Kemin lyseo 1940–72
Lähes koko Kemin lyseo -jaksonsa koulu toimi yhden rehtorin johdolla. Koulu oli Kittelän koulu: sellaisena se tunnettiin ylioppilastutkintolautakunnassa ja yliopiston käytäviä myöten. Vasta aivan loppuvuosina, kouluneuvoksen arvonimen v. 1964 saaneen Toivo Kittelän 1967 tapahtuneen eläkkeelle siirtymisen jälkeen alkoi lyhytaikaisempien rehtoriperiodien kausi.
Yhteislyseosta tuli siis lyseo, kun Sortavalan tyttökoulu oli luovutettua Karjalaa tyhjennettäessä siirretty Kemiin ja muutettu 1.10.1940 Kemin tyttölyseoksi. Kemin yhteislyseo jatkoi Kemin lyseona entisine opettajineen, entisine oppilaineen ja entisen rehtorinsa Toivo Kittelän johdolla.
Näin Kemi oli saanut tarvitsemansa ja valtion budjettiin jo aikaisemmin otetun toisen oppikoulunsa.
Syksystä 1940 lyseoon tuli vain poikaoppilaita, mutta varhemmin kouluun tulleet tytöt jatkoivat entisessä opinahjossaan, osa aina ylioppilasluokalle saakka. Vasta lukuvuosi 1950–51 oli ensimmäinen, jolloin lyseossa oli vain poikia, ja vuotta aikaisemmin olivat valmistuneet tyttölyseon ensimmäiset ylioppilaat. Koulurakennus kuitenkin kuhisi tyttöjä pitkään. Tyttölyseo sai oman koulurakennuksensa vasta keväällä 1953 ja siihen saakka sen luokat täyttivät myös lyseon luokkahuoneita.
Jatkosodan syksystä 1941 lähtien koulunkäynnin edellytykset sortuivat. Kemin lyseon lukuvuoden 1941–42 avajaiset pidettiin vasta 17.1.1942 ja lakkiaiset ja kevätjuhla jo 12.5.1942. Syyslukukausi 1942 käynnistyi lokakuun puolivälissä.
Keväällä 1943 ei järjestetty ylioppilaskirjoituksia, kuten ei ollut tapahtunut edellisenäkään keväänä. Ylioppilastutkintolautakunta hyväksyi ylioppilaat koulujen opettajakunnan lausuntojen perusteella – kuitenkin siten, että prosentuaalisesti hyväksyttiin ylioppilaita sama määrä kuin mitä koulun edellisten kolmen vuoden kirjoituksissa oli keskimäärin päässyt läpi.
Koulun hieno, vielä silloin uutuuttaan hohtava rakennus joutui sota-aikana armeijan käyttöön. Lyseon koululuokiksi jätettiin vain opettajainhuone ja kirjasto. Muutoin koulu oli evakossa eri puolilla kaupunkia: silloisen työväentalon ravintolassa ja painisalissa Keskuspuistokatu 25:ssä, poliisilaitoksen vintillä Sauvosaarenkatu 25:ssä, maistraatin istuntosalissa Meripuistossa, Pelastusarmeijassa Valtakatu 21:ssä, ammattikoululla Meripuistokatu 21:ssä. Syyslukukaudesta 1943 koulutilat paranivat oleellisesti, kun lyseo pääsi siirtymään Kemin Pirtille (Valtakatu 12), jonne saatiin järjestetyksi kouluruokailukin.
Lapin sota viivytti normaalioloihin siirtymistä Kemissä vielä syksyn 1944. Lyseorakennus jäi suomalaisten sotilaiden majapaikaksi saksalaisten siirryttyä jo Kemin ohi ja tämän jälkeen vielä sairaalakäyttöön. Saksalaiset sitä paitsi olivat tehneet tuhoisaa jälkeä lyseollakin. Ikkunat rikki, koulun omaisuudesta kaikki käyttökelpoinen hävinnyt ja jäljelle jääneet kalusteet ja välineet rikottu ja valtava siivottomuus ja sekasorto kaikkialla. Koulu piti aloittaa kouluhallituksen ohjeiden mukaan 1.11.1944, mutta Kemin lyseon alimmat luokat pääsivät koulunkäyntiin vasta seuraavan vuoden puolella, tammikuussa 1945. Kevään ylioppilaskirjoituksiin osallistui 14 oppilasta ja kirjoitukset menivät hyvin.
Syyslukukaudesta 1945 Kemin lyseo sai v. 1929 valmistuneen koulurakennuksensa jälleen omaan käyttöönsä – kuitenkin jakaen sitä myös tyttölyseon kanssa. Jotta oppilaiden ei tarvinnut istua tuntia kauempaa kylmässä, ilman keskuslämmitystä olevassa luokassa, kiersivät luokat vuoronperään eri luokkahuoneissa. Vähitellen ovia ja ikkunoita saatiin paikalleen ja talven kuluessa myös lämpöjohdot.
Ongelmia aiheuttivat myös lyseolaisten heikko terveystilanne ja ravinnon puute. Luokat olivat ylisuuria, seitsemännelläkin luokalla 46 oppilasta. Edelleen Kemin lyseota vaivasi opettajapula: useimmat opettajat olivat tilapäisiä ja heidänkin joukossaan sodassa väsyneitä ja turhautuneita miehiä. Veera Vesterinen, Annikki Vaara, Elsa Kirjavainen ja Ruben Rautila olivat rehtorin ohella ainoat vakinaista virkaansa hoitaneet lehtorit. Ei ihme, että rehtori Kittelä oli vakavasti huolissaan alle seitsemän keskiarvoon pudonneen opetuksen tasosta, jos kohta se ei paljon poikennut valtakunnan keskitasosta. Luokalta suoraan pääsi vain 55 prosenttia luokasta.
Kun tyttölyseo oli 1953 päässyt muuttamaan omaan hienoon koulurakennukseensa Meripuiston ja Sauvosaaren kentän väliselle tontille, alkoi lyseon rakennuksen peruskorjauksen suunnittelu ja kesän 1956 koittaessa myös toteutus.
Kouluhallituksen tarkastajan T. Haaramon raportti Kemin lyseon kunnosta olikin ollut karmaiseva, ja hän oli joutunut toteamaan, että kovaa kokeneen lyseon rakennuksen näkeminen tekee ”suorastaan masentavan vaikutuksen”.
Lyseoon pyrkivien korkea määrä, koulun suuri oppilasmäärä ja väärä suhtautuminen lukiossa opiskeluun olivat rehtori Kittelän alati kasvavia huolenaiheita. Syksyllä 1956 yli puolet halukkaista jouduttiin jättämään oppikoulun ulkopuolelle. Toivo Kittelä oli ollut aloitteentekijä hankittaessa Kemiin toista oppikoulua 1930-luvun lopulla ja samassa roolissa hän oli myös 1956 Kemin yhteiskoulua perustettaessa. Kun yhteiskoulu aloitti – lyseon tiloissa – seuraavana syksynä 1957, pääsi Kemissä suurin osa pyrkijöistä sisään oppikouluun.
Tungos lyseoon kuitenkin jatkui, sillä valtion oppikoulun lukukausimaksu oli pienempi kuin yksityiskoulun. Kun Kemin lyseossa oli vuonna 1951 ollut 366 oppilasta, oli oppilasmäärä kymmenen vuotta myöhemmin lähes kaksinkertainen. Osuutensa Kemin lyseon jatkuvalla suosiolla oli myös sen maineessa. Hyvä, rehti koulu, tasapuolinen kohtelu kaikille kotitaustasta riippumatta.
Lukuvuoden 1954–1955 toimintakertomuksessa rehtori Kittelä peräänkuulutti lisää keskikoulupohjaisia ammattioppilaitoksia lukiotungoksen – ylioppilaiden liikatuotannon, kuten hän näki – rajoittamiseksi. Hänen perustelunsa oli uhkaava akateeminen työttömyys. Vuotta myöhemmin hän kirjoitti lukiossa opiskelun reunaehdoista; äänessä on nyt vaativa, ankara, mutta poikiensa parasta ajatteleva Topi:
”Lukuvuoden aikana on näet joutunut monesti kysymään, harkitsevatko oppilaat riittävästi, onko heillä kykyä ja ennen kaikkea halua sellaiseen opiskeluun, jota lukioluokille siirtyminen edellyttää. Koulunkäynnin jatkamisen tarkoitukseksi ei riitä, että kokeillaan, millaista opiskelu kuudennella luokalla on, tai että tällä luokalla istutaan vain odottaen iän karttumista, jotta voitaisiin siirtyä jonnekin muualle. Lukio on vakavan opiskelun paikka, ja täytyy vaatia, että jokainen kuudennelle luokalle siirtyvä poika parhaansa mukaan pyrkii eteenpäin ja tahtoo tehdä työtä tulevaisuutensa hyväksi.”
1950-luvun alkupuolella huolta aiheutti jälleen myös puute opettajista ja erityisesti kieltenopettajista, mutta vuosi vuodelta tilanne parani. Ylioppilaskirjoituksissaan Kemin lyseon pojat menestyivät erityisesti reaaliaineissa. Ylioppilaskirjoituksissa taso yleensäkin oli korkeahko, sillä Kitttelän koulussa VII:ltä VIII:lle ei päässyt, ellei opettajakunta ollut vakuuttunut siitä, että ylioppilaskokelas ei vaaranna koulun mainetta.
Jos Kemi oli ollut maakunnan koulukaupunki aikaisempina vuosikymmeninä, niin 1960-luvulle tultaessa se ei ollut enää sitä. Tervolassa oli keskikoulu, Simoon perustettiin valtion keskikoulu ja myös Kemin maalaiskunta (Keminmaa) sai omansa. Näistä pitäjistä ei enää pyritty Kemin lyseoon tai kaupungin muihin kouluihin, vaan pikemminkin Kemistä hakeuduttiin naapurikuntiin, jos oman kaupungin kouluun ei päässyt. Tästä huolimatta Kemin lyseon oppilasmäärä jatkoi kasvuaan. Oppikoulu oli nimittäin myös sosiaalisen nousun väylä. Syksyllä 1967, jolloin rehtoriksi tuli Martti Itkonen kouluneuvos Kittelän jäätyä eläkkeelle, koulussa oli 714 ja seuraavana syksynä 788 oppilasta. Koulussa oli 20 luokkaa mutta rakennus oli suunniteltu vain 14:lle.
Uusi aika kuitenkin oli koittamassa, ja siihen koulu osaltaan valmistautui v. 1969 rehtoriksi tulleen P.T. Hakalan johdolla. Kun lyseoon tuli 60-luvulla oppilaita vain siksi, että ”kaikkihan sinne tulevat”, niin tulevan peruskoulun roolina oli ottaa sisään jokainen. Keskikoulumainen peruskoulutus oli tulossa peruskoulun myötä jokaisen ulottuville. Tämän muutoksen myötä koulun seuraavassa vaiheessa ratkesi myös Kemin lyseota vaivannut oppilasaineksen seulonta.
Lyseon viimeisille vuosille oli tunnusmerkillistä demokraattisuuden ja yhteiskunnallisuuden kasvu. Politisoituva Teiniliitto piti siitä osaltaan huolen. Radikalisoituminen oppilaiden keskuudessa sai jalansijaa, ja P.T. Hakala asetti toivonsa luvassa oleviin kouluneuvostoihin, kun lyseon sekä sisäistä järjestystä että kaikin puolin vellovaa keskustelua piti saada kuriin.
Kemin lyseon tarina päättyy siis vuoteen 1972. Se olisi voinut päättyä vasta muutamaa vuotta myöhemminkin, mutta aalloittain etenevä peruskouluun siirtyminen oli ratkaistu aloitettavaksi Lapin läänistä ja osasta Oulun lääniä. Pohjois- ja Itä-Suomi olivat nimittäin jo väestökadon aluetta ja koulurakennuksia alkoi tyhjentyä. Näin uuden koulumuodon vaatimat tilat voitiin joustavasti valita kunkin kunnan koulukiinteistöistä tarkoituksenmukaisella tavalla, tarvitsematta uudisrakentamista. Kysymys ei siis ollut lainsäätäjän suopeudesta syrjäseutuja kohtaan, vaan pelkkä käytännön syy ratkaisi, että peruskoulun vyörytys alkoi pohjoisesta.
Mitä Kemin lyseon oppilaat ajattelivat koulustaan vanhan lyseomuodon lähetessä loppuaan?
”Poikakoulu koulumuotona on täysin kierouttava ja kieroutunut. Ei ole mitenkään todellisuutta vastaava tilanne, että karsinoidaan pojat ja tytöt erilleen toisistaan omiin kouluihinsa, se Kemin Lyseonkin kohdalla negatiivisena piirteenä mainittakoon”, kiteytti Pohjolan Sanomien reportterille seitsemäsluokkalainen teinikunnan puheenjohtajankin manttelia kantanut Eero Säily, joka myös totesi, että opettajat ovat ”todennäköisesti pätevyydessään yleensä täysin riittäviä”.
Eero Sauri
Kemin lyseon oppilas 1951–56
Lähteet:
Kauko Kemppinen: Kemin Suomalaisesta Porvari-Yhteiskoulusta Kemin lukioksi; Sinikka Hjerppe: Kemin tyttölyseo 1940–72; Matti Teerijoki: Kemin yhteiskoulu 1957–75. Teoksessa Kemin lyseon ja lukion sekä niiden edeltäjien historia ja matrikkeli 1897–1997. Kemi 1997.
Kemin lyseo lukuvuonna 1953–1954; Kemin lyseo lukuvuonna 1954–1955; Kemin lyseo lukuvuonna 1955–1956. Kemi 1954, 1955 ja 1956.
Pentti Puro: Sotavuosien lyseolaisena Kemissä. Jatuli XXIX. Kemi 2006.
Hannu Sainio: Kemin lyseo kuolee, mutta muisto elää. Pohjolan Sanomat 28.5.1972.
Liekki Lehtisalo: Edelläajattelijain aika; Jaakko Itälä: Elinkeinorakenteen muutos ratkaisi koulu-uudistuksen. Teoksessa Yhtenäisen peruskoulun menestystarina. Yliopistopaino Kustannus, Helsinki 2005.