Kotikataja

Kotikataja eli kataja (Juniperus communis) on maailman laajimmalle levinnyt paljassiemeninen kasvilaji. Sitä tavataan luontaisena koko pohjoisella pallonpuoliskolla, arktiselta tundralta subtrooppiselle ilmastovyöhykkeelle asti. Suomessa katajaa esiintyy koko maassa. Runsaimmin kalliometsissä, ulkosaaristossa ja tunturialueilla. Kotikataja on hidaskasvuinen ja kasvaa tavallisesti 0,2–10 metriä korkeaksi pensaaksi tai puuksi, alalajista ja kasvupaikasta riippuen. Suomen korkeimmat katajat lienevät noin 15 metrisiä ja paksuin elossa oleva yksilö on Loimaan Kauhanojalla kasvava kataja, jonka ympäryysmitta on 224cm (1,3m:n korkeudella). Edellistä vieläkin paksumpi yksilö löytyy tosin Pusulan Hyrkkölästä, mutta se on vuodesta 2014 ollut tuulen kaatamana kumollaan. Kataja voi elää Lapissa yli tuhat vuotta vanhaksi ja sitä on käytetty hyväksi dendrokronologisissa määrityksissä.

Katajan kuori on ohut, väriltään harmaa ja usein suikaleina hilseilevä. Pistelevät, vihreät neulaset ovat 10-20 mm pitkiä. Kukkimisaika on Etelä-Suomessa touko-kesäkuu. Käpy eli "katajanmarja" on pallomainen ja 5–8 mm halkaisijaltaan. Aluksi nämä ovat vihreitä, mutta yleensä vasta kolmantena syksynä hedelmöityksen jälkeen ne tulevat sinimustiksi, siniharmaan vahan peittämiksi. Samalla oksalla voi siis nähdä sekä vihreitä että kypsiä sinisiä "marjoja". Kataja on hyvin monimuotoinen kasvi, josta on Suomessa tavataan luontaisena ainakin kahta alalajia: kotikataja (Juniperus communis subsp. communis) ja lapinkataja (Juniperus communis subsp. alpina). Lapinkataja jää kooltaan huomattavasti kotikatajaa matalammaksi, sillä se kasvaa vain 0,2–1 metriä korkeaksi pensaaksi.

Katajan puuaines on tasaista ja tiivistä sekä helppoa työstää. Sen sydänpuu erottuu pintapuusta hiukan tummemman värinsä tähden. Puuaines on keskiraskasta, ilmakuivana noin 500kg/m3. Se on suhteellisen lujaa ja sitkeää sekä helposti taivutettavaa. Se on myös hyvin sään ja lahon kestävää.

Katajakedot ovat useimmiten syntyneet kotieläinten laidunnuksen seurauksena. Lampaat ja karja välttävät sen pisteleviä oksia, jos vain muuta syötävää on tarjolla. Katajakedot ovat kuitenkin nopeasti häviämässä ja niitä on jo jonkin verran pyritty arvokkaimmissa maaseudun kultturimaisemissa ennallistamaan aluskasvillisuuden niitolla.

Luonnonsuojelulaki huomioi katajan seuraavasti: "Puumaisen tai pylväsmäisen katajan ottaminen luonnosta koristepuuna tai -oksana kaupan pitämistä varten samoin kuin niiden koristepuuna tai -oksana kaupaksi tarjoaminen ja myyminen on kielletty (ei Ahvenanmaalla); mainittujen katajien ottaminen puuaineksen jalostamiseksi sekä siihen tarkoitukseen kaupaksi tarjoaminen ja myyminen on kuitenkin sallittu. Ahvenanmaalla yli 7 m korkeat katajat ovat rauhoitettuja."

Katajaa on aikojen kuluessa ja yhä edelleen käytetty mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Sen puuaines soveltuu erinomaisesti hienoihin veistotöihin, käyttö- ja koriste-esineisiin. Ennen katajasta tehtiin yleisesti maitotaloudessa käytettyjä puuastioita, kuten voipyttyjä. Juoma-astioiden valmistukseen liittyi uskomus, että katajan tuoksu pitää noidat, peikot ja pahat henget loitolla, joten juominen kataja-astiasta oli turvallista. Entisajan ihmiset veistivät katajasta myös erilaisia kalanpyydyksiä. Kataja sopii erinomaisesti sorvattavaksi ja on siksi suosittu mm. matkamuistoteollisuuden raaka-aineena.

Katajan "marjat" ovat ennen olleet ruokataloudessa paljon käytettyjä. Runsaan hartsipitoisuutensa takia ei katajanmarjoja yleensä syödä sellaisinaan, mutta mausteena niiden käyttö on monipuolista. Pohjoismaissa niitä on käytetty mm. riistan ja oluen mausteeksi. Englannissa ja Hollannissa katajanmarjoja on käytetty geneverin ja ginin aineksena. Katajanmarjat ovat kuitenkin lievästi myrkyllisiä, joten suurina annoksina katajanmarjan käyttöä tulee välttää. Katajan oksia käytetään yhä yleisesti kalansavustuksessa.

Suomessa katajaa pidetään sitkeyden ja peräänantamattomuuden vertauskuvana, johon kansaamme toisinaan on myös rinnastettu.

Kuvan puu kasvoi Sääksmäen Rapolassa toukokuussa 2012.