Olet kuullut, että anarkistit heittelevät pommeja, että he uskovat väkivaltaan ja että anarkia tarkoittaa epäjärjestystä ja kaaosta.
Ei ole yllättävää, jos ajattelet niin. Lehdistö, saarnastuoli ja jokainen vallassaolija pauhaa sitä jatkuvasti sinun korviisi. Useimmat heistä jopa tietävät asian olevan toisin, vaikka heillä onkin syynsä olla kertomatta sinulle totuutta. Nyt sinun on kuultava se.
Aion puhua sinulle rehellisesti ja suoraan, ja voit ottaa sanani todesta, koska minä olen yksi niistä anarkisteista, joita nimitetään väkivallan ja tuhon levittäjiksi. Minun siis pitäisi tietää eikä minulla ole mitään salattavaa.
’Siis tarkoittaako anarkismi todellakin epäjärjestystä ja väkivaltaa?’ ihmettelet.
Ei, ystäväiseni, kapitalismi ja hallinto edustavat epäjärjestystä ja väkivaltaa. Anarkismi on juuri niiden vastakohta: se tarkoittaa järjestystä ilman hallintoa ja rauhaa ilman väkivaltaa.
’Onko sellainen mahdollista?’ sinä kysyt.
Juuri siitä aiomme nyt puhua. Ensin kuitenkin ystäväsi vaatii saada tietää, eivätkö anarkistit sitten koskaan ole heitelleet pommeja tai käyttäneet väkivaltaa.
Kyllä, anarkistit ovat heitelleet pommeja ja turvautuneet joskus väkivaltaan.
’Siinä sitä ollaan!’ ystäväsi huudahtaa. ’Niinpä arvelinkin.’
Mutta eipäs hätiköidä. Jos anarkistit ovat joskus käyttäneet väkivaltaa, tarkoittaako se väistämättä sitä, että anarkismi on väkivaltaa?
Kysy itseltäsi tämä kysymys ja yritä vastata siihen rehellisesti.
Kun kansalainen pukee ylleen sotilaan univormun, hän saattaa joutua heittämään pommeja ja käyttämään väkivaltaa. Sanotko sitten, että kansalaisuus tarkoittaa pommeja ja väkivaltaa?
Sinä tietysti närkästyneenä kiistät tuollaisen väitteen. Sehän tarkoittaa vain sitä, vastaat, että tietyissä olosuhteissa ihminen saattaa joutua käyttämään väkivaltaa. Tuo ihminen voi olla demokraatti, monarkisti, sosialisti, bolsevikki tai anarkisti.
Huomaat, että tämä pätee kaikkiin ihmisiin kaikkina aikoina.
Brutus tappoi Caesarin, koska hän pelkäsi ystävänsä pettävän tasavallan ja ryhtyvän kuninkaaksi. Ei sen vuoksi, että Brutus ’Caesaria vähemmän rakasti, vaan sen vuoksi että enemmän rakasti Roomaa’. Brutus ei ollut anarkisti. Hän oli uskollinen tasavallalleen.
Wilhelm Tell ampui kansanperinteen mukaan tyrannin kuoliaaksi vapauttaakseen maansa sorrosta. Tell ei ollut koskaan kuullutkaan anarkismista.
Mainitsen nämä esimerkit osoittaakseni sen tosiasian, että jo ammoisista ajoista lähtien hirmuvaltiaat ovat kohdanneet kohtalonsa vapauden rakastajien käsissä. Nämä ihmiset ovat kapinoineet tyranniaa vastaan. Yleensä he ovat olleet patriootteja, demokraatteja tai tasavaltalaisia, toisinaan sosialisteja tai anarkisteja. Heidän tekonsa ovat olleet osoituksia yksilön kapinasta vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Sillä ei ole ollut mitään tekemistä anarkismin kanssa.
Antiikin Kreikassa oli aika, jolloin despootin tappamista pidettiin korkeimpana hyveenä. Nykyaikainen laki tuomitsee sellaiset teot, mutta ihmisten myötätunto näyttää säilyneen samanlaisena kuin ennenkin tämän asian suhteen. Maailman omatunto ei suinkaan joudu suunniltaan tyrannin murhasta. Vaikkei sitä julkisesti hyväksyttäisikään, ihmiskunta antaa sen sydämissään anteeksi ja usein jopa salaa iloitsee sellaisista teoista. Eivätkö muka tuhannet isänmaalliset amerikkalaisnuoret olleetkin valmiita salamurhaamaan Saksan keisarin, jota he pitivät syyllisenä maailmansotaan? Eikö Ranskan tuomioistuin äskettäin vapauttanutkin miehen, joka tappoi Petljuran kostona tuhansien miesten, naisten ja lasten murhaamisesta tämän juutalaisvastaisissa pogromeissa Etelä-Venäjällä?
Tyranneja on murhattu jokaisessa maassa ja kaikkina aikoina. Siis miehet ja naiset ovat rakastaneet maataan niin paljon, että he ovat olleet valmiit uhraamaan jopa henkensä sen puolesta. Yleensä he ovat olleet ihmisiä, jotka eivät ole kuuluneet mihinkään poliittiseen puolueeseen tai aatteeseen, vaan he ovat vain yksinkertaisesti vihanneet tyranniaa. Toisinaan he ovat olleet uskonnollisia fanaatikkoja, kuten harras katolinen Kullmann, joka yritti salamurhata Bismarckin[i] tai harhaanjohdettu kiihkoilija Charlotte Corday, joka tappoi Marat’n Ranskan vallankumouksen aikana.
Yhdysvalloissa on murhattu kolme presidenttiä. Lincolnin ampui John Wilkes Booth, joka oli Etelän demokraatti, vuonna 1865; Garfieldin ampui republikaani Charles Jules Guiteau vuonna 1888; ja McKinleyn ampui Leon Czolgosz vuonna 1901. Vain yksi näistä kolmesta oli anarkisti.
On luonnollista, että maassa, jossa on pahimmat sortajat, on myös eniten tyrannien murhia. Otetaan esimerkiksi Venäjä. Kun tsaarit tukahduttivat täysin sanan- ja lehdistönvapauden, ei hirmuhallinnon hillitsemiseksi ollut muita keinoja kuin ’pistää Jumalan pelkoa’ suoraan tyrannin sydämeen.
Nuo kostajat olivat enimmäkseen mitä jaloimpia tyttäriä ja poikia, idealistisia nuoria, jotka rakastivat vapautta ja kansaa. Kun kaikki muut tiet oli suljettu, heistä tuntui, että heidän oli pakko tarttua pistooliin ja dynamiittiin yrittäessään helpottaa maansa kurjia olosuhteita. Heidät tunnettiin nihilisteinä ja terroristeina. He eivät olleet anarkisteja.
Nykyisinä aikoina yksilöiden poliittiset väkivallanteot ovat käyneet jopa yleisemmiksi kuin entisinä aikoina. Esimerkiksi Englannissa naisten äänioikeuden puolesta taistelleet turvautuivat niihin varsin usein yrittäessään levittää ja toteuttaa vaatimuksiaan tasavertaisista oikeuksista. Sodanjälkeisessä Saksassa kaikkein konservatiivisimpia näkemyksiä edustaneet ihmiset ovat käyttäneet näitä keinoja yrittäessään palauttaa kuningaskunnan valtaan. Nimenomaan monarkisti tappoi Karl Erzbergerin, Preussin talousministerin; ja ulkoasiainministeri Walter Rathenau joutui myös saman poliittisen puolueen edustajan uhriksi.
Kas, jopa suuren maailmansodan alkuperäinen syy, tai ainakin tekosyy, oli Itävallan kruununperillisen tappaminen serbialaisen patriootin toimesta, joka ei ollut koskaan kuullutkaan anarkismista. Saksassa, Unkarissa, Ranskassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja kaikissa muissakin Euroopan maissa mitä erilaisimpia poliittisia näkemyksiä edustaneet ihmiset ovat turvautuneet väkivallantekoihin, puhumattakaan täysimittaisesta poliittisesta terrorista, jota harjoittavat senkaltaiset järjestäytyneet ryhmittymät kuten fasistit Italiassa, Ku Klux Klan Yhdysvalloissa ja katolinen kirkko Meksikossa.
Huomaat siis, ettei anarkisteilla ole mitään yksinoikeutta poliittiseen väkivaltaan. Anarkistien tekemien poliittisten väkivallan tekojen määrä on äärettömän pieni verrattuna muiden poliittisten suuntien edustajien tekemiin.
Totuus on, että väkivalta on ollut taistelun osa jokaisessa maassa ja kaikissa yhteiskunnallisissa liikkeissä jo ammoisista ajoista. Jopa Nasaretilainen, joka julisti rauhan ilosanomaa, turvautui väkivaltaan ajaessaan rahanvaihtajat pois temppelistä.
Kuten jo sanoin, ei anarkisteilla ole minkäänlaista monopolia väkivaltaan. Anarkismin opetukset päinvastoin julistavat rauhaa ja harmoniaa, hyökkäämättömyyttä, elämän ja vapauden pyhyyttä. Mutta anarkistitkin ovat ihmisiä, kuten muukin ihmiskunta, ja ehkäpä vielä enemmänkin. He ovat herkempiä vääryydelle ja epäoikeudenmukaisuudelle, he reagoivat nopeasti sortoon eivätkä he siksi toisinaan voi olla ilmaisematta vastalausettaan myös väkivallan teoilla. Sellaiset teot ovat kuitenkin yksilöllisen luonteenlaadun ilmauksia eivätkä seurausta jostain teoriasta.
Saatat kysyä, eivätkö vallankumoukselliset aatteet luonnostaan ajakin ihmistä väkivallan tekoihin. Minä en usko niin, koska olen nähnyt myös kaikkein konservatiivisimpien ihmisten käyttävän väkivaltaisia keinoja. Jos täysin vastakkaisia poliittisia näkemyksiä edustavat ihmiset turvautuvat samoihin keinoihin, on tuskin järkevää väittää, että nuo aatteet ovat sinänsä syynä noihin tekoihin.
Samankaltaisilla seurauksilla on samankaltaiset syyt, mutta nuo syyt eivät löydy poliittisista vakaumuksista; pikemminkin ne löytyvät yksilön temperamentista ja yleisestä suhtautumisesta väkivaltaan.
’Voit olla oikeassa temperamentin suhteen’, sanot. ’Ymmärrän kyllä, etteivät vallankumoukselliset aatteet ole poliittisen väkivallan syy, muutenhan kaikki vallankumoukselliset tekisivät niitä tekoja. Mutta eivätkö sellaiset näkemykset jossain määrin oikeutakin tekemään noita tekoja?’
Ensisilmäyksellä saattaa näyttääkin siltä. Jos kuitenkin mietit asiaa tarkemmin, huomaat ajatuksen olevan täysin virheellinen. Paras todiste tästä on siinä, että anarkistit, joilla on täsmälleen samat näkemykset hallinnosta ja sen lakkauttamisen välttämättömyydestä, ovat useinkin täysin eri mieltä väkivallasta. Niinpä tolstoilaiset anarkistit ja suurin osa individualistianarkisteista tuomitsee poliittisen väkivallan, kun taas muut anarkistit joko hyväksyvät sen tai ainakin pitävät sitä oikeutettuna.
Onko siis perusteltua sanoa, että anarkistiset näkemykset ovat syynä väkivaltaan tai että niillä on vaikutusta sellaisiin tekoihin?
Monet anarkistit, jotka joskus ovat uskoneet väkivaltaan propagandan välineenä, ovat muuttaneet mieltään eivätkä enää suosi sellaisia menetelmiä. Oli esimerkiksi aika, jolloin anarkistit käyttivät yksilöllisiä väkivallan tekoja, jotka tunnetaan ’teon propagandana’. Eivät he odottaneet, että sellaiset teot olisivat muuttaneet valtion ja kapitalismin anarkismiksi, eivätkä he ajatelleet, että hirmuvaltiaan poistaminen lakkauttaisi hirmuvallan. Ei, vaan terrorismia pidettiin keinona kostaa yleinen vääryys, herättää vihollisessa pelkoa ja kiinnittää huomiota siihen epäkohtaan, jota vastaan terroriteko oli suunnattu. Useimmat nykypäivän anarkistit eivät kuitenkaan enää usko ’teon propagandaan’ eivätkä kannata sellaisia tekoja.
Kokemus on opettanut heille, että vaikka sellaiset menetelmät ovat saattaneet olla oikeutettuja ja käyttökelpoisia menneisyydessä, nykyiset elämän olosuhteet tekevät niistä tarpeettomia ja jopa haitallisia heidän ajatustensa leviämiselle. Heidän ajatuksensa ovat kuitenkin pysyneet samoina, mikä tarkoittaa sitä, ettei anarkismi ole muokannut heidän suhtautumistaan väkivaltaan. Se osoittaa sen, etteivät tietyt ajatukset tai ’ismit’ johda väkivaltaan, vaan väkivalta on seurausta joistakin muista syistä.
Siksi meidän täytyy hakea oikeaa selitystä jostain muualta.
Kuten olemme nähneet, eivät poliittiseen väkivaltaan ole turvautuneet pelkästään anarkistit, sosialistit ja kaikenlaiset vallankumoukselliset, vaan myös patriootit ja nationalistit, demokraatit ja republikaanit, suffragetit, konservatiivit ja taantumukselliset, monarkistit ja kuningasmieliset, jopa kiihkouskovaiset ja hartaat kristityt.
Tiedämme nyt, ettei näiden tekojen vaikuttimena voi olla mikään tietty aate tai ’ismi’, koska mitä erilaisimmista aatteista ja ’ismeistä’ on seurannut samankaltaisia tekoja. Tarjosin syyksi yksilöllistä temperamenttia ja yleistä suhtautumista väkivaltaan.
Tässä on asian vaikeus. Mitä on tämä yleinen suhtautuminen väkivaltaan? Jos osaamme vastata tähän kysymykseen oikein, koko asia selvenee meille.
Jos olemme rehellisiä, meidän täytyy myöntää, että jokainen uskoo väkivaltaan ja harjoittaa sitä, vaikka hän saattaakin tuomita sen muiden tekoina. Tosiasiassa kaikki tukemamme instituutiot ja koko elämä vallitsevassa yhteiskunnassa perustuu väkivaltaan.
Mitä se on, mitä kutsumme hallinnoksi? Onko se järjestäytynyttä väkivaltaa? Laki määrää sinut tekemään sitä ja olemaan tekemättä tuota, ja jos et tottele, sinut pakotetaan siihen väkivalloin. Emme ota tässä kantaa siihen, onko se oikein vai väärin, pitäisikö niin olla vai olla olematta. Tässä olemme kiinnostuneita siitä tosiasiasta, että niin on - että kaikki hallinto, kaikki lait ja auktoriteetit nojaavat lopulta pakkoon ja väkivaltaan, rangaistukseen tai rangaistuksen pelkoon.
Kas, kun jopa hengellinen auktoriteetti, kirkon ja Jumalan auktoriteetti, perustuu pakkoon ja väkivaltaan, koska nimenomaan jumalallisen vihan ja koston pelko pitää sinua vallassaan, saa sinut tottelemaan ja jopa uskomaan vastoin omaa järkeäsi.
Katsoit sitten minne tahansa niin huomaat, että koko elämämme rakentuu väkivallalle tai sen pelolle. Varhaisesta lapsuudestasi olet ollut alttiina vanhempiesi tai vanhempien ihmisten väkivallalle. Kotona, koulussa, virastossa, tehtaassa, pellolla tai kaupassa - aina jonkun auktoriteetti pitää sinut kuuliaisena ja pakottaa sinut tahtoonsa.
Sitä, että jollakin on oikeus pakottaa sinua, kutsutaan auktoriteetiksi. Rangaistuksen pelosta on tehty velvollisuus ja sitä kutsutaan kuuliaisuudeksi.
Tässä pakon ja väkivallan ilmapiirissä, auktoriteetin, kuuliaisuuden, velvollisuuden, pelon ja rangaistuksen ilmapiirissä me kaikki kasvamme aikuisiksi; me hengitämme sitä läpi elämämme. Olemme niin väkivallan hengen kyllästämiä, ettemme edes koskaan pysähdy miettimään, onko väkivalta oikein vai väärin. Kysymme ainoastaan onko se laillista, salliiko laki sen. Valtion oikeutta tappaa, takavarikoida ja vangita ei kyseenalaisteta. Jos yksityinen ihminen syyllistyy tekoihin, joita valtio tekee koko ajan, häntä nimitetään murhaajaksi, varkaaksi ja roistoksi. Mutta niin kauan kuin väkivaltaa tehdään ’laillisesti’, se hyväksytään ja siihen alistutaan. Kyseessä ei siis oikeasti ole väkivalta, jota vastustettaisiin, vaan ihmiset, jotka käyttävät väkivaltaa ’laittomasti’.
Laillinen väkivalta ja sen pelko hallitsevat koko yksilöllistä ja yhteisöllistä olemassaoloamme. Auktoriteetti määrää meidän elämämme kehdosta hautaan – vanhempien auktoriteetti, papillinen ja jumalallinen auktoriteetti, poliittinen, taloudellinen, yhteiskunnallinen ja moraalinen auktoriteetti. Oli auktoriteetin luonne sitten mikä hyvänsä, kyseessä on aina sama pyöveli, joka sinua hallitsee rangaistuksen pelkosi kautta muodossa tai toisessa. Sinä pelkäät Jumalaa ja pirua, pappia ja naapuria, työnantajaa ja pomoa, poliitikkoa ja poliisia, tuomaria ja vanginvartijaa, lakia ja hallitusta. Koko elämäsi on yhtä pelkoa pelon perään – pelkoa, joka murjoo ruumistasi ja raatelee sieluasi. Noihin pelkoihin perustuu Jumalan, kirkon, vanhempien, kapitalistien ja hallitsijoiden auktoriteetti.
Tutkailepa sisintäsi ja sano, ettei se mitä sanon ole totta. Voi, kun lastenkin parissa kymmenvuotias Jaakko määräilee nuorempia sisaruksiaan suuremman fyysisen voimansa tuomalla auktoriteetilla, aivan kuten Jaakon isä määräilee Jaakkoa omalla ylivertaisella voimallaan sekä Jaakon riippuvaisuudella isän antamasta elannosta. Sinä kannatat papin ja saarnaajan auktoriteettia, koska ajattelet, että he voivat ’langettaa päällesi Jumalan vihan’. Sinä alistut pomosi, tuomarisi ja hallituksesi ylivaltaan, koska heillä on valta riistää sinulta sinun työsi, tuhota sinun liiketoimesi ja pistää sinut vankilaan – sen vallan sinä muuten itse olet antanut heidän käsiinsä.
Niin auktoriteetti hallitsee sinun koko elämääsi, menneisyyden ja nykyisyyden auktoriteetit, kuolleiden ja elävien auktoriteetit, ja sinun olemassaolosi on yhtä jatkuvaa hyökkäyksen ja väkivallan kohteena olemista, jatkuvaa alistumista jonkun muun ajatuksiin ja tahtoon.
Ja kun sinua vastaan hyökätään ja käytetään väkivaltaa, sinä alitajuisesti kostat sitä hyökkäämällä ja käyttämällä väkivaltaa sellaisia vastaan, joihin sinulla on auktoriteettia tai joita kohtaan sinä voit harjoittaa fyysistä tai moraalista pakkoa. Tällä tavoin koko elämästä on tullut yhtä hullua auktoriteetin, hallinnan ja alistumisen, käskyjen ja kuuliaisuuden, pakkovallan, alamaisuuden, hallitsijoiden ja hallittujen, väkivallan ja pakon niiden tuhansissa eri muodoissaan sekoittamaa sillisalaattia.
Voitko sitten ihmetellä, että jopa idealistit ovat yhä tämän auktoriteetin ja väkivallan hengen pauloissa ja ajautuvat usein tunteidensa ja ympäristönsä yllyttäminä käyttämään väkivaltaa täysin heidän aatteidensa vastaisesti?
Me kaikki olemme vieläkin barbaareja ja turvaudumme pakkoon ja väkivaltaan ratkaistessamme vaikeuksiamme, velkojamme ja ongelmiamme. Väkivalta on tietämättömien väline, heikkojen ase. Sydämeltään ja älyltään vahvat eivät tarvitse väkivaltaa, koska he ovat vastustamattomia tietoisuudessaan siitä, että ovat oikeassa. Mitä kauemmaksi menemme primitiivisestä ihmisestä ja piilukirveiden ajasta, sitä vähemmän pakkoa ja väkivaltaa tarvitsemme. Mitä valistuneemmaksi ihminen tulee, sitä vähemmän hän käyttää pakkoa ja pakkovaltaa. Todella sivistynyt ihminen riisuu itsestään kaiken pelon ja auktoriteetin. Hän nousee tuhkasta ja seisoo suorana: hän ei kumarra ainuttakaan herraa, ei taivaassa eikä maan päällä. Hänestä tulee täysi ihminen, kun hän halveksii käskyvaltaa ja kieltäytyy tulemasta käsketyksi. Hän on todella vapaa vasta sitten, kun ei enää ole herroja.
Anarkismi tarkoittaa sellaisten olosuhteiden ihannetta, yhteiskuntaa ilman pakkoa ja pakkovaltaa, tilannetta jossa kaikki ihmiset ovat tasavertaisia ja elävät vapaudessa, rauhassa ja harmoniassa.
Sana anarkia tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa ilman pakkoa, ilman väkivaltaa tai hallintoa, koska hallinto on väkivallan, pakon ja pakkovallan nimenomainen alkulähde.
Anarkia[ii] ei siten tarkoita epäjärjestystä ja kaaosta, kuten aiemmin ajattelit. Se on päinvastoin sen täydellinen vastakohta – se tarkoittaa ei hallintoa, toisin sanoen se tarkoittaa vapautta ja vapauksia. Epäjärjestys on auktoriteetin ja pakkovallan jälkeläinen. Vapaus on järjestyksen äiti.
’Kaunis ihanne’, sinä sanot; ’mutta vain enkelit ovat kelvollisia sellaiseen.’
Katsotaanpa sitten, pystymmekö kasvattamaan ne siivet, jotka tarvitsemme tuota yhteiskunnan ihannetilaa varten.
[i] Heinäkuun 13. päivänä 1874.
[ii] Anarkia viittaa tilaan tai olosuhteeseen. Anarkismi on sitä koskevaa teoriaa tai opetusta.