Hieskoivu

Hieskoivun (Betula pubescens) levinneisyys maapallolla rajoittuu Euraasian mantereen viileään ja lauhkeaan vyöhykkeeseen. Hieskoivu kasvaa lähes kaikkialla Suomessa, aivan Lapin pohjoisimpia osia lukuunottamatta Se on rauduskoivua pienempi puu, joka saavuttaa 15–25 metrin korkeuden.

Hieskoivun lehdet ovat pyöreämmät kuin rauduskoivun ja niissä on yksinkertainen sahalaita. Hieskoivun vuosikasvaimet ovat pehmeitä ja nukkamaisia. Latvus on pensasmainen ja oksat pystyhköjä. Rungon tyvikaarna on vaaleaa ja sileää. Rauduskoivulle tyypillistä pitkittäisuurteista rosokaarnaa ei yleensä synny, mutta rungossa näkyy vaakasuoria ohuita juovia.

Teknisiltä ominaisuuksiltaan hieskoivun puuaine ei juuri eroa rauduskoivun puuaineesta. Mutkaisuutensa ja oksikkuutensa takia hieskoivu on usein rauduskoivua huonompi puulaji jatkojalostuksen kannalta. Tärkein metsätaloudellinen ero hies- ja rauduskoivun välillä on niiden erilainen puuntuotoskyky. Hieskoivu kasvaa kaikilla rauduskoivulle soveltuvilla kasvupaikoilla sitä hitaammin.

Kuten rauduskoivua on hieskoivuakin käytetty perinteisesti monien käyttöesineiden valmistukseen. Koivun tuohesta on tehty mm. virsuja, kontteja ja kattoja. Polttopuu on myös edelleen yksi hieskoivun tärkeimmistä käyttömuodoista.

Nykyajan lääketieteessä koivu luokitellaan miedoksi yrttilääkkeeksi, jota käytetään yrttilääkinnässä ja luontaistuotteissa. Koivun lehdet sisältävät C-, B2- ja B3-vitamiineja sekä paljon valkuaisaineita. Lehtiä ja silmuja käytetään tuoreina salaatissa ja kuivattuina niistä voidaan valmistaa teetä. Koivusta saadaan myös ksylitolia.

Tunturikoivu (B. pubescens subsp. czerepanovii) on hieskoivun alalaji. Hieskoivusta on myös punalehtinen muoto, jota kutsutaan punakoivuksi (Betula pubescens f. rubra).