Anarkisteista täytyy päästä eroon! He ovat vaaraksi yhteiskunnalle. Hearst sanoo niin, M&M sanoo niin, kauppakamarin miehet sanovat niin, ja he ovat julistaneet sodan myös työväkeä vastaan, ja he vakuuttavat meille että anarkistit ovat vaarallisia ja syypäitä kaikkiin ongelmiimme. Anarkisteja vastustavat kaikki kieroilevat poliitikot ja ne, jotka repivät voittonsa työväen selkänahasta. Eikö se jo riitä osoittamaan, että anarkistit ovat vaarallisia?
Mutta miksi kaikki raharikkaat kätyreineen ovat niin yksimielisiä tuomitessaan anarkistit? Eivät he suinkaan kaikista asioista ole yhtä mieltä, ja he tappelevat keskenään ankarastikin liikeasioissa ja sosiaalisessa elämässään. On kuitenkin kaksi asiaa, josta he ovat aina samaa mieltä:
Murskatkaa ammattiliitot!
Hirttäkää anarkistit!
Miksi? Siksi että ammattiliitot pienentävät pomojen saamia voittoja vaatimalla alituiseen parempia palkkoja. Ja siksi että anarkistit haluavat lakkauttaa koko pomoilun.
Mikä niissä anarkisteissa sitten oikein on vikana? Mitä heistä oikeastaan tiedetään, paitsi heidän vihollistensa valheet ja vääristelyt? Anarkistien viholliset ovat myös työläisten vihollisia, ja he vastustavat kaikkia työväen edistysaskeleita. Jos ajattelet asiaa, huomaat ettet tiedä mitään anarkisteista ja heidän opetuksistaan. Herrat ja heidän omistamansa joukkotiedotusvälineet ovat pitäneet huolen siitä, ettei totuus anarkisteista tule koskaan esiin. Miksi? Siksi että niin kauan kuin ihmiset vastustavat anarkisteja, niin kauan vallanpitäjät voivat jatkaa rauhassa kansan nylkemistä.
Siinä koko jutun juoni.
Mitä ne anarkistit oikeastaan haluavat? Jos saat tietää sen, silloin voit itse valita, ovatko anarkistit vihollisiasi vai ystäviäsi.
Anarkistien mukaan maailmassa ei tarvitse olla murhaamista ja rikollisuutta, köyhyyttä ja korruptiota. Anarkistien mukaan maailma on kirottu noilla pahoilla asioilla siksi, että kourallinen ihmisiä on monopolisoinut maan ja sen varallisuuden. Mutta kuka tuottaa varallisuuden? Kuka rakentaa rautatiet, kuka louhii malmin, kuka työskentelee pelloilla ja tehtaissa? Osaat vastata tuohon kysymykseen itsekin. Tietenkin työn tekijät tekevät kaiken työn ja tuottavat kaiken mitä meillä on.
Anarkistien mukaan työn tuotteiden pitäisi kuulua tuottajille. Ammattialojen tulisi huolehtia ihmisten tarpeista, ei voitoista kuten nykyisin. Monopolien lakkauttaminen maassa ja tuotannossa, ja tuotannon mahdollisuuden antaminen kaikille, lakkauttaisi kapitalismin ja saisi aikaan vapaan ja tasa-arvoisen jakamisen. Se puolestaan lakkauttaisi lait ja hallinnon, koska niille ei olisi enää mitään tarvetta, sillä hallinto toimii vain säilyttääkseen nykyiset instituutiot ja suojellakseen herroja kun he riistävät kansaa. Sodat ja rikollisuus poistuisivat, koska niille ei olisi tarvetta. Saisimme todellisen vapaan yhteiskunnan, jossa ei olisi pakkovaltaa ja väkivaltaa, ja joka perustuisi vapaaehtoisiin yhteenliittymiin periaatteella ”kullekin tarpeidensa mukaan, kultakin kykyjensä mukaan”.
Tämä on se mitä anarkistit opettavat. Oletetaan että he ovat väärässä. Voidaanko se todistaa hirttämällä heidät? Jos anarkistit ovat väärässä, ihmiset eivät hyväksy heidän ajatuksiaan, ja silloin anarkistit eivät ole vaaraksi. Jos he taas ovat oikeassa, siitä olisi hyvä saada selko. Joka tapauksessa on syytä saada tietää, mitä ne anarkistit oikein haluavat. Ihmiset kuulkoon heitä.
Mutta entä väkivalta, sinä kysyt. Eivätkö anarkistit julistakin ja harjoita väkivaltaa ja murhaamista?
Eivät. Aivan päinvastoin: anarkisteille elämä on kaikkein pyhin asia. Juuri siitä syystä anarkistit haluavat lakkauttaa nykyisen järjestelmän, jossa jokainen taistelee veljeään vastaan ja jossa sota, täysimittainen teurastus voiton tavoittelussa, verenvuodatus pelloilla, tehtaissa ja työpajoissa kuuluu päiväjärjestykseen. Köyhyys, kurjuus ja katkera teollinen sodankäynti, joka päivä tässä maassa tehtävät rikokset, itsemurhat ja murhat vakuuttavat älykkään ihmisen siitä, että nyky-yhteiskunnassa on paljon lakeja, mutta vain hyvin vähän rauhaa.
Anarkismi tarkoittaa väkivallan VASTAISUUTTA, harjoitti väkivaltaa kuka tahansa, vaikka hallinto. Hallinnolla ei ole sen suurempaa oikeutta murhaan kuin yksilöilläkään. Anarkismi vastustaa siten väkivaltaa samoin kuin hallintoa, joka kohdistaa ihmisiin väkivaltaista pakkoa.
Anarkistit arvostavat ihmiselämää. Itse asiassa kukaan ei arvosta sitä heitä enemmän. Miksi sitten juuri anarkisteja aina syytetään kaikista väkivallanteoista? Siksi että hallitsijat ja riistäjät haluavat pitää ihmiset ennakkoluuloissaan ja he haluavat että ihmiset ovat anarkismin vastaisia, niin ettet sinäkään koskaan saisi selville sitä mitä anarkistit oikeasti haluavat, ja niin herrat saisivat säilyttää turvallisen monopoliasemansa suhteessa elämään.
Mitä tosiasioita voidaan sanoa väkivallasta? Kaikenlaisia rikoksia tapahtuu joka päivä. Ovatko anarkistit niihin syypäitä? Vai olisiko syynä pikemminkin kurjuus ja epätoivo, jotka ajavat ihmiset sellaisiin tekoihin? Kulkeeko miljonääri kadulla ja teloo ihmisiä rautaputkella ryöstääkseen heiltä muutamia dollareita? Ei tietenkään. Hän rakentaa tehtaan ja ryöstää työläisiä paljon turvallisemmin tavoin, tuottavammin ja lain puitteissa.
No kuka sitten tekee ne väkivallanteot? Tietenkin se joka on epätoivoinen. Se jolle ei enää ole olemassa mitään muuta keinoa. Väkivaltaa harjoittavat kaikenlaiset ihmiset. Usein väkivaltaa tehdään tarkoituksena ryöstää tai varastaa. Mutta joskus sitä tehdään yhteiskunnallisista syistä. Sellaiset persoonattomat väkivallanteot ovat jo ammoisista ajoista lähtien olleet ärsytettyjen ja epätoivoisten luokkien vastausta olosuhteisiin, jotka he ovat kokeneet sietämättömiksi, ärsytettyjen ja epätoivoisten yksilöiden vastausta kokemiinsa vääryyksiin. Sellaiset teot ovat väkivallan aiheuttamia väkivaltaisia VASTAISKUJA, oli alkuperäinen väkivalta sitten aggressiivista tai repressiivistä. Ne ovat häväistykseen ja raivoon ajetun ihmisluonnon viimeisiä epätoivoisia kamppailuita saada elää ja hengittää. Niiden syy ei ole missään tietyssä vakaumuksessa, vaan itse ihmisluonnossa. Koko poliittinen ja yhteiskunnallinen historia on täynnä todisteita tästä tosiasiasta. Otetaan esimerkiksi Venäjän vallankumoukselliset, Irlannin feeniläiset ja Sinn Féin, Italian tasavaltalaiset. Olivatko nuo ihmiset anarkisteja? Eivät. Oliko heillä kaikilla samansuuntaiset poliittiset mielipiteet? Ei. Mutta epätoivoiset olosuhteet ajoivat heitä kaikkia tähän kauhistuttavaan kapinan muotoon.
Anarkistit kuten muutkin ovat joskus tehneet väkivallantekoja. Mutta onko republikaanipuoluetta syyttäminen jokaisesta republikaanin tekemästä teosta? Tai onko demokraattinen puolue vastuussa yksilöjäsentensä toimista, entä presbyteerinen kirkko tai metodistikirkko? Olisipa tyhmää ajatella sillä tavoin.
Onnettomien elämänolojen vallitessa mikä tahansa ajatus siitä, että asiat voisivat olla paremminkin, tekee vallitsevan kurjuuden vieläkin sietämättömämmäksi, ja se ajaa kärsivät tarmokkaisiin taisteluihin osansa parantamiseksi, ja jos nuo taistelut johtavat vain siihen, että kurjuus välittömästi lisääntyy, on seurauksena silkka epätoivo. Esimerkiksi nyky-yhteiskunnassamme riistetty palkkatyöläinen, joka saa häivähdyksen siitä, mitä työ ja elämä voisivat olla, ja mitä niiden pitäisi olla, huomaa tappavan raadantansa ja olemassaolonsa surkeuden lähes sietämättömäksi, ja vaikka hänellä olisikin päättäväisyyttä ja rohkeutta jatkaa työskentelyään parhaansa mukaan, samalla kun hän odottaa uusien ajatusten leviävän yhteiskuntaan, niin että parempiakin aikoja olisi odotettavissa, jo pelkästään se, että hänellä on sellaisia ajatuksia ja että hän pyrkii niitä levittämään, aiheuttaa hänelle hankaluuksia työnteettäjien kanssa. Miten monet kapinalliset työläiset, sosialistit, syndikalistit ja teollisuusmiehet, mutta erityisesti anarkistit, ovatkaan menettäneet työnsä ja jopa mahdollisuutensa työhön vain mielipiteidensä perusteella? Ainoastaan erityisen taitava käsityöläinen, vaikka olisikin kiihkeä propagandisti, voi toivoa työpaikkansa säilymistä. Ja mitä tapahtuukaan sille ihmiselle, jonka aivot kehittelevät jatkuvasti uusia ideoita, ja jonka näkemyksissä siintää uusi toivo työn raskaan raatajille, ja joka tietää, ettei hänen omansa eikä myöskään tovereidensa kurjuus johdu mistään kohtalon julmuudesta, vaan ainoastaan muiden ihmisten väärinkäytöksistä, mitä sille ihmiselle tapahtuu silloin, kun hän näkee rakkaansa näkevän nälkää, tai kun hän itse riutuu nälästä? Sellaisessa ahdingossa jotkut ihmisluonteet, eivätkä suinkaan ne jotka olisivat vähiten sosiaalisia, vähiten herkkiä, muuttuvat väkivaltaisiksi. He jopa kokevat oman väkivaltansa sosiaaliseksi, ei antisosiaaliseksi, ja että kun he iskevät miten vain pystyvät, he eivät iske omasta puolestaan vaan ihmisluonnon puolesta, jota on häväisty ja ryöstetty heissä ja heidän kanssakärsijöissään. Ja tuleeko meidän, jotka itse emme ole tuollaisessa hirvittävässä tilanteessa, vain katsoa sivusta ja kylmästi tuomita nuo raivotarten ja kohtalotarten onnettomat uhrit? Tuleeko meidän julistaa konniksi ja roistoiksi nuo ihmisolennot, jotka toimivat sankarillisella uhrautuvuudella ja antavat usein elämänsä protestissa, jossa vähemmän sosiaaliset ja tarmokkaat luonteet kaatuisivat maahan rähmälleen ja alistuisivat nöyristellen vääryyksiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin? Tuleeko meidän liittyä siihen tietämättömään ja raakaan huutoon, joka leimaa nuo miehet paholaismaisiksi hirviöiksi, jotka aivan turhaan häiritsevät meidän muuten niin harmonista ja viattoman rauhallista yhteiskuntaamme? EI! Me vihaamme murhaa vihalla, joka voi näyttää absurdilta liioittelulta niiden silmissä, jotka kannattavat sotaa, teollista teurastusta ja Ludlow'n verilöylyä, niiden silmissä, jotka tunteettomasti myöntyvät rahavallan ja hallinnon väkivaltaan, mutta me emme suostu näissä tapauksissa joista nyt on puhe, syyllistymään vääryyteen ja kaatamaan kaikkea vastuuta näiden surmatekojen välittömille tekijöille. Näiden surmien syyllisyys on jokaisessa miehessä ja naisessa, joka joko tahallaan tai välinpitämättömyyttään auttaa ylläpitämään sellaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka ajavat ihmiset epätoivoon. Ihminen, joka usein oman henkensä kustannuksella heittäytyy yritykseen protestoida kanssaihmistensä kokemia vääryyksiä, on pyhimys verrattuna julmuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien aktiivisiin ja passiivisiin kannattajiin, siinäkin tapauksessa että hänen protestinsa tuhoaa muitakin elämiä kuin hänen omansa. Se joka ei ole tehnyt syntiä yhteiskunnassa, heittäköön ensimmäisen kiven.
_________________
Alkuteos: Emma Goldman & Alexander Berkman, “Down with the Anarchists!” The Blast 1 no. 17 (August 15, 1916): 5-6.
Suomennos: Ulla Vehaluoto. 2018. Muualla julkaisematon.