5. Pyhät uhripuut ja -lehdot

1800-luvun Suomessa oli yleistä, että taloilla oli ns. elättipuita (ruots. vårdträd). Varsinaisia istutettuja puistoja ei maaseudulla tuohon aikaan vielä ollut kuin vauraammissa kartanoissa ja pappiloissa. Köyhempien talonpoikien sekä torppareiden oli usein tyytyminen niihin puihin mitä tontilta sattui löytymään. Elättipuiksi saatettiin säästää joitakin pieniä taimia ympäristöstä talon rakennusvaiheessa, sillä perimätietojen mukaan tällaisen puun tuli olla talon rakennuttajaa nuorempi. Varhaisimpina aikoina, jolloin kyläyhteisöjen talot sijoitettiin usein lähekkäin umpipihan muotoon, ei niiden pienille mies- ja karjapihoille kovin kummoisia puita mahtunut, joten mahdolliset elättipuut saattoivat sijaita varsinaisen pihapiirin ulkopuolellakin. Isojaon yhteydessä talojen pihat suurenivat ja tilaa oli tällöin puillekin enemmän. Näistä kasvoi ajan mittaan komeita pihapuita, jotka miellettiin tärkeiksi ja omalla tavallaan myös pyhiksi. Sana "piha" lienee alkujaan tarkoittanut pyhää, kiellettyä ja rajattua aluetta, josta sen merkitystä on laajennettu koskemaan ihmisen asuinkenttää. Ajan kuluessa rakennuksia uusittiin, mutta puut saattoivat säilyä pihamaalla sukupolvelta toiselle. Pihapuut ovat tärkeitä monille ihmisille yhä tänäkin päivänä, niitä varjellaan ja hoidetaan, ja suuri on suru jos jokin niitä vahingoittaa.

Talolla tai kyläyhteisöllä saattoi olla myös oma uhripuunsa. Tämän luokse uhraamisen ("lyylimisen") uskottiin tuovan talolle ja yhteisölle vaurautta ja onnea. Uhrilahjat olivat yleensä erilaisia ruokatarpeita, kuten uutisjyviä, nauriita, maitoa, juustoa, juuri teurastetun eläimen verta, lihaa tai kalaa ja kananmunia. Juhlapäivinä, kuten mm. kekrinä, puulle on annettu myös viinaa ja toisinaan on saatettu äärimmäisessä hädässä uhrata sille myös rahaa tai muuta erityisen arvokasta. Itse puu elävänä organismina ei tässä ollut välttämättä kuitenkaan se varsinainen uhrilahjojen kohde, vaan se käsitettiin haltijan asuinpaikkana ja/tai jonkinlaisena porttina olevaisen ja henkimaailman välillä. Uhripuuta piti ehdottomasti kunnioittaa, eikä sitä saanut millään tavoin vahingoittaa, sillä sellaisen teon uskottiin aiheuttavan suurta onnettomuutta ja jopa kuolemaa. Näistä entisaikain pyhistä puista käytettiin lukuisia nimityksiä eri osissa maatamme kuten esimerkiksi haltijapuu, pitämyspuu ja palveluspuu.

Kansanperinteen kertomusten mukaan uhripuut ovat edustaneet lähes kaikkia kotimaisia puulajejamme. Näitä ovat olleet ainakin mänty, kuusi, kataja, pihlaja, koivu, lehmus sekä vaahtera. Uhripuun valinnassa on siis ilmeisesti pidetty tärkeämpänä puun sijaintia ja sen ympäristöä, kuin puulajia tai puun kokoa. Tämä seikka on merkityksellinen siinä mielessä, että eri puulajeihin on kansanperinteessä liittynyt omia ja toisistaan poikkeavia uskomuksia. Näin ollen uhripuu on ollut aivan erityisessä asemassa sen lajista riippumatta. Puun valintaan on toki voinut vaikuttaa myös sen valitsijan omat mieltymykset tai jokin muu henkilökohtainen syy. Sekin on tietysti mahdollista, että uhripaikka (esim. uhrikivi) ollut käytössä jo ennen puuta ja puu on kasvanut myöhemmin sen viereen tai päälle, kuten joistakin kertomuksista voi lukea.

Kansallisromantiikan aikakaudella Suomessa virisi laaja kiinnostus historiaa sekä kansanperinnettä kohtaan ja silloissa lehdissä julkaistiin kuvauksia myös uhripuista. Pidemmän aikaa kestäneen hävityksen jälkeen näitä historiallisia paikkoja haluttiin suojella ja valistaa kansaa niiden tärkeydestä. Joitakin tunnettuja ja yhä olemassa olevia uhripuita on sittemmin rauhoitettu luonnonmuistomerkkeinä. Puihin liittyvä aineeton kulttuuriperinne on ollut tällöin rauhoituksen perusteena. Olen kerännyt tähän joitakin erilaisia uhripuita käsitteleviä kertomuksia 1800-luvulta peräisin olevista julkaisuista ja lähdeluettelo löytyy sivun alareunasta. Näiden kertomusten perusteella joidenkin puiden kasvupaikkoja voi yhä paikantaa, mutta kyseiset puut ovat jo saattaneet kadota maisemasta.

1) Rantasalmella, Iinalammin kestikievarin pellolla seisoi uhripuu, joka mielellään olisi hävitetty, vaan ei kukaan tohtinut semmoiseen tekoon ryhtyä. Eräs mies sen vihdoin suuren maksun saatuaan hakkasi poikki, vaan siitä olikin seuraus, että hän rupesi potemaan ja sairasti likemmä 40 vuotta.

2) Rantasalmen Hiismäen Kolkonpään Hukkalan pellon vieremillä seisoo useita näreitä ja niiden seassa suuri uhripuu. Aina kun karhu oli tapettu, tuotiin sen pääkallo kestiä pitämällä, viinaa juomalla, karhun lihaa ym. syömällä sekä loihturunoja laulamalla puun juurelle ja kiinnitettiin uhripuun oksaan. Tavallisesti ei puuta kuitenkaan koristettu useammalla kuin yhdeksällä karhun kallolla. — Etenkin joulun aattona, vaan myös Mikon ja Kekrin aattoina vietiin uhriksi puun juurelle vähän kaikista talossa löytyvistä juhlaruo'ista, joita sitte Mikottaret ja Kekrittäret luultiin käyvän syömässä. Mainittua puuta ei tohdittu hakata, sillä luultiin siitä pahan seuraavan, ja tämä mielipide oli vallallaan vielä vuoden 1860 paikoilla. Samoilla paikoilla löytyi vielä toinenkin näre, jolle osoitettiin ylenluonnollisempi kunnioitus ja jota ei myöskään tohdittu hakata. Joku matkustavainen herrasmies senvuoksi kehoitti erästä loismiestä hyvää palkintoa vastaan hakkaamaan puun poikki. Mies läksikin, vaan rukoili ensin puun juurella: "elä hyvä puu minulle mitään tee; nouse päälle nostajasi, käy päälle läskiäsi!" Muutaman kerran kun sitte puuta iski, kaatui se, vaan siitä olikin seuraus, että herrakin paikan lähellä olevassa kestikievari-talossa heitti henkensä.

3) Joutsenmäen Koikkalan pellolla Rantasalmella seisoo vielakin vähintäin 150 vuoden vanha uhrausta varten istutettu kaunis vaaher (vaahtera), joka silmiin pistää peninkulmain päähän Haukivedelle. Tavan mukaan tällekin Kekrin ja Pyhäinmiestenpäivän aattoina ym. juhlatilaisuuksina vietiin ruokaa ja juomaa uhriksi ja jos taloa vastoinkäymiset kohtasivat, koetettiin pahaa lepyttää viemällä puulle uhria muinakin aikoina. Myös tätä puuta ei ennen vanhaan rohettu, nykyään kauneutensa vuoksi ei tahdota hakata, vaikka siimestää peltoa; vaan ukkonen on kerran toisensa perään sitä ruhjonut ja katkaissut siltä neljä paksua oksaa, joita sitte sahaamalla on tasoitettu. Tämän yhteydessä sopii mainita, että talossa ennen vanhaan asui veljekset Juho ja Eerikkä Karppinen ynnä heidän sisarensa Maija, jotka kaikki olivat velhoja. Ukkosen ilma sytytti asuinkartanon ja siinä paloivat veljekset. Palava lääväkartano, jota koetettiin vedellä sammuttaa, sammui itsestään ja kaytettänee tarkoitukseensa vieläkin. Sisar Maija taas jonkun aikaa sen jälestä paloi, saunan kiukaalle, minkäs kiville ylempänä olevilta laudoilta putosi, kun toiset kylpijät löivät löylyä.

4) Hirvensalmella Ripatin kylän Pekkasen taloista etelään, on alalla, jossa ennen oli torppa, iso kivi, jota on käytetty uhripaikkana. Tämän vieressä oli kasvanut honka, joka oli toimittanut uhripuun virkaa. Kiven luona oli tapana pitää "paraa", eräs taikatekijän itsensä valmistama nukki, josta lähemmän selityksen antaa toht. Helsingius kirjassaan »Försök till framställning af Finlands kyrkohistoria", siv. 270 . Kerran kun akka oli tehnyt paraa, oli tämä kysynyt häneltä, mitä hänen piti taloon tuoman. "Tuo vaikka sontaa", tokasi eukko, ja parapa kantoikin pihan sontaa täyteen. (Paralla tarkoitettiin tässä eräänlaista noidan valmistamaa henkiolentoa - apuhenkeä joka palveli omistajaansa)

5) Kangasniemen pitäjässä Ohensalon saareen pistämässä Ketvellahden suussa on "Karhunpääsaari". Saari on ainoastaan noin 49 kyynärän pituinen ja 15 levyinen ja kasvaa sekä mänty- että lehtipuuta. Melkein sen keskipaikoilla on noin 4 syltä pitkä kuiva hongan känkkyrä, jonka kylkeen noin syli maasta on lyöty kaksi ½ kyynärän pituista naulaa, joista toisessa riippui pääkallo, toisessa leukaluu karhusta. Tässä kunnossa oli puu kesällä 1878, mutta muistettiin siinä ennen olleen viisi sellaista. Maasta ylt'ympäri löytyikin sekä pääkalloja että leukaluita hyvinkin syvältä. Puun juurella oli iso laaka kivi ynnä monta pienempää ympyrässä.

6) Mettelin talon välipenkereellä Ristiinan pitäjässä, noin pari virstaa Linnansaarelta, seisoi vielä 1874 ikivanhoista ai'oista pitäin tavattoman suuri kataja, Mettelinkataja, jonka juurella entisinä aikoina oli vietetty taikauskoisia menoja juhannus-iltoina. Myöhempinä aikoina sitä pidettiin "talon haltijana", eikä kukaan uskaltanut sitä Vahingoittaa; päin vastoin emännät sille uhrasivat. Se oli vanhuudesta sammaltunut ja vanhimpien miesten isoisät todistivat sen aina olleen samallaisen. V. 1835 oli kataja 13 kyynärää korkea (7,8m) ja kruunu ympärinsä päälle 50 kyynärän. Tyvi oli ympärinsä 5 ½ kyynärää (3,3m), mutta jakaantui jo likellä juurta kahteen haaraan, joiden oksista muutamat olivat melkein miehen vartalon paksuisia. Kesällä 1874 iski vihdoin ukkonen katajan pirstoiksi ja nyt on Mettelinkatajasta ainoastaan kanto jälellä sekä kuva muinaismuisto-yhdistyksen arkistossa.

7) Jousniemen Sipilässä Kangasniemellä oli ennen riihen takana ollut uhrikoivu, jonka juurelle aina Mikon päivänä piti vietämän pässin pää. Kerran ei piika viitsinytkään viedä päätä perille, viskasi vaan pellolle, sanoen: "Kuin et hae, hyvä herra, tuosta, niin et tarvitse". Olipa uhrijuutas todella tullutkin päätä pellolta noutamaan, mutta äijyksissään vienyt puoli riihen kattoakin myötänsä. Tuollaisesta kostosta on muitakin esimerkkiä. Ketunmäellä Hirvensalmella oli uhrikuusi, jolle emäntä aina uhrasi. Kerran eräs loissuutari Juho Lyypekki söi kuusen juurelta hutun ja muut ruokalaitokset, vieläpä potkasi kuusta ja sanoi: "pois kumma kuusesta!" Tuosta tietysti suuttui uhripeijakas ja toppasi kiusataksensa suutarin leuvat, niin että tämä oli kovassa pulassa.

8) Uhripuita tunnetaan vieläkin monelta taholta. Suuressa arvossa pidetty on Pielavedellä uhripuu Uhrilahden talon lähteellä ja iso petäjä Kiukasniemellä "Maunu Hätisen saunan perässä". Hirvensalmella on Pekkasissa uhripihlaja ja uhrikivi, joita eukot lyytivät; Mannisten uhripuu on ollut julman suuri niinipuu Muhkan pellon penkereellä ja, paitsi niitä, on vielä samassa pitäjässä uhripetäjä Pekkalan torpassa Kuitulan luona. Rantasalmen Parlumäessä oli ennen Raja-Reinikkalan riihen perässä tavattoman suuri koivu uhripuuna, emäntäin lyytimänä, Petäjäpellon Reinikkalassa taasen ison kiven rinnassa suuri petäjä, jota talon isäntäväki uhritti. Mäntyharjulla on uhrikuusia Toivolassa Parkkosen pellon penkereellä ja Vanhan Pietilän pellolla. Ristiinan pitäjässä on uhrikoivuja Nikkaan torpassa Kylälahdella ja vielä parempi Kiirapellolla Lanssin talossa Rantakylässä. Petäjävedellä on suuri uhrikuusi Alakintaan kylässä Niemelän talon pellolla. Peuvonniemessä Tohmajärvellä on Parviaisen pellolla suuri honka uhripuuna, jota ahkerasti on lyylitty, ja Haapalahden kylässä oli suurta kuusta uhrittu kananmunilla. Ylimalkaan olivat puut, jotka kasvoivat kaalimaiden taikka peltojen penkereillä pyhiä; niille oli tavallisesti määrä viedä uhriatrioita. Joskus on puun luonne ehkä antanut aihetta tuohon kunnioitukseen. Turkkilan kylässä Hämeenkyrössä esim. on uhripuuna tavattoman suuri mänty, alkuansa kaksi yhteen kasvanutta puuta, jotka vasta kolme syltä juurelta erkanevat. (Puu tunnetaan nykyään "Timin mäntynä")

9) Kajaanin maaseurakunnassa oli kaksihaarainen petäjä, jota vielä puoli vuosisataa sitten hyvin ahkerasti palveltiin. Jos lammas tai vasikka kuoli, vietiin se tai osa siitä petäjään riippumaan. Ennestään ripustettuja esineitä ei otettu pois, vaan saivat ne itsekseen tippua maahan. Niiden luultiin suojelevan talon karjaa.

10) Soskonniemessä Viitasaarella kasvoi ennen tavattoman suuri kuusi, josta kerrottiin seuraava tarina: Ensimäiset asukkaat istuttivat ensimäisen asuntonsa lähelle onnen puun ja panivat koko menestyksensä riippumaan siitä, menestyikö puu ja kasvoi, vai kuivuisiko ja kuolisi. Puu, joka oli kuusi, kasvoi ja menestyi ja asukkaat kunnioittivat sitä kuin jumalallista onnen haltijaa ikään. Kun alkuperäiset asukkaat, jotka olivat kuusen istuttaneet, jo aikoja sitten olivat kuolleet, ruvettiin puuta pitämään yhä suuremmassa kunniassa, erittäinkin kun tuli taudin aikoja ja nälkävuosia. Vuodentulosta otettiin vähän kutakin lajia ja vietiin kuusen juurelle, ennenkuin väki maistoi niistä. Isonvihan aikana oli kuusi niin tuuhea, että asukkaat piilottivat viholliselta sen latvaan kalliita tavaroita. Juurelta oli tämä kuusi yhdeksän kyynärää ympäriinsä (5,4m). Vähää ennen kuin kylässä joku kuoli, putosi kuusesta oksa, sitä suurempi mitä vanhempi vainaja. Latva yhä harventui ja vähää ennen kuin suvun viimeinen jäsen, vanha talonemäntä kuoli, kaatui vanha kuusi itsekin.

Talosen haltijakuusi Tammelan Portaan kylässä

Lähteet:

1), 2), 3) Savonlinna no 37 - 11.09.1884

4), 5) Uusi Suometar no 117 - 23.05.1881

6), 7), 8) Uusi Suometar no 149 - 13.12.1880

9), 10) Uusi Kuvalehti no 10 - 31.05.1898