6. Karsikot
Suomen Kuvalehdessä vuonna 1894 julkaistu kirjoitus karsikkoperinteestä:
Ristikot ja karsikot
(Julius Krohnin, piakkoin ilmestyvästä Suomen suvun pakanallisesta jumaluus-opista.)
"Suomen Kuvalehden 10:nnessä numerossa on ollut puhe kreikan-uskoisten Karjalaisten pyhistä "rishta puista'', joiden juurella tänäkin päivänä kaikenlaisia uhrimenoja toimitetaan. Saman nimisiä pitämyspuita n. k. ristikkoja löytyy vielä luterin-uskoisillakin Karjalaisilla. Ne tehdään tien viereen vainajia hautaan vietäessä ja niiden tarkoituksena on estää heitä kotona käymästä. Ruskealassa, huomauttaa K. Killinen, on useassa kylässä yhteinen petäjä, johon jokaiselle kyläkunnan kuolleelle tehdään risti. Niin on esim. Särkisyrjän kyläntien varrella Ristihongan petäjä täynnä ristiä. Leppälahdella pannaan kuolleen saatossa joku pieni uhri petäjän juurelle ja sen oksiin sidotaan monenvälisiä vaatesarkoja, samoin kuin uhripuihin ja hautamerkkeihin kirkkomailla.
Muolaassa ja Uudellakirkolla näki H. A. Reinholm (1) monessa paikoin puita, joihin oli leikattu ristinmerkkejä tai ripustettu kaikenvärisiä, m. m. kiiltokullasta tehtyjä ristiä sekä vaatteenkaistaleita, nyöriä ja nauhoja. Antrean pitäjässä, kertoo A. Rahkonen (2) sanotaan ristipetäjäksi kylän luona olevaa suurta honkaa; joka kerta kun kuollutta kuljetetaan ohitse, naulataan siihen pieni, maalattu tai maalaamaton taulu, johon on piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku tai kumminkin risti. Itse puuta karsitaan ja siihen piirrustetaan kaikenlaisia merkkejä. Viipurin ja Haminan välillä tapasi eräs matkustaja v. 1856 maantiellä ruumissaaton, joka pysähtyi ison koivun juurelle hautajaisviinoja juomaan. Joku saattojoukosta otti povestaan pienen, nelisnurkkaisen laudanpalasen, yhden naulan ja vasaran ja alkoi naulata sitä puuhun. Sen tehtyään hän vielä puukollansa leikkasi ristinmerkin koivun kylkeen. Lautaseen oli veistettynä vainajan nimi, kuolinvuosi ja -päivä. Puuta nimitettiin Ristikoivuksi. (3)
Näitä karjalaisten ristikkoja vastaavat Savolaisten karsikot, joissa yhteys kotoisen uhripuun ja tien varrelle laitetun muistomerkin välillä on selvästi nähtävänä. Ne valaisevat erittäin sitä aikaa, jolloin Suomen erämaat joutuivat vakinaisen viljelyksen alaisiksi.
Kun jostakusta suku- tai perhekunnasta, selittää K. H. Hornborg (4), yksi tai useampi jäsen oli lähtenyt vastaratkolle (= uusille asuinsijoille), niin uudis-asukkaan ensimmäisiä toimia oli valita talolle karsikon paikka s. o. jättää kaatamatta joku puistikko sopivassa paikassa asumuksen läheisyydessä. Tässä karsikoksi määrätyssä puistikossa karsittiin, kun joku henki talossa kuoli, hänelle puu ja sitä tehden jokaiselle sen talon vainajalle, olipa se sitten aika-ihminen tai lapsi, perheen jäsen tai palvelija. Siitä aikain kuin ensimmäinen karsittu puu oli ilmestynyt puistikkoon, aljettiin siinä uhrata vainajille. Nämät uhrit, joita ei toimitettu erittäin itsekullekin, vaan kaikille vainajille yhteisesti, olivat monenlaisia. Kun talossa teurastettiin eläin, vietiin siitä laitetusta ruuasta ensimmäinen kupponen karsikkoon. Kun keväällä saatiin ensimmäiset kalat, niin oli vainajain osa otettava keitosta, ennen kuin kukaan ihminen oli sitä maistanut. Syksyllä kun uudisviljaa leikattiin, tuotiin tuokkonen joka lajia uhripaikalle, samoin kannikka uudisleipää. Jos joskus satuttiin saamaan rahaa tavallista enemmän, niin vietiin niistä, ennenkuin niitä mihinkään muuhun käytettiin, joku pieni raha karsikkoon.
Varhaisin muutos karsikoissa tapahtui luultavasti silloin, kun ei palvelus- eikä työväkeä enää pidetty perheesen kuuluvina, eikä siis niille tarvinnut mitään karsikkoa tehdä. Niiden ei katsottu voivan vainajina mitenkään elossa olevia talon asukkaita vahingoittaa. Toinen muutos tässä palvelustavassa tuli vähitellen käytäntöön siten, ett'ei lapsille eri puuta karsittu, eikä aika ihmisillekään muille kuin talon vanhuksille, isännälle ja emännälle, tavallisesti myös vanhimmalle pojalle. Aikain kuluessa uhripuisto supistui yhdeksi ainoaksi puuksi, joka sai pitää nimen "karsikko". Sopivassa paikassa talon läheisyydessä, tavallisesti tien varrella tai järven rannalla, valittiin tanakka petäjä — Lehtipuita ei koskaan käytetty — ja karsittiin kuivat oksat tyvestä, mutta tuoreet jätettiin. Kun sitten talossa kuoli sellainen arvokas henki, jolle pidettiin uhraamista tarpeellisena, hakattiin tästä puusta alimainen tuore oksa ja aljettiin puun juurella uhrata. Samoin jokaisen arvokkaamman perheen jäsenen kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta, joten siitä tuli vainajain yhteinen karsikko.
Viitasaaren Soskonnieinessä, kertoo Eero Salmelainen (5), oli ollut vanha kuusi, niin vankka, että kaksi miestä tarvittiin, jos tahtoi saada sylillä ympärimitatuksi. Tarina tiesi, että se oli tullut istutetuksi taloa perustaessa; aina kun jonkun siinä suvussa piti kuolla, karisi maahan yksi oksa, ja kun suvun viimeinen akka kuoli, kaatui kuusi itse.
Kun tätä nykyä tehdään karsikko, jatkaa Hornborg, karsitaan puu jonkun matkaa tyvestä ja otetaan jostakusta kohden puun kyljestä kuori — välistä veistetään kylki aivan tasaiseksi — ja leikataan siihen vainajan tai vainajain nimimerkki, syntyimä-ja kuolinvuosi, joskus päiväkin. Mutta ei läheskään kaikkia karsikoita tehdä kasvavasta puusta. Myös lautapalasta, johon on leikattu mainitut merkit ja joka on naulattu jonkun kylmän huoneen seinään, kutsutaan karsikoksi. Samoin hakataan isoon kiveen, joka sattuu lähellä pihaa olemaan, taikka kiviliuskaan, joka asetetaan jonkun huoneen seinämälle, vainajan nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, ja näitä nimitetään karsikoiksi.
Vainajain palvelukseen kuuluu vielä se karsikko, jonka hautaanviejät tekevät matkalla tien viereen. He karsivat puun, leikkaavat siilien tavanmukaiset meikit ja ottavat ryypyn vainajan muistoksi. Tällaiseen karsikkopuuhun jätetään yksi oksa "käsivarsi" toijottamaan, tavallisesti kirkolle päin. Venematkalla tehdään karsikko johonkuhun niemeen, Reinholmin mukaan (6), silloin kun vaihdetaan soutajia. Jos siinä paikassa ei ole havupuuta, ,vaan ainoasti koivua, niin veistetään lautanen, joka naulataan puuhun. Joskus tehdään karsikko kallioon. Ristiinan pitäjässä Louhiveden rannalla mainitsee J. Paasonen (7) jyrkän vuoren, jota kutsutaan Kirjakallioksl. Sen viisi syltä korkeassa ja kaksi syltä leveässä seinämässä on vainajain nimimerkkiä, joita heidän saattajansa ovat siihen hakanneet. Muutamien alla on myös kuolinvuosi ja risti.
Toinen laji karsikoita ovat n. k. muistokarsikot, jotka tehdään jonkun erinomaisen onnettomuuden tai muun, tapauksen muistoksi. Ne tehdään siten, että karsitaan puu ja siihen leikataan vuosiluku, taikka pystytetään samanlaisella merkillä varustettu kivi paikalle. Nurmeksen ja Sotkamon väliä matkustaissaan v. 1892 näki M. Waronen (8) tien vieressä mäellä hongan, johon oli kirveellä veistetty kuoren läpi ihmisen kuva ja sen alle merkkejä, luultavasti vuosiluku. Kyytimieheltä hän kuuli, että lähellä sitä paikkaa toisella puolen tietä oli mielipuoli vaimo joitakuita vuosia sitten hirttäytynyt. Suomussalmella, sanoo O. A. F. Lönnbohm (9) tehdyn karsikoita hyvin onnistuneen kalansaaliin johdosta, sellainen oli lukkarinkin rannassa. Kijannan koskien sivuilla ja alapuolella oli niitä useita, varsinkin isohintaisten helmiraakkuin ja simpsukkain löytöpaikoilla.
Kun joku ensi kerran taloon tuli vieraaksi, kerrotaan nimettömässä sanomalehti-kirjoituksessa vuodelta 1842 (10), niin piti hänelle tehdä karsikko. Sitä varten valittiin joku havupuu ja karsittiin, niin että ainoasti latva, muutamin paikoin myöskin tyvipää, jäi oksikkaaksi. Keskelle puuta jätettiin kuitenkin kaksi oksaa, jos karsikko oli nainutta henkilöä, yksi, jos naimatonta varten. Tulijalle tehdyssä karsikossa, lisää H. Laitinen (11), oksa joskus osoitti suuntaa, mistä vieras oli tullut.
Sama temppu oli edessä, kun joku kaukaisemmalla matkalla saapui tuntemattomani seutuin rajalle. Kun tultiin liki kaupunkia, kertoo Reinholm (12), viimeisen metsän kohdalle, pysähtyi koko seurue ja sen, joka ensi kerran matkusti, piti tehdä itselleen karsikko. Hän karsi puun latvaan asti; joka oli naimaton, jätti latvan, joka oli nainut, leikkasi ylhäältä niin, että jäi kaksi latvaa, leskimies ei latvaakaan säästänyt. Karsitut oksat läjättiin riviin kahden puolen puun juurelle vievää tietä. Näitä puita nimitettiin myös viinapuiksi, sillä karsikon tekijän piti tarjota ryypyt, jotka juotiin karsittuni oksain päällä. Semmoisia tehtiin myös koulupojille lähellä koulukaupunkia. Arvattavasti renki toimitti hakkuutyön, mutta pojan tuli kustantaa juomiset.
Pari peninkulmaa Haminan kaupungista ylämaahan päin oli tien vieressä karsittuja havupuita. Keskimmäiset oksat olivat karsitut keskiikäisille, alimmaiset vanhuksille. Kun puu seisoi sopivassa paikassa, niin se tuli karsituksi monelle eri-ikäiselle. Lähinnä kaupunkia oli semmoinen petäjä Husulan kylässä Vehkalahden hautausmaan takana. Näiden karsikkojen tekijät olivat luultavasti enimmäksensä Savolaisia, mutta mahdotonta ei ole, että joku osa oli heidän hämäläisten naapureinsa tekemiä.
Ainakin oli Hollolan ja Nastolan pitäjäläisten tapana tehdä karsikkoja niille, jotka ensi kerran näkivät kaupungin. litin pitäjästä on lisätieto, joka asettaa tämän tavan läheiseen yhteyteen vainajain palveluksen kanssa. Karsikkoa kaupunkimatkalla ei tehty ainoastaan ensikertalaiselle; myös vanhukselle, jonka luultiin olevan viimeistä kertaa sillä matkalla, oli puu karsittava."
Lönnhammarin "karsikkomänty"
Karsikot ovat siis usein olleet eräänlaisia vainajien muistomerkkejä ja joissakin tapauksissa karsikkopuihin on myös kaiverrettu ristikuvio, jonka tarkoitus oli ilmeisesti estää kuolleita palaamaasta elävien pariin kummittelemaan. Kuten edellä tuli ilmi, niin karsikkopuita esiintyy kansanperinteessä muussakin kuin vainajiin liittyvässä merkityksessä kuten matkalaisten tekeminä, jolloin on vain haluttu jättää jonkinlainen muisto paikkaan jossa on käyty. Näitä vanhoja, jopa satoja vuosia säilyneitä merkintöjä voi yhä nykyisinkin löytää mäntyjen kyljistä, joka on tietysti seurausta myös kyseisen puulajin pitkäikäisyydestä.
Suomen vanhimpana mäntynä pidetään Urho Kekkosen kansallispuistossa kasvavaa puuta ja se on iältään lähes 800-vuotias. Tämä puu on löydetty ihan sattumalta ja luultavaa on, että sitä vanhempiakin mäntyjä maastamme löytyy. Helsingfors Dagbladetissa 10.1.1880 julkaistun uutisen mukaan, Pyhäjoen varrella Oulaisissa oli laskettu jokipenkalla kasvaneesta ja eroosion vuoksi kaatuneesta männystä 1029 vuosirengasta. Tämä kyseinen mäntyvanhus oli uutisen mukaan harvinaisen paksu ja rungoltaan täysin terve, joten tarkka iänmääritys oli mahdollista tehdä vuosilustojen perusteella. Eteläisessäkin Suomessa on tavattu yli 500-vuotiaita mäntyjä, mm. Tammelan Mustialasta kaadettiin vuonna 1886 Tukholman näyttelyä varten mänty, jonka iäksi laskettiin 520 vuotta. Tämän kyseisen puun rungon ympäryysmitta oli noin 200cm, eli metsän vanhin puu ei ole välttämättä aina se kaikkein kookkain.
Jos joku nyt haluaa lähteä karsikkopuita etsimään, niin todennäköisimmin näitä karsikkomäntyjä löytää kylien läheisyydestä vanhojen kulkureittien varsilta, mutta läheskään kaikki maastosta löytyvät "pilkkapuut" eivät liity varsinaiseen karsikkoperinteeseen, sillä puun runkoa veistämällä on yleisesti merkitty myös rajoja ja polkuja. Monet ihmisen veistämät vanhat merkinnät ovat aikojen saatossa jääneet piiloon vanhan puun kuoren alle tai jopa puuaineksen sisälle, varsinkin jos pilkka on veistetty suhteellisen nuoreen, alle satavuotiaaseen mäntyyn. Mänty pyrkii parantamaan haavansa muodostamalla vioittuneen kohdan reunaan paksuja vuosilustoja niin, että vaurion reunat paisuvat ja kaareutuvat vioittuneen kohdan päälle (kyles). Kun molemmilta reunoilta etenevät kylekset kohtaavat lopulta toisensa, niin kambium- eli jälsikerrokset yhtyvät ja alkavat muodostaa jälleen eheää vuosilustoa vauriokohdan päälle. Korot tai huolemat joista pilkistää paljas ja harmaantunut puupinta, voivat olla myös luonnon omia tekeleitä. Jos vauriokohta sijaitsee lähellä puun tyveä, kyseessä voi olla metsäpalon aiheuttama palokoro ja ylempänä rungossa olevat korot voivat syntyä esimerkiksi puun kaatuessa toista vasten, jolloin kaatunut puu on hangannut pystyssä olevasta puusta kuorikerrosen rikki. Kun vanhaan mäntyyn syntynyt vioittuma on riittävän laaja, se ei välttämättä ehdi koskaan kylestyä umpeen ja jää avokoroksi. Tällaista puuta on muinoin kutsuttu "huolainniekaksi".
Löysin keväällä 2016 Karjalohjan Lönnhammarin kylästä tien varressa kasvava männyn, jonka kyljestä pilkisti muinoin kaiverrettu "X", sekä muitakin merkintöjä. Männyn rungon ympärys oli 212 cm (1,3 m:ssä) ja puun koon, olemuksen sekä kasvupaikan perusteella voisi sen iäksi arvioida noin 200 vuotta, mutta koska puuta on aikoinaan laajasti vaurioitettu, niin se saattaa olla huomattavasti vanhempikin. Noin kaksi metriä korkea ja lähes umpeen kylestynyt koro oli avoimelta osaltaan noin 15–20 cm syvä ja merkinnät ovat jo suureksi osaksi kadonneet näkyvistä. Rungon toisella puolen on merkkejä vastaavasta ”pilkasta” joka oli jo kylestynyt kokonaan umpeen. Puu sijaitsee lähellä oletettua Maasillan-Landbron taistelussa vuonna 1713 kaatuneiden venäläisten sotilaiden hautapaikkaa, joten jos oletetaan, että puu olisi reilusti yli 300-vuotias, niin tämä "karsikko" voisi liittyä siihenkin. Oli miten oli, kannattaa silti aina vähän lähempää tutkailla vanhaa tienvarsimäntyä sellaisen löytäessään, sillä milloinkaan ei voi ennalta tietää mitä sieltä kuoren raosta löytyy.
Männyn kylkeen veistetty pilkka, eli ns. "pilkkapuu", joka on ilmeisesti toiminut rajamerkkinä.
Lähteet:
1) H. A. Reinholm, Kok. 69 s.84
2) A. Rahkonen, Suomen kuvalehti 1874 s.92
3) Sanomia Turusta 1861 n:o 18
4) K. H. Hornborg, Wirittäjä II s. 93-7
5) Eero Salmelainen, Suomi 1852 s. 138-9
6) H. A. Reinholm, Kok. 69 s. 62 Soutumatka yleensä
7) J. Paasonen, Muinaismuisto-yhdist. aikakakausk. X 136-7
8) M. Waronen, Suullisen ilmoituksen mukaan
9) O. A. F. Lönnbohm, Käsikirj.
10) Borgå Tidning 1842 n:o 8
11) H. Laitinen, Suometar 1878 n:o 155
12) H. A. Reinholm, Kok. 69 s. 62-5