Jättituija

Jättituija (Thuja plicata) esiintyy luonnonvaraisena läntisessä Pohjois-Amerikassa. Se kasvaa kotiseudullaan usein 40–50 metriä korkeaksi, mutta voi tulla jopa 70 metrin korkuiseksi ja rungoltaan usean metrin paksuiseksi. Jättituija elää usein 800–1000 vuotta vanhaksi, ja suurimpien yksilöiden rungon läpimitta on noin 6 metriä. Jättituija on nimensä mukaisesti tuijien suvun suurikasvuisin puu. Suomessa jättituija jää kuitenkin paljon pienemmäksi, ja se kasvaa yleensä 10-25 metriä korkeaksi, kasvupaikasta riippuen.

Jättituijan runko on suora, mutta tyvekäs. Tyvilaajentuma, joka tavallisesti rungon tyvellä jakaantuu korkeiksi lankkujuuriksi, on voimakkaasti kehittynyt. Puun kaarna on säikeistä, vanhemmiten uurteista ja siitä irtoaa kapeita pitkittäisiä suikaleita. Se on yleensä punaisenruskeaa, noin 10–25 millimetriä paksua. Oksat ovat kaareutuvia, usein päistään riippuvia. Latvuksen muoto on usein nuorena kartiomainen, leventyen ja muuttuen vanhemmiten epäsäännölliseksi. Vanhoilla puilla on usein lukuisia latvoja, joista osa on jo kuollut.

Jättituijan suomumaiset lehdet ovat päältä kiiltäviä, alta heikosti valkokuvioisia. Jättituija on ainavihanta ja yksittäiset lehdet pysyvät oksilla noin 2–3 vuotta, kunnes sitten varisevat pois pääversoista, ja pienet sivuversot varisevat kokonaan. Puu alkaa tuottaa käpyjä yleensä noin kymmenen vuoden iässä. Se voi lisääntyä myös kasvullisesti oksien tai kaatuneiden runkojen juurtuessa. Puun kukinta ajoittuu meillä touko- tai kesäkuulle. Pienet punertavat hedekävyt ovat 1–3 mm pitkiä. Ne ovat kukinnan aikana vihreät, ja kypsyessään puutuvat ja muuttuvat punaruskeiksi. Kävyt ovat 10–14 millimetriä pitkiä. Käpysuomut aukeavat loka- tai marraskuussa vapauttaen siemenet.

Jättituijan puuaines on hyvin arvostettua. Mantopuu on ohutta, melkein valkoista, sydänpuu punertavaa tai vaalean ruskeaa. Puu on kevyttä, keskikovaa, lujaa, hyvin kestävää ulko- ja maarakenteissa, helposti käsiteltävää, helposti halkaistavaa ja kosteuseläminen on vähäistä. Sillä on sama voimakas aromaattinen "setrin" tuoksu kuin kanadantuijan puuaineessa, mutta ei samaa kitkerää makua. Muihin lännen suuriin havupuihin verrattuna sen mekaaniset ominaisuudet ovat heikommat, joten se ei sovellu suurta lujuutta vaativiin rakenteisiin. Puristuslujuus on vähäinen ja se ei ole kovinkaan veto- ja taivutuslujaa. Naulat ja ruuvit pitävät hyvin, ja liimaus sekä pintakäsittely onnistuvat myös erinomaisesti. Tuore puutavara painaa 449 kg/m3, ja ilmakuivan sahatavaran paino on 369 kg/m3. Puun kansainvälinen kauppanimi on ”Western Red Cedar”.

Tuijaa käytetään Pohjois-Amerikassa varsinkin kattopaanujen valmistukseen sekä se on suosittu ulko- ja sisäverhouspuu. Jättituija soveltuu tähän tarkoitukseen erityisen hyvin suuren lahonkestävyytensä vuoksi. Käyttökohteita ovat myös pylväät, aitapaalut, ovet, ikkunat ja kalusteet. Suomessa Jättituijaa käytetään kosteissa tiloissa mm. saunoissa sekä terassikalusteissa ja ulkoverhousmateriaalina. Britanniassa se oli aikoinaan suosittu puu kasvihuoneiden ikkunapuitteissa. Lajia viljellään sahapuuksi varsinkin Pohjois-Amerikassa, Länsi-Euroopassa ja Uudessa-Seelannissa.

Jättituija oli aikoinaan monille Pohjois-Amerikan länsirannikon alkuperäiskansoille tärkein puulaji, jonka ympärille kiertyi koko heimon elämä. Siitä valmistettiin talot ja kanootit, tehtiin vaatteet ja saatiin lääkkeet. Ukkosenjumalan kotipaikaksi tiedetty jättituija pystytettiin haidaintiaanien taloihin eräänlaisiksi ukkosenjohdattimiksi. Toteemipaalut tehtiin aina jättituijasta, joka säilyy lahoamatta vuosikymmenet. Kunnioituksen osoitusta puuta kohtaan osoittaa sekin, että niitä opittiin hyödyntämään kaatamatta puita. Puun kyljestä veistettiin lankkuja ja puu yleensä toipui käsittelystä jatkaen elämäänsä jopa vuosisatoja.

Jättituijaa on myös kasvatettu laajalti koristepuuna lauhkeilla vyöhykkeillä 1800-luvulta lähtien, ja nykyisin siitä on olemassa useita väritykseltään ja kasvutavaltaan vaihtelevia viljelylajikkeita. Laji tuotiin ensimmäisenä Eurooppaan Isoon-Britanniaan vuonna 1853, alunperin juuri koristepuuksi. Sitä on harvakseltaan istutettu Pohjoismaihin, myös Suomeen jo 1900-luvun alusta lähtien. Jättituijan tiedetään risteytyvän ainakin japanintuijan kanssa, tätä risteymää (Thuja standishii × plicata) kutsutaan puistotuijaksi, usein se tunnetaan myös nimellä Thuja 'Green Giant'.

Kuvattu Tammiston arboretumissa kesällä 2012.