Asianmukainen valmistelu, kuten edeltävillä sivuilla ehdotettiin, tulee suuresti helpottamaan yhteiskunnallisen vallankumouksen tehtävää ja varmistamaan sen terveen kehityksen ja toiminnan.
Ja mitä ovatkaan vallankumouksen päätehtävät?
Jokaisella maalla on omat erityiset olosuhteensa, oma psykologiansa, omat tavat ja perinteet, ja vallankumousprosessi heijastelee luonnollisesti kunkin maan ja sen kansan erityispiirteitä. Pohjimmiltaan kaikki maat ovat kuitenkin samanlaisia sosiaaliselta (tai pikemminkin epäsosiaaliselta) luonteeltaan: riippumatta niistä poliittisista muodoista, joilla taloudelliset olot on järjestetty, ne kaikki rakentuvat hyökkäävälle auktoriteetille, yksinoikeuksille ja työväen riistolle. Yhteiskunnallisen vallankumouksen päätehtävä on siten kaikkialla ytimeltään sama: hallinnon ja taloudellisen epätasa-arvon lakkauttaminen sekä tuotannon ja jakelun välineiden sosialisointi.
Tuotanto, jakelu ja kommunikaatio ovat olemassaolon peruslähteitä; niiden hallintaan perustuu pakottavan auktoriteetin ja pääoman valta. Kun hallitsijoilta ja vallanpitäjiltä riistetään tuo valta, heistä tulee tavallisia ihmisiä kuten sinä ja minä, tavallisia kansalaisia miljoonien muiden joukkoon. Tämän toteutuminen on yhteiskunnallisen vallankumouksen perustavin ja tärkein tehtävä.
Me tiedämme, että vallankumous alkaa katulevottomuuksilla ja mellakoilla; se on alkuvaihe, johon liittyy voimankäyttöä ja väkivaltaa. Se on kuitenkin vain todellisen vallankumouksen mahtavaa alkusoittoa. Massojen iät ja ajat kärsimä kurjuus ja alamaisuus leimahtavat epäjärjestykseksi ja sekasorroksi; vuosikymmeniä sävyisästi kannetut nöyryytykset ja epäoikeudenmukaisuudet löytävät purkautumistiensä raivon ja tuhon toimissa. Tämä on väistämätöntä, ja yksinomaan hallitseva luokka on siitä vastuussa, että tämä vallankumouksen valmistava vaihe on luonteeltaan mikä on. Sillä yhteiskunnallisesti on jopa suuremmassa määrin kuin yksilöllisesti totta se, että ’joka tuulta kylvää se myrskyä niittää’: mitä suurempaa sortoa ja kurjuutta massat ovat joutuneet kestämään, sitä kiihkeämpänä tulee yhteiskunnallinen myrsky raivoamaan. Historia voi todistaa tämän, mutta eiväthän elämän herrat ole koskaan välittäneet kuunnella sen varoituksen ääniä.
Vallankumouksen tämä vaihe on kestoltaan lyhyt. Tavallisesti sitä seuraa tietoisempi, joskin edelleen spontaani virkavallan linnakkeiden tuhoaminen, järjestelmällisen väkivallan ja raakuuden näkyvimpien symbolien hävitys; vankiloihin, poliisilaitoksiin ja muihin hallintorakennuksiin hyökätään, vangit vapautetaan ja juridiset dokumentit tuhotaan. Tämä on kansanoikeuden vaistomaista ilmentymää. Ranskan vallankumouksessa yksi ensimmäisistä teoista oli Bastiljin hävitys. Vastaavasti Venäjällä vankiloihin tehtiin rynnäköitä ja vangit vapautettiin heti vallankumouksen alussa[i]. Kansan terve intuitio näkee oikeudentajuisesti vangit yhteiskunnallisten olosuhteiden uhreina ja kohtelee heitä myötätunnolla. Massat pitävät oikeusistuimia ja niiden pöytäkirjoja luokkaepäoikeuden välineinä, ja nämä tuhotaan heti vallankumouksen alussa, mikä on kerrassaan hyvä asia.
Tämä vaihe menee kuitenkin nopeasti ohi: ihmisten suuttumus on pian loppuun käytetty. Samaan aikaan vallankumous aloittaa rakentavan työnsä.
’Luuletko tosiaan, että uudelleenrakennus voisi alkaa niin pian?’ kysyt.
Ystäväiseni, sen täytyy alkaa välittömästi. Itse asiassa mitä valistuneempia ihmisistä on tullut, mitä selvemmin työläiset ymmärtävät päämääränsä ja mitä paremmin he ovat valmistautuneet toteuttamaan ne, sitä väkivallattomampi vallankumous on ja sitä nopeammin ja tehokkaammin uudelleenrakentaminen pääsee alkamaan.
’Etkö ole vähän liian toiveikas?’
Ei, en usko olevani. Olen vakuuttunut siitä, ettei yhteiskunnallinen vallankumous ’vain tapahdu’. Se täytyy valmistella ja organisoida. Aivan, todellakin organisoida – aivan kuten lakkokin organisoidaan. Ja kysehän on tosiasiassa eräänlaisesta lakosta, koko maan yhtenäisen työväestön lakosta – yleislakosta.
Pysähdytäänpä hetkeksi ja mietitään tätä.
Kuinka sinä kuvittelet, että vallankumousta voitaisiin taistella nykypäivänä, kun on panssarivaunuja, myrkkykaasuja ja sotilaslentokoneita? Uskotko sinä, että aseettomat joukot barrikaadeineen voisivat vastustaa äärimmäisen tehokasta tykistöä ja pommeja, joita pudotetaan lentokoneista? Voisiko työväki taistella hallinnon ja pääoman sotavoimia vastaan?
Ilmeisen naurettavaa, vai mitä? Ja yhtä naurettavia ovat kommunistipuolueiden ehdotukset, jotka neuvovat työläisiä muodostamaan omia rykmenttejään, ’iskujoukkoja’ tai ’punarintaman’. Kykenevätkö sellaiset työläisten ryhmittymät koskaan pärjäämään hallintojärjestelmän kouluttamia armeijoita ja pääoman yksityisjoukkoja vastaan? Onko heillä pienintäkään mahdollisuutta?
Tuollaisia ehdotuksia täytyy vain lausua nähdäkseen ne kaikessa mielettömyydessään. Se tarkoittaisi yksinkertaisesti tuhansien työläisten lähettämistä varmaan kuolemaan.
On aika hylätä tämä vanhentunut vallankumouskäsitys. Nykyään hallinto ja pääoma ovat aivan liian hyvin järjestäytyneitä sotilaallisessa mielessä, jotta työläiset voisivat koskaan pärjätä niille. Olisi rikollista edes yrittää sitä ja hulluutta sen ajatteleminenkin.
Työväen voima ei ole taistelukentillä. Se on työpaikoilla, kaivoksissa ja tehtaissa. Siellä on sen voima, jota mikään maailman armeija ei voi lyödä, jota mikään inhimillinen voima ei voi voittaa.
Toisin sanoen yhteiskunnallinen vallankumous voi toteutua ainoastaan yleislakon keinoin. Yleislakko oikein ymmärrettynä ja huolella toteutettuna on yhteiskunnallinen vallankumous. Tämän brittiläinen hallintojärjestelmä tajusi paljon nopeammin kuin työläiset, kun yleislakko julistettiin Englannissa toukokuussa 1926. ’Se tarkoittaa sitten vallankumousta’, hallituksesta todettiin lakkojohtajille. Kaikkine armeijoineen ja laivastoineenkin vallanpitäjät olivat avuttomia tilanteen edessä. Ihmisiä voi ampua kuoliaaksi, mutta ihmisiä ei voi ampua töihin. Työväen johtajat itse säikähtivät ajatusta, että yleislakko todellakin merkitsi vallankumousta.
Brittiläinen pääoma ja hallintovalta voittivat lakon – eivät aseiden voimalla vaan siksi, että työväen johtajilta puuttui älyä ja rohkeutta, ja siksi, etteivät työläiset olleet lainkaan valmistautuneet yleislakon seurauksiin. Itse asiassa koko idea oli heille varsin uusi. He eivät olleet koskaan aiemmin olleet kiinnostuneita siitä, eivätkä he olleet tutkineet sen merkitystä ja mahdollisuuksia. Voidaan hyvin sanoa, että vastaavanlainen tilanne Ranskassa olisi kehittynyt aivan toisella tavalla, koska sen maan raatajat ovat jo vuosia olleet tietoisia yleislakosta työläisten vallankumouksellisena aseena.
On erittäin tärkeää, että ymmärrämme yleislakon olevan ainoa yhteiskunnallisen vallankumouksen mahdollisuus. Yleislakkoa on propagoitu eri maissa painottamatta kuitenkaan sitä, että sen todellinen merkitys on vallankumous ja että se on ainoa käytännöllinen tapa vallankumouksen toteuttamiseen. Nyt on aika oppia tämä, ja kun me sen opimme, niin yhteiskunnallinen vallankumous lakkaa olemasta häilyvä ja tuntematon suure. Siitä tulee todellisuutta, tietynlainen menetelmä ja päämäärä, ohjelma, jonka ensimmäinen askel on teollisuudenalojen haltuunotto järjestäytyneen työväen toimesta.
’No nyt minä ymmärrän, miksi sinä sanoit, että yhteiskunnallinen vallankumous tarkoittaa rakentamista eikä tuhoamista’, ystäväsi huomauttaa.
Olen iloinen että ymmärrät. Ja jos olet seurannut minua tähän asti, lienet yhtä mieltä siitä, ettei teollisuudenalojen haltuunotossa ole mitään sellaista, minkä voisi jättää sattuman varaan, eikä sitä myöskään voida toteuttaa miten sattuu umpimähkään. Se voidaan tehdä vain hyvin suunnitelmallisesti, systemaattisesti ja organisoidusti. Sinä yksin et voi tehdä sitä, enkä minä, eikä kukaan, oli hän sitten työläinen, Fordin sukua tai Rooman paavi. Sitä ei voi kukaan tehdä, paitsi työläiset itse, koska teollisuutta hoitamaan tarvitaan työläisiä. Mutta edes työläiset eivät voi tehdä sitä, elleivät he ole järjestäytyneet ja järjestäytyneet nimenomaan sen tekemiseen.
’Minä kun luulin, että sinä olet anarkisti’, ystäväsi keskeyttää.
Niin olen.
’Minä olen kuullut, etteivät anarkistit usko järjestäytymiseen.’
Niin sinä varmaankin olet kuullut, mutta se on vanha väittämä. Se joka väittää, etteivät anarkistit usko järjestäytymiseen, puhuu pötyä. Järjestäytyminen on kaikki ja kaikki on järjestäytymistä. Koko elämä on järjestäytymistä, tietoista tai tiedostamatonta. Jokainen kansakunta ja jokainen perhe – jopa jokainen yksilö – on järjestäytynyt järjestelmä. Kaiken elollisen kaikki osat ovat järjestäytyneet sillä tavoin, että kokonaisuus toimii sopusoinnussa. Muutoinhan eri elimet eivät pystyisi toimimaan kunnolla ja elämä kävisi mahdottomaksi.
On kuitenkin järjestäytymistä ja järjestäytymistä. Kapitalistinen yhteiskunta on niin huonosti järjestäytynyt, että sen jäsenet kärsivät: aivan kuten jos sinulla on kipua jossain osassa, niin koko ruumistasi särkee ja sinä olet sairas.
On järjestäytynyt järjestelmä, joka on tuskallinen, koska se on sairas, ja on järjestelmä, joka on iloinen, koska se edustaa terveyttä ja elinvoimaa. Järjestelmä on sairas tai paha, kun se laiminlyö tai tukahduttaa minkä tahansa elimensä tai jäsenensä. Terveessä järjestelmässä kaikki osat ovat yhtä arvokkaita eikä mitään niistä syrjitä. Pakkovallalle rakennettu järjestelmä, joka käyttää pakkoa ja väkivaltaa, on huono ja epäterve. Vapaudellinen järjestelmä, joka on muodostettu vapaaehtoisesti ja jonka jokainen jäsen on vapaa ja tasa-arvoinen, on kuin terve ruumis, joka kykenee toimimaan hyvin. Sellaiseen järjestelmään anarkistit uskovat.
Ja sellaisia täytyy työläisten järjestelmien olla, mikäli he haluavat olla terve ruumis, sellainen joka kykenee toimimaan tehokkaasti.
Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, ettei ainuttakaan liiton tai järjestön jäsentä voi haitatta syrjiä, tukahduttaa tai jättää huomiotta. Sellainen olisi samaa kuin olla piittaamatta särkevästä hampaasta: sairastuisit kokonaan.
Toisin sanoen työväen liiton täytyy rakentua sen kaikkien jäsenten tasa-arvoisen vapauden periaatteelle.
Vain kun jokainen on vapaa ja itsenäinen yksikkö, joka on omasta valinnastaan yhteistyössä muiden kanssa keskinäisten intressien hyväksi, voi kokonaisuuskin toimia onnistuneesti ja tulla voimakkaaksi.
Tämä tasa-arvo tarkoittaa sitä, ettei sillä ole väliä, mikä tai kuka yksittäinen työläinen on: onko hän ammattitaitoinen vai kouluttamaton, onko hän muurari, kirvesmies, insinööri vai päivätyöläinen, ansaitseeko hän vähän vai paljon. Kaikkien intressit ovat samat; kaikki kuuluvat yhteen, ja vain yhdessä he voivat saavuttaa päämääränsä.
Tämä tarkoittaa sitä, että tehtaan, tuotantolaitoksen tai kaivoksen työläisten täytyy järjestäytyä yhdeksi elimeksi; sillä kyse ei ole siitä, mikä on heidän työtehtävänsä tai mitä ammattialaa he edustavat, vaan siitä mitkä ovat heidän intressinsä. Ja heidän intressinsä ovat samat, ne ovat työnantajien ja riiston järjestelmän vastaisia.
Mietipä, miten typerästi ja tehottomasti työväenjärjestöt ovat nykyisin organisoituneet, kun yksi ammattiala tai työläisryhmä voi lakkoilla samaan aikaan, kun saman teollisuuden muut osat jatkavat töitään. Eikö esimerkiksi ole täysin naurettavaa, että kun New Yorkin raitiovaunutyöläiset menevät lakkoon, niin maanalaisten, taksien ja bussien kuljettajat jatkavat vain töitään? Lakon päätavoitehan on aikaansaada tilanne, jossa työnantajan on pakko suostua työläisten vaatimuksiin. Sellainen tilanne voidaan luoda vain koko teollisuudenalan yhteisellä työnseisauksella, joten osittainen lakko on pelkkää työväen ajan ja energian haaskausta, puhumattakaan siitä, miten haitallinen vaikutus väistämättömällä tappiolla on työväen moraaliin.
Ajattele niitä lakkoja, joihin olet itse ottanut osaa ja muitakin joista tiedät. Onko liittosi koskaan voittanut, paitsi silloin kun se on pystynyt pakottamaan työnantajan myöntymään? Milloin se on siihen kyennyt? Vain silloin, kun pomo on tiennyt, että työläiset ovat tosissaan, ettei heidän keskuudessaan ole erimielisyyksiä, etteivät he epäröi tai suhtaudu asiaan veltosti ja että he ovat päättäneet voittaa hinnalla millä hyvänsä. Ja eritoten silloin, kun työnantaja on kokenut olevansa täysin liiton armoilla, kun hän ei ole voinut pyörittää toimintaansa työläisten päättäväisen asenteen takia, kun hän ei ole saanut mistään käyttöönsä rikkureita tai lakonmurtajia ja kun hän on joutunut toteamaan, että hänen etunsa kärsivät enemmän työntekijöiden vastustamisesta kuin heidän vaatimuksiinsa suostumisesta.
On siis selvää, että vaatimuksiin voi pakottaa myöntymään vain silloin, kun ollaan päättäväisiä, kun liitto on vahva, kun työläiset ovat hyvin järjestäytyneitä ja kun he ovat yhdistyneet sellaisella tavalla, ettei pomo voi pyörittää tehdastaan elleivät työläiset niin tahdo. Työnantaja on kuitenkin yleensä jokin suuri teollisuudenomistaja tai yhtiö, jolla on laitoksia tai kaivoksia useissa paikoissa. Otetaanpa esimerkiksi hiiliyhtymä. Ellei se voi pyörittää kaivostoimintaansa Pennsylvaniassa lakon takia, se yrittää peittää tappionsa lisäämällä tuotantoaan Virginiassa tai Coloradossa. Jos kaivostyöläiset noissa osavaltioissa jatkavat työskentelyään, kun Pennsylvaniassa ollaan lakossa, ei yhtymä häviä mitään. Se saattaa jopa hyötyä lakosta, kun se voi sen varjolla nostaa hiilen hintaa. Silloin yhtymä ensinnäkin helposti murtaa lakon, mutta se saa myös yleisen mielipiteen lakkolaisia vastaan, koska ihmiset saadaan typerästi luulemaan, että hiilen hinnan nousu johtuu lakosta eikä hiilikaivosten omistajien ahneudesta. Lakko hävitään, ja jonkin aikaa niin lakkoilijat kuin työläiset kaikkialla joutuvat maksamaan hiilestään korkeampaa hintaa, eikä pelkästään hiilestä vaan kaikista muistakin elämän välttämättömyyksistä, koska hiilen hinnan korotus nostaa kaikkia elinkustannuksia.
Oletko tullut ajatelleeksi, miten typerästi liittosi toimii nykyisin, kun se sallii muiden kaivosten jatkaa toimintaansa silloin, kun sinun kaivoksesi on lakossa? Muut pysyvät töissä ja tarjoavat rahallista tukeaan sinun lakollesi, mutta etkö huomaa, että heidän apunsa vain auttaa murskaamaan sinun lakkosi, koska heidän täytyy jatkaa työntekoaan avustaakseen sinun lakkorahastoasi, vaikka se toiminta todellisuudessa toimii lakkosi rikkurina. Voiko mikään olla järjettömämpää ja rikollisempaa?
Tämä pätee kaikkiin teollisuudenaloihin ja kaikkiin lakkoihin. Onko sitten mikään ihme, että useimmat lakot hävitään? Näin tapahtuu Yhdysvalloissa siinä kuin muissakin maissa. Edessäni on Englannin parlamentin asiakirjakokoelmien tuore julkaisu otsikolla Työväen tilastoja. Luvut osoittavat, etteivät lakot johda työläisten voittoihin. Viimeisten kahdeksan vuoden ajalta tulokset lakkojen voittajista ovat seuraavat:
Näin siis tosiasiassa lähes 60% lakoista hävitään. Ota muuten huomioon myös lakon aikana menetettyjen työpäivien määrä, jolloin palkkoja ei makseta. Vuonna 1912 menetettyjä työpäiviä oli Englannissa 40 890 000, mikä vastaa lähes kahdentuhannen ihmisen elämää 60 vuoden eliniän odotteella. Vuonna 1919 menetettyjen työpäivien lukumäärä oli 34 969 000, vuonna 1920 26 568 000, vuonna 1921 85 872 000 ja vuonna 1926 yleislakon seurauksena 162 233 000. Nämä luvut eivät sisällä työttömyydestä johtuvan ajan ja palkan menetyksiä.
Ei tarvita kovinkaan paljon laskutaitoa sen asian huomaamiseen, että nykyisin järjestettävät lakot eivät kannata; että ammattiliitot eivät voita teollisia kiistoja.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö lakoilla olisi mitään merkitystä. Päinvastoin niillä on hyvin suuri arvo: ne opettavat työläisille yhteistoiminnan tärkeyttä, sitä miten seisotaan rinta rinnan tovereiden kanssa ja taistellaan yhtenäisinä yhteisen asian hyväksi. Lakot kouluttavat työläisiä luokkataisteluun ja kehittävät heidän yhteishenkeään, vastarintaa herroja vastaan, solidaarisuutta ja vastuuta. Tässä mielessä hävittykään lakko ei ole täysin turha. Sen kautta raatajat voivat oppia, että ’yhdelle tehty vääryys on loukkaus kaikkia kohtaan’ - käytännöllisen viisauden, joka kantaa työläisten taistelun syvimmän merkityksen. Tämä ei koske ainoastaan materiaalisten parannusten jokapäiväistä taistelua, vaan yhtä lailla kaikkea sitä, mikä liittyy työläiseen ja hänen olemassaoloonsa ja erityisesti sellaisiin asioihin, joissa on kyse oikeudenmukaisuudesta ja vapaudesta.
On yksi kaikkein innoittavimmista asioista nähdä joukot nousseina taistelemaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta, riippumatta siitä keihin käsillä oleva asia liittyy. Sillä se todellakin on meidän kaikkien asiamme mitä todellisimmassa ja syvimmässä merkityksessä. Mitä enemmän työläiset saavat valistusta ja tulevat tietoisiksi laajemmista intresseistään, sitä avarammaksi ja yleismaailmallisemmaksi muuttuu heidän ajattelutapansa ja sitä maailmanlaajuisempaa on oikeudenmukaisuuden ja vapauden puolustaminen. Tämän ymmärryksen ilmentymää oli se, kun työläiset kaikissa maissa protestoivat Saccon ja Vanzettin oikeusmurhaa vastaan. Vaistomaisesti ja tietoisesti massat kaikkialla maailmassa kokivat kaikkien kunnon miesten ja naisten tavoin, että kyse oli heidän asiastaan, kun sellaista rikosta oltiin tekemässä. Valitettavasti tuo protesti, kuten monet muutkin vastaavat, ilmeni vain pelkkien päätöslauselmien tasolla. Jos järjestäytynyt työväki olisi ryhtynyt toimintaan, vaikkapa yleislakkoon, ei sen vaatimuksia olisi voitu sivuuttaa eikä kahta työläisten parasta ystävää ja mitä jalointa miestä olisi uhrattu taantumuksen voimille.
Yhtä tärkeää on se, että sellainen olisi ollut arvokas osoitus työväestön suunnattomasta voimasta – voimasta, joka voittaa aina ollessaan yhdistynyt ja määrätietoinen. Tästä on lukuisia osoituksia menneisyydessä, kun työväki on määrätietoisella asenteellaan pystynyt estämään lain nojalla suunniteltuja vääryyksiä, kuten esimerkiksi Haywoodin, Moyersin ja Pettibonen tapauksessa. He olivat Kaivostyöläisten läntisen federaation ammattiyhdistysvirkailijoita, ja Idahon osavaltion hiiliparonit olivat tehneet salaliiton lähettääkseen heidät hirteen kaivostyöläisten lakon aikana 1905. Edelleen vuonna 1917 raatajien solidaarisuus esti Tom Mooneyn teloituksen Kaliforniassa. Amerikan järjestäytyneen työväen myötätuntoinen asenne Meksikoa kohtaan on tähän asti estänyt sen, ettei öljy-yhtiöiden intressejä suojeleva Yhdysvaltain hallitus ole voinut miehittää tuota maata sotilaallisesti. Vastaavasti Euroopassa työläisten yhdistynyt toiminta on useinkin onnistunut pakottamaan vallanpitäjät suomaan poliittisille vangeille armahduksia. Englannin hallitus pelkäsi siinä määrin maansa työläisten osoittamaa tukea Venäjän vallankumoukselle, että sen oli pakko teeskennellä puolueettomuutta. Se ei uskaltanut avustaa Venäjän vastavallankumousta avoimesti. Kun satamatyöläiset kieltäytyivät lastaamasta ruokaa ja aseita, jotka olivat menossa valkoiselle armeijalle, Englannin hallitus turvautui tapansa mukaan petokseen. Pyhästi se vakuutti työläisille, että laivalastit oli tarkoitettu vietäväksi Ranskaan. Kerätessäni Venäjää koskevaa historiallista aineistoa vuosilta 1920 – 1921, sain haltuuni virallisia brittiasiakirjoja, jotka todistavat, että kyseiset laivalastit oli välittömästi lähetetty Britannian hallituksen suoralla määräyksellä Ranskasta eteenpäin vietäväksi Pohjois-Venäjän vastavallankumouksellisille kenraaleille, jotka olivat pystyttäneet sinne niin sanotun Tsaikovski-Millerin hallituksen. Tämä tapaus – joka on vain yksi monista – osoittaa vallanpitäjien terveen pelon kansainvälisen proletariaatin heräävää luokkatietoisuutta ja solidaarisuutta kohtaan.
Mitä voimakkaammiksi työläiset kasvavat tässä hengessä, sitä tehokkaammin he voivat kamppailla vapauden puolesta. Luokkatietoisuuden ja solidaarisuuden täytyy saavuttaa kansallinen ja kansainvälinen taso, jotta työväki voi saavuttaa täyden vahvuutensa. Missä on epäoikeudenmukaisuutta, missä on vainoa ja sortoa – oli se sitten riistoa Filippiineillä, hyökkäys Nicaraguaan, belgialaisten riistäjien harjoittamaa työläisten orjuuttamista Kongossa, massojen nujertamista Egyptissä, Kiinassa, Marokossa tai Intiassa – on työläisten asia kaikkialla maailmassa nostaa äänensä noita hirveyksiä vastaan ja osoittaa solidaarisuutensa riistettyjen ja osattomien hyväksi, yhteisen asian hyväksi.
Työläiset ovat hitaasti kehittymässä tässä yhteiskunnallisessa tietoisuudessa: lakot ja muut myötätunnon ilmaukset ovat tämän hengen arvokkaita ilmentymiä. Jos suurin osa lakoista hävitäänkin nykyisin, niin se tapahtuu siitä syystä, ettei proletariaatti ole vielä täysin tietoinen omista kansallisista ja kansainvälisistä tavoitteistaan, se ei ole järjestäytynyt oikeille periaatteille eikä se vielä riittävästi ymmärrä maailmanlaajuisen yhteistoiminnan tarvetta.
Päivittäiset kamppailusi parempien elinolosuhteiden puolesta saisivat äkkiä eri luonteen, jos järjestäytyminen toimisikin siihen tapaan, että kun sinun tehtaasi tai kaivoksesi menee lakkoon, koko teollisuudenala lopettaisi työnteon; ei vähitellen vaan kerralla, kaikki yhtä aikaa. Silloin työnantaja olisi armoillanne, sillä mitäpä hän pystyisi tekemään, kun yksikään ratas ei liikahtaisi koko teollisuudessa. Yksittäiseen tai muutamaan kaivokseen voidaan vielä hankkia lakkorikkurit, mutta koko teollisuudenala ei voi toimia heidän työllään, eikä sellainen tilanne olisi työnantajan kannalta muutoinkaan turvallinen ja suositeltava. Lisäksi työn seisahtuminen millä tahansa teollisuudenalalla vaikuttaa välittömästi lukuisiin muihin, koska nykyaikainen teollisuus on yhteen kietoutunutta. Tilanteesta tulisi pian koko maan suoranainen huolenaihe ja yleisö nousisi vaatimaan asian sovittelua. (Nykyisin kun yksittäinen tehdas on lakossa, ei kukaan välitä ja ihmiset saavat nääntyä vaikka nälkään kunhan pysyvät hiljaa.) Sovittelu riippuisi jälleen työläisistä ja heidän järjestäytymisensä voimasta. Kun pomot näkisivät, että te tiedätte oman valtanne ja olette päättäväisiä, he antautuisivat nopeastikin tai lähtisivät hakemaan kompromissia. Hehän menettäisivät miljoonia joka päivä. Lakkoilijat voisivat jopa sabotoida koneita ja laitteita, ja niin työnantajille tulisi kiire sopia, kun taas yhden tehtaan tai alueen lakon kohdalla he yleensä vain toivottavat tilanteen tervetulleeksi tietäen, että kaikki mahdollisuudet ovat heidän puolellaan.
Ajattelepa siksi, miten merkittävä onkaan se, millä tavoin, millä periaatteilla liittosi on rakennettu, ja kuinka tärkeää työläisten solidaarisuus ja yhteistyö onkaan jokapäiväisissä kamppailuissa parempien olojen puolesta. Yhtenäisyydessä on voimaa, mutta tuota yhtenäisyyttä ei ole eikä voikaan olla niin kauan kuin järjestäytyminen tapahtuu ammattikuntien eikä teollisuudenalojen mukaan.
Mikään ei ole sen tärkeämpää ja kiireellisempää kuin se, että sinä ja työläistoverisi muutatte järjestäytymisenne muotoa ja teette sen välittömästi.
Muoto ei kuitenkaan ole ainoa, joka täytyy muuttaa. Sinun liittosi täytyy tulla täysin selväksi omista päämääristään ja tarkoituksistaan. Työläisen tulisi mitä rehellisimmin miettiä, mitä hän todella haluaa ja millä keinoin hän aikoo sen saavuttaa. Hänen täytyy oppia, millainen hänen liittonsa tulisi olla, miten sen tulisi toimia ja mitä sen tulisi pyrkiä saavuttamaan.
No niin, mitä liiton on määrä saavuttaa? Mitä todellisen työväenliiton päämäärien tulisi olla?
Ensinnäkin ammattiliiton tarkoituksena on palvella jäsentensä etuja. Tämä on sen ensisijainen velvollisuus. Tästä asiasta ei ole kiistaa; jokainen työläinen ymmärtää tämän. Jos jotkut kieltäytyvät liittymästä työläisjärjestöön, niin se tapahtuu siksi, että he ovat liian tietämättömiä arvostamaan sen suurta arvoa, ja tässä tapauksessa heitä täytyy valistaa. Yleensä he kuitenkin jättävät kuulumatta liittoon siksi, ettei heillä ole siihen uskoa tai siksi että he ovat pettyneet siihen. Suurin osa niistä, jotka pysyvät poissa ammattiliitoista, tekevät niin siksi, koska he kuulevat niin paljon rehentelyä järjestäytyneen työvoiman voimasta samalla kun he tietävät, usein katkerasta kokemuksestaan, että se häviää melkein kaikki tärkeimmät taistelut. ’Ai liitto’, he tuhahtavat halveksien, ’no siitä nyt ei ole mitään hyötyä.’ Totta puhuen he ovat tietyllä tapaa oikeassa. He näkevät järjestäytyneen pääoman palkkaavan järjestäytymätöntä työväkeä ja voittavan liitot; he näkevät työväenjohtajien pilaavan lakot ja pettävän työläiset; he näkevät jäsenistön, tavallisen kenttäväen avuttomuuden poliittisten kähmintöjen seassa niin liiton sisä- kuin sen ulkopuolellakin. Tietenkään he eivät ymmärrä, miksi näin on, mutta he näkevät kyllä tosiasiat ja kääntyvät ammattiliittoa vastaan.
Edelleen jotkut eivät halua olla missään tekemisissä liiton kanssa, koska he ovat joskus kuuluneet siihen ja tietävät, miten merkityksetön rooli yksittäisellä jäsenellä, keskivertotyöläisellä, on järjestön asioihin. Paikallisjohtajat, piiri- ja keskusjärjestöt, kansalliset ja kansainväliset virkailijat, Yhdysvalloissa Amerikan työväenliiton pääjehut ’pyörittävät koko showta’, he kertovat sinulle; ’eikä sinulla ole muuta tekemistä kuin äänestää, ja jos esität vastalauseita niin lennät ulos.’
Valitettavasti he ovat oikeassa. Sinähän tiedät kuinka liittoa hoidetaan. Tavallisilla jäsenillä ei ole juuri mitään sananvaltaa. He ovat delegoineet kaiken vallan johtajille, joista on tullut pomoja, ja aivan kuten muussakin yhteiskuntaelämässä ihmiset joutuvat alistumaan niiden määräyksiin, joiden piti alun perin palvella heitä – siis hallinnon kaikkine toimijoineen. Ja kun tuo valta on kerran delegoitu, sitä tullaan käyttämään aina sinua ja intressejäsi vastaan. Sitten voit valittaa, että johtajasi ’väärinkäyttävät valtaansa’. Ehei, ystäväiseni, eivät he väärinkäytä sitä; he vain käyttävät sitä, sillä vallankäyttö itsessään on sen pahinta väärinkäyttöä.
Kaiken tämän täytyy muuttua, jos todella halutaan saada aikaan tuloksia. Muutoksen täytyy tapahtua yhteiskunnassa ottamalla poliittinen valta pois hallitsijoilta ja lakkauttamalla se kertakaikkiaan. Olen osoittanut, että poliittinen valta tarkoittaa auktoriteettia, sortoa ja tyranniaa, ja ettemme tarvitse poliittista hallintoa vaan yhteisten asioidemme järkiperäistä hoitoa.
Aivan kuten sinäkin tarvitset liitoltasi asioidesi järkevää hoitoa. Me tiedämme, miten valtava voima työläisillä on maailman varallisuuden luojina ja ylläpitäjinä. Jos työläiset järjestäytyisivät ja yhdistyisivät asianmukaisesti, he hallitsisivat koko tilannetta, he olisivat sen herroja. Mutta kun työläisen vahvuus ei ole liittokokouksen salissa; se on työpaikalla ja tehtaassa, laitoksessa ja kaivoksessa. Siellä hänen täytyy järjestäytyä; siellä, työpaikallaan. Siellä hän tietää, mitä haluaa ja mitkä hänen tarpeensa ovat, ja siellä hänen täytyy keskittyä pyrkimyksiinsä ja tahtoonsa. Jokaisella tehtaalla ja työpaikalla pitäisi olla erityinen komitea huolehtimassa työntekijöiden tarpeista ja vaatimuksista: ei mitään johtajia, vaan tavallisia työläisiä, jotka huolehtisivat työläistovereidensa vaatimuksista ja valituksista. Tällainen komitea on paikan päällä ja herkeämättä työläisten ohjauksen ja opastuksen alla, se ei käytä valtaa: se vain toteuttaa ohjeita. Sen jäsenet kutsutaan tarvittaessa takaisin ja muut valitaan heidän tilalleen, riippuen hetken tarpeista ja niistä kyvyistä, joita tarvitaan kyseessä olevassa asiassa. Työläiset itse päättävät, mitä ovat kyseessä olevat asiat ja toteuttavat päätöksensä työpaikkakomiteoiden kautta.
Tämä on se järjestäytymisen muoto ja laatu, jonka työväki tarvitsee. Ainoastaan tässä muodossa se voi ilmaista työväen todellista tarkoitusta ja on oleva sen sopiva puhemies, on palveleva sen todellisia intressejä.
Tällaiset työpaikka- ja tehdaskomiteat yhdistyneinä vastaaviin muiden tuotantolaitosten ja kaivosten komiteoihin, liittoutuneina paikallisesti, alueellisesti ja maanlaajuisesti muodostaisivat uudentyyppisen työväenjärjestön, joka olisi raatajien elinvoimainen ääni ja tehokas toimija. Sen takana olisi yhdistyneiden työläisten koko paino ja energia ja se edustaisi valtavaa voimaa ulottuvuuksissaan ja mahdollisuuksissaan.
Sellainen järjestö pystyisi saavuttamaan sellaisia voittoja työläisten jokapäiväisissä kamppailuissa, joista tämänhetkiset konservatiiviset liitot eivät voi edes unelmoida. Se saisi massojen kunnioituksen ja luottamuksen, se houkuttaisi niin järjestäytymätöntä kuin järjestäytynyttäkin työväkeä kaikkien työläisten tasa-arvoisuuden sekä heidän yhteisten intressiensä ja päämääriensä nojalla. Se pääsisi kohtaamaan herrat takanaan koko työväenluokan mahti, jolla olisi tietoisuuden ja voiman tuoma uusi asenne. Vasta sitten voi työväki saada omanarvontuntoa ja sen ilmaukset todellista merkitystä.
Sellaisesta liitosta tulisi piankin paljon enemmän kuin pelkkä työläisten puolustaja ja suojelija. Yhtenäisyyden merkitys ja siitä seuraava voima, työläisten solidaarisuus, toteutuisivat siinä elävästi. Tehtaat ja työpaikat toimisivat harjoitusleireinä kehitettäessä työläisen ymmärrystä hänen oikeasta elämänroolistaan, jalostettaessa hänen itseluottamustaan ja itsenäisyyttään; ne opettaisivat hänelle keskinäistä apua ja yhteistyötä ja tekisivät hänet tietoiseksi omasta vastuustaan. Ja niin työläinen oppii päättämään ja toimimaan oman arvionsa mukaan eikä jättämään asioidensa hoitoa ja hyvinvointinsa huolenpitoa johtajille ja poliitikoille. Työläinen itse päättää yhdessä muiden työtovereidensa kanssa mitä he haluavat ja mitkä keinot parhaiten heidän päämääriään palvelevat. Työpaikkakomitea ainoastaan toteuttaa nämä ohjeet. Työpaikasta ja tehtaasta tulee työläisen koulu ja opinahjo. Siellä hän oppii paikkansa yhteiskunnassa, tehtävänsä teollisuudessa ja tarkoituksen elämässään. Hän kypsyy työläisenä ja ihmisenä; työläisjättiläinen saavuttaa täyden mittansa. Hän tietää ja on siksi vahva.
Hän ei tule kauan tyytymään siihen, että hän on palkkaorja, työntekijä ja riippuvainen herransa hyvästä tahdosta, jota hän raadannallaan elättää. Hän oppii ymmärtämään, että vallitsevat taloudelliset ja yhteiskunnalliset järjestelyt ovat vääriä ja rikollisia, ja hän päättää muuttaa niitä. Työpaikkakomiteasta ja liitosta tulee kenttä valmistautua uutta talousjärjestelmää ja uutta yhteiskunnallista elämää varten.
Huomaat siis, kuinka tärkeää on, että sinä, minä ja jokainen mies ja nainen, jolla on työväen intressit sydäntään lähellä, toimii saavuttaakseen nämä päämäärät.
Tässä kohtaa haluan korostaa, että erityisen kiireellistä on se, että työläisten kehittyneempi osa, siis radikaalit ja vallankumoukselliset, ryhtyvät pohtimaan tätä vakavissaan, sillä useimmille heistä ja jopa joillekin anarkisteille tässä on kyse vain hartaasta toivomuksesta, kaukaisesta toiveesta. He eivät ymmärrä tuonsuuntaisten ponnistelujen muutosvoimaista merkittävyyttä. Eikä kyseessä sitä paitsi ole mikään pelkkä unelma. Suuret joukot edistyksellisiä työläisiä ovat jo pääsemässä tähän ymmärrykseen: IWW ja vallankumoukselliset anarkosyndikalistit joka maassa omistautuvat tälle päämäärälle. Se on tämän hetken pakottavin tarve. Sitä ei voi liikaa painottaa, että ainoastaan työläisten oikea järjestäytyminen voi aikaansaada sen mitä haluamme. Siinä piilee työläisten ja tulevaisuuden pelastus. Vain järjestäytyminen alhaalta ylös, joka alkaa työpaikassa ja tehtaassa ja perustuu kaikkien maiden työläisten yhteisiin intresseihin riippumatta ammatista, rodusta tai maasta, ja joka toimii keskinäisten ponnistelujen ja yhdistyneen tahdon keinoin, voi ratkaista työväenkysymyksen ja palvella ihmisen todellista vapautumista.
’Sinä puhuit työläisten suorittamasta teollisuudenalojen haltuunotosta’, ystäväsi muistuttaa. ’Miten he sen aikovat tehdä?’
Niin, minähän olin siinä aiheessa, kun sinä huomautit järjestäytymisestä. Mutta hyvä, että siitäkin asiasta keskusteltiin, koska mikään ei ole tärkeämpää kuin nämä ongelmat, joita nyt tutkimme.
Palatkaamme teollisuuden haltuunottoon. Se ei tarkoita pelkästään tehtaiden haltuunottoa vaan sitä, että niitä pyöritetään työläisvoimin. Mitä tulee haltuunottoon, niin ota huomioon, että työläisethän tosiasiassa ovat siellä nytkin. Haltuunotossa työläiset pysyvät siellä missä ovat, mutta he eivät jää sinne palkattuina työntekijöinä vaan oikeutettuina yhteisomistajina.
Ymmärrä tämä, ystäväiseni. Kapitalistiluokan ulosmittaaminen yhteiskunnallisessa vallankumouksessa – teollisuudenalojen haltuunotto – vaatii juuri päinvastaisia taktiikoita kuin mitä nyt käytetään lakossa. Lakon aikana sinä lähdet työstä pois ja jätät tehtaan, kaivoksen tai tuotantolaitoksen pomosi täydelliseen hallintaan. Se on tietenkin idioottimainen menettely, koska silloin sinä annat herrallesi edun: hän voi panna rikkurit tilallesi ja sinä saat pysyä ulkona kylmässä.
Haltuunotossa taas sinä pysyt työssäsi ja pistät sen sijaan pomosi ulos. Hän saa palata sisälle ainoastaan tasavertaisena muiden kanssa: työläisenä työläisten joukossa.
Tietyn paikan työläisorganisaatiot ottavat haltuunsa julkiset laitokset ja palvelut, viestintävälineet ja oman alueensa tuotannon ja jakelun. Tämä tarkoittaa sitä, että lennätinvirkailijat, puhelintyöläiset, sähkötyöläiset, rautatietyöläiset ja niin edespäin ottavat omistukseensa (omien vallankumouksellisten työpaikkakomiteoidensa keinoin) työpaikat, tehtaat ja muut laitokset. Kapitalistien esimiehet, työnjohtajat ja johtajat poistetaan paikalta, jos he vastustavat muutosta ja kieltäytyvät tekemästä yhteistyötä. Jos he taas haluavat osallistua, heille tehdään selväksi, etteivät he tästedes ole sen enempää herroja kuin omistajiakaan: että tehtaasta tulee julkista omaisuutta, josta vastaa teollisuudenalan työläisten ammattiliitto kaikkien ollessa yhteisessä hankkeessa tasaveroisia kumppaneita.
On odotettavissa, että isojen teollisuus- ja tuotantoyhtiöiden korkeimmat virkamiehet kieltäytyvät tekemästä yhteistyötä. Sillä tavoin he eliminoivat itsensä. Heidät korvataan työläisillä, jotka on ennalta valmisteltu näihin tehtäviin. Tästä syystä olen painottanut teollisen valmistautumisen tärkeyttä. Se on aivan ensiarvoisen tärkeätä siinä tilanteessa, joka kehittyy väistämättä ja josta enemmän kuin mistään muusta riippuu vallankumouksen onnistuminen. Teollisuudessa harjoitettava valmistautuminen on kaikkein olennaisinta, sillä ilman sitä vallankumous on tuomittu epäonnistumaan.
Insinöörit ja muut tekniset asiantuntijat liittyvät vallankumouksen tullessa todennäköisemmin yhteen työläisten kanssa, etenkin jos ruumiillisen ja henkisen työn tekijöiden välille on aikaansaatu läheisempi sidos ja parempi yhteisymmärrys.
Jos he kieltäytyisivät eivätkä työläiset olisi onnistuneet valmistautumaan teollisessa ja teknisessä osaamisessaan, niin tuotannon jatkaminen vaatisi vastentahtoisten ihmisten pakottamista tekemään yhteistyötä – tätä kokeiltiin Venäjän vallankumouksessa ja se osoittautui täydelliseksi virheeksi.
Bolsevikkien raskas erehdys tässä yhteydessä oli siinä, että he olivat kohdelleet koko älymystöluokkaa huonosti johtuen joidenkin sen luokan edustajien harjoittamasta vastarinnasta. Fanaattiseen oppijärjestelmään sisältyvä suvaitsemattomuuden henki sai bolsevikit vainoamaan kokonaista kansanryhmää muutaman jäsenen virheen takia. Tämä ilmeni täysimittaisen koston politiikkana, joka kohdistettiin akateemisiin ammatinharjoittajiin, teknisiin osaajiin, osuustoiminnallisiin järjestöihin ja ylipäänsä kaikenlaisiin sivistyneisiin ihmisiin. Suurin osa heistä oli alun perin suhtautunut myötämielisesti vallankumoukseen, jotkut ollen jopa innolla sen kannalla, mutta bolsevikkien keinot vieraannuttivat heidät ja tekivät yhteistyön mahdottomaksi. Diktatuurimaisen asenteensa seurauksena kommunistit joutuivat turvautumaan yhä pahenevaan sortoon ja tyranniaan, kunnes he lopulta turvautuivat puhtaasti sotilaallisiin keinoihin taatakseen maan teollisen elämän. Seurasi pakkotyön ajanjakso ja tehtaiden ja laitosten militarisointi, mikä johti väistämättä katastrofiin, koska pakotettu työvoima on pakotetusta luonteestaan johtuen kehnoa ja tehotonta: lisäksi pakkotyöläiset reagoivat helposti tilanteeseen tekemällä itsepintaisesti sabotaasia, viivyttelemällä ja haittaamalla tuotantoa systemaattisesti, ja näitä keinoja älykäs vastustaja voi harjoittaa siten, ettei vahinkoa huomata ajoissa, ja siten koneistolle ja tuotannolle voi aiheutua paljon suurempaa haittaa kuin jos pakkotyöläisten olisi annettu kieltäytyä töistä. Vaikka tämäntyyppistä sabotaasia estämään otettiin käyttöön mitä ankarimmat keinot, jopa kuolemanrangaistus, hallitus oli voimaton sitä vastaan. Se, että bolsevikki, poliittinen komissaari, pistettiin valvomaan jokaista korkeammassa asemassa olevaa teknikkoa, ei auttanut asiaa. Se loi ainoastaan legioonan loismaisia virkailijoita, jotka eivät tienneet mitään teollisuuden asioista ja jotka vain haittasivat niiden työtä, jotka suhtautuivat ystävällisesti vallankumoukseen ja olivat valmiita toimimaan sen hyväksi, eikä näiden bolsevikkivirkailijoiden tietämättömyys työtehtävistä edes millään tavoin voinut estää jatkuvaa sabotaasia. Pakkotyöjärjestelmä kehittyi lopulta käytännössä taloudelliseksi vastavallankumoukseksi, eivätkä mitkään diktatuurin menetelmät voineet muuttaa tilannetta toiseksi. Tämän seurauksena bolsevikit muuttivat politiikkaansa pakkotyöstä sellaisten käytäntöjen suuntaan, joissa erityisosaajat pyrittiin voittamaan puolelle palauttamalla heidät auktoriteettiasemiin ja palkitsemalla heidät korkeammalla palkalla ja erityiseduilla.
Olisi typerää ja rikollista yrittää uudestaan näitä menetelmiä, jotka jo niin selvästi ovat epäonnistuneet Venäjän vallankumouksessa, ja jotka luonteestaan johtuen epäonnistuvat joka kerta niin teollisuuden kuin moraalinkin kannalta.
Ainoa ratkaisu tähän ongelmaan on jo aiemmin ehdotettu valmistautuminen sekä työläisten kouluttaminen teollisuuden hoidon ja järjestelyn taitoihin, kuin myös ruumiillista työtä tekevien ja teknisten osaajien läheisempi yhteistyö. Jokaisella tehtaalla, tuotantolaitoksella ja kaivoksella tulisi olla oma työläisneuvostonsa, joka olisi erillinen ja riippumaton työpaikkakomiteasta, ja jonka tarkoituksena olisi tutustuttaa työläiset oman teollisuudenalansa eri vaiheisiin mukaan lukien raaka-aineiden lähteet, tuotannon peräkkäiset prosessit, oheistuotteet ja jakelumenetelmät. Tämän teollisuusneuvoston tulisi olla pysyvä, mutta sen jäsenyyden täytyy kiertää siten, että siihen otetaan käytännössä kaikki tuotantolaitoksen työntekijät. Havainnollistetaanpa asiaa: oletetaan, että teollisuusneuvosto koostuu viidestä tai kahdestakymmenestäviidestä jäsenestä, riippuen teollisuuslaitoksen koosta ja tuotannonalan monimutkaisuudesta. Sen jälkeen, kun neuvoston jäsenet ovat läpikotaisin tutustuneet teollisuudenalaansa, he julkaisevat oppimansa tiedon työläistovereidensa hyödyksi, ja uudet jäsenet valitaan neuvostoon jatkamaan opintoja siitä eteenpäin. Näin koko tuotantolaitos voi hankkia tarvitsemansa tietämyksen ammattialansa hoidosta ja järjestämisestä sekä pysyä sen kehityksessä mukana. Neuvostot toimisivat siten teollisina oppilaitoksina, joissa työläiset tutustuisivat oman teollisuudenalansa tekniikoihin kaikissa vaiheissaan.
Samaan aikaan laajemman organisaation eli ammattiliiton täytyy kaikkine voimineen pakottaa pääoma sallimaan työläisten suurempi osallistuminen asioiden tosiasialliseen hoitoon. Tämä voi kuitenkin parhaimmillaankin hyödyttää vain työläisten pientä vähemmistöä. Yllä ehdotettu suunnitelma taas avaa teollisen kouluttautumisen mahdollisuudet käytännössä joka ikisen työläisen eteen.
On tietenkin olemassa sellaisia töitä – kuten insinööritaidot: tie- ja vesirakennus, sähkö, mekaniikka – joita teollisuusneuvostot eivät voi pelkän käytännön kautta omaksua. He voivat kuitenkin oppia sen, mitkä teollisuudenalan yleiset tuotantovaiheet ovat mittaamattoman arvokkaita valmistautumisen kannalta. Mitä muuhun tulee, niin läheisempi ystävyyden ja yhteistyön sidos työläisen ja teknikon välillä on aivan välttämätön.
Teollisuuden haltuunotto on siis yhteiskunnallisen vallankumouksen ensimmäinen suuri tavoite. Proletariaatti, joka on järjestäytynyt ja valmistautunut sitä varten, tekee sen käytännössä. Huomattavat työläisjoukot alkavat jo ymmärtää tämän asian merkittävyyden ja edessään olevan tehtävän. Sen ymmärtäminen, mitä on välttämätöntä tehdä, ei kuitenkaan vielä riitä. Seuraava askel on oppia kuinka se tehdään. Järjestäytyneen työväenluokan on välittömästi ryhdyttävä tähän valmistavaan työhön.
[i] Poliittisten vankien virallinen vapauttaminen tapahtui vasta myöhemmin – sen jälkeen, kun vallankumoukselliset joukot olivat hajottaneet vankilat Pietarissa, Moskovassa ja muissa kaupungeissa.