Marja Kolu

Kuva Foto-Airaksinen Vaasa

Miten minusta tuli kuvataiteilija- Minun tarinani

Olen syntynyt kätilön avustamana aamuyöstä 27.7.1956 opettaja-asunnossa Viitakosken kansakoululla Kemin maalaiskunnassa (nykyisin Keminmaan kunta). Vanhempani muuttivat kotiseudultaan Keski-Suomesta äidin työn mukana Pohjois-Suomeen. Äitini oli ensimmäisiä kansakoulunopettajia Viitakosken uudella koululla. Koulu oli ajalle tyypillinen funktionalismiin viittaavaa arkkitehtuuria. Kaunis, vaaleaksi rapattu koulurakennus –ainoa moderni rakennus keskellä pientä maaseutuyhteisöä. Isäni, joka maatilan vanhimpana poikana oli käynyt vain

kansakoulun, työskenteli Kemi Oy:ssä sekatyömiehenä. Maksutonta koulutusta kansakoulun jälkeen ei tuolloin ollut. Vanhemmat sisareni kävivät Kemissä maksullista oppikoulua. 1970-luvulla Kemin mlk oli kokeilukuntana, kun maksutonta oppikoulua kunnissa käynnistettiin Suomessa–puhuttiin kunnallisesta

keskikoulusta, ja se koitui meidän ison perheen nuorimmaisten onneksi. Vapaa-aika 60 -70-luvulla maaseudulla oli vähemmän välineellistä kuin nyt. Kulttuuriharrastukset tulivat kotiin kahta kanavaa; radiota kuunneltiin koko perheen voimin. Toinen kulttuurikanava olivat kirjat - molemmat vanhemmat lukivat ahkerasti. Muistan myös isot koulun kasvimaat, joilla kitkimme kesät. Kotonamme vierailivat säännöllisesti pappi ja värikäs kanttori, joka hiihti metsissä pyydystäen lintuja ja pieneläimiä, joita hän täytti. Vapaa-aikaa värittivät kinkerit ja saarnaustilaisuudet, joissa lapsetkin istuivat. Kyläkauppiaan mies tarjosi meille

lapsille nuuskaa suupieleen ja otti kyytiin reen jalaksille, kun lähti levittämään lehmän lantaa keväällä pelloille. Vaellukset marjametsissä ja pitkät hiihtoretket ja mäenlaskut hurjilla rinteillä - rakkaus lumeen ja metsiin jäivät pysyväksi muistijäljeksi lapsuuden maisemista. Pieni kyläyhteisö ei ollut herttainen –

enemmänkin se muistutti tunnelmaltaan Twin Peaksiä tai Kärpästen herran – kirjan tunnelmia. Kokemuksillani lapsuuden ympäristön ihmisistä ja tunnelmista on ollut syvä vaikutus henkilööni ja näin ollen aikuisiän valintoihin ja taiteilijan työhön. Olimme suurperhe kuusikymmentäluvun lopulla, kun muutimme Viitakosken koulun lakkauttamisen vuoksi ( koulu oli toiminnassa vain 1953- 1966 ) äidin työn mukana Lautiosaareen Pölhön kansakoululle. Olimme eläneet maaseudulla näennäisen huolettoman, maanläheisen lapsuuden.

Isä oli sairastunut vakavasti ja tulimme toimeen äidin opettajan palkalla. Koulunkäyntini ja edistyminen koulussa jäivät vähälle huomiolle – oli vähällä, että en joutunut kansalaiskouluun (siihen aikaan se ilmaistiin niin, että tyhmät menevät kansalaiskouluun eli joutuivat). Silloin pyrittiin keskikouluun kansakoulun

neljänneltä luokalta – ensimmäinen yritykseni kaatui kertotaulun osaamattomuuteen. Kävin kansakoulua viidennen luokan ja viidenneltä pyrin keskikouluun ja suoriuduin nippa nappa pääsykokeista.

Olin lapsena ulospäin suuntautunut, ja minulla oli aina joku harrastus; murtomaahiihto, kansalaisopiston maalausryhmä tai teatteriryhmä, joka kiersi esiintymässä kyläjuhlissa. Keskikoulussa järjestimme HAIR-musikaalin koulun juhliin. Mieleen on jäänyt myös pitämäni suullinen esitys Timo.K. Mukan Lumen

pelosta.

Kemin lyseo oli ollut poikakoulu, ja olimme ensimmäisiä tyttöjä, jotka aloittivat lukion perinteitä tihkuvassa poikalyseossa. Seinillä luki: Tytöt pois poikalyseosta! Oli hienoa tulla valituksi Kemin lyseon lukioon , koska keskiarvo lukioon valituilla oli tuolloin korkea. Taiteellinen suuntautuneisuus kulki yhtä matkaa liikunnan harrastuksen kanssa, hiihdin läpi murrosiän osaksi siksi, että metsässä koki voivansa hengittää, olla yksin, kun koti oli niin ahdas. Koulukirjastot tulivat erityisen läheiseksi. Timo K. Mukan tuotanto teki minuun suuren vaikutuksen, ja oli yksi samaistumisen kohde nuorelle murrosikäiselle. Osallistuin koulujen kuvataiteen valtakunnallisiin näyttelyihin.

Lukiossa järjestimme koululle elokuvatoimintaa, esitimme klassikkoja kuten Bunuelin elokuvat biologian luokassa, jossa oli nouseva pulpettirivistö- järjestimme näytelmäesityksiä. Kemin kaupunginkirjasto oli mieluisin paikka ja Keltainen kirjasto ovat nuoruuteni yliopisto. Merkittävintä oman henkisen kehityksen kannalta olivat Kemin lyseon lukiossa opettaneet kaksi opettajaa, rehtori, suomenkielen lehtori Paavo T.Hakala ja hänen puolisonsa suomenkielen lehtori Raija Hakala – heidän räiskyvän innokas ja nykyaikainen, viisas, kannustava, moniulotteinen tapa opettaa vapautti ja innosti opiskelemaan, ja ennen kaikkea ajattelemaan – silloin syntyi ensimmäisen kerran koko kouluaikana käsitys tiedon ja sivistyksen merkityksestä ja kaiken maailmallisen hahmottamisesta.

Lukiossa olin keskinkertainen oppilas- en ole lukuihmisiä vieläkään, siis tiedollisen lukemisen ihmisiä. Ammattitoiveeni oli sairaanhoitajan ammatti – pääsisin auttamaan kehitysapumaihin hädänalaisia ja kokisin itseni merkitykselliseksi - minulla oli valtava empatiankokemisen kyky ja maailmanparantamisen tarve –

josta en ole päässyt vieläkään. Ehkä piirre on myötäsyntyinen. En tiedä. Ammattihaaveet hoiva-alalle kariutuivat kolmeen eri sairaanhoito-oppilaitokseen yrittämisen jälkeen – uskoin lopulta, että en ole soveltuva.

Työskentelin ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen kaksi vuotta Tukholmassa 1976–1978 Sturebyn vanhusten sairaalassa muiden suomalaisten nuorten tavoin sairaala-apulaisena. Työn ohessa opiskelin: kirjauduin Tukholman yliopistoon opiskelemaan Suomen kieltä ja kirjallisuutta. Kahden vuoden kuluttua koti-ikävä Suomeen kasvoi ja hain Turun maalariammattikouluun ja Kankaanpään taidekouluun –pääsin molempiin ja aloitin Kankaanpään taidekoulussa 1979 – olen toiminut valmistumisen jälkeen Kuopion kaupungilla lasten ja nuorten kuvataidekoulun opettajana. Maalauksen opettajana Kuopion lääninvankilassa, mielisairaalassa, kansalaisopiston tuntiopettajana, Kuopion elokuva- ja videopajalla, Kuopion

elokuvakerhon ja elokuva-arkiston ohjelmistojen suunnittelijana ja elokuvien esittäjänä. Opiskelin vuoden Pietarissa kuvanveiston jatko-opiskelijana 1987–988 – Pietarin taideakatemiassa sain piirtää ja muovailla tiukassa opetuksessa todella parhaissa mahdollisissa olosuhteissa; kulttuuria ja hienoja taideaarteita oli

kaupunki tulvillaan. Siellä myös sain tuntuman kuuluisaan smaltaan, värilliseen lasimosaiikkiin ja ensimmäinen julkinen teokseni taidelasista valmistui Kuopioon liikekeskus Sektorin ulkoseinään torin laidalle. Tuoreimpana toimintana on isokokoisten värillisten mosaiikkiteosten suunnittelu ja toteutus julkisiin tiloihin ja yksityisille. Olen toiminut kuvataiteen läänintaiteilijana asiantuntijana – kaksi kautta. Keski-Suomessa 1998–2002 ja Pohjanmaalla 2010–2013. Täydensin osaamistani 2000-luvulla opiskelemalla työn ohessa Jyväskylän yliopistossa Taidekasvatusten laitoksella ja valmistuin kiitettävällä arvosanalla joulukuussa 2014 filosofian maisteriksi. Tutkimukseni aihe oli Julkisen taiteen menetelmät 2000-lvulla – yksittäisen kuvataiteilijan näkökulma- tutkimustyö löytyy Jyväskylän yliopiston kirjaston tietokannasta.

Minusta tuli kuvataiteilija omien luonteen piirteiden ja ominaisuuksien ohjaamana – muu ammatti olisi ollut epäsopiva näin jälkeenpäin ajateltuna – olisin varmaan onnistunut elämään elämääni sairaanhoitajana. Mutta ehkä kova lapsuus ja yksinäisyyden tuomat varjot sopivat paremmin luovan alan työhön? Olen saanut paljon kokemuksia monimuototaiteilijan ammattini johdosta - irti tavanomaisesta.

Uusimmat taideprojektini ovat olleet julkiset portrettikohtaamiset kaupunkitilassa, vanhainkodissa ja yhteisötaideteoksen ohjaaminen Vaasan Palosaaren lähiössä. Nykyisellä asuinpakkakunnalla saan käyttää molempia kotimaisia kieliä päivittäin työssäni ja vapaa-ajalla – se on rikkaus.

Kemin lukio oppilaitoksena onnistui minun suhteeni paremmin kuin kunnallinen keskikoulu – Kemin lukio antoi lisävivahteita oppimiseen ja auttoi jo humanistisen, ihmisläheisen elämänkatsomuksen omaavaa oppilastaan laajentamaan maailmankuvaa. Siihen aikaan se oli paljon lukioasteen oppilaitokselta.

Mustasaaressa maaliskuussa 2016

Marja Kolu

Kotisivut www.marjakolu.fi, www.lafka.fi