KRISTINUSKON ENSIMMÄISET UNITARISTIT

Jeesuksen ja Barnabaan seuraajia alettiin kutsua nimellä apostoliset kristityt. Heidän joukostaan nousi pyhimyksiä ja tiedemiehiä, joiden hurskautta ja oppineisuutta kunnioitetaan ja ihaillaan vielä nykypäivänäkin. Pyhien kirjoitusten apostolinen tai yleisesti nimitettynä myös antiokialainen eksegetiikka oli historiallista ja toisin kuin nykyinen puhdasoppinen lähestymistapa, ei etsinyt tekstistä piilotettuja allegorisia merkityksiä, vaan hyväksyi innoituksen saaneen profeetan puheiden merkitykset sellaisenaan. He olivat myös kriittisiä ja pitivät tiettyjä osia Raamatusta arvokkaampina kuin toisia. He pitivät Jumalan Ykseyttä suuressa arvossa ja kammosivat kaikkia oppeja, joissa vain viitattiinkin kolminaisuusoppiin. He korostivat historiallisen Jeesuksen merkitystä ja välttivät käyttämästä termiä "poika" puhuessaan Jeesuksesta. He pyrkivät noudattamaan Jeesuksen itse noudattamaa elämäntapaa ja käyttäytyivät samoin kuin hän oli käyttäytynyt. Monet heistä asuivat Pohjois-Afrikassa. Eräitä tärkeimpiä Jeesuksen seuraajien seuraajista olivat mm:

Irenaeus (130 - 200)

Irenaeuksen syntyessä antiokialainen kristinusko oli levinnyt jo Pohjois-Afrikkaan, Espanjaan sekä Etelä-Ranskaan. Hänet mainitaan ensimmäisen kerran hänen viedessään anomusta Pothinuksen, Lyonsin piispan puolesta Rooman Elutherus paaville. Anomuksessa paavia pyydettiin lopettamaan Paavalin kirkon kanssa eri mieltä olevien kristittyjen vainoaminen. Iranaeus oli edelleen Roomassa kuullessaan, että kaikki toisinajattelevat kristityt, piispa Pothinus mukaanluettuna, oli surmattu. Palattuaan takaisin Iranaeus sai Lyonsin piispan arvon Pothinuksen jälkeen.

Vuonna 190 hän kirjoitti henkilökohtaisesti paavi Viktorille lopettaakseen kristittyjen joukkomurhan, koska kristittyjä tapettiin tuohon aikaan pelkästään erilaisen uskonsa vuoksi. Sama tarina toistui jälleen ja Iranaeus murhattiin vuonna 200, koska hän oli ottanut hoitaakseen paavin kieltävien kristittyjen asian.

Irenaeus uskoi Yhteen Jumalaan ja kannatti Jeesuksen inhimillisyyden tunnustavia oppeja. Hän arvosteli Paavalia kiivaasti siitä, että tämän vastuulla oli ollut pakanauskontojen oppien sekä platonisen filosofian sulauttaminen kristinuskoon. Irenaeus esitti lukuisia lainauksia Barnabaan evankeliumista. Nimenomaan luettuaan Iranaeuksen kirjoituksia Fra Marino alkoi kiinnostua tästä evankeliumista, mikä taas vuorostaan johti hänet Barnabaan evankeliumin italialaisen käsikirjoituksen jäljille Paavin kirjastossa.

Tertullianus (160 - 220)

Tertullianus kuului Afrikan kirkkoon. Hän oli syntyperäinen karthagolainen. Hän uskoi Jumalan Ykseyteen ja samaisti Jeesuksen juutalaisten Messiaaseen. Hän vastusti paavi Callistuksen opetuksia siitä, että kuolemansynnin sai anteeksi kanonisen katumusharjoituksen jälkeen. Hän painotti sydämen ykseyttä olemassaolon kanssa.

Hän kirjoitti: "Tavalliset ihmiset pitävät Kristusta ihmisenä."

Nimenomaan hän alkoi ensimmäisenä käyttää termiä "trinitas" (kolminaisuus) latinalaisissa kirkollisissa teksteissään kirjoittaessaan tästä uudesta vieraasta opista. Termiä 'kolminaisuus' ei käytetä kertaakaan Jumalalta saaduissa Pyhissä kirjoituksissa.

Origenes (185 - 254)

Origenes oli syntyjään egyptiläinen. Hän syntyi todennäköisesti Aleksandriassa. Hänen isänsä Leonidas perusti koulun ja nimitti kuuluisan teologi Klemensin sen johtajaksi. Origenes sai täällä koulutuksensa. Paavalin kirkko ei kuitenkaan hyväksynyt Leonidaan opettamaa vakaumusta, joka pitäytyi apostoliseen kristinuskoon ja kieltäytyi hyväksymästä Paavalin tulkintoja ja sepityksiä. Hänet murhattiin vuonna 208 Origenes koki tämän tapahtuman niin kuohuttavana, että halusi myös itse tarjoutua kuolemaan marttyyrina, mutta hänen äitinsä esti häntä tekemästä näin.

Havaitessaan henkensä olevan vaarassa hänen opettajansa Klemens pakeni Aleksandriasta. Origeneen isä oli nyt kuollut, hänen opettajansa oli paennut, siksi Origenes katsoi, että hänen täytyi nyt itse puuttua tapahtumien kulkuun. Koulun uutena johtajana hän hankki itselleen pian mainetta oppineena ja rohkeana miehenä. Hurskautensa ja joskus liiallisenkin innostuksensa johdosta hän jopa silpoi itseään Matteuksen evankeliumin sanojen mukaan 19:12:

"On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon.

Vuonna 230 hänet vihittiin papin virkaan Palestiinassa, mutta piispa Demerius pani hänet viralta ja karkotti hänet maasta. Hän löysi turvapaikan Caesareasta vuonna 231. Isänsä esimerkkiä seuraten hän perusti Caesareaan koulun, josta tuli hyvin kuuluisa.

Hieronymus, kuuluisan Vulgata Raamatun kirjoittaja ja ensimmäinen kreikkalaisen Raamatun kääntäjä latinan kielelle, tuki aluksi Origenesta. Myöhemmin hän kuitenkin alkoi uskoa Kolminaisuusoppiin ja muuttui Origeneen viholliseksi. Hieronymus oli yrittänyt saada kirkon tuomitsemaan Origeneen, mutta tämän saavuttaman kansansuosion vuoksi piispa Johannes ei uskaltanut tehdä näin. Itse asiassa Hieronymus itse karkotettiin maasta. Hieronymus onnistui kuitenkin hankkeessaan vuonna 250, ja Aleksandrian kirkolliskokous tuomitsi Origeneen. Hän joutui vankilaan ja pitkällisen kidutuksen kohteeksi, mikä lopulta johti hänen kuolemaansa vuonna 254. Syy hänen vankeusrangaistukseensa oli, että hän oli torjunut kolminaisuusopin ja saarnannut Jumalan Ykseyden puolesta. Hän uskoi, että Jumala oli Kaikkivaltias ja että Jeesus ei ollut Jumalan kanssa tasaveroinen, vaan Hänen orjansa.

Origenes kirjoitti noin 600 traktaattia ja tutkimusta. Häntä on kutsuttu "yhdeksi kirkon historian miellyttävimmistä henkilöhahmoista." Koko elämänsä ajan, nuoruudestaan viimeisiin hetkiinsä saakka, hän osoitti epätavallisen suurta pelottomuutta. Hän oli myös hyvin kärsivällinen ja tunnollinen. Hänellä oli kaikki hyvän ja oikeamielisen opettajan ominaisuudet ja hänen oppilaansa pitivät hänestä paljon. Hänen terävä arvostelukykynsä, luova energiansa ja ennakkoluulottomuutensa tietoa kohtaan olivat vertaansa vailla kristittyjen keskuudessa.

Diodorus

Diodorus oli Tarsoksen piispa. Häntä pidetään yhtenä kristinuskon antiokialaisen haaran tärkeimmistä johtajista.

Hänen mielestään maailmassa tulisi tapahtumaan monia muutoksia, mutta muutos itsessään oli olotila, joka ennakoi uutta alkua ja vaati ihmisiä tunnustamaan, että muutoksen takana piilee jatkuvuus. Lisäksi muutoksessa itsessään ilmenevä elämän moninaisuus ja viisaus viittaa perustana olevaan alkuperäiseen ykseyteen, mikä taas todistaa Luojan ja Kaitselmuksen olemassaolon. Vain yksi tällainen Luoja saattoi olla olemassa.

Diodorus painotti Jeesuksen täydellistä inhimillisyyttä. Jeesuksella oli hänen mukaansa ihmisen sielu ja ruumis.

Lucianus (kuoli vuonna 312)

Lucianuksen maine Jumalaa pelkäävänä oli yhtä suuri kuin hänen maineensa oppineena miehenä. Hän hallitsi sekä heprean että kreikan kielen. Hän pysytteli kirkon uskonyhteisön ulkopuolella vuosina 220 - 290. Hänen puhtautensa ja syvälliset tietonsa herättivät kiinnostusta monissa ihmisissä ja hänen koulustaan tuli pian areiolaisen opin tyyssija. Areios oli nimittäin yksi hänen oppilaistaan.

Lucianus uskoi Pyhien Kirjoitusten kieliopilliseen ja kirjaimelliseen eksegetiikkaan. Hän vastusti suuntausta etsiä kirjoituksista symbolisia tai allegorisia merkityksiä ja piti sen sijaan empiiristä ja kriittistä lähestymistapaa parempana. Tällaisen kiistan syntyminen viittaa siihen, että tällöin ihmiset olivat alkaneet yhä enenevässä määrin luottaa Pyhiin kirjoituksiin ja yhä vähemmin luotettiin Jeesuksen opetusten suulliseen perimätietoon. Tämä osoittaa myös sen, kuinka nopeasti Jeesuksen opetukset unohdettiin.

Lucianus oli erittäin etevä tiedemies. Hän tarkisti mm. Septuaginta raamatunkäännöksen. Hän myös poisti monia evankeliumeihin tehdyistä muutoksista, jotka oli tehty niiden kreikaksi kääntämisen yhteydessä, ja hänen sanojensa mukaan hänen työnsä lopputuloksena oli neljä aitoa ja oikeaa evankeliumia. Nämä evankeliumit eivät olleet samoja kuin nykyiset neljä Paavalin kirkon hyväksymää evankeliumia.

Lucianus uskoi, että Jeesus ei ollut Jumalan vertainen, vaan hänen alamaisensa. Nimenomaan tämän vuoksi hän joutui Paavalin kirkon epäsuosioon ja monien kidutusjaksojen jälkeen hänet lopuksi tuomittiin kuolemaan vuonna 312.

Arius (250 - 336)

Ariuksen elämä on kietoutunut siinä määrin yhteen keisari Konstantinuksen elämän kanssa, ettei ole mahdollista ymmärtää toisen elämää ilman tietoja toisesta. Konstantinus joutui ensimmäistä kertaa tekemisiin kristityn kirkon kanssa Roomassa.

Konstantinus oli alkanut tuntea kateutta vanhinta poikaansa ja perijäänsä Crispusta kohtaan. Nuori prinssi oli tullut hyvin suosituksi komean ulkonäkönsä, miellyttävän käytöksensä ja taistelukentillä osoittamansa urheuden vuoksi. Varmistaakseen asemansa keisarina Konstantinus määräsi hänet murhattavaksi. Crispuksen kuolema heitti synkän varjon koko valtakunnan ylle. Tiedettiin, että Crispuksen äitipuoli oli halunnut oman poikansa seuraavan Konstantinusta valtaistuimella. Hänellä olisi näin ollen ollut motiivi Crispuksen surmaamiseen. Konstantinus syytti siis häntä tekemästään murhasta ja tappoi myös äitipuolen upottamalla hänet kiehuvaa vettä täynnä olevaan ammeeseen. Konstantinus toivoi näin voivansa lieventää yhden rikoksen tekemällä toisen. Tulos oli kuitenkin juuri päinvastainen kuin mitä hän oli kaavaillut - surmatun kuningattaren kannattajat kokosivat joukkonsa kuolleen pojan seuraajien kanssa ja aikoivat yhdessä kostaa tapahtuneen. Epätoivoisena Konstantinus kääntyi Rooman Jupiterin temppelin pappien puoleen pyytääkseen apua, mutta hänelle kerrottiin, että ei ollut olemassa sellaista uhria tai rukousta, joka voisi vapauttaa hänet kahden murhan teosta. Konstantinus alkoi tuntea olonsa Roomassa lopulta niin epämiellyttäväksi, että hän päätti lähteä Bysanttiin.

Saavuttuaan sinne hän nimesi kaupungin uudelleen oman nimensä mukaan, ja kaupunkia alettiin kutsua nimellä Konstantinopoli. Tässä kaupungissa hän sai kokea odottamatonta menestystä Paavalin kirkon taholta. Hänelle sanottiin, että jos hän suorittaisi katumusteot heidän kirkossaan, hänen syntinsä annettaisiin anteeksi. Konstantinus osasi heti taitavasti käyttää hyväkseen tätä mahdollisuutta. Sen lisäksi, että hänen kätensä olivat tahriintuneet kahden murhan verestä, hänellä oli myös paljon ongelmia keisarikuntansa hallitsemisessa. Puhdistettuaan omatuntonsa ripittäytymällä, edessä oleva elämä ei enää huolettanut häntä siinä määrin kuin aiemmin ja hän alkoi enemmän keskittyä keisarikuntansa asioihin. Hän huomasi myös mahdollisuuden käyttää kirkkoa omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen edellyttäen, että hän kykenisi ensin voittamaan kirkon lojaalisuuden. Niinpä hän alkoi tukea innokkaasti kirkon toimintaa. Tämän odottamattoman tuen ansiosta kirkosta tuli melkein yhdessä yössä voimakas ja vaikutusvaltainen. Konstantinus tajusi pian kuinka hyötyä tilanteesta kokonaisvaltaisesti. Välimerta ympäröivissä valtioissa oli siellä täällä hajallaan kristittyjä kirkkoja, ja keisari hyötyi niistä paljon alueella käymissään sodissa. Monet kirkkojen papeista suorittivat hänelle hyvin arvokasta tiedustelupalvelutyötä ja heidän apunsa oli ensiarvoisen tärkeää keisarin pyrkimyksissä yhdistää Eurooppa ja Lähi-itä hallituskautensa aikana. Osittain kiitollisuudenosoituksena, osittain taas vähentääkseen roomalaisten pappien valtaa Jupiterin temppelissä, koska nämä olivat kieltäytyneet tukemasta häntä, Konstantinus rohkaisi ja yllytti kristittyjä perustamaan kirkkonsa Roomaan. Konstantinuksesta itsestään ei kuitenkaan tullut kristittyä, koska monet hänen alamaisistaan yhä edelleen uskoivat Jupiteriin ja muihin Rooman Pantheonilla asuviin jumaliin. Vähentääkseen alamaistensa mahdollisia epäluuloja hän teki useita ratkaisuja, jotka näyttivät todistavan, että hän myös palvoi roomalaisten jumalia. Kaikki vaikutti sujuvan erittäin hyvin, kunnes vanha riita Paavalin ja apostolien kirkkojen välillä leimahti jälleen liekkiin.

Apostolien kirkon johtaja, joka yhä edelleen vakuutti uskoaan Yhteen Totuuteen, oli tähän aikaan Ariuksen nimellä tunnettu kirkkovanhin. Hän oli syntyperältään libyalainen. Hän valoi uutta uskoa ja voimaa apostolien kirkkoon. Hän seurasi Jeesuksen opetuksia ilman kompromisseja ja kieltäytyi hyväksymästä Paavalin toteuttamia muutoksia. Ariuksen mottona oli "Seuraa Jeesusta sen mukaan, mitä hän saarnasi". Hänen merkitystään voidaan arvioida sillä seikalla, että hänen nimensä on yhä nykypäivänäkin unitarismin synonyymi.

Paavalin kirkko sai kokea rajun kolauksen Ariuksen taholta. Hän ei ollut suinkaan pelkkä "touhukas juonittelija", kuten hänen vihollisensa hänet kansalle esittelivät. Jopa hänen vihamiestensä oli loppujen lopuksi myönnettävä, että Arius oli vilpitön ja moitteeton presbyteeri. Niihin aikoihin, kun Jeesuksen opetukset hengissä pitänyt suullinen perimätieto alkoi heikentyä ja kun muistiin kirjoitetun tekstin ymmärtämys alkoi vähetä, Arius sai molemmat taas kukoistamaan sekä täydensi niitä tarmollaan ja viisaudellaan. Hän pysytteli erillään kirkkolaitoksen keisari Konstantinuksen kanssa solmimasta liitosta.

Arius oli Paavalin kirkon pahimman arvostelijan, kunnioitetun marttyyri Lucianuksen oppilas tuohon aikaan. Lucianus oli tunnettu suuresta oppineisuudestaan ja hänet surmattiin edeltäjiensä tavoin siitä syystä, että hän kannatti Paavalin kirkon kieltämiä näkemyksiä. Arius oli näin ollen täysin tietoinen niistä vaaroista, jotka piilivät sellaisen uskon julkituomisessa, jota Paavalin kirkko ei hyväksynyt. Vaikka hänen varhaiset vuotensa ovat hämärän peitossa, kerrotaan, että vuonna 318 hän toimi Baucalis-kirkon johtajana Aleksandriassa. Kirkko oli kaupungin vanhin ja yksi sen tärkeimmistä kirkoista.

Vähäisten jäljelle jääneiden merkintöjen perusteella tiedetään, että Arius oli pitkä ja laiha. Häntä olisi voinut sanoa komeaksi ellei hän olisi näyttänyt niin riutuneelta tai hänen kasvojensa väri olisi ollut niin kalmankalpea tai hänen katseensa olisi aina ollut alasluotu. Tämän seikan taas kerrottiin johtuvan hänen heikosta näkökyvystään. Hänen asunsa ja käytöksensä olivat tyypilliset asialleen omistautuneelle askeetikolle. Ariuksella oli yllään pitkä, lyhythihainen takki. Hänen hiuksensa roikkuivat takkuisina. Hän oli yleensä vähäpuheinen, mutta tilaisuuden tullen hän saattoi puhua hyvinkin kiihkeästi ja innostuneesti. Hänen äänensä oli lempeä ja tyylinsä vakava, mutta valloittava, ja tämä kiehtoi niitä, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Häntä pidettiin yhtenä Aleksandrian huomattavimmista kirkkoisistä ja kuka tahansa, joka hänet tapasi, arvosti häntä suuresti:

Hänen maineensa vakaana työntekijänä ja voimakkaana saarnaajana, joka vietti ankaraa ja askeettista elämää ja kertoi rohkeasti ja suoraan uskon suurista periaatteista, levisi pian myös Aleksandrian ulkopuolelle. Hän oli lahjakas ja taitava keskustelija ja hänen käytöksensä valloitti puolelleen. Hän kykeni myös tartuttamaan muihin oman innostuksensa. Kuten kaikki muut maailman suuret uskonnolliset johtajat, myös hän oli vilpitön fanaattisuuteen saakka ja hänen saarnaamansa oppi oli elinvoimaista ja hedelmällistä. (The History of Eastern Church, A.R. Stanley, s. 94)

Tiedetään myös, että hänen seuraajiensa joukossa oli peräti 700 kristittyä naista Aleksandriassa.

Tähän mennessä kristinuskoon ei oltu käännytty painostuksen alaisena. Eri lahkojen välillä oli ajoittain jopa syviä ja katkeria erimielisyyksiä, mutta mitä uskoa kukin yksilö sitten tunnustikin, se perustui henkilön omaan vakaumukseen ja vilpittömyyteen. Jeesuksen maan päältä lähdön jälkeen pyhimykset ja marttyyrit olivat ilomielin luopuneet elämästään sen sijaan, että olisivat tehneet myönnytyksiä uskonsa suhteen. Maassa valtaa käyttävät olivat hallinneet miekan avulla ja heidän tarkoituksenaan oli ollut hävittää eri uskonlahkot, eikä suinkaan tukea niitä. Kun Konstantinus teki ensimmäisen liittonsa kirkon kanssa, tilanne muuttui dramaattisesti. Vaikka Konstantinus oli yhä edelleen Pontifex Maximus ja hallitsi edelleen pakanauskoista valtiota, hän ryhtyi avoimesti tukemaan kristittyä kirkkoa. Tällöin hän ilmeisesti näki vain pieniä eroja Paavalin ja apostolien kirkkojen välillä. Tämä suosionosoitus saattoi kristinuskon aivan uuteen valoon ja siitä tuli käytännöllisesti katsoen ainoa virallinen Rooman keisarin hyväksymä jumalanpalvonnan muoto. Monille ihmisille kristinuskosta oli yhtäkkiä tullut oman edun tavoittelun ja taktikoinnin pyhittämä asia. Ne, jotka aluksi vastustivat, liittyivät mukaan hallituksen pienellä painostuksella. Tästä seurasi se, että monet kristinuskoon kääntyneet eivät tehneet sitä sydämestään, vaan heidän vakaumuksensa oli aivan eri lajia. Kristinuskosta oli tullut massaliike. Liike painotti kuitenkin edelleen Paavalin kirkon ja apostolien kirkon välistä välirikkoa. Ne, jotka kääntyivät kristinuskoon oman edun tavoittelun vuoksi, valitsivat luonnollisesti Paavalin kirkon vähemmän jyrkän vaihtoehdon. Apostolien kirkkoon taas liittyivät ne, jotka vilpittömästi halusivat seurata Jeesuksen viitoittamaa tietä.

Konstantinus, joka itse ei ollut perehtynyt kristinuskoon, eikä uskonut siihen, havaitsi kuitenkin ne poliittiset edut, jotka hänelle tarjoutuisivat sen kautta, että kirkko olisi yhtenäinen ja tottelisi häntä, ja että kirkon keskus olisi Roomassa eikä Jerusalemissa. Kun apostolien kirkon jäsenet kieltäytyivät noudattamasta näitä hänen toiveitaan, hän yritti pakottaa heidät siihen pakkokeinoin. Painostus ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta. Osa apostolien kirkon yhteisöistä kieltäytyi yhä edelleen tunnustamasta Rooman piispan yliherruutta. He pitivät tätä siirtoa vain vieraan hallitsijan salajuonena, joka oli täysin ristiriidassa Jeesuksen opetusten kanssa.

Ensimmäinen kapinayritys tapahtui Pohjois-Afrikan berberiyhteisöissä. Sitä ei johtanut Arius vaan Donatus niminen mies. Berberit ovat kautta aikojen säilyttäneet tietyt perususkomukset. Vahvimpana heidän uskossaan oli usko Jumalaiseen Ykseyteen. He uskoivat Jeesukseen profeettana, mutta eivät koskaan Jumalana. Jeesus ei ollut koskaan maininnut Roomaa opetuksiensa keskuspaikkana, ja koska tällaista ajatusta ei voinut edes jälkikäteen pitää Jeesuksen esittämänä, se ei saanut heidän kannatustaan. Vuonna 313 Donatus valittiin berberien keskuudesta heidän piispakseen. 40 vuotta hän johti heidän kirkkoaan, joka alkoi kukoistaa vastustaen samalla Rooman piispaa. Hieronymuksen mukaan "donatismista" alkoi vähitellen yhden sukupolven aikana tulla lähes koko Pohjois-Afrikan uskonto, eikä heidän uskoaan voitu muuttaa pakkokeinoin eikä argumentteja esittämällä.

Rooman piispa yritti sijoittaa yhden omista piispoistaan Karthagoon Donatuksen paikalle. Hänen nimensä oli Cacealianus. Konstantinuksen arvovalta oli niin suuri, että seuranneessa konfliktitilanteessa, molemmat osapuolet vetosivat häneen. Oli ilmeistä, että kumpi tahansa hänen tukensa saisikaan, lisätaisteluja ei olisi tarvinnut sen jälkeen enää käydä. Tämä pyrkimys voittaa Konstantinuksen suosio puolelleen toi mukanaan hyvin tärkeän muutoksen kristinuskon historiassa. Ensimmäistä kertaa uskon hajaannuksesta ja harhaoppisuudesta oli tullut maallisen lain rangaistavissa oleva rikkomus. Maallisen vallan vaakuna oli kenen tahansa tukena, joka pystyi osoittamaan itsensä oikeaoppiseksi ja sitä voitiin näin ollen käyttää niitä vastaan, jotka eivät noudattaneet uusia puhdasoppisuuden normeja. Konstantinus teki päätöksen Cacealianuksen eduksi. Karthagon väestö kokoontui Rooman prokonsulin virkarakennuksen eteen ja tuomitsi Cacealianuksen. Heidän tekonsa suututti Konstantinusta, mutta hän kutsui tuomioistuimen kuitenkin koolle Rooman piispan johdolla kuullakseen molempia osapuolia. Donatus ei kuitenkaan ollut läsnä, eikä paikalla ollut ketään häntä puolustamassa. Päätös tehtiin häntä vastaan hänen poissaollessaan. Apostolinen kirkko Afrikassa kieltäytyi hyväksymästä Rooman piispan yksipuolista ex parte-tuomiota. Konstantinus oli järkyttynyt siitä, että "Jumalan papit riitelivät keskenään kuten tavalliset oikeudenkäynnin asianosaiset." Pettymyksestään huolimatta hän kutsui koolle uuden tuomioistuimen Arlesiin. Kummankin osapuolen käskettiin saapua paikalle eri teitä matkustaen, jotta olisi vältetty mahdolliset yhteenotot ennen oikeuskäsittelyn alkamista. Donatistit hävisivät jälleen jutun. Päätöksenä oli että "piispa havaitsi joutuneensa tekemisiin vaarallisten miesten kanssa, jotka eivät kunnioittaneet virkavaltaa eivätkä perinteisiä tapoja. Heidät saattoi ainoastaan tuomita laillisesti." (The Donatist Church, W.H.C. Frend). Pohjois-afrikkalaisten kristittyjen mielestä tämä ei ollut yhtään sen hyväksyttävämpi päätös kuin edellinen. Tilannehan oli se, että he tuskin kunnioittivat Rooman prokonsulia tai muita keisarillisia virkamiehiä. Jo sukupolvien ajan kristityt olivat saaneet kärsiä vainoista heidän taholtaan ja he olivat alkaneet pitää näitä saatanan lähettiläinä. Aikaisemmin heitä oli vainottu, koska he olivat kristittyjä. Nyt heitä vainottiin, koska he eivät olleet oikeanlaisia kristittyjä. Pohjois-Afrikan kristityt eivät pystyneet hyväksymään sitä, että Rooman keisarikunnan virkamiehistä oli tullut Jumalan palvelijoita yhdessä yössä vain siitä syystä, että he pyrkivät laajentamaan Rooman Paavalin oppia tunnustavan piispan valtaa. Tähän saakka Donatus oli ollut heidän piispansa. Nyt hänestä oli tullut myös heidän kansansa johtaja.

Tästä merkittävästä miehestä tiedetään kuitenkin kovin vähän. Roomalaiset sotilaat polttivat kaikki hänen kirjoittamansa kirjat ja hänen arvokkaan käsikirjoituskokoelmansa. Roomalaiset tekivät nämä teot Rooman kristityn kirkon nimissä, joka pakanakeisarin tuella alkoi nyt vähitellen saada lisää valtaa ja voimaa. Donatuksen taustasta, ulkoisesta olemuksesta, hänen ystävistään ja elämänvaiheistaan on siis vain hyvin vähän tietoja jäljellä. Tiedetään, että Donatus oli erittäin hyvä puhuja sekä taitava kansanjohtaja. Hänen suosionsa oli niin suuri mihin tahansa hän menikin, että hänen aikaansa muisteltiin vielä pitkään hänen kuoltuaankin. Hänen seuraajillaan oli tapana vannoa hänen "valkoisten hiustensa" kautta. Donatus osoitti esimerkillään vääräksi yleisen maallisia saarnaajia kohtaan tunnetun vastenmielisyyden, jonka mukaan saarnaajat pitivät varmana pelastustaan sekä tässä elämässä että seuraavassa, jos he vain suorittivat tarvittavat ja oikeat rituaalit. Sekä hänen ystävänsä että vastustajansa joutuivat molemmat tunnustamaan hänen suuren rehellisyytensä ja vilpittömyytensä. Hänet tunnettiin uskonnollisena uudistajana "joka vapautti ja puhdisti Karthagon kirkon suuresta virheestä."(The Donatist Church, W.H.C. Frend). Kansa piti häntä ihmeiden tekijänä ja pyhimyksenä, joka oli Danieliakin viisaampi. Hän seisoi vakaana kuin kallio vastustaen kaikkia yrityksiä muuttaa tai vääristellä Jeesuksen alkuperäisiä opetuksia.

Konstantinus kirjoitti kirjeen molemmille kirkoille vaatien näitä unohtamaan erimielisyytensä ja yhdistymään hänen suosimansa kirkon sisällä. Kirje on siinä mielessä merkittävä, että Konstantinus katsoi itse olevansa kirkon yläpuolella, olipa kirkon muoto mikä hyvänsä ja lisäksi kaikki mahdolliset viittaukset Jeesukseen loistivat poissaolollaan. Kirjeellä ei ollut minkäänlaista vaikutusta kehenkään, ja mitään edistysaskeleita ei saavutettu Arlesin tuomioistuimen tekemien päätösten toimeenpanon suhteen.

Heinäkuussa 315 keisari palasi Roomaan. Hänen oli lähdettävä Milanoon estämään frankkien maahanhyökkäykset, jotka olivat käynnistyneet Pohjois-Italiassa. Kun hänellä jälleen oli jonkin verran omaa aikaa, hän nimitti valtuuskunnan, jonka oli määrä matkustaa Pohjois-Afrikkaan tutkimaan tilannetta ja sovittelemaan riitaa. Valtuuskunnan saavuttua sen toimintaa boikotoitiin, ja tuloksena oli niin väkivaltainen mellakka, että valtuuskunnan täytyi palata Italiaan ilman että he olivat saaneet mitään konkreettista aikaiseksi. Nämä levottomuutta herättävät uutiset saapuivat Konstantinuksen korviin vuonna 316. Hän päätti lähteä Pohjois-Afrikkaan henkilökohtaisesti ja määrätä itse tarkat säännöt, joita noudattaen Korkeinta Jumaluutta tuli palvoa.

On mielenkiintoista, että Konstantinus katsoi olevansa kykenevä tällaisen määräyksen antamiseen. Molemmille kirkoille kirjoittamassaan kirjeessä hän päättelee:

Mitä muuta voisin tehdä kuin että säännöllisten uskonharjoitusteni ja hallitsijan virkani valtuuttamana korjattuani tehdyt virheet ja välttämällä hätiköityjä johtopäätöksiä, pyrkisin saamaan kaikki ihmiset neuvottelemaan keskenään, jotta he seuraisivat todellista uskoa ja noudattaisivat yksinkertaista elämäntyyliä ja palvoisivat Kaikkivaltiasta Jumalaa, kuten Häntä tulee palvoa. (The Donatist Church, W.H.C. Frend)

On selvää, että kun kerran Jeesuksen antama esimerkki oli unohdettu tai siitä ei piitattu, "todellisesta uskosta" tuli mielipidekysymys. Samoin oli selvää, että Konstantinus ei ollut millekään muulle näkemykselle niin suosiollinen kuin omalleen. Vain omaksumalla tällaisen lähestymistyylin kristinuskoon Konstantinus saattoi tuntea niin suurta kiinnostusta uskonnon sisäisiin asioihin, varsinkaan kun hän ei edes itse noudattanut tätä uskontoa. Konstantinus piti itseään henkilönä, joka puhui suuremman auktoriteetin valtuuttamana kuin kirkolliset johtajat ja mitä ilmeisimmin piti itseään enemmänkin Jumalan omana pappina kuin tavallisena kuolevaisena. Paavalin kirkon piispat, jotka olivat istuneet Arlesin tuomioistuimen edustajina, olivat ilmeisesti samaa mieltä Konstantinuksen kanssa. He väittivät, että he olivat saaneet tunnuslauseensa "Pyhän Hengen ja Hänen enkeliensä läsnäollessa." Kuitenkin jos heidän päätösvaltansa ei ollut riittävä, he kääntyivät keisarin puoleen avun saamiseksi.

Konstantinus ei tehnytkään Afrikkaan suunnittelemaansa matkaa. Hänelle kerrottiin, että donatisteista oli tullut niin voimakkaita, että ei ollut kovin suositeltavaa sotkeutua henkilökohtaisesti Donatuksen ja Cacaelianuksen välisiin kiistoihin. Mikäli Konstantinuksen henkilökohtainen väliintulo olisi epäonnistunut, olisi se merkinnyt melkoista iskua hänen arvovallalleen. Sen sijaan hän antoi käskyn, jolla Donatus tuomittiin ja hänen huomionsa kohdistettiin "niihin etuihin, joita tarjoutuisi Korkeimman Jumaluuden palvomisesta oikealla tavalla." (Constantine the Great, J.B. Firth). Mikäli tätä määräystä ei noudatettu, "erittäin ankara laki" tultaisiin toimeenpanemaan Afrikassa: Donatistien kirkot tuli takavarikoida ja heidän johtajansa tuli karkottaa maasta. Cacaelianus yritti ensin lahjoa donatistien kirkon johtajat, mutta ilman menestystä. He uhmasivat keisarillista käskyvaltaa, eivät piitanneet lahjuksista ja saattoivat vain rahatarjoukset julkisuuteen. Cacaelianus leimattiin "teurastajaa julmemmaksi ja tyrannia raaemmaksi mieheksi."

Rooman kirkko, joka oli tähän mennessä saanut lisänimen "katolinen", mikä osoitti sen universaalia lähestymistapaa Jumalan palvontaan, vetosi donatisteihin, jotta nämä olisivat yhdistyneet heidän kirkkoonsa. Vetoomuksella ei ollut minkäänlaista tehoa ja Donatus kieltäytyi luovuttamasta kirkkojaan Cacaelianukselle. Lopulta Rooman armeija otti ohjat käsiinsä. Seurauksena oli ihmisjoukkojen massateurastus. Kuolleita ruumiita heitettiin kaivoihin ja piispoja murhattiin kirkoissa. Kaikesta huolimatta jäljelle jääneet donatistit pysyivät edelleen lujina, ja ainoa muutos oli liikkeen vahvistuminen. He nimittivät kirkkoaan "Marttyyrien kirkoksi". Nämä tapahtumat laajensivat yhä edelleen donatistien ja katolisen kirkon välistä kuilua. Koska katolinen kirkko työskenteli yhteistyössä pakanatuomarien ja heidän sotilaittensa kanssa, alettiin katolisia kutsua nimellä "hajaannuksen lietsojat" ja heidän kirkkojaan alettiin nimittää "kirotuiksi epäjumalanpyhäköiksi".

Konstantinus, joka oli etevä hallitsija, tajusi pian kuinka hyödytöntä olisi pyrkiä aikaansaamaan uskonnollista harmoniaa ja yhtenäisyyttä pakkokeinoin. Hän päätti, että varovaisuus saattaisi aikaansaada parempia tuloksia, joten hän jätti Pohjois-Afrikan kansat omiin oloihinsa. Kuitenkin nimenomaan nämä tapahtumat ja niiden seuraukset vaikuttivat hyvin paljon hänen myöhempään päätökseensä kutsua kuuluisa Nikean kirkolliskokous koolle.

Ennen kuin palaamme jälleen tarinaan Ariuksesta, joka juuri tässä vaiheessa alkoi saada äänensä kuuluville, saattaisi olla kiinnostavaa luoda lyhyt katsaus donatistien historiaan ennen islamin uskon tuloa: Konstantinus oli siis kääntänyt huomionsa pois Pohjois-Afrikasta ja keskittynyt enemmän muihin keisarikuntansa ongelmiin. Donatisteihin kohdistetut vainot vähenivät merkittävästi, ja heidän lukumääränsä alkoi kasvaa jälleen nopeasti. Heistä tuli niin voimakkaita, että kun keisari rakennutti kirkon Pohjois-Afrikan katolisille vuonna 330 donatistit ottivat sen haltuunsa. Keisari raivostui tästä, mutta ei kuitenkaan kyennyt tekemään muuta kuin lupaamaan katolisille tarpeeksi rahaa, jotta nämä olisivat voineet rakentaa itselleen uuden kirkon. Donatistien liike levisi jopa Roomaan saakka. Heilläkin oli oma Rooman piispansa, mutta häntä pidettiin arvoasteikossa Karthagon ja Nicomedian piispan alapuolella.

Donatus saavutti Karthagossa suvereenin auktoriteettiaseman. Kansanjoukot katsoivat hänen olevan tavallisten kuolevaisten yläpuolella. Häntä ei koskaan kutsuttu piispan nimellä, vaan sen sijaan hänet tunnettiin nimellä "Karthagon Donatus". Augustus valitti kerran, että donatistit reagoivat kiivaammin Donatusta vastaan tehtyyn loukkaukseen kuin Jeesuksen pilkkaan, minkä selittää monien katolisten kova ja tyly kielenkäyttö heidän puhuessaan Donatuksesta.

Konstantinuksen hallituskauden alkaessa olla lopuillaan, donatistit jatkoivat edelleen työtään kirkkonsa itsenäisyyden edistämiseksi ja vastustivat yhä edelleen keisarin tai hänen viranhaltijoidensa puuttumista heidän uskonasioihinsa. He eivät kuitenkaan olleet ahdasmielisiä lahkolaisia. Augustus itse pani merkille myös sen, että donatistit eivät koskaan olleet painostaneet katolisia vaikka heillä olisi ollut ylivoima. Katoliset, jotka olivat aina valmiita vaatimaan suvaitsevaisuutta itseään kohtaan, eivät olleet kuitenkaan valmiita suomaan sitä donatisteille, kun jälleen kerran keisarilliset joukot lähetettiin nujertamaan näitä pelottomia ihmisiä. Huolimatta näistä jatkuvista vainoista donatistit kieltäytyivät hyväksymästä keisarin pyrkimyksiä muuttaa heidän Jumalan palvontatapojaan. Heidän mielestään "katoliset olivat huonoja maallisten kuninkaiden kanssa työtä tekeviä pappeja. Turvautuessaan kuninkaalliseen suosioon, he olivat samalla hylänneet Kristuksen." (The Donatist Church, W.H.C. Frend, s.326)

Donatuksen kuoleman jälkeen Pohjois-Afrikan kansa jatkoi hänen esimerkkinsä viitoittamalla tavalla ja hänen opetuksiaan Jeesuksen teoista seurattiin peräti 300 vuoden ajan. Kun islam tuli tämän kansan keskuuteen, he ottivat sen innokkaasti vastaan, koska he olivat niin hyvin valmistautuneet siihen, mikä loppujen lopuksi merkitsi heille vain jatketta ja lisävahvistusta heidän jo siihen saakka seuraamalleen johdatukselle.

Etelä-Egyptissä oli myös toinen melko samantapainen uskonnollinen liike kuin Donatuksen liike, joka ilmaantui samanaikaisesti, mutta oli kuitenkin tästä riippumaton. Konstantinus oli juuri suunnittelemassa uutta siirtoa purkaakseen Pohjois-Afrikan kristittyjen ongelmavyyhteä, kun hänen huomionsa kiinnittyi Egyptiin, maahan, joka kuohui tyytymättömyyden ja kapinayritysten vallassa. Kun Diokletianuksen kristittyihin kohdistama vaino oli huipussaan, monet olivat päättäneet tehdä kompromissiratkaisuja välttääkseen vainot. Meletiukseksi kutsuttu pappi ilmoitti, että niitä pappeja, jotka olivat julkisesti kieltäneet Kristuksen, tulisi estää ryhtymästä enää suorittamaan papin tehtäviään. Hänestä tuntui, että heiltä tulisi myös kieltää pääsy puhtaan uskonnon jumalanpalvelustilaisuuksiin, jolleivät he kyenneet osoittamaan tarpeeksi selvästi katumustaan. Pietari, joka tuolloin toimi Aleksandrian patriarkkana, suositteli lievempää menettelytapaa. Suurin osa ihmisistä kannatti kuitenkin Meletiusta. Kun Aleksanteri astui piispan istuimelle, hän ajoi Meletiuksen maanpakoon.

Meletiuksen palatessa monet hänen seuraajistaan kokoontuivat hänen ympärilleen. Hän vihki ja nimitti piispoja, pappeja ja diakoneja ja vastasi myös monien kirkkojen rakentamisesta. Hänen seuraajansa kieltäytyivät tottelemasta vainoajia. Meletius kutsui kirkkoaan nimellä "marttyyrien kirkko" vastakohtana Aleksanterin seuraajille, jotka kutsuivat itseään katolisiksi ja seurasivat Paavalin versiota kristinuskosta. Meletiuksen kuoleman jälkeen Aleksanteri kielsi hänen seuraajiaan järjestämästä jumalanpalveluksia. Tätä määräystä vastustaen he lähettivät valtuuskunnan Konstantinuksen luokse. He onnistuivat pääsemään keisarin puheille vain Nikomedian Eusebiuksen avulla. Heidän läsnäolonsa hovissa oli kuitenkin jälleen yksi syy siihen, miksi Konstantinus kutsui Nikean kirkolliskokouksen koolle. Eusebius oli Ariuksen ystävä ja tässä kokouksessa Ariuksen ja Meletiuksen johtamat liikkeet joutuivat ensi kertaa tekemisiin keskenään.

Ariuksen johtama liike toimi näiden kahden marttyyrikirkon taustaa vasten. Kaikki Ariuksen puolesta kirjoitettu materiaali samoin kaikki objektiiviset arviot hänen johtamastaan liikkeestä on käytännöllisesti katsoen tuhottu. Lähes kaikki Ariusta käsittelevät, vielä nykyään olemassa olevat kirjat, ovat hänen vihollistensa kirjoittamia. Sen vuoksi on lähes mahdotonta tarkoin selostaa hänen elämänvaiheitaan. Kun jäljelle jääneitä tiedonmuruja yhdistellään toisiinsa, saadaan esille seuraavanlainen kuvio: Aleksandrian piispa Pietari nimitti Ariuksen diakoniksi, mutta julisti hänet kuitenkin myöhemmin pannaan. Achillas, Pietarin seuraaja, nimitti hänet jälleen papiksi. Ariuksesta tuli sittemmin niin suosittu, että kun Achillas kuoli, hänellä olisi ollut kaikki mahdollisuudet päästä hänen paikalleen. Arius ei kuitenkaan ollut kiinnostunut asettumaan ehdokkaaksi minkäänlaisissa vaaleissa, joten piispan istuimelle valittiin Aleksanteri. Ariuksesta tehtiin valitus hänen saarnaamiensa asioiden vuoksi. Hänen kilpakumppaninsa sai toimia hänen tuomarinaan ja seurauksena oli, että Arius julistettiin jälleen kirkonkiroukseen.

Tähän mennessä kristittyjen uskossa oli vallinnut suuri liikkumavapaus. Monet itseään kristityiksi kutsuvat alkoivat tunnustaa kolminaisuusoppia vaikka ei oltu aivan varmoja siitä, mitä se loppujen lopuksi tarkoitti. Jotkut hyväksyivät opin sokeasti, toiset taas, kuten Meletius ja Donatus, torjuivat sen kiivaasti, ja ne, jotka olivat näiden kahden ääripään välissä, olivat vapaita ymmärtämään kolminaisuusopin parhaaksi katsomallaan tavalla. Yli kaksi vuosisataa kestäneiden kiistelyjen jälkeen, kukaan ei vieläkään kyennyt selittämään oppia käyttäen tarpeeksi yksiselitteisiä termejä. Arius nousi ylös ja haastoi kenet tahansa määrittelemään opin. Aleksanteri oli täysin ymmällään. Mitä enemmän hän pyrki selittämään opinkappaletta, sitä enemmän hämmentyneeksi hän tunsi itsensä. Arius todisti järkeilemällä ja Pyhien kirjoitusten auktoriteettiin nojautuen opin vääräksi.

Arius aloitti Aleksanterin selitysten kumoamisen viittaamalla Jeesukseen; hän väitti, että jos Jeesus oli todellisuudessa "Jumalan poika", siitä seurasi, että isän oli täytynyt olla olemassa ennen poikaansa. Sen vuoksi oli välttämättä ollut aika, jolloin poikaa ei vielä ollut olemassa. Tästä taas seurasi, että poika oli olento, joka oli luotu aineesta tai olevaisesta, jota ei ollut aina ollut olemassa. Koska Jumala oli olemukseltaan ikuinen ja ollut aina ja iankaikkisesti olemassa, Jeesus ei saattanut olla samaa olevaista kuin Jumala.

Arius vetosi järkeen ja logiikkaan, ja koska Aleksanteri ei kyennyt muovaamaan järkevää vasta-argumenttia, hän lopulta menetti aina malttinsa. Esitettyään perustelunsa Arius sanoi yleensä: "Missä kohtaa päättelyni on virheellinen ja missä johtopäätökseni katkeaa?" Vuoteen 321 mennessä Arius oli saavuttanut kansansuosiman kapinallisen papin aseman ja oli täysin luottavainen ja varma uskostaan.

Koettuaan tämän henkilökohtaisen takaiskun Aleksanteri kutsui koolle maakunnan kirkolliskokouksen voidakseen tuomita Ariuksen opin. Noin sata egyptiläistä ja libyalaista piispaa osallistui tähän kokoukseen. Arius pysyi rohkeasti kannassaan ja puolusti hyvin taitavasti omaa näkemystään: oli olemassa aika, jolloin Jeesusta ei ollut olemassa, kun taas Jumala oli ollut olemassa jo silloin. Koska Jumala loi Jeesuksen, hänen olemuksensa oli rajallinen, ja sen vuoksi hänellä ei voinut olla iäisyyden ominaisuutta. Vain Jumala on ikuinen. Koska Jeesus oli vain luotu, hän oli myös muutosten lain alainen, kuten kaikki muutkin järjelliset luontokappaleet. Ainoastaan Jumala oli muuttumaton. Tämän vuoksi hän vakuutti, että Jeesus ei voinut olla Jumala. Arius vetosi argumenttiensa tukemiseksi sekä järkeilyyn että moniin Raamatun jakeisiin, joissa ei missään kohtaa opeteta kolminaisuusoppia. Koska Jeesus sanoi:

"Isä on minua suurempi,"

(Joh.14:28)

Jumalan ja Jeesuksen pitäminen tasaveroisena oli Ariuksen väittämän mukaan Raamatun totuuden kieltämistä.

Ariuksen väittämät olivat kumoamattomia, mutta Aleksanteri julisti hänet kuitenkin pannaan käyttäen asemansa suomaa arvovaltaa. Ariuksella oli kuitenkin niin sankat kannattajajoukot, että Paavalin kirkko ei täysin voinut jättää häntä huomiotta, erityisesti kun monet Idän piispoista eivät hyväksyneet Aleksanterin julistusta. Kiista, joka oli kytenyt jo lähes kolmen sadan vuoden ajan, tuli jälleen pinnalle. Aleksanteri oli huolestunut ja suuttunut siitä, että niin monet Idän piispoista tukivat Ariusta, jonka tärkein liittolainen oli Nikomedian Eusebius. Hän oli Ariuksen vanha ystävä, sillä he olivat molemmat olleet Lucianin oppilaita. Luciania arvostettiin maailmanlaajuisesti hänen puhdasoppisuutensa ja laajan tietämyksensä tähden. On mahdollista, että Lucianuksen marttyyrius vuonna 312 auttoi myös lujittamaan näiden kahden hänen oppilaansa ystävyyttä ja päättäväisyyttä.

Arius kirjoitti Eusebiukselle kirjeen Konstantinopolissa sen jälkeen, kun Aleksanteri oli julistanut hänet pannaan. Kirje on yhä edelleen olemassa. Arius valitti Aleksanterin häneen kohdistamaa vainoa Aleksanterin yrittäessä karkottaa hänet Aleksandriasta jumalattomana ateistina, koska hän ja hänen ystävänsä eivät voineet hyväksyä piispan julistamia törkeän vääriä opinkappaleita:

"Meitä vainotaan, koska me sanomme, että Jeesuksella on alkunsa, kun taas Jumalalla ei ole." (Constantine the Great, J.B. Firth).

Tämän tuloksena Arius sai yhä enemmän tukea Eusebiukselta, jolla oli paljon vaikutusvaltaa, ei ainoastaan tavallisen kansan parissa vaan myös itse keisarillisessa palatsissa. Huolimatta tästä taustavoimasta Arius oli kuitenkin aina taipuvaisempi sovitteluratkaisuun kuin suoraan vastustukseen, sikäli kuin oli kyse järjestyksestä kirkon sisällä.

Valitettavasti tästä kiistasta on jäänyt jäljelle kovin vähän merkintöjä, mutta on vielä olemassa muutamia kirjeitä, joista käy ilmi, että Ariuksen aikomus oli pelkästään pitää Jeesuksen opetukset puhtaina ja säästää ne muutoksilta eikä aiheuttaa hajaannusta kristittyjen keskuuteen. Toisaalta Aleksanterin kirjoittamista kirjeistä ilmenee, että piispa käytti aina hyvin rajua kieltä Ariusta ja hänen kannattajiaan käsitellessään. Yhdessä kirjeessä hän kirjoittaa:

"He ovat Paholaisen vallassa. Paholainen asuu heissä yllyttäen heitä raivoon. He ovat taikureita ja huijareita, viekkaita noitia, joiden sanat ovat houkuttelevia; he ovat rosvoja, jotka lymyilevät luolissa, joissa he kiroavat Kristusta öin ja päivin ... he saavat käännynnäisiä kaupungin nuorten irtolaisnaisten välityksen kautta." (Constantine the Great, J.B. Firth).

Patriarkan käyttämä näinkin raju ja häpäisevä kielenkäyttö herättää epäilyksiä myös siitä, että hänkin lienee ollut hyvin tietoinen heikosta asemastaan.

Eusebius oli erittäin suuttunut Aleksandrian patriarkan äänensävystä. Hän kutsui koolle idän piispojen kirkolliskokouksen ja esitteli asian kokonaisuudessaan heille. Tuloksena tästä kokoontumisesta oli kaikille idän ja lännen piispoille lähetetty kirje, jossa pyydettiin heitä taivuttelemaan Aleksanteria ottamaan Ariuksen takaisin kirkkoon. Aleksanteri vaati kuitenkin Ariuksen täydellistä antautumista. Arius palasi Palestiinaan ja piti edelleen jumalanpalveluksia kannattajilleen. Aleksanteri laittoi kiertämään pitkän kirjeen, joka oli osoitettu "kaikille Katolisen kirkon kanssatyöntekijöille," ja jossa hän jälleen hyökkäsi Ariuksen kimppuun. Hän viittasi kirjeessä myös purevasti Eusebiukseen mainiten hänet nimeltä ja syyttäen häntä siitä virheellisestä luulosta, jonka mukaan "Kirkon hyvinvointi riippuisi hänen hyväksyvästä nyökkäyksestään." (Constantine the Great, J.B. Firth). Hän lisäsi, että Eusebius tuki Ariusta, ei siksi että hän uskoi vilpittömästi Ariuksen oppiin, vaan ainoastaan edistääkseen omia kunnianhimoisia pyrkimyksiään. Kirkollinen kiista aleni siis henkilökohtaisen konfliktin tasolle idän ja lännen piispojen välillä.

Kiistan aiheena olleet kysymykset levisivät piispojen piiristä myös tavallisen kansan keskuuteen. Nyssean Gregorius kirjoittaa:

Jokaisessa kolkassa Konstantinopolissa käytiin tätä keskustelua; kaduilla, torilla, rahanvaihtajien liikkeissä, kapakoissa. Kun kauppiaalta kysyi, kuinka monta obolia hän tahtoi jostain myytävänä olevasta tuotteesta, hän vastasi käyttäen vertauskuvana kysymystä lihallisesta ja ei-lihallisesta olevaisuudesta. Kun kysyit senhetkistä leivän hintaa, leipuri sanoi: "poika on isänsä alamainen." Kun kysyit palvelijaltasi, onko kylpysi valmis, hän vastasi: "Poika syntyi ei-mistään." Katoliset julistivat: "Suuri on Jumalan ainoasyntyinen Poika", ja Areiolaiset lisäsivät: "Mutta suurempi on Hän, joka Pojan synnytti." (Constantine the Great, J.B. Firth)

Ihmiset kysyivät naisilta, oliko mahdollista, että poika oli olemassa ennen syntymäänsä. Kiista ylemmissä kirkollisissa piireissä oli yhtä kiivasta ja katkeraa. Muistiin on kirjoitettu, että "kaikissa kaupungeissa piispat joutuivat pitkälliseen konfliktiin toisten piispojen kanssa. Ihmiset kiistelivät toisiaan vastaan ... ja joutuivat kiivaaseen oppiristiriitaan toistensa kanssa."(Constantine the Great, J.B. Firth)

Konstantinukselle kävi tämän asian suhteen vielä huonommin. Hänen oli käytännössä pakko puuttua asiaan kirjoittamalla kirje sekä Aleksanterille että Ariukselle. Hän mainitsi siinä, että hänen intohimoinen toiveensa oli saavuttaa yksimielisyys uskontoa koskevassa kysymyksessä, sillä se oli paras tae rauhan säilymiselle valtakunnassa. Koska hän oli syvästi pettynyt Pohjois-Afrikan tapahtumien suhteen, hän oli odottanut asioiden olevan paremmin idän suunnassa, josta oli noussut "Jumalallisen valon aamunkoitto". Sitten hän jatkoi:

Mutta oi suurenmoinen, jumalainen Sallimus, kuinka silmiäni ja sydäntäni haavoittikaan kuultuani, että teidän keskuudessanne ihmiset olivat jakautuneet vielä katkerammin toisiaan vastaan kuin Afrikassa ; joten te, joiden avulla toivoin voivani parantaa toiset kiistelevät ryhmät, tarvitsettekin vielä kipeämmin parantavaa voimaa kuin he. Sitäpaitsi otettuani tarkkaan selkoa näiden keskusteluiden alkuperästä, havaitsin, että syy oli itse asiassa täysin merkityksetön ja täysin suhteeton tällaisen kiistan aikaansaamiseksi ... Olen ymmärtänyt, että tämänhetkinen ristiriita sai alkunsa seuraavasti: sinä Aleksanteri kysyit kaikilta presbyteereiltä, mitä mieltä he olivat tietystä Pyhien Kirjoitusten kappaleesta tai pikemminkin, mitä mieltä he olivat tietystä näkökulmasta typerään kysymykseen; ja sinä Arius esitit ilman tarkempaa harkintaa ajatuksia, joita ei koskaan olisi pitänyt pukea sanoiksi tai jos ne olisi puettu sanoiksi, ne olisi pitänyt haudata hiljaisuudessa ja siksi teidän kahden kesken syntyi eripuraa - uskonyhteys kiellettiin ja useimmat ihmiset jakauduttuaan kahteen vastapuoleen, eivät enää kyenneet noudattamaan yhteisen ruumiin ykseyttä.

Keisari kehotti sen jälkeen heitä unohtamaan ja antamaan anteeksi varomattoman kysymyksen ja harkitsemattoman vastauksen:

Asiaa ei koskaan olisi pitänyt ottaa käsiteltäväksi, mutta aina löytyy joutilaille käsille jotain pahaa tekemistä ja joutilaille aivoille pahaa ajateltavaa. Erimielisyys teidän välillänne ei syntynyt minkään Pyhissä Kirjoituksissa olevan perustavaa laatua olevan opinkysymyksen vuoksi, eikä mitään uutta opinkappaletta ole myöskään tuotu esille. Teillä molemmilla on yksi ja sama näkemys. Näkemyksien yhdistäminen on siksi helpostikin mahdollista.

Keisari jatkoi lainaamalla esimerkkiä pakanafilosofeista, jotka suostuvat olemaan eri mieltä yksityiskohdista kuitenkin olemalla yleisistä periaatteista samaa mieltä. Kuinka tällöin voi olla oikein se, että veljet käyttäytyvät toisiaan kohtaan ikään kuin he olisivat vihollisia pelkkien vähäpätöisten sanallisten erimielisyyksien vuoksi. Tällainen käytös oli hänen mielestään:

...rahvaanomaista, lapsellista ja röyhkeää, ja sopi huonosti Jumalan papeille sekä viisaille miehille. Tällainen oli Paholaisen metkuja ja kiusausta. Yrittäkäämme päästä asian ohitse. Jos emme kaikki kykene ajattelemaan samoin kaikista asioista, voimme ainakin olla yksimielisiä suurista ja oleellisista kysymyksistä. Mitä tulee Jumalaiseen Sallimukseen, olkoon meillä yksi usko ja yksi ymmärrys sekä yksi yksimielinen mielipide Jumalasta.

Kirjeessä päätellään lopuksi:

Antakaa minulle näin ollen rauhalliset ja hiljaiset päiväni sekä huolettomat yöni takaisin, jotta saisin takaisin elämäniloni sekä rauhallisen elämän nautinnon. Muutoin joudun vaikeroimaan ja viettämään elämäni kyynelehtien, enkä saa mielen rauhaa ennen kuin kuolen. Sillä niin kauan kuin Jumalan kansa, minun alamaiseni, on jakautunut kahteen toisiaan vastustavaan ryhmään lainvastaisen ja turmiollisen ristiriidan vuoksi, kuinka mitenkään voisin olla mieleltäni rauhallinen? (The Council of Nicea, J. Kaye, s.23-25)

Tämä kirje osoittaa keisarin syvällisen tietämättömyyden ei ainoastaan kristinuskon suhteen vaan myös minkä tahansa uskonnon suhteen, sillä siinä oletetaan, että on samantekevää, palvooko ihminen Jumalaa siten kuin häntä itseään huvittaa vai siten kuin Jumala hänelle on ilmoittanut. Myös Aleksanterin ja Ariuksen välisen ristiriidan nimittäminen pelkäksi sanakiistaksi tai vähäpätöiseksi ja epäolennaiseksi riidaksi on täysin järjetöntä. Se, että Konstantinus piti heidän kahden välistä erimielisyyttä vain "pintapuolisena" osoittaa myös selvästi, ettei hän varsinaisesti ymmärtänyt, mistä hän puhui. Varma usko Jumalaiseen Ykseyteen toisaalta sekä usko Jumalan kolminaisuuteen toisaalta, ei olisi voinut olla selvemmin tai syvällisemmin asetettu vastakkain. Kirja osoittaa myös, että Konstantinusta ei niinkään huolettanut Todellisuuden oikea luonne vaan lähinnä hänen oma mielenrauhansa. Ei siis ole yllättävää, että tämän kirjeen saavuttama teho oli täysin mitätön. Sen vei Aleksandriaan Hosius Cordobasta. Lyhyen oleskelun jälkeen hän palasi takaisin tyhjin käsin ilmoittaakseen tehtävänsä epäonnistumisen keisarille.

Samalla kun tämä tapahtui, Konstantinus iski yhteen lankonsa Licinuksen kanssa taistelukentällä, jossa Licinus sai surmansa. Licinus oli ollut Ariuksen kannattaja ja hänen kuolemansa heikensi edelleen Ariuksen asemaa keisarin hovissa. Konstantinus tajusi kuitenkin, että oli mahdollista voittaa sota, mutta silti menettää rauha. Hosiuksen tehtävän suorittamisen jälkeen tilanne idässä oli muuttunut hyvin epävakaaksi. Ariuksen laulut ja väittelyt olivat johtaneet verenvuodatukseen Aleksandriassa ja yleinen levottomuus oli levinnyt kaikkialle keisarikunnan itäisimpiä osia myöten. Myös Pohjois-Afrikassa oli sekasortoista. Konstantinus ymmärsi, että hänen ystävänsä Paavalin kirkossa eivät olleet tarpeeksi voimakkaita voidakseen voittaa yhtäkään näistä ongelmista. Hänen kokemuksensa taisteluista pohjoisafrikkalaisten kanssa, minkä seurauksena hän osaltaan oli siirtynyt itään päin lähes tulkoon poltettuaan laivansa Roomassa, oli antanut hänelle ainakin yhden opetuksen: älä koskaan avoimesti asetu toisen puolelle. Siksi hän päätti kutsua koolle kristityt piispat kokoukseen voidakseen saattaa asian kertakaikkiaan päätökseen. Hänen asemansa pakanana oli hänen mukaansa suuri etu, sillä koska hän ei kuulunut mihinkään uskonlahkoon, hän kykenisi olemaan puolueeton tuomari. Tämä ratkaisisi ongelman, joka oli vaivannut piispoja siihen saakka, sillä he eivät olleet voineet toistaiseksi valita yhtäkään kristittyä välimiehenään johtamaan tällaista kokousta. Tätä piispojen kokoontumista yhteen Konstantinuksen johdolla, kutsutaan nykyään Nikeian kirkolliskokoukseksi.

Kutsukirjeet lähetettiin kiireesti ja Konstantinus maksoi kaikki kulut valtion rahastosta. Suurin osa kutsutuista ei kuitenkaan ollut kovinkaan tietorikkaita asian suhteen, jos ei oteta lukuun kahden kiistelevän puolueen johtajia. Esimerkiksi Donatuksen kirkosta ei kutsuttu ketään, vaikkakin Cacaelia, Donatuksen suurin vastustaja kutsuttiin. Kirkolliskokoukseen osallistuneiden tärkeiden piispojen joukossa olivat mm.:

Caesarian Eusebius, joka oli kirkkohistorian isä. Hänen kirjansa on tärkein eri perinteitä koskevien muistiinmerkintöjen aarreaitta, joka kytki 300-luvun kristinuskon ensimmäiseen vuosisataan. Hänen vaikutusvaltansa ei perustunut ainoastaan hänen suureen tietomääräänsä vaan myös siihen tosiseikkaan, että hän yksin Idän prelaateista pystyi kertomaan, mitä keisarin mielessä kullakin hetkellä liikkui. Tämä johtui siitä, että hän toimi keisarin tulkkina, henkilökohtaisena kappalaisena sekä rippi-isänä. Sydämeltään hän oli areiolainen ja nautti Palestiinan piispojen enemmistön tukea.

Nikomedian Eusebius, joka oli syntyisin aristokraattiperheestä, oli ollut Lucianuksen seuraaja samaan aikaan kuin Ariuskin. Hänen hengellinen etevyytensä tunnustettiin kaikkialla. Tuohon aikaan oli siis olemassa kaksi huomattavaa Jumalan palvelijaa, joilla oli sama nimi. Tämä tosiseikka on aiheuttanut paljon sekaannusta joidenkin tuon ajan historioitsijoiden mielessä. Nikomedian Eusebius oli Ariuksen kaikkein määrätietoisimpia kannattajia. Ariuksen seuraajat kutsuivat häntä lisänimellä "suuri". Häntä pidettiin myös ihmeiden tekijänä. Alun perin hän toimi Beirutin piispana, mutta myöhemmin hän sai siirron Nikomediaan, itäisen keisarikunnan pääkaupunkiin. Hän oli ollut myös keisarin langon ja kilpakumppanin Licinuksen hyvä ystävä ja sitä kautta hänellä oli vaikutusvaltaa Konstantinaan, Konstantinuksen sisareen. Licinus oli juuri hieman aikaisemmin taistellut keisaria vastaan ja menettänyt henkensä. Miehensä kuoleman jälkeen Konstantina siirtyi asumaan keisarilliseen palatsiin. Konstantinan sekä oman etäisen sukulaisuussuhteensa keisarilliseen perheeseen ansiosta Eusebiuksella oli tietynlainen ote hoviin, minkä hän onnistui myös säilyttämään. Juuri hänen vaikutusvaltansa ansiota oli se, että keisari hyväksyi kristinuskon Ariuksen kirkon piirissä ja lopulta kuoli uskoen Jumalaiseen Ykseyteen.

Athanasius oli kolminaisuusopin teologian nuori ja kiihkeä kannattaja. Aleksanteri tunsi itsensä jo vanhaksi. Hän oli Ariuksen vuoksi joutunut jo niin monta kertaa aikaisemmin matkustamaan, että päätti lähettää Athanasiuksen Nikeiaan edustajakseen, sen sijaan että olisi mennyt sinne itse.

Hosius oli keisarin pääneuvonantaja. Hän oli tärkeä henkilö siksi, että hän edusti Paavalin kirkkoa lännessä, jossa keisarin vaikutusvalta oli heikoimmillaan. Hosiusta pidettiin teologian oppineena omien ansioidensa vuoksi. Historian kirjoissa hänet tunnetaan kunnianarvoisana vanhana miehenä, jota Athanasius kutsui "pyhäksi". Hänen korkea-arvoinen persoonansa oli kaikkien tuntema ja hänen vaikutusvaltansa kasvoi yhä lisää sen jälkeen kun hänet nimitettiin keisarin läheiseksi neuvonantajaksi.

Näitä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, kirkolliskokoukseen osallistui lähinnä miehiä, jotka olivat saavuttaneet mainetta hurskaudellaan, mutta eivät niinkään oppineisuudellaan, ja joiden sydämet olivat kyllä puhtaat, mutta joiden kielet eivät aina olleet kovinkaan kaunopuheisia:

Spiridem oli yksi karkeista, yksinkertaisista, lähes lukutaidottomista piispoista, jotka muodostivat kuitenkin silloisen kirkon piispojen enemmistön. Lähempi hänen persoonaansa koskeva tarkastelu kertoo, minkälaisia miehiä he varsinaisesti olivat. Spiridem oli uskonsa vuoksi vainotuksi joutunut lammaspaimen, joka oli pysynyt lujana. Hänen tietonsa uskonnosta oli hyvin pinnallista, ja hänet oli nimitetty piispaksi monien tekemiensä ihmeiden vuoksi. Tultuaan piispaksi hän ei ollut vaihtanut karkeaa ja käytännöllistä maalaistyylistä pukeutumistapaansa. Hän liikkui aina jalkaisin. Muut Paavalin kirkon "prinssit" eivät juurikaan pitäneet hänestä ja olivat huolestuneita siitä, ettei hän vain sattuisi osumaan Nikeiaan juuri kirkolliskokouksen aikoihin. Kun Spiridem sai kutsunsa keisarilta, hän ymmärsi, että hänen täytyisi matkustaa muulilla ehtiäkseen ajoissa. Hänellä oli matkassaan vain yksi seuralainen, kun taas muilla piispoilla oli mukanaan kokonainen saattue. He matkasivat kahden muulin selässä, toinen oli valkoinen, toinen kirjava. Eräänä iltana he päättivät jäädä yöksi erääseen majataloon. Sinne saapui myös piispoja, jotka olivat yhä epävarmoja siitä, oliko Spiridem oikea henkilö ottamaan osaa kirkolliskokouksen neuvotteluihin. Aikaisin seuraavana aamuna, kun Spiridem seuralaisineen vielä nukkui, he leikkasivat heidän muuleiltaan päät poikki ja pakenivat. Kun Spiridem heräsi, hän pyysi palvelijaansa ruokkimaan ja satuloimaan muulit. Palvelija löysi muulit kuolleina ja kertoi menetyksestä Spiridemille. Spiridem pyysi palvelijaansa laittamaan muulien päät oikeille paikoilleen. Pimeydessä palvelija vaihtoi vahingossa kirjavan muulin pään valkoiselle ja valkoisen muulin pään kirjavalle muulille, jotka heräsivät eloon. Spiridem seuralaisineen pääsi jatkamaan matkaansa. Jonkin ajan kuluttua he saivat piispat kiinni. Nämä luulivat katkaisseensa Spiridemin matkan, ja heidän hämmästyksensä oli vielä suurempi havaitessaan, että valkoisella muulilla oli kirjava pää ja kirjavalla muulilla valkoinen pää. (Constantine the Great, J.B. Firth, s.60).

Patammon, joka oli erakko.

Oesius, joka tunnettiin ainoastaan puritaanisesta innostaan.

Myser Nikolaksesta. Hänen nimensä on säilynyt kirkkohistorioitsijoiden kirjoituksissa lähinnä sen vuoksi, että Myser löi Ariusta korville tämän puhuessa.

Kirkolliskokoukseen osallistui siis pääasiassa piispoja, jotka olivat uskossaan rehellisiä ja vilpittömiä, mutta jotka eivät olleet älyllisesti juurikaan tietoisia uskonnäkemyksensä perusteista. Nämä miehet joutuivat nyt yhtäkkiä kasvokkain heidän aikansa nokkelimpien ja oppineimpien kreikkalaisen filosofian edustajien kanssa. Heidän esitystapansa oli lisäksi sellainen, että piispat eivät kyenneet ymmärtämään heidän sanomansa merkitystä. Niinpä he joko pysyivät hiljaa omassa uskossaan tai olivat samaa mieltä kaiken sen kanssa, mitä keisari päätti, koska eivät kyenneet antamaan järjellisiä selityksiä opistaan tai ryhtymään väittelyihin vastustajiensa kanssa.

Kaikki osanottajat saapuivat Nikeiaan jo paria päivää kirkolliskokouksen alkua. He kokoontuivat yhteen pieniin ryhmiin, joissa vilpittömästi ja tunnepitoisesti puitiin julkisesti kiistanalaisia kysymyksiä . Nämä kokoontumiset pidettiin joko isossa salissa tai ulkona. Kreikkalaiset filosofit loistivat hyvin taitavasti ja tehokkaasti väitteillään ja pilkkasivat muiden oppeja. Tämä oli omiaan herättämään suurta hämmennystä osanottajien joukossa.

Vihdoin koitti suuri päivä, ja kaikki kokoontuivat kirkolliskokouksen avajaisiin, jotka oli keisarin itsensä määrä suorittaa. Kokousta varten varattu huone oli pitkä suorakaiteen muotoinen sali keisarinpalatsissa. Huoneen keskelle oli asetettu kopioita kaikista tunnetuista evankeliumeista, joita tuohon aikaan oli peräti noin 300. Kaikkien katseet kohdistuivat keisarin valtaistuimeen, joka oli puusta veistetty ja runsaiden kultausten peitossa. Se oli sijoitettu hallin ylempään päähän kahden toisiaan vastakkain olevan penkkirivin väliin. Syvää hiljaisuutta häiritsi vain etäisen juhlakulkueen vaimea ääni. Kulkue oli lähestymässä palatsia. Hovimiehet astuivat sisään yksi kerrallaan, ja vihdoin ulkoa annettu merkki ilmoitti, että keisari itse oli lähestymässä. Kaikki kokouksen osanottajat nousivat ylös ja moni kohdisti ensimmäistä ihmettelevän katseensa Konstantinukseen, valloittajaan. Hänen jättiläismäinen kokonsa, hyvinmuodostunut olemuksensa, leveät hartiansa ja komeat kasvonpiirteensä sopivat hyvin yhteen hänen korkea-arvoisen asemansa kanssa. Hänen esiintymisensä oli niin vaikuttavaa, että monet luulivat hänen olevan Apollon, roomalaisen auringonjumalan, ruumiillistuma. Moniin piispoihin teki suuren vaikutuksen hänen pukunsa häikäisevä, joskin barbaarinen loisto. Hänen pitkiä hiuksiaan kruunasi keisarillinen helmidiadeemi. Hänen tulenpunainen pukunsa kimalteli jalokivin ja kultakoruompeluin koristeltuna. Hänellä oli jalassaan tulenpunaiset kengät, joita siihen aikaan sai käyttää ainoastaan keisari ja nykyään paavi.

Hosius ja Eusebius istuutuivat keisarin molemmille puolille. Eusebius aloitti asian käsittelyn kääntymällä ensin keisarin puoleen. Keisari vastasi lyhyellä puheella, joka käännettiin latinasta kreikaksi, jota vain hyvin harvat ymmärsivät keisari itse mukaanlukien, sillä hänen kreikan kielen tuntemuksensa oli hyvin vähäinen. Kokouksen edetessä erimielisyyden aiheuttanut ristiriita pääsi jälleen valloilleen. Konstantinus keskitti murteellisella kreikallaan kaikki voimansa yhteen asiaan eli päätöstä koskevan yksimielisyyden saavuttamiseen. Hän ilmoitti kaikille, että hän oli polttanut kaikki anomukset. jotka hän oli saanut eri vastapuolilta muutamaa päivää aiemmin. Hän vakuutti, että koska hän ei ollut lukenut yhtäkään niistä, hänen mielensä oli edelleen avoin, eikä hän halunnut taipua kummankaan puolelle.

Paavalin kirkon edustaja halusi asettaa kolme Jumalan "osaa" Jumalaiselle valtaistuimelle, mutta kykeni esittämään Raamatusta löytämiään argumentteja vain kahden tueksi. Tästä huolimatta kolmas "osa" Jumalasta, nimittäin Pyhä Henki, julistettiin kolmanneksi kolminaisuuden henkilöitymäksi. Tämä siitä huolimatta, että tämän keksinnön tueksi ei voitu esittää varsinaisia perusteluja. Lucianuksen oppilaat sen sijaan olivat varmoja omasta kannastaan ja pakottivat kolminaisuusopin kannattajia siirtymään yhdestä mahdottomalta vaikuttavasta asetelmasta toiseen.

Kolminaisuusopin kannattajat havaitsivat, että oli hyvin vaikeaa määritellä kristitty sillä tavoin, että voitaisiin kumota Ariuksen ja muiden ykseyden kannattajien määritelmät. Tämä erityisesti sen vuoksi, että uskoa kolminaisuusoppiin, joka heidän mukaansa oli tärkein erottava tekijä kahden vastapuolen välillä, ei koskaan varsinaisesti mainita evankeliumeissa. He sanoivat, että "Poika" oli "Jumalasta". Ariuksen kannattajat vastasivat, että he itse olivat "Jumalasta", koska niin oli Raamattuun kirjoitettu, "Kaikki olevainen on Jumalasta."(Arius, prof. Gwatkin). Siksi jos tätä argumenttia käytettiin, se todisti samalla myös kaikkien luontokappaleiden jumalallisuuden. Paavalilaiset piispat esittivät, että Jeesus ei ainoastaan ollut "Jumalasta", vaan myös "Jumalan olemuksesta". Tämä huomautus herätti suurta vastustusta kaikkien puhdasoppisten kristittyjen taholta, sillä, kuten he sanoivat, näitä sanoja ei voitu löytää Raamatusta. Näin ollen tämä yritys todistaa Jeesuksen Jumalallisuus yhä edelleen etäännytti kristittyjä toisistaan sen sijaan, että olisi yhdistänyt heitä. Epätoivoisina kolminaisuusopin kannattajat esittivät Raamatussa sanottavan, että "Jeesus on Isän ja Todellisen Jumalan iankaikkinen kuva." Tähän Ariuksen kannattajan sanoivat Raamatusta löytyvän myös, että "Me ihmiset olemme Jumalan kuva ja ylistys." Sen vuoksi jos tätä argumenttia haluttiin käyttää, olisivat Jeesuksen lisäksi myös kaikki muutkin ihmiset osa Jumaluutta.

Keskustelu jatkui ei ainoastaan kokoussalissa, vaan myös muualla Keisarillisessa palatsissa. Helena, keisarin äiti, oli Paavalin kirkon puolella. Hän oli "poliittinen peto" ja hallinnollinen omanedunhakuisuus oli hänellä verissä. Toisaalta taas Konstantina, keisarin sisar, uskoi Jumalaiseen ykseyteen ja tuki Ariusta. Hänen mielestään Arius seurasi oikein Jeesuksen opetuksia. Hän inhosi politiikkaa, mutta rakasti ja pelkäsi Jumalaa. Väittely levisi kaikkialle hovissa. Se mikä oli alkanut kirkolliskokouksena, oli nyt kehittynyt palatsijuonittelun asteelle, jossa keisarillisilla eunukeilla sekä palatsin kokilla oli merkittävä rooli. Taktikoinnin mestarina keisari itse pysytteli erillään kahdesta riitelevästä osapuolesta ja piti kaikkia arvailujen asteella. Pakanana hän ei kuulunut kumpaankaan uskonlahkoon, ja tämä oli hänen vahvin etunsa.

Väittelyn jatkuessa molemmille osapuolille tuli selväksi, että mitään selkeää, riidan ratkaisevaa päätöstä ei saataisi aikaiseksi kirkolliskokouksen istuntosalissa. Kuitenkin molemmat osapuolet toivoivat keisarin tukea, sillä Paavalin kirkolle tämä merkitsisi vallankasvua ja Pohjois-Afrikan kirkolle se merkitsisi vainoamisen loppumista. Säilyttääkseen Konstantinuksen suosion kaikki läsnäolevat piispat olivat valmiita tekemään pieniä muutoksia oman uskontonsa piirissä. Prinsessa Konstantina oli antanut Nikomedian Eusebiukselle neuvon, että keisari toivoi hyvin voimakkaasti kirkon jälleen yhdistyvän, koska erilleen jakautunut kirkko asetti hänen valtakuntansa vaaralliseen asemaan. Kuitenkin jos kirkon piirissä ei saavutettaisi minkäänlaista sopimusta, keisari saattaisi menettää kärsivällisyytensä ja kokonaan luopua kristinuskolle antamastaan tuesta. Mikäli hän tekisi näin, kristittyjen tilanne olisi jopa vielä pahempi kuin aiemmin ja kirkon opetukset vaarantuisivat vielä enemmän. Kun Eusebius sitten vuorostaan valisti Ariusta ja hänen kannattajiaan, he omaksuivat passiivisen roolin, mutta eivät suostuneet hyväksymään seuraavia muutoksia, joita säädettiin kirkolliskokouksen aikana; koska Rooman auringonjumalan palvonta oli hyvin suosittua valtakunnassa tuohon aikaan, ja koska keisaria pidettiin auringonjumalan maanpäällisenä ruumiillistumana, Paavalin kirkko:

• julisti Rooman auringonpäivän kristittyjen sapattipäiväksi;

• hyväksyi auringonjumalan perinteen mukaisen syntymäpäivän, joulukuun 25. päivän, Jeesuksen syntymäpäiväksi;

• lainasi auringonjumalan tunnuksen, valoristin, kristinuskon tunnukseksi;

• päätti yhdistää kaikki auringonjumalan syntymäpäivien juhlimiseksi suoritetut seremoniat omiin juhlamenoihinsa.

Konstantinusta lohdutti suuresti nähdä kristinuskon sekä valtakunnan uskonnon välisen kuilun kapenevan näinkin merkittävissä määrin. Hänen kirkkoa kohtaan tuntemansa arvostus kohosi aivan varmasti ja se todennäköisyys, että hän ryhtyisi tukemaan kirkkoa, mikä aiemmin oli ollut melko heikko, muuttui nyt voimakkaammaksi.

Lopulta myös kolminaisuusopin uskonkappale hyväksyttiin osaksi kristinuskon perusoppia. On mahdollista, että tässä vaiheessa osa kirkon kannattajista yhä edelleen tunnusti Jumalaisen ykseyden ja oli sen puolella. Heille kolminaisuusoppi edusti ainoastaan keinoa, jonka avulla he pyrkivät kuvailemaan sitä, jonka todistajina he itse olivat. Jeesuksen käyttämä ykseyden kieli oli tähän mennessä kadonnut, joten he olivat turvautuneet neoplatonisten filosofien käyttämään terminologiaan. Se ei ehkä ollut kovin riittävä heidän tarkoituksiinsa, mutta se oli kuitenkin ainoa mitä heillä enää oli jäljellä, jotta he voisivat osoittaa tietämyksensä. Tämä lähestymistapa oli mahdollinen kuitenkin vain hyvin harvoille. Mm. Apuleius kirjoitti "Sivuutan hiljaa nämä ylevät platoniset opit, joita vain harvat hurskaiden joukossa ymmärtävät ja jotka ovat aivan tuntemattomia maallikoille." Platon on sanonut, että "Luojan löytäminen oli vaikeaa, mutta sen selittäminen rahvaalle oli mahdotonta." Pythagoras sanoi vastaavasti, "Ei ole turvallista kertoa Jumalasta miehille, jotka ovat päinvastaista mieltä. Totuuden tai valheen kertominen on aivan yhtä vaarallista." (Tetradymys, J. Toland)

Neoplatonisen terminologian käyttö oli ehkä perusteltua niiden mielestä, jotka pyrkivät selittämään Jumalaisen Ykseyden syvintä luonnetta, mutta tämä pyrkimys oli kuitenkin käytännössä tuomittu epäonnistumaan. Kreikkalaisten "theos"-käsitettä, joka ei perustunut mihinkään ilmoitettuun sanomaan, ei millään keinoin saatu onnistuneesti vastaamaan Jeesukselle ilmoitettuja korkeampia opetuksia. Vasta Paavalin ja hänen kannattajiensa tekemien uudistusten avulla saatiin tämä liitto ensi kertaa vaikuttamaan edes mahdolliselta. Ne, jotka eivät kyenneet tajuamaan kreikkalaisten filosofien ajatuksia, joutuivat vain yhä suuremman hämmennyksen valtaan tilanteen vuoksi. Näin kävi suurimmalle osalle niistä ihmisistä, jotka joutuivat tekemisiin kolminaisuusopin kanssa. Heidän neuvottomuutensa johti lisäksi loputtomiin spekulaatioihin, samoin kuin tapahtumien kulku itse kirkolliskokouksessa oli osoittanut. Kuitenkin itse opin muotoutuminen on täysin ymmärrettävää, samoin kuin sen hyväksyminen, joka aluksi tapahtui epävirallisesti ja sittemmin virallisesti Nikeian kirkolliskokouksessa. Opin aiheuttaman hämmennystilan vuoksi on myös selvää, miksi Arius vaati kristinuskon alkulähteille palaamista saadakseen johdatusta, sen sijaan että olisi turvautunut kreikkalaisten filosofien ajatuksiin; nämä eivät olleet lähtöisin profeetta Jeesuksen saamasta ilmoituksesta.

Kun nämä muutokset sitten vahvistettiin Nikeian kirkolliskokouksessa, oli samalla otettu myös seuraavaa askel poispäin Jeesuksen opetuksista ja samalla laadittiin nykyään Nikealaisena uskontunnustuksena tunnettu oppi. Sen kirjallisina todistajina olivat tuossa tilaisuudessa läsnäolleet keisari Konstantinuksen tuella. Siinä säilytettiin kolminaisuusopin kannattajien näkemys ja siihen liitettiin seuraava pannajulistus, jossa suoraan torjuttiin Ariuksen opetukset:

Ja ne jotka sanovat, "Oli aika, jolloin häntä ei ollut, ja ennen syntymäänsä häntä ei ollut, ja että hän tuli olevaiseksi ei mistään," tai jotka väittävät, että Jumalan Poika on eri verta tai ainetta, tai on luotu, tai on muutoksille altis - nämä henkilöt katolinen kirkko julistaa pannaan.

Uskontunnustuksen allekirjoittaneista osa uskoi siihen, osa ei tiennyt mihin he laittoivat nimensä, ja suurin osa kirkolliskokouksen erimieltäolevista osanottajista kirjoitti nimensä miellyttääkseen keisaria. Näin tehtiin tietyllä varauksella. Yksi heistä sanoi: "Sielu ei ole yhtään pahempi pienen mustemäärän vuoksi." Tähän väittämään viitaten professori Gwatkin valittaa, että tämä kohtaus ei ollut historioitsijalle yhtään miellyttävä. Ehkä tämä johtuu siitä, että professori Gwatkin ei kirjoittanut historioitsijan ominaisuudessa, vaan asianajajana, joka hyväksyy paavinkirjeen puolustaakseen heikoilla kantimilla olevaa asiaa!

Nämä ihmiset siis päättivät pakanakeisarin aikana, millainen olisi puhdasoppisen kristityn koetus. Tulos oli yhtä suuri yllätys kolminaisuusopin kannattajille kuin Ariuksen puolustajille. Kukaan ei ollut odottanut asioiden saavan tällaista käännettä. Ajatus universaalista koettelemuksesta oli mullistava muutos, mutta kaikki eivät siitä pitäneet. Areiolaisuuden suora tuomitseminen oli vielä vakavampi askel. Jopa ne, jotka olivat suostuneet todistamaan uskontunnustuksen, tekivät sen epäilevin mielin. Kun heidän tuli allekirjoittaa sellaisen termin puolesta, jota ei voitu löytää Pyhistä Kirjoituksista ja ilman Jeesuksen tai hänen kannattajiensa auktoriteettia, he todistelivat itselleen, että he olivat allekirjoittaneet pakon alaisena.

Kirkolliskokous, joka oli alkanut niinkin suurin seremonioin, ei todellisuudessa ollut onnistunut saavuttamaan yhtään mitään.

Ainoa henkilö, joka tiesi mitä oli tekemässä, oli keisari. Hän tiesi kyllä, että uskontunnustusta, joka ei perustunut vakaumukseen vaan äänestykseen, ei voitu ottaa vakavasti. Ihminen saattoi uskoa Jumalaan, mutta ei voinut valita Häntä vaaleilla demokraattista äänestystapaa noudattaen. Hän tiesi myös, kuinka ja miksi piispat olivat allekirjoittaneet uskontunnustuksen. Hän oli päättänyt kuitenkin olla antamatta sitä vaikutelmaa, että hän olisi pakottanut piispat allekirjoittamaan vastoin heidän vakaumustaan. Sen vuoksi päätettiin turvautua Jumalan ihmeeseen, jotta voitaisiin puhua kirkolliskokouksen päätöksen puolesta ja tukea sitä: evankeliumit, jotka olivat kirjalliset dokumentit Jeesuksen opetuksista, lojuivat yhä edelleen salin keskellä, johon ne oli asetettu kirkolliskokouksen alkaessa. Joidenkin lähteiden mukaan evankeliumista oli tuohonaikaan ainakin 270 eri versiota, kun taas toisten lähteiden mukaan niitä oli niinkin monta kuin 4000. Vaikka hyväksyttäisiinkin vain varovaisin arvio, lukumäärän on täytynyt olla melkoisen häkellyttävä tuon ajan lukutaitoisten kristittyjen mielestä. Sellaisen uskontunnustuksen laatiminen, joka ei sisältänyt evankeliumeista löydettävissä olevia ajatuksia, ja joka joissain tapauksissa oli suoranaisessa ristiriidassa evankeliumien sanoman kanssa, varmasti saattoi asiat yhä hämmentävämmiksi joidenkin ihmisten mielestä. Lisäksi evankeliumien yhä jatkuva olemassaolo oli joidenkin mielestä varmasti melko epämukavaa.

Päätettiin, että kaikki eri evankeliumit tuli asettaa kirkolliskokoussalin pöydän alle. Sen jälkeen kaikki poistuivat huoneesta ja ovi lukittiin. Piispoja pyydettiin rukoilemaan koko yö, jotta evankeliumien oikea versio ilmestyisi pöydälle. Aamulla Athanasiukselle mieluisin evankeliumi oli siististi asettunut pöydälle. Päätettiin, että kaikki edelleen pöydän alla olevat evankeliumit tuli polttaa. Mitään muistiinmerkintöjä ei ole siitä, kenen hallussa huoneen avain oli sinä yönä.

Vääränlaisen evankeliumin hallussapidosta tuli kuolemanrikos. Tämän vuoksi yli miljoona kristittyä surmattiin kirkolliskokouksen päätöksiä seuranneiden vuosien aikana. Tällä tavoin Athanasius pyrki saavuttamaan yhtenäisyyttä kristittyjen keskuuteen.

Palattuaan kirkolliskokouksesta piispat pian jälleen aloittivat vanhan kiistansa puimisen, jonka he olivat jättäneet sikseen keisarin kutsuttua heidät koolle. Taistelu alkoi uudestaan ja vanha konflikti jatkui. He unohtivat täysin allekirjoittaneensa uskontunnustuksen. Ariuksen kannattajat eivät halunneet kätkeä sitä tosiseikkaa, että he eivät pitäneet uskontunnustusta todistuksena todellisesta kristinuskosta. Ainoastaan Athanasius pysyi mahdollisesti lojaalina, mutta jopa hänen kannattajillaan oli omat epäilyksensä. Lännessä uskontunnustus oli lähes tulkoon täysin tuntematon.

Pyhimys Hilarius ei tuntenut Nikealaisten uskontunnustusta vielä 30 vuotta Nikeian kirkolliskokouksen jälkeen. Hän kirjoitti:

Me julistamme pannaan ne, joita me puolustamme. Me tuomitsemme joko muilta peräisin olevan opin omassamme tai meidän omamme muissa ja vastaavasti repiessämme toisemme kappaleiksi olemme itse syynä toinen toistemme raunioitumiseen. Uskontunnustuksen käännös kreikasta latinaksi oli epätäydellinen, sillä Platonin filosofian kreikkalaiset termit, jotka kirkko on pyhittänyt, eivät onnistuneet kuvailemaan kristinuskon mysteerejä. Pyhien Kirjoitusten sanallisella tasolla olevat puutteet saattavat tuoda latinankieliseen teologiaan paljonkin virheitä ja epätietoisuutta. (Tetradymys, J. Toland)

Sabinas, yksi Traakian varhaisista piispoista, kuvaili kaikkia Nikeiassa läsnäolleita sanoilla tietämättömät typerykset. Hän kuvaa heidän julistamaansa uskoa tietämättömien, älyä vailla olevien henkilöiden laatimaksi. Historioitsija Socritus vertaa kahta taistelukumppania armeijaan, joka on joutunut taisteluun keskellä yötä kummankaan tajuamatta toisen käyttämien sanojen merkitystä. Tohtori Stanley kirjoittaa, että jos Athanasius olisi jo nuoruudessaan omaksunut vanhemmalla iällään osoittamansa maltillisuuden, katolinen kirkko ei olisi jakautunut kahtia ja paljon verenvuodatusta olisi voitu välttää.

Tuloksena oli siis, että kirkolliskokous sen sijaan, että olisi onnistunut rakentamaan sillan kristittyjen eri uskonlahkoja erottavan kuilun välillä, onnistuikin leventämään sitä. Kirkkojen välinen katkeruus ei suinkaan pienentynyt, vaan sen sijaan kasvoi. Kirkon luonteenlaatu oli sellainen, että vastustaen järkeilyä ja taivuttelua, se turvautui sen sijaan voimankäytön tehokkuuteen ja tällä tavoin aloitettiin areiolaisten ensimmäinen suuri verilöyly. Gootit ja Lombardit "käännytettiin" samaa metodia käyttäen. Seuraavaksi oli vuorossa ristiretkien seurauksena ollut hirvittävä henkien menetys. 30-vuotisen sodan aikana Euroopassa päätettiin, että edes usko kolminaisuusoppiin ei enää riittänyt: kirkkoa tuli totella. Uskonpuhdistuksen aikoihin mennessä tilanne oli sellainen, että Lutherin toimia ei edes yritetty ohjata palaamaan Jeesuksen todellisiin opetuksiin, vaan ne olivat osoitusta lähinnä pelkästä valtataistelusta.

Kun palataan takaisin välittömästi vuotta 325 seuranneisiin tapahtumiin, havaitsemme, että piispa Aleksanteri kuoli vuonna 328. Tätä seurasi Aleksandrian hiippakunnassa myrskyisät vaalit. Areiolaisten sekä meletialaisten jyrkästi vastustaessa Athanasius valittiin, julistettiin ja vihittiin juhlallisesti piispaksi. Hänen valintansa oli hyvin riitaisa. Ne, jotka vastustivat hänen valintaansa, tekivät valituksen vainoista, poliittisista juonitteluista ja jopa taikuudesta.

Samanaikaisesti Konstantinuksen hovissa Konstantina, keisarin sisar, joka pelkäsi ja rakasti Jumalaa, yhä edelleen toi julki vastalauseitaan kristittyjen surmaamiselle. Hän ei koskaan yrittänyt kätkeä sitä tosiseikkaa, että hänen mielestään Arius edusti todellista kristinuskoa. Hän vastusti myös Nikomedian Eusebiuksen kohtelua, koska keisari oli karkottanut tämän maasta uskonsa vuoksi. Vihdoin viimein Konstantina sai tahtonsa läpi, ja Eusebius sai luvan tulla takaisin. Hänen paluunsa merkitsi ankaraa iskua Athanasiuksen ryhmittymälle. Keisari alkoikin vähitellen siirtyä Ariuksen puolelle. Kun keisari kuuli uutisia siitä, että Athanasiuksen valinta oli hyvin riitaisa, hän kutsui uuden piispan pääkaupunkiin. Athanasius keksi kuitenkin jonkin syyn kieltäytyäkseen menemästä Konstantinopoliin. Vuonna 335 pidettiin Tyroksessa kirkolliskokous, jonka tarkoituksena oli juhlia Konstantinuksen hallituskauden 30-vuotispäivää. Athanasiuksen oli pakko osallistua tähän kokoukseen. Häntä syytettiin kirkollisesta tyranniasta ja ilmapiiri oli muutenkin niin selvästi tunnepitoisesti latautunut häntä vastaan, että hän poistui kirkolliskokouksesta ilman että olisi jäänyt kuulemaan, mitä päätöksiä siellä tehtiin. Hänet tuomittiin. Piispat kokoontuivat sitten Jerusalemiin, jossa Athanasiuksen tuomio vahvistettiin. Arius otettiin takaisin kirkon piiriin ja hän sai luvan osallistua ehtoolliselle.

Keisari kutsui Ariuksen ja hänen ystävänsä Euzousin Konstantinopoliin. Ariuksen ja keisarin välinen rauha oli käytännöllisesti katsoen täydellinen ja tämän tueksi piispat jälleen kerran tuomitsivat virallisesti Athanasiuksen. Epätoivoisesti Athanasius yritti kohdata leijonan tämän omassa luolassa. Hän tuli henkilökohtaisesti Konstantinopoliin, jossa keisari myönsi hänelle audienssin. Nikomedian Eusebius oli läsnä tässä tilaisuudessa. Hän tiesi hyvin, että Nikeiassa tehty päätös tehtiin Ariusta vastaan poliittisista syistä. Joten sen sijaan, että olisi ryhdytty kirkolliseen väittelyyn, jota keisari ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt, hän syytti Athanasiusta siitä, että tämä oli estänyt viljan toimitukset pääkaupunkiin. Tämä yllätti Athanasiuksen täysin. Hän havaitsi, että joku muu pystyi myös pelaamaan sitä peliä, jossa hän itse oli niin etevä. Syyte pystyttiin helposti todistamaan ja Athanasius lähetettiin pois Gallian Trieriin. Arius nimitettiin Konstantinopolin piispaksi. Hän kuoli kuitenkin pian sen jälkeen myrkytettynä vuonna 336 Kirkko kutsui tätä ihmeeksi, mutta keisari epäili murhaa. Hän nimitti toimikunnan tutkimaan kuolemaa, joka oli tapahtunut salaperäisellä tavalla. Athanasiuksen voitiin osoittaa olevan vastuussa kuolemasta ja hänet tuomittiin syytettynä Ariuksen murhasta.

Keisari, joka oli hyvin liikuttunut Ariuksen kuolemasta, kääntyi kristinuskoon epäilemättä osittain sisarensa vaikutuksesta. Hänet kastoi Nikomedian Eusebius. Hän kuoli vain vuotta myöhemmin vuonna 337 Konstantinus, joka oli käyttänyt niin suuren osan hallituskaudestaan vainotakseen niitä, jotka uskoivat Jumalaiseen Ykseyteen, kuoli tunnustaen surmaamiensa ihmisten uskoa.

Ariuksella oli eittämättä tärkeä merkitys kristinuskon historiassa. Hän ei ollut ainoastaan laajasti käsitettynä se syy, miksi Konstantinus vihdoin hyväksyi kristinuskon vaan hän edusti myös niitä ihmisiä, jotka olivat pyrkineet seuraamaan ehdottomasti Jeesuksen opetuksia. Samoihin aikoihin, kun tämä johdatus oli vakavasti alkanut rappeutua ja kun muisto Jeesuksesta miehenä, joka oli oman oppinsa ruumiillistuma, oli alkanut himmentyä, Arius edusti ihmistä, joka ei ollut valmis hyväksymään tätä tapahtumien kulkua tyytyväisenä.

Hän uskoi, että Jumala oli ehdottomasti Yksi, ja että sen vuoksi tämä usko oli ehdottoman yksinkertainen. Hän uskoi, että Jumala yksin oli ikuinen, yksin ilman alkua, yksin ei-synnytetty, yksin hyvä, yksin kaikkivaltias, yksin muuttumaton ja muuttamaton, ja että Hänen Olemuksensa oli piilossa ikuisessa mysteeriossa kaikkien luontokappaleiden silmiltä. Arius vastusti mitä tahansa ajatusta, joka koski Jumalan inhimillisyyttä.

Hän painosti vilpittömästi Jeesuksen ehdottoman seuraamisen puolesta. Hän oli valmis tunnustamaan hänessä kaikki eristäytymisen sekä Jumalan Ykseyden puolesta puhuvat ominaisuudet, mutta kieltäytyi tekemästä kompromissia minkä tahansa ajatuksen puolesta, joka olisi johtanut uskoon moninaisesta jumaluudesta. Hän tunsi, että hänen oli pakko torjua mikä tahansa oppi, jossa hyväksyttiin Jeesuksen jumalallisuus. Koska jumalallisuuden tosi olemus on syntymättömyys, Jumalan Poikaa ei itse asiassa voinut olla olemassa sanan ankarimmassa ja ensisijaisessa merkityksessä.

Mikäli Jumala voidaan katsoa syntyneen lihallisesti, hän sanoi, se tuhoaisi Jumalan erikoislaatuisen olemuksen. Tästä seuraisi myös Jumalan ruumiillisuus sekä intohimoisuus, jotka ovat inhimillisiä ominaisuuksia ja viittaisi siihen, että Kaikkivaltiaalla olisi ihmisen perustarpeet, joita Hänellä ei ole. Näin ollen on mahdotonta mitä perusteluja tahansa käyttäen, pitää Jumalaa lihallisesti syntyneenä.

Arius väitti myös, että koska Jeesus on rajallinen, hän on jotain muuta kuin Jumala, joka on Ikuinen. On mahdollista hahmottaa aika, jolloin Jeesusta ei ollut olemassa, mikä taas jälleen osoittaa, että hän on jotain muuta kuin Jumala. Jeesus ei ole samaa ainetta kuin Jumala, mutta hän on kuitenkin Jumalan luoma samoin kuin muut luontokappaleet, vaikkakin epäilyksettä hän on ainutlaatuinen ihmisten joukossa profeetan kyvyistään johtuen. Sen sijaan, että hän jakaisi Jumalaisen Olemuksen, hän ei edes käsitä omaansa. Hänen täytyi olla riippuvainen kaikkien muiden luontokappaleiden tavoin Jumalan armosta, kun taas Jumala ei ollut riippuvainen mistään. Kuten koko ihmiskunnalla oli myös hänellä vapaa tahto sekä luonne, joka johdatti häntä joko Jumalaa miellyttäviin tai ei-miellyttäviin tekoihin. Kuitenkin vaikka Jeesus oli periaatteessa kykenevä toimimaan myös Jumalaa loukkaavalla tavalla, hänen oma hyveellisyytensä pidätti häntä niin tekemästä.

Nämä Ariuksen uskon perustana olleet opit ovat säilyneet nykypäiviin saakka ja ne ovat yhä edelleen monien Jumalan Ykseyteen uskovien kristittyjen uskon perustana.

Konstantinuksen kuoltua 337 seuraava keisari Konstantinus hyväksyi myös Ariuksen uskon ja usko Jumalaiseen Ykseyteen oli yhä edelleen virallisesti hyväksytty puhdasoppiseksi kristinuskoksi. Antiokiassa pidetyssä konferenssissa vuonna 341 hyväksyttiin monoteismi kristinuskon todelliseksi perustaksi. Tämä sääntö vahvistettiin toisessa kirkolliskokouksessa, joka pidettiin Sirmiumissa vuonna 351, jälleen vallassa olleen keisarin myötävaikutuksella. Tämän seurauksena kristittyjen suuri enemmistö hyväksyi Ariuksen opetukset. Pyhä Hieronymus kirjoitti vuonna 359, että "koko maailma huokaisi ja ihmetteli havaitessaan itsensä areiolaiseksi." (History of Christianity in the Apostolic Age, A.C. McGiffert). Seuraavien vuosien aikana kolminaisuusopin kannattajat kasvoivat lukumääräisesti, mutta vuonna 381 virallinen keisarin uskonto Konstantinopolissa julistettiin olevan Ariuksen uskonto. Kuitenkin kolminaisuusoppi alkoi vähitellen tulla hyväksytyksi kristinuskon perustana lännessä. Eri "kirkolliskokousten" järjestämisilmiö sekä "virallisten" päätösten tekeminen osoittaa, kuinka kauas jopa puhdasoppinen kristinusko Euroopassa oli joutunut siitä, mitä Jeesus oli alunperin opettanut. Hän ei itse ollut koskaan turvautunut tämänlaisiin organisaatioihin, joita tavallisesti saattoi löytää hallitsijoiden hoveista.

Vuonna 387 Hieronymus sai valmiiksi kuuluisan Version Vulgatan Raamatusta. Tämä oli ensimmäinen latinalainen käännös niistä Pyhistä Kirjoituksista, jotka oli käännetty kreikaksi heprealaisten tekstien pohjalta. Juuri tästä Raamatusta tuli pohja kaikille muille eri kielille käännetyille Raamatuille ja roomalaiskatolilainen ja myöhemmin protestanttinen kirkko hyväksyi teoksen viralliseksi kirjakseen. Kun kirja näin saavutti vakiintuneen aseman, kaikki muut evankeliumit sekä Pyhät Kirjoitukset, jotka eivät sisältyneet Hieronymuksen kokoelmaan, tuhottiin lähes täydellisesti näiden kahden kirkon sisällä yhdessä tai useammassa vaiheessa. Tällä tavoin kaikki yhteydet todelliseen Jeesukseen kadotettiin vähitellen.

Seuraava tärkeä hahmo oli Paavi Honorius. Hän oli profeetta Muhammedin aikalainen, Allahin rauha ja siunaus hänelle, ja havaitsi islamin nousevan voiman. Islamin opinkappaleet muistuttivat suuresti Ariuksen oppeja. Kristittyjen toinen toistensa surmaaminen oli vielä tuoreena hänen muistissaan ja mahdollisesti hän ajatteli, että sitä mitä hän oli kuullut islamista, voitaisiin ehkä soveltaa korjaamaan kristittyjen välisiä erimielisyyksiä. Kirjeissään hän alkoi kannattaa "yksimielisyyden" oppia kolminaisuusopin sisällä. Hän väitti, että jos Jumalalla olisi ollut kolme toisistaan riippumatonta mieltä, tuloksena olisi ollut kaaos. Looginen johtopäätös puhui myös Yhden Jumalan olemassaolon puolesta.

Chalcedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451 oli määrätty, että Kristuksen luonne oli jakamaton. Tämä innoitti Honoriusta päättelemään, että Kristuksella oli yksi ainoa tahto. Sen vuoksi hän väitti, että Kristus otti itselleen ihmisluonteen, joka oli vapaa alkusynnin kirouksesta. Tämän näkemyksen mukaan Kristuksella oli inhimillinen tahto. Näin ollen usko Yhteen Jumalaan tuli epäsuorasti todistetuksi myös Paavalin kirkon sisällä. Se tosiseikka, että tällainen ristiriitaisuus ylipäänsä oli päässyt syntymään, oli osoitus siitä, kuinka vahvan otteen Paavalin keksinnöt olivat saaneet ihmisten mielissä ja saattaneet heidät hämmentyneiksi. Paavi Honorius kuoli lokakuussa vuonna 638. Samana vuonna keisari Heraclius hyväksyi virallisesti Honoriuksen opin ja sääti määräyksen, jonka mukaan "Kaikkien keisarin alamaisten tuli tunnustaa Jeesuksen yksi tahto." Konstantinopolin synodissa, joka myös pidettiin vuonna 638 tuettiin oppia, koska se "on todellisuudessa yhtenevä apostolien saarnojen kanssa". Honoriuksen opille ei virallisesti löytynyt haastajaa noin puoleen vuosisataan. Vuonna 680, 42 vuotta paavi Honoriuksen kuoleman jälkeen, Konstantinopolissa pidettiin kirkolliskokous ja paavi julistettiin pannaan, koska hän "ei ollut osannut sammuttaa pakanallisten opetusten liekkiä sen alkutekijöissään vaan vaali sitä piittaamattoman asenteensa vuoksi," ja sen vuoksi "aiheutti sen, että tahraton usko likaantui." Tämä päätös, jolla paavin seuraaja tuomitsi edeltäjänsä kirkon tukemana, on ainutlaatuinen paavien historiassa. (Kappaleen lainaukset John Chapmanin kirjasta The Condemnation of Pope Honorius).

Paavalin kirkko, tai pikemminkin roomalaiskatolinen kirkko, jolla nimellä se alettiin tuntea, kasvoi kooltaan ja sai lisää valtaa. Tämä johtui pitkälti sen yhteyksistä Rooman keisareihin. Mitä enemmän se teki kompromisseja vallassa olevien vuoksi, sitä laajemmin se alettiin yhdistää heihin. Nikeian kirkolliskokousta seuranneiden kahdeksan vuosisadan aikana roomalaiskatolinen kirkko saavutti lujasti vakiintuneen aseman ja sen pääpaikka ei enää ollut Jerusalemissa, vaan Roomassa. Se sai haltuunsa suuret määrät maata ja omaisuutta kaupungin sisällä sekä ulkopuolella. Niitä alettiin nimittää "Konstantinuksen lahjaksi". Kaikille ihmisille alkoi olla hyvin vaarallista olla eri mieltä roomalaiskatolisen kirkon kanssa, sillä sen tukena sattui olemaan keisarillinen armeija sekä sen oma mahti. Vuoden 325 jälkeen yli miljoona kristittyä surmattiin sen vuoksi, että he eivät hyväksyneet katolisen kirkon oppeja. Tämä oli toden totta pimeää keskiaikaa ja vain harvat ihmiset Euroopassa uskalsivat avoimesti tunnustaa Jumalan Ykseyden puolesta.

Kun katolinen kirkko oli innokkaasti erottelemassa näitä toisinajattelijoita, jotka leimattiin "pakanoiksi", muslimit alkoivat tehdä itseään tunnetuksi kristityn maailman reuna-alueilla. Lähes kaikki Jeesuksen seuraajat Pohjois-Afrikassa tunnustivat islamin Herransa seuraavaksi sanomaksi, joka suoraan seurasi ja syrjäytti sen johdatuksen, jota he tähän mennessä olivat noudattaneet. Heistä tuli muslimeja. Vain Euroopan "kristinusko" jäi jäljelle.

Vatikaanin johtajat mitä todennäköisimmin huomasivat selvän samankaltaisuuden islamin sekä Ariuksen saarnaaman Jumalan Ykseyden välillä. Molemmat uskoivat yhteen Jumalaan. Molemmissa Jeesus hyväksyttiin profeettana, joka kuitenkin oli yhä vain ihminen. Molemmissa uskottiin Neitsyt Mariaan sekä neitseelliseen hedelmöitykseen. Molemmissa hyväksyttiin Pyhä Henki. Molemmissa torjuttiin Jeesukselle annettu Jumalallisuus. Tämän vuoksi areiolaisia kohtaan tunnettu viha kääntyi nyt muslimeja vastaan. Tästä näkökulmasta katsottuna ristiretket eivät niinkään olleet mikään erillinen ilmiö kristinuskon historiassa, vaan se oli suoraa jatkoa Paavalin kirkon aiemmin harjoittamalle areiolaisten kokemalle verilöylylle.

Tänä aikakautena kirkko ei jättänyt huomiotta pientäkään sen omassa piirissä syntynyttä vastustusta. Elin, joka tunnettiin nimellä inkvisitio, järjestettiin tutkimaan ja eliminoimaan kaikki mahdolliset jäljet kirkon vakiintuneiden oppien "poikkeamista". Ei tiedetä tarkalleen, kuinka monta ihmistä tämä ryhmittymä murhasi. Tiedetään kuitenkin varmasti, että erittäin suuri määrä ihmisiä kärsi ja tuhoutui heidän käsissään.

Uskonpuhdistuksen tulo sekä sitä seuraava myös vahvojen protestanttisten kirkkojen perustaminen aiheutti sen, että kolminaisuusoppi vakiintui yhä lujemmin. Protestantit ja roomalaiskatoliset asettuivat kiivaasti vastustamaan toisiaan muiden aiheiden suhteen, kuten esim. sen dokumentin lainvoimaisuuden suhteen, jossa vahvistettiin "Konstantinuksen lahja". Eräät oppineet tarkastelivat asiakirjaa tarkemmin ja havaitsivat, että se oli väärennös. Tämän jälkeen Vatikaani lakkasi ylpeilemästä sillä. Kuuluisa 30-vuotinen sota protestanttien sekä katolisten välillä oli myös yksi todistus siitä, että kirkkojen välisiä taisteluita ei käydä siinä tarkoituksessa, että Jeesuksen todellinen johdatus saatettaisiin voimaan maan päällä. Samoin kuin Paavalin kirkon viha Ariuksen seuraajia kohtaan ja myöhemmin muslimeja kohtaan, myös tämä sota osoitti selkeästi sen, että kirkko tosiasiassa halusi valtaa. Kaikissa näissä kolmessa tapahtumassa kirkko taisteli voidakseen vakiinnuttaa oman olemassaolonsa instituutiona, eikä suinkaan levittääkseen Jeesuksen opetuksia.

Kun islam jatkoi leviämistään syntyi suunnitelma, jonka avulla muslimien joukkoon voitaisiin käydä sekä idästä että lännestä. Toivottiin, että legendaarisen intialaisen kuninkaan avulla joukot saataisiin yhdistettyä ja voitaisiin valloittaa koko maailma. Pyrkiessään löytämään Intian, Kolumbus löysikin Amerikan ja Vasco da Gama taas löysi uuden meritien Intiaan. Molemmat näistä löydöistä osoittautuivat hyvin tuottoisiksi hankkeiksi taloudellisessa mielessä. Kristityt eivät löytäneet legendaarista kuningastaan, eivätkä he kyenneet poistamaan islamin uskoa, mutta he ottivat suuren osan maailmaa siirtomaikseen ja heidän johtajansa sekä kauppiaansa saavuttivat suurta vaurautta tämän ansiosta.

Huolimatta roomalaiskatolisen sekä protestanttisen kirkon suunnattomasta vallasta, he eivät kuitenkaan kyenneet hävittämään uskoa Jumalaiseen Ykseyteen. Tunnettiinpa se sitten areiolaisuutena tai sosioniolaisuutena tai unitaarisuutena, on se kuitenkin säilynyt kristinuskon liikkeenä nykypäiviin saakka, kuten seuraavat, sen avopuheisimpien kannattajien lyhyet elämäkerrat osoittavat.

Ayman Abu Saleh

أيمن أبو صالح – معسكر دير البلح

قطاع غزة - فلسطين

Phone: +358 44 290 9535

E-Mail: absayman (at) gmail.com

Skype: absayman

Google Talk: absayman