Kirja-arvio Jeremy Rifkinin teoksesta Työn loppu: teknologia, työpaikat, tulevaisuus (WSOY, Helsinki, 1997).
Futuristit ovat julistaneet jälkiteollisen aikakauden olevan alkamaisillaan lähes yhtä usein, kuin marxilaisilla aiemmin oli tapana ilmoittaa kapitalismin ratkaisevan kriisin olevan käsillä. Jeremy Rifkin havaitsee kyllä tämän yhteyden, mutta hän väittää silti, että tällä kertaa tuo tulevaisuus on vihdoin täällä – ja pysyvästi. Hän saattaa olla oikeassa.
Vaikkei Rifkin olekaan mikään omaperäinen ajattelija, osaa hän kuitenkin sujuvasti osoittaa kytköksiä eri asioiden välillä ja popularisoida tärkeää informaatiota pelkistämällä asiat helposti nautittavaan muotoon. Miltei kaikki tämän kirjan lukeneet oppivat jotakin uutta teknologiatrendeistä ja työn organisoimisen muutoksista, jotka ovat jo ehtineet mullistaa jokapäiväistä elämää maailmanlaajuisesti ja jotka – mikä niiden lopullinen kokonaisvaikutus sitten tulee olemaankaan – tulevat aikaansaamaan syvällisempiä muutoksia, kuin mitä nyt jo olemme nähneet. Matkan varrella Rifkin ehtii kuitenkin tehdä niin monta olennaista harhaoletusta omissa – perin latteissa – reformikaavailuissaan, että hän onnistuu varmistamaan niiden kulkeutumisen utopioiden roskatunkiolle.
Vaikka Rifkin tarjoilee runsaasti yksityiskohtaista informaatiota, niin tämä huolekas kirjaaminen ei tule vahingossakaan kaivaneeksi maata suuren perussanoman alta. Maailma sellaisena, kuin me sen tunnemme historialliselta ajalta, on aina ollut työn maailma. Kaikkien, paitsi harvalukuisen eliitin (ja heistäkin suurimman osan) työ on "rakentanut" heidän elämänsä, kuten Rifkin asian ilmaisee. Aina sivilisaation alkuhämäristä asti ja huolimatta kaikista vallankumouksellisista muutoksista ei työ "jokapäiväisenä onnettomuutena" (William Faulkneria lainataksemme) ole vain raskauttanut elämää – se on hallinnut sitä.
Tosiasiallisesti työ muuttui aikaa vievemmäksi, rankemmaksi ja tylsistyttävämmäksi teollisen vallankumouksen myötä. Sama vaikutus oli ollut neoliittisella vallankumouksella sitä ennen.
Poliittiset vallankumoukset ovat tuoneet muassaan syvällisiä muutoksia, mutta työhön syvällisiä muutoksia ei ole tullut.
Nyt tämä kaikki on kuitenkin joutunut muutoksen tilaan, Rifkin väittää.
Globaali talous ei ole koskaan ollut näin tuottavaa, mutta silti työttömyys koko maailman mittakaavassa on korkeimmillaan sitten 30-luvun suuren lamakauden. Uusi teknologia, erityisesti informaatioteknologia, on aina pääomaintensiivistä. On sokeaa uskoa ja silkkaa fantasiaa kuvitella uuden teknologian kykenevän korvaamaan menetetyt työpaikat. Kaikki tähänastinen aineisto todistaa aivan päinvastaista, mitä myös Rifkin ponnekkaasti ja aivan oikein korostaa. On järjetöntä ja julmaa kouluttaa uudelleen kymmeniä ihmisiä yhtä työpaikkaa kohden, kun vain yksi heistä voi mahdollisesti sen saada (eikä todennäköisesti hänkään, koska aivan upouusi työvoimatulokas on kaikella todennäköisyydellä terveempi ja mukautuvaisempi eivätkä häntä rasita vanhojen hyvien aikojen muistot). Olemme siirtymässä "miltei työntekijättömään maailmaan". Yhdysvaltojen 124 miljoonasta työpaikasta 90 miljoonaa on "potentiaalisessa vaarassa joutua koneiden korvaamiksi".
Kuten Rifkin paljastaa, uuden teknologian käyttöönoton varjolla tapahtuva supistamiseksi kutsuttu työvoiman saneeraus ei säästä ainuttakaan talouden sektoria. Täällä Yhdysvalloissa, alkujaan maanviljelijöiden maassa, väestöstä vain 2,7 % työskentelee enää maatalouden piirissä, ja täällä – kuten kaikkialla muuallakin – "ulkona harjoitettavan maatalouden loppu" häämöttää näköpiirissä. Seuraavana väheni teollisuuden sektori. Ja nyt kolmas sektori, joka on kasvanut suhteessa muihin ja on selvästi suurin, on sekin jo supistumassa. Automaatit korvaavat pankkivirkailijat. Yritysten keskijohto vähenee dramaattisesti; pomot toimittavat tuotantomääräykset työntekijöille suoraan, tietokoneen välityksellä – ja samalla vakoilevat työntekijän joustavuutta ja työsuoritteen edistymistä.
Lähestymme sitä, mitä Bill Gates kutsuu "kitkattomaksi kapitalismiksi": pelkkiä tuottajien ja kuluttajien välisiä suoria transaktioita. Kapitalismi eliminoi kauppaa hoitelevan keskiluokan – luokan, joka kerran loi kapitalismin.
Työläisten taivaassa käsinkutojat varmastikin nauraa hihittelevät.
Mitä tässä kuvassa on vialla? Perimmältään tämä: hyödykkeet, joita niin ylenpalttisesti tuotetaan tässä miltei työntekijättömässä taloudessa, täytyy saada myydyksi, mutta voidakseen tulla myydyiksi joidenkin täytyy ne ostaa, ja voidakseen ne ostaa kuluttajien täytyy hankkia rahat niiden ostamiseen. Kuluttajat saavat suurimman osan rahoistaan vastineena tekemästään palkkatyöstä. Jopa Rifkin, joka kiertelee ja kaartelee nähden suunnattomasti vaivaa ettei kuulostaisi vähääkään radikaalilta, joutuu vastahakoisesti myöntämään, että jo kauan sitten muuan Karl Marx oli tunnistanut kyseisen ostovoimaan suhteutuvan kapitalistisen ylituotannon kriisin.
Muitakin hankaluuksia toki on ilmaantunut. Jäljelle jäävien työntekijöiden työ on äärimmäisen stressaavaa. Työ itsessään muistuttaa tietokonepäätteellä alati värisevää tekstiä. Jokaista työntekijää, joka ei syystä tai toisesta pysty kestämään sitä, odottaa työttömien "uusi reserviarmeija" (toinen lainaus arvaatte-kyllä-keltä) valmiina ottamaan hänen paikkansa. Ylijäämäväestöksi sysätty enemmistö ei muodosta pelkästään olemattomia markkinoita – se muodostaa epätoivon lähteen. Ihmisiä ei ole vain sysätty köyhyyteen – he myös tietävät olevansa tarpeettomia. Se, mitä tapahtui aivan ensimmäisille automaation uhreille – etelävaltioiden mustille, jotka maatalousteknologia tunki syrjään pysyväksi alaluokaksi – se sama tulee nyt tapahtumaan miljoonille valkoisille. Me tunnemme sen seuraukset: rikollisuuden, huumeet, perheiden hajoamiset, sosiaalisen rappion. Heidän kontrolloimisensa, tai tarkemmin sanoen heidän leirittämisensä, tulee olemaan kallista ja vaivalloista.
Jos tämä on se futuristien meille kaavailema tulevaisuus – ensi näkemältä ainakin kovin uhkaavan tuntuinen jopa niille, jotka yrittävät ajaa meitä eteenpäin – niin mitä sitten oikein on vialla tässä kuvassa? Työnantajienhan pitäisi olla äänekkäästi vaatimassa uudistusta, joka on pohjana kaikille muille Rifkinin esittämille uudistuksille: lyhyempää työpäivää. Se toisi uusia ihmisiä palkkalistoille, mikä antaisi heille muutakin tehtävää kuin surkutella omaa kohtaloaan tai vieläkin ikävämmin etsiä syntipukkia. Tämä loisi ostovoimaa, jolla ostaa niitä hyödykkeitä, joita työnantajat markkinoille tarjoavat. Mutta sen sijaan ne amerikkalaiset, joilla vielä toistaiseksi on kyseenalainen etuoikeus nauttia työnteosta, joutuvatkin Rifkinin aidoksi ihmetykseksi tekemään pidempiä päiviä kuin vuonna 1948, vaikka tuottavuus on noista ajoista enemmän kuin kaksinkertaistunut. Sen sijaan, että työnantajat vähentäisivät työpäivän pituutta, he supistavatkin kokopäiväistä työvoimaa, kiihdyttävät riistoa ja lisäävät turvattomuutta, pyrkien samalla maksimoimaan hetkellisesti mobilisoitujen kertakäyttöisten pätkätyöläisten reservejä.
Rifkin on kaiketi työlääntynyt pomojen alituiseen kyvyttömyyteen antaa arvoa sille, minkä hän on juuri varmentanut heidän pitkän aikavälin valistuneeksi omaksi edukseen. Hänen oma vaatimaton ehdotuksensa kiltimmästä ja lempeämmästä high tech -kapitalismista hyväksyy kummemmin kyselemättä lähtökohdakseen sen, että suuri joukko ihmisiä jatkaisi edelleenkin työntekoa, kun taas toinen puoli ei. Työntekoa jatkaville hän ehdottaa työtuntien vähentämistä, mutta epäilee, että nämäkin ihmiset saattavat tässä järjestelyssä vain haaskata lisääntyneen vapaa-aikansa. Silti vieläkin huolta herättävämpiä ovat ne, jotka talous on sulkenut pelkkään joutilaisuuteen. Molemmille luokille hänellä on esittää ratkaisu. Ne, jotka vielä ovat töissä, muodostavat "kolmannen sektorin", vapaaehtoissektorin (tottahan toki markkinoista ja julkishallinnosta erillisen), jolle on suotu "verovähennysoikeus jokaisesta laillisesti rekisteröidyille ja veroista vapautetuille organisaatioille tehdystä työtunnista".
Pysyvästi työttömät taas tulevat saamaan hallituksen takaaman "kansalaispalkan", joka kanavoidaan "voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden kautta, jotta ne kykenevät rekrytoimaan ja kouluttamaan köyhiä erilaisiin työtehtäviin omissa organisaatioissaan".
Mutta...hei...hetkinen siellä! Eikö Rifkin toistuvasti korostanutkin mahdollisuutta, että 21. vuosisadan ensimmäiset vuosikymmenet – viimeistään – tulevat olemaan miltei kokonaan työstä vapautettua tulevaisuutta? Ja että tuottavuus siis tulee kasvamaan samalla kun tuottajat tulevat häviämään?
Miksi ihmeessä tuottajien häviämisen imperatiivi pätee voittoa tavoittelevaan sektoriin, muttei voittoa tavoittelemattomaan?
Jos yhä vielä on paljon tekemätöntä työtä, olkoonpa se kuinka inhimillistä ja "yhteisöpohjaista" tahansa, ja jos ihmisille maksetaan siitä, että he tekevät tätä työtä – maksettiinpa palkat heille kuinka "luovaa kirjanpitoa" hyödyntäen tahansa – niin eihän tämä siinäkään tapauksessa ole mikään työstä vapautettu maailma – päinvastoin! Toisin sanoen Rifkin haluaisi vapauttaa syystä tai toisesta työtä vailla olevat ihmiset joko pakkotyölaitokseen tai kahlejengiin: vähintäänkin kammottavan tuntuinen loppupäätelmä kirjassa, jolle on annettu nimeksi Työn loppu.
Mitä omituista (koska jotakinhan siinä aivan ilmeisesti täytyy olla) on tässä kuvassa?
Se on tämä. Rifkin käsittää väärin tai muuten kavahtaa oman voimallisen todistelunsa tuottamia johtopäätöksiä ja seuraamuksia: sitä, että työ on tulossa alati merkityksettömämmäksi tuotannolle. Mutta miksi töitä sitten hivutetaan lisää niille, jotka edelleen ovat töissä, samalla kun työt kielletään niiltä ihmisiltä, joiden tosiasiassa pitäisi tehdä työtä pysyäkseen hengissä? Ovatko pomot menettäneet viimeisenkin järjen rippeensä? Eivät välttämättä. He saattavat ymmärtää – vaikka sitten kuinka intuitiivisesti – omat intressinsä paremmin kuin Rifkinin kaltainen freelance-puoli-intellektuelli. Tämä olettamus on yhteensopiva ainakin sen havaitun tosiasian kanssa, että pomot määräävät edelleenkin maailman suunnasta, kun taas Jeremy Rifkin vain kirjoittelee siitä kirjoja. Rifkin otaksuu, että työ koskee pelkästään taloutta, mutta ainahan kyse on ollut muustakin: nimittäin politiikasta.
Taloudellisen merkityksen väistyessä työn kontrollifunktio tulee etualalle. Työ on valtion tapaan instituutio, jossa harvat kontrolloivat monia ja päättävät heidän puolestaan. Työ ei ainoastaan ryöstä meiltä enimpiä valveilla viettämiämme tunteja: työ useinkin raastaa hajalle fyysisesti ja henkisesti. Useimmille ihmisille se sisältää suoranaisen pidennetyn päivittäisen alistumisen jonkin auktoriteetin alaisuuteen sellaisessa mittakaavassa, joka muutoin jäisi täysin tuntemattomaksi kaikille niille, joita ei ole koskaan vangittu. Työ pusertaa työntekijöistä energiat ja jättää jäljelle vain voimavarojen rippeet, joilla selvitä työmatkasta ja kulutuksesta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että demokratia – sikäli kun sillä tarkoitetaan väestön merkittävän osan asioihin paneutuvaa osallistumista oman yhteisönsä hallintaan – jää täysin kuvitteelliseksi.
Politiikka taas on vain yksi ja useimmiten todella vastenmielinen työnjaon (akateemisten kosmetologien työjärjestelmällemme antama kaunisteltu nimitys) ilmentymä. Politiikka merkitsee työtä poliitikoille, terapiaa aktivisteille ja penkkiurheilua kaikille muille.
Jos ajattelemme, että työssä on perimmältään kyse sosiaalisesta kontrollista ja vain täysin satunnaisesti ja toissijaisesti tuotannosta, niin silloin Rifkinin perversseiksi pinttymyksiksi havaitsemat pomottavat asenteet tulevat täysin ymmärrettäviksi, omilla kieroutuneilla ehdoillaan. Osa väestöstä on ylityöllistettyjä. Toista osaa poistetaan työvoimasta. Mikä heitä yhdistää? Vastavuoroinen vihamielisyys ja viheliäinen riippuvuus. Ensimmäinen ikuistaa toisen ja kummankin aikaansaama vaikutus yhteiskunnan suuntaan on lamaannuttava.
Rifkin ihmettelee, miten järjestelmä voi käsitellä valtavia, vastikään tarpeettomiksi tulleita ihmisjoukkoja. Kuten hän itsekin on tullut paljastaneeksi, järjestelmä on siihen harjaantunut, toisin sanoen järjestelmällä on ollut siitä runsaasti kokemusta. Alaluokan luominen ja hallitseminen on jo tosiasiallisesti toimeenpantu diili. Uljas uusi teknojohtoisen yltäkylläisyyden maailma – jossa yltäkylläisyys merkitsee pelkkää tavaroiden lisääntymistä – näyttänee kutakuinkin seuraavalta:
1. ALFAT: Suhteellisen pieni joukko high tech -valvontahenkilöstöä liittoutuneena kansaa valvovan kurin ja muokkauksen prikaatin kanssa (poliisijohto, poliitikot, toimittajat, viihdekartellit, sotilasjohto, papisto jne.). He jatkavat työntekoa, rankemmin kuin koskaan, pitääkseen itsensä ja järjestelmän toiminnassa.
2. BEETAT: Kun vanha keskiluokka ja yritysten keskijohto on syrjäytetty Rifkinin kuvaileman prosessin kautta, tilalle tulee sosiaaliseen kontrollointiin erikoistunut luokka poliiseineen, kliinisine psykologeineen, turvapalveluineen, sosiaalityöntekijöineen, opettajineen, päivähoitajineen, kaiken taitavine uusvanhempineen jne. Erityistä huomiota ansaitsee se, että entisen työväenluokan raaimmat ja aggressiivisimmat jäsenet saadaan valittua kyttäämään niitä, jotka on jätetty jälkeen. Kuten yksi "rosvoparonien" kulta-ajan edustaja tokaisi: "Voin palkata puolet työväenluokkaa tappamaan ne loput". Näin alaluokka menettää johtajansa juuri kun sosiaalisen nousun harhakuvat alkavat kummitella sen keskuudessa.
3. GAMMAT: Enemmistön muodostava valtaisa väestönosa, jota Nikola Tesla kutsui "lihakoneiksi", Lee Kuan Yew "numeroiksi" ja jota Jeremy Rifkin ei uskalla kutsua miksikään. Heitä ei voida kontrolloida työn kautta kuten muita luokkia, koska he eivät tee työtä. Heitä hallitaan leivällä ja sirkushuveilla. Leipä koostuu vaatimattomista maksuetuuksista, joiden avulla tarpeettomat köyhät pysyvät hengissä avuttomina valtion holhokkeina. Sirkushuvit koostuvat mahtavista teknospektaakkeleista, joita järjestää taho, jota Persianlahden sodan jälkeen on voitu kutsua ainoastaan nimellä sotimisviihdytyskompleksi. Hollywood ja Pentagon tarjoavat aina toisilleen yhteistyön kättä.
Gammat eivät muodosta luokkaa vaan massan, homologisten kansanjoukkojen yksinkertaisen kasauman, ja muistuttavat Marxin luonnehdintaa sen ajan maatyöläisväestöstä: "aivan kuten perunat pussissa muodostavat pussin perunoita". Heillä on tiettyjä luovuttamattomia oikeuksia – oikeus vaihtaa kanavaa, lukea sähköpostia ja äänestää vaaleissa – ja jokunen muukin oikeus vailla käytännön merkitystä. Sodat, huippu-urheilu, vaalit ja mainoskampanjat tarjoavat heille mahdollisuuden samastua hetkellisesti johonkin samanhenkiseen katsojaryhmään. Mitään merkitystä ei ole sillä, miten nämä massat jakautuvat eri alaryhmiksi – kunhan ne vain jakautuvat. Koska ne ovat täysin samaa massaa, on niiden mikä tahansa eriytyminen täysin mielivaltaista, mutta mikä tahansa eriytyminen, johon ne kulloinkin innolla tarrautuvat, sopii järjestelmälle. Gammat muodostavat ryhmiä rodun, sukupuolen, harrastusten, sukupolven, ruokavalion ja uskonnon perusteella ja kaikin mahdollisin tavoin paitsi vapaasti. Kollektiivisen orjuuden olosuhteissa näillä ryhmäerotteluilla on täsmälleen ja ainoastaan sama merkitys kuin pikkupoikien puuhun rakentamalla majalla runkoon kiinnitettyine "EI TYTÖILLE" -kyltteineen. Gammat ovat olemukseltaan faneja, ja heidän omatoimisuuden halunsa tyhjenee fanikerhojen rakenteluun. He ovat perunoita, jotka pussittavat itse itsensä.
4. DELTAT: Tämä yhteiskunnallinen järjestely synnyttää omat ristiriitansa niin kuin kaikki aiemmatkin luokkayhteiskunnat. "Kitkaton kapitalismi" on todellisuudessa – toisin kuin Gatesin kuvitelmissa – perin ristiriitainen asiantila. Tiedon valtatiet ovat täynnä mitä merkillisimpiä vastaanhangoittelevia olioita. Jokainen luokka tuottaa omat kiintiönsä vasta- ja väärinajattelijoita sekä outsidereita. Jotkut kapinoivat periaatteellisista syistä, toiset patologisista, osa molemmista. Ja heidän kapinansa pysyy funktionaalisena niin kauan kuin se ei uhkaa kumota yleistä järjestystä. Deltat, siis ulkopuoliset ja väärinajattelijat, työllistävät beetoja ja tarjoavat roskaviihdettä gammoille. Yhä latteammaksi ja ennustettavammaksi käyvässä maailmassa hullut ja kriminaalit tarjoavat viimeisen kiihokkeen – riskin ja mysteerin mahdollisuuden – jota tietoisuusteollisuus ei enää kykene aikaansaamaan. Videot, huumeet ja tietokonegrafiikat ovat kieltämättä kaikki hyvinkin vaikuttavia tovin verran, mutta ne eivät vedä vertoja oikean ihmisveren lemahdukselle ja läpitunkevalle kauhulle spektaakkeleineen, joiden järjestämisessä roomalaiset ja atsteekit olivat ylittämättömiä. "America's Most Wanted" -tv-show on tuplasti monimielinen. Yhteiskunnat eivät välttämättä saa niitä rikollisia, jotka ne ansaitsevat (kuten jotkut sanovat), vaan nykyään pikemminkin juuri ne rikolliset, jotka ne haluavat.
"Tiedon aikakauden tuottavuushyötyjen jaosta riippuu paljolti, odottaako meitä tulevaisuudessa onnela vai sen vastakohta”, toteaa Rifkin johtopäätelmänään, joka kerrotaan jo kirjan alkuvaiheessa. Mikään hänen antamassaan todistusaineistossa ei kuitenkaan tue tätä väitettä. Siinä vaiheessa, kun lukija pääsee poliittisiin suosituksiin asti, hän luultavasti olettaa, että todisteidenkin on täytynyt piillä jossain kirjan monissa tosiasialausumissa. Rifkinin uskottavuutta tulevaisuuden ennustajana syö hänen kurja suoriutumisensa menneisyyden ennustamisessa.
Rifkin väittää, lähestulkoon sivuhuomautuksena, että Yhdysvaltain viimeiset 40–50 vuotta – korkeampi tuottavuus ja pidemmät työpäivät – olisi poikkeus ilman historiallisia edeltäjiä. (Ja näin ollen tämä ryppy olisi äkkiä valtiomiestemme tasoitettavissa, kunhan Jeremy Rifkin, kansantribuuni, sen heidän tietoonsa ensin saattaa.) Sekä neoliittinen (maatalouteen liittyvä) että teollinen vallankumous kiihdyttivät tuottavuuden kasvua ja pidensivät työpäivää (samoin kuin turmelivat pahoin työn laatua arkikokemuksen laadun tasolla mitattuna). Tuottavuuden lisäykset eivät ole johtaneet utopiaan aiemminkaan – miksi niiden tälläkään kertaa pitäisi? Oikeudenmukaisempi varallisuuden jako ei ole johtanut utopiaan aiemminkaan – miksi sen nyt pitäisi? Ei ole kyse siitä, että Rifkin pidättyisi kertomasta jotain, minkä tietää. Pikemminkin hän tulee kertoneeksi jotain, mitä ei tiedä.
Rifkinin utopia paljastuu kuin paljastuukin New Deal -tyyppisen yhteiskuntasopimuksen latteaksi kopioksi: valtion alaisia ja julkisin varoin ylläpidettyjä kolmannen sektorin julkisten töiden projekteja. Työviikon lyhentäminen vaivaisella kymmenellä tunnilla ei merkitse muuta kuin palkkoja ja työaikoja koskevan New Deal -lainsäädännön ajantasaistamista, aivan kuten minimipalkkaan aika ajoin tehtävä inflaatiotarkistuskin. Ei ole mitään takeita siitä, että nämä "uudistukset" kääntäisivät suunnan siltä varallisuuden uudelleenjaolta, joka tapahtui vähin erin 80-luvun kuluessa. New Deal -lainsäädäntö ei loppujen lopuksi saanut aikaan tämän maan viimeisintä ja sinällään vaatimatonta varallisuuden uudelleenjakoa, vaan sen teki toinen maailmansota. Rifkinin "kansalaispalkaksi" nimittämä järjestely haiskahtaa samalta ajatukselta kuin mistä konservatiivit käyttävät nimikettä "workfare", työhön perustuva sosiaalihuolto. Ajatus sosiaalisesti vastuullisille yrityksille myönnettävästä verovapaudesta on yhtä utopistinen kuin hyväntekeväisyydestä tehtävät verovähennyksetkin, muttei mahdollisesti sentään yhtä radikaali kuin ajatus pääomaverotuksen laskemisesta.
Rifkin ei muiden futuristien tapaan kykene loihtimaan esiin uskottavaa utooppista tulevaisuudenkuvaa. Futuristi on määritelmän mukaan nykyisten kehityskulkujen jatkumisen ennustelija. Mutta jos nykyhetki ei ole utooppinen, niin miksi lisää-tätä-ihan-samaa mukanaan tuova tulevaisuus olisi sen utooppisempi? En väitä, ettei se tosiasiallisesti voisi olla, totean vain, että Rifkinillä on hieman selitettävää. Hän ei ota vakavasti tai edes tunnusta sitä mahdollisuutta, että työn todellinen lakkauttaminen olisi käytännöllinen utooppinen mahdollisuus – eikä pelkkä silmäänpistävä bestsellerin nimi. Mutta tämähän vaatisikin työn ajattelemista uudelleen radikaalisti eri tavalla.
Thomas Edison sanoi (ja todennäköisesti tiesi omasta kokemuksestaan vieläkin paremmin), että nerous on 1 % inspiraatiota ja 99 % hikeä. Utopia puolestaan on 1 % hikeä ja 99 % inspiraatiota. Utopian käytännöllistä toteutettavuutta ei koskaan ole määrännyt teknologia tai tuottavuus, vaikka teknologialla ja tuottavuudella onkin sen kanssa jotain tekemistä, oli se sitten hyvässä tai pahassa. Huxley ja Orwell, joilla oli se "etu" puolellaan, ettei heillä ollut läheskään niin paljon tietoa kuin mitä Bill Gatesilla ja Jeremy Rifkinillä nyt on, näkivät kuitenkin yhdessä paljon heitä kauemmas. Tekniikka oli riippuvainen eikä riippumaton muuttuja, seuraus eikä syy. Rifkinillä on yksi ja vain yksi syvällisen merkittävä johtopäätös, ja ironia piilee siinä, ettei hän todella tarkoita sitä. Kyse on hänen implisiittisestä utopian samastamisestaan työn lopun kanssa. Rifkinillä ei kuitenkaan ole mitään käsitystä siitä, mitä työn lakkauttaminen todella merkitsisi, koska hän ei ole lainkaan vaivautunut ajattelemaan, mitä työ merkitsee. Muutoin hän tuskin olisi ajatellut, että työ loppuu, kunhan se siirretään erilaiselle talouden "sektorille". Tämä on samaa kuin sanoisi, että taloudellinen riisto loppuu, kunhan jokaisen työnantajaksi on saatu työläisten valtio.
Puhuminen työn "lopusta" tähän tapaan, passiivisena ehtymisenä, on hyvin hämäävää. Ikään kuin työ lopettaisi itse itsensä ja tarvitsisi enää vain viimeisen tuuppauksen edistyksellisen politiikan edustajilta luhistuakseen lopullisesti ilman mainittavampaa kaaosta. Ei työ ole entropian tai hapettumisen kaltainen luonnollinen prosessi, joka tapahtuu itsestään. Työ on yhteiskunnallinen käytäntö, jota toistetut, lukemattomat valinnat uusintavat alinomaa. Nämä eivät välttämättä ole vapaita valintoja – "rahat tai henki!" on myös valinta. Työtä pitävät yllä lukuisat vuorovaikutukselliset tahdonilmaisut, jotka voivat sen myös lakkauttaa – julkilausutun hankkeen muotoon puettuna yhteisen seikkailun projektina. Työn loppu koittaa, jos on koittaakseen, koska työtä tekevät lopettavat työn päättämällä tehdä jotain muuta – valitsemalla toisenlaisen elämäntavan.
Mitä työ sitten loppujen lopuksi on? Vivahteet sivuuttaen (niin oivalluksia tuottavaa kuin niiden tutkiminen voikin olla) henkiinjäämisen pakko pakottaa ihmiset työhön. Työn ikävä aspekti ei liity itse tuotantoon, vaan pakkoon tehdä työtä elääkseen. Tuotanto ilman pakkoa ei kuitenkaan ole vain mahdollinen, vaan se on jo läsnä kaikkialla ympärillämme. Rifkin huomauttaa, että jo tällä hetkellä puolet väestöstä tekee vapaaehtoista "työtä" (harhauttava ilmaisu) ilman minkäänlaista taloudellista kannustusta motiivinaan. Ei niinkään huono tilanne ryhtyä ajattelemaan sitä, miten tuotanto ja vapaus voitaisiin sovittaa yhteen.
Rifkin valittaa, että vapaaehtoisesti rahaa hyväntekeväisyyteen lahjoittavat ihmiset voivat saada verohelpotuksia, kun taas palvelujaan luovuttavat eivät voi. Joten miksi he ylipäätään lahjoittavat palvelujaan? Jos hieman yksinkertaistetaan, niin todennäköisesti tässä on kaksi päämotiivia. Ensimmäinen on hyväntahtoisuus. Monet ihmiset nauttivat muiden ihmisten auttamisesta. Toinen on itse toimintaan liittyvä tyydytys: partiojohtaja voi saada sitä lasten seurasta ja keittiökokki ruoanvalmistuksesta, ja kuka tahansa voi saada sitä taidosta, jota hän vaalii niin mielellään, että haluaa siirtää sen myös muille. Usein nämä motiivit menevät vielä lomittain ja vahvistavat toinen toisiaan. Ihmisiä ei välttämättä voi sen paremmin auttaa kuin opettamalla heille taitoja. Useimmilla ihmisillä on enemmän kykyjä kuin rahaa, ja kykyjen jakaminen, toisin kuin rahan, ei vie heiltä itseltään mitään pois. He tuntevat tyydytystä eivätkä menetä mitään. Voisiko tästä löytää johtolangan työn todelliseen lakkauttamiseen?
Rifkin havaitsee pelkästään, ja tämänkin vain heikosti, että voluntaristisella hengellä on osansa työn lopussa. Mutta sitä hän ei havaitse, että niin on itseä kiinnostavilla aktiviteeteillakin – että leikki siis sijansa saakoon. Maija Poppanen kenties liioitteli sanoessaan, että "kun sä ryhdyt tehtävään, voit käydä etsimään sen hauskan, jonka työsi sisältää", mutta monissa tehtävissä voisi kyllä olla hauskuuttakin. Tuotanto ja leikki eivät välttämättä ole samoja asioita, mutta eivät myöskään millään välttämättömyydellä erilaisia.
Palkka ja altruismi eivät ole ainoita toimintaa synnyttäviä lähteitä. Käden taidot, urheilu, seksi, pelit, laulu ja keskustelu antavat tyydytystä pelkästään niihin ryhtymällä. Rifkin ei ole mikään radikaali, mutta kylläkin vasuri juutalais-kalvinistisine lähtökohtineen: jos jonkin tekemisestä nauttii, varsinkin yhdessä muiden kanssa, niin senhän täytyy olla moraalitonta tai rivoa!
Tiedämme vihdoin, mitä vikaa tässä kuvassa on: olemme nähneet sen ennenkin ja tiedämme tarkkaan miten se päättyy. Tulevaisuus visionäärisen Rifkinin kalpeassa ennusteessa ei ole muuta kuin nykyhetki varustettuna paremmilla erikoisefekteillä. Ihmisten paneminen pois töistä ei merkitse loppua itse työlle. Työttömyys vain korostaa työn arvoa ja tärkeyttä, ei romuta sitä. Hätätöiden lisääminen ei tarkoita työn vähenemistä, vaan ainoastaan vähemmän työtä, jota enää voi tehdä millään itsekunnioituksen rippeillä. Mikään Rifkinin ennustamista asioista, edes rikollisuuden kasvu, ei tarjoa alkeellistakaan näköalaa työn lakkauttamiselle. Eikä liioin mikään Rifkinin ehdotuksista. Niin vahvasti hän uskoo työetiikkaan, että kaavailee sen ikuistamista vielä, kun työetiikan pyhittämä raatamisen loppu jo häämöttää. Hän uskoo kummituksiin, ja koneen kummitukseen aivan erityisesti. Mutta eräs kummitus ajaa Rifkiniä itseäänkin takaa: työn lakkauttamisen aave, jonka työläisten omaehtoinen kollektiivinen luovuus voi nyt muuttaa konkreettiseksi historialliseksi todellisuudeksi.