Kotipihlaja

Kotipihlaja eli pihlaja (Sorbus aucuparia ) kasvaa luonnonvaraisena suurimmassa osassa Eurooppaa ja Pohjois-Aasiaa. Suomessa se on yleinen koko maassa. Kotipihlaja kasvaa yleensä enintään 15 metriä korkeaksi ja runko on usein monihaarainen. Korkeimmat Suomessa mitatut kotipihlajat ovat olleet yli 20 metriä korkeita. Kotipihlaja on melko lyhytikäinen puu ja elää vain harvoin yli 100 vuotta vanhaksi.

Kotipihlaja kukkii kesäkuussa runsain kermanvalkoisin huiskiloin. Kukinto on 8–10 cm leveä ja koostuu pienistä, valkoisista ja tuoksuvista kukista. Kotipihlajan marjat kypsyvät yleensä heinäkuun lopussa tai elokuussa. Marjat ovat kypsinä kirkkaan punaisia. Kotipihlajan erottaa muista Suomessa luontaisena kasvavista pihlajista kapealehdykkäisistä, päättöparisista lehdistä. Lehtien syysvärit vaihtelevat keltaisesta tumman punaiseen.

Kotipihlajan puuaines on hienoaineista, hyvin sitkeää, lujaa ja helposti työstettävää. Ilmakuivan sahatavaran paino on noin 650 kg/m³. Tuoreella puulla on omituinen, hieman epämiellyttävä haju, joka haihtuu kuitenkin puuaineksen kuivuessa. Pihlajan tilavuuskutistuminen kuivattaessa on melko suurta. Puuaines sopisi hyvin huonekalupuuksi, erikoisvaneriksi ja parketin materiaaliksi, mutta sen käyttö on heikon saatavuuden ja arvostuksen vuoksi melko vähäistä. Aiemmin pihlajaa käytettiin yleisesti tarvepuuna mm. heinäharavien piikeissä.

Pihlajan marjat ovat syötäviä ja sisältävät runsaasti C-vitamiinia, mutta suuren omenahappopitoisuutensa vuoksi ne ovat sellaisenaan hyvin happaman makuisia. Niitä on kuitenkin käytetty ravinnoksi jo kauan, ja niistä voi tehdä esimerkiksi hilloa. Marjat ovat myös lintujen suosiossa. Kansanlääkinnässä pihalajanmarjoilla on muinoin hoidettu monia vaivoja. Pihlajan kuorta on käytetty nahan parkitsemisessa.

"Pyhät oksat pihlajissa, pyhät on pihlajat pihoilla " todetaan Kalevalassa. Suomalaisessa kansanperinteessä pihlajaa on pidetty pyhänä puuna jo ilmeisesti pronssikaudelta lähtien. Muinaistarustossa pihlaja on Raunin eli Ukon vaimon puu.

Pihlaja on suosittu pihapuu. Sitä käytetään suhteellisen paljon myös julkisilla viheralueilla, koska se on pienikasvuinen, vaatimaton maaperän suhteen ja sillä on koristearvoa lähes ympäri vuoden.

Kuvattu Vantaalla syksyllä 2012.