistaa. Mitä mr

Nierotiin tulee, pelkään, että into on johtanut teidät harhaan. Hän

näytti minulle toissa päivänä rabbi Jonathanilta saamansa tulkinnan

saviastiamme kirjoituksen sisällyksestä. Siinä samassa hän mainitsi

nauraen, että te sen johdosta olitte tehnyt jonkinlaisen viittauksen

hänen tuttavuuksistaan. Mielestäni mr Nierot on tässä asiassa täysin

puhdistanut itsensä.»

Mies oli todellakin perehtynyt sekä itämaiseen että länsimaiseen

diplomatiaan!

Kun olin päättänyt pysyä koko päivän kotona hotellissa ja olin

huomisaamuna matkustava junassa Jerusalemista, jätin nyt retkikunnan

englantilaiset jäsenet hyvästi.

Hra Nierot, jolle olin lähettänyt kirjalliset jäähyväiset, koska en

tahtonut jättää sairasta ystävääni viime päivänä yksin, tuli illalla

huoneeseeni. Hän oli puettuna ratsastuspukuun.

Hän tahtoi hyväksyä selitykseni, että minun oli täytynyt ajan

voittamiseksi laatia kirjoitukseni yhdessä hra Nevankosken kanssa, mutta

mitä hän ei voinut hyväksyä, oli seikka, että hän kuului retkikuntaan

yksinkertaisena palkattuna jäsenenä.

»Minun työstäni on ollut retkikunnalle suurempaa hyötyä kuin kenenkään

muun», hän rehenteli. »Minä järjestin maa-alueiden ostot. Kaivaustöissä

on aina, milloin vaikeuksia on ollut voitettavana, minun taitooni

turvauduttu. Vaadin osallisuutta yhtiön kaikkiin taloudellisiin

etuihin.»

»Luulen, että mr Fairholme on antanut arvoa teidän työllenne», lausuin.

»Minä en voi tehdä asiassa mitään. Teidän tulee kääntyä mr Fairholmen

puoleen ja pyytää, että hän esittää asianne Lontoossa olevalle

johtokunnalle.»

»Nyt te ette tiedä mitä puhutte», hän kivahti. »Olenko minä kuka

hyvänsä? Minulle ovat kaikki ovet avoimet! Mikä estäisi minua menemästä

vaikkapa jo viikon päästä Rothschildien puheille? Luuletteko, ettei tämä

asia herättäisi heidän mielenkiintoaan?» -- Hän tuskin osasi hillitä

itseään.

Vastasin tyynesti: »Tuota puhetta nimitetään kaikilla Euroopan kielillä

kiristämisyritykseksi. Ehdotan vieläkin, että käännytte mr Fairholmen

puoleen, mutta en neuvoisi teitä käyttämään hänen luonaan samanlaista

kieltä, ainakaan vierastenmiesten läsnäollessa.»

Hän lähti kiukkuisena, kopauttaen piiskallaan ratsassaappaansa vartta.

Kuultuaan Nierotin uhittelun Nevankoski makasi pitkän aikaa ääneti.

Vihdoin hän lausui harkittuun tapaansa:

»Nyt vasta ymmärrän Nierotin laskelmat, joista aina oli jäänyt minulle

jotakin epäselvää. Ymmärsin kyllä, että hän alusta pitäen oli aikonut

kavaltaa meidät, mutta en tiennyt, että hänen tarkoituksensa oli kääntyä

juutalaisten rahamiesten puoleen. Voidakseen aikeitaan toteuttaa hänen

täytyi koota mahdollisimman paljon tietoja hankkeistamme sekä ennen

kaikkea kirjallisia todistuskappaleita. Näissä toimissaan hän käytti

rouvansakin apua!

»Mutta Nierot ei ole mikään tuhma mies. Hän tajuaa, että raharuhtinasten

pakeille ei pääse ilman kaikkein parhaita, ensiluokkaisia suosituksia.

Isä Justinuksen puheista hänelle selvisi rabbi Jonathan ben Jochain syvä

oppi, tavattoman suuri maine ja vaikutusvalta juutalaisissa piireissä.

Siinä mies, joka osaa arvostella toimiamme ja niiden merkitystä,

eritoten juutalaisten harrastuksien kannalta katsoen, ja jonka

lausunnolla on pontta ja kantavuutta! Toimeenpannut asunnontutkimukset

osoittivat hänelle, missä määrin asiamme kiinnitti rabbiinin mieltä. Hän

lähti nyt rabbiinin puheille ja lupasi hankkia hänelle jäljennöksen

kirjoitettavasta tiedonannosta, sillä ehdolla, että hän saa rabbiinilta

suosituskirjeen Rothschildeille. -- Lupaamaansa asiakirjaa hän ei tosin

saanut käsiinsä, mutta rabbiini summasi yhteen omat arvelunsa sekä

Nierotin suulliset selitykset ja antoi kuin antoikin Nierotille

suosituksensa. Hänellä on nyt rabbiinin suosituskirje lompakossaan.

Muuten hän ei olisi ollut niin koppava ja röyhkeä.»

»Olet kyllä oikeassa», myönsin. »Me olemme heti ensi päivästä alkaen

tehneet sarjan auttamattomia virheitä. Mutta pelkät suusanalliset

selitykset eivät riittäne raharuhtinaissa. Niin kauan kuin Nierot ei voi

esittää toimistamme pienintäkään asiallista todistuskappaletta, käynee

hänelle vaikeaksi tuottaa meille vahinkoa.

»Mutta tahtonet ehkä sanoa», arvelin, »että minun itseni olisi tullut

tässä asiassa kääntyä, alusta pitäen, juuri juutalaisten puoleen --

Muistathan, mitä lausuin sinulle jo toista vuotta sitten: Jos asia on

meille rahakysymys, niin menkäämme juutalaisten puheille! Jos se on

puhdas tieteellinen kysymys, niin pysykäämme heistä kokonaan erillämme.

-- Juutalaiset ehkä kyllä voisivat tehdä hypoteesieni johdosta

kaivauksia, mutta missään tapauksessa ei kukaan sivullinen saisi koskaan

tietää kaivausten tuloksia. Juutalaisten käsissä koko se tuhatvuotinen

tieteellinen aineisto, mikä mahdollisesti voinee olla tavattavissa

Jerusalemin-alaisissa vuorten uumenissa, tulisi iät päivät pysymään

heidän omana yksityisenä salaisuutenaan, johon länsimainen tutkimus ei

lainkaan pääsisi käsiksi. Mahdollisia löytöjänsä salaamaan heitä

kehoittaisi jo yleensäkin kansallisen eristäymisen periaate, mutta

erittäin tässä tapauksessa pakottamalla pakottaisivat laki ja profeetat

sekä Talmud. -- Mikä merkitys muuten tällaisella oletetulla aineistolla

voisi olla länsimaisen kulttuurimme puhdistamiseksi monesta ikivanhasta

itämaisesta harhaluulosta, olisi luonnollisesti turhaa ruveta näillä

tiedoin arvioimaan! -- Kuinka hyvänsä, tässä suhteessa en tunnusta

mitään virhettä tapahtuneeksi! Emmehän kumpikaan ole ryhtynyt näihin

asioihin rikastuaksemme.»

Varhain seuraavana aamuna jätin murheisena hyvästi vuoteeseen kytketyn

ystäväni, josta minulla näinä kuukausina oli ollut arvaamattoman paljon

apua, ja matkustin junassa Jaffaan sekä edelleen kautta Levantin kotia

Suomeen.

Kolme viikkoa myöhemmin keskeytettiin retkikunnan syksyiset kaivaustyöt.

Nevankoski ynnä retkikunnan muut jäsenet jättivät Jerusalemin.

8.

Kuinka asiat sittemmin kehittyivät edelleen, voin aivan lyhyesti kertoa.

Niiden johtuessa huippuunsa olinkin kaukana tapausten keskustasta.

Oli määrä, että kaivaustyöhön jälleen ryhdyttäisiin aikaisin keväällä.

Jollei mitään erityisempää sattuisi väliin, niin minun oli tarkoitus

saapua Jerusalemiin vasta kuukautta myöhemmin.

Retkikunnan varustautuessa matkaan lähetin Lontooseen asianmukaisen

työsuunnitelman sekä liitteenä käännöksen eräistä varsin tärkeistä

muinaisheprealaisista kirjoitelmista. Kuten ennenkin, olivat

tiedonantoni kaksikieliset, kirjoitetut ruotsiksi ja englanniksi.

Viimemainittua tekstiä laadittaessa oli Nevankoski minua avustanut.

Olimme mahdollisimman tarkasti koettaneet kääntää englanninkielelle

heprealaisen kirjoituskokoelman, jonka esitystapa ja tyyli oli

vaikeatajuista, kuten itämaisten tekstien ylimalkaan. Olinkin varustanut

nämä kirjoitelmat seikkaperäisillä selittävillä muistutuksilla.

Kaikki nämä asiakirjat olin erityisistä syistä, mr Fairholmen pyynnöstä,

antanut asianmukaisen julkisen notarion todistaa minun kirjoittamikseni

ja allekirjoittamikseni.

Lähetystäni seurasi kirje, jossa vakavasti esitin hra Nierotia

vapautettavaksi retkikunnan palveluksesta.

Viikon päästä sain mr Fairholmelta hämmästyttävän kirjeen. Kun hänestä

heprealaisessa kirjoituskokoelmassa oli eräitä hämäriä kohtia, ja hän

halusi verrata englanninkielistä käännöstä ruotsinkieliseen, niin hän --

koskapa ei voinut muidenkaan puoleen kääntyä -- oli mennyt asiassa hra

Nierotin luokse. Tämä olikin osoittanut eräitä virheellisyyksiä

englantilaisessa tekstissä ja luvannut ottaa sitä heti parannellakseen.

Hän sai asiakirjat huostaansa. Jo kahden tunnin kuluttua hän toi ne

lievästi korjattuina takaisin.

Nyt mr Fairholmea oli eräs seikka alkanut epäilyttää. Asiakirjat

osoittivat, että niistä oli otettu kopiopainimella jäljennös. Hän tahtoi

siis tietää, oliko jäljentäminen mahdollisesti tapahtunut jo ennen, kuin

olin lähettänyt asiakirjat hänelle Lontooseen.

Harmistuneena sähkötin vastauksen:

_Nierot ottanut jäljennöksen. Heti erotettava._

Retkikunta matkusti heti tämän jälkeen Jerusalemiin -- ilman Nierotia.

Eron saatuaan hän kuului äkkiä muuttaneen Ranskaan.

Jerusalemista alkukevään kuluessa minulle saapuneet tiedot kaivaustöiden

edistymisestä olivat varsin tyydyttäviä. Tunnelisokkeloiden käytävät

olivat yhä edelleen kivillä ja soralla täytetyt, mutta eräistä

syrjäkomeroista oli tavattu runsaita heprealaisia muinaismuistoesineitä.

Jebusealaisten tunnelialue oli vähitellen sivuutettu. Seuraavat

tiedonannot olivat yhtä ilahduttavia. Ylenmäärin arvokkaita

muinaismuistolöytöjä oli tehty. Mielenkiintoisia seikkoja oli sattunut

väliin, ja viimeisessä kirjeessä sanottiin, että minun tuli ensi

sähkösanomalta olla valmis matkustamaan Jerusalemiin.

Tässä kirjeessä mainittiin sivumennen, että eräs ranskalainen mies, hra

Mouche, oli saapunut kaupunkiin sekä esiintynyt mahtipontisen

itsevaltaisena ja uhkaavana englantilaisten edessä, vaatien kaivaustöitä

viipymättä lakkautettaviksi. -- Hotellissa hän oli maininnut olevansa

muka parisilaisen pankkiirin, parooni Emile Rothschildin asiamiehiä.

Englantilaiset eivät tietysti olleet välittäneet hänestä vähääkään. He

olivat lyhyesti viitanneet hra Mouche'ille Turkin hallitukselta

saamiinsa erioikeuksiin, joiden nojalla tekivät muinaistieteellisiä

kaivaustöitään hallituksen suojeluksen alaisina.

Kun hra Mouche oli tahtonut pyrkiä työmaalle, niin siellä oleva

vakinainen sotilasvartio oli karkoittanut hänet ilman muuta.

Olin kotona jo järjestänyt kaikki asiat, lähteäkseni matkaan minä

päivänä hyvänsä, kun odottamani sähkösanoma saapui.

Avasin sen jännityksellä. -- En ymmärtänyt mitä luin! En käsittänyt

lainkaan sen sisällystä:

_Työ keskeytetty. Älkää lähtekö matkaan. Lähemmin kirjeellisesti._

_Fairholme._

Sähkösanoma oli lähetetty Port Saidista ja oli kaapeliteitse kulkenut

Lontooseen, josta se oli tullut Suomeen.

Ennenkuin mr Fairholmen kirjeen olin ehtinyt saada, tunsin täydellisesti

koko jutun. Kaikki saatavissa olevat sanomalehdet kertoivat ankarasta

katumellakasta Jerusalemissa, jonka muhammedilainen väestö oli kiihtynyt

hurjaan raivoon. Lehdet tiesivät kertoa englantilaisista

aarteenkaivajista, Omarin moskean häväistyksestä ynnä aarteenkaivajain

ja rosvojen häpeällisestä paosta.

Alkuperäiset mellakantekijät olivat jo aikoja sitten menneet kotiin

nukkumaan, mutta sanomalehtikirjoitusten tulva oli ehtymätön. Syytökset,

puheet aarteiden ryöstöistä, seikkailijoista, epätieteellisistä

penkomisista ja humbuugista jatkuivat yhä edelleen. Mahtava

hyökyaallokko läikkyi edestakaisin kolmen, neljän kuukauden ajan

maailman sanomalehdistössä.

Minä tiesin heti ensi päivästä, että Omarin moskean häväistyksestä ei

voinut olla puhettakaan; tajusin selvästi, mikä taitavasti toimeenpantu

kiihotus oli saattanut muhammedilaiset liikkeelle, kiihotus, joka oli

peräisin kokonaan ulkopuolelta islamia; ymmärsin ilman muuta, mitkä

salaiset voimat olivat aiheuttaneet nämä repäisevät

sanomalehtikirjoitukset, joita sittemmin maailman sanomalehdistössä niin

uutterasti vatkailtiin.

Mr Fairholmelta sain perätyksin kaksi kirjettä, joissa tehtiin selkoa

mellakasta. Jerusalemin kuvernööri oli jo edellisenä iltana antanut

retkikunnan jäsenille viittauksen olemaan varuillaan. Jo sitä ennen

olivat englantilaiset, kiihtymyksen ensi oireiden johdosta, pitäneet

neuvoa Turkin hallituksen tarkastusmiesten kanssa sekä lähettäneet

kymmenen jykevää laatikkoa Jaffaan, jossa ne viranomaisten tarkan

valvonnan alla sijoitettiin englantilaisten huvialukseen.

Sivumennen mainittakoon, että kun tästä asiasta myöhemmin tehtiin

välikysymys Turkin parlamentissa, niin asianomainen ministeri

vastineessaan katsoi hyväksi ilmoittaa lyhyesti ja kuivasti, että

laatikot olivat sisältäneet »työkaluja, savikokkareita ja kiviä».

Aamuna, jolloin Jerusalemin mellakka puhkesi ilmi, olivat arabialaiset

kaikista muhammedilaiskortteleista lähteneet liikkeelle. Koko

mahdottoman laaja temppelialue, jonka keskellä Kubbet es-Sachra --

Omarin moskea -- väikkyy kuin kultaisella kuvulla katettu

kahdeksantahkoinen safiiri, kertyi täyteen kirjavaa, hälisevää kansaa.

Pian hurjistuneet huudot soivat: »_Kubbet es-Sachra_ on häväisty! _La

illa Il Allah!_ Kuolema englantilaisille! Kuolema kristityille!»

Raivoissaan arabialaiset vyöryen tunkeutuivat moskeasta johtavalle

pääkadulle, täyttäen sen kokonaan.

Tällä välin kuvernööri oli lähettänyt pikalähetit rautatieasemalle sekä

englantilaisten luokse. Retkikunnan jäsenten tuli heti astua

ylimääräiseen junaan, joka oli odottava heitä ulkopuolella kaupunkia

kilometrin päässä asemalta.

Kuvernööri itse lähti yksin, ilman saattuetta, ilman

sotilaskomennuskunnan suojelusta kapinoitsevia vastaan. Pashan

loistavaan pukuun puettuna, valkoisella ratsullaan istuen, mahtavana,

pyylevänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas ja käsi käskevästi

oikaistuna, hän oli askelittain kohoavan kadun päässä korkealla

nähtävänä meluavan kansan edessä, vaatien kuuliaisuutta.

Kuvernööri tahtoi tietää, mitä mellakoitiin -- mistä tyytymättömyys --

mikä oli valitusten aiheena?

Tunnettuun turkkilaiseen tapaan hän siinä käytti vanhaa, hyvää

viivyttelytaktiikkaa. Hän tahtoi, mieliä rauhoittaessaan, ennen kaikkea

voittaa aikaa. -- Puolessa tunnissa oli päästy niin pitkälle, että

kuvernööri saattoi vakuuttaa tahtovansa tarkoin tutkia valituksenalaista

asiaa, -- ja englantilaiset olivatkin jo ennättäneet junassa pelastua.

Kansanvyöryä kuvernööri ei tosin voinut kauemmin hillitä, mutta ilman

verenvuodatusta oli mellakalta taittunut kärki. Se ei enää kohdistunut

kristittyihin yleensä, vaan yksinomaan englantilaisen retkikunnan

jäseniin, joiden asuntoa kohti hurjasti huutavat joukot painuivat. Kun

huomattiin englantilaisten päässeen pakoon, niin raivostunut kansa särki

huvilarakennuksen ovet ja ikkunat sekä löi säpäleiksi ja raastoi rikki

koko sen kallisarvoisen kalustuksen.

Sillä välin Jerusalemin kaupunki ja sen ympäristö oli miehitetty

turkkilaisilla sotilasvartiostoilla, joiden onnistui pidättää reuhaajat

enemmistä hurjuuksista.

Mellakan salaiset toimeenpanijat olivat heti sähköttäneet Jaffaan,

yrittäen nostattaa myös sikäläisen muhammedilaisen väestön

englantilaisiamme vastaan. Mutta ennenkuin kansa oli alkanut tungeksia

satamassa ja ehtinyt käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys, niin

retkikunnan jäsenet jo istuivat purressa, jota huvialuksen merimiehet

vinhasti soutivat ulommas. Kolme laukausta, jotka ammuttiin heidän

jälkeensä vanhanaikaisista pitkäpiippuisista tuliluikuista, eivät enää

tuottaneet vahinkoa, ja huvialuksessa oli jo höyry täydessä paineessaan.

Tämä oli Jerusalemin katumellakka. Englantilaisten seikkailijain ja

rosvojen häpeällisen paon teki mahdolliseksi oman henkensä uhalla

paikkakunnan korkein turkkilainen käskynhaltija. Moninaisilla sineteillä

varustetut -- »työkaluilla, savikokkareilla ja kivillä» täytetyt

laatikot ovat vielä tänä päivänä avaamattomina Maltassa.

Mitä sanomalehtisyytöksiin tulee, supistui meidän vastineemme

pääasiallisesti siihen, että lyhyesti osoitimme, että mikään häväistys

ei ollut kohdannut Omarin moskeaa. Asianhaarat näkyivät vaativan meitä

olemaan tarkemmin selostamatta muinaistieteellisiä tutkimuksiamme, -- ja

tämä oli myös isä Justinuksen empimätön mielipide. Syytökset

epätieteellisyydestä ja humbuugista jaksoimme helposti kestää, kun hän

sen jaksoi. Kuitenkin julkaisimme laajahkon arkeologisen teoksen, joka

käsitti kaivaustöitämme jebusealaisalueella ja sen tunneleissa

tekemiämme löytöjä, mikäli ne koskivat muinaisia keramiikkitöitä.

Sanomalehdistön melusta oli kuitenkin ollut tärkeä seuraus.

Muhammedilaisten uskonkiihko pysyi yhä edelleen voimassa Jerusalemissa.

Heidän vihamielisyytensä kaikkia eurooppalaisia kohtaan jatkui pitkiä

aikoja eteenpäin. Syksyllä eräs hurjistunut dervishi koetti surmata

ylhäisen englantilaisen ladyn Omarin moskeassa.

Toista vuotta kesti, ennenkuin jälleen saatoimme yrittää jatkaa kesken

jääneitä muinaistieteellisiä tutkimuksiamme.

Tällä välin Turkin entinen ministeristö oli kukistunut. On epätietoista,

mitä päteviä taivutuskeinoja lienee käytetty uutta ministeristöä

kohtaan, mutta varmaa on, että tämä oli ottanut kiertääkseen niitä

myönnytyksiä, jotka me jo olimme hallitukselta itseltään saaneet

täydellä yksinoikeudella kymmeneksi vuodeksi. Niinpä sattuikin, että

jälleen ryhtyessämme kaivaustöihin oli meille likimpään naapuristoon

ilmestynyt kilpailija -- parooni Emile Rothschild.

Hänen miehensä avasivat kaksi pystysuoraa kaivosta varsin lyhyen matkan

päähän meidän kaivauksistamme. Kuten muinoin Ilvolan taustan eläjät,

parooni Rothschildin sekä englantilaisten ylimysten retkikunnat

keittivät jauhopuuroaan eri padoissa, mutta samalla tulella! --

Tämä työ kuitenkin pian keskeytyi kummaltakin. Balkanin sota tuli

väliin, ja vähän myöhemmin sodan ukkonen jyrisi yli Euroopan.

Tutkimusten jatkaminen jäi tulevaisuuden varaan.

Viimeksi tavatessani Nevankosken tuli puheeksi parooni Rothschildin

pohjattomat pääomat ja ne edut, jotka hänellä näiden johdosta oli meihin

nähden. Tulin siinä lausuneeksi: »Voisin vielä sulattaa sen, että

nykyiset kaivaustyömme keskeytyisivät vaikkapa miespolvien ajaksi,

kunhan tietäisin, että meidän tarkoittamamme vuori kerran on tuleva

perinpohjin tutkituksi, ja että tutkimusten kaikki tulokset

vastaisuudessa todella joutuvat vapaasti tieteen käytettäviksi.

»Mutta se vaara, jota alusta alkaen olen pelännyt, on nyt edessä. Jos

juutalainen retkikunta tekee täällä menestyksellisiä kaivaustöitä, niin

heti sen jälkeen koko vuoremme piiri joutuu ainaisiksi ajoiksi kaikilta

arkeologeilta eristetyksi alueeksi. Juutalaiset pitäisivät

kaivaustöittensä todelliset tulokset länsimaiselta tieteeltä iäti

salassa. Seikat, joiden merkitys voisi olla arvaamattoman suuri koko

maailmankatsomuksemme muodostumiselle, jäisivät hermeettisesti suljetun

vuoren kätköön. -- Pahin, mikä olisi voinut tapahtua, on nyt

tapahtumaisillaan.»

Nevankoski virkkoi: »Emme hätäile! Parooni Rothschild on kuin

muurahainen, joka koettaa pistää tuntosarviaan granaattiomenan kovaan

kuoreen, silloin kuin me olemme itse granaattiomenan sisällä. Ja vaikka

hän räjähdyttäisi kahtia vuoret ja laaksot Öljyvuoresta hamaan Azaliin,

niin että toinen puoli vuorta lähtisi kulkemaan pohjoiseen ja toinen

etelään, voimme kuitenkin aina järjestää niin, että olemme

kaivaustöissämme hänestä kukonaskelta edellä.»

KARMEL-VUOREN PROFEETTA

Pienehkössä, mutta mukavassa ja siistissä »Bianca» laivassa, joka kulki

Levantin satamain välillä Port Saidista pitkin rannikkoa Beirutiin,

Smyrnaan ja Konstantinopoliin, olin ateriain ajaksi saanut istuinpaikan,

yhdessä englantilaisen lääkärin, mr Brookin kanssa,

norjalais-amerikkalaisen monimiljoonikon ja hänen perheensä pöytään.

Laivamatkoilla tuttavuuksien teko käy kuin itsestään, ja H. N. Norman

Esq., toiminimeä Skram & Norman, Boston, ei ollut niitä miehiä, jotka

panevat kynttilänsä vakan alle. H. N. Norman Esq:llä oli kaksi omaa

valtameren laivalinjaa, joissa hänellä oli osakkeiden enemmistö. Hän oli

sekä Skram että Norman. Hän oli mies, jonka jokaista liikettä pidettiin

silmällä Wall Streetillä. Hän katsoi kunniakseen, että oli _a selvmade

man_, oman tarmonsa tekemä mies.

Hänen puolisonsa, mrs Norman, syntyjään amerikkalainen, oli hiljainen,

hyväntahtoinen ihminen, joka näkyi elävän kokonaan tyttärensä hyväksi.

Miss Gundy Norman -- hän oli kaikkien matkustajain ja koko

laivapäällystön ihailun esineenä. Tyytymättömänä päänahkoihin, joita oli

koonnut vyöhönsä Bostonissa, New Yorkissa ja Washingtonissa, hän nyt oli

lähtenyt eräretkelle vanhaan maailmaan.

Viimemainitun seikan H. N. Norman Esq. kuiski äänekkäällä tavallaan

korvaani baaripöydän ääressä, tilatessaan kahta cocktailia.

Päästäkseen Parisiin ja Lontooseen oli miss Gundy uskotellut isälleen,

että tätä vaivasi koti-ikävä, halu saada jälleen nähdä viidenkolmatta

vuoden perästä vanhaa Norjaa. Norja oli tyttärellä verukkeena. Vain

Ranska ja Englanti olivat hänellä mielessä. Ja sen oli isä oitis

ymmärtänyt. -- Mitäpä miss Gundy välittäisi syrjäisestä Norjasta? Hän

oli syntynyt Bostonissa aikoina, jolloin toiminimi Skram & Norman ensin

alkoi saada tuulta purjeisiinsa.

»Älykäs tyttö, mutta vietävän kunnianhimoinen! Tuskin tyytynee vähempään

kuin duke'iin tai countiin -- herttuaan tai kreiviin! -- No niin, siihen

rahat kyllä riittävät!»

Totta puhuen, heti samalla kuin Norja tuli puheeksi, oli mr Normanissa

herännyt vastustamaton halu käväistä entisessä kotimaassaan. -- Hänen

isänsä oli ollut vanhan, puolilahon parkkilaivan omistaja Bergenissä.

Laivan haaksirikon ja heti sen jälkeen tapahtuneen liikkeen vararikon

johdosta oli poika lähtenyt Amerikkaan. -- Kaikki nuoruudentunnelmat

olivat jälleen kohisseet täysi-ikäisen miehen mielessä. Muistiin oli

palautunut kaikki tuo vanha, sen sydämellinen yksinkertaisuus,

syntymäkoti ja lapsuudenajan uskonnollinen elämä. -- Isäukko oli ollut

Sanaa rakastava mies, joka kurissa ja Herran nuhteessa oli kasvattanut

lapsiaan. Kotona luettiin vain Hans Nielsen Haugen hengellisiä kirjoja.

Mr Norman osasi vielä tänä päivänä kannesta kanteen ulkoa »_H. N. Hauges

testament til sine venner_.

Kertoessaan näitä miljoonamies oli alkanut käyttää omaa äidinkieltään.

Hän piteli minua takinnapista kiinni ja lausui ilonsa siitä, että

suomalaisena ymmärsin norjankieltä. Hänellä itsellään oli serkkuja

Suomessa.

»Jobbaavat tukkiasioilla ja kultalöytöjen valtauksilla Suomen Lapissa.

-- Loistavia prospekteja! -- Olisivat tyrkyttäneet osakkeitaan

minullekin Amerikkaan, mutta olin liian vanha repo mennäkseni satimeen.»

No niin, kun H. N. Norman Esq. oli suostunut matkustamaan Eurooppaan,

oli hän päättänyt, että jos hän kerran riistää itsensä irti kaikista

suurista liikeasioistaan Bostonissa ja New Yorkin pörssissä sekä lähtee

näyttelemään tytärtään herttuoille ja kreiveille, niin hän samalla

matkalla tahtoo nähdä, paitsi Norjaa, myöskin kaikki ne Raamatun pyhät

paikat, joista oli lapsena haaveksinut.

Hän oli siis esittänyt perheelleen matkasuunnitelman, mihin ensi aluksi

kuului Egypti ja Niilinvirta -- jonka Mooses oli muuttanut vereksi --;

Jerusalem ja Betlehem ynnä Jordani -- jonka rannalla Johannes Kastaja

oli saarnannut; Efesos, Tessalonika ja Korintti -- joissa apostoli

Paavali oli perustanut seurakuntia --, sekä vihdoin Rooma -- marttyyrien

pyhä Rooma ja paavilaisten turmelema Rooma. Heti hänen puolisonsa olikin

innostunut matkaan. Ja kerran ihmeeksi tytär oli antanut vanhempainsa

määrätä, vaikka miss Gundyssä kyllä oli temperamenttia -- olipa,

peijakas vieköön!

Tässä miljoonamiehessä ja nousukkaassa ilmeni omituinen luonteen

kahtiajako. Liikemies ja pörssihuijari, joka amerikkalaisilla keinoilla

oli hankkinut itselleen suunnattoman omaisuuden, oli toiselta puolen

naiivin avomielinen ja herkkätunteinen, lapsellisen yksinkertainen

tietämättömässä typeryydessään. Lapseen juurrutettu uskonnollisuus ja

entisen satamakeinottelijan kiroilemistavat viihtyivät sulassa sovussa

rinnatuksin hänessä. Ristiriitaisuudet yhdisti persoonallinen

itseluottamus, tieto, että hän ymmärsi kaikki asiat paremmin kuin muut

ja oli täysipätöinen kaikkialla. Rikastuessaan Amerikassa hän oli

pysynyt luonteeltaan aito norjalaisena, mahtailevana suupalttina. -- Hän

oli todellakin merkillinen tuttavuus!

Perhe tuli nyt Jerusalemista ja oli laivaan astunut Jaffan satamassa,

josta tohtori Brook ja minäkin olimme tulleet laivaan. Mr Brook oli

aikaisemmin ollut Intiassa, tutkimassa koleraa ja paiseruttoa, ja oli

viimeksi käynyt Jerusalemissa pitaalitaudin ilmiöitä tarkastamassa. Hän

oli vakaa tiedemies, käsityskannaltaan materialisti. Puhuessaan hän ei

katsonut tarpeelliseksi säästää kuulijaa, vaan käytti sulaa laiskuuttaan

jyrkkiä, vähemmän valittuja sanoja.

Laivan tupakkasalissa mr Norman tiedusteli meiltä lähemmin »Jerusalemin

hengellisiä virtauksia» -- kuten hänen sanansa kuuluivat. -- Hän näkyi

tällä haavaa olevan kokonaan uskonnollisiin seikkoihin kiintynyt.

Nykyajan Palestina ei ollut tuottanut hänelle mielenpettymystä.

Mr Brook painoi peukalollaan Virginia-tupakkaa puiseen piippunysäänsä ja

lausui:

»Länsimailla uskonto on ihmisten ulkonaisena pukuna. Toisin itämailla!

Intiassa, Persiassa, Arabiassa, Syriassa ja Palestinassa uskonnollinen

mieli ja uskonto on itse elämään liittynyt. Jerusalem on kolmen

maailmanuskonnon yhtymäpaikka. Kaikki uskonnot ja uskonlahkot ovat

siellä julkitaistelussa keskenään.

»Jerusalemin asukkaat ovat uskontonsa mukaan luokitetut. Siellä ei ole

arabialaisia, syrialaisia, kreikkalaisia, italialaisia, saksalaisia,

englantilaisia, vaan muslimeita, kreikan- ja roomankatolisia,

armenialaisen ja koptilaisen kirkon tunnustajia, protestantteja,

reformeerattuja ynnä lisäksi lukemattomia kristittyjä lahkolaisia. Vain

juutalainen on aina juutalainen. Kastettunakin hän on vain kääntynyt

juutalainen. Sen sijaan kastettua arabialaista katsotaan kristityksi.

»Yhteiskunnallisen aseman Jerusalemissa määrää papillinen arvo.

Ylimandriitti on Jumalan asettama ruhtinas, likainen munkki taivaallinen

kenraalikonsuli. Tiedemiehellä ei Jerusalemissa ole mitään arvoa. --

Sitä paitsihan on aina syytä epäillä hänen kuuluvan paholaisen

joukkioihin!

»Entä Jerusalemin uskonnolliset kiistat? -- Islamin maailmassa on

seitsemänkymmentäkaksi uskonlahkoa. Kristittyjen lahkot noussevat

satamäärään. -- No niin, menkäähän pääsiäisyönä Pyhän Haudan kirkkoon!

Siellä itse pääpyhäkössä rooman- ja kreikankatoliset, armenialaiset ja

koptilaiset tappelevat keskenään. Lyövät nyrkeillään, repivät ja

kynsivät silmät päästä toisiltaan. -- Turkkilaiset ovat lopen

harmittomia filosofeja. He pitävät mellakkain varalta pyhäkön eteisessä

vakinaisen muhammedilaisen sotilasvartioston. Siellä se istuu yötä

päivää tupakoiden ja kahvia juoden.»

Kun näin miss Gundy Normanin kävelevän kannella, jätin herrat jatkamaan

juttujaan ja lyöttäydyin hänen seuraansa. Hän oli häikäisevä nuori

nainen, tuhatilmeinen impi, huvitteluhaluinen ja intomielinen,

äkkipikainen ja oikullinen, puoleensa vetävä ja luotaan torjuva.

Muodoltaan ja ryhdiltään kuin Artemis-Diana, viinellä ja jousella

varustettuna! Mielihyvällä olisin tälle metsästäjättärelle luovuttanut

päänahkani -- minkä verran sitä lienee minulla enää jäljellä! --

Sanoinkin sen hänelle, nostaen lakkiani.

Miss Norman purskahti nauruun ja vakuutti ilkamoiden, että sileät

päänahkat ovatkin tätä nykyä Amerikassa hänen ystävättäriensä parissa

suuremmassa arvossa kuin muut.

»Toden totta! Vain sileistä päänahkoista välitetään.»

»Mutta isänne puheen mukaan teidän voitonmerkkivalikoimanne on jo niin

monipuolinen, että olettekin kyllästynyt entisiin eräretkiinne. Te

olette nyt teroittanut tomahawkinne Euroopan herttuoita ja kreivejä

varten.»

»Vannotteko silmäänne? Niinkö hän sanoi? No mutta! -- Oh, onpa hän

vaatimaton kunnianhimossaan. -- Minä tahdon _vallita_! En suostu olemaan

kenenkään liitteenä! -- Kyllä minä hänelle vielä näytän. -- Isä on hyvä

isäukko, mutta kyllä minä hänelle vielä näytän.»

Mr Norman ja tohtori Brook olivat tulleet kannelle istumaan, ja nyt

tytär avasi isänsä nähden kokonaisen ilotulituksen patterin minua,

poloista vastaan.

Ah, ne ovat vaarallisia, amerikkalaiset naiset! Voi meitä, Aatamin

lapsia!

Laiva läheni Haifaa, jonka yläpuolella kohoaa korkeana karjunselän

muotoisena harjanteena Karmel-vuori, syöksyen kärsällään päistikkaa

Välimereen.

Miljoonamies rohkaisi luontoaan ja tuli meidän väliimme. Hän tahtoi

kysellä, oliko tämä paikka raamatunhistoriallisesti merkillinen. --

Tytär loi minuun ilkkuvan katseen, ikäänkuin lausuakseen: »Enkö osaakin

kostaa?»

Selitin mr Normanille, että edessämme oli Karmel-vuori, jossa profeetta

Elia taisteli Baalin pappeja vastaan. Sen huipulta voi nähdä koko

Galilean kunnaineen ja laaksoineen.

Osasin lisätä: »Kapteeni sanoi laivan viipyvän neljä tuntia Haifassa.»

»Elian vuori! Alttari polttouhrirovioineen!» huudahti norjalainen

innoissaan. »Ja Galilea!»

Miss Gundyn pää oli juonikkaan veitikkamaisesti kallellaan. Jättäen

isänsä käsivarren hän lausui minulle: »Ja teistä me saamme hyvän oppaan

ylös vuorelle. Jos minä väsyn, niin saan tukea teistä.»

Isä kääntyi nopeasti mr Brookin puoleen: »Tottahan te tulette mukaan?»

»Ei kiitoksia! Kuumassa ilmastossa en liiku askeltakaan klo 12:n ja 5:n

välillä.»

H. N. Norman Esq. alistui voimattomana ja nöyrästi tyttärensä tahdon

alle, kuten nähtävästi tuhat kertaa aikaisemmin.

Pieni Haifa satamineen on itämaan ani harvoja siistejä kaupunkeja.

Täällä on vuoren alla heti niemen kainalossa saksalainen siirtokunta

huvilarakennuksineen, puutarhoineen ja viinimäkineen. Toiselle puolen

kaupunkia sionistit, joiden tarkoituksena on vähitellen kansoittaa

Palestina juutalaisilla uutisasukkailla, ovat perustaneet oman

siirtolansa vuorenrinteen lappeelle, lähelle komeaa palmupuistikkoa.

Mr Normania ja hänen tytärtään ohjasin läpi Haifan katujen. Nousimme

erästä vuorelle johtavaa tietä ja olimme pian keskellä viiniviljelyksiä,

joiden köynnökset jo olivat rypäleistään riistetyt, mutta joiden

lehviköt säleistöjen kannattamina hohtivat mehevän vihreinä, kellervinä

ja hehkuvan punaisina värilautumina.

Itämaita olin aina ennen luullut väikkyvän ulkoilman, loistavain värien,

kirjavain pukujen ja silmänilojen maaksi. Kaikkea tuota näin vasta

täällä ensi kerran. Sinisenä kyllä taivas aina kaartuu yli näiden

seutujen. Mutta kaikkialla muualla olin nähnyt martoaan myöten

raastettuja maita, harmaita, puuttomia vuoria tai ruskeankeltaisia

kivikkoerämaita, pukujen likaa, saastaa ja räikeää kurjuutta.

»Katsokaas tuonne! Katsokaas!» huudahti miss Norman. Pysähdyimme

puolivälissä rinnettä.

Karmel-vuori kohosi vihreänä vastassamme. Keskellä viinimäkiä nähtiin

aprikoosi- ja granaattiomenapuistikkoja. Ylempänä versoivat manteli- ja

luumulehviköt villeinä; tummat myrttiviidakot muodostivat syviä

tiheikköjä. Harjanteita reunustivat äreät, itsepäiset tammet, ja

vuorenhuippua kruunasivat juhlalliset pinjat.

»Ei -- tuonne! Katsokaa tuonne!»

Pengermällä heti vasemmalla meistä, keskellä luonnon ihanuutta ja

yltäkylläisyyttä, seisoi, istui tai lepäili juhlapukuinen kansa,

tarkkaavasti kuunnellen pitkään, valkoiseen viittaan puettua miestä,

joka näkyi puhuvan tai saarnaavan heille. Hänen liikkeensä olivat

tyvenet ja hillityt; puhe oli mukaansa tempaava, ääni kantava ja pehmeän

soinnukas. Hän puhui jotakin paikalliskieltä, nähtävästi syriaa, jota en

ymmärtänyt, vaikka saatoimme selvästi erottaa yksityisiä sanojakin.

Kuulijoina oli miehiä, naisia ja lapsia -- syrialaisia, arabialaisia,

joitakuita turkkilaisia, vieläpä eurooppalaisiakin. Heidän pukunsa

olivat hohtavan puhtaat; läsnäolijat näkyivät suosivan iloisia värejä.

Huomasin, että turkkilaiset ja arabialaiset naiset esiintyivät

hunnuttomina.

»Mikä siellä on? Kuka hän on?»

»Nähtävästi '_Karmel-vuoren profeetta_'», vastasin. »Uskontofilosofi,

joka opettaa kansaa. Hän asuu täällä Elian vuoren rinteellä.»

Karmel-vuoren uskontofilosofista olin aikaisemmin kuullut Jerusalemissa

paljonkin puhuttavan. Syntyjään hän kuului olevan itämaan muinaisia

hellenistejä, joihin oli sekaantunut syrialais-aramealaista ja

mahdollisesti myöskin persialaista verta. Merkillisintä oli, että hän

itse luki polveutuvansa kirkkoisä Origeneen lähimmästä suvusta. Hänen

muinaiset esi-isänsä olivat muuten olleet läheisessä yhteydessä myöskin

juutalaisen essealais-veljeskunnan kanssa ja olivat myöhemmin kuuluneet

monoteleettein kristilliseen uskonlahkoon. Libanonin ja Hermon-vuoren

seuduilla nämä alkuperäiset hellenistit olivat aikakausien kitistessä

saranoillaan pysyneet verraten puhdasverisinä sekä säilyttäneet sukunsa

ikivanhoja katsantokantoja ja uskonnollisia käsityksiä.

Jo pari miespolvea sitten oli Persiassa syntynyt eräs uskonnollinen

liike, joka on tunnettu Bahaismina ja johon kuuluu kolme miljoonaa

tunnustajaa kaikkialla itämailla Välimeren rantoja myöten. Tämän

liikkeen nykyinen johtaja, vanha, harmaapäinen Abdul Baha, joka on

toiminut myöskin Palestinassa, on alkujaan ollut Karmel-vuoren profeetan

opettajana ja näkeekin hänessä bahaismin kehittäjän ja täydentäjän.

Karmel-vuoren profeetan käytännöllinen siveysoppi lienee pääasiassa sama

kuin bahaistisen liikkeen. Kuitenkin hän näkyy omaperäisesti

muodostaneen maailmankatsomuksensa, sulattaen siihen länsimaisia

käsityskantoja. Hän on eurooppalaiseen tieteeseen tutustunut, lukee ja

puhuu englanninkieltä.

Jerusalemissa kuulin, että tämä filosofi vaeltaa opettaen Samariassa,

Galileassa ja pohjoisella rannikkoalueella Libanonia, Hermon-vuorta ja

Jordanin-takaisia seutuja myöten. Hänen oppilaansa kulkevat laajalti

itämailla, Persiassa saakka. Kaikkialla bahaismi sulautuu tähän uuteen

liikkeeseen. Uskontofilosofin saapumisesta Jerusalemiin oli paljon

puhuttu. Toistaiseksi hän näkyy vältelleen tätä uskonnollisten kiistain

pesäpaikkaa.

Muuten hän oli aikaisemmin kärsinyt vainoa turkkilaisten viranomaisten

puolelta, vieläpä istunut kuusi vuotta vangittuna Akkossa. Mutta mikään

ei ole häntä lannistanut. Opettajana hän on innokkaampi kuin koskaan

ennen, ja on vielä parhaissa miehuutensa voimissa.

Selitin lyhyesti näitä seikkoja mr Normanille ja hänen tyttärelleen.

»Onko hän kristitty?» kysyi mr Norman.

»Hän on kastettu maroniitti ja siis kristitty. Ajattelijana hän on

dogmiton. Mutta siveysoppi, jota hän opettaa, on täysin kristillistä.

Uskonnollisten eripuraisuuksien raastamilla itämailla hän julistaa

rakkauden Jumalaa, kaikkien ihmisten veljeyttä, rauhaa ja

suvaitsevaisuutta. Naista hän tahtoo kohottaa alennustilastaan.

Aviollista puhtautta, naisen täydellistä tasa-arvoa miehen rinnalla --»

»Niinkö? -- Mutta silloinhan --.» Miss Norman katkaisi äkkiä puheensa.

Hän katseli vilkkaalla asianharrastuksella filosofia ja opettajaa, jonka

lämpimästi vakuuttava ääni kuului meidän luoksemme.

Myös mr Normanin mieli oli kiintynyt. Jatkaessamme matkaa vuorenhuipulle

päin hän pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi:

»Ymmärtääkseni hänen uskonnossaan ei kuitenkaan ole mitään uutta.»

»Eipä tietenkään», vastasin, »mutta meidän aikana se voisi

länsimaillakin vaikuttaa uutena. Luullakseni hän muuten esiintyykin vain

siveydenopettajana. Keskeistä hänen ajattelussaan kuuluu olevan ihmisen

suhde Jumalaan, joka hänestä ei ole mikään epämääräinen abstraktsioni,

kuten niin usein länsimaisessa filosofiassa. Hänen siveysoppinsa

perustelu lienee laatuaan aivan erikoinen. Näistä seikoista en ole

kuitenkaan onnistunut saamaan selväpiirteistä esitystä.»

»Mikä hänen nimensä on?» kysyi miss Norman.

»Itämaiseen tapaan hän on omaksunut ajattelijanimen Pandoros, mutta on

yleisemmin tunnettu 'Karmel-vuoren profeettana'. Hänen vaikutuksensa

näillä seuduin kuuluu olevan varsin suuri. Monet itämaan naiset näkevät

hänessä henkisen ja siveellisen pelastajansa. Kaikkialla, missä hänen

oppiaan on levitetty, riistävät muhammedilaiset naiset hunnut

kasvoiltaan. Hän opettaa ehdotonta yksiavioisuutta, sopusointuista,

luonnonmukaista eloa, puhtautta, viatonta elämäniloa. Mitään

askeettisuutta ei ole hänen opissaan.»

»Eikö hän ole saarnannut Euroopassa?» kysyi miss Norman innokkaasti.

»Kuulin mainittavan, että hän on aikonut pitää esitelmiä Lontoossa.»

»Ja Bostonissa? New Yorkissa? Washingtonissa? -- Oi, meidän maassa hän

herättäisi myrskyisää riemastusta! Saapuisimme kaikki häntä kuulemaan.»

Miss Normanin suuret, ilmeikkäät silmät säteilivät.

Hehkuvassa päivänpaahteessa olimme nousseet Karmel-vuoren harjanteelle.

Tapasimme kunnaan, mistä oli avoin näköala kahden puolen. Vasemmalla

kädellä levisi allamme aava, välkkyvä meri. En koskaan ollut nähnyt

Välimerta niin tummansinisenä kuin täältä ylhäältä, kuudenkymmenen

asteen näkökulmasta katsottuna.

Toisella puolen aukenivat eteemme vihanta Esdralonin laakso ja Galilean

maisemain loivat kunnaat valkoisine kylineen ja kaupunkeineen ynnä

Taborin komea kukkula päivänsäteiden helossa. Kauempana hälvenivät

Genetsaret-järveä ympäröivät vuoret vaaleaan sinipunervaan. Autereinen

ilma saattoi kaikki ääriviivat pehmeän utuisiksi ja loi maisemat

salaperäisen tenhoisaan valaistukseen.

Osoitin seuralaisilleni: Kaana -- Nain -- Natsaret -- Tabor-vuori!

Mr Norman oli ääneti. Miljoonamies tarvitsi tavantakaa nenäliinaansa.

Miss Normanin silmäripsissä näin kyynelen kiiltävän. -- Oliko tämä

näennäisesti niin ilkamoiva, tyhjänpäiväisiä huvituksia ja kevyitä

voittoja tavoitteleva, itsekäs nuori tyttö syvällisempi luonne, kuin

olin osannut arvostellakaan?

Sanaakaan puhumatta palasimme verkalleen vuorenrinnettä alas.

Eräässä kulmauksessa, saavuttuamme keskelle viiniviljelysten pengermiä,

tapahtui meille äkkiyllätys. Jäimme tiepuoleen seisomaan.

Syrjäpolkua tullen astui ohitsemme luontevan arvokkaana ja plastillisen

tyynin elein Karmel-vuoren profeetta. Hänen sivullaan kulki nuori

eurooppalainen, valkoinen kypärähattu päässä. Lähinnä seurasivat

muutamat nuoret miehet valkoisiin viittoihin puettuina ja heidän

jäljessään pitkänä jonona juhlapukuinen kansa, hilpeästi hälisten.

Filosofin profiili oli säännöllinen; pää kohosi pystyyn suorakaiteen

asennossa, ja kaula muodosti keveän kaaren harteiden viivaan nähden.

Koko hänen olennossaan oli jotakin helleeniläistä, sopusuhtaista ja

miehekästä. Seemiläistä vinokulmaisuutta ja kiihkojen tuottamaa

velttoutta ei ollut hänen piirteissään. Huoliteltu, pehmeä parta oli

tummahko, hiukan ruskeaan vivahtava, helakka iho päivänpaahtama.

»Ah, näittekö?» huudahti miss Norman. »Näittekö?» Hän lähti kiireesti

seuraamaan saattuetta, kiskoen väsynyttä ja hengästynyttä isäänsä

perässään.

Kansanjoukolla oli sama matka kuin meilläkin. Filosofi saattueineen

pysähtyi laivalaiturille. Huomasimme pian, että yhdyskunta oli

jättämässä hyvästit eurooppalaiselle herralle, joka oli kävellyt

Karmel-vuoren profeetan rinnalla.

Odottaessamme purtta, joka oli vievä meidät hiukan ulompana ankkuroituun

laivaamme, sain tilaisuuden lähemmin tarkastella matkaan lähtevää.

Hienopiirteinen, uljas nuori mies, germaanilaista tyyppiä. Hänen

älykkäissä kasvoissaan ilmeni hengen terveys ja tasapaino. Kaikki eleet

osoittivat, että hän oli hienosti sivistynyt.

Kysyin miss Gundyltä, mitä hän arveli: »Eivätkö tuollaiset

Schillerin-kiharat ole kurssissa Bostonissa?»

Neidin katseet, jotka olivat olleet profeettaan kiintyneinä, nyt saivat

toisen suunnan. -- Näinkö oikein? Säpsähtikö miss Gundy? -- Huulet

avautuivat, ja helakka väri kohosi hänen poskilleen. Hänen silmänsä

eivät enää erinneet nuoresta eurooppalaisesta.

Veneeseemme tuli Haifasta eräs herra, joka kohteliaasti pyysi esittää

itsensä. Nimikortissa oli tohtori Levi Moritz, Wien. Hän oli juutalainen

ja mainitsi olleensa Haifassa järjestämässä sionistien siirtokunnan

asioita. Karmel-vuoren profeetan kanssa vilkkaasti keskusteleva

eurooppalainen jäi vielä laiturille seisomaan. Nähtävästi hän tahtoi

tulla laivaan vasta viime tingassa.

Kysyin tohtori Moritzilta, tiesikö hän, kuka tämä herra oli?

»Berliniläinen tohtori ja ylimääräinen professori, Paul von Felseneck.

-- Fysiikka ja kokeellinen sielutiede. -- Mutta nyt on miehestä tullut

narri. Puolen vuotta hän on maannut Haifassa ja juossut erään

hurmahengen perässä. Aikoo kirjoittaa muka filosofista teosta.» Hra

Moritz äyhkäsi ylenkatseellisesti.

»Hän on siis Karmel-vuoren profeetan oppilas?» tiedusti miss Norman

heräten ajatuksistaan.

»Mokomakin profeetta -- mutta se sikseen! -- Luulen, neiti, että teidän

kielellänne voisimme sanoa: 'opetuslapsi'!» Hra Moritzin lauseessa piili

kaksinkertaista ironiaa. Juutalaisena hän vihasi uskontofilosofia, joka

esiintyi heidän oman siirtokuntansa alueella.

»von Felseneck? Vanhaa aatelia -- vai?» tokaisi miljoonamies väliin.

»Mahdollisesti count?»

»Kreivi ei kylläkään. -- Parooni kuitenkin. Vanhaa soturisukua. Hänen

isänsä on aatelislinnan omistaja ja kamariherra.»

»Ah, Berlinin hovipiireihin kuuluva! Keisarin tuttu!» -- H. N. Norman

Esq. loi tarkoittavan katseen tyttäreensä.

Miss Gundy Norman nykäytti niskaansa harmistuneesti. Tultuamme laivaan

hän lähti suoraa päätä kojuunsa.

»Bianca» puhalsi. Viimeinen vene toi aatelisen professorin laivaan. Heti

sen jälkeen ankkuri nostettiin ja lähdimme jälleen kyntämään Välimerta.

* * * * *

H. N. Norman Esq. osasi toimia tarmokkaasti ja määräperäisesti. Ilmankos

hänestä oli tullutkin mies, jonka jokaista liikettä seurattiin Wall

Streetillä! Muutamia kiiltäviä, ensi kerran pyöriviä kultarahoja

stewardille, ja paroonin istuinpaikka oli illalliseksi varattu miss

Gundyn viereen.

Itse hän otti paroonin hoteisiinsa, kohta kun tämä oli laivaan astunut.

»Filosofi? Kun on oma aatelislinna, niin on oikeutettu noudattamaan

vaikka kuinka kalliita mielihaluja!» -- Omia samantapaisia oikeuksiaan

H. N. Norman Esq. ei suinkaan kätkenyt lukittuun lippaaseen. Puhuiko hän

parooni Felseneckille myöskin kaikkea muuta, mitä hän oli minulle

kertonut, en todella tiedä. Tyttären vuoksi toivoin, että hän älyäisi

hiukan hillitä avomielisyyttään. Joka tapauksessa huomasin, että hänessä

oli sen verran hienotunteisuutta, ettei hän vienyt uskontofilosofin

ihailijaa baaripöydän ääreen, cocktailia saamaan.

Minun oli ollut helppo tehdä tuttavuutta professorin kanssa. Hänen

puheensa oli asiallista ja vilkasta, usein säkenöivääkin. Ääni oli

sointuvan väririkas. Varmaankin hän oli harjaantunut puhuja. Muuten hän

esiintyi luontevasti ja teeskentelemättömästi. Hieno, miellyttävä mies.

Hän kertoi fysiologisissa ja sielutieteellisissä kokeiluissaan tehneensä

eräitä havaintoja, jotka näkyivät saattavan häntä lähemmäksi materian ja

psyken välistä arvoitusta. Lisäksi hän, tutkiessaan katodisäteitä, oli

johtunut hämmästyttäviin tuloksiin, mitä materiaan tulee.

»Mitä oikeastaan on materia? Atomitkin purkautuvat. Kemiallisten

ilmiöiden alaiset atomit jäävät, hajonneina viimeisiin osiinsa, kemiasta

riippumattomiksi! Mutta niin sanottuun sieluunkaan kemialliset toiminnat

eivät vaikuta.»

Jo aikaisemmin hän oli vakaantunut siitä, että pelkkä materialismi on

väärä maailmankatsomus. Luonnontieteellinen tarmokäsite ei riitä

selittämään tietoisuuselämän syntyä. Samoin tarmon pysyväisyyden laki

kumoaa ilman muuta kaikki kaksiaiheiset metafysiikat, joiden mukaan

vuorovaikutus tapahtuu hengen ja aineen välillä. Taas yksiaiheinen

»monismi», josta niin paljon puhutaan, on nykyisessä muodossaan milloin

toisnimistä materialismia, milloin on siihen näön vuoksi yhdistetty

Spinozan abstraktista panteismiä, ilman että siitä edes pidetään

johdonmukaisesti kiinni. Tämä on esimerkiksi Hæckelin monismi.

»Meillähän on vielä Höffdingin yksiaiheinen maailmankatsomus»,

huomautin. »Hänen identtisyyshypoteesinsa. Materia ja psyke -- aine ja

'sielu' -- ovat kaksi saman olemuksen yht'aikaista ilmenemismuotoa.»

»Aivan oikein, mutta tämä on puhdas harkintapäätelmä, hypoteesi, jonka

pätevyyttä ei ole tutkittu. Ellen erehdy, Höffding sanoo, että 'sielu'

ja ruumis eivät ole erinäisiä substansseja. Aivoissa ja hermostossa

tapahtuu yht'aikaa sekä ulkonainen että sisäinen vaikutelma. Syntyy

tietoisuuden ilmiö. Vuorovaikutus, joka tässä esiintyy, tapahtuu

alkeispolvissa, jotka kukin erikseen ovat sekä aineellisia että

sielullisia. Yksi olemus vaikuttaa kahden ilmenemismuodon alaisena.

»On huomattava, että Höffding ei yritäkään selittää, mikä tämä yksi

'olemus' on, ja mitä hermostossa tapahtuu sen toimiessa, tai mikä

välittää jännitysvoiman jatkuvaa siirtymystä hermostossa. Minusta

Höffdingin mukaan itse sielullinen yksilöllisyyskin jää yhä edelleen

arvoitukseksi.

»Kuinka hyvänsä, hänen hypoteesinsa antaa aihetta sekä fysiologisiin

että psykologisiin kokeiluihin.»

Nyt hra Felseneck luuli kokeittensa kautta saaneensa eräitä uusia

lähtökohtia. Huimaavia näköaloja oli avautunut! Hänen kykynsä oli

kuitenkin pääasiallisesti kokeellinen. Mutta kokeilujen suuntaamiseen

jonkin tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin deduktiivista kykyä,

taitoa tehdä otaksumisia ja harkintapäätelmiä.

Hän oli silloin lukenut lyhyen selostuksen Karmel-vuorella esiintyvän

uskontofilosofin maailmankatsomuksesta. Hän näki siinä eräitä

yhtymäkohtia omien herääväin ajatelmiensa kanssa ja päätti lähemmin

tutustua tämän uskontofilosofin näkökantoihin. Tätä varten hän oli ollut

Haifassa kuusi kuukautta. Hänellä oli siellä ollut kokeitaan varten oma

laboratorio. Hra Felseneck oli ahkerasti seurustellut filosofin kanssa

ja tehnyt alkutöitä laajempaan tieteelliseen teokseen.

»Deduktiivinen kyky on vanhastaan ollut suuri itämaisissa kansoissa,

samoin kuin muinaisissa kreikkalaisissa. Valtavia deduktiivisia neroja

olivat esimerkiksi Amos, Jesaia sekä myöhäissyntyinen juutalainen,

Spinoza. Hellaassa oli loistava sarja puhtaasti johtoperäisesti

mietiskeleviä ajattelijoita.

»Karmel-vuoren filosofissa yhtyy muinaisten helleenien ja itämaalaisten

veri. Sukutiedot ja ulkomuoto viittaavat rotusekoitukseen, jossa on

lähemmin kreikkalaista kuin itämaista perintöä. -- Välimeren

itärannoilla Cæsareasta Antiokiaan asti oli vielä ristiretkien aikana

vahva hellenistinen asutus. -- Tämä filosofi on englanninkielen

välityksellä hankkinut itselleen laajat tiedot nykyajan länsimaisesta

tutkimuksesta. Hän on itsetakeinen ajattelija. Varsin mielenkiintoinen

on hänen jumalakäsitteensä ja siveysoppinsa.»

Olimme istuneet korituoleissamme kannella. Välimeren pinta liikkui

tuskin huomattavin mainingein; lännestä käyvä lauhkea henkäys toi sen

verran vilpoisuutta, että iltapäivän lämpö ei rasittanut. Häikäisevänä

helotti lännen taivas, meri kimmelsi, soilui ja siinsi. Laivan

pärskyvässä keulavedessä delfiinit kellahtelivat kuppuroiden, ja

vanaveden yläpuolella valkoiset lokit parveilivat.

Professorin selostus oli juuri saamaisillaan mielenkiintoisen käänteen,

kun mr Norman häikäilemättömään tapaansa keskeytti meidän puhelumme. Hän

oli muuttanut pukuaan ja esiintyi kiireestä kantapäähän gentlemannin

asussa. Kaulustinneulassa säkenöivä mahdottoman suuri timantti ilmaisi,

mikä hän oli miehiään.

»Parooni von Felseneck -- herra parooni! -- Mutta näitä sikareita teidän

pitäisi koettaa.» Hän vei professorin puoliväkisin tupakkasaliin.

Jäin kannelle kävelemään. Alkoi olla paras ja miellyttävin aika

vuorokautta. -- Mitä miss Norman viipyikään tukahduttavassa kojussaan?

-- Hän ilmeisestikin tuntee isänsä liian hyvin eikä tahdo nähdä tämän

hienoa seurustelutapaa tai joutua hänen etevän diplomatiansa esineeksi.

Miss Gundy ei tiedä, että isä on jo aikaa sitten järjestänyt

paroonilleen istumapaikan tyttärensä viereen!

Hra Moritz teki minulle seuraa ja alkoi puhua sionistien asutuspuuhista.

Odottaessani miss Normania näyttäyväksi olisin mieluummin kävellyt

yksin. Päästäkseni irti tohtorista, jossa ilmeni melkoinen määrä

kiihkomielisyyttä, ehdotin, että lähtisimme tupakkasaliin.

Siellä englantilainen lääkäri oli joutunut väittelyyn professorin

kanssa. Astuessani sisään kuulin mr Brookin lausuvan:

»Aine ja siihen liittyvä voima on itsessään kaikki kaikessa. Maailma on

ikiliikkuja.»

Hra Felseneck vastasi: »Tämä on varsin johdonmukainen näkökanta, mutta

sen aluepiiri on suppea. Yli määrättyjen, ahtaiden rajojen se ei ulotu.

Kokonaiskäsitystä kaikkeudesta se ei anna.

»Tiedämme, että näkyvä materia ei ole yhtenäinen. Ainemolekyylit

jakautuvat atomeihin. Jokaisessa atomissa on tarmo, jonka mekaaninen

voima voi muuntua valoksi, lämmöksi, sähköksi, magneettisuudeksi, tai

aikaansaada kemiallisia ilmiöitä. Fyysillisen tarmon loppusumma on alati

muuttumaton. -- Entä sielulliset tietoisuusilmiöt? Tässä esiintyy

tarmoa, joka jää ulkopuolelle muunnosten sarjaa, -- tarmoa, joka ei ole

joutunut kirjoihin! -- Mistä tämä uusi, tämä lisä, tämä _plus_?

»Siihen seikkaan teidän materialisminne ei voi antaa mitään vastausta.

»Itse atomit ovat näkymättömät. Me tunnemme ne ainoastaan kemiallisista

ominaisuuksistaan. Mutta atomitkin ovat jaolliset. Hittorf, Thomson,

Crookes, Perrin, Kauffmann, Lodge ovat saaneet ulottuvilleen vieläkin

pienempiä aineosia, joita katodisäteet sinkovat ulos. Näitä on nimitetty

elektroneiksi. Lodge lausuu, että elektronit ovat jonkinlaisia eetterin

pyörteitä, eetterin staattisia tai hypoteettisia muodostumia.

»Omat kokeiluni ovat osoittaneet, että nämä eetterin hypoteettiset

muodostumat eivät ole kemiallisten muutosten alaisia.

»Mikä siis on materia itsessään, jos se lopulta välttyy kemialtakin?

Elektroneja, jotka sinkoutuvat lukemattomin sarjoin, emme semmoisinaan

saa punnituksi.

»Entä mikä on eetteri? On lausuttu: punnitsematonta materiaa, joka ei

synnytä kitkaa, joka on kimmoista ja yhtenäistä, joka tunkeutuu kaikkien

atomien väliin ja täyttää kaikki avaruudet. Mutta nämä ominaisuudet ovat

suoranaisia vastakohtia sen materian ominaisuuksille, jonka otamme

kouraamme ja tunnemme kemiasta. Jos minä vielä lisään, että eetteri on

kemiatonta, niin voitte itse nähdä, mihin olemme johtumassa. -- Voidaan

syystä kysyä: onko eetteri kaikki kaikessa?»

Tohtori Brook kivahti: »Atomit ja elektronit myönnän todellisiksi, mutta

kiellän eetterin olemassaolon. Elektronit ovat alkeisia

voimakeskustoja?»

Professori hymyili: »Voimakeskustoja tyhjyydessä? -- Valon ja lämmön

säteily, sähkön ja magneettisuuden ilmiöt todistavat eetterin

olemassaolon positiiviseksi tosiasiaksi. Yhtä hyvällä syyllä voisimme

epäillä punnittavan materian olemassaoloa.

»On merkillistä, että niin pian kuin materia ohentuu siinä määrin,

ettemme saa sitä punnituksi, se samalla osoittautuu kemiallisista

muutoksista vapaaksi. -- Kuinka paljon itse asiassa tunnemme materiasta?

Vähimmän osan maailmaa näemme silmillämme. Maailmankaikkeuden täyttävä,

yhtenäinen eetteri on kokonaan näkymätön. Itse näkyvästä maailmasta,

noista valtavista materian patoutumista, nebuloosoista, lukemattomista

auringoista ja aurinkokunnista, on tietomme mitättömän pieni.

»Mikä materia on itsessään, jää arvoitukseksi. -- Elektronit voinemme

myöntää voimakeskustoiksi, se on: eetterin voimakeskustoiksi! -- Kuinka

hyvänsä, materian saamme varustaa kysymysmerkillä. Yhtä vähän tiedämme,

mikä materiassa esiintyvä tarmo on. Vetovoiman ominaisuudet tunnemme,

mutta arvoitukseksi jää, mikä se on itsessään.

»Te lausuitte äsken, että maailma on ikiliikkuja, -- Mehän tiedämme,

että kaikki on kehityksenalaista. Kehitys käy kaikilla aloilla

yksinkertaisesta ja yhtäläisestä yhdistettyä ja monimutkaista kohti.

Eläviin olioihin nähden johtaa kehitys yhä korkeampaan itsetietoisuuteen

ja yksilöllisyyteen.

»Mikä on syy tähän yleiseen lakiin, jonka päämäärä näyttää tietoiselta?»

Mr Brook naurahti: »Elimellisessä maailmassa kehitys on riippuva

olemassaolon taistelusta.»

»Aivan oikein, elimellisessä maailmassa. Mutta tämä taistelu ei ole

vaikuttamassa taivaankappaleiden kehitykseen nähden. Olemassaolon

taistelu tulee kysymykseen vain ahtaalla erikoisalalla. Se määrää

eräänlaisen kehityksen suunnan. Se ei ole itse kehityksen perussyy.

»Materiassa oleva liike tapahtuu pienimmän vastuksen suuntaan, sanoo

Spencer. Toisin sanoen, atomit mahdollisimman mukaan välttävät

taistelua. Tässä siis jälleen eräs kehityksen kulkulinja! Itse

kehityksen perussyytä emme tunne.»

Mr Brook pisti uutta tupakkaa piippuunsa ja lausui halveksivasti: »Onkin

hullutusta kysyä muka 'äärimmäisiä syitä'. Riittää, kun toteamme olevan

maailman tosiasiat.»

Professori alleviivasi sormellaan lausuttavansa pöydän vihreään verkaan:

»Äärimmäinen syy, joka itsessään sisältää kaikki, jää kyllä Suureksi

Käsittämättömäksi. Mutta puhuessamme aineesta, voimasta ja

ikiliikkujasta olemme äärimmäisestä syystä vielä kaukana. Positiivinen

tiede on pysähtynyt varsin hajanaiseen, suppeaan maailmankatsomukseen.

»Kemia jakaantuu elimettömään ja elimelliseen kemiaan. -- Eräänlaisen

materian molekyylit ja atomit eivät ole yhtenäisiä ja ovat kemiallisten

vaikutusten alaisia. Toisenlainen materia -- eetteri -- on yhtenäinen ja

kemiaton.

»Olevassa maailmassa tunnetaan kaksi erisuuntaista kehityslinjaa.

»Näihin tietoihin materialismi tyytyy. Tieteellisen tutkimuksen

olemukseen kuuluu kuitenkin pyrkimys päästä kokonaiskäsitykseen, joka

itseensä yhdistää kaikki hajalliset tietomme todellisuudesta. Tähän ovat

tuhannet järkevät ihmiset kaikkina aikoina pyrkineet; tämä pyrkimys on

luopumaton. Tiede tajuaa jättäneensä probleemit ratkaisematta ja

jääneensä puolitiehen, kunnes kokonaiskäsitys on saavutettu.

»Materialismi on itse materian alalla pysähtynyt kaksiaiheisuuteen. Iäti

selittämättömäksi siltä lisäksi jää itsetietoisuuden synty.»

Hra Felseneck nousi pöydän takaa ja istahti vapaaseen asentoon

peräseinän sohvalle.

»No niin, minä tahdon pitää kiinni sielullisesta yksilöllisyydestä.

Sielunelämämme on kehityksenalainen, mutta kaikissa vaiheissa pysymme

samana, jakaumattomana yksilönä. Tietoisuuden sisällys ei ole

liittyneenä fyysillisiin tai kemiallisiin prosesseihin. Niin sanottu

'sielu' on kemiaton eikä siis saata olla kemiallisten vaikutelmain

tulos.

»Nyt eräät viime vuosina tekemäni fysiologiset kokeet näkyvät viittaavan

siihen, että aivojen ja hermoston salaperäinen toiminta, jännitysvoiman

siirtyessä jatkuvasti hermostossa, tapahtuu eetterin värähdyksinä.

Syntyy tietoisuuden ilmiö. Mutta mikä siinä tapauksessa on eetterin oma

sisin olemus?

»Muistelkaamme, mitä vanhastaan tiedämme eetteristä! Eetteri täyttää

kaikki avaruudet; se sulkee itseensä jokaisen atomin, on yhtenäinen ja

kemiaton. Vetovoiman kaukovaikutus on eetterin välityksestä riippuva.

Eetteri siis esiintyy maailmankaikkeuden rakenteen ylläpitäjänä. --

Valon ja lämmön säteily tapahtuu eetterin värähtelyinä. Eetteri siis

tekee elämän mahdolliseksi maailmankaikkeudessa. -- Sähköilmiöt ja

yleensä kaiken fyysillisen tarmon aiheuttamat liikkeet esiintyvät

eetterin värähtelyinä.

»Voimme mennä pitemmälle! Jaollisen, kemiallisen materian molekyylit ja

atomit purkautuvat jakaumattomiksi, kemiattomiksi elektroneiksi.

Toistaiseksi olen Lodgen kanssa sitä mieltä, että elektronit ovat

eetterin staattisia muodostumia -- tai puhuakseni Kauffmannin sanoin --

voimakeskustoja eetterissä. Jos niin on asianlaita, silloinhan eetteri

lienee katsottava koko näkyvän maailman rakentajaksi, itse kaikkeuden

_substanssiksi_.

»Mutta jos myöskin sielulliset ilmiöt ovat saman eetterin aikaansaamat,

niin on selvää, että tässä substanssissa ei ole ainoastaan _extensio_ --

ulottuvaisuus --, vaan myöskin _cogitatio_ -- tajunta --.»

Professori oli puhuessaan kääntynyt yksinomaan mr Brookin puoleen, mutta

me muutkin olimme tarkkaavasti seuranneet hänen esitystään.

Tohtori Moritz nyt iski puheeseen kiinni: »Huomaan, että te tahdotte

tulla Spinozan panteismiin. Mooseksen lain tunnustajain jyrkkä

yksijumalaisuus ei voi tyytyä persoonattomaan jumalakäsitteeseen. --

Sanotaan, että suku on pahin! No niin, Spinoza muinoin erotettiinkin

meidän yhteydestämme. -- Jo Schopenhauer huomauttaa, että panteismin

lause: 'Jumala ja maailma ovat yhtä', on vain kohtelias sanontatapa,

jolla Herra Jumala pannaan viralta.»

»Spinoza on kaikkien aikain valtavimpia ajattelijoita», lausui hra

Felseneck. »Mutta häneltä puuttui nykyajan luonnontieteen saavutukset ja

kokeellisen tutkimuksen apuneuvot. Spinoza pysähtyi abstraktiseen

ylimalkaisuuteen; hänellä ei ollut tilaisuutta sovelluttaa ajatuksiaan

konkreettisiin todellisuusilmiöihin.

»Näyttää todella siltä, kuin eetteri -- josta jo Lorentz sanoo, että se

on ominaisuuksiensa puolesta luonnontieteen suurimpia arvoituksia, --

olisi itsessään kaikki kaikessa, ja kuin sen olemuksen ilmenemismuodot

olisivat yht'aikaa sekä aineellisia että sielullisia. Kun pidetään

kiinni tästä ajatuskannasta, sivuutetaan Spinoza.

»Jos jakaumattomat elektronit ovat voimakeskustoja, joissa on

aineellista tarmoa ynnä häipyvän vähäisen psyykillistä tarmoa, voimme

sanoa jo edeltäkäsin tuntevamme toisia voimakeskustoja, joissa on

psyykillistä tarmoa ynnä häipyvän vähän aineellista tarmoa. Näkyy

voitavan olettaa, että kummatkin muodot ilmenevät eetterissä.

Edellisistä rakentuvat aineelliset atomit ja koko mekaaninen maailma;

jälkimmäiset olisivat -- joko uinuvassa tai toimivassa tilassa olevain

-- jakaumattomain itselöllisten olioiden keskiöitä. Leibnizin _monadit_

saisivat uuden kantavuuden. Sielullinen yksilöllisyys saisi

selityksensä, ja edessämme olisi -- ei abstraktinen, vaan konkreettinen

-- tahtova, ajatteleva, tunteva, persoonallinen Jumala.»

»Jos ymmärrän oikein», lausuin, puuttuen keskusteluun, »olette tässä

itse asiassa esittänyt Karmel-vuoren profeetan jumalakäsitteen?»

»Tämä on hänen uskontofilosofiansa perusta. Hänestä Jumala on

maailmankaikkeuden täyttävä, persoonallinen olio, jonka ulottuville

positiivinen tiede voi päästä, jonka voimme tuntea, joka on meissä ja

jossa elämme.»

»Entä Karmel-vuoren profeetan siveysoppi?» kysyin.

»Ennenkuin ryhdymme siihen», lausui professori, »pyydän esittää eräitä

fysiologis-psykologisia tosiasioita.

»Yksilöllisessä persoonassa, ihmisessä, jossa on itsenäinen psyykillinen

voima, syntyy joka hetki henkisiä vaikuttimia, tahdon, ajatuksen ja

tunteen ilmauksia, joiden tehoa voidaan erityisillä apukeinoilla saada

mitatuksi. Nyt luulen voivani todistaa, että nämä voimanilmaukset

esiintyvät eetterin värähtelyinä. Koska eetteri on kitkatonta, niin

täten syntyneet eetterin värähtelyt jatkuvat aivoista ja hermostosta yhä

edelleen äärettömiin ja iankaikkisiin. Nämä puolestaan vaikuttavat

toisiin yksilöihin ja aikaansaavat heidän hermostossaan ja aivoissaan

vastaavia eetterin värähtelyjä. -- Tässä selitys eräisiin sielunelämän

ilmiöihin, kuten aavistuksiin, kaukoviesteihin, seikkaan, että samat

aatteet eri aikoina uusiutuvat tai että samoja tieteellisiä ja

käytännöllisiä keksintöjä useat henkilöt voivat tehdä eri paikoissa

samaan aikaan. -- Sivumennen mainittakoon, että kaikki liike koko

maailmankaikkeudessa tapahtunee väreilevässä kierrelinjassa, silloinkin

kun sen kaari on niin pieni, että se näyttää suoralta linjalta. --

»No niin! Jos eetterin oma olemus on itsetietoinen, niin silloinhan

tahtomme, ajatuksemme, tunteemme ilmaukset aiheuttavat vaikutelmia

myöskin eetterin tietoisuuteen.

»Palatkaamme nyt Karmel-vuoren filosofiin ja hänen jumalkäsitteeseensä!

Samoin kuin kristinuskon mukaan, hänestä elämän korkein voima on

rakkaus. Tämän johdosta -- koska Jumala on meissä ja me elämme Jumalassa

-- hän päättää, että rakkaus on Jumalan sisin olemus. Edellisestä käy

vielä ilmi, että ihmisen kaikki henkiset vaikuttimet aiheuttavat

vaikutelmia Jumalan tietoisuuteen.

»Jos tästä pidetään kiinni, on uutta tietä johduttu tuohon, jota

ihmishenki juuri kaihoaa: kaikkialla läsnäolevaan Jumalaan, joka on

meidän välittömässä yhteydessämme. Ei viileänä, uinuvana oliona, johon

Spinoza pääsi ajatuksissaan kohoamaan, vain iäisyyden näkökannalta

katsoen, vaan elävänä Jumalana, joka joka hetki tuntee meidän

kanssamme.»

Hra Moritz lausui ivallisesti: »Kärsivä Jumala!»

»Myötätuntoinen, rakkauden Jumala!» oikaisi hra Felseneck.

Hra Moritz nousi paikaltaan: »Jumalan kärsimyksistä haetaan yhä edelleen

hengellistä ravintoa. -- Pfui!» Hän jätti seuramme

mielenosoituksellisella tavalla.

»Entäs kuinka _tämän_ asian laita on?» lausui hra Brook. Hän puhui

kiusallisen flegmaattisesti: »Elämän korkein voima on rakkaus -- mutta

olemassaolon taistelussa, joka määrää kehityksen kulun, voittaa

väkevin!»

»Väkevin on korkeimmin kehittynyt», vastasi professori. »Korkeimmin

kehittynyt on rakkaudesta rikkain. -- Olevan maailman kumpaisetkin

erisuuntaiset kehityslinjat huomaamme täten lopulta yhtyviksi!

Itsekkyyden laki muuttuu vähitellen rakkauden laiksi. Saman lain näemme

vallitsevan atomien vaaliheimolaisuudessa.

»Mutta tarkastakaamme muistutusta 'kärsivästä Jumalasta'.

»Jumala tuntee kaikki sisimmät vaikuttimemme itsessään. Tähän seikkaan

filosofimme perustaa siveysoppinsa. Meidän kannaltamme katsoen ihmisen

henkiset vaikuttimet, mikäli ovat ristiriidassa ikuisen tahdon kanssa,

näkyvät tuottavan Jumalalle kärsimystä. Mutta ääretöntä Jumalaa, joka

itsessään on rakkaus, ei voida mitata äärellisin mitoin eikä

inhimillisen rakkauden vajavuuksien mukaan.

»Siitä huolimatta juuri meidän oman luontomme näkökanta on siveellisen

velvoituksemme määrääjänä. Välitön yhteytemme Jumalan kanssa ja

rakkauden laki vaativat meiltä -- riippumatta hänen mahdollisesta

mielihyvästään tai mielipahastaan -- sitä rakkautta Jumalaan, että

koetamme saattaa tahtomme, ajatuksemme, tunteemme sopusointuun ikuisen

tahdon kanssa. -- Silloin elämme Jumalassa oikein. -- Meidän tulee

pyrkiä tajuamaan Jumalan maailmanajatusta ja toimia sen mukaan. Tämä on

hyvä; sen vastakohta on paha.

»Näistä lähtökohdista Karmel-vuoren filosofi kehittää siveysoppiaan

edelleen ja johtuu yleiseen ihmisrakkauteen, rauhaan ja

suvaitsevaisuuteen. Koko hänen maailmankatsomuksensa on hilpeän valoisa.

Itse hän on herttaisimpia ihmisiä. Mitään hempeämielisyyttä tai velttoa

lepoa ei ole hänen opissaan.»

Mr Norman, joka oli koko tämän selostuksen ajan istunut nyrpeänä ja

ääneti, tunsi nyt olevansa omalla pohjallaan. Hän huudahti ihastuneena:

»Nyt vasta alan ymmärtää jotakin kaikesta tästä! Herra parooni onkin

täällä puhunut liian kauan pelkkää sekamelskaa. -- Ei mitään vihaa

silti! Meidän oman hallitsijahuoneemme prinssi entisessä Norja-Ruotsissa

kulki minun nuoruudessani samalla tavoin jaaritellen. -- Teidän

viimeiset opetuksenne voin hyvin ymmärtää. Mutta sallikaa minun sanoa:

samaa rakkaudenuskontoa opetettiin minulle jo lapsena, kun tuskin olin

alkanut jokeltaa ensimmäisiä sanojani.»

Hra Felseneck hymyili: »Karmel-vuoren filosofi pyytääkin vain olla

vaatimaton siveydenopettaja ajan ristiriitaisuuksissa. Luonnontieteiden

loistavain voittojen jälkeen monen mielestä Jumalalla ei enää ollut

tilaa maailmassa. Hän tahtoo, turvautumatta dogmeihin, puhdistaa

siveyskäsitteitämme ja luulee voitavan aistiperäistä tietä saattaa

Jumala jälleen lähemmäksi meitä.

»Karmel-vuoren filosofin merkitystä on muuten vaikea arvostella, jollei

itse ole kuullut hänen opettavan kansaa. Hänen puheessaan on jotakin

innostavaa, mieltä jalostavaa. Hän on antautunut kaikkien hyväin

tajujemme ja korkeiden aatteittemme -- puhtauden, totuuden, oikeuden,

vapauden ja edistyksen palvelukseen. Yksinkertaisin sanoin hän johtaa

ajatuksia ylemmäksi maata ja antaa kuulijoilleen yhteenkuuluvaisuuden

tunteen rakkauden Jumalan kanssa.»

Mr Norman alkoi innokkaasti tiedustella professorilta elämäntakaisia

asioita. Mr Brook oli jo hetken istunut torkuksissa, sammunut piippu

kädessä. Ilta oli jo ehtinyt, ja jätin seuran. Astuessani tupakkasalin

kynnyksen yli laivankannelle kuulin hra Felseneckin lausuvan:

»Yksilöllisyytemme on jakaumaton. Ruumiimme molekyylien hävitessä ja

vaihtuessa elämämme pitkään jää kuitenkin se, mikä meissä on

sielullista, pysyväisesti jäljelle.»

* * * * *

Miss Gundy Norman istui korituolissa, jonka hän oli nostanut ihan

tupakkasalin oven viereen. Ovi oli ollut auki, ja hän oli nähtävästi

kuunnellut keskustelua.

Hän nousi ja sanoi hymyillen: »Omatuntoni on tässä asiassa täysin

puhdas. Mr Felseneckin selostus oli laatuaan julkinen esitys. On

tapauksia, joissa omaatuntoani ei ole vaivannut, jäädessäni oven taakse

kuuntelemaan vaikkapa parhaiden ystävieni salaisuuksia.»

Astuimme peräkannelle, ja miss Norman nojautui yli parraskaiteen,

katsoen vaiti illan hämyiseen mereen. Hänen hieno profiilinsa

itsepäisine leukoineen kuvastui sähkölampun valaisemana

selväpiirteisesti meren tummaa taustaa vastaan. Kasvoissa oli omituinen,

kaihoisa, haaveellinen ilme.

Äkkiä hän kääntyi puoleeni ja lausui: »Arvatkaas, mitä minä ajattelen?»

»Te ajattelette Karmel-vuoren profeettaa, johon olette äärettömän

ihastunut.»

»Ei, mutta vakavasti! -- Minä en jää tänne laivaan. Aion palata takaisin

Haifaan.»

»Te aiotte ruveta Karmel-vuoren profeetan oppilaaksi ja sitten,

palattuanne takaisin Amerikkaan -- --. Ymmärrän varsin hyvin teidän

kunnianhimoisia ja vallanhimoisia tuumianne! Entä mitä vanhempanne

sanovat siitä?»

»Oh, he tietysti tulevat minun kanssani Haifaan. He tekevät, mitä ikinä

minä tahdon.»

Ajattelin itsekseni, että sellainen järjestelmä on sangen edullinen miss

Gundylle, ja huomautin laivan saapuvan aamulla Beirutiin, josta aina on

tilaisuus päästä Haifaan.

»Ei, minä aion heti kohta palata takaisin. Menen sanomaan kapteenille,

että hän oitis kääntää laivan.»