Jo Freeman: Hallinnottomuuden tyrannia
Naisten vapautusliikkeen muotoutumisen alkuvuosina korostettiin nk. johtajattomien ja hallinnottomien ryhmien merkitystä liikkeen tärkeimpänä muotona. Ajatus syntyi luonnollisena reaktiona, kun tajuttiin, että elämme aivan liiallisesti hallinnoidussa yhteiskunnassa, mikä väistämättä merkitsee sitä, että muilla ihmisillä on määräysvalta elämäämme. Se syntyi myös reaktiona vasemmiston ja muiden sellaisten ryhmien järkähtämättömään elitismiin, joiden otaksuttiin taistelevan tätä holhoavaa määräysvaltaa vastaan.
‘Hallinnottomuuden’ idea on kuitenkin muuttunut näiden vääristymien terveestä vastustamisesta itse itsensä oikeuttamaksi jumalattareksi. Niin paljon kuin hallinnottomuuden ideaa on käsitteenä käytettykin, niin yhtä vähän sitä on tutkittu – ja silti siitä on tullut olennainen ja kyseenalaistamaton osa naisten vapautuksen ideologiaa. Liikkeen varhaiskehityksen kannalta tällä ei ollut juurikaan väliä. Liike määritteli tuolloin tärkeimmäksi menetelmäkseen ‘tietoisuuden kohottamisen’, ja ‘järjestäytymätön pulinaryhmä’ oli erinomainen keino sen toteuttamiseen. Sellaisen ryhmän vapaus ja epämuodollisuus rohkaisivat osallistumaan keskusteluun, ja kannustava ilmapiiri houkutteli usein esiin hyvinkin henkilökohtaisia tuntemuksia. Vaikka näissä ryhmissä ei mitään sen konkreettisempaa syntynytkään, ei sillä ollut väliä, koska niiden päämääräkään ei ollut sen kummempi.
Perustavat ongelmat nousivat esiin vasta, kun yksittäiset pulinaryhmät olivat kuluttaneet loppuun tietoisuutensa kohottamisen mahdollisuudet ja halusivat tehdä jotakin erityisempää. Tässä vaiheessa ryhmien toiminta muuttui usein sekavaksi, koska useimmat ryhmät olivat haluttomia muuttamaan rakennettaan, vaikka niiden tehtävä oli muuttunut. Naiset olivat hyväksyneet ‘hallinnottomuuden’ idean perin pohjin tajuamatta sen käytön rajoitteita. Ihmiset yrittivät käyttää ‘järjestäytymätöntä’ ryhmää ja epämuodollista kokouskäytäntöä tarkoituksiin, joihin ne eivät sopineet – uskoen sokeasti, että kaikki muut keinot olisivat sortavia.
Jos liike aikoo edetä näistä kehityksen varhaisvaiheista, sen täytyy vapautua tietyistä organisaatiota ja sen hallintoa koskevista ennakkoluuloistaan. Organisaatiossa ja hallinnossa ei sinänsä ole mitään pahaa. Niitä voidaan käyttää väärin, ja usein käytetäänkin, mutta niiden hylkääminen suoralta käsin tarkoittaa vain sitä, että kiellämme itseltämme kehittymisellemme välttämättömät työkalut. Sen sijaan tulee ymmärtää, miksi ‘hallinnottomuus’ ei toimi.
Virallinen ja epävirallinen järjestäytyminen
Päinvastoin kuin haluaisimme uskoa, ei ‘rakenteetonta’ ryhmää ole olemassakaan. Jokainen ryhmä, oli se luonteeltaan, tarkoitukseltaan ja kestoltaan minkälainen tahansa, on väistämättä rakenteeltaan jonkinlainen. Rakenne voi olla joustava, se voi vaihdella ajan myötä, ja sen puitteissa voidaan tehtäviä, valtaa ja resursseja jakaa joko tasaisesti tai epätasaisesti. Mutta rakenne muodostuu riippumatta osallistujien kyvyistä, ominaisuuksista ja tarkoituksista. Nimenomaan se tosiasia, että me olemme yksilöitä omine lahjoinemme, mieltymyksinemme ja taustoinemme, tekee siitä niin väistämätöntä. Ainoastaan kieltäytymällä olemasta millään tavoin suhteessa tai vuorovaikutuksessa toistemme kanssa voisimme lähestyä ‘rakenteettomuutta’, mutta sellainen ei taas kuulu ihmisryhmän luonteeseen.
Tämä tarkoittaa sitä, että ‘järjestäytymättömän’ ryhmän perustaminen on yhtä järkevää ja itsepetoksellista kuin tähdätä ‘objektiiviseen’ uutisointiin, ‘arvovapaaseen’ yhteiskuntatieteeseen tai ‘vapaisiin’ markkinoihin. ‘Laissez-faire’ -ryhmä on suunnilleen yhtä realistinen kuin ‘laissez-faire’ -yhteiskuntakin. Idea on pelkkää hämäystä, jonka takana vahvat tai onnekkaat voivat harjoittaa kyseenalaistamatonta hegemoniaansa. Tämä hegemonia voi helposti vakiintua, koska ‘hallinnottomuuden’ aate ei estä epävirallisen johtajuuden syntymistä. Se estää vain virallistetut asemat. Ei ‘laissez-faire’ -filosofiakaan estänyt taloudellisessa valta-asemassa olevia vakiinnuttamasta määräysvaltaansa palkkoihin, hintoihin ja tavaroiden jakeluun – se esti vain valtiota tekemästä niin. Näin ‘hallinnottomuudesta’ tulee tapa naamioida valtaa, ja naisliikkeessä sitä julistavat eniten ne, joilla on eniten valtaa (olivat he sitten vallastaan tietoisia tai eivät). Ryhmän rakenteen ollessa epävirallinen vain harvat tuntevat säännöt, joilla päätöksiä tehdään; ja ne, jotka tuntevat säännöt, pyrkivät rajoittamaan tietoisuutta siitä miten valtaa käytetään. Ne, jotka eivät tunne sääntöjä tai joita ei valita sisäpiiriin, joutuvat vain ihmettelemään tai kärsimään harhaisista kuvitelmista: on tekeillä jotakin, mistä he eivät oikein ole tietoisia.
Jotta jokaisella olisi mahdollisuus olla mukana ja osallistua ryhmän toimintaan, tulee rakenteen olla selkeä, ei piilevä. Päätöksentekosääntöjen tulee olla avoimia ja kaikkien tiedossa, ja niin voi olla vain, jos ne virallistetaan. Tämä ei tarkoita sitä, että ryhmän rakenteen virallistaminen tuhoaisi sen epävirallisen rakenteen. Yleensä niin ei tapahdu. Mutta virallistaminen kyllä estää epävirallista johtajuutta saamasta määräävää valta-asemaa ja antaa myös keinot hyökätä sitä vastaan. ‘Rakenteettomuus’ on organisationaalinen mahdottomuus. Me emme voi päättää sitä, onko ryhmällä rakenne vai ei – vaan ainoastaan onko järjestäytyminen tapahtunut virallisesti vai ei. Siksi käytän näitä käsitteitä vain viittaamaan niihin ideoihin, joita ne edustavat. Järjestäytymätön viittaa niihin ryhmiin, jotka eivät ole järjestäytyneet tarkoituksellisesti jollakin erityisellä tavalla. Järjestäytyneellä viittaan ryhmiin, joilla on tietoisesti tietty rakenne. Järjestäytyneellä ryhmällä on aina virallinen rakenne, mutta sillä saattaa olla myös epävirallinen rakenne. Järjestäytymättömällä ryhmällä on aina epävirallinen tai piilevä rakenne. Juuri tämä epävirallinen rakenne, erityisesti järjestäytymättömissä ryhmissä, luo perustan eliiteille.
Elitismin olemus
‘Elitisti’ on luultavasti väärinkäytetyin sana naisten vapautusliikkeessä. Sitä käytetään yhtä usein ja samoista syistä kuin ‘punikkia’ 50-luvulla, eikä sitä koskaan käytetä oikein. Liikkeen sisällä sillä tavallisesti viitataan yksilöihin, vaikkakin niiden henkilöiden luonteenpiirteet ja toimet, joita sillä osoitellaan, eroavat hyvinkin paljon. Yksilö ei yksilönä voi ikinä olla ‘eliitti’, koska ‘eliitin’ käsite voi oikeasti viitata vain ryhmiin. Kukaan yksilö, oli hän sitten kuinka tunnettu tahansa, ei voi koskaan olla eliitti.
Oikein käytettynä eliitti viittaa sellaiseen pieneen ihmisryhmään, joka on osa laajempaa ryhmää, jonka suhteen tämä pienempi ryhmä käyttää valtaa. Eliitti ei tavallisesti ole suoraan vastuussa suuremmalle ryhmälle. Usein se toimii laajemman ryhmän tietämättä tai ilman sen suostumusta. Henkilöstä tulee elitisti olemalla osa eliittiä tai kannattamalla sellaisen pienen ryhmän harjoittamaa valtaa, olipa tuo henkilö sitten tunnettu tai täysin tuntematon. Maine ei määritä elitistiä. Salakavalimpia eliittejä johtavat usein ihmiset, joita laajempi yleisö ei tunne ollenkaan. Älykkäät elitistit ovat yleensä tarpeeksi fiksuja jättäytyäkseen tuntemattomiksi. Kun heistä tulee tunnettuja, heitä aletaan vahtia ja heidän valta-asemansa maski alkaa rakoilla.
Se, että eliitit ovat epävirallisia, ei tee niistä näkymättömiä. Kuka tahansa tarkkasilmäinen ja -korvainen pystyy pienryhmän kokousta seurattuaan kertomaan, kuka vaikuttaa kehenkin. Ystävysten ryhmä on enemmän tekemisissä toistensa kanssa kuin muiden ihmisten kanssa. He kuuntelevat toisiaan tarkkaavaisemmin, keskeyttävät toisiaan vähemmän. He toistavat toistensa sanomisia ja antavat sovinnollisesti myöten. Heillä on taipumus olla joko piittaamatta ‘ulkopuolisista’ tai käydä heidän kimppuunsa. ‘Ulkopuolisten’ hyväksyntää ei tarvita päätösten tekemiseen. Kuitenkin ‘ulkopuolisilla’ on syytä pysyä hyvissä väleissä ‘sisäpiiriläisten’ kanssa. Tietenkään nämä rajat eivät ole aivan näin tarkkoja. Kyse on vuorovaikutuksen vivahteista, ei ennalta kirjoitetuista käsikirjoituksista. Mutta ne voidaan kyllä havaita ja niillä on vaikutuksensa. Heti kun tietää, keneltä asia täytyy tarkistaa ennen päätöksentekoa ja kenen näkemys on ratkaiseva, tietää kuka asioita johtaa.
Eliitit eivät ole salaliittoja. Vain harvoin pieni ihmisryhmä kokoontuu yhteen ja päättää ottaa laajemman ryhmän haltuunsa edistääkseen omia päämääriään. Eliitit ovat vain ystäväjoukkoja, jotka sattuvat osallistumaan samaan poliittiseen toimintaan. Luultavasti he ylläpitäisivät ystävyyttään, vaikkeivät he olisikaan mukana poliittisessa toiminnassa; ja luultavasti he osallistuisivat poliittiseen toimintaan, vaikkeivät he pysyisikään ystävinä. Mutta näiden kahden ilmiön samanaikaisuus luo eliitin missä tahansa ryhmässä ja tekee siitä vaikeasti murrettavan.
Nämä ystävyysryhmät toimivat kommunikaatioverkostoina ryhmän asettamien varsinaisten kommunikaatiokanavien ulkopuolella. Ne toimivat ainoina kommunikaatioverkostoina silloin, jos varsinaisia kanavia ei ole perustettu. Se, että ihmiset ovat ystäviä, joilla on tavallisesti yhteiset arvot ja pyrkimykset, ja se, että he puhuvat ja neuvottelevat keskenään ennen päätöksentekoa, antaa heille enemmän valtaa ryhmässä kuin muille. Ja harvassa on ryhmä, jossa ei muodostuisi jonkinlaista epävirallista kommunikaatioverkostoa siinä syntyvien ystävyyssuhteiden kautta.
Joillakin ryhmillä, riippuen ryhmän koosta, voi olla useampiakin epävirallisia kommunikaatioverkostoja. Verkostot voivat olla jopa limittäisiä. Kun verkostoja on vain yksi, on kyse muutoin järjestäytymättömän ryhmän eliitistä, halusivatpa tuon eliitin jäsenet itse olla elitistejä tai eivät. Jos taas sellainen verkosto on järjestäytyneessä ryhmässä, se, muodostaako tämä verkosto eliitin vai ei, riippuu ryhmän virallisen järjestörakenteen koostumuksesta ja luonteesta. Jos sellaisia ystävyysverkostoja on kaksi tai useampia, ne saattavat kilpailla vallasta ryhmän sisällä muodostaen siten kuppikuntia, tai toinen niistä saattaa tarkoituksella jättäytyä kilpailusta ja sallia näin toiselle eliitin aseman. Järjestäytyneessä ryhmässä kaksi tai useampia sellaisia ystävyysverkostoja kilpailee yleensä keskenään virallisesta valta-asemasta. Tämä on usein tervein tilanne. Muut jäsenet ovat asemassa, jossa he voivat toimia sovittelijoina näiden kahden vallasta kilpailevan ryhmittymän välillä, ja he voivat myös esittää vaateita sille ryhmälle, jolle antavat toistaiseksi tukensa.
Koska naisliikkeen ryhmät eivät ole tehneet konkreettisia päätöksiä siitä, kuka niissä harjoittaa valtaa, monia eri kriteereitä käytetään ympäri maata. Kun liike on ajan myötä muuttunut, ei avioliitto ole enää niin yleispätevä kriteeri päästä osallistumaan aktiivisesti, vaikkakin kaikilla epävirallisilla eliiteillä on vielä standardeja, joiden mukaan vain tietyn tapaiset tai luonteiset naiset voivat liittyä mukaan. Näihin standardeihin kuuluu usein: omaa keskiluokkaisen taustan (huolimatta kaikesta retoriikasta työväenluokan suhteen), on avioliitossa tai on naimaton mutta asuu jonkun kanssa, on lesbo tai teeskentelee olevansa, on iältään 20 ja 30 vuoden välillä, omaa yliopistotaustan tai ainakin jotakin korkeampaa koulutusta, on ‘muodinmukainen’, ei ole liian ‘muodinmukainen’, on poliittiselta linjaltaan tai identifioitumiseltaan radikaali, omaa tiettyjä ‘feminiinisiä’ luonteenpiirteitä kuten että on ‘mukava’, pukeutuu oikein (joko perinteiseen tyyliin tai perinteiden vastaiseen tyyliin) jne. On myös joitakin piirteitä, jotka lähes aina leimaavat ihmisen ‘poikkeavaksi’, jonka kanssa ei pitäisi olla tekemisissä. Näitä ovat: on liian vanha, on kokoaikatyössä (erityisesti jos on aktiivisesti sitoutunut ‘uraansa’), ei ole ‘mukava’, on avoimesti sinkku (so. ei heteroseksuaalinen eikä homoseksuaalinen).
Muitakin kriteereitä voitaisiin mainita, mutta ne kaikki ovat saman teeman muunnelmia. Tyypilliset ehdot osallistumiselle liikkeen kaikkiin epävirallisiin eliitteihin ja siten vallan harjoittamiselle koskevat taustaa, persoonallisuutta tai uhrattavaa aikaa. Niihin eivät kuulu kyvyt, omistautuminen feminismille, lahjakkuus tai mahdollinen anti liikkeelle. Edellisiä kriteereitä käytetään usein valittaessa ystäviä. Jälkimmäisiä taas jokainen liike tai organisaatio tarvitsee, mikäli se aikoo olla poliittisesti vaikutusvaltainen.
Vaikka tämä perinpohjainen analyysi pienten ryhmien eliittien muodostumisesta on ollut näkökulmiltaan kriittistä, tarkoituksena ei ole ollut väittää, että nämä epäviralliset rakenteet olisivat väistämättä pahoja – vaan pelkästään, että ne ovat väistämättömiä. Kaikki ryhmät luovat epävirallisia rakenteita, jotka ovat seurausta jäsenten vuorovaikutuksen tavoista. Epäviralliset rakenteet voivat edesauttaa erittäin hyödyllisiäkin asioita. Kuitenkin vain järjestäytymättömät ryhmät ovat kokonaan niiden hallitsemia. Kun epäviralliset eliitit yhdistyvät ‘hallinnottomuuden’ myyttiin, ei vallan käytölle voida edes yrittää asettaa rajoja. Siitä tulee ennalta-arvaamatonta.
Tästä on kaksi potentiaalisesti kielteistä seurausta, joista meidän tulisi olla tietoisia. Ensinnäkin päätöksenteon epävirallisuus on ompeluseuratouhuilun kaltaista: ihmiset kuuntelevat toisia, koska pitävät heistä – eivät siksi, että he sanoisivat jotakin merkittävää. Niin kauan kuin liike ei tee mitään merkittävää, tällä ei ole paljoakaan väliä. Mutta jos sen ei kehityksessään ole tarkoitus jäädä tälle alkeistasolle, sen on muutettava tätä trendiä. Toiseksi epävirallinen johtajuus ei velvoita vastuunalaisuuteen suhteessa laajempaan ryhmään. Valtaa ei ole ikinä delegoitu, eikä sitä siksi voi ottaa pois. Epävirallisten johtajien vaikutusvalta ei perustu siihen, mitä he tekevät ryhmän hyväksi. Siksi ryhmä ei voi suoraan vaikuttaa heihin. Tämä ei tarkoita sitä, että epäviralliset eliitit olisivat väistämättä edesvastuuttomia. Ne, joiden intressissä on säilyttää vaikutusvaltansa, yrittävät yleensä olla vastuuntuntoisia. Ryhmä ei vain voi pakottaa sellaiseen vastuuntuntoon; ryhmä on siis riippuvainen eliitin intresseistä.
‘Julkkisten’ järjestelmä
‘Hallinnottomuuden’ ‘idea’ on luonut ‘julkkisten’ järjestelmän. Me elämme yhteiskunnassa, jossa poliittisten ryhmien odotetaan tekevän päätökset ja valitsevan keskuudestaan ihmiset julkituomaan nuo päätökset laajalle yleisölle. Lehdistö ja yleisö eivät osaa kuunnella yksittäisiä naisia naisina. Ne haluavat tietää, mitä ryhmä ajattelee asioista. Aikojen kuluessa on kehitetty vain kolme menetelmää ilmaisemaan suurten joukkojen mielipidettä: vaalit tai kansanäänestys; julkisen mielipiteen tutkiminen gallup-kyselyllä; ja ryhmän edustajan valitseminen asianmukaisessa kokouksessa. Naisten vapautusliike ei ole käyttänyt mitään näistä keinoista ollakseen yhteydessä laajaan yleisöön. Ei liike kokonaisuudessaan eivätkä useimmat sen monista ryhmistä ole myöskään vakiinnuttaneet keinoja selittää näkemyksiään eri aiheista. Yleisö on kuitenkin ehdollistunut etsimään puolestapuhujaa.
Vaikka liike onkin jatkuvasti pidättäytynyt valitsemasta edustajia, se on nostanut esiin monia naisia, jotka ovat eri syistä joutuneet julkisuuden valokeilaan. Nämä naiset eivät edusta mitään ryhmää tai vakiintunutta mielipidettä; ja he itsekin tietävät ja yleensä myös sanovat sen. Mutta koska mitään sellaisia virallisia edustajia tai päätöksentekoelimiä ei ole, joita lehdistö voisi haastatella silloin, kun se haluaa tietää liikkeen näkemyksen jostakin aiheesta, näitä naisia pidetään liikkeen edustajina. Siten halusivatpa he tai eivät, ja piti liike siitä tai ei, julkisuudessa huomiota saaneet naiset ovat vaihtoehdon puuttuessa joutuneet edustajan rooliin.
Tämä on yksi syy, miksi ‘julkkiksiksi’ luokitellut naiset koetaan usein rasitteeksi. Koska liikkeen naiset eivät ole valinneet heitä edustamaan liikkeen näkemyksiä, heille ollaan suuttuneita, kun lehdistö olettaa heidän puhuvan liikkeen puolesta... Siten julkkisjärjestelmä merkitsee takaiskua, joka itse asiassa rohkaisee juuri sellaiseen yksilön vastuuttomuuteen, jonka liike tuomitsee. Hylkimällä sisarta ‘julkkiksena’ liike menettää senkin vähäisen kontrollin, joka sillä olisi voinut häneen olla; ja ‘julkkiksesta’ tulee näin vapaa tekemään kaikki ne individualistiset synnit, joista häntä on syytettykin.
Poliittinen kyvyttömyys
Järjestäytymättömät ryhmät saattavat olla hyvin tehokkaita siinä, että ne saavat naiset puhumaan elämästään, mutta ne eivät ole kovinkaan hyviä saamaan asioita tehdyiksi. Ellei niiden toimintatapa muutu, ryhmät joutuvat hajaannuksen tilaan, kun niissä kyllästytään ‘pelkkään puhumiseen’ ja halutaan saada enemmän aikaan. Koska laajempi liike on useimmissa kaupungeissa yhtä järjestäytymätön kuin yksittäiset pulinaryhmätkin, ei liike kokonaisuudessaan ole juuri sen aikaansaavempi erityisissä tehtävissä kuin erilliset ryhmätkään. Epävirallinen eliitti on harvoin tarpeeksi koolla tai tarpeeksi kosketuksissa ihmisiin, jotta se toimisi tehokkaasti. Niinpä liike synnyttää paljon tunteita, mutta vain vähän tuloksia. Valitettavasti kaiken tämän kuohunnan seuraukset eivät ole yhtä harmittomia kuin aikaansaamattomuuden tulokset, ja tämän uhri on liike itsessään.
Jotkut ryhmät, joissa ei ole liikaa ihmisiä, ovat ryhtyneet työskentelemään pienessä mittakaavassa ja siirtyneet toimimaan paikallisissa projekteissa. Tämän kaltainen toiminta rajoittaa kuitenkin liikkeen paikallistasolle, ja toimiakseen kunnolla ryhmien täytyy yleensä supistaa itsensä siksi ystävien epäviralliseksi ryhmäksi, joka alun alkaenkin hoiti asioita. Tämä taas sulkee monet naiset osallistumisen ulkopuolelle. Niin kauan kuin naisten ainoa tapa osallistua liikkeeseen on jäsenyys pienryhmässä, ne, jotka eivät ole laumahenkisiä, ovat ilmeisen huonossa asemassa. Ja niin kauan kuin ystävyysryhmät ovat järjestötoiminnan tärkein muoto, elitismi pysyy vakiintuneena käytäntönä.
Niille ryhmille, jotka eivät löydä itselleen paikallisprojektia, pelkästä yhdessä pysymisestä tulee syy pysyä yhdessä. Kun ryhmällä ei ole erityistä tehtävää (ja tietoisuuden kohottaminen on tehtävä), ihmiset alkavat käyttää toimintatarmoaan muiden ryhmäläisten kontrollointiin. Tätä ei tehdä niinkään pahasta tahdosta manipuloida toisia (vaikka sitäkin tapahtuu), vaan paremman tekemisen puutteessa. Kyvykkäät ihmiset, joilla on liikaa aikaa ja tarve oikeuttaa kokoontumisensa, alkavat suunnata voimavarojaan muihin kohdistuvaan kontrolliin ja kuluttaa aikaansa kritisoimalla ryhmän muiden jäsenten henkilökohtaisia ominaisuuksia. Nahistelu ja henkilökohtaiset valtapelit saavat otteen. Sen sijaan ryhmän suorittaessa tehtävää ihmiset oppivat tulemaan toimeen keskenään sellaisina kuin ovat. He oppivat tukahduttamaan vastenmielisyyden tunteensa laajempien päämäärien hyväksi. Näin on edes jotkut rajat pakkomielteille muokata jokainen ihminen omien mielihalujen kaltaiseksi.
Tietoisuuden kohottamisen lopettaminen jättää ihmiset tyhjän päälle, eikä virallisen järjestörakenteen puuttuminen anna heille keinoja päästä mihinkään. Liikkeen naiset joko sulkeutuvat itseensä ja sisarpiiriinsä tai sitten he hakevat toiminnalleen muita vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja on vain vähän. Jotkut naiset tekevät vain ‘omia juttujaan’. Tästä voi seurata mahtavan paljon yksilöllistä luovuutta, joka voi olla liikkeenkin kannalta hyödyllistä, mutta suurimmalle osalle naisista se ei ole mikään varteenotettava vaihtoehto, eikä se varmasti edistä yhteistoiminnallista ryhmähenkeä. Loput naiset ajautuvat kokonaan liikkeen ulkopuolelle, koska he eivät halua kehittää mitään yksilöllistä projektia eivätkä ole keksineet mitään tapaa aloittaa tai liittyä mukaan johonkin ryhmäprojektiin, joka heitä kiinnostaisi.
Monet turvautuvat muihin poliittisiin järjestöihin, jotka tarjoavat heille sellaista järjestäytynyttä ja tehokasta toimintaa, jota he eivät ole löytäneet naisliikkeessä. Näin sellaiset poliittiset järjestöt, joiden mielestä naisten vapautus on vain yksi kysymys muiden joukossa, saavatkin naisten vapautusliikkeestä valtavan uusien jäsenten värväyspaikan. Sellaisilla järjestöillä ei ole mitään syytä ‘soluttautua’ (vaikka sekään ei ole poissuljettua). Naisten vapautusliikkeeseen liittyneiden naisten halu luoda merkityksellistä poliittista toimintaa riittää tekemään heistä innokkaita liittymään muihinkin järjestöihin. Naisliike itsessään ei tarjoa purkautumisteitä heidän uusille ajatuksilleen ja tarmolleen.
Ne naiset, jotka liittyvät muihin poliittisiin järjestöihin pysyen samalla naisliikkeessä tai ne, jotka liittyvät naisten vapautusliikkeeseen pysyen samalla muissa poliittisissa järjestöissä, muodostavat puolestaan pohjan uusille epävirallisille rakenteille. Heidän ystävyysverkostonsa eivät niinkään perustu aiemmin mainittuihin piirteisiin, vaan sellaisiin heille yhteisiin poliittisiin mielipiteisiin, jotka eivät ole feministisiä; ja kuitenkin verkosto toimii paljolti samalla tavalla. Näillä naisilla on yhteiset arvot, aatteet ja poliittiset näkemykset, ja siksi heistäkin muodostuu epävirallisia, suunnittelemattomia, valikoimattomia ja vastuuttomia eliittejä, oli se heidän tarkoituksensa tai ei.
Liikkeen eri ryhmissä aiemmin muodostuneet vanhat epäviralliset eliitit pitävät usein näitä uusia eliittejä uhkana. Ja aivan oikein, sillä sellaiset poliittisesti suuntautuneet verkostot ovat harvoin halukkaita jäämään pelkiksi vanhojen eliittien kaltaisiksi ‘ompelukerhoiksi’; ne haluavat käännyttää muut naiset omiin poliittisiin ja feministisiin näkemyksiinsä. Ja sehän on aivan luonnollista – sen seurauksista naisten vapautukselle ei vain ole koskaan keskusteltu. Vanhat eliitit eivät yleensä halua tuoda tämän kaltaisia mielipide-eroja esille, koska se tarkoittaisi heidän oman ryhmänsä epävirallisen rakenteen paljastumista. Monet näistä vanhoista epävirallisista eliiteistä ovat piiloutuneet ‘elitismin vastaisuuden’ ja ‘järjestäytymättömyyden’ julistusten taakse. Vastustaakseen tehokkaasti toista epävirallista muodostelmaa vanhan eliitin olisi tultava ‘julki’, ja sillä taas olisi monia vaarallisia seuraamuksia. Säilyttääkseen valtansa sen on helpompi järkeillä toisen epävirallisen eliitin jäsenten ulossulkeminen leimaamalla heidät sellaisiksi, jotka vain haluavat kaapata vallan ‘kommareiden’, ‘lesbojen’ tai ‘heteroiden’ haltuun. Ainoa vaihtoehto ulossulkemiselle olisi virallistaa koko ryhmän rakenne siten, että alkuperäinen valta jäisi pysyväksi. Tämä ei aina ole mahdollista. Mahdollista se on silloin, kun epäviralliset eliitit ovat hyvin järjestäytyneitä ja ovat tottuneet käyttämään valtaa. Tällaisilla ryhmillä on aiemminkin ollut tiettyä poliittista vaikutusvaltaa, koska niiden epävirallinen rakenne on ollut niin kiinteä, että se on korvannut virallisen rakenteen puutteen. Tällöin virallinen järjestäytyminen ei muuta toimintaa paljoakaan, mutta valta-asemien vakiinnuttaminen pitää vanhan eliitin virallisten haasteiden ulottumattomissa. Sen sijaan ryhmät, jotka kipeimmin tarvitsisivat järjestystä, ovat usein kyvyttömimpiä luomaan sitä. Niiden epäviralliset rakenteet eivät ole muotoutuneet kypsiksi, ja takertuminen ‘hallinnottomuuden’ ideologiaan pitää ne haluttomina muuttamaan taktiikkaansa. Mitä järjestäytymättömämpi ryhmä siis on, sitä selkeämmin siltä puuttuvat epävirallisetkin rakenteet; ja mitä tiukemmin se pysyttäytyy ‘hallinnottomuuden’ ideologiassa, sitä alttiimpi se on joutumaan poliittisen toveriryhmittymän kaappaamaksi.
Koska naisliike on yhtä järjestäytymätön kuin useimmat sen muodostavista ryhmistäkin, se on samalla lailla herkkä epäsuorille vaikutuspyrkimyksille, mutta tämä ilmenee eri tavoin. Paikallistasolla useimmat ryhmät voivat toimia itsenäisesti, mutta vain sellaiset ryhmät, jotka pystyvät järjestämään kansallista toimintaa, ovat kansallisesti järjestäytyneitä. Näin ollen järjestäytyneet feministijärjestöt osoittavat suunnan maanlaajuiselle feministiselle toiminnalle, so. näiden järjestöjen prioriteetit määräävät tuon suunnan. Sellaiset ryhmät kuten National Organisation of Women ja Womens Equality Action League sekä jotkut vasemmistonaisten puolueorganisaatiot ovat yksinkertaisesti ainoita, jotka pystyvät järjestämään maanlaajuisen kampanjan. Lukuisat järjestäytymättömät ryhmät voivat valita, kannattavatko ne maanlaajuisia kampanjoita vai eivät, mutta ne eivät kykene järjestämään omiaan. Näin niiden jäsenistä tulee järjestäytyneiden organisaatioiden johtajien alamaisia. Niillä ei ole mitään saumaa päättää siitä, mitä ne haluavat.
Mitä järjestäytymättömämpi liike on, sitä vähemmän se pystyy kontrolloimaan kehityssuuntaansa ja poliittista toimintaansa. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö sen ajatukset leviäisi. Ajatukset leviävät kyllä laajalti, kunhan yhteiskunnalliset olosuhteet ovat sopivat ja media osoittaa riittävää kiinnostusta. Ajatusten leviäminen ei kuitenkaan tarkoita, että ne otettaisiin käyttöön, vaan ainoastaan sitä, että niistä puhutaan. Sikäli kun ideoita voidaan soveltaa yksilöllisesti, niiden mukaan voidaan toimia; sikäli kun ne vaatisivat toteutuakseen koordinoitua poliittista valtaa, niillä ei ole käytännön vaikutusta.
Niin kauan kuin naisten vapautusliike pysyy organisaatiomuodossa, joka korostaa pieniä, epäaktiivisia ystävysten keskusteluryhmiä, ei järjestäytymättömyyden pahimpia ongelmia vielä huomata. Mutta tämän tyyppisellä organisaatiolla on rajansa: se on poliittisesti tehoton, ulossulkeva ja syrjivä sellaisia naisia kohtaan, jotka eivät ole tai eivät voi olla kiinni ystävyysverkostoissa. Niitä, jotka eivät yhteiskuntaluokan, rodun, ammatin, siviilisäädyn, vanhemmuuden tai persoonallisuuden vuoksi sovi siihen, mitä jo on, yritetään väistämättä lannistaa osallistumasta. Ne, jotka eivät sovi joukkoon, kehittelevät erityisintressejä pitääkseen asiat sellaisina kuin heidän kannaltaan on edullisinta.
Olemassaolevat epäviralliset rakenteet ylläpitävät näitä epävirallisten ryhmien erityisintressejä, eikä liikkeelle jää mitään keinoa päättää, kuka sen piirissä harjoittaa valtaa. Liike ei suinkaan poista vallankäyttöä sillä, että se tarkoituksella jättää valitsematta vallankäyttäjänsä. Se ainoastaan luopuu oikeudesta vaatia vallankäyttäjiä olemaan vastuussa vallankäytöstään. Jos liike edelleen säilyttää vallan niin hajautuneena kuin mahdollista tietäen, ettei se voi vaatia vallankäyttäjiä vastuuseen, se toki estää yhtä henkilöä tai ryhmää saamasta kaikkea valtaa, mutta samalla se varmistaa sen, että liike on mahdollisimman aikaansaamaton. On löydettävä jokin keskitie ylivallan ja tehottomuuden välillä.
Nämä ongelmat kärjistyvät juuri nyt, koska naisliikkeen luonne on väistämättä muuttumassa. Tietoisuuden kohottaminen naisten vapautusliikkeen tärkeimpänä toimintona on jäämässä vanhanaikaiseksi. Kahden viime vuoden laajasta julkisuudesta sekä lukuisista julkaistuista kirjoista ja artikkeleista johtuen naisten vapautuksen tuntevat nyt kaikki. Siihen liittyvistä kysymyksistä keskustellaan, ja ihmiset joilla ei ole mitään yhteyttä liikkeen ryhmiin perustavat omia epävirallisia pulinaryhmiään. Puhtaasti valistukselliselle työlle ei enää ole niin valtavaa tarvetta. Liikkeen täytyy edetä muihin tehtäviin. Sen täytyy nyt päättää prioriteettinsa, määritellä päämääränsä ja pyrkiä tavoitteisiinsa koordinoidusti. Tämän tehdäkseen sen täytyy järjestäytyä niin paikallisesti, alueellisesti kuin maanlaajuisestikin.
Demokraattisen järjestäytymisen periaatteet
Kunhan liike lakkaa pitämästä jääräpäisesti kiinni ‘hallinnottomuuden’ ideologiasta, se vapautuu kehittämään sellaisia järjestömuotoja, jotka parhaiten sopivat sen terveeseen toimintaan. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi mennä toiseen äärimmäisyyteen ja matkia sokeasti perinteisiä järjestömuotoja. Mutta ei niitä kaikkia pitäisi sokeasti hylätäkään. Jotkut perinteiset menettelytavat osoittautunevat hyödyllisiksi, vaikkakaan eivät täydellisiksi; jotkut antanevat meille vihjeitä siitä, mitä meidän ei pidä tehdä, jos haluamme saavuttaa tiettyjä päämääriä liikkeen jäsenten kannalta mahdollisimman pienin kustannuksin. Enimmäkseen meidän on kokeiltava erilaisia järjestörakenteita ja kehitettävä erilaisia menettelytapoja käytettäviksi eri tilanteissa. Yksi liikkeen keskuudessa syntynyt idea on ‘arvontajärjestelmä’. Se ei sovi kaikkiin tilanteisiin, mutta on hyödyllinen joissakin. Tarvitaan kuitenkin muitakin ideoita toiminnan hallinnoimiseen, mutta ennen kuin voimme alkaa järkevästi kokeilla eri vaihtoehtoja, meidän täytyy hyväksyä se, ettei hallinnossa itsessään ole mitään pahaa – ainoastaan sen kohtuuttomassa käytössä.
Päätettyämme ryhtyä tähän yrityksen ja erehdyksen prosessiin meidän on hyvä pitää mielessämme tietyt periaatteet, jotka ovat olennaisia demokraattisen järjestäytymisen kannalta ja jotka ovat myös poliittisesti tehokkaita:
1. Demokraattisin keinoin toteutettu erikoisvaltuuksien delegoiminen joillekin ihmisille tiettyjä määrättyjä tehtäviä varten. Jos ihmisten annetaan itse ottaa tehtäviä tai hommia suorittaakseen, tarkoittaa se vain sitä, ettei niiden tekemiseen voi luottaa. Jos taas ihmiset on valittu tekemään tietyt tehtävät – mielellään vielä sen jälkeen kun he ovat ilmaisseet mielenkiintonsa tai halunsa niihin – he ovat sitoutuneet asiaan tavalla, josta ei helposti voi olla piittaamatta.
2. Kaikkien niiden, joille valtaa on delegoitu, vastuullisuus kaikille niille, jotka ovat valinnan tehneet. Näin ryhmä pystyy kontrolloimaan valta-asemissa olevia ihmisiä. Yksilöt voivat kyllä harjoittaa valtaa, mutta ryhmällä on viimeinen sana sen suhteen, kuinka valtaa käytetään.
3. Vallan jakaminen niin monien ihmisten kesken kuin on järkevästi mahdollista. Tämä ehkäisee vallan joutumisen yksiin käsiin ja vaatii valta-asemissa olevilta neuvottelua muiden kanssa ennen kuin he ryhtyvät toimeen. Tämä antaa myös useammille ihmisille tilaisuuden olla vastuussa tehtävistä ja oppia siten erityistaitoja.
4. Tehtävien kierrätys jäsenten kesken. Jos vastuunalaiset tehtävät ovat liian pitkään yhden henkilön käsissä – virallisesti tai epävirallisesti – aletaan niitä pitää tämän henkilön ‘omaisuutena’, eikä niistä ole sitten helppo luopua eikä ryhmän ole helppo kontrolloida niitä. Jos taas tehtäviä kierrätetään liian usein, ei jäsenillä ole aikaa oppia niitä kunnolla eivätkä he saa tyydytystä hyvin tehdystä työstä.
5. Tehtävien antaminen järjellisin perustein. Jonkun valitseminen asemaan siksi, että hänestä pidetään, tai ikävien töiden antaminen niille, joista ei pidetä, ei pitkällä tähtäimellä palvele ryhmän eikä yksilöiden etua. Tärkeimpinä valintakriteereinä tulee pitää kyvykkyyttä, mielenkiintoa ja vastuuntunnetta. Ihmisille pitäisi suoda mahdollisuus oppia taitoja, joita heillä ei ole. Tämä onnistuu kuitenkin parhaiten jonkinlaisella ‘työssä oppimisella’, ei ‘ui tai huku’ -menetelmällä. Vie itseluottamuksen, jos joutuu vastuuseen asiasta, jota ei hallitse; kun taas se, että ihmiseltä evätään tehtävä, jonka hän hallitsee hyvin, ei rohkaise häntä kehittämään taitojaan. Naisia on kautta historian rangaistu liiasta pätevyydestä – naisliikkeen ei tarvitse toistaa tätä virhettä.
6. Informaation levittäminen jokaiselle niin usein kuin mahdollista. Tieto on valtaa. Tiedon saanti lisää valtaa. Kun epävirallinen verkosto levittää uusia ideoitaan ja informaatiota keskenään, se on jo aloittanut mielipiteenmuodostuksen muun ryhmän jäädessä tästä ulkopuolelle. Mitä enemmän asioista tietää, sitä vaikutusvaltaisempi voi olla poliittisesti.
7. Tasavertainen pääsy ryhmän tarvitsemiin resursseihin. Tämä ei aina ole täysin mahdollista, mutta siihen pitäisi pyrkiä. Jäsen, jolla on yksinoikeus tarvittavaan välineeseen (kuten painokoneeseen tai aviomiehen omistamaan pimiöön), kykenee kohtuuttomasti vaikuttamaan tuon välineen käyttöön. Tiedot ja taidot ovat myös resursseja. Jäsenten tiedot ja taidot voivat olla tasavertaisesti saatavilla vain, jos jäsenet suostuvat opettamaan tietonsa muille.
Kun näitä periaatteita sovelletaan käytäntöön, niin varmistetaan se, että kehitettiinpä liikkeessä sitten minkälaisia järjestörakenteita tahansa, niin ryhmät pystyvät niitä kontrolloimaan ja niistä ollaan myös ryhmille vastuussa. Valta-asemissa olevien ihmisten joukko on laaja, joustava, avoin ja väliaikainen. Nämä ihmiset eivät ole sellaisessa asemassa, että kykenisivät helposti vakiinnuttamaan valtansa, koska viimekätiset päätökset tehdään laajemmassa ryhmässä. Ja tällä ryhmällä on valta määrätä, kuka siinä käyttää valtaa.
Cathy Levine: Tyrannian tyrannia
Laajaa huomiota naisliikkeessä (MS, Second Wave jne.) saanut artikkeli ‘Hallinnottomuuden tyrannia’ hyökkää ‘johtajattomien’ ja ‘järjestäytymättömien’ ryhmien kimppuun. Ne nähdään liikkeen pääasiallisena, ellei ainoana, organisaatiomuotona, ja koko suuntausta pidetään umpikujana. Artikkeli on kirjoitettu ja vastaanotettu hyvässä uskossa, naisliikkeen hyödyksi. Ja kuitenkin se on vääristelyssään ja pahansuopuudessaan tuhoava, jos ajatellaan pätevää ja tietoista strategiaa vallankumouksellisen liikkeen rakentamiseksi. On jo korkea aika hyväksyä hallinnottomuus todellisena poliittisena vaihtoehtona hierarkkiselle organisaatiolle, eikä tukahduttaa tätä suuntausta sen vasta orastaessa.
Liikkeen rakentamiseksi on (ainakin) kaksi eri mallia. Niistä Jo Freeman tunnustaa vain toisen: massaorganisaation, jolla on vahva keskitetty johto. Esimerkkinä voi mainita puolueen organisaation. Toinen malli, joka kokoaa massojen tuen ainoastaan pakkotilanteessa annettavaan armoniskuun, perustuu vapaaehtoisesti yhteenliittyneisiin pieniin ryhmiin.
Suuri ryhmä on osiensa summa: jokainen jäsen toimii omana yksikkönään, rattaana ison organisaation koneistossa. Koko vieraannuttaa yksilön. Hän joutuu taistelemaan ryhmän koon tuottamia esteitä vastaan, esimerkiksi tuhlaamaan energiaansa pelkästään saadakseen näkemyksensä julki.
Pieni ryhmä taas moninkertaistaa jäsentensä voiman. Kun toimitaan pienessä porukassa, ryhmä pystyy hyödyntämään jokaisen jäsenensä myötävaikutuksen täydessä mitassaan. Pieni ryhmä ei tuhlaa jäsentensä panoksia vahvimman/fiksuimman/nokkelimman eloonjäämiskilpailuun, mikä on ison organisaation henki, vaan ravitsee ja kehittää niitä.
Jo Freeman liittää pienten ryhmien esiinnousun naisliikkeessä tietoisuuden kohottamisen vaiheeseen. Hän päätyy kuitenkin siihen, että kun toiminnan painopiste siirtyy yksilöllisestä tietoisuuden kehittämisestä vallankumouksellisen joukkoliikkeen rakentamiseen, naisten pitäisi alkaa rakentaa isoa organisaatiota. On hyvinkin totta, että monet naiset, jotka ovat osallistuneet tietoisuuden kohottamisryhmiin, ovat alkaneet tuntea tarvetta laajentaa poliittista toimintaansa ryhmän ulkopuolelle ja ovat epätietoisia siitä, kuinka edetä. Mutta yhtä hyvin on totta, että muutkin vasemmiston haarat ovat samalla lailla hukassa sen suhteen, kuinka murskata kapitalistinen, imperialistinen, puolifasistinen Amerikkka.
Jo Freeman ei onnistu määrittelemään, mitä hän tarkoittaa naisliikkeellä. Se olisi kuitenkin ehdoton edellytys, jos halutaan keskustella strategiasta tai suunnasta. Täydessä merkityksessään feministinen liike – so. patriarkaatin kumoamiseen tähtäävä liike – on vallankumouksellinen ja sosialistinen liike, mikä asettaa sen vasemmiston sateenvarjon alle. Naisten keskeinen ongelma määriteltäessä naisliikkeen strategiaa on siinä, kuinka suhtautua miehiseen vasemmistoon. Me emme ole halunneet ottaa heidän toimintatapojaan omiksemme, koska olemme nähneet, kuinka he ylläpitävät patriarkaalisia ja viime aikoina myös kapitalistisia arvoja.
Huolimatta mitä parhaista yrityksistämme olla hyväksymättä miehistä vasemmistoa ja pyrkimyksistämme erottautua siitä, puhtimme ei aivan ole riittänyt. Miehillä on taipumus organisoitua samaan tapaan kuin he naivat: rynnäköllä sisään, ruiskaus ja ulos – niin sanoakseni. Meidän naisten pitäisi rakentaa liikettämme samaan tapaan kuin me rakastelemme: asteittain, pitkitetyllä nautinnolla, rajattomalla kestolla – ja tietenkin moninkertaisilla orgasmeilla. Meillä ei ole mitään syytä lannistua ja eristäytyä. Meidän pitäisi nimenomaan jäädä pieniin ryhmiimme keskustelemaan, suunnittelemaan, luomaan ja järjestämään rettelöitä. Meidän pitäisi aina järjestää rettelöitä patriarkaattia vastaan. Ja olla tukena toisillemme. Meidän pitäisi aktiivisesti luoda feminististä toimintaa, koska me kaikki kasvamme siitä maaperästä. Jos feminististä toimintaa ei ole, naiset alkavat napata rauhoittavia, tulevat hulluiksi ja tekevät itsemurhan.
Poliittisesti aktiivisia ihmisiä tuntuu vaivaavan aikaansaamattomuuden toinen ääripää: yliosallistuminen. 60-luvun lopulla se johti loppuunpalaneiden radikaalien sukupolveen. Feministiystäväni kertoi taannoin, että hänelle “osallistuminen naisliikkeeseen“ tarkoittaa sitä, että hän kuluttaa noin 25% ajastaan ryhmän toimintaan ja 75% ajastaan itsensä kehittämiseen. Siinäpä oikeaa ajanhallintaa. Miesten liikehän on opettanut meille, että asialle tulisi omistautua 24 tuntia vuorokaudessa. Eli samalla lailla kuin naiset on sosiaalistettu uhraamaan itsensä. Olipa epäitsekkyytemme syy sitten mikä tahansa, meillä on taipumus hypätä pää edellä järjestötoimintaan ja laiminlyödä oma persoonallinen kehityksemme, kunnes sitten yhtenä päivänä emme enää tiedäkään mitä olemme tekemässä ja kenen hyväksi, ja vihaamme itseämme aivan yhtä paljon kuin ennenkin. (Miesten yliosallistuminen taas, joka ei selvästikään liity mihinkään sukupuolisidonnaiseen itsensä uhraamiseen, haiskahtaa todella pahasti protestanttiselta/juutalaiselta työ/suoritusetiikalta, tai vieläkin räikeämmin ‘rationaaliselta’, kylmältä ja tunteettomalta julkisivulta, jonka alle miesten tunteet tukahdutetaan machismon mukaisesti.)
Nämä liikkeen jäseniä alituiseen uhkaavat sudenkuopat, joista muodostuu suorastaan pohjaton ansa, Jo Freeman selittää ‘hallinnottomuuden tyrannialla’. Selitys on huvittava. Mehän olemme kansakunta täynnä puolirobotteja rimpuilemassa säilyttääksemme edes jonkinlaisen yksilöllisyyden kuoren jälkiteknologisen sotilaallis-teollisen hirviön otteessa. Me emme tosiaankaan tarvitse enää lisää byrokratiaa ja sääntöjä. Ne tarjoavat meille vain helppoja vastauksia ja valmiita vaihtoehtoja, eivätkä ne jätä meille mitään tilaa luoda omaa elämäntapaamme. Vasemmistonaisia – ja vieläkin enemmän muita vasemmiston haaroja – uhkaa nimenomaan ‘tyrannian tyrannia’. Tyrannian tyrannia estää meitä luomasta yksilöllisiä suhteita. Se estää meitä rakentamasta organisaatioita tavoilla, jotka eivät hävittäisi yksilöllisyyttä ennaltamäärättyjen roolien alle. Se estää meitä vapauttamasta itseämme kapitalistisesta järjestelmästä.
Päinvastoin kuin Jo Freeman väittää, ei tietoisuuden kohottamisen vaihe ole liikkeessämme suinkaan ohi. Tietoisuuden kohottaminen on elävä prosessi, jonka täytyy jatkua yhteiskunnalliseen muutokseen sitoutuneiden keskuudessa aina vallankumoukselliseen vapautukseen asti. Tietoisuuden kohottaminen – so. toistemme auttaminen vapauttaessamme itseämme ikivanhoista kahleista – on tärkein tapa, jolla naiset muuntavat henkilökohtaisen vihansa rakentavaksi voimaksi ja liittyvät taisteluun. Tietoisuuden kohottaminen on kuitenkin löyhä ja sisällyksetön käsite ja siksi sitä täytyy tarkentaa. Vastenmielinen tv-mainos voi kohottaa naisen tietoisuutta, kun hän silittää kotonaan miehensä paitoja. Se voi muistuttaa häntä siitä, minkä hän jo tietää – eli että hän on loukossa, että hänen elämänsä on merkityksetöntä ja tylsää jne. Se ei luultavasti kuitenkaan rohkaise häntä lähtemään pyykkituvasta järjestämään kotityöläisten lakkoa. Tietoisuuden kohottamisen täytyy vallankumouksellisena strategiana auttaa naisia kääntämään henkilökohtainen tyytymättömyytensä luokkatietoisuudeksi. Tietoisuuden kohottamisen täytyy tuoda naisjärjestöt kaikkien naisten ulottuville.
Esittäessään, että seuraava askel tietoisuuden kohottamisryhmien jälkeen on liikkeen rakentaminen, Jo Freeman ei ainoastaan ilmaise väärää dikotomiaa, vaan ylenkatsoo feministiselle liikkeelle olennaista prosessia: naiskulttuurin luomista. Vaikka valtiovallan tuhoamiseksi tarvitaankin valtava naisista (ja joistakuista miehistäkin) koostuva voima, ei joukkoliike itsessään ole mikään vallankumouksen tae. Jos me kapitalismia kumotessamme ja kansainvälistä sosialismia rakentaessamme haluamme luoda miehisestä ylivallasta vapaan yhteiskunnan, meidän on parasta aloittaa nyt heti, koska jotkut parhaista kapitalismia vastustavista ystävistämme aikovat totta vieköön pistää kapuloita rattaisiimme. Meidän täytyy kehittää näkyvää naiskulttuuria, jonka puitteissa naiset voivat määritellä ja ilmaista itseään patriarkaalisten normien ulottumattomissa ja joka vastaa naisten tarpeita siinä, missä patriarkaatti on epäonnistunut.
Kulttuuri on olennainen osa vallankumouksellista liikettä. Toisaalta se on myös yksi vastavallankumouksen voimakkaimmista työkaluista. Meidän täytyy erityisen huolella ilmaista, että me puhumme vallankumouksellisesta kulttuurista. Ja meidän täytyy pysyä valppaina varmistaaksemme, että kulttuurimme säilyy perin juurin isäntäkulttuurin vastaisena.
Sorretun tai kolonisoidun luokan tai kastin kulttuuri ei välttämättä ole vallankumouksellista. Amerikassa on monia alakulttuureita, jotka eivät millään lailla uhkaa status quota, vaikka määrittelevätkin itsensä erilaisiksi kuin isäntäkulttuuri. Itse asiassa ne ovat osa ‘pluralistisen’ Amerikan yksi-suuri-onnellinen-perhe -yhteiskuntaa/etnisiä kulttuureita, osa ‘vastakulttuuria’. Iso kulttuuri tunnustaa niitä, laillistaa niitä, omaksuu niitä ja riistää niitä. Todellinen sulatusuuni.
Juuri nyt naiskulttuuri kohtaa tuon vaaran alkaen uusista vallankumouksellisen vapauttavista liiveistä aina MS-lehteen ja Hullun kotirouvan päiväkirjaan asti. Uusi Nainen – so. keskiluokkainen, korkeasti koulutettu ja miehisyyteen assosioituva – voi nyt saada osansa kakusta. Kuulostaapa herkulliselta, mutta entä vallankumous? Meidän täytyy jatkuvasti uudelleenarvioida omaa asemaamme ollaksemme varmoja, ettemme ole sulautumassa Setä Samulin aina avoimeen syliin.
Naiskulttuurissa ei välttämättä ole kyse mistään revisionismista, vaikka ylimielinen ja sokea miehinen vasemmisto sitä sellaiseksi halventaakin. Miehisen yhteiskunnan määrittelemä ja kontrolloima mies- ja naisroolien välinen vastakkainasettelu ei ole pelkästään alistanut naisia. Se on saanut kaikki miehet rodusta tai luokasta riippumatta tuntemaan itsensä ylivertaisiksi kaikkiin naisiin nähden. Tämä ylemmyyden tunne – joka ei sovi kapitalismin vastaiseen ajatteluun – on järjestelmämme elinehto. Feministinen vallankumous tähtää siihen, että me naiset voimme toteuttaa täyttä ihmisyyttämme. Tämä tarkoittaa maskuliinisten ja feminiinisten roolien tuhoamista, koska ne tekevät niin miehistä kuin naisistakin vain puolittain ihmisiä. Naiskulttuurin luominen on juuri oikea väline, jolla voimme palauttaa menetetyn ihmisyytemme.
Menetetty ihmisyytemme nostaa esiin kysymyksen, jota kaiken sortin vulgaarimarxilaiset ovat väistäneet analyyseissään jo yli puolen vuosisadan ajan: luonteenrakenteen psyko-seksuaaliset elementit, jotka toimivat jokaisen yhteiskunnan jäsenen henkilökohtaisena poliisina. Wilhelm Reich kuvaili – kapean heteroseksistisessä miehisesti vääristyneessä muodossa – jokaisen yksilön luonteenrakenteeseen sisältyvää panssaria, joka tekee ihmisistä hyviä fasisteja, tai kuten meidän yhteiskunnassamme: hyviä kansalaisia. Naiset kokevat tämän ilmiön joka päivä tukahdutettuina tunteina, jotka ovat erityisen ilmeisiä miestovereissamme, joiden on vaikea ilmaista tai edes ‘tuntea’ tunteitaan rehellisesti. Kapitalistinen psykologia uskottelee meille, että psyykkinen vammauttaminen on yksilöiden ongelma, vaikka oikeasti kyse on massiivisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta, joka auttaa pitämään kehittynyttä kapitalistista yhteiskuntaa koossa. Kansalaisten psyykkinen vammauttaminen saa nämä vammautetut kansalaiset menemään kiltisti töihin, taistelemaan sodissa sekä alistamaan naisia, värillisiä ja muita sorrolle alttiita toisinajattelevia. Meidän jälkiteknologisessa yhteiskunnassamme, jota kaikki sen jäsenet pitävät kaikkein edistyneimpänä kulttuurina, on psyykkinen vammauttaminenkin kaikkein edistyneintä. Siinä on enemmän paskaa kuin mitä psyyke jaksaa – Lokki Joonatanineen ja ‘sinä olet okei, minä olen okei’ – politiikkoineen, puhumattakaan post-neo-freudilaisista ja psykokirurgeista.
Toistettakoon vielä, että ellemme me tutki sisäisiä psyykkisiä kahleitamme samaan aikaan kun tutkimme ulkoisia poliittisia rakenteita sekä sisäisen ja ulkoisen välistä suhdetta, me emme onnistu luomaan voimaa, jolla haastaa vihollisemme. Ilman sitä me emme edes tunne vihollistamme. Vasemmisto on käyttänyt paljon aikaa ja paperia määritelläkseen hallitsevan luokan, mutta tosiasiassa hallitsevalla luokalla on edustajasiat yhteiskunnan jokaisen jäsenen päässä – so. paranoian takana oleva järki. Tyrannian tyrannia on syvään juurtunut vastustaja.
Pienessä ryhmässä psykologinen taistelu limittyy poliittiseen osallistumiseen. Tämän vuoksi kysymykset organisaation strategiasta, taktiikoista ja metodeista ovat tällä hetkellä niin ratkaisevia. Vasemmisto on jo vuosikymmenien ajan pyrkinyt saamaan ihmiset kaduille osoittamaan mieltään, ja väkeä on aina tullut niin vähän, ettei taatusti ole saatu mitään aikaan. Kuten I.F. Stone huomautti: vallankumousta ei voi tehdä, jos neljä viidesosaa ihmisistä on onnellisia. Mutta ei meidän myöskään pitäisi odottaa siihen asti, että jokaisesta on tullut radikaali. Kun meidän yhtäältä tulisi jatkuvasti etsiä kapitalismille vaihtoehtoja esim. ruokaosuuskuntien avulla, suuryritysten vastaisella toiminnalla ja henkilökohtaisella kapinoinnilla, meidän tulisi toisaalta taistella kapitalismin tuottamia psyyken rakenteita sekä niistä johdettuja arvoja ja elämänmuotoja vastaan. Järjestystä, puhemiehiä, johtajia, retoriikkaa... kun vasemmistoryhmän kokous muistuttaa tyyliltään erehdyttävästi Yhdysvaltain senaatin istuntoa, ei meidän pitäisi vain naureskella, vaan uudelleenarvioida tuon tyylin takana oleva rakenne ja tajuta vihollisen läsnäolo.
Kuten Jo Freemankin toteaa, se miksi naisliikkeessä alettiin suosia pienryhmiä – pienryhmällä viittaan nyt poliittiseen yhteisöön – johtui reaktiosta ylijärjestäytynyttä hierarkkista organisaatiomuotoa vastaan yhteiskunnassa ylipäätään ja miehisissä vasemmistopiireissä erityisesti. Mutta ihmiset eivät oikein ole tajunneet, että me vastustamme byrokratiaa, koska se riistää meiltä meidän oman hallintavaltamme aivan kuten muukin yhteiskunta. Meidän, jotka kapinoimme byrokratiaa vastaan, tulisi luoda vaihtoehtoja byrokraattiselle järjestäytymiselle – eikä suinkaan ruveta myöntelemään, että tulipas vouhotettua ja palataanpas nyt ruotuun. Syy rakentaa liikettä yhteisöperustalle on siinä, että me haluamme luoda vallankumouksellista kulttuuria, joka sopii näkemyksiimme uudesta yhteiskunnasta. Se on enemmän kuin reaktiota: pienryhmät ovat ratkaisu.
Koska naisliike kallistuu pienryhmiin ja koska siltä tällä hetkellä puuttuu suunta, jotkut ihmiset tekevät sen johtopäätöksen, että suunnan puuttuminen johtuu näistä pienryhmistä. He huutavat apuun ‘järjestystä’ ratkaisuksi strategiseen umpikujaan, ikäänkuin järjestys voisi valaista meitä teoreettisesti tai vapauttaa meidät henkilökohtaisesta ahdistuksestamme. Se voi kyllä antaa meille rakenteen, jonka puitteisiin voi ‘organisoida’ tai mahduttaa enemmän naisia, mutta poliittisen strategian puuttuessa me saatammekin luoda kafkalaista ironiaa, jossa oikeusjutun tilalla on kokous.
Meitä muutamana viime vuonna vaivannut poliittisen puhdin puute – jota naisliikkeessä on toki ollut vähemmän kuin miehisen vasemmiston piirissä – on luultavasti suorassa suhteessa meitä kaikkia tyrannisoiviin henkilökohtaisiin paskamaisuuden tunteisiin. Ellemme kohtaa tunteitamme avoimesti ja ota niitä samalla vakavuudella kuin Vietnamin pommituksia, tunteiden tukahduttamisen aiheuttama halvaannustila estää meitä ryhtymästä tositoimiin jälkimmäisenkään asian suhteen. Sen sijaan, että vaatisimme pienryhmien korvaamista isoilla järjestäytyneillä ryhmillä, meidän täytyy kannustaa toisiamme asettumaan pieniin hallinnottomiin ryhmiin, joissa tunnustetaan yksilön arvo ja kunnioitetaan sitä. Ystävyys vapauttaa henkilökohtaisista paskamaisuuden tunteista paremmin kuin mikään terapia. Vallankumouksen pitäisi rakentua ystävyyden mallille.
Eliittien ongelma, tuo alati läsnäoleva ongelma, jonka kimppuun Jo Freeman hyökkää, ei ratkea järjestystä lisäämällä. Vastoin uskomusta, että selkeiden rakenteiden puuttuminen johtaa eliitteihin perustuviin salakavaliin ja näkymättömiin rakenteisiin, hallinnon puuttuminen pienissä keskinäiseen luottamukseen perustuvissa ryhmissä taistelee elitismiä vastaan perustasolla: tuolla henkilökohtaisen dynamiikan tasolla, jolla yksilö, jonka epävarmuus heijastuu aggressiivisena käyttäytymisena, jyrää henkilön, jonka epävarmuus ilmenee vaitiolona. Pienessä henkilökohtaista osallistumista korostavassa ryhmässä opitaan ensinnäkin tunnistamaan nuo tyylilliset eroavaisuudet, ja toiseksi siinä opitaan arvostamaan niitä ja pärjäämään niiden kanssa. Sen sijaan, että noita henkilökohtaisen tyylin eroja yritettäisiin kieltää tai hävittää, pienessä ryhmässä niitä aletaan arvostaa ja hyödyntää. Näin vahvistetaan jokaisen yksilön henkilökohtaisia kykyjä. Ottaen huomioon, että jokainen meistä on sosiaalistettu yhteiskuntaan, jossa yksilön kilpailu kaikkien muiden yksilöiden kanssa on ainoa olemassaolemisen tapa, me emme pysty hävittämään henkilökohtaisia tyylejä vallan lähteenä muutoin kuin tunnistamalla jatkuvasti näitä eroja ja opettelemalla antamaan kaikkien näiden erojen kukkia yhdessä. Sikäli kun me emme ole toistemme vihollisia vaan uhreja, meidän täytyy hoivata eikä tuhota toisiamme. Tuhoavat piirteet tulevat hälvenemään vähitellen, kun me kasvamme vahvemmiksi. Mutta sitä ennen meidän tulisi suojautua tilanteilta, joissa henkilökohtainen tyyli palkitaan valta-asemilla. Kokouksissa jaetaan palkintoja aggressiivisimmille, retorisimmille, karismaattisimmille ja kaunopuheisimmille (jotka ovat melkein aina miehiä).
Ajatellen kuinka paljon ‘anarkismin’ käsitteen eri johdannaiset ovat olleet kaikkien huulilla, vain hyvin harvat vasemmistolaiset ovat tutkineet anarkismia millään vakavuudella. Me, jotka ylpeilemme kyynisyydellämme yhteiskunnallisia tabuja kohtaan, olemme totta vieköön antaneet puijata itseämme tällä anarkismin vastaisella tabulla. Aivan kuten masturbaatio, on anarkismikin jotakin, mitä meidät on opetettu pelkäämään irrationaalisesti ja kyseenalaistamatta... koska ellemme pelkäisi, saattaisimme ottaa asiasta selkoa, opetella sitä ja vieläpä pitää siitä. Jokaiselle, jolle on ikinä juolahtanut mieleen mahdollisuus, että masturbaatiosta saattaisi tulla pikemminkin iloiseksi kuin hulluksi, on anarkismiin tutustuminen mitä suositeltavinta. Palatkaamme aina Marxin aikoihin asti, jolloin Bakunin oli Marxin radikaalein sosialistinen haastaja... kaikkein radikaalein, koska hän oli dialektisen jättiaskeleen edellä Marxia luottaessaan yksilöiden kykyihin pelastaa ihmiskunta.
Miksi vasemmisto on jättänyt anarkismin lähes täysin huomiotta? Ehkä siksi, että anarkistit eivät ole koskaan saavuttaneet pitkäaikaista vallankumouksellista voittoa. Marxilaisuus on viettänyt voitonjuhlia, mutta niinhän on kapitalismikin. Mitä se muka todistaa? Tai mitä muuta siitä pitäisi ajatella, kuin että häviäjä on tähän asti ollut meidän puolellamme? Venäläiset anarkistit vastustivat kiivaasti juuri sitä samaa bolsevikkien revisionistista tyranniaa kuin mitä uusi vasemmisto 60-luvulla ivasi nulikkamaisen paatuneesti omissa vanhaan vasemmistoon kuuluneissa vanhemmissaan. Tietenkin Amerikan vasemmiston vanha sukupolvi oli kapeakatseista, kun se ei nähnyt kapitalismin uudelleenmuotoutumista Venäjällä, mutta ei silläkään putkinäöllä, jolla me itse olemme tallanneet marxismi-leninismin polkuja, pitäisi ylpeillä.
Naiset raivasivat tiensä ulos tuosta putkesta ennen useimpia miehiä. Me huomasimme harhailevamme pimeässä uuden vasemmiston sokeiden miesten johdattamina – ja erkanimme. Kotirouvat vallankumouksen puolesta ja prostituoidut proletariaatin puolesta: hämmästyttävää, kuinka nopeasti saimme takaisin kykymme nähdä asioita. Kaikkialla maassa alkoi toimia itsenäisiä naisryhmiä ilman hallintoa, ilman johtajia ja muita miehisen vasemmiston kätyreitä. Naiset alkoivat luoda itsenäisesti vastaavanlaisia organisaatioita kuin mitä anarkistitkin olivat monina vuosikymmeninä ja monissa eri paikoissa luoneet. Ei se ole mikään sattuma.
Monet naiset, jotka eivät pidä itseään anarkisteina, ovat ylistäneet Emma Goldmanin tyyliä ja rohkeutta.. koska Emma oli niin raju. Harva nainen on saanut niin monia miehiä tutisemaan kusi sukassa niin pitkäksi aikaa kuin Emma. Emma Goldmanin tutkiminen onkin järkevää – ei siksi, että meidän pitäisi omaksua hänen jokainen ajatuksensa, vaan jotta löytäisimme hänen voimansa ja elämänrakkautensa lähteen. Eikä sekään ole mikään sattuma, että Punaisena Kauhuna tunnettu anarkisti nimeltään Emma oli myös vapaan rakkauden puolestapuhuja ja harjoittaja. Hän antoi kapitalismin kahleille enemmän kyytiä kuin yksikään hänen marxilaisista aikalaisistaan.
* * *
Jo Freemanin artikkeli “The Tyranny of Structurelessness“ (Berkeley Journal of Sociology, 1970) ja Cathy Levinen vastaus “The Tyranny of Tyranny“ (Black Rose no. 1) julkaistiin vuonna 1984 samassa pamfletissa Untying the Knot: Feminism, Anarchism and Organisation (Dark Star Press & Rebel Press). Kirjoitukset on julkaistu yhdessä myös antologiassa Quiet Rumours: An Anarcha-Feminist Reader (AK-Press, 2002).
Suomentaneet Hannu Toivanen ja Ulla Vehaluoto