Tuotanto
’Entäs tuotanto’, sinä kysyt; ’kuinka se hoidetaan?’
Me olemme jo nähneet, millaisten periaatteiden täytyy olla vallankumouksen toimintojen takana, jos se on oleva yhteiskunnallinen ja saavuttava päämääränsä. Samojen vapauden ja vapaaehtoisen yhteistoiminnan periaatteiden täytyy johtaa myös eri teollisuudenalojen uudelleenjärjestelyä.
Vallankumouksen ensimmäinen seuraus on alentunut tuotanto. Yleislakko, jonka olen arvioinut yhteiskunnallisen vallankumouksen lähtölaukaukseksi, sisältää itsessään teollisuuden hidastumisen. Työläiset jättävät työnteon sikseen, osoittavat kadulla mieltään ja näin he väliaikaisesti lopettavat tuotannon.
Mutta elämä menee eteenpäin. Ihmisten perimmäiset tarpeet täytyy tyydyttää. Siinä vallankumouksen vaiheessa eletään saatavilla olevilla varannoilla. Näiden varantojen tyhjentäminen olisi kuitenkin tuhoisaa. Tilanne on työläisten käsissä: teollisuuden välitön haltuunotto on välttämätöntä. Järjestäytynyt maatalouden ja teollisuuden proletariaatti ottaa haltuunsa maat, tehtaat, työpaikat, kaivokset ja tuotantolaitokset. Mitä tarmokkain uutteruus on nyt päivän sana.
Tulisi selvästi ymmärtää, että yhteiskunnallinen vallankumous edellyttää tehokkaampaa tuotantoa kuin kapitalismissa, jotta voidaan tyydyttää suurten massojen tarpeet, jotka siihen asti ovat joutuneet elämään puutteessa. Suurempi tuotanto voidaan saavuttaa vain siten, että työläiset ovat jo ennalta valmistautuneet tätä tilannetta varten. Perehtyneisyys teollisuuden menetelmiin, tieto varastolähteistä ja päättäväisyys onnistua tulevat viemään päämäärään. Vallankumouksen synnyttämälle innostukselle, vapautetuille energioille ja nousevalle kekseliäisyydelle on annettava täysi vapaus ja liikkuma-ala löytää luovat kanavansa. Vallankumous herättää aina korkea-asteisen vastuullisuuden. Yhdessä uuden vapauden ja veljeyden ilmapiirin kanssa se luo tietoisuuden siitä, että kova työ ja ankara itsekuri ovat välttämättömiä nostettaessa tuotantoa vastaamaan kulutuksen vaatimuksia.
Toisaalta uusi tilanne tulee suuresti yksinkertaistamaan teollisuuden nykyisiä erittäin monimutkaisia ongelmia. Täytyy nimittäin ottaa huomioon, että kapitalismi, johtuen sen kilpailevasta luonteesta ja keskenään ristiriitaisista rahallisista ja kaupallisista eduista, sisältää monia mutkikkaita ja hämmentäviä asioita, jotka poistuvat täysin lakkautettaessa nykyiset olosuhteet. Palkka-asteikot ja myyntihinnat; olemassa olevien markkinoiden vaatimukset ja uusien metsästys; pääoman niukkuus suuriin hankkeisiin ja siitä maksettava korkea korko; uudet sijoitukset, keinottelun ja monopolien vaikutukset ja läjäpäin näihin liittyviä ongelmia, jotka nyt tuottavat kapitalistille huolta ja tekevät teollisuudesta niin vaikean ja hankalan verkoston, tulevat kaikki katoamaan. Tällä hetkellä nämä kysymykset vaativat lukuisia tutkimuslaitoksia ja korkeasti koulutettuja ihmisiä selvittämään rahavallan ristiriitaisten pyrkimysten sekavaa vyyhteä, useita asiantuntijoita laskelmoimaan voittojen ja tappioiden tosiasioita ja mahdollisuuksia sekä suuren joukon apuvoimia auttamaan teollisen laivan ohjaamisessa niiden vaarankarikkojen ohi, jotka kapitalistisen kilpailun kaoottista kulkua ympäröivät sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.
Tämä kaikki tulee automaattisesti katoamaan teollisuuden sosialisoinnin ja kilpailuun perustuvan järjestelmän lopettamisen myötä; ja siten tuotannon ongelmat tulevat valtaisasti kevenemään. Kapitalistisen teollisuuden sekasotkuisen monimutkaisuuden ei siten tarvitse aiheuttaa tarpeetonta tulevaisuuden pelkoa. Ne, jotka väittävät, etteivät työläiset kykene yhtä hyvin hoitamaan ’nykyaikaista’ teollisuutta, eivät ota huomioon niitä tekijöitä, joihin edellä viitattiin. Teollinen labyrintti tulee näyttämään huomattavasti vähemmän pelottavalta yhteiskunnallisen uudelleenrakennuksen päivänä.
Ohimennen voidaan mainita, että kaikki muutkin elämän vaiheet tulevat paljon yksinkertaisemmiksi muutosten seurauksena: monet jokapäiväiset tavat, tottumukset, pakolliset ja epäterveet elämänmuodot tulevat luonnollisesti jäämään pois käytöstä.
Sitä paitsi on otettava huomioon, että lisääntyneen tuotannon tehtävää tulee suuresti helpottamaan se, että muuttuneiden taloudellisten olosuhteiden myötä valtavat ihmisjoukot vapautuvat työskentelemään työläisten riveissä.
Viimeaikaiset tilastot osoittavat, että vuonna 1920 Yhdysvalloissa oli yli 41 miljoonaa molempiin sukupuoliin kuuluvaa ihmistä tuottavissa ammateissa, kun koko väestön määrä oli 105 miljoonaa.[i] Noista 41 miljoonasta vain 26 miljoonaa oli tosiasiassa töissä tuotannossa, mukaan lukien kuljetus ja maatalous, loput 15 miljoonaa taas koostui enimmäkseen ihmisistä, jotka olivat tekemisissä kaupan kanssa, kauppamatkustajista, mainostajista ja muista nykyjärjestelmän välikäsistä. Toisin sanoen 15 miljoonaa ihmistä[ii] vapautettaisiin hyödylliseen työhön vallankumouksella Yhdysvalloissa. Samanlainen tilanne väkimäärään suhteutettuna kehittyisi muissakin maissa.
Yhteiskunnallisen vallankumouksen edellyttämällä suuremmalla tuotannolla olisi siten useiden miljoonien ihmisten ylimääräinen armeija käytössään. Näiden miljoonien systemaattinen sijoittaminen teollisuuteen ja maatalouteen, joita avustavat nykyaikaiset järjestelyn ja tuotannon tieteelliset menetelmät, auttaa suuresti tarjonnan ongelmia ratkaistaessa.
Kapitalistista tuotantoa tehdään voiton vuoksi; yhä enemmän ihmisiä työskentelee nykyään myynnin parissa sen sijaan, että he tuottaisivat jotain. Yhteiskunnallinen vallankumous järjestää teollisuuden uudelleen niin, että väestön tarpeet tulevat tyydytetyiksi. Perustarpeet ovat luonnollisesti tärkeimpiä. Ruoka, vaatteet ja suoja ovat ihmisen perustarpeita. Ensimmäinen askel on taata elintarvikkeiden ja muiden hyödykkeiden saatavuus. Työläisjärjestöt jokaisessa kaupungissa ja yhteisössä ottavat tämän asian hoitaakseen taatakseen oikeudenmukaisen jakelun. Jokaisen kadun ja alueen työläiskomiteat ottavat vastuun, työskentelevät yhteistyössä vastaavien kaupunkien ja maanlaajuisten komiteoiden kanssa ja nämä kaikki yhdistävät ponnistelunsa tuottajien ja kuluttajien yleisneuvostojen avulla koko maan kattavasti.
Suuret tapahtumat ja mullistukset tuovat esiin kaikkein aktiivisimmat ja tarmokkaimmat ainekset. Yhteiskunnallinen vallankumous tulee kiteyttämään luokkatietoisten työläisten rivit. Tunnettiin heidät sitten millä nimellä tahansa – teollisuusliittoina, vallankumouksellisina syndikalistisina osastoina, osuustoiminnallisina yhdistyksinä, tuottajien ja kuluttajien liittoina – he edustavat työväestön valistuneinta ja edistyneintä osaa, järjestäytyneitä työläisiä, jotka ovat tietoisia päämääristään ja siitä kuinka ne saavutetaan. He tulevat olemaan vallankumouksen liikkuva henki.
Vallankumouksen täytyy ensitöikseen tyydyttää yhteiskunnan perustarpeet ja tämän se tekee teollisen koneistonsa avulla ja viljelemällä tieteellisin menetelmin monopoleista vapautettua maata. Maanviljelyksessä ja puutarhanhoidossa tehollinen viljely ja nykyaikaiset menetelmät ovat tehneet meidät käytännössä riippumattomiksi maaperän laadusta ja ilmastosta. Ihminen kykenee nykyään huomattavassa määrin luomaan oman maaperänsä ja oman ilmastonsa, kiitos kemian saavutusten. Eksoottisia hedelmiä voidaan kasvattaa pohjoisessa kuljetettavaksi lämpimään etelään, kuten tehdään Ranskassa. Tiede on velho, joka saa ihmisen voittamaan kaikki vaikeudet ja ylittämään kaikki esteet. Tulevaisuus, joka on vapautettu voittojärjestelmän painajaisesta ja rikastettu miljoonien tällä hetkellä tuottamattomien työntekijöiden työllä, kantaa sisällään yhteiskunnan suurinta hyvinvointia. Tämän tulevaisuuden täytyy olla yhteiskunnallisen vallankumouksen tavoite; ja sen motto: leipää ja hyvinvointia kaikille. Ensin leipää, sitten hyvinvointia ja ylellisyyttä. Jopa ylellisyyttä, sillä ylellisyys on ihmisen syvästi tuntema tarve, niin hänen fyysisen kuin henkisenkin olemuksensa tarve.
Vallankumouksen tulee jatkuvalla uutteruudella ponnistella tähän päämäärään: se ei ole jotakin, jota lykätään kaukaiseen tulevaisuuteen, vaan jotakin, josta tulee välitöntä käytäntöä. Vallankumouksen täytyy pyrkiä tekemään jokaisesta yhteisöstä omavarainen, tulemaan aineellisesti itsenäiseksi. Minkään maan ei tulisi olla riippuvainen ulkopuolisesta avusta tai hyväksikäyttää siirtomaita itsensä elättääkseen. Se on kapitalismin tie. Anarkismin päämääränä taas on materiaalinen itsenäisyys ei yksinomaan yksilöiden kohdalla vaan kaikkien yhteisöjenkin kohdalla.
Tämä tarkoittaa asteittaista hajauttamista keskittämisen sijaan.
Jopa kapitalismissa voimme nähdä hajauttavia pyrkimyksiä, vaikka nykyinen teollisuusjärjestelmä onkin olennaiselta luonteeltaan keskittävä. Maat, jotka aiemmin olivat täysin riippuvaisia ulkomaisesta tuotannosta, kuten Saksa 1800-luvun lopulla, myöhemmin Italia ja Japani ja nyt vielä Unkari, Tsekkoslovakia jne, ovat vähitellen vapauttamassa itseään teollisesti, käyttäen omia luonnonvarojaan, rakentaen omia tehtaitaan ja tuotantolaitoksiaan ja saavuttaen taloudellisen riippumattomuuden muista maista. Kansainvälinen rahamaailma ei toivota tätä kehitystä tervetulleeksi ja se yrittää kaikkensa jarruttaakseen sitä, koska Morganeille ja Rockefellereille on kannattavampaa pitää sellaiset maat kuin Meksiko, Kiina, Intia, Irlanti ja Egypti teollisesti kehittymättöminä, jotta niiden luonnonvaroja voidaan riistää ja samaan aikaan taata markkinat kotimaan ’liikatuotannolle’. Suursijoittajien ja teollisuuspohatoiden hallitukset auttavat heitä turvaamaan nuo ulkomaiset luonnonvarat ja markkina-alueet jopa aseiden voimin. Niinpä Iso-Britannia pakotti Kiinan asevoimin sallimaan sen, että brittiläinen oopiumi sai hyvin kannattavasti myrkyttää kiinalaisia, ja se käyttää kaikki keinonsa sijoittaakseen tuohon maahan suuremman osan tekstiiliteollisuutensa tuotteista. Samasta syystä Egyptin, Intian, Irlannin ja muiden alus- ja siirtomaiden ei anneta kehittää omaa kotimaista tuotantoaan.
Lyhyesti sanottuna kapitalismi pyrkii keskittämään. Mutta vapaa maa tarvitsee hajauttamista, riippumattomuutta ei yksinomaan poliittisesti vaan myös teollisesti ja taloudellisesti.
Venäjän esimerkki osoittaa silmiinpistävästi sen, miten tärkeää taloudellinen riippumattomuus onkaan, erityisesti yhteiskunnallisen vallankumouksen kannalta. Lokakuun kumousta seuranneina vuosina bolsevikkihallinto keskitti voimansa liehakoimaan porvarillisia hallituksia tullakseen ’tunnustetuksi’ ja houkutellakseen maahan ulkomaista pääomaa riistämään Venäjän luonnonvaroja. Pääoma ei kuitenkaan uskaltautunut suuriin investointeihin diktatuurin epävarmoissa oloissa eikä osoittanut asiaan suurempaa innostusta. Samaan aikaan Venäjä oli ajautumassa taloudelliseen romahdukseen. Tilanne pakotti bolsevikit lopulta myöntämään, että maan täytyy turvautua omiin ponnistuksiinsa itsensä ylläpitääkseen. Venäjä alkoi etsiä keinoja auttaa itseään; ja siten se sai vähitellen suuremman luottamuksen omiin kykyihinsä, se oppi luottamaan itseensä ja aloitekykyynsä ja alkoi kehittää omaa teollisuuttaan; se on hidas ja tuskallinen mutta täysin välttämätön prosessi, joka lopulta tekee Venäjästä taloudellisesti omavaraisen ja riippumattoman.
Yhteiskunnallisen vallankumouksen täytyy heti alusta lähtien pyrkiä omavaraisuuteen. Sen täytyy itse auttaa itseään. Tätä itsensä auttamisen periaatetta ei pidä ymmärtää solidaarisuuden puutteeksi muita maita kohtaan. Päinvastoin, molemminpuolinen apu ja yhteistoiminta maiden välillä, aivan kuten yksilöidenkin välillä, voi toteutua vain tasa-arvon pohjalta, tasavertaisten kesken. Riippuvaisuus on sen vastakohta.
Jos yhteiskunnallinen vallankumous tapahtuisi useissa maissa yhtä aikaa - esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa - niin silloin yhteisponnistelut olisivat itsestäänselvyys ja vallankumoukselliset uudelleenjärjestelyt olisivat paljon helpompia.
Onneksi työläiset ovat alkamassa ymmärtää, että heidän asiansa on kansainvälinen: työväen järjestäytyminen on nyt kehittymässä yli kansallisten rajojen. On toivottavaa, ettei ole kaukana se päivä, kun koko Euroopan proletariaatti voi yhdistyä yleislakossa, josta tulee yhteiskunnallisen vallankumouksen alkusoittoa. Sitä kohti on pyrittävä mitä suurimmalla vakavuudella. Samaan aikaan ei kuitenkaan ole poissuljettu sellainenkaan mahdollisuus, että vallankumous puhkeaakin yhdessä maassa aiemmin kuin toisessa – sanokaamme vaikka Ranskassa aiemmin kuin Saksassa – ja siinä tapauksessa Ranskan olisi tärkeää olla odottamatta apua ulkopuolelta ja käyttää sen sijaan kaikki voimansa itsensä auttamiseen tarjotakseen perustarpeet omalle kansalleen omine neuvoineen.
Jokaisen vallankumouksessa olevan maan täytyy pyrkiä saamaan maataloudellinen riippumattomuus siinä missä poliittinenkin ja teollisuuden omavaraisuus siinä missä maanviljelynkin. Tätä kehityskulkua tapahtuu jossain määrin jopa kapitalismin vallitessa. Sen tulisi olla yksi yhteiskunnallisen vallankumouksen päätavoitteista. Nykyaikaiset menetelmät tekevät sen mahdolliseksi. Esimerkiksi kellojen valmistus oli aiemmin Sveitsin monopoli, mutta nyt niitä valmistetaan joka maassa. Silkin tuotanto, joka aiemmin rajoittui Ranskaan, on nyt eri maiden suurimpien teollisuudenalojen joukossa. Italia, jolla ei ole omia hiili- tai rautavaroja, rakentaa teräsverhoiltuja aluksia. Sveitsi, joka ei ole luonnonvaroiltaan sen rikkaampi, rakentaa niitä myös.
Hajauttaminen tulee parantamaan yhteiskunnan monista keskittävän periaatteen aiheuttamista ongelmista. Poliittisesti hajauttaminen merkitsee vapautta, teollisesti se merkitsee aineellista riippumattomuutta; yhteiskunnallisesti se tarkoittaa pienyhteisöjen turvaa ja hyvinvointia; yksilöllisesti se johtaa aikuisuuteen ja vapauteen.
Hajauttaminen maassa itsessään on aivan yhtä tärkeää yhteiskunnalliselle vallankumoukselle kuin riippumattomuus muista maista. Sisäinen hajauttaminen tarkoittaa sitä, että suuremmat alueet ja jopa kaikki yhteisöt tehdään niin omavaraisiksi kuin mahdollista. Pjotr Kropotkin on valaisevassa ja vaikuttavassa teoksessaan Fields, Factories and Workshops osoittanut, kuinka jopa Pariisin kaltainen kaupunki, joka tällä hetkellä on lähes täysin kaupallinen, voisi tuottaa tarpeeksi ruokaa omassa ympäristössään kyetäkseen ruokkimaan väestönsä. Nykyaikaisia maatalousvälineitä ja tehollisia viljelymenetelmiä hyväksi käyttämällä Lontoo ja New York voisivat elää tuotteilla, jotka on kasvatettu niiden välittömässä läheisyydessä. On tosiasia, että ”keinomme saada maaperästä mitä haluamme missä tahansa ilmasto-olosuhteissa ja minkälaisella maaperällä tahansa ovat viime aikoina parantuneet siinä määrin, ettemme voi vielä ennustaa, mikä on tuottavuuden raja muutamalle eekkerille maata. Tuo raja kaikkoaa sitä kauemmas, mitä enemmän aihetta tutkimme, ja joka vuosi se kaikkoaa yhä kauemmas näköpiiristämme.”
Kun yhteiskunnallinen vallankumous alkaa jossakin maassa, sen ulkomaankauppa pysähtyy: raakamateriaalien ja valmiiden tuotteiden tuonti lamaantuu. Maa saatetaan jopa porvarillisten hallitusten toimesta panna saartoon, kuten Venäjälle tapahtui. Niinpä vallankumouksen on pakko tulla omavaraiseksi ja tuottaa omiin tarpeisiinsa. Jopa saman maan eri osien saattaa olla pakko kohdata sellainen mahdollisuus. Ne saattavat joutua tuottamaan kaiken tarvitsemansa omalla alueellaan ja omine voimineen. Ainoastaan hajauttaminen voi ratkaista tämän ongelman. Maa saattaa joutua uudelleenjärjestämään toimintansa siten, että se pystyy ruokkimaan itsensä. Sen täytyisi turvautua pienimuotoiseen tuotantoon, kotiteollisuuteen ja teholliseen maan ja puutarhan viljelyyn. Vallankumouksen vapauttama ihmisten oma-aloitteisuus ja välttämättömyyksien terävöittämät aistit nousevat kyllä tilanteen tasalle.
Tästä syystä pitäisi olla itsestään selvää, että vallankumouksen eduille olisi tuhoisaa tukahduttaa tai puuttua sellaiseen pienimuotoiseen teollisuuteen, jota tälläkin hetkellä harjoitetaan niin suuressa määrin Euroopan eri maissa. Manner-Euroopan maalaisväestö tuottaa runsaasti erilaisia päivittäistarvikkeita talvisina joutoaikoinaan. Nämä kotiteollisuustuotteet ovat yhteenlaskettuna mittava määrä, jolla kyetään täyttämään suuri tarve. Vallankumouksen kannalta olisi mitä vahingollisinta tuhota tämä toiminta, kuten bolsevikit niin typerästi tekivät hullussa keskittämisen vimmassaan. Kun vallankumouksessa olevaan maahan hyökätään ulkomaisten hallitusten toimesta, kun se pistetään saartoon eikä se saa enää tuontitavaroita, kun sen suurteollisuuden alat uhkaavat sortua tai sen rautatieliikenne tosiasiassa pysähtyy, silloin ainoastaan pienimuotoinen kotiteollisuus voi toimia talouselämän elinehtona; vain se voi ruokkia ja pelastaa vallankumouksen.
Eivätkä tällaiset pienimuotoiset tuotannonalat ole pelkästään voimakas talouselämän tekijä, vaan niillä on myös mitä suurin sosiaalinen arvo. Ne ovat omiaan kehittämään maaseudun ja kaupungin välistä ystävällistä yhteydenpitoa ja tuovat nämä kaksi läheisempään ja solidaarisempaan kosketukseen. Itse asiassa kotiteollisuus on itsessään ilmausta terveestä yhteisöllisestä hengestä, joka jo aikojen alusta on ilmentynyt kyläkokouksissa, yhteisissä hankkeissa, kansan tansseissa ja lauluissa. Vallankumouksen tulisi rohkaista ja yllyttää tätä normaalia ja tervettä taipumusta sen eri muodoissaan yhteisön suuremmaksi hyvinvoinniksi.
Valitettavasti teollisuuden hajauttamista vallankumouksessa ei osata arvostaa riittävästi. Edistyksellistenkin työläisten parissa on vaarallinen suuntaus vähätellä sen merkitystä tai olla siitä jopa kokonaan piittaamatta. Useimmat ihmiset ovat vielä sen marxilaisen opin orjuudessa, jonka mukaan keskittäminen on ’tehokkaampaa ja taloudellisempaa’. He sulkevat silmänsä siltä tosiasialta, että edellytetty ’talous’ saavutetaan työläisen hengen ja elämän kustannuksella ja että ’tehokkuus’ alentaa hänet pelkäksi teollisuuden rattaaksi, se turruttaa hänen sielunsa ja sairastuttaa hänen ruumiinsa. Sitä paitsi keskittävässä järjestelmässä teollisuuden hoito kasautuu yhä harvempien käsiin tuottaen teollisten yliherrojen mahtavan byrokratian. Olisi totta vieköön silkkaa ironiaa, jos vallankumous päätyisi tuollaiseen lopputulokseen. Sehän tarkoittaisi vain uuden herraluokan luomista.
Vallankumous voi aikaansaada työläisten vapautumisen vain asteittaisella hajauttamisella, kehittämällä yksittäisestä työläisestä tietoisemman ja määräävämmän tekijän tuotantoon, tekemällä hänestä sen alkuvoiman, josta kaikki tuotannollinen ja yhteiskunnallinen toiminta kumpuaa. Yhteiskunnallisen vallankumouksen syvällinen merkitys on siinä, että poistetaan ihmisen herruus toiseen ihmiseen, ja hoidetaan asioita sen sijaan. Ainoastaan siten voidaan saavuttaa tuotannollinen ja yhteiskunnallinen vapaus.
’Oletko varma että se tulee toimimaan?’ sinä kysyt.
Olen varma tästä: ellei se toimi, mikään ei toimi. Hahmottelemani suunnitelma on vapaata kommunismia, se tarkoittaa vapaaehtoiseen yhteistoimintaan ja tasa-arvoiseen jakamiseen perustuvaa elämää. Ei ole muuta keinoa turvata taloudellista tasa-arvoa, joka yksin on vapautta. Mikä tahansa muu järjestelmä johtaa kapitalismiin.
On tietenkin todennäköistä, että joku maa saattaa yhteiskunnallisessa vallankumouksessa yrittää erilaisia taloudellisia kokeiluita. Maan yhdessä osassa saatetaan kokeilla rajoitettua kapitalismia tai kollektivismia toisessa. Kollektivismikin on kuitenkin vain toisenmuotoinen palkkajärjestelmä ja se pyrkisikin nopeasti muuttumaan takaisin tämän päivän kapitalismiksi. Sillä kollektivismi aloittaa lakkauttamalla tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja sitten se välittömästi kumoaa itsensä palaamalla järjestelmään, jossa palkitaan suoritetun työn mukaan; mikä tarkoittaa epätasa-arvon ottamista uudelleen käyttöön.
Ihminen oppii tekemällä. Yhteiskunnallinen vallankumous tulee luultavasti kokeilemaan erilaisia menetelmiä eri alueilla ja näiden käytännön kokeilujen kautta oppimaan parhaan tavan. Vallankumous on samaan aikaan sekä mahdollisuus että sen oikeutus. En yritä ennustaa, mitä tämä tai tuo maa tulee tekemään, mitä erityistä suuntaa seuraamaan. En myöskään aio sanella tulevaisuutta, määrätä sen toiminnan mallia. Tarkoitukseni on esitellä laajasti hahmoteltuina ne periaatteet, joiden täytyy elävöittää vallankumousta; yleiset toiminnan linjat, joita sen tulisi seurata, jos se aikoo saavuttaa tavoitteensa – yhteiskunnan uudelleenrakentamisen vapauden ja tasa-arvon perustalle.
Me tiedämme, että aiemmat vallankumoukset ovat suurelta osin epäonnistuneet tavoitteissaan. Ne ovat rappeutuneet diktatuureiksi ja hirmuhallinnoiksi ja siten ne ovat pystyttäneet uudelleen vanhat sorron ja riiston instituutiot. Tämän me tiedämme niin varhemmasta kuin lähihistoriastakin. Ja siksi me teemme sen johtopäätelmän, etteivät vanhat tiet käy. Tulevan yhteiskunnallisen vallankumouksen täytyy yrittää uutta tietä. Mitä uutta tietä? Sitä ainoaa, jonka ihminen tuntee: vapauden ja tasa-arvon tietä, vapaan kommunismin ja anarkian tietä.
[i] N.Y. World Almanac 1927.
[ii] Luku ei sisällä armeijaa, sotalaitosta ja laivastoa eikä niitä suuria ihmisjoukkoja, jotka työskentelevät tarpeettomissa ja haitallisissa ammateissa, kuten sotalaivojen rakennuksessa, ase- ja sotatarviketeollisuudessa jne.