Kotaniemi Jyrki Tapani, s. 31.7.1951 Kemi. Lyseon 1.lk:lle 1962, yo 1970
Jyrki Kotaniemi, koulutus ja opinnot sekä tieteellinen toiminta
Jyrkin opintie alkoi Rytikarin kansakoulussa jonka jälkeen yläluokat ja lukio Kemin Lyseossa, josta kirjoitti ylioppilaaksi 1970. Opinnot jatkuivat Oulun Yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, josta hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1975. 80-luvulla Jyrki erikoistui yleislääketieteeseen, sisätauteihin ja keuhkosairauksiin. Väitöskirja ahtauttavien keuhkosairauksien epidemiologiasta Suomessa tarkastettiin Helsingin Yliopistossa 2006 ja hyväksyttiin kunniamaininnalla. Tieteellisiä julkaisuja ahtauttavista keuhkosairauksista hänellä on runsaat 20 kappaletta. Jyrki osallistui 80-luvulta alkaen myös useisiin ahtauttavien keuhkosairauksien lääkehoidon kehittämistä käsitelleisiin monikeskus-tutkimuksiin. Kaikkiaan hän oli näissä kliinisissä tutkimuksissa apututkijan tehtävissä mukana yli 70 tutkimussarjassa.
Lääkärin ammatissa
Jyrki Kotaniemen pääasiallisia virkasuhteita olivat ylilääkärin virka keuhkosairauksien yksikössä Länsi-Pohjan keskussairaalassa (Kemi) 1986 – 1998, ylilääkärin virka keuhkosairauksien yksikössä Päijät-Hämeen keskussairaalassa (Lahti) 1998 - 2011 ja osastonylilääkärin virka Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa 2011 alkaen josta jäi eläkkeelle 2014. Tämän jälkeen hän työskenteli vielä osa-aikaisena erikoislääkärinä Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa (Kokkola) keuhkosairauksien poliklinikalla kevääseen 2020 saakka, jolloin työt keskeytyivät korona pandemian vuoksi, kaikkineen työuraa lääkärin ammatissa kertyi runsaat 40 vuotta.
Vanhemmat ja lapsuusajan perhe
Jyrki Kotaniemi syntyi 31.7.1951 Kemissä. Isän (Antti Kotaniemi 1922 – 1976) sukujuuret olivat Vienan Karjalassa, josta suvun pääosat tulivat evakkoina Suomeen 1920-luvun alkupuolella, pakoon Venäjällä vallan kaapanneita bolševikkeja. Näitä evakkokarjalaisia sijoitettiin Suomessa uusille teollisuus-paikkakunnille, kuten Kemin seudulle. Niinpä Antin vanhemmat, Vasili (1892-1959) ja Jenny (1900-1971) asettuivat Kemiin. Antti osallistui vapaaehtoisena rintamasotilaana sekä Talvisotaan että Jatkosotaan. Sotien jälkeen Antti oli Veitsiluoto Oy:n palveluksessa paperitehtaalla korjausmiehenä ja myöhemmin kuorimon laitosmiehenä kuolemaansa 1976 saakka. Annikki (1921 – 2011) o.s. Laurilan juuret ovat Tornion Röyttässä ja Torniojokilaaksossa. Annikki toimi Veitsiluodon sivukirjaston hoitajana ja myöhemmin Kemin kaupungilla kirjastonhoitajana. Sodan aikana Annikki toimi rintamalottana ilmavalvonnassa. Annikki ja Antti astuivat avioliittoon 26.9.1948. Lapsia heille syntyi kolme: Antero (1949-2008), Jyrki 1951 ja Kirsti 1954.
Lapsuusajan elämää
Lasten lapsuusaikana perheen koti oli Rytikarissa, alkuun 50-luvulla Pyykönkadulla, sitten Karjalankadulla ja 60-luvulla uusissa kerrostaloissa Kaartotiellä ja Karikadulla. Kun 70-luvulla lapset asettuivat opiskelun ja työn takia jo muualle, muuttivat Antti ja Annikki Kemin kaupunkiin Etelärantakadulle.
Nykyiseen verrattuna elämä Rytikarissa 50- ja 60-luvulla oli tyystin erilaista, ei ollut kännyköitä tai tietokoneita, ja televisiokin teki vasta tuloaan. Nuorten aika ei kulunut some-kanavia seuraamalla. Tieyhteydet olivat kehnot eikä autoja juuri ollut. Tavallisen kansan menopeli oli polkupyörä tai mopo – eikä siihen aikaan lennelty suihkukoneilla ympäri maailmaa.
Rytikarissa asuttiin Veitsiluodon Oy:n puunjalostuslaitosten välittömässä läheisyydessä, useimmissa perheissä vanhemmat olivat työssä Veitsiluoto Oy:ssä. Joukossa oli paljon karjalaista alkuperää olevaa väestöä, joka maailmansotien myllerryksessä oli tullut sijoitetuksi Kemin seudulle. Elettiin sodanjälkeistä aikaa, kaikesta oli puutetta – mutta yritteliäisyydellä ja kekseliäisyydellä ongelmat voitettiin. Rehellinen työnteko ja omatoimisuus olivat arvossaan. Kaikessa piti säästää, metsästä poimittiin sienet ja marjat. Rytikari oli omillaan toimiva saariyhteisö, jossa ihmissuhteet muodostuvat luonnostaan tiiviiksi. Oman perheen ohella naapurit ja samoilla pihoilla leikkivät naapuruston lapset muodostivat yhteisön, joka koettiin omaksi – me oltiin me, muut oli muita. Lapsuuden kaveriporukassa opittiin veljelliseen ja rehelliseen kilvoitteluun. Lapset olivat lomalla koulusta koko kesän (3 kk) ajan, mutta vanhempien kesälomaa oli vain vajaa kuukausi. Lapsille ei ollut säännöllistä päivähoitoa tai esikoulua, joten lapset saivat touhuta enimmäkseen omatoimisesti koko kesän ajan. Nykymaailmassa katsottaisiin liki heitteillejätöksi, jos varhaisteini-ikäiset ja nuoremmatkin liikkuisivat omissa porukoissaan viikkotolkulla ilman että vanhemmat olisivat koko ajan tietoisia missä lapset kulloinkin menevät.
Aika kultaa muistot mutta kyllä se oli käsittämättömän hienoa aikaa. Retkeily metsissä ja Perämeren rannoilla tuotti voimakkaita elämyksiä, jokainen päivä saattoi olla uusi seikkailu. 60-luvun alussa poikaporukan ”vetäjät” Juhani Jaakkola ja Jyrkin veli Antero innostuivat erityisesti lintuharrastukseen. Tässäkin Jyrki (ja moni muu) seurasi innolla vanhemman veljensä mukana. Juhani oli varsinainen monilahjakkuus ja etevä nuorten harrastusten kehittäjä ja ideanikkari. Hänen vetämänä innostus yhteisiin harrastuksiin levisi ja mukana oli usein 10-20 nuorta.
Poikien luontoharrastukseen liittyi valokuvaus jo varhaisessa teini-iästä alkaen. Silloin ei ollut digikameroita eikä kuvia voinut kädenkäänteessä printtailla kotikoneella tai lähetellä sähköpostina. Filmit ja paperikuvat piti kehittää itse. Kuvien muokkaaminen paperille asti ei ollut vain pelkkää näppäilyä – uuden oppiminen ja uuden luominen lienee valokuvauksessa edelleenkin olennaista. Ja kun kaikesta oli puutetta, ei vanhemmilla ollut aina varaa maksaa lasten harrastuskuluja vaan kaikki harrastusvälineet piti itse hankkia omasta työstä saaduilla rahoilla. Niinpä teini-ikään tultaessa hinku päästä palkkatyöhön oli kova.
Kesätöissä 1963 alkaen
Kävi niin onnekkaasti että Anteron ja Jyrkin Antti-isä sai sovituksi urakoitsija Ahosen kanssa, että pojat tulevat tälle töihin rannan bärjaukseen, eli Veitsiluodossa rannoille ajautuneiden pöllien ja tukkien nosteluun kuormalavalle, jolla täydet kuormat vietiin traktorilla tehtaalle Veitsiluotoon. Maksu työstä tuli puiden kappalemäärän mukaisesti, eihän se montaa penniä tukista ollut ja pöllistä vielä vähemmän, mutta rehellisesti raskaasta työstä ansaittua palkkarahaa se oli. Poikien isä Antti oli alkuun parina päivänä mukana tässä työssä – varmaan lähinnä siksi että sai opetettua pojille oikeita ja turvallisia työtapoja pokaran ja keksin kanssa työskentelyyn.
Rannan bärjausta ei moneksi päivää riittänyt vaan veljekset saivat pian siirtyä uponnostoon eli Veitsiluoto Oy:n vesialueilla vettyneiden ja pohjaan painuneiden pöllien ja tukkien nostoon – käsipelillä tietysti. Nykyisin tätä tehdään kaivinkoneilla jotka toimivat proomusta nostaen puutavaraa pohjasta vietäväksi paperitehtaalle. 60-luvulla tämä tehtiin aivan käsipelillä, käytössä oli pitkä keksi jolla tunnusteltiin pohjaa yleensä 3 – 5 metrin syvyydessä. Vesi oli sameaa joten pohjaa ja ”saalista” ei voinut nähdä mutta pitkällä keksillä pöllit ja tukit oppi löytämään, sitten keksi lyötiin kiinni ja uppopuut hinattiin ylös ja vedettiin ponttonilautalle. Kun lautalle tuli lisää kuormaa se painui koko ajan alemmas niin että pöllit ja tukit saatiin koko ajan vetää ”vesirajan” korkeudella olevalle lautalle. Urakoitsija Ahosella oli tätä työtä tekemässä kymmenkunta savolaismiestä, yksi kemiläinen uittomies sekä veljekset Antero ja Jyrki. Pojat tekivät tätä työtä joka kesä vuoteen 1970 saakka. Savolaiset uittomiehet olivat armottoman nopeita urakkamiehiä, mutta vuosien mittaan veljekset oppivat hekin tehokkaiksi. Työ oli fyysisen raskasta, illalla työpäivän jälkeen tunsi kyllä jotain tehneensä, Ja kun palkkaa sai vain tuloksen mukaan, saattoivat pojat olla työssä pyhänäkin, joskus jopa juhannuksena. Oppimisen metodina tietysti yritys ja erehdys, lisäksi työ tekijäänsä neuvoi. Antti-isä auttoi pitämällä veljesten työvälineet – keksit ja pokarat – kunnossa.
Palkan Ahonen maksoi kahden viikon välein. Palkkalaskelman hän oli tehnyt lyijykynällä tarkasti ruutupaperille ja juuri sen mukaisen määrän markkoja ja pennejä kullekin työmiehelleen antoi ruskeassa kirjekuoressa. Palkkalaskelmaa työntekijä ei kuitenkaan saanut, kuitteja ei kirjoiteltu, eikä tilistä varmaan mitään ennakkoja tai veroja maksettu, mutta sehän ei työntekoa haitannut.
Kielioppia
Savolaisten uittomiesten joukosta erottui Paavola-niminen laihansitkeä työmies jolla puhetapa oli erityinen: vähintään joka toinen sana hänen suustaan oli kirosana, ne vaan tuli niin luontevasti että kukaan ei katsonut sitä pahalla. Ihan sama oliko kyseessä myönteinen tai kielteinen asia, ärräpäitä häneltä tuli aivan solkenaan. Niitä ei ehkä voi varsinaisina ”kielen kukkasina” pitää, kuten sitä 50-luvun sattumusta jolloin joulukuussa satoi vettä (ehkä varhainen ilmastonmuutos?). Sateesta huolimatta pyysi äiti-Annikki veljeksiä hakemaan suolaa lähikaupasta. Potkurilla lähtivät Antero ja Jyrki tehtävää suorittamaan. Kaupassa suolaa mitattiin kilon verran paperipussiin ja pojat siitä takaisin kotimatkalle, Antero kuskina ja Jyrki kyydissä suolapussia sylissä pidellen. Sateessa pussi kastui pahasti ja lopulta repesi jolloin suolat tippui kyydistä. Kotipihaan tultaessa pojat huusivat reippaasti: ”Suolia tippuu, suolia tippuu.”
Veljekset muistelivat usein näitä nuoruuden tapahtumia, erityisesti uponnostoon liittyviä kokemuksia. Sitäkin harmillisempaa on, että vaikka pojat olivat jo 60-luvulla innokkaita valokuvauksen harrastajia, ei kesätöistä - rannan bärjauksestä tai uponnostosta - koskaan otettu yhtään ainutta valokuvaa.
Nykyajan uudisperheitä
Perhesuhteista mainitaan Jyrkin kaksi avioliittoa, joista molemmista eronnut. Lapsia hänelle tuli kolme: Janne (1976) Susanne (1978) ja Ida (2008). Lastenlapsia tähän mennessä 6 kpl.
Harrastuksia
Jyrkin harrastuksista etusijalla oli aina urheilu ja liikunta, joista mainittakoon Squashissa ikämiessarjoissa SM-kisoissa mitaleilla 2000-luvun alkupuolella. Ja tulipa v. 2001 SM voittopysti miehet 50v. sarjassa mailapelissä (tennis-squash-sulkapallo-pingis). Pitkänmatkan hiihto oli myös erityisen mielenkiinnon kohde. Reitillä Ylläs-Levi-Ylläs tuli tehdyksi 100 km hiihtolenkki hiihtäjä- kollegojen porukassa kymmenenä vuotena peräjälkeen v. 2001 alkaen.
Fyysisesti raskaampien lajien sijaan 2010-luvulla pääasialliseksi lajiksi valikoitui golf, jossa Jyrki saavutti mm. Meri-Lapin golf-klubin mestaruuden kaksi kertaa.
Nykytilaa
Nykytilasta voidaan mainita vuosien mittaan ilmenneet terveysongelmat, jotka saivat alkunsa 80-luvun lopulla influenssaan liittyneestä sydänlihastulehduksesta. Jälkitautina seurasi krooninen sydänlihassairaus, josta aiheutui sydämen pumppaustehon lasku alle puoleen normaalista ja toistuvia rytmihäiriöitä, mitkä johtivat pahimmillaan kammiovärinään ja ”sydänpysähdykseen”. Näissä tilanteissa Jyrki elvytettiin kammiovärinästä kaksi kertaa, joiden jälkeen 2013 asennettiin ns. iskevä sydämen rytmihäiriötahdistin. Tehokkaan lääkityksen myötä rytmihäiriöt lievittyivät. Kuten edellä on mainittu, jatkoi Jyrki vaikea-asteisesta sydänviastaan huolimatta vielä 2000-luvulla aktiivisesti urheiluharrastuksia.
2020-luvulla hankalimmaksi terveys ongelmaksi nousi Parkinsonin tauti, jota suvussa esiintyy. Antero-veli kuoli Parkinson-komplikaatioihin v. 2008 ja jotakuinkin siitä alkaen tämän sairauden oireita on Jyrkilläkin esiintynyt vuosien mittaan vähitellen lisääntyen.