s. 12.10.1949 Kemi, k. 2.7.2008. Kemin lyseon 1.lk 1960, yo 1969.
Lapsuutensa ja nuoruutensa Antero varttui Kemin Rytikarissa, Veitsiluodon Oy:n puunjalostuslaitosten välittömässä läheisyydessä, Vanhemmat olivat Veitsiluoto Oy:n palveluksessa, isä Antti laitosmiehenä paperitehtaan korjaamolla ja äiti Annikki o.s. Laurila kirjastossa. Anterolle syntyi veli Jyrki 1951, joka hänkin on koulumme oppilas ja myöhemmin myös sisko.
Perhe asui Rytikarissa 50- ja 60-luvun ajan. Se oli toisenlaista aikaa. Ei ollut televisiota, kännyköistä ja tietokoneista puhumattakaan. Tieyhteydet olivat heikot, eikä autoja juuri ollut. Tavallisen kansan menopeli oli polkupyörä – siihen aikaan ei vielä lennelty suihkukoneilla ympäri maailmaa. Rytikarin työläisyhteisössä useissa perheissä vanhemmat olivat työssä Veitsiluoto Oy:ssä. Joukossa oli paljon karjalaista alkuperää olevaa väestöä, joka maailmansotien myllerryksessä oli tullut sijoitetuksi Kemin seudulle. Elettiin sodanjälkeistä aikaa. Kaikesta oli puutetta – mutta yritteliäisyydellä ja kekseliäisyydellä ongelmat voitettiin. Rehellinen työnteko oli arvossaan. Kaikessa säästettiin. Metsästä poimittiin sienet ja marjat. Tällaisen lähes eristyksissä olevan saariyhteisön ihmissuhteet muodostuvat luonnostaan tiiviiksi. Oman perheen ohella naapurit ja samoilla pihoilla leikkivät naapuruston lapset muodostivat yhteisön, joka tunnettiin omaksi – me oltiin me, muut oli muita. Lapsuuden kaveriporukassa opittiin veljelliseen ja rehelliseen kilvoitteluun. Retkeily metsissä ja Perämeren rannoilla tuotti voimakkaita elämyksiä, jokainen päivä oli uusi seikkailu. Mutta Anteroa kiinnosti pelkän seikkailun sijasta enemmänkin ottaa selvää asioista, hänessä oli tutkijan ja tiedemiehen vikaa. 60-luvun alussa Antero innostui erityisesti lintujen tarkkailuun.
Anteron valokuvausharrastus alkoi jo varhaisessa teini-iässä. Silloin ei ollut digikameroita eikä kuvia voinut printtailla kotikoneella tai lähetellä sähköpostina. Piti kehittää filmit ja paperikuvat itse. Kuvien muokkaaminen paperille asti ei ole vain pelkkää näppäilyä – uuden oppiminen ja uuden luominen on valokuvausharrastuksessa keskeistä. Antero kehittyi tässä mestariksi.
Viimeisen vuosikymmenen aikana Antero teki vaimonsa Kaisun kanssa useita kaukomatkoja, joilta tuliaisina kertyi mittava valokuvakokoelma. Myös suomalaisen maiseman, luonnon ja erityisesti lintujen kuvaaminen kiinnosti Anteroa. Kuvista parhaat olivat esillä useissa valokuvanäyttelyissä Heinolassa. Luonto- ja lintukuvia Antero oli nytkin viimeisellä - ja traagisesti keskeytyneellä - Norjanmatkallaan ottamassa.
Lapsuuden, lähiympäristön ja harrastusten ohella ihmisen sielunmaisemaa muovaavat koulu, opiskelu ja työelämä. Kaikissa yhteyksissä Antero tuli tunnetuksi ahkerana, vaatimattomana ja rauhallisena henkilönä, joka tunnollisesti ja tarkasti paneutui hoidossaan oleviin asioihin. Eläkkeelle jäännin jälkeen erityistä iloa ja sisältöä hänen elämään toivat harrastusten ohella lasten perheiden kehityksen seuraaminen ja lastenlasten syntymät.
Antero Kotaniemi valmistui lääkäriksi Oulun yliopistosta 1975 ja erikoistui sisätauteihin 1982 ja reumatologiaan 1984. Reumasäätiön sairaalassa Heinolassa Antero työskenteli erikoistumisaikanaan 1982–84, sen jälkeen reumalääkärin virassa Kainuun keskussairaalassa vuoteen 1988 saakka, mistä alkaen reumatologin virassa Reumasäätiön sairaalassa. Antero oli pidetty ja taitava lääkäri, ja hän antoi merkittävän panoksen reumasairaalan kehitykseen. Antero Kotaniemi teki uraa uurtavaa tutkimustyötä lasten osteoporoosista, jota hänen 1999 valmistunut väitöskirjansa käsitteli. Työuran katkaisi vaikea-asteinen Parkinsonin tauti, jonka vuoksi hän jäi eläkkeelle v. 2001. Antero Kotaniemi avioitui 1973 samalla vuosikurssilla opiskelleen Kaisu Alatalon kanssa. Heille syntyi kolme lasta: Anne 1975, Laura 1978 ja Miika 1983.
Jyrki Kotaniemi
Antero Kotaniemen veli ja pitkäaikainen kumppani harrastuksissa ja työssä
Kirjoitus on osa Hannu Antero Kotaniemen muistokirjoitusta