Heino-Vesihiisi, ent. Heino, Maija

Maija Heinon lapsuus kului kotona Perkjärvellä Karjalan Kannaksella Viipurin radan varrella. Maija kävi koulua Terijoen Yhteislyseossa, oli tunnollinen – melkein pinko -, piti reaaliaineista, rakasti saksaa ja inhosi matikkaa. Hän harrasti urheilua, soitti pianoa ja toimi innokkaasti Lotta-Svärd järjestön tyttöosastossa.

Talvisota seurauksineen murskasi Maijan elämässä kaiken siihenastisen. Hän jatkoi koulunkäyntiään Lapin rajoille ”heitettynä” Kemin Yhteislyseossa. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Kannaksen Yhteislyseossa, omassa entisessä Terijoen koulussaan Lahdessa.

Jo jatkosodan alkaessa, vielä pikkulottana, Maija oli ollut tulkkina saksalaisten sotasairaalassa, joka oli sijoitettuna Kemin lyseon tiloihin ja jalkaväen koulutuskeskus 16:n kansliassa Karihaarassa. Jatkosodan päättyessä hän palveli ilmavoimissa valonheitin- eli VH-lottana I:n ilmatorjuntarykmentin II:n valonheitin patteriston 14:llä patterilla. Hän kuului niihin pariin sataan ylioppilaslottaan, jotka armeija suuressa miespulassaan koulutti ilmatorjuntamiehistöksi, ja jotka ensimmäisinä naisina Suomessa saivat normaalin sotilaskoulutuksen sulkeis-, ampuma- ym. harjoituksineen. He vastasivat 11:stä valonheitinasemasta ja korvasivat 150 miestä.

Maija Heino opiskeli Helsingin yliopistossa saksaa, englantia ja kirjallisuutta. Hän kuului Wiipurilaiseen osakuntaan, näytteli sen näytelmäkerhossa, mutta ennen kaikkea Ylioppilasteatterissa. Hän sai jopa kehotuksen hakea teatterikouluun. Kiusaus oli kuulemma suuri, mutta hän voitti sen, meni kihloihin, purki sen ja lähti vuodeksi Englantiin.

Maijan valmistuttua 50-luvulla vallitsi valtava pula kielten opettajista. Opettajaksi hän ei edes ajatellut ryhtyä. Hän viihtyi toimittajana Helsingin Sanomissa. Sieltä hänet keksi kouluhallitus, joka suostutteli puoliväkisin vastahakoisen maisterin pestautumaan vuodeksi opettajaksi Iisalmen lyseoon. Iisalmessa vierähtikin sitten kaksi vuotta. Työ alkoi miellyttää, ja oppilaiden odottamaton positiivisuus innosti häntä.

Yllätyksellisesti usko uuteen uraan vahvistui, kun Iisalmen abiluokka (1953-54) tyytymättömänä uuteen opettajaansa ryhtyi lakkoon ja vaati Maija Heinoa takaisin. Rehtori pyysi apua kouluhallitukselta, joka jäljitti Maijan normaalilyseosta ja ”passitti” hänet Iisalmeen. Vastaanotto Iisalmessa oli riemukas, ja maisteri totesi itsekseen, ettei sitä sentään joka maikan vuoksi ole lakkoon ryhdytty.

Kutsu Kemin lyseoon arvelutti, mutta rehtorin lämpimin terveisin terästetystä entisen saksan opettajansa avunpyynnöstä Maija ei voinut kieltäytyä. Kolmivuotiskausi punaisessa Kemissä oli piristävän jännittävää, mutta samalla inspiroivaa aikaa. Hänen tiukkana ja vaativana muistamansa rehtori oli isällisen holhoava esimies varoituksineen: ”Et sitten kahteen viikkoon hymyile !”

Vaikka Maija oli pieni, hoikka blondi, ei hänellä koskaan ollut kurinpitovaikeuksia – ei edes poikanorssissa Helsingissä. Olivathan ne Kemin pikkupojat velikultavintiöitä, mutta lukion pojat pelkkiä herrasmiehiä, muistelee lehtori.

Tultuaan nimitetyksi Kuopion Tyttölyseoon Maija alkoi irrottaa aikaa myös harrastuksille, joita tuli lopulta liikaa. Hänen äänensä kuului yleisradion Kuopion studiosta, hänestä tuli Kuopion Yliopistoseuran Naisjaoston puheenjohtaja, hän opetti Kuopion kesäyliopistossa, toimi oppikoulun

opettajajärjestön hallituksessa, kuului koulusuunnittelutoimikuntaan, valittiin Kuopion Liike- ja Virkanaisten johtajaksi ja vastaavan järjestön kansainvälisen liiton hallitukseen, jota hän edusti mm. Köpenhaminassa, Lontoossa ja Edmontonissa pidetyissä kongresseissa. Hän istui kokoomuksen edustajana Kuopion kaupunginvaltuustossa ja –hallituksessa. Eduskuntaan hänet valittiin 1970 vaaleissa. Maija oli ainoa nainen Puolustusasiain valiokunnassa, ja hän kävi maanpuolustuskurssin nro 38 Sotakorkeakoulussa.

Yhteen kauteen jääneen eduskuntatyön jälkeen hän avioitui onnellisesti ja muutti Espooseen. Kotirouvaa hänestä ei tullut, sillä häntä pyydettiin opettajaksi Etelä-Espoon Yksityiseen Yhteiskouluun, josta 1977 tuli Haukilahden Koulu ja Lukio. – Maijan mielestä hän itse ei ollut valinnut uraansa, vaan ura oli valinnut hänet.

Julkaisut: Helsingin Ylioppilasteatterin 25-vuotisjuhlajulkaisu 1951

Muistelmateos: Perkjärvi Kannaksen kuvastin 1988.

Päätoimittaja: Kouluelämää ja elämänkoulua Terijoella 1991.