Kulutus ja vaihto
Käsitellään ensin kulutuksen järjestämistä, koska ihmisten täytyy syödä ennen kuin he voivat työskennellä ja tuottaa.
’Mitä sinä oikein tarkoitat kulutuksen järjestämisellä?’ sinun ystäväsi kysyy.
’Hän tarkoittaa varmaankin annostelua’, sinä huomautat.
Niin tarkoitan. Tietysti sitten, kun yhteiskunnallinen vallankumous on todella läpikotaisin järjestäytynyt ja tuotanto toimii normaalisti, kaikille tulee olemaan riittämiin. Mutta vallankumouksen ensi vaiheissa, uudelleenrakentamisen yhteydessä, meidän täytyy parhaamme mukaan huolehtia siitä, että ihmiset saavat tarvitsemansa ja että he saavat sen tasa-arvoisesti, ja tämä merkitsee annostelua.
’Bolsevikeilla ei ollut tasa-arvoista annostelua’, ystäväsi keskeyttää; ’ heillä oli eri ihmisille eri annokset.’
Niin heillä oli, ja se olikin yksi suurimmista virheistä, jonka bolsevikit tekivät. Kansa piti sitä vääränä ja se aiheutti ärtymystä ja tyytymättömyyttä. Bolsevikeilla oli yhdenlainen annos merimiehelle, toisenlainen laadultaan ja määrältään heikompi annos sotilaalle, kolmas annos koulutetulle työntekijälle ja neljäs annos kouluttamattomalle; jälleen kerran yhdenlainen annos keskivertokansalaiselle ja toisenlainen annos porvariston edustajalle. Parhaat annokset oli varattu bolsevikeille, siis puolueen jäsenille, ja erityisannoksia saivat vielä kommunistisen puolueen virkailijat ja komissaarit. Yhteen aikaan heillä oli niinkin monta kuin 14 erilaista ruoka-annosta. Oma järkesikin kertoo sinulle, miten väärin tuo kaikki oli. Oliko muka reilua syrjiä ihmisiä siitä syystä, että he sattuivat olemaan työläisiä, mekaanikkoja tai intellektuelleja eivätkä sotilaita tai merimiehiä? Tuollaiset menetelmät ovat vääriä ja iljettäviä: ne luovat välittömästi materiaalista epätasa-arvoa ja avaavat oven kaikenlaisille asemien väärinkäytöksille ja keinottelun mahdollisuuksille, lahjonnalle ja huijaukselle. Ne yllyttävät myös vastavallankumousta, sillä ne, jotka suhtautuvat vallankumoukseen välinpitämättömästi tai torjuvasti, katkeroituvat tästä syrjinnästä ja ovat siten helppo saalis vastavallankumouksellisille vaikutteille.
Tämä lähtökohtainen syrjintä ja monet muut sitä seuraavat eivät suinkaan olleet tilanteen sanelemia, vaan ainoastaan poliittisen puolueen päätöksiä. Otettuaan hallinnon ohjat käsiinsä ja pelätessään kansan vastarintaa bolsevikit yrittivät vahvistaa omaa hallintovaltaansa hakemalla merimiesten, sotilaiden ja työläisten suosiota. Näillä keinoilla he onnistuivat kuitenkin vain luomaan suuttumusta sekä pistämään ihmiset toisiaan vastaan, sillä järjestelmän epäoikeudenmukaisuus oli liian huutava ja ilmiselvä. Sitä paitsi jopa ’suosittu luokka’, proletariaatti, koki itsensä syrjityksi, koska sotilaille annettiin parempia annoksia. Eikö muka työläinen ollut yhtä hyvä kuin sotilaskin? Pystyikö muka sotilas taistelemaan vallankumouksen puolesta – tehdastyöläinen esitti näkemyksenään – ellei työläinen varustanut häntä ammuksilla? Sotilas puolestaan protestoi sitä vastaan, että merimies sai häntä enemmän. Eikö hän muka ollut yhtä arvokas kuin merimieskin? Ja kaikki tuomitsivat erikoisannokset ja etuoikeudet, jotka oli varattu puolueen bolsevikkijäsenille, ja erityisesti ne mukavuudet ja jopa ylellisyydet, joista korkeimmat virkailijat ja komissaarit saivat nauttia samaan aikaan kun massat kärsivät puutetta.
Kronstadtin merimiehet ilmaisivat huomiota herättävästi näihin käytäntöihin liittyneen kansan suuttumuksen. Keskellä erityisen ankaraa ja nälkäistä talvea maaliskuussa 1921 merimiesten julkinen joukkokokous päätti yksimielisesti antaa ylimääräiset annoksensa Kronstadtin vähemmän suositulle väestölle ja tasoittaa koko kaupungin annokset[i]. Tämä todella eettinen vallankumouksellinen toiminta ilmaisi yleiset tuntemukset syrjintää ja suosikkijärjestelmää kohtaan, ja se antoi vakuuttavan todisteen massojen sisimmässä piilevästä syvästä oikeuden tajusta.
Kaikki kokemus opettaa, että oikeudenmukainen ja rehti asia on samaan aikaan myös kaikkein järkevin ja käytännöllisin pitkällä tähtäimellä. Tämä on yhtä lailla totta niin yksilön kuin yhteisönkin elämässä. Syrjintä ja epäoikeudenmukaisuus ovat erityisen tuhoavia vallankumoukselle, koska vallankumouksen todellinen henki on syntynyt nimenomaan kaipuusta kohtuuteen ja oikeudenmukaisuuteen.
Olen jo maininnut, että silloin kun yhteiskunnallinen vallankumous saavuttaa sellaisen vaiheen, että se voi tuottaa riittävästi kaikille, niin silloin otetaan käyttöön anarkistinen periaate ’jokaiselle tarpeidensa mukaan’. Teollisesti kehittyneemmissä ja suorituskykyisemmissä maissa tämä vaihe tultaisiin luonnollisesti saavuttamaan aikaisemmin kuin vähemmän kehittyneissä maissa. Mutta ennen kuin se saavutetaan, on ainoa oikeudenmukainen keino jakaa tasan, siis tasajako per capita on välttämätöntä. Tietenkin on itsestään selvää, että erityishuomiota täytyy antaa sairaille, vanhuksille, lapsille, raskaana oleville ja synnyttäneille naisille, mikä oli käytäntönä myös Venäjän vallankumouksessa.
’Tehdäänpä asia selväksi’, sinä huomautat. ’Sinä siis sanot, että kaikki jaetaan tasan. Kukaan ei voi sitten ostaa mitään?’
Niin, ei tule olemaan ostamista eikä myymistä. Vallankumous lakkauttaa yksityisomistuksen tuotannosta ja jakelusta, ja sen myötä katoaa kapitalistinen liike-elämä. Henkilökohtainen omaisuus koskee ainoastaan käytettäviä tavaroita. Siten sinä omistat kellosi, mutta kellotehdas kuuluu kansalle. Maa, koneet ja kaikki muut julkiset hyödykkeet tulevat olemaan yhteistä omaisuutta, jota ei voi ostaa eikä myydä. Tosiasiallinen käyttö on ainoa perusteltu oikeus – ei omistajuudelle vaan hallussapidolle. Esimerkiksi kaivostyöläisten järjestö on vastuussa hiilikaivoksista, ei omistajina vaan toimijoina ja tekijöinä. Vastaavasti rautatieläisten veljeskunnat pitävät rautatiet toiminnassa ja niin edespäin. Yhteisomaisuus, jota hoidetaan yhteistoiminnallisesti yhteisön intressien mukaan, ottaa sen paikan, joka aikaisemmin oli henkilökohtaisella omistajuudella, jota hoidettiin yksityisesti ja voiton toivossa.
’Mutta jos ei voi ostaa mitään, niin mitä hyötyä rahasta sitten on?’ sinä kysyt.
Siitä ei ole mitään hyötyä; rahasta tulee tarpeetonta. Sillä ei voi saada mitään. Kun tarjonnan lähteistä, maasta, tehtaista ja tuotteista tulee julkista omaisuutta, sosialisoitua, ei sen jälkeen sen enempää osteta kuin myydä. Rahahan on vain välikappale sellaisissa toiminnoissa ja se menettää käyttökelpoisuutensa.
’Miten sitten vaihdetaan tavaroita?’
Vaihto tulee olemaan vapaata. Esimerkiksi hiilikaivostyöläiset toimittavat kaivamansa hiilen julkisiin varastoihin yhteisön käytettäväksi. Kaivostyöläiset taas saavat yhteisön varastoista koneita, työkaluja ja muita tarvitsemiaan hyödykkeitä. Tämä tarkoittaa vapaata vaihtoa ilman välittävää rahaa ja ilman voittoa, tarpeiden ja saatavilla olevan tarjonnan perusteella.
’Mitä jos ei ole antaa koneita tai ruokaa kaivostyöläisille?’
Jos ei ole mitä antaa, ei rahakaan paranna asiaa. Kaivostyöläisiä ei voi ruokkia seteleillä. Mieti, miten tällaiset asiat hoidetaan tällä hetkellä. Hiiltä myydään, jotta saataisiin rahaa, ja rahalla voi ostaa ruokaa. Vapaa yhteisö, josta me puhumme, vaihtaa hiilen ruokaan suoraan, käyttämättä rahaa välikappaleena.
’Mutta minkä perusteella? Tällä hetkellä suurinpiirtein tiedetään minkä arvoinen dollari on, mutta kuinka paljon hiiltä annetaan viljasäkistä?’
Tarkoitat, että miten arvo tai hinta määritetään. Mutta olemme jo edeltävissä luvuissa nähneet, ettei arvolla ole todellista mittaa ja että hinta taas riippuu kysynnästä ja tarjonnasta vaihdellen niiden mukaan. Hiilen hinta nousee, jos siitä on puutetta; hinta halpenee, jos tarjonta on suurempi kuin kysyntä. Saadakseen isompia voittoja hiilen omistajat rajoittavat keinotekoisesti tuotantoa, ja samat keinot vallitsevat kautta koko kapitalistisen järjestelmän. Kapitalismin lakkauttamisen jälkeen ketään ei kiinnosta nostaa hiilen hintaa tai rajoittaa sen tarjontaa. Hiiltä louhitaan niin paljon kuin kysynnän tyydyttämiseen tarvitaan. Vastaavasti ruokaa kasvatetaan niin paljon kuin maa tarvitsee. Yhteisön vaatimukset ja niiden mukainen tarjonta määräävät sen, miten paljon saadaan. Tämä pätee niin hiileen ja ruokaan kuin muihinkin ihmisten tarpeisiin.
’Mutta oletetaan, ettei tiettyä tuotetta ole tarpeeksi jakelussa. Mitä sitten tehdään?’
Sitten tehdään se, mikä kapitalistisessa yhteiskunnassa tehdään sodan ja puutteen aikana: ihmiset saavat määräannokset, kuitenkin sillä erolla, että vapaassa yhteiskunnassa annostelu hoidetaan tasa-arvon periaatteella.
’Entä jos viljelijä kieltäytyy antamasta kaupungille tuotteitaan, ellei hän saa vastineeksi rahaa?’
Maanviljelijä, kuten kuka tahansa muukin, tarvitsee rahaa ainoastaan ostaakseen tarvitsemiaan tavaroita. Hän huomaa hyvin nopeasti, että raha on hänelle täysin käyttökelvotonta. Venäjällä ei vallankumouksen aikaan saanut maatyöläistä myymään jauhopussia kassillisellakaan rahaa. Sen sijaan hän oli valmis antamaan säkillisenkin hienointa viljaa vanhasta saapasparista. Viljelijä haluaa auroja, lapioita, haravia, maatalouskoneita ja vaatteita eikä rahaa. Näitä saadakseen hän antaa pois vehnää, ohraa ja maissia. Toisin sanoen kaupunki vaihtaa maaseudun kanssa kaikkia tarvittavia tuotteita tarpeiden pohjalta.
Jotkut ovat ehdottaneet, että vaihdon tulisi vallankumouksellisen uudelleenrakennuksen aikana perustua tietyille standardeille. On esimerkiksi ehdotettu, että jokainen yhteisö ottaisi käyttöönsä oman rahan, kuten usein vallankumousten aikana tehdään; tai että päivän työ katsottaisiin arvon yksiköksi ja niin kutsutut työsetelit toimisivat vaihdon välineinä. Kumpikaan näistä ehdotuksista ei auta asiaa käytännössä. Vallankumouksen aikana yhteisöjen käyttöön ottama raha laskisi nopeasti arvoltaan siinä määrin, ettei sillä olisi enää mitään arvoa, koska sellaisella rahalla ei ole takanaan mitään turvatakeita, ja ilman niitä rahalla ei ole arvoa. Eivätkä myöskään työsetelit edusta mitään määrättyä ja mitattavissa olevaa arvoa vaihdon välineenä. Minkä arvoinen olisi esimerkiksi hiilikaivostyöläisen tunnin työ? Tai minkä arvoinen olisi 15 minuutin lääkärin vastaanotto? Vaikka kaikki ponnistelu katsottaisiin arvoltaan samanarvoiseksi ja tunnin työstä tehtäisiin tämän arvon yksikkö, voitaisiinko talomaalarin tunnin työtä tai kirurgin tunnin leikkausta oikeudenmukaisesti mitata vehnän määrällä?
Terve järki tulee ratkaisemaan tämän ongelman inhimillisen tasa-arvon pohjalta ja ottaen huomioon kaikkien oikeuden elää.
’Sellainen järjestelmä voisi toimia kunnon ihmisten parissa’, ystäväsi esittää vastalauseen, ’mutta entäs lintsareiden parissa? Eivätkö bolsevikit olleetkin oikeassa lanseeratessaan periaatteen, jonka mukaan se joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä?’
Ei, ystävä hyvä, nyt sinä erehdyt. Ensi silmäyksellä ajatus saattaa näyttää järkevältä ja oikeudenmukaiselta. Mutta todellisuudessa se osoittautui epäkäytännölliseksi, puhumattakaan haitoista ja epäoikeudenmukaisuuksista, joita se kaikkialle tuotti.
’Kuinka niin?’
Se oli epäkäytännöllistä, koska tarvittiin virkailijoiden armeija pitämään silmällä ihmisiä, jotka joko työskentelivät tai eivät työskennelleet. Se johti syytöksiin, vastasyytöksiin ja loputtomiin kiistoihin virkailijoiden päätöksistä. Lyhyessä ajassa työtä tekemättömien ihmisten määrä kaksinkertaistui ja jopa kolminkertaistui, kun yritettiin pakottaa ihmiset työskentelemään ja vahdittiin heidän laiskotteluaan tai kehnoa työntekoaan. Se oli pakkotyöjärjestelmä, joka pian osoittautui niin suureksi epäonnistumiseksi, että bolsevikkien oli pakko luopua siitä.
Sitä paitsi tämä järjestelmä aiheutti vielä suurempia ongelmia muissa suhteissa. Sen epäoikeudenmukaisuus piili siinä tosiasiassa, ettei ihmisen mieleen tai sydämeen voida päästä katsomaan ja päättämään, mikä fyysinen tai mentaalinen tila aiheuttaa hänelle väliaikaisesti sen, ettei hän vain kykene työskentelemään. Mietipä vielä vähän pidemmälle tätä ennakkotapausta, jossa lanseerattiin väärä periaate, joka aiheutti vastustusta niiden taholta, jotka pitivät sitä vääränä ja sortavana, ja jotka sitten kieltäytyivät yhteistyöstä..
Järkevä yhteisö pitää käytännöllisempänä ja hyödyllisempänä kohdella kaikkia samalla lailla, riippumatta siitä sattuuko yksilö tekemään työtä jonain hetkenä vai ei. Se on paljon käytännöllisempää ja hyödyllisempää kuin se, että luodaan enemmän työtä tekemättömiä ihmisiä kyttäämään niitä, joista tässä on kyse, tai että rakennetaan vankiloita heidän rankaisemisekseen ja ylläpitämisekseen. Sillä jos kieltäydyt ruokkimasta ihmistä, olipa syy mikä tahansa, sinä ajat hänet vain varkauteen ja muihin rikoksiin - ja näin olet itse luonut tarpeen oikeusistuimiin, asianajajiin, tuomareihin, vankiloihin, ja vartijoihin, joiden ylläpito on paljon raskaampi taakka kuin rikollisten ruokkiminen. Ja heidäthän sinun täytyy joka tapauksessa ruokkia, silloinkin kun pistät heidät vankilaan.
Vallankumouksellinen yhteisö luottaa enemmän rikollisten yhteiskunnallisen tietoisuuden ja solidaarisuuden heräämiseen kuin rangaistuksiin. Se luottaa työskentelevien jäsentensä antamaan esimerkkiin, ja siinä se toimii aivan oikein. Sillä ahkera ihminen suhtautuu luonnollisesti lintsariin sillä tavoin, että tämä kokee sosiaalisen ilmapiirin niin epämiellyttäväksi, että hän mieluummin tekee työtä ja saa tovereiltaan kunnioitusta ja hyvää tahtoa kuin elää halveksittuna joutilaisuudessa.
Muista, että on paljon tärkeämpää, ja lopulta käytännöllisempää ja hyödyllisempää, tehdä asiat reilusti kuin saada näennäisen välitöntä hyötyä. Siis oikeuden toteutuminen on paljon tärkeämpää kuin rankaiseminen. Rankaisuhan ei ole koskaan oikeudenmukaista ja se on aina haitallista molemmille osapuolille, niin rangaistulle kuin rankaisijallekin, ja henkisesti se on vieläkin vahingollisempaa kuin ruumiillisesti, eikä sitä suurempaa vahinkoa olekaan, sillä se kovettaa ja turmelee ihmisen. Tämä on ehdottoman totta yksilöllisessä elämässäsi ja samalla voimalla se pätee yhteiseen sosiaaliseen olemassaoloonkin.
Yhteiskunnallisen vallankumouksen kaikkien elämänvaiheiden täytyy rakentua vapauden, oikeuden ja tasa-arvon sekä ymmärryksen ja myötätunnon pohjalle. Ainoastaan siten se voi kestää. Tämä pätee niin alueesi tai kaupunkisi suojan, ruoan ja turvallisuuden ongelmiin kuin vallankumouksen puolustukseenkin.
Mitä tulee asumiseen ja paikalliseen turvallisuuteen, niin Venäjällä viitoitettiin siinäkin tietä lokakuun vallankumouksen ensimmäisinä kuukausina. Asukkaiden valitsemat talokomiteat ja sellaisten komiteoiden kaupunkiliitot ottivat asiat hoitaakseen. Komiteoiden tarkoituksena on kerätä tilastotietoa alueen resursseista ja asunnontarvitsijoiden määrästä. Asunnonhakijat valitaan tasa-arvoisesti henkilökohtaisten ja perheen tarpeiden perusteella.
Vastaavasti talo- ja aluekomiteat ottavat vastuulleen kaupungin tarvikevarastojen hoidon. Yksilölliset anomukset jakelukeskuksiin ovat ällistyttävää ajan ja voimien haaskausta. Eikä yhtään paremmin toimi se järjestelmä, jota harjoitettiin Venäjällä vallankumouksen alkuvuosina, jolloin annokset jaettiin ihmisten työpaikoille, tehtaisiin ja toimistoihin. Parempi ja tehokkaampi keino, joka samalla takaa oikeudenmukaisemman jaon ja estää suosimista ja väärinkäytöksiä, on jakaa annokset talojen ja katujen mukaan. Asianmukaisesti valtuutettu talo- tai katukomitea järjestää paikallisessa jakelukeskuksessa muonan, vaatetuksen ym jaon jaettuna komitean edustamien asukkaiden lukumäärällä. Tasamittaisella annostelulla on ylimääräinen etu, kun hävitetään juurineen ruokakeinottelu, tuo inhottava tapa, joka kasvoi valtaviin mittoihin Venäjällä epätasa-arvoon ja erityisoikeuksiin perustuvan järjestelmän myötä. Puolueen jäsenet tai henkilöt, joilla oli poliittinen asema, saivat vapaasti tuoda kaupunkeihin lasteittain jauhoa, kun taas jotakuta vanhaa maalaisnaista rangaistiin ankarasti leipien myymisestä. Ei mikään ihme, että keinottelu kukoisti, ja se tosiaankin kukoisti siinä määrin, että bolsevikkien piti perustaa erityisrykmenttejä torjumaan tätä pahaa[ii]. Vankilat täyttyivät rikollisista; kuolemanrangaistuksia jaeltiin; mutta ankarimmatkaan hallituksen keinot eivät onnistuneet lopettamaan keinottelua, sillä sehän oli vain toisia syrjivän ja toisia suosivan järjestelmän looginen seuraus. Vain vaihdon tasa-arvoisuus ja vapaus voivat torjua sellaiset ongelmat tai ainakin vähentää ne minimiinsä.
Kadun ja alueen terveydellisistä ja sukulaisuuteen perustuvista tarpeista huolehtimisessa vapaaehtoiset talo- ja paikalliskomiteat saavat parhaat tulokset aikaan, koska niissä olevat ihmiset ovat itse kadun tai alueen asukkaita ja he ovat henkilökohtaisesti kiinnostuneita perheidensä ja ystäviensä terveydestä ja turvallisuudesta. Tämä järjestelmä toimi Venäjällä paljon paremmin kuin sittemmin perustetut vakinaiset poliisivoimat. Viimeksi mainitut koostuivat pääosin kaupungin pahimmista aineksista ja ne osoittautuivat korruptoituneiksi, brutaaleiksi ja sortaviksi.
Toivo aineellisista parannuksista on, kuten jo mainittiin, voimakas tekijä ihmiskunnan eteenpäin menossa. Mutta tuo kannustin ei yksin riitä inspiroimaan massoja, antamaan heille kuvaa uudesta ja paremmasta maailmasta, saamaan heitä kohtaamaan puutetta ja vaaraa. Sitä varten tarvitaan jokin ihanne, joka ei vetoa pelkästään vatsaan vaan sitäkin enemmän sydämeen ja mielikuvitukseen; joka nostattaa uinuvan kaipuumme siihen mikä on kaunista ja hienoa, elämän henkisiin ja kulttuurisiin arvoihin. Sellainen ihanne, joka herättää ihmisen sisäsyntyiset yhteiskunnalliset vaistot, joka ravitsee hänen myötätuntoaan ja toverihenkeään, sytyttää hänet vapauden ja oikeuden rakkaudella ja valaa alhaisimpaankin sitä ajatusten ja tekojen jaloutta, jota voimme usein todistaa elämän katastrofaalisissa tapahtumissa. Kun suuri tragedia tapahtuu jossain – maanjäristys, tulva tai junaonnettomuus – niin koko maailman myötätunto virtaa kärsijöiden puolelle. Sankarillisen uhrautuvat teot, rohkea pelastustoiminta ja runsaskätinen apu ovat todistuksia ihmisen todellisesta luonnosta ja hänen syvästi tuntemastaan veljeydestä ja yhtenäisyydestä.
Tämä pätee ihmiskuntaan kaikkina aikoina, kaikilla seuduilla ja kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. Amundsenin tarina on siitä hämmästyttävä esimerkki. Vuosikymmenten vaikean ja vaarallisen työn jälkeen kuuluisa norjalainen tutkimusmatkailija päätti nauttia elämänsä jäljellä olevista vuosista rauhallisten kirjallisten harrastusten parissa. Hän ilmoitti päätöksestään juhla-aterialla, joka pidettiin hänen kunniakseen, ja melkein samaan aikaan tuli uutinen, jonka mukaan Nobilen retkikunta oli joutunut vaikeuksiin pohjoisnavalla. Siltä istumalta Amundsen hylkäsi kaikki suunnitelmansa rauhallisesta elämästä ja valmistautui lentämään kadonneiden lentäjien avuksi, täysin tietoisena sellaisen teon vaarallisuudesta. Inhimillinen myötätunto ja pakottava tarve auttaa hädässä olevia ylittivät henkilökohtaiseen turvallisuuteen liittyvät näkökohdat, ja niin Amundsen uhrasi henkensä yrittäessään pelastaa Nobilen retkikunnan.
Syvällä meissä kaikissa elää Amundsenin henki. Kuinka moni tiedemies onkaan antanut elämänsä etsiessään tietoa, jolla hyödyttää kanssaihmisiään; kuinka monet lääkärit ja hoitajat ovatkaan menehtyneet hoitaessaan tarttuvia tauteja sairastavia ihmisiä; kuinka monet miehet ja naiset ovatkaan vapaaehtoisesti kohdanneet varman kuoleman yrittäessään hillitä epidemiaa, joka on riehunut heidän maassaan tai jopa jossain vieraassa maassa; kuinka monet ihmiset, tavalliset työläiset, kaivostyöläiset, merimiehet, rautatieläiset - tuntemattomiksi jääneet ja unohdetut - ovatkaan antautuneet Amundsenin hengelle? Heitä on lukemattomia.
Nimenomaan tämä ihmisluonto, tämä ihanteellisuus, yhteiskunnallisen vallankumouksen täytyy nostattaa. Ilman sitä ei voi olla vallankumousta, ilman sitä se ei voi elää. Ilman sitä ihminen on ikuisesti tuomittu jäämään orjaksi ja raukaksi.
Anarkistin, vallankumouksellisen ja älykkään luokkatietoisen työläisen tehtävä on olla esimerkkinä ja vaalia tätä henkeä, kylvää sitä muihin. Ainoastaan se voi voittaa pahan ja pimeyden voimat ja rakentaa uuden maailman, jossa vallitsee inhimillisyys, vapaus ja oikeudenmukaisuus.
[i] Ks. ”Kronstadtin kapina” tämän tekijältä.
[ii] Nuo erityiset poliisi- ja sotilasryhmittymät, jotka tunnettiin nimellä zagriaditelniye otriadi, olivat erityisen katkeran vihan kohteina ja kansa tunsi ne ’ryöstelijärykmentteinä’ johtuen niiden edesvastuuttomasta varastelusta, uskomattomasta turmeluksesta ja julmuuksista. Ne lakkautettiin ’uuden talouspolitiikan’ myötä.