1. Auktoriteetin käsite
Politiikka on valtion vallan harjoittamista, tai pyrkimystä vaikuttaa sen harjoittamiseen. Politiikan filosofia on siten täsmällisesti puhuen valtion filosofiaa. Jos tarkoituksemme on määritellä politiikan filosofian sisältöä – ja sitä, onko sitä ylipäänsä olemassa – meidän täytyy aloittaa valtion käsitteestä.
Valtio on ryhmä henkilöitä, joilla on ylin auktoriteetti ja jotka käyttävät sitä tietyn alueen sisällä. Täsmällisesti ilmaistuna tulisi sanoa, että valtio on ryhmä henkilöitä, joilla on ylin auktoriteetti tietyn alueen sisällä tai tietyn väestön suhteen. Nomadinen heimo saattaa ilmaista valtion auktoriteettirakennetta edellyttäen, että sen kansalaiset eivät kuulu alueellisen valtion ylemmän auktoriteetin alaisuuteen1. Valtio saattaa käsittää kaikki henkilöt, jotka kuuluvat sen auktoriteetin alaisuuteen, kuten demokraattisessa valtiossa on asianlaita sen teoreetikkojen mukaan; valtio saattaa koostua myös yksittäisestä yksilöstä, jolle kaikki muut ovat alamaisia. Voidaan epäillä, onko yhden henkilön valtiota koskaan todellisuudessa ollut olemassa, vaikka Ludvig XIV selvästi ajattelikin niin julistaessaan: "L'état, c'est moi." Valtion tunnusomainen piirre on ylin auktoriteetti tai se, mitä politiikan filosofeilla on ollut tapana kutsua "suvereenisuudeksi". Siten puhutaan "kansan suvereenisuudesta", joka on oppi siitä, että kansalaiset ovat valtio; ja totta kai termin "suvereeni" käyttö tarkoittaessaan "kuningasta" heijastaa ylimmän auktoriteetin oletettua keskittymistä monarkiassa.
Auktoriteetti merkitsee oikeutta käskeä ja vastaavasti oikeutta tulla totelluksi. Se täytyy erottaa vallasta, joka merkitsee kykyä pakottaa alistumaan joko voimaa käyttäen tai sillä uhaten. Jos luovutan lompakkoni varkaalle, joka uhkaa minua aseella, teen niin, koska kohtalo, jolla hän minua uhkaa, on pahempi kuin rahojen menetys, jonka joudun kärsimään. Myönnän olevani hänen vallassaan, mutta tuskin uskoisin hänellä olevan auktoriteettia, so. että hänellä olisi oikeus vaatia minun rahojani ja että minulla olisi velvollisuus antaa ne hänelle. Kun toisaalta valtio muistaa minua veromätkyillä, maksan ne (normaalisti) vaikka en haluaisikaan ja vaikka luulisinkin pääseväni maksamatta kuin koira veräjästä. Kyse on kuitenkin asianmukaisesti perustetusta valtiosta ja näin ollen sillä on oikeus verottaa minua. Sillä on auktoriteetti minun suhteeni. Toisinaan minä tietenkin petkutan valtiota, mutta silloinkin minä tunnustan sen auktoriteetin; sillä kuka nyt edes puhuisi varkaan "petkuttamisesta".
Vaatia auktoriteettia merkitsee vaatimusta oikeudesta tulla totelluksi. Se, että on auktoriteettia merkitsee – mitä? Se saattaa merkitä tuota oikeutta; tai se saattaa merkitä sitä, että ne joille vaatimus on suunnattu, tunnustavat ja hyväksyvät sen. Käsite "auktoriteetti" on kaksiselitteinen: sillä on sekä deskriptiivinen että normatiivinen merkitys. Deskriptiivinenkin merkitys viittaa tietenkin normeihin ja velvollisuuksiin, mutta se ei tee niin kuvaamalla mitä ihmiset uskovat, että heidän pitäisi tehdä, vaan pikemminkin lausumalla että heidän pitäisi tehdä niin.
Vastaavalla tavalla kuin on kaksi auktoriteetin merkitystä, on kaksi valtion käsitettä. Deskriptiivisesti valtio voidaan määritellä ryhmäksi henkilöitä, joilla on tunnustetusti ylin auktoriteetti alueen sisällä – so. niiden tunnustama, joiden suhteen auktoriteetti on asetettu. De facto -valtioiden, kuten voimme kutsua niitä, muotojen, piirteiden, instituutioiden ja toiminnan tutkiminen kuuluu valtiotieteen toimialaan. Jos me ymmärrämme käsitteen sen preskriptiivisessä merkityksessään, valtio on ryhmä henkilöitä, joilla on oikeus käyttää ylintä auktoriteettia alueen sisällä. Legitiimin auktoriteetin – oikeuden hallita – muotojen ja periaatteiden löytämistä, analyysia ja osoittamista kutsutaan poliittiseksi filosofiaksi.
Mitä ylimmällä auktoriteetilla tarkoitetaan? Jotkut politiikan filosofit ovat puhuessaan auktoriteetista normatiivisessa merkityksessä olleet sitä mieltä, että todellisella valtiolla on korkein auktoriteetti kaikkien asioiden suhteen, jotka tapahtuvat sen tuomiopiirin sisällä. Esimerkiksi Jean-Jacques Rousseau väitti, että yhteiskuntasopimus, jolla oikeudenmukainen poliittinen yhteisö muodostetaan, "antaa valtiolle absoluuttisen herruuden sen muodostaviin jäseniin nähden; ja tämä valta ohjautuessaan yleistahdon mukaan kantaa 'suvereenin' nimeä." Toisaalta John Locke oli sitä mieltä, että oikeudenmukaisen valtion ylin auktoriteetti ylettyy vain niihin asioihin, jotka ovat sopivia valtion kontrolliin. Valtio on varmasti korkein auktoriteetti, mutta sen oikeus käskeä on vähempi kuin absoluuttinen. Yksi kysymyksistä, joihin poliittisen filosofian täytyy vastata, on se, onko olemassa mitään rajaa niiden tehtävien piirille, joiden suhteen oikeudenmukaisella valtiolla on auktoriteetti.
Auktoritatiivinen käsky täytyy erottaa myös suostuttelevasta argumentista. Kun minua käsketään tekemään jotakin, saatan valita myöntymisen vaikka minua ei uhatakaan, koska minut on taivuteltu uskomaan, että se on jotakin, mitä minun pitäisi tehdä. Tässä tapauksessa en täsmällisesti puhuen tottele komentoa, vaan pikemminkin tunnustan argumentin voiman tai preskription oikeellisuuden. Henkilö, joka esittää "komennon", toimii pelkästään alkusysäyksenä sille, että tulen tietoiseksi velvollisuudestani, ja hänen roolinsa saattaisi täyttää toisissa tapauksissa nuhteleva ystävä tai jopa minun oma omatuntoni. Saattaisin käsitteen laajassa merkityksessä sanoa, että preskriptiolla on auktoriteetti minun suhteeni – mikä merkitsee yksinkertaisesti sitä, että minun pitäisi toimia sen mukaisesti. Mutta henkilöllä itsellään ei ole mitään auktoriteettia – tai täsmällisemmin ilmaistuna myöntymiseni hänen käskyynsä ei minun puoleltani ole minkään sellaisen auktoriteetin tunnustamista. Näin ollen auktoriteetti on peräisin henkilöistä: heillä on sitä – jos ylipäänsä on – sen nojalla keitä he ovat, ei sen nojalla, mitä he käskevät. Minun velvollisuuteni totella on velvollisuutta heitä kohtaan, ei moraalilakia kohtaan tai mahdollisten käskystä toteuttamieni tekojen edunsaajia kohtaan.
On tietenkin monia syitä, miksi ihmiset itse asiassa tunnustavat auktoriteetin vaatimukset. Ottaen huomioon koko inhimillisen historian, yleisin syy on yksinkertaisesti perinteen preskriptiivinen voima. Se tosiasia, että jotakin on aina tehty tietyllä tavalla, vetoaa useimpiin ihmisiin täysin riittävänä syynä tehdä se juuri sillä tavalla uudestaan. Miksi meidän pitäisi totella kuningasta? Koska me olemme aina totelleet kuninkaita. Mutta miksi kuninkaan vanhimman pojan pitäisi tulla vuorostaan kuninkaaksi? Koska vanhimmat pojat ovat aina olleet valtaistuimen perijiä. Perinteen voima on niin syvälle iskostunut ihmisten mieliin, ettei edes tutkimus hallitsevan perheen väkivaltaisesta ja sattumanvaraisesta alkuperästä kykene heikentämään sen auktoriteettia alamaistensa silmissä.
Jotkut ihmiset saavat auktoriteetin sädekehän omien epätavallisten luonteenpiirteidensä nojalla joko suurina sotilasjohtajina, hurskasluonteisina miehinä tai voimakkaina persoonallisuuksina. Sellaiset ihmiset keräävät ympärilleen seuraajia ja oppilaita, jotka tottelevat vapaaehtoisesti ilman henkilökohtaisten intressiensä huomioonottamista tai jopa näiden ohjenuorien vastaisesti. Seuraajat uskovat, että johtajalla on oikeus käskeä, toisin sanoen auktoriteetti.
Nykyisin byrokraattisten armeijoiden ja institutionalisoituneiden uskontojen maailmassa, jossa kuninkaat ovat harvassa ja profeettojen sarja on päättynyt, auktoriteetti suodaan useimmiten niille, jotka ovat virallisissa asemissa. Kuten Weber on osoittanut, nämä asemat vaikuttavat useimpien ihmisten mielissä auktoritatiivisilta, koska ne ovat tietynlaisten byrokraattisten säännösten määrittelemiä ja koska niillä on mm. julkisuuden, yleisluonteisuuden ja ennustettavuuden kaltaisia hyveitä. Me ehdollistumme reagoimaan virallisuuden näkyviin merkkeihin, kuten painettuihin lomakkeisiin ja arvomerkkeihin. Joskus noudattaessamme käskyä meillä saattaa olla selvänä mielessä legalistisen auktoriteettivaatimuksen oikeutus, koska käskyn antaja on valittu virallisesti. Vielä useammin pelkkä univormun näkeminen riittää saamaan meidät tuntemaan, että sen sisällä olevalla ihmisellä on oikeus tulla totelluksi.
Se, että ihmiset suostuvat ylimmän auktoriteetin vaatimuksiin, on selvää. Se, että ihmisten pitäisi suostua ylimmän auktoriteetin vaatimuksiin, ei ole lainkaan niin ilmeistä. Ensimmäisen kysymyksemme täytyy sen vuoksi olla, millä ehdoilla ja mistä syystä yhdellä ihmisellä on ylin auktoriteetti toisen suhteen. Sama kysymys voidaan ilmaista toisin: millä ehdoilla valtio voi (normatiivisesti ymmärrettynä) olla olemassa?
Kant antoi sopivan nimikkeen tämän kaltaiselle tutkimukselle. Hän kutsui sitä "deduktioksi". Hän ei tarkoittanut käsitteellä yhden proposition todistamista toisella, vaan käsitteen oikeutuksen osoittamista. Kun käsite on empiirinen, sen deduktio toteutetaan pelkästään viittaamalla sen kohteiden olemassaoloon. Esimerkiksi hevosen käsitteen deduktio on hevosen osoittaminen. Koska on olemassa hevosia, täytyy olla oikeutettua käyttää sen käsitettä. Samalla lailla valtion deskriptiivisen käsitteen deduktio on yksinkertaisesti viittaaminen lukuisiin esimerkkeihin ihmisyhteisöistä, joissa jotkut ihmiset esittävät vaatimuksen ylimmästä auktoriteetista muiden suhteen ja heitä totellaan. Mutta kun kyse on epäempiirisestä käsitteestä, sen deduktio täytyy suorittaa eri tavoin. Kaikki normatiiviset käsitteet ovat epäempiirisiä, sillä ne viittaavat siihen, mitä pitäisi olla, sen sijasta, mitä on. Siten me emme voi oikeuttaa (normatiivisen) ylimmän auktoriteetin käsitteen käyttöä esittämällä esimerkkejä2. Meidän täytyy osoittaa a priori argumentilla, että voi olla olemassa ihmisyhteisön muotoja, joissa joillakin ihmisillä on moraalinen oikeus hallita. Lyhyesti ilmaisten poliittisen filosofian perustava tehtävä on antaa valtion käsitteen deduktio.
Tämän deduktion täydellistämiseksi ei riitä sen osoittaminen, että on olemassa olosuhteita, joissa ihmisillä on velvollisuus tehdä, mitä de facto -vallanpitäjät käskevät. Jopa epäoikeudenmukaisimpien hallitusten alaisuudessa on usein hyviä syitä tottelemiselle ennemmin kuin uhmaamiselle. Voi olla niin, että hallitus on käskenyt alaisiaan tekemään sitä, minkä tekemiseen heillä itse asiassa on riippumaton velvollisuus. Tai voi olla niin, että uhmaamisen ikävät seuraukset painavat enemmän kuin alistumisen nöyryytys. Hallituksen käskyt saattavat joko tarkoituksellisesti tai tarkoittamatta antaa toiveita hyvää tekevistä seurauksista. Näistä syistä, ja yhtä lailla omista eduista huolehtimiseen liittyvistä syistä, ihminen saattaa olla oikeassa mukautuessaan sen hallituksen komentoihin, jonka de facto -auktoriteetin alaisuudessa hän elää. Mutta tämä ei vielä lainkaan ratkaise kysymystä legitiimistä auktoriteetista. Siinä on kyse oikeudesta käskeä, ja vastaavasta velvollisuudesta totella henkilöä, joka käskyn esittää.
Edellisen kappaleen ydintä ei voi korostaa liian vahvasti. Tottelemisessa ei ole kyse sen tekemisestä, mitä joku käskee tekemään. Kyse on sen tekemisestä, mitä hän käskee tekemään, koska hän käskee tekemään sen. Legitiimi eli de jure -auktoriteetti koskee siten moraalisen velvollisuuden syvimpiä perusteita.
Koska kiistämättömästi on olemassa ihmisiä, jotka uskovat toisten auktoriteettiin heidän suhteensa, tämän tosiasian saatettaisiin ajatella todistavan, että jossakin ja ainakin jonakin aikana on täytynyt olla ihmisiä, joilla todella on ollut legitiimi auktoriteetti. Toisin sanoen me saatamme ajatella, että vaikka jotkut vaatimukset auktoriteetista saattaisivatkin olla vääriä, kaikki sellaiset vaatimukset eivät voisi olla vääriä, koska silloin ei olisi koskaan ollut legitiimin auktoriteetin käsitettä lainkaan. Samanlaisella argumentilla jotkut filosofit ovat yrittäneet osoittaa, etteivät kaikki meidän kokemuksemme ole unia, tai yleisemmin, ettei kokemuksessa kaikki ole todellisuuden sijasta pelkkiä vaikutelmia. Ydin on siinä, että "unen" tai "vaikutelman" tapaiset käsitteet määritellään vastakkaisiksi "valvekokemukselle" ja "todellisuudelle". Siten olisimme voineet ottaa ne käyttöön vain esittämällä tilanteita, joissa jotkut kokemukset olisivat unia ja toiset eivät tai jotkut asiat vaikutelmia ja toiset todellisuutta.
Olipa tämän argumentin todistusvoima mikä tahansa, sitä ei voida soveltaa tapaukseen de facto versus de jure -auktoriteetti, koska kummankin käsitteen avainosa, nimittäin "oikeus", tuodaan keskusteluun moraalifilosofian alalta yleisesti. Niin kauan kuin olemme tekemisissä oikeudenmukaisen valtion mahdollisuuden kanssa, oletamme, että moraalinen diskurssi on mielekäs ja että "oikeuden", "velvoitteen" ja "velvollisuuden" kaltaisille käsitteille on annettu vastaavat deduktiot3.
De facto -valtioiden olemassaolosta voidaan päätellä, että ihmiset uskovat legitiimin auktoriteetin olemassaoloon, sillä de facto -valtio on tietenkin yksinkertaisesti valtio, jonka legitiimiyteen sen alamaiset uskovat (toisin sanoen valtiolla on juuri se auktoriteetti, jonka se väittää itsellään olevan). Alamaiset saattavat olla väärässä. Todellakin kaikki usko auktoriteettiin saattaa olla väärää – voi olla niin, ettei ihmiskunnan historiassa ole ainuttakaan valtiota, jolla on nyt tai koskaan ollut oikeutta tulla totelluksi. Saattaisi jopa olla, että sellaisen valtion olemassaolo on mahdottomuus – tämä on kysymys, joka meidän täytyy yrittää ratkaista. Mutta niin kauan kuin ihmiset uskovat valtioiden auktoriteettiin, voimme tehdä sen johtopäätelmän, että niillä on auktoriteetti de jure4.
Poliittiselle filosofialle asianmukaisen kohdealan määrittää siten valtion normatiivinen käsite ihmisyhteisönä, jolla on oikeutettu auktoriteetti tietyn alueen sisällä. Vaikka osoittautuisikin mahdottomaksi esittää käsitteen deduktio – so. ettei voi olla olemassakaan de jure -valtioita – niin voidaan siltikin nostaa esiin suuri määrä moraalisia kysymyksiä koskien yksilön suhdetta de facto -valtioihin. Voimme esimerkiksi kysyä, onko olemassa minkäänlaisia moraalisia periaatteita, joiden pitäisi opastaa valtiota sen lainsäädännössä – sellaisia kuin esimerkiksi utilitarismin periaate –, ja missä olosuhteissa yksilön on oikein totella lakeja. Saatamme tutkia tasa-arvon ja sankariteon yhteiskunnallisia ihanteita, rankaisemisen periaatteita tai sodan oikeutuksia. Kaikki sellaiset tutkimukset ovat olennaisesti yleisten moraalisten periaatteiden sovellutuksia (de facto) politiikan erityisiin ilmiöihin. Sen tähden olisi tarkoituksenmukaista pelastaa sana, jota aika on kohdellut kaltoin, ja kutsua tällaista politiikan tutkimuksen haaraa kasuistiseksi politiikaksi. Koska on olemassa ihmisiä, jotka tunnustavat vaatimukset auktoriteetista, on olemassa de facto -valtioita. Olettaen, että moraalidiskurssi ylipäätään on oikeutettu, täytyy olla tiettyjä moraalisia kysymyksiä, jotka syntyvät koskien näitä valtioita. Siten on olemassa kasuistinen politiikka etiikan haarana. Jää ratkaistavaksi, onko olemassa myös asianmukaista poliittista filosofiaa.
2. Autonomian käsite
Moraalifilosofian perustava olettamus on, että ihmiset ovat vastuullisia teoistaan. Kuten Kant osoitti, tästä olettamuksesta seuraa välttämättömästi, että ihmiset ovat metafyysisesti vapaita. Tämä tarkoittaa, että he ovat jossakin mielessä kykeneviä valitsemaan, kuinka heidän pitää toimia. Ihmisen tekee vastuulliseksi se, että hän on kykenevä valitsemaan, kuinka hän toimii. Mutta pelkkä valinta ei ole itsessään riittävä muodostamaan tekoja koskevaa vastuun ottamista. Vastuun ottaminen liittyy yritykseen määrätä, mitä pitäisi tehdä, ja tämä, kuten filosofit Aristoteleesta lähtien ovat tunnustaneet, asettaa lisärasituksia koskien tiedon hankkimista, motiivien harkitsemista, seurausten ennustamista, prinsiippien kritisoimista ja niin edelleen.
Velvollisuus ottaa vastuu teoistaan ei johdu yksinomaan ihmisen tahdon vapaudesta, sillä vastuun ottamiseen vaaditaan enemmän kuin valinnan vapaus. Ainoastaan, koska ihmisellä on kyky järkeillä valintojaan, voidaan hänen sanoa olevan jatkuvasti velvollinen ottamaan vastuun niistä. On aivan tarkoituksenmukaista, että moraalifilosofien pitäisi ryhmittää yhteen lapset ja mielenvikaiset olentoina, jotka eivät ole täysin vastuullisia teoistaan; sillä siinä missä mielenvikaisilta ajatellaan puuttuvan valinnan vapaus, lapset eivät vielä omaa järkeilykykyä kehittyneessä muodossa. On jopa oikein, että meidän pitäisi uskoa lasten suuremman asteiseen vastuullisuuteen, sillä mielenvikaiset vapaan tahdon puutteensa nojalla ovat täysin ilman vastuullisuutta, kun taas lapsia, niin pitkälle kuin heillä on järki osittain kehittyneessä muodossa, voidaan pitää vastaavassa suhteessa vastuullisina (so. voidaan vaatia ottamaan vastuu).
Jokaisella ihmisellä, jolla on sekä vapaa tahto että järki, on velvollisuus ottaa vastuu teoistaan, vaikka hän ei olisikaan aktiivisesti syventynyt ajattelun, tutkimuksen ja harkinnan prosessiin sen suhteen, kuinka hänen pitäisi toimia. Toisinaan ihminen ilmoittaa halukkuutensa ottaa vastuu tekojensa seurauksista, vaikka hän ei olisikaan punninnut niitä, tai ei aio tehdä niin tulevaisuudessa. Sellainen julistus on tietenkin kohoamista vastuun ottamisesta kieltäytymisen yli; vähintään se tunnustaa velvollisuuden olemassaolon. Mutta se ei vapauta ihmistä velvollisuudesta ajatteluprosessiin, jota hän on siten paljolti karttanut. On sanomattakin selvää, että ihminen voi ottaa vastuun teoistaan ja toimia kuitenkin väärin. Kun me kuvailemme jotakuta vastuulliseksi yksilöksi, emme edellytä, että hän aina tekee sen, mikä on oikein, vaan ainoastaan että hän ei kieltäydy velvollisuudesta yrittää varmistaa, mikä on oikein.
Vastuullinen ihminen ei ole epäilyttävä eikä anarkkinen, sillä hän tunnustaa olevansa moraalisten rajoitusten sitoma. Mutta hän pitää kiinni siitä, että hän yksin on noiden rajoitusten tuomari. Hän saattaa kuunnella toisten neuvoja, mutta hän tekee niistä omiaan määrittämällä itselleen, onko kyse hyvästä neuvosta. Hän saattaa oppia toisilta moraalisista velvollisuuksistaan, mutta vain siinä mielessä kuin matemaatikko oppii toisilta matemaatikoilta – nimittäin kuuntelemalla heiltä argumentteja, joiden pätevyyden hän tunnustaa, vaikkei ollutkaan ajatellut niitä itse. Hän ei opi siinä mielessä kuin opitaan tutkimusmatkailijalta hyväksymällä todeksi hänen kertomuksensa asioista, joita ei voi nähdä itse.
Koska vastuullinen ihminen tekee moraalisia ratkaisuja, jotka hän ilmaisee itselleen imperatiivien muodossa, voimme sanoa, että hän säätää lakeja itselleen, tai on itse-lakinsa-säätävä. Lyhyesti hän on autonominen. Kuten Kant väitti, moraalinen autonomia on vapauden ja vastuullisuuden yhdistelmä: se on mukautumista itselle säädettyihin lakeihin. Autonominen ihminen, niin pitkälle kuin hän on autonominen, ei ole toisen tahdon alamainen. Hän saattaa tehdä sen, mitä toinen käskee häntä tekemään, mutta ei siksi, että häntä on käsketty tekemään niin. Hän on sen vuoksi sanan poliittisessa merkityksessä vapaa.
Koska ihmisen vastuullisuus tekojensa suhteen on seuraus hänen kyvystään valita, hän ei voi luopua siitä tai hylätä sitä. Hän voi kuitenkin kieltäytyä tunnustamasta sitä joko tarkoituksellisesti tai yksinkertaisesti olemalla kykenemätön havaitsemaan moraalista tilaansa. Kaikki ihmiset kieltäytyvät ottamasta vastuuta teoistaan joinakin hetkinä elämänsä kuluessa, ja jotkut ihmiset välttelevät velvollisuuttaan niin johdonmukaisesti, että he vaikuttavat pikemminkin isokokoisilta lapsilta kuin aikuisilta. Koska moraalinen autonomia on yksinkertaisesti tila, jossa otetaan täysi vastuu teoista, tästä seuraa, että ihmiset voivat menettää autonomiansa milloin vain. Toisin sanoen ihminen voi päättää totella toisen käskyjä tekemättä minkäänlaista yritystä määritellä itselleen, onko se, mitä on käsketty, hyvää tai viisasta.
Tämä on tärkeä asia, eikä sitä pitäisi sotkea siihen väärään väitteeseen, että ihminen voi luopua vastuullisuudesta tekojensa suhteen. Jopa sen jälkeen, kun hän on alistanut itsensä toisen tahdolle, yksilö pysyy vastuullisena sen suhteen, mitä hän tekee. Mutta kieltäytymällä moraalisesta harkinnasta, hyväksymällä toisten käskyt lopullisina, hän menettää autonomiansa. Rousseau on täten oikeassa sanoessaan, että ihminen ei voi tulla orjaksi omasta valinnastaan, jos hän tarkoittaa sillä sitä, että jopa orjat ovat moraalisesti vastuullisia teoistaan. Mutta hän on väärässä, jos hän tarkoittaa, etteivät ihmiset voi asettaa itseään vapaaehtoisesti orjuutetun asemaan tai piittaamattomaan tottelevaisuuteen.
Autonomian menettämiselle on monia muotoja ja asteita. Ihminen voi luopua itsenäisestä harkinnastaan koskien tiettyä kysymystä, tai tietyntyyppisen kysymyksen suhteen. Esimerkiksi kun jätän itseni lääkärin käsiin, sallin itselleni minkä tahansa hänen määräämänsä hoitokohtelun, mutta ainoastaan koskien terveyttäni. En nimitä häntä myös lakiasioitteni neuvojaksi. Ihminen saattaa menettää autonomiansa jonkin tai kaikkien kysymysten suhteen määrätyn ajanjakson ajaksi tai koko elämäkseen. Hän saattaa alistaa itsensä vaikka minkälaisille käskyille säästääkseen itsensä joltakin erityiseltä teolta (kuten tappaminen), jota hän kieltäytyy suorittamasta. Lääkäriesimerkin perusteella on ilmeistä, että on ainakin joitakin tilanteita, joissa on järkevää luopua autonomiastaan. Me voimme todellakin ihmetellä, onko tekniseen asiantuntemukseen perustuvassa monimutkaisessa maailmassa järkevää koskaan olla tekemättä niin!
Koska vastuun ottamisen ja menettämisen käsite on keskeinen seuraavalle keskustelulle, on syytä omistaa hieman lisää tilaa sen selventämiselle. Vastuun ottaminen teoista tarkoittaa ratkaisevien päätösten tekemistä sen suhteen, mitä pitäisi tehdä. Täsmällisesti puhuen autonomiselle ihmiselle ei ole olemassa sellaista asiaa kuin käsky. Jos joku ympäristössäni esittää jotakin, joka on aiottu käskyiksi, ja jos hän tai muut odottavat noiden käskyjen tottelemista, otan tämän tosiasian huomioon harkinnassani. Saatan päättää, että minun pitäisi tehdä se, mitä henkilö on käskenyt minua tekemään ja saattaa jopa olla, että hänen esittämänsä käsky on tilanteessa se tekijä, joka tekee minulle haluttavaksi tehdäkin niin. Esimerkiksi jos olen uppoavassa laivassa ja kapteeni antaa määräyksiä pelastusveneen miehittämiseksi ja jos kaikki muut tottelevat kapteenia, koska hän on kapteeni, saatan päättää niissä olosuhteissa, että minun olisi parasta tehdä se, mitä hän sanoo, koska minun tottelemattomuudestani häntä kohtaan aiheutuva sekaannus olisi yleisesti haitallinen. Mutta jos teen sellaisen päätöksen, en tottele hänen käskyään; so. en tunnusta hänellä olevan auktoriteettia minun suhteeni. Tekisin saman päätöksen täsmälleen samoista syistä, jos yksi matkustajista alkaisi esittää "määräyksiä" ja häntä olisi sekaannustilanteessa toteltava.
Politiikassa, kuten elämässä yleensäkin, ihmiset menettävät usein autonomiansa. Tälle tosiasialle on monia syitä, ja monia argumentteja on myös tarjottu oikeuttamaan sitä. Kuten olemme jo huomauttaneet, useimmat ihmiset tuntevat perinteen tai byrokratian pakottavuuden niin voimakkaana, että he hyväksyvät ajattelematta nimellisten hallitsijoidensa esittämät vaatimukset auktoriteetista. Harva yksilö historian kulussa nousee edes sille kyseenalaistamisen tasolle, että kyseenalaistaa herrojensa oikeuden komentaa itseään, ja itsensä ja tovereidensa velvollisuuden totella. Heti kun vaarallinen kysely on aloitettu, suuri määrä argumentteja voidaan tuoda esiin osoittamaan hallitsijoiden auktoriteettia. Vanhimpien joukossa on Platonin väite, jonka mukaan ihmisten pitäisi alistua niiden ihmisten auktoriteetille, jotka ovat ylempiä tiedoiltaan, viisaudeltaan tai tarkkanäköisyydeltään. Hienostunut moderni versio tästä väittää, että demokraattisen väestön koulutettu osa on todennäköisemmin poliittisesti aktiivista ja että valitsijakunnan huonosti asioihin perehtyneen osan on sitä paitsi oikeudenmukaista jäädä passiiviseksi, koska sen pääsy poliittiselle areenalle tukisi vain demagogien ja ekstremistien pyrkimyksiä. Moni yhdysvaltalainen valtiotieteilijä on mennyt jopa niin pitkälle, että on väittänyt Yhdysvaltojen massojen apatian olevan yhteiskuntarauhan ja stabiiliuden syy ja siksi hyvä asia.
Moraalinen ehto vaatii, että tunnustamme vastuullisuuden ja saavutamme autonomian missä ja milloin se on mahdollista. Joskus tähän liittyy harkinta ja refleksio, toisinaan erityisen, jopa teknisen informaation kerääminen. Esimerkiksi nykyisellä USA:n kansalaisella on velvollisuus hallita tarpeeksi modernia tiedettä, jotta hän kykenee seuraamaan keskusteluja ydinvoimapolitiikasta ja muodostamaan itsenäisiä johtopäätelmiä5. Modernissa maailmassa on suuria, ehkä ylipääsemättömiä, esteitä täydellisen ja rationaalisen autonomian saavuttamiselle. Siitä huolimatta, niin kauan kuin tunnustamme vastuullisuutemme tekojemme suhteen ja järkeilykykymme itsessämme, meidän täytyy yhtä lailla tunnustaa jatkuva velvollisuutemme tehdä itsestämme sellaisten käskyjen laatijoita, joita voimme totella. Ihmisen tilan paradoksi modernissa maailmassa on, että mitä täydellisemmin hän tunnustaa oikeutensa ja velvollisuutensa olla oma herransa, sitä täydellisemmin hänestä tulee byrokratian ja teknologian – joiden monimutkaisuuksia hän ei voi toivoa ymmärtävänsä – passiivinen objekti. Vain muutamia satoja vuosia sitten järkevä hyvin koulutettu ihminen saattoi väittää ymmärtävänsä hallinnon suuria kysymyksiä yhtä hyvin kuin hänen kuninkaansa tai parlamenttinsa. On ironista, että nykypäivän ylioppilas, joka ei voi hallita ulko- ja sisäpoliittisia kysymyksiä – joista hänen edellytetään äänestävän – olisi aivan helposti ymmärtänyt 1700-luvun valtioviisauden ongelmia.
3. Auktoriteetin ja autonomian konflikti
Valtion tunnusmerkki on auktoriteetti, oikeus hallita. Ihmisen ensisijainen velvollisuus on autonomia, kieltäytyminen tulemasta hallituksi. Näyttäisi siten siltä, ettei yksilön autonomian ja valtion oletetun auktoriteetin väliselle konfliktille voi olla ratkaisua. Sikäli kuin ihminen täyttää velvollisuutensa tehdä itsestään omien päätöstensä tekijän, hän vastustaa valtion vaatimusta auktoriteettiin itsensä suhteen. Tämä tarkoittaa sitä, että hän kieltää itsellään olevan velvollisuuden totella valtion lakeja vain siksi että ne ovat lakeja. Tässä mielessä vaikuttaisi siltä, että anarkismi on ainoa poliittinen oppi, joka on yhteensopiva autonomian hyveen kanssa.
Anarkisti saattaa tietenkin suostua lakiin mukautumisen välttämättömyyteen tietyissä olosuhteissa ja tiettynä ajankohtana. Hän saattaa jopa epäillä, onko käytännössä mahdollista lakkauttaa valtio inhimillisenä instituutiona. Mutta hän ei koskaan pidä valtion käskyjä legitiimeinä, ts. että niillä olisi moraalisesti sitova voima. Tavallaan me voisimme luonnehtia anarkistia ihmiseksi ilman isänmaata, sillä huolimatta siteistä, jotka sitovat hänet lapsuuden maahan, hän on täsmälleen samassa moraalisessa suhteessa "omaan" hallitukseensa kuin hän on minkä tahansa muun maan hallitukseen – missä hän vain sattuukin viettämään jonkin aikaa. Kun vietän lomaa Isossa-Britanniassa, tottelen itse sen lakeja sekä järkevän oman edun vuoksi että sen ilmeisen moraalisen harkinnan vuoksi, joka koskee järjestyksen arvoa, omaisuusjärjestelmän säilyttämisen yleisiä hyviä seuraamuksia ja niin edelleen. Saapuessani Yhdysvaltoihin minulla on tunne palaamisesta minun maahani. Ja jos ajattelen asiaa lainkaan, kuvittelen olevani erilaisessa ja läheisemmässä suhteessa Yhdysvaltain lakeihin. Minun hallitukseni on saattanut ne voimaan, ja sen vuoksi minulla on erityinen velvollisuus totella niitä. Anarkisti huomauttaa kuitenkin minulle, että tunteeni on puhtaasti sentimentaalinen eikä sillä ole mitään objektiivista moraalista perustaa. Kaikki auktoriteetti on samalla tavoin oikeuttamatonta, vaikkei sen vuoksi tietenkään samassa mitassa hylkäämisen tai tukemisen arvoista, ja USA:n lakien tottelemiseni täytyy olla peräisin samoista harkinnoista, jotka määräävät minua ulkomailla, jos aion olla moraalisesti autonominen.
Dilemma, jonka olemme esittäneet, voidaan lyhyesti ilmaista de jure -valtion käsitteellä. Jos kaikilla ihmisillä on jatkuva velvollisuus saavuttaa korkeimman asteinen mahdollinen autonomia, silloin ei voi olla mitään valtiota, jonka alamaisilla on moraalinen velvollisuus totella sen käskyjä. Tällöin oikeudellisesti legitiimin valtion käsite on sisällyksetön ja filosofinen anarkismi vaikuttaa olevan valistuneelle ihmiselle ainoa järkevä poliittinen vakaumus.
Seuraava luku Kirjan sisällysluettelo Etusivu
Viitteet
1. Samanlaisesta "valtion" määritelmästä, ks. Weberin kirjoitus “Politiikka ammattina ja kutsumuksena” teoksessa Weber, Max. 2009. Tiede ja politiikka – kutsumus ja ammatti. Tampere: Vastapaino. Weber korostaa keinoja – pakkovaltaa – joilla valtion tahto pannaan toimeen, mutta hänen määritelmänsä huolellinen analyysi osoittaa, että se perustuu myös auktoriteetin käsitteeseen.
2. Sillä joka kerta, kun me antaisimme esimerkin legitiimistä auktoriteetista, meidän olisi liitettävä siihen epäempiirinen argumentti todistamaan sen oikeutus.
3. Siten poliittinen filosofia on epäitsenäinen tai johdannaisoppiaine aivan kuten tieteen filosofia on riippuvainen tiedon yleisestä teoriasta tai metafysiikan haaroista, jotka ovat tekemisissä fyysisen maailman todellisuuden ja luonteen kanssa.
4. Tämä kohta on niin yksinkertainen, että sen korostaminen saattaa tuntua tarpeettomalta. Siitä huolimatta monet poliittiset filosofit, mukaan lukien Hobbes ja John Austin, ovat otaksuneet, että niin auktoriteetin käsite kuin sen periaatteetkin voitaisiin johtaa vallan tai hyödyn käsitteistä. Esimerkiksi Austin määrittelee käskyn jonkun sellaisen ilmaisemaksi halun merkityksenannoksi, joka aiheuttaa pahaa niille, jotka eivät mukaudu siihen (The Providence of Jurisprudence Determined, Lecture 1).
5. Tämä ei ole aivan niin vaikeaa kuin kuulostaa, koska päätöksenteko perustuu vain harvoin kiistoihin teknisistä tai teoreettisista yksityiskohdista. Kuitenkaan kansalainen, joka ei ymmärrä esimerkiksi atomisäteilyn luonnetta, ei voi teeskennellä, että hänellä on mielipide pommisuojien toteutettavuudesta; ja koska tärkeä valinta ensi-iskun ja vastaiskun ydinasestrategioista riippuu menestyksellisen suojajärjestelmän mahdollisuudesta, asioihin perehtymätön kansalainen on täysin ”edustajiensa” armoilla kuin mitättömin orja.