Koska vallankumous ja bolsevikkien diktatuuri ovat täysin eri asioita ja jopa luonteeltaan vastakkaisia. Tässä useimmat ihmiset tekevät mitä suurimman virheen, kun he sekoittavat Venäjän vallankumouksen Venäjän kommunistiseen puolueeseen, ja puhuvat niistä ikään kuin ne olisivat yksi ja sama asia, mitä ne todellakaan eivät ole.
Tämä tulee meille selväksi, jos vertaamme vallankumouksen päämääriä bolsevikkien pyrkimyksiin.
Vallankumous oli mahtava kansannousu sortoa ja kurjuutta vastaan. Se kuulutti massojen kaipuuta vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen. Se oli pyrkimystä päästä eroon kaikesta, mikä piti ihmisen alamaisuudessa, mikä teki hänestä orjan ja taakankantajan. Se oli yritys muodostaa uusia elämisen muotoja, todellisen tasa-arvon ja veljeyden olosuhteita.
Olemme jo nähneet, ettei vallankumous merkinnyt mitään pinnallista muutosta, ettei se pysähtynyt helmikuun tapahtumiin. Tsaari oli syrjäytetty ja hänen yksinvaltansa oli hajotettu, mutta seurauksena oli vain toisen muotoinen hallinto. Taloudelliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet pysyivät samoina. Kuitenkin juuri niitä ihmiset halusivat muuttaa. Siksi lokakuun vallankumous tapahtui. Sen tarkoituksena oli rakentaa elämä uudelleen kaiken kaikkiaan, uusilla yhteiskunnallisilla perustuksilla.
Miten se oli tarkoitus rakentaa? Onhan selvää, ettei Romanovin poistaminen Kremlin palatsista ja Leninin työntäminen sinne hänen tilalleen sitä tekisi. Jokin muu oli tarpeen. Oli tarpeen antaa maa viljelijöille, oli tarpeen antaa tehtaat työläisten ja heidän järjestöjensä käsiin. Lyhyesti sanottuna lokakuun vallankumouksen tavoitteena oli antaa ihmisille mahdollisuus käyttää helmikuussa voitettua poliittista vapautta hyväkseen.
Tähän tapaan massat arvioivat tilanteen. Ja he toimivat sen mukaan. He alkoivat soveltaa vapautta tarpeisiinsa. He halusivat rauhaa, joten ensitöikseen he lopettivat sodan. Vasta kuukausia myöhemmin bolsevikit allekirjoittivat Brest-Litovskin sopimuksen, jolla tehtiin rauha virallisesti Saksan kanssa. Mutta mitä Venäjän armeijan joukkoihin tulee, sota oli loppunut jo aikoja sitten ilman diplomaattisia neuvotteluja. Trotski myöntää tämän rehellisesti kirjoituksessaan vallankumouksesta[i].
Venäjän työläiset ja talonpojat, ollen tilapäisesti sotilasunivormuissa, olivat ottaneet asiat omiin käsiinsä ja lopettaneet sodan lähtemällä rintamalta.
Samaan tapaan toimivat maa- ja teollisuustyöläiset ratkaistessaan teollisuuden ja maatalouden ongelmia. Väliaikaishallituksen keskustellessa maareformeista massat jo toimivat paikalliskokoustensa ja neuvostojensa kautta. Maatyöläiset ottivat tarvitsemansa maat ja ryhtyivät viljelemään niitä. Käyttäen yksinkertaista tervettä järkeään ja sisäsyntyistä oikeuden tajuaan he ratkaisivat maatalouden ongelmat, joita poliitikot ja lainsäätäjät eivät olleet kyenneet ratkaisemaan vuosikymmenissä. Bolsevikit sitten valtaan päästyään ’laillistivat’ sen, minkä maatyöläiset olivat jo saavuttaneet kysymättä keneltäkään lupaa.
Työläisten neuvostot ryhtyivät samaan tapaan ratkaisemaan teollisuuden ongelmia ottamalla tehtaat ja kaivokset haltuunsa ja hoitamalla niitä yleiseksi hyödyksi sen sijaan, että ne olisivat tuottaneet voittoa ’omistajille’. Se oli todellista kapitalismin ja palkkaorjuuden lakkauttamista kauan ennen kuin bolsevikkihallitus julisti kapitalistisen yksityisomaisuuden ’lain mukaan’ lakkautetuksi.
Samaan tapaan vallankumous massojen omalla käytännöllisellä ja suoralla toiminnalla ratkaisi muutkin jokapäiväisen elämän ongelmat. Yhteistoiminnalliset organisaatiot toivat kaupungin ja kylän yhteen tuotteiden vaihtoa varten; talokomiteat huolehtivat asuntoasioista; kortteli- ja aluekomiteat järjestäytyivät pitämään kaupungin turvallisena; ja muita vapaaehtoisuuteen perustuvia organisaatioita järjestettiin kansan etuja ja vallankumousta suojelemaan.
Tilanteen vaatimukset ohjasivat massojen ponnisteluja; toiminnan vapaus toi oma-aloitteellisuutta ja ihmisten halut muovasivat heidän luovia kykyjään vastaamaan senhetkisiä tarpeita.
Vallankumous muodostui näistä yhteisistä toimista. Ne olivat vallankumous. Sillä ei ’vallankumous’ ole mikään hämärä asia vailla tarkkaa merkitystä ja tarkoitusta; eikä se tarkoita mitään poliittista paikkojenvaihtoa tai uutta lainsäädäntöä. Todellinen vallankumous ei tapahtunut sen enempää helmi- kuin lokakuussakaan vaan niiden välisenä aikana. Se muodostui kansan vallankumouksellisten voimien ja pyrkimysten vapaasta ja keskinäisestä toiminnasta, itsenäisestä oma-alotteisuudesta ja luovasta työstä, jota yhteiset tarpeet ja keskinäiset intressit motivoivat.
Se oli Venäjän suurten taloudellisten ja yhteiskunnallisten mullistusten henki ja elämä. Ongelmat ratkaistiin niiden ilmetessä vapauden ja vapaan yhteistoiminnan pohjalta.
Kommunistinen puolue keskeytti tämän vallankumousprosessin kehityksen ottaessaan itselleen poliittisen vallan ja tehdessään itsestään uuden hallituksen.
Olemme juuri nähneet, mikä oli vallankumouksen päämäärä; me tiedämme, mitä Venäjän massat halusivat ja mitä keinoja he käyttivät niiden saavuttamiseksi.
Bolsevikkien tavoitteet poliittisena puolueena taas olivat täysin eriluonteisia. Kuten he itsekin ovat rehellisesti myöntäneet, heidän välitön tavoitteensa on ollut diktatuuri; se tarkoittaa voimakkaan bolsevikkivaltion muodostamista, joka sitten ohjailee maan elämää ja toimia kommunistisen puolueen näkemysten ja teorioiden mukaisesti.
Antaakseni asianmukaisen ansion bolsevikeille sanottakoon tässä ja nyt, ettei koskaan ole ollut ainuttakaan poliittista puoluetta, joka olisi ollut sen sitoutuneempi asiaansa, sen omistautuneempi täydestä sydämestään edistämään pyrkimyksiään, sen päättäväisempi ja tarmokkaampi saavuttaakseen päämääränsä. Nuo päämäärät vain olivat täysin vieraita vallankumouksen kannalta ja lisäksi ne olivat sen todellisten tarpeiden vastaisia. Itse asiassa ne olivat niin vastakkaisia vallankumouksen hengelle ja tavoitteille, että niiden saavuttaminen merkitsi vallankumouksen tuhoa.
Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö bolsevikit aivan tosissaan uskoneet, että Venäjä voitaisiin muuttaa työläistä ja viljelijää hemmottelevaksi sosialistiseksi paratiisiksi vain heidän diktatuurinsa avulla. Eiväthän he marxilaisina voineet mitenkään muutenkaan ajatella. Kaikkivaltiaaseen valtioon uskovina heillä ei ollut luottamusta kansaan; heillä ei ollut uskoa sen luoviin ja oma-aloitteellisiin kykyihin. He pitivät sitä ’kirjavana väkijoukkona, joka täytyy pakottaa vapauteen’. He olivat yhtä mieltä Rousseaun kyynisen perusohjeen kanssa, jonka mukaan massat ’voidaan vapauttaa vain pakottamalla’.
’Proletaarinen pakottaminen kaikissa muodoissaan’, kirjoitti kommunistiteoreetikko Buharin, ’alkaen summittaisilla teloituksilla ja päättyen pakkotyöhön on, niin paradoksaaliselta kuin se saattaa kuulostaakin, keino kommunistisen ihmisen kasvattamiseksi kapitalistisen aikakauden inhimillisestä materiaalista.’
Siinä oli bolsevikkien ilosanoma; siinä oli asennetta puolueelta, joka uskoi, että vallankumousta voitaisiin johtaa keskuskomitean määräyksillä.
Se mitä sitten seurasi oli vain bolsevikkien aatteen looginen lopputulos.
Väittäessään, että vain heidän puolueensa diktatuuri voisi kunnolla johtaa vallankumousta, he käyttivät kaikki energiansa tuon diktatuurinsa varmistamiseen. Tämä tarkoitti sitä, että heidän täytyi ottaa asiat yksinomaisesti omiin käsiinsä, saada puolueen suunnitelmat toteutettua hinnalla millä hyvänsä.
Meidän ei tarvitse mennä noiden päivien juonittelujen yksityiskohtiin ja poliittiseen manipulointiin, joka lopulta johti kommunistisen puolueen valtaanpääsyyn. Merkittävintä on, että bolsevikit todellakin onnistuivat toteuttamaan suunnitelmansa. Muutamassa kuukaudessa lokakuun vallankumouksesta, huhtikuussa 1918, heillä oli hallussaan koko valtiovalta.
Hyödyntäen vallankumouksen päivien kiihtymystä ja väistämätöntä sekaannusta bolsevikit käyttivät tilannetta hyväkseen omiin tarkoitusperiinsä. He käyttivät hyväkseen poliittisia erimielisyyksiä nostattaakseen kiivaita puoluetunteita; he turvautuivat kaikkiin keinoihin leimatakseen vastustajansa kansan vihollisiksi, tuomiten heidät vastavallankumouksellisiksi ja lopulta onnistuen tuomitsemaan heidät myös työläisten ja sotilaiden silmissä. Julistamalla, että vallankumousta piti suojella noita oletettuja vihollisia vastaan, he saattoivat kuuluttaa omaa diktatuuriaan. ’Vallankumouksen pelastamisen’ nimissä he ryhtyivät eliminoimaan kaikkia muita vallankumouksellisia aineksia, niitä jotka eivät olleet bolsevikkeja, riistäen heiltä kaikki vaikutusvaltaiset asemat ja lopulta tukahduttaen heidät täysin.
Jääköön tuleville historiankirjoittajille päätettäväksi se, olivatko bolsevikkien porvaristoon kohdistamat tukahdutustoimet, joilla he vallanpitonsa aloittivat, ainoastaan keino kaikkien muiden, ei-bolsevikkien tukahduttamiseksi. Sillä Venäjän porvaristo ei ollut uhka vallankumoukselle. Kuten olen jo selittänyt, se oli mitätön vähemmistö, järjestäytymätön ja voimaton. Sen sijaan vallankumoukselliset voimat olivat todellinen este minkä tahansa puolueen diktatuurille.
Koska diktatuuri kohtaisi mitä voimallisinta vastarintaa ei pelkästään porvariston vaan aidosti vallankumouksellisten luokkien taholta, jotka pitivät diktatuuria vahingollisena vallankumouksen parhaimmille pyrkimyksille, oli näiden eliminointi ensiarvoisen välttämätöntä diktatuuria havittelevalle puolueelle. Tällainen politiikka ei kuitenkaan voinut menestyksekkäästi alkaa vallankumouksellisten tukahduttamisella: sellainen herättäisi työläisten ja sotilaiden paheksuntaa ja vastarintaa. Sen täytyi alkaa porvarillisesta päästä, ja siinä vähitellen löydettyjen keinojen avulla levittäytyä verkkoineen kaiken muunkin päälle. Tuli herättää epäluottamusta ja ristiriitaa, tuli yllyttää suvaitsemattomuuteen ja vainoon, tuli luoda yleistä pelkoa vallankumouksen turvallisuudesta, jotta voitiin varmistaa kansan tuki alati laajenevalle eliminoinnin ja tukahdutuksen kampanjalle; jotta vallankumouksen hengelle voitiin esitellä punaisen terrorin verinen käsi.
Mutta kuten jo sanoin, on tulevien historiankirjoittajien tehtävänä päätellä, missä määrin tuonkaltaiset motiivit muokkasivat noiden päivien tapahtumia. Me olemme tässä enemmän kiinnostuneita siitä, mitä tosiasiallisesti tapahtui.
Se mitä tapahtui oli, että kohtapuoleen bolsevikit olivat saaneet puolueelleen yksinvaltaisen diktatuurin.
’Millaista se diktatuuri oli’, sinä kysyt, ’ja mitä sillä saavutettiin?’
[i] Lev Trotski: ”1917”. Moskova 1925.