Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, kuinka on mahdollista, että hallinto ja kapitalismi voivat jatkaa olemassaoloaan huolimatta kaikista niistä ongelmista ja vääryyksistä, mitä ne saavat maailmassa aikaan?
Jos olet, niin vastauksesi on varmaankin ollut, että tämä tapahtuu siitä syystä, että ihmiset tukevat noita instituutioita, ja he tukevat niitä, koska he uskovat niihin.
Siinä on koko asian vaikeus: nykyinen yhteiskunta nojaa siihen ihmisten uskomukseen, että se on hyvä ja hyödyllinen. Se perustuu ideaan auktoriteetista ja yksityisomistuksesta. Nimenomaan ideat ylläpitävät olosuhteita. Hallinto ja kapitalismi ovat muotoja, joissa nämä yleiset ideat ilmenevät. Ideat ovat perusta; instituutiot ovat sen pohjalle rakennettuja laitoksia.
Uudella yhteiskunnallisella rakenteella täytyy olla uusi perusta, sen täytyy pohjautua uusiin ideoihin. Vaikka kuinka muutettaisiin instituution muotoa, sen luonne ja tarkoitus pysyvät samana kuin se perusta, jolle se on rakennettu. Katso tarkasti elämää, niin huomaat tämän totuuden. Maailmassa on kaikenlaisia hallitusmuotoja, mutta niiden todellinen luonne on sama kaikkialla, aivan kuten niiden vaikutuksetkin: aina on kyse vallasta ja kuuliaisuudesta.
Mikä siis pitää hallinnoinnin pystyssä? Armeijat ja laivastotko? Kyllä, mutta vain näennäisesti niin. Mikä ylläpitää armeijoita ja laivastoja? Se ihmisten ja massojen usko, että hallinnointi on tarpeellista; kyse on nimenomaan yleisesti hyväksytystä ideasta, jonka mukaan hallinnointiin on tarve. Siinä on sen todellinen ja luja perusta. Jos tuo ajatus tai usko otetaan pois, ei mikään hallinto kestä pystyssä päivääkään.
Sama pätee yksityisomistukseen. Ajatus, että se on oikein ja tarpeellista on sen tukipilari, joka sitä ylläpitää ja antaa sille turvaa.
Kaikki nykypäivän instituutiot pohjaavat viime kädessä yleiseen uskomukseen, että ne ovat hyviä ja hyödyllisiä.
Havainnollistetaanpa tilannetta esimerkiksi Yhdysvalloilla. Kysy itseltäsi, miksi vallankumouksellisella propagandalla on ollut siinä maassa niin vähän vaikutusta huolimatta sosialistien ja anarkistien yli 50 vuoden mittaisista ponnisteluista. Eikö muka amerikkalainen työläinen ole jopa voimakkaammin riistetty kuin työväenluokka muissa maissa? Eikö muka poliittinen korruptio rehota siellä siinä missä muissakin maissa? Eikö Amerikan kapitalistiluokka olekin maailman itsevaltaisinta ja despoottisinta? On totta, että amerikkalaisella työläisellä voi materiaalisesti mennä eurooppalaista toveriaan paremmin, mutta eikö hän toisaalta joudu mitä raaimman terrorin uhriksi heti, jos hän vain osoittaa pienintäkään tyytymättömyyttä? Kaikesta tästä huolimatta amerikkalainen työläinen pysyy lojaalina hallinnolleen ja on ensimmäisenä puolustamassa sitä kaikkea kritiikkiä vastaan. Hän on vieläkin mitä antaumuksellisin ’maailman hienoimman maan suurten ja jalojen instituutioiden’ puolesta taistelija. Miksi? Koska hän uskoo, että ne ovat hänen instituutioitaan; että hän, itsenäisenä ja vapaana kansalaisena, on niiden johdossa; ja että hän voisi muuttaa niitä, jos hän vain niin haluaisi. Nimenomaan hänen uskonsa vallitsevaan järjestykseen muodostaa suurimman turvan vallankumousta vastaan. Hänen uskonsa on typerä ja perusteeton, ja jonakin päivänä se vielä murtuu rytisten ja sen mukana kaatuu amerikkalainen kapitalismi ja despotismi. Mutta niin kauan kuin tuo usko on voimissaan, amerikkalainen rahavalta on turvassa vallankumoukselta.
Kun ihmisten tietoisuus avartuu ja kehittyy, kun he tarttuvat uusiin ideoihin ja menettävät uskonsa entisiin, instituutiot alkavat muuttua ja lopulta niistä päästään eroon. Ihmiset oppivat ymmärtämään, että heidän aiemmat näkemyksensä ovat olleet vääriä; etteivät ne olleetkaan totta vaan pelkkää ennakkoluuloa ja taikauskoa.
Tähän tapaan on monia aiemmin tosina pidettyjä ideoita alettukin pitää pahoina ja vääränlaisina. Kuten ideaa kuninkaiden jumalallisesta oikeudesta, ideaa orjuudesta ja maaorjuudesta. Kerran koko maailma uskoi noiden instituutioiden olevan oikein, oikeassa ja muuttumattomia. Kun kehittyneet ajattelijat alkoivat laajemmin taistella noita harhauskomuksia ja taikauskoja vastaan, niistä tuli epäuskottavia ja ne menettivät otteensa kansasta, ja lopulta noihin ideoihin liittyneet instituutiot lakkautettiin. Oppineet kertovat sinulle, että ne ’menettivät hyödyllisyytensä’ ja että ne siksi ’kuolivat’. Mutta miten ne ’menettivät hyödyllisyytensä’? Kenelle ne olivat hyödyllisiä? Ja miten ne oikein ’kuolivat’?
Me jo tiedämme, että niistä oli hyötyä vain herraluokalle ja että niistä päästiin eroon kansannousuilla ja vallankumouksilla.
Miksi vanhat ja aikansa eläneet instituutiot eivät vain ’kadonneet’ ja kuolleet pois rauhanomaisesti?
Kahdesta syystä. Ensinnäkin koska jotkut ihmiset ajattelevat nopeammin kuin toiset. Tästä syystä aina vähemmistö etenee ajattelussaan nopeammin kuin muut. Mitä enemmän tuo vähemmistö innoittuu uusista ideoista, mitä vakuuttuneempi se on niiden sisältämästä totuudesta ja mitä voimakkaammaksi se itsensä tuntee, sitä nopeammin se pyrkii toteuttamaan uudet ideansa; ja tämä tapahtuu yleensä kauan ennen kuin ihmisten enemmistö on alkanut nähdä uuden valon. Joten vähemmistön täytyy taistella enemmistöä vastaan, joka takertuu vielä vanhoihin näkemyksiin ja olosuhteisiin.
Toinen syy on vallanpitäjien vastarinta. On yhdentekevää, onko kyseessä kirkko, kuningas, keisari, demokraattinen hallitus vai diktatuuri, tasavalta vai autokratia – ne, joilla on valta, taistelevat epätoivoisesti pitääkseen sen niin kauan kuin vain suinkin voivat. Ja mitä enemmän ne saavat apua hitaasti ajattelevalta enemmistöltä, sitä parempaan vastarintaan ne pystyvät. Tästä seuraa kapinoiden ja vallankumouksien hurjuus.
Massojen epätoivo, heidän vihansa niitä kohtaan, jotka ovat vastuussa heidän kurjuudestaan, ja elämän herrojen päättäväisyys pitää kiinni omista etuoikeuksistaan ja hallinnostaan muodostavat yhdessä kansannousujen ja kapinoiden väkivallan.
Sokea kapinointi vailla määrättyä kohdetta ja tarkoitusta ei kuitenkaan vielä merkitse vallankumousta. Vallankumous on kapinointia, joka on tullut tietoiseksi päämääristään. Vallankumous on yhteiskunnallista, kun se pyrkii perustavanlaatuiseen muutokseen. Koska elämän perusta on taloudessa, tarkoittaa yhteiskunnallinen vallankumous maan teollisen ja taloudellisen elämän ja sitä seuraten koko yhteiskunnan rakenteen uudelleenjärjestämistä.
Olemme kuitenkin nähneet, että yhteiskuntarakenne pohjautuu ideoihin, ja se viittaa siihen, että rakenteen muutoksia edeltävät ideoiden muutokset. Toisin sanoen yhteiskunnallisten ideoiden täytyy muuttua ensin ennen kuin uutta yhteiskunnallista rakennetta voidaan rakentaa.
Yhteiskunnallinen vallankumous ei näin ollen ole mikään sattuma, ei mikään yhtäkkinen tapahtuma. Siinä ei ole mitään yhtäkkistä, sillä ideat eivät muutu yhtäkkisesti. Ne kasvavat hitaasti ja vaiheittain, kuin kasvi tai kukka. Näin ollen yhteiskunnallinen vallankumous on seuraus, se on vallankumouksellisen kehityksen lopputulos. Se kehittyy siihen tilanteeseen, jolloin huomattavat ihmismäärät ovat omaksuneet uudet ajatukset ja ovat päättäneet pistää nuo ajatukset käytäntöön. Kun he pyrkivät näin tekemään ja kohtaavat vastarintaa, silloin hidas, hiljainen ja rauhanomainen yhteiskunnallinen kehitys muuttuu nopeaksi, militantiksi ja väkivaltaiseksi. Evoluutiosta tulee revoluutiota.
Pitäkää siis mielessänne, että evoluutio ja revoluutio eivät ole erillisiä ja erilaisia asioita. Vielä vähemmän ne ovat toistensa vastakohtia, kuten jotkut ihmiset virheellisesti uskovat. Vallankumous on pelkästään kehityksen kiehumispiste.
Koska vallankumous on kehitystä sen kiehumispisteessään, ei todellista vallankumousta voi ’tehdä’ sen enempää kuin voisi kiihdyttää teepannun kiehumista. Tuli pannun alla saa veden kiehumaan: se, miten nopeasti vesi saavuttaa kiehumispisteen, riippuu tulen voimasta.
Maan taloudelliset ja poliittiset olosuhteet ovat tuli kehityksen kattilan alla. Mitä pahempaa on sorto, mitä suurempaa on ihmisten tyytymättömyys, sitä voimallisempi on tuli. Tämä selittää sen, miksi yhteiskunnallisen vallankumouksen liekit pyyhkäisivät nimenomaan Venäjällä, mitä tyrannimaisimmassa ja takapajuisimmassa maassa, eikä Yhdysvalloissa, jossa teollinen kehitys oli saavuttanut lähes korkeimman asteensa - ja näin tapahtui kaikista Karl Marxin vastakkaisista oppineista väitteistä huolimatta.
Ymmärrämme siis, että vaikka vallankumouksia ei voidakaan tehdä, niitä voidaan kiirehtiä tiettyjen tekijöiden avulla; nimittäin paineella ylhäältä: poliittisen ja taloudellisen sorron ankaruudella; ja paineella alhaalta: suuremmalla valistuksella ja agitaatiolla. Nämä levittävät ideoita; ne edistävät kehitystä ja siten myös vallankumouksen tuloa.
Vaikka paine ylhäältä voikin kiirehtiä vallankumousta, se voi myös aiheuttaa sen epäonnistumisen, koska sellainen vallankumous voi helposti puhjeta ennen kuin on saavutettu riittävän pitkälle edennyt kehityksellinen taso. Ennenaikaisesti tullessaan se raukeaa pelkäksi kapinoinnin purskahteluksi; se on siis vailla selkeää, tietoista päämäärää ja tarkoitusta. Parhaimmillaankin kapinointi voi taata ainoastaan jonkin hyvin väliaikaisen helpotuksen; kamppailun todelliset syyt jäävät tällöin kuitenkin ennalleen jatkamaan samaa toimintaansa eli ne aiheuttavat jälleen uutta tyytymättömyyttä ja kapinointia.
Kun teemme yhteenvedon siitä, mitä olen sanonut vallankumouksesta, päädymme siihen johtopäätelmään, että:
(1) yhteiskunnallinen vallankumous on sellainen, joka muuttaa yhteiskunnan koko perustan täydellisesti, sen poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen luonteen;
(2) sellaisen muutoksen täytyy tapahtua ensin kansan ajatuksissa ja mielipiteissä, sen täytyy tapahtua ihmisten mielissä;
(3) sorto ja kurjuus voivat edistää vallankumousta, mutta ne voivat myös kääntää sen epäonnistumisen tielle, koska kehityksellisten valmistelujen puute voi aiheuttaa sen, etteivät todelliset saavutukset ole vielä mahdollisia;
(4) vain sellainen vallankumous voi olla perustavanlaatuinen, yhteiskunnallinen ja onnistunut, joka on ilmausta ajatusten ja mielipiteiden perustavasta muuttumisesta.
Tästä selvästikin seuraa, että yhteiskunnallista vallankumousta on valmisteltava. Sitä on valmisteltava siinä mielessä, että edistetään kehityksellistä prosessia, jossa valistetaan kansaa nykyisen yhteiskunnan pahuudesta ja vakuutetaan heidät siitä, että vapauteen perustuvan yhteiskuntaelämän oikeudenmukaisuus ja käytännöllisyys on paitsi haluttavaa myös mahdollista; edelleen sitä on valmisteltava saamalla massat ymmärtämään hyvin selkeästi mitä he oikein tarvitsevat ja kuinka nuo tarpeet tyydytetään.
Tällainen valmistelu ei ole pelkästään täysin välttämätön ensiaskel. Siihen liittyy myös vallankumouksen turvallisuus, ainoat takeet siitä, että se myös saavuttaa tavoitteensa.
Koska useimmista vallankumouksista on puuttunut tämä valmistelu, on niiden kohtalona ollut ajautua sivuraiteille päätarkoituksestaan, joutua väärinkäytetyiksi ja johdetuiksi umpikujiin. Venäjä on tästä paras viimeaikaisin osoitus. Helmikuun vallankumous, jossa pyrittiin eroon itsevaltiudesta, onnistui täydellisesti. Ihmiset tiesivät tarkalleen mitä halusivat; nimittäin tsaarinvallan loppua. Mitkään poliitikkojen ketkuilut, mitkään Lvovien ja Miljukovien - noiden aikojen ’liberaalien’ johtajien - puheenlahjat ja vehkeilyt eivät kyenneet pelastamaan Romanovien hallintoa sen joutuessa vastatusten kansan älykkään ja tietoisen tahdon kanssa. Nimenomaan tämä päämäärien selkeä ymmärrys teki helmikuun vallankumouksesta täydellisen menestyksen, ja huomautan: vieläpä lähes verettömästi.
Sen enempää väliaikaishallituksen vetoomukset kuin uhkauksetkaan eivät onnistuneet pysäyttämään kansan päättäväisyyttä sodan lopettamiseksi. Armeijat jättivät rintamat ja päättivät näin koko kysymyksen omalla suoralla toiminnallaan. Päämääristään tietoisen kansan tahto voittaa aina.
Kansan tahto nimenomaan, heidän luja tavoitteensa saada maa haltuunsa, oli takeena sillekin, että maatyöläinen sai tarvitsemansa maa-alat. Vastaavasti kaupunkityöläiset, kuten jo aiemminkin on toistuvasti mainittu, ottivat haltuunsa tehtaat ja tuotantovälineet.
Tähän asti Venäjän vallankumous oli täydellinen menestys. Mutta siinä vaiheessa, missä massoilta puuttui tietoisuus määrätystä tarkoituksesta, tappio alkoi häämöttää. Tämä on aina se hetki, kun poliitikot ja poliittiset puolueet astuvat kehiin käyttääkseen vallankumousta omiin tarkoituksiinsa tai koetellakseen omia teorioitaan sen suhteen. Tämä tapahtui Venäjällä ja sama on tapahtunut monissa aiemmissakin vallankumouksissa. Kansa taisteli hyvän taistelun – ja poliittiset puolueet taistelivat sitten saaliinjaosta vallankumouksen haitaksi ja kansan tappioksi.
Sitten Venäjällä tapahtui seuraavaa. Maatyöläinen, joka oli saanut maansa, ei omistanutkaan tarvitsemiaan työkaluja ja -välineitä. Työläinen, joka oli ottanut haltuunsa koneet ja tehtaat, ei tiennytkään kuinka niitä käyttää päämäärät saavuttaakseen. Toisin sanoen hänellä ei ollut riittävää kokemusta tuotannon organisoinnissa eikä hän myöskään kyennyt hoitamaan tuottamiensa tavaroiden jakelua.
Ihmisen - työläisen, maatyöläisen, sotilaan - omat ponnistelut olivat lopettaneet tsaarinvallan, halvaannuttaneet hallituksen, pysäyttäneet sodan ja lakkauttaneet maan ja tuotantovälineiden yksityisomistuksen. Tuota varten ihmistä oli valmisteltu vuosien ajan vallankumouksellisella koulutuksella ja agitaatiolla. Häntä ei kuitenkaan oltu valmisteltu yhtään enempään. Ja koska häntä ei oltu valmisteltu mihinkään enempään, niin siinä missä hänen tietonsa ja määrätty tarkoituksensa uupuivat, siinä esiin astui poliittinen puolue ja otti asiat haltuunsa vallankumouksen tehneiden massojen käsistä. Politiikka korvasi taloudellisen jälleenrakennuksen enteillen näin koko yhteiskunnallisen vallankumouksen loppua; sillä ihmiset elävät leivästä, taloudesta, eivätkä politiikasta.
Ruokaa ja tarvikkeita ei luoda puolueen tai hallituksen määräyksillä. Lainsäädännölliset julistukset eivät muokkaa maata; lait eivät pistä teollisuuden rattaita pyörimään. Tyytymättömyys, eripura ja nälkä seurasivat hallinnon pakkovallan ja diktatuurin kintereillä. Ja taas, kuten aina, politiikka ja valta osoittautuivat suoksi, johon vallankumouksen liekit sammuivat.
Meidän on opeteltava tämä äärimmäisen tärkeä opetus. Se, että massat ymmärtävät läpikotaisin vallankumouksen todelliset tavoitteet, merkitsee sen onnistumista. Se, että he toteuttavat tietoisen tahtonsa omilla ponnisteluillaan, takaa uuden elämän oikeanlaisen kehityksen. Toisaalta tämän ymmärryksen ja siihen liittyvien valmisteluiden puute merkitsee varmaa tappiota, joko taantumuksen käsissä tai poliittisia puoluetovereita teeskentelevien teoreettisissa kokeiluissa.
Ryhtykäämme siis valmistautumaan.
Mihin ja miten?