2. Rakennusperinteestä

Metsä on ollut vuosisatojen ajan suomalaisen rakentajan tavaratalo. Suomalaisessa rakennusperinteessä on aina korostunut omavaraisuus ja tietynlainen vaatimattomuus, mutta tarveaineissa käytettiin silti aina parasta saatavilla olevaa. Rakennuspuut valittiin tarpeen ja kohteen mukaan, eikä siihen riittänyt aina pelkkä puulajien ominaisuuksien tuntemus, vaan monesti piti osata valita myös juuri tarpeeseen sopiva puuyksilö.

Rakennukset olivat muinoin hyvin tarkoituksenmukaisia ja eräs nerokkaimmista "tuotekehityksen" tuloksista on Länsi-Suomalainen riihi, joka on paljon enemmän kuin vain pelkkä entisaikainen rakennus muiden joukossa. Lohjan perukoilla sijaitseva 1800-luvulla rakennettu Myllymäen torpan riihi on tästä oiva esimerkki.

Myllymäen torpan mäntyhirrestä salvottu riihirakennus, eli riihirivi koostuu kolmesta osasta: kuvassa kauimmaisena olevasta kiuashuoneesta, keskellä olevasta luuvasta ja kaksikerroksisesta survista, joka on kuvassa lähimpänä. Palovaaran vuoksi riihi sijoitettiin yleensä sopivan etäälle muista rakennuksista, omalle riihipihalleen, kuten Myllymäen torpallakin on tehty.

Ruis oli muinoin tärkein viljakasvi ja Länsi-Suomessa oli tapana puida koko vuoden viljasato kerralla. Syksyllä sirpillä leikattu, lyhteiksi sidottu ja pellolla kuivahtanut vilja tuotiin ensin riihen kiuashuoneeseen. Lyhteet ripustettiin katon rajassa oleville kuusipuusta tehdyille parsille vieri viereen. Riihen kiuashuone on ns. sisäänpäinlämpeävä, eli kiukaan savu kiertää huoneessa savusaunan tapaan ja poistuu ulos seinässä olevan reiän kautta. Kun parret olivat täynnä niin suurikokoiseen kiviseen kiukaaseen sytytettiin tuli. Kiukaan lämmitykseen käytettiin yleensä hyviä ja kuivia koivuhalkoja. Lämmitystä kesti 1–2 päivää jotta jyvät kuivuivat ja desinfioituivat. Tällä tavoin sadosta tuli ensiluokkaista ja hyvin säilyvää. Savusta tuli lisäksi viljaan vieno tuoksu ja maku, siksi riihiviljasta valmistettu leipä olikin monien mielestä kaikkein maukkainta.

Kuivuneet lyhteet siirrettiin luuvaan, eli puintihuoneeseen. Ruista puitaessa lyötiin lyhteitä ensin seinään, jolloin osa jyvistä irtosi ja putosi kasaksi seinän viereen. Sen jälkeen avattuja ja lattialle levitettyjä lyhteitä puitiin lyömällä niitä varstalla, jotta jyvät niistä irtoaisivat. Tätä työvaihetta kutsuttiin myös "tappamiseksi". Tämän jälkeen aloitetiin jyvien ja akanoiden erottelu, joka tapahtui viskomalla useimmiten haapapuusta veistetyllä viskaimella (äyskärillä) jyvät riihen seinältä toiselle. Hyvät jyvät lensivät seinän luo ja akanat sekä muutkin roskat jäivät välille. Seuraavaksi jyvät kerättiin lattialta ja sen jälkeen "pohdittiin", eli ravisteltiin jyviä matalareunaisessa ja laakeassa astiassa, jotta pöly ja viimeisetkin roskat irtosivat niistä. Tämän jälkeen jyvät vietiin aittaan. Oljet, akanat ja muut puimajätteet nostettiin survin yläosaan (luuvin parvelle), silputtiin ja pudotettiin survin alakertaan. Silpusta valmistettiin myöhemmin ruokaa karjalle. Puinnin jälkeen ensimmäiset rukiinjyvät jauhettiin ja niistä keitettiin uutispuuroa.

Myllymäen riihipihalla kasvaa pihlajan lisäksi myös vanha omenapuu ja kriikunoita. Riihi oli muinoin maanviljelyä harjoittavien talojen ja torppien tärkeimpiä rakennuksia. Sitä käytettiin viljan lisäksi myös esimerkiksi pellavan ja hampun kuivatukseen. Riihessä myös leikittiin ja touhuttiin monenmoista silloin kun aikaa siihen oli. Moni ihminen sai aikoinaan riihessä alkunsa ja kuoltuaan päätyi takaisin riiheen ennen hautausmaahan siirtämistä.

Talonpoikaisessa perinteessä vesikatot olivat yleensä malka- eli tuohikattoja 1860-luvulle saakka (kuvassa vasemmalla). Malkakaton vesieristeenä on koivuntuohi. Koska tuohi haurastuu nopeasti auringossa, tuohilevyjen suojaksi ladottiin malkoja, jotka samalla pitävät kattotuohia paikoillaan. Malat tehtiin säänkestävyyden vuoksi kuusiriu'uista halkaisemalla ja asennettiin paikoilleen halkaistu puoli alaspäin. Näin rakennettuna katon tuohinen vesieriste saattoi kestää jopa ihmisiän. Pärekatto (kuvassa oikealla) yleistyi 1800-luvun puolivälissä ja vähitellen syrjäytti malkakaton. Kattopäreet valmistettiin yleensä hitaasti kasvaneesta kuusesta. Pärekatto oli malkakattoa helpompi tehdä ja sen yleistymistä nopeutti myös teollisesti valmistettujen rautanaulojen tulo markkinoille sekä tuohen huono saatavuus. Myllymäen torpan rakennuksissa on säilynyt molempia kattotyyppejä.

1800-luvulla rakennettu Myllymäen torpan asuinrakennus. Täällä Myllymäen Kalle (1889-1976) asui koko elämänsä ajan. Kalle hoiti torpan pihapiirin rakennuksia vanhaa vaalien ja perinteisiä työtapoja noudattaen. Kallen kuoltua 1976 hänen viimeisen tahtonsa mukaan torppa siirtyi museoviraston omistukseen.

Torpan esineistö on alkuperäistä ja jätetty niille sijoilleen kuin se oli torpan viimeisen asukkaan lähtiessä. Paikka on yksi niistä harvoista säilyneistä, jossa voi yhä aistia millaista elämä oli metsien keskellä 1800-luvun Suomessa.