1. Metsien käytöstä
Varhaisimpina aikoina asutuksen läheisyydessä olevat metsät kaadettiin usein lähes kokonaan ihmisten tarpeisiin. Länsi-Suomessa metsiä raivattiin pelloiksi ja Itä-Suomessa kaskettiin viljelysmaaksi, lisäksi niistä otettiin hirsiä ja muuta rakennuspuuta. Puusta tehtiin tietysti myös monenlaista tarvekalua arkipäivän elämää varten, koivuista revittiin tuohta ja lehmuksista niintä ja polttopuutakin tietysti tarvittiin. Esimerkiksi luonnonvaraisten jalavaesiintymien harvinaistumista selittää osaltaan myös se, että ne poltettiin leppähalkojen seassa savuna taivaalle. Suomessa on harjoitettu laivanrakennusta jo keskiajalta lähtien. Vuosien 1727–1807 välisenä aikana valmistettiin tiettävästi lähes 2500 purjealusta, joten laivateollisuus oli myös merkittävä puuraaka-aineen käyttäjä.
Metsät olivat entisaikain ihmisten ehtymättömältä tuntuva resurssi tiettyyn pisteeseen asti ja se piste saavutettiin Suomessa 1800-luvulla, jolloin maassamme alkoi herätä todellinen huoli metsien riittävyydestä. Tähän vaikutti osaltaan myös ruukkien jatkuvasti lisääntynyt hiilen tarve. Vuosina 1872 - 1881 Suomen ruukeissa käytettiin vuosittain 130 000 lästiä puuhiiliä (F.G.Bergroth). Tämä määrä vastaa siis 260 000 kuutiometriä hiiltä (1 lästi = 2 m3). Ruukkien hiiliuunit tuottivat siitä vajaat puolet ja loput poltettiin hiilimiiluissa. Tämän hiilimäärän tuottamiseen tarvittin tietysti myös puuta, jota käytettiin noin 600 000 kuutiometriä vuodessa. Tämä kulutus vastasi noin 5600 hehtaarin vuotuisia avohakkuita Suomen metsien puuston keskitilavuuden mukaan ja noin 12 000 nykyistä puutavararekkakuormaa. Hiilen tuotanto ei siis ollut mikään ihan vähäpätöinen metsien käyttömuoto ruukkien kukoistuskaudella, jota kuitenkin kesti yli sadan vuoden ajan. Hiilen tuotanto oli keskittynyt pääasiassa eteläiseen Suomeen, missä pääosa ruukeistakin sijaitsi. Muualla Suomessa puusta poltettiin tervaa. Vientiin tähdännyt tervantuotanto oli suurimmillaan 1800-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin ulkomaille vietiin parhaimmillaan yli 200 000 tynnyriä vuodessa.
Suomessa on ollut sahalaitoksia jo 1500-luvulla, mutta näiden pääasiassa pienten vesisahojen puun tarve sekä puutavaran tuotanto oli aika olematonta, vaikka niitä pidettiinkin tuolloin jonkinlaisina metsien hävittäjinä. Sahat olivat riippuvaisia vesivoimasta ja sijaitsivat useimmiten myllyjen yhteydessä ihmisasutuksen liepeillä, josta ottivat myös raaka-aineensa. Varhaisimmat vesisahat kykenivät sahaamaan päivässä parhaimmillaan vain kymmenkunta tukkia laudoiksi ja yhdestä tukista saatiin keskimäärin neljä lautaa. Tuotanto ei siis ollut mitenkään päätähuimaavaa ja sahalaitoksen teho riippui tietysti täysin virtaavan veden määrästä, eli hyviä sahauspäiviä ei useinkaan kovin paljon vuoteen mahtunut. Vesisahojen aikakausi jatkui vaihtelevasti 1800-luvulle asti, jolloin tehokkaammat ja vesivoimasta riippumattomat höyrykoneilla toimivat sahat syrjäyttivät vanhentuneen teknologian.
Sahateollisuudesta tulikin suurteollisuutta vasta 1860-luvulla, kun ymmärrettiin Suomen metsävarojen todellinen laajuus ja uusi teknologia mahdollisti laitosten perustamisen asumattomille korpimaille, uusien raaka-ainelähteiden äärelle. Hyörysahojen puun tarve ja tuotantomäärät olivatkin sitten jo aivan toista luokkaa kun siihen asti oli totuttu ja Suomesta tuli nopeasti merkittävä sahatavaran vientimaa. Monissa muissa Euroopan maissa metsät oli käytetty jo lähes loppuun ja alan ulkomainen pääoma osaamisen ohella käänsi katseensa Suomeen. Vuonna 1870 höyryvoimalla käyviä sahalaitoksia oli Suomessa jo 66 kpl. Useimmat näistä oli perustettu jokisuihin, joihin raaka-aine kuljetettiin uittamalla. Suurimmilla höyrysahoilla päästiin yli miljoonan kuutiojalan vuosituotantoon (28 000 m3), joka tarkoitti yhdellä laitoksella yli 150 000 tukin sahaamista. Uusia sahoja perustettiin jatkuvasti lisää ja 1880-luvulle tultaessa sahatavaraa vietiin Suomesta ulkomaille yli miljoona kuutiometriä vuodessa.
Vesivoimalla toimiva sahalaitos, eli ns. vesisaha, joka on siirretty Pernajan pitäjästä Helsingin Seurasaareen vuonna 1911. Sahan koneisto on peräisin 1600-luvulta.
Ensimmäiset puuhiomot ja puukuitua käyttävät paperitehtaat rakennettiin Suomeen 1860- ja 1870-luvuilla ja vuoden 1876 lopussa ensimmäinen sellutehdas aloitti toimintansa. Näiden ansiosta puuraaka-aineen kysyntä kasvoi entisestään. Laajatkin hakkuuaukeat metsien keskellä alkoivat tuolloin olla yleisiä ja vanhat aarniometsät varsinkin asutuilla seuduilla erittäin harvinaisia. Metsien haaskaus herätti 1800-luvun Suomessa vähitellen sellaisenkin pelon, että tulevaisuudessa talonpoika joutuu ehkä rakentamaan tupansa kivestä ja turpeesta, koska puuta ei kauaa enää rakentamiseen riitä. Joissakin pitäjissä alkoi olla huutava pula jopa polttopuista, hirsistä nyt puhumattakaan. Metsiä ei ollut tapana istuttaa kaadetun tilalle ja karjan metsälaidunnus vaikeutti myös omalta osaltaan asutusten lähellä olevien metsien uudistumista. Kaskialueilla metsä uudistui lehtipuuvaltaisesti ja rakennuspuuta ei tällaisista metsistä saatu.
Jo 1600-luvulta asti oli tosin kruunun taholta annettu määräyksiä metsien hoidosta, mutta koska niitä ei valvottu, niin niillä ei ollut yleensä käytännössä mitään merkitystä. Vuonna 1886 voimaan astunut metsälaki esti siihen asti jatkuneen holtittoman metsien hävityksen, jota oli osassa maatamme harjoitettu voimallisesti jo vuosisatojen ajan. Vasta tämä laki antoi selkeitä ohjeita talousmetsien uudistamiselle ja hoidolle, joka siihen asti oli ollut lähinnä ns. "korkeimman kädessä". Ensimmäiset askeleet metsäluonnon suojelemiseksi kaikilta hyötykäyttöön tähtääviltä toimilta otettiin 1900-luvun alkupuolella ja vuonna 1923 astui voimaan luonnonsuojelulaki, joka mahdollisti luonnonsuojelualueiden perustamisen sekä luonnonmuistomerkkien rauhoittamisen.
Miilunpolttajia Raaseporin Snappertunassa