Tuomiomme ei kuulosta ankaralta. Tuomitun vartaloon kirjoitetaan äkeellä se käsky, jonka hän on rikkonut. Esimerkiksi tämän tuomitun – upseeri osoitti miestä – ruumiiseen kirjoitetaan: KUNNIOITA ESIMIESTÄSI!
Kafka
Rangaistussiirtolassa
Ruumis on ruumis,/ se on yksin/ eikä tarvitse elimiä,/ ruumis ei ole koskaan elimistö,/ elimistöt ovat ruumiin vihollisia,/ asiat joita ihminen tekee/ tapahtuvat aivan itsestään/ ilman minkään elimen apua,/ jokainen elin on loinen,/ se täyttää loiselle kuuluvaa tehtävää,/ jonka tarkoitus on pitää hengissä olentoa/ jonka ei pitäisi olla olemassa.
Antonin Artaud
* * * * * * * * * *
1
NIETZSCHE, AN(ARKIA) JA ANTIPSYKIATRIA*
Tuntuu ehkä omituiselta, että joku kirjoittaa esseen, jossa Nietzsche liitetään anarkiaan. An(arkia), jonka väitän olevan Nietzschelle ominaista, ei kuitenkaan ole poliittista anarkiaa, jota vastaan Nietzsche kirjoitti.
Vieläkin kummallisemmalta varmasti tuntuu Nietzschen liittäminen psykologiassa vaikuttaneeseen liikkeeseen, joka on syntynyt niin monta vuotta hänen kuolemansa jälkeen ja joka vielä tänäänkin on lähinnä marginaalinen "liike". Uskon kuitenkin, että näiden modernien käsitteiden ja Nietzschen välillä on nähtävissä tiettyjä yhteyksiä. Käytän Laingin, Cooperin sekä Deleuzen ja Guattarin teoksia osoittaakseni tämän yhteyden.
Mitä an(arkiaan) tulee on pyrkimyksenäni: 1) lähestyä aihetta dekonstruktion tai tarkemmin ilmaistuna Derridan kautta ja 2) Deleuzen ja Guattarin "skitsoanalyysin" kautta – havainnollistaakseni mitä oikein tarkoitan an(arkialla) ja miten tämä an(arkian) käsite on löydettävissä latenttina Nietzscheltä.
Ennen kuin perehdymme an(arkiaan) täytyy meidän kuitenkin kääntyä alkuperäisempään kysymykseen, nimittäin Nietzschen käsitteisiin "unohdus" ja "tulemisen viattomuus", sillä ilman näitä käsitteitä ei Nietzschen asettama an(arkia) ole lainkaan mahdollista.
_____
* Ensinnäkin olen päättänyt käyttää sanaa "antipsykiatria" yleiskäsitteenä, joka sisältää sekä mm. Laingin ja Cooperin käyttämät analyysitavat että Deleuzen ja Guattarin harjoittaman "skitsoanalyysin". Toiseksi olen käyttänyt sanamuotoa an(arkia) tehdäkseni eron perinteiseen poliittiseen anarkiaan.
1
Ensimmäinen Zarathustran prologia seuraava kappale on kappale "kolmesta muutoksesta". Siinä Nietzsche kuvaa meille tiettyä muutosta, jonka täytyy tapahtua, jos pyrkimyksenämme on uusi alku. Hän kirjoittaa:
"Kolme hengen muutosta minä mainitsen teille: kuinka henki tulee kameliksi, ja leijonaksi kameli sekä lapseksi vihdoin leijona."1
Siten muutoksen täytyy tapahtua siitä mikä on fyysisesti suurta siihen mikä on fyysisesti pientä, ja siitä mikä on täysikasvuista siihen mikä on kasvamassa olevaa. Mutta siinä, miten kamelin kaltaisella hengellä on ollut liian paljon kannettavaa, on myös mieltä – että painon on tultava sellaiseksi, että "korsi on viimeinkin katkaissut kamelin selän". Tässä kohtaa leijonasta tulee henki. So. henki, joka on vastakkainen autiomaan auringossa hitaasti mätänevälle kamelin raadolle. Ja vaikka leijona on "vastaansanova" henki ja vapauden henki (henki joka on kääntänyt selkänsä velvollisuudelle), se on liian vanha ollakseen alkamisen ja unohduksen henki.
"Luomaan uusia arvoja – " sanoo Nietzsche,
"siihen ei leijonakaan vielä pysty: mutta hankkimaan itselleen vapautta uuteen luomiseen – sen mahtaa leijonan mahti. Vapauden hankintaan ja pyhään kieltämiseen velvollisuudenkin edessä: siihen, minun veljeni, tarvitaan leijonaa."2
Näin leijonan vapauttava karjunta julistaa reaktiivisen moraalin – tai tavallisesti "tottumuksen moraaliksi" kutsutun – kuolemaa. Horisontissa siintävä uusi ihminen on yli-ihminen (aktiivinen vastakohtana reaktiiviselle tyypille) tai ilmaistaksemme asian toisella tavalla: "lapsen henki". Mutta miksi lapsi?
"Viattomuutta on lapsi ja unohdusta, uusi alku, leikki, itsestään vierivä pyörä, ensimmäinen liike, pyhä myönteisyys."3 (Perezin kursiv.)
Ja koska leikki on osa lapsen luontoa,
"leikki edustaa aktiviteettiä, joka ei tähtää mihinkään käytännön utilitaarisiin tarpeisiin ja päämääriin, eikä se ole tekemisissä hyvän ja pahan tai totuuden ja vääryyden kanssa."4
Siten yhteenvetona lapsi, tämä "itsestään vierivä pyörä", liikkuu eteenpäin, aina vain eteenpäin, disseminoiden vanhat binaaristen vastakkaisuuksien käsitteet. Ja lopultakin, lopultakin moraali "jenseits von gut und böse"!
2
Tässä sitten Nietzschen an(arkia) astuu kuvaan. Sillä aivan kuten Derridan difference, Nietzschen "jenseits" disseminoi hier(arkkiset) binaariset vastakkaisuudet. Näin ollen "jenseits" tai "tuolla puolen" -käsitettä ei tule tulkita hegeliläisittäin, vaan päinvastoin mukaillen derridalaista differencea, ts. disseminoivalla tavalla. Kuten Nietzsche kirjoittaa:
"Tapa nähdä vastakohtia. – Yleinen epätarkka havaintotapa näkee kaikkialla luonnossa vastakohtaisuuksia (kuten esim. "kuuma ja kylmä") jossa ei ole vastakohtia, vaan eroja tai asteita..."5 (Perezin kursiv.)
Elää differancen (/):lla, so. tuolla puolen... se tekee elämästä vaarallista, ja se on täsmälleen sitä, mihin tehtävään Nietzsche meidät haastaa.
"On saavutettu se vaarallinen ja kaamea kohta, jossa suurempi, monipuolisempi, avarampi elämä elää vanhan moraalin ylitse..."6 (Nietzschen kursiv.)
Täytyy elää vaarallisesti, sanoo Nietzsche. Täytyy olla halukas kävelemään nuoralla pohjattoman kuilun (Abgrund) yllä, ja niin tekemällä kieltää reaktiivisten ja meitä alaspäin vetävien voimien henki. Siihen tarvitaan rohkeutta. Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että elää tuolla puolen, elää (/):lla, tarkoittaa elämistä ei-missään: elää ihmisenä, joka on riippumaton ulossulkevien binaaristen oppositioiden, perustojen ja instituutioiden moraalisuudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Nietzschen projektiin kuuluisi moraalisten hier(arkkisten) oppositioiden purkaminen kauttaaltaan.
Nietzsche halusi ennenkaikkea (1) mennä moraalisten hier(arkkisten) oppositioiden tuolle puolen, voidakseen disseminoida ne ja tehdäkseen niistä pikemminkin vapaasti virtaavia kuin kiinteitä, sekä (2) mennä istitutionaalisten hier(arkkisten) rakenteiden sisäänkirjoittautumisen tuolle puolen kaivaakseen maata instituutioiden harjoittaman tukahduttavan koodauksen alta. Tämän lisäksi arvoaseman affirmaatio, jonka löydämme Nietzschen teoksista, tarjoaa mitä parhaimman esimerkin siitä, että hänen an(arkiansa) oli ensimmäistä ei-poliittista an(arkiaa) ja tottakai myös ensimmäistä todella rakenteetonta an(arkiaa) filosofian historiassa. Nietzschen hahmottelema kuuluisa herra-orja -moraali saa aikaan sen, että an(arkiaa) ei voi pitää erityisesti vasemmistolaisena tai oikeistolaisena ideologiana – nimenomaan siitä syystä, että Nietzschen arvostama yksilö on aktiivinen ja itsenäinen (eikä välttämättä "poliittinen").
"Nietzschellä on kaksi merkitystä sanalle hierarkia. Ensinnäkin se merkitsee eroa aktiivisten ja reaktiivisten voimien välillä, aktiivisten voimien ylemmyyttä reaktiivisiin nähden; sekä tästä seuraavaa kompleksista organisaatiota – jossa heikko on päässyt voitolle, jossa vahva on saastutettu, jossa orja, joka ei ole lain ja hyveen hallitsija, on päässyt voitolle herrasta, joka ei enää ole sellainen. Jos me vertaamme näitä kahta merkitystä, niin huomaamme toisen olevan päinvastainen ensimmäiseen nähden. Me teemme Kirkon, moraalisuuden ja Valtion kaiken hierarkian herroiksi ja vartijoiksi."7 (Perezin kursiv.)
Nimenomaan tätä jälkimmäistä hier(arkian) lajia Nietzsche vastustaa. Sillä se on instituutioiden ja ekopoliittisten rakenteiden hier(arkiaa); niiden rakentamaa, jotka eivät itse kykene johtamaan tai tottelemaan itseään: heikkojen ja orjien ja niiden, jotka tarvitsevat ulkoista hier(arkkista) auktoriteettia voidakseen toimia.
Nietzschelle siis orjamoraali on vainoharhaisten koneiden moraalia. Nämä merkitsevät kaikki pelkonsa elimettömään ruumiiseen ja muuttavat sen "lain ruumiiksi": "yhteenliittymisen" ja yhteisön itsesäilytyksen nimissä.
"Laki, tiettyjen yhteisön itsesäilytykseen tähtäävien olosuhteiden läpeensä realistinen muodollistaminen, kieltää tietyt yhteisöä vastaan suunnatut toimet: se ei kiellä niitä järjestelyitä, jotka tuottavat nämä toimet – sillä se tarvitsee niitä muihin päämääriin, nimittäin yhteisön vihollisia vastaan."8 (Nietzschen kursiv.)
Tämä sosiaaliseen kenttään sisäänkirjoittautuminen tai koodautuminen on tulosta reaktiivisesta pelosta "elää vaarallisesti", elää differancen (/):lla, mikä edellyttäisi kaikkien arvojen alituista kyseenalaistamista: päätyen, jos näin voi sanoa, tietynlaiseen "eettiseen an(arkiaan)". Tämä tarkoittaa rakenteetonta, koodaamatonta, kirjoittamatonta moraalia, tai ehkä pikemminkin "moraalittomuutta".
Toisaalta meillä on yhteisö, joka rakentaa despoottisen valtiokoneiston "jalostaakseen ihmistä". Tai kuten Nietzsche asian ilmaisi:
"Moraali on eläinnäyttely. Sen oletuksena on, että kalterit voivat olla tuottoisampia kuin vapaus, jopa vangeille; sen toisena oletuksena on, että on olemassa eläintenkouluttajia, jotka eivät pelkää kauheita keinoja – jotka osaavat käyttää tulikuumaa rautaa. Tätä hirvittävää lajia, joka ottaa asiakseen taistella villieläimiä vastaan, kutsutaan "papeiksi"..."9
ja tähän voisi hyvinkin lisätä "despooteiksi".
"Kaikella tällä lakien typeryydellä ja mielivaltaisuudella, kaikella instituutioiden aiheuttamalla kärsimyksellä, koko perverssillä sorron ja kasvatuksen koneistolla, tulikuumilla raudoilla ja julmilla menettelytavoilla on vain tämä tarkoitus: jalostaa ihminen, merkitä hänen lihansa, muokata hänestä liittolainen..."10
Ja mikäpä tästä olisi parempi esimerkki kuin Hitler. Sillä loppujen lopuksi merkitsemistä tai leimaamista (esim. numeroita käsivarteen) ei tehdä pelkästään liittolaisuuden luomiseksi, vaan ehkä enemmänkin yhteisön sisäpuolisten erottamiseksi ulkopuolisista. Ulkopuolinen on aina uhka, sillä nimenomaan hän – sopeutumaton – yleensä kyseenalaistaa asioiden järjestyksen. Ja kuten me kaikki tiedämme, vainoharhaista konetta varten on kaiken aina oltava "mukavaa, siistiä ja järjestyksessä", ja erityisesti tietenkin, jos tuo vainoharhainen kone sattuu olemaan sotilaallinen, poliittinen tai taloudellinen. Albert Camus'n Caligulassa, sen jälkeen kun Caligula on määrännyt runoilijat lukemaan runojaan, hän kääntyy Cherean puoleen ja kuiskaa: "kuten näet, järjestystä tarvitaan kaikkialla, jopa taiteessa"11. Tämän vuoksi poliittinen "määräämisen tahto" on yleensä väkivallan ja sorron tahtoa.
Kuitenkin tarvitaan muutama varoituksen sananen: an(arkia), ulkoisten hier(arkkisten) rakenteiden disseminoituminen, ei tarkoita mitään "anything-goes" -ideologiaa, väkivaltaista riehumista joka luo enemmän väkivaltaa kuin instituutiot itse. Juuri tätä an(arkia) projektina lähtee estämään, ts. Valtion, Kirkon, mielisairaaloiden jne. väkivaltaista riehumista.
"Siinä, missä valtio lakkaa, – katsokaa sinne, minun veljeni! Ettekö näe sitä, sateenkaarta ja yli–ihmisen siltoja?"12(Nietzschen kursiv.)
Sillä yli-ihminen on hän, joka ei enää tarvitse Valtiota tai mitään muitakaan instituutioita. Hän on omien arvojensa luoja ja sellaisena ensimmäinen tosi an(arkisti). Lyhyesti: hän hylkää kaikki ulkoiset järjestykset. Hän on oma herransa.13 Hän on ensimmäinen, joka kääntää selkänsä traditionaaliselle moraalille, joka koodaa, merkitsee ja kiinnittää maailman "vastakohtaisuudet" ulossulkevaan hier(arkkiseen) kehykseen ikäänkuin tehdäkseen elämän turvalliseksi, kun itse asiassa pikemminkin "kaaosta tarvitaan stagnaatiotendenssin vastapainoksi"14. Yli-ihminen ei kuitenkaan ole vain tyyppi, vaan enemmänkin prosessi, virta, paon viiva, rihmasto (Deleuze/Guattari).
On kuitenkin varottava tässä piilevää vaaraa, sillä on aina mahdollista, että esteetön ("yli-ihmis") prosessi, rajoittamaton virta, elimetön ruumis, voi liikkua mihin suuntaan tahansa, mukaanlukien vastakkaiseen suuntaan kuin on haluttu. Tästä syystä ylikoodautuneiden, ylikirjoittautuneiden halun virtojen an(arkkisen) vapautuksen täytyy tapahtua mieluummin asteittain kuin yhdellä kertaa. Elämä jota eletään differancen (/):lla, "tuolla puolen", on erittäin vaarallista elämää, jonka positiivisuus riippuu siitä tavasta miten siihen tullaan.
Valloilleenpäässyt väkivalta, jota nuorisojengit ja muut mikrofasistiset ryhmät (Guattari) tänä päivänä harjoittavat eri puolilla maailmaa on tulosta rakenteettomista, koodautumattomista, kirjoittautumattomista halun virroista, mutta se ei ole sitä mitä Nietzschellä, Deleuzella, Guattarilla tai Laingilla oli mielessään. Kuten Deleuze ja Guattari ovat huomauttaneet On the Linessa:
"On olemassa halu heti kun on olemassa... elimetön ruumis. Mutta on olemassa elimettömiä ruumiita, jotka ovat tyhjiä, kovettuneita kuoria, koska niiden elimelliset osat on poistettu liian nopeasti ja voimallisesti, kuten "yliannostuksessa". On olemassa syöpämäisiä tai fasistisia elimettömiä ruumiita, kuten mustissa aukoissa tai poistamisen koneissa."15
Myös Cooper varoittaa teoksessaan The Death of the Family liian äkkinäisestä koodaavien tai sisäänkirjoittautuvien hier(arkkisten) (familiaalisten) kehysten eliminoimisesta. Autonomia, joka seuraa Cooperin "ekoniaksi", "paranoiaksi" ja "anoiaksi" kutsumista prosesseista, voi johtaa tuhoisiin vaikutuksiin, ellei sitä saavuteta asteittain. Hän kirjoittaa:
"Näiden vaiheiden välillä on tietenkin paljon tilaa asemien sekaannukselle. Yksi kaikkein tuhoisimmista on yritys siirtyä ekoniasta ja paranoiasta anoiaan ilman tarvittavaa omavaraista autonomiaa"16
tai sitä mitä Nietzsche kutsui "itseriittoisuudeksi".
Lopulta tarvitaan uutta psykologiaa – sellaista psykologiaa, joka auttaa meitä ryhtymään toimeen vapautuaksemme asteittain ylikoodautuneista halun virroistamme ja joka ei pane meitä takaisin mielisairaalaan. Sanalla sanoen tällainen psykologia on antipsykiatriaa ja sitä mitä Deleuze ja Guattari kutsuvat "skitsoanalyysiksi".
3
Antipsykiatria on ensimmäistä an(arkistista) psykologiaa ja ensimmäisenä myös ajamassa hier(arkkisten) institutionaalisten rakenteiden, eritoten "perheen", luhistumista. Samaa juonnetta seuraava Deleuzen ja Guattarin "skitsoanalyysi" sekä kritisoi freudilaista oidipaalista rakennetta –joka määrää yksilön elämän asettamalla hänet riippuvaiseksi sisäistetystä "isä, äiti ja minä" –rakenteesta – että myös ylittää tämän freudilaisen rakenteen. Yllämainitut kirjoittajat pitävät oidipaalista rakennetta yhtenä skitsofrenian pääasia1llisimpana aiheuttajana.
Vastustuksen kohteena ei kuitenkaan ole lapsi-vanhempi -suhde sinänsä, vaan tällaisen suhteen oidipalisaatio.
"Tarkoituksena ei ole kieltää vanhempien elintärkeyttä tai lasten rakkauden tunteita äitejään ja isiään kohtaan. Tarkoituksena on tietää millä paikalla vanhemmat ovat ja mitä funktiota he täyttävät halun tuotannossa, pikemminkin kuin tehdä vastakkaista ja pakottaa koko halukoneiden* vuorovaikutus sopeutumaan (rabattre tout le jeu des machines desirantes dans) Oidipuksen rajoittuneeseen koodiin."17
Tätä halun rakenteellistamista ja kontrollia Nietzsche selvästikin vastusti, sillä muistanemme, että Nietzschelle lapsi on tärkeä juuri siksi, että hän on... aina vapaa, koodaamaton ja merkitsemätön. Lapsi on elimetön ruumis ja sikäli kuin hänellä on vanhemmat, hänen vanhempansa eivät ole niitä, jotka kasvattavat hänet, jotka kirjoittautuvat lapsen ruumiiseen samoin kuin vanhempien vanhemmat ovat kirjoittautuneet heidän ruumiisiinsa (samoin kuin taas heidän vanhempansa heihin, jne.)** Todellinen lapsi on hän, joka pääsee voitolle vanhemmistaan; hän joka ylittää heidät siinä määrin, että hän lopulta jättää heidät taakseen, kun hän kävelee autiomaahan ensimmäisenä todellisena nomadina: "Itsestään vierivä pyörä", joka ei katso taakseen. Zarathustrassa Nietzsche kirjoittaa:
"Korkeampi ruumis [ehkä elimetön ruumis?] pitää sinun luoda, ensimmäinen liike, itsestään vierivä pyörä, – luova pitää sinun luoda. Avioliitto: näin minä nimitän kahden yhteisen tahdon luoda yksi, joka on enemmän kuin ne, jotka hänet loivat. Syväksi kunnioitukseksi toisiaan, sellaisen tahdon tahtojia kohtaan sanon minä avioliittoa."18 (Perezin kursiv. ja lisäys)
Ja tällaisen avioliiton tuotteena on lapsi, jota ei pelota särkeä kaikkia sortokoneitamme mäsäksi.19
"Valot hyppelevät kuin sähköneulat. Atomit sekoavat valosta ja kuumuudesta. Valtava liekkimeri lasin takana eikä mikään pala poroksi", kirjoittaa Miller.
"Ihmiset katkaisevat selkänsä, ihmiset puhkaisevat aivonsa keksiäkseen koneen, jota lapsikin voisi käyttää. Jos vain voisin löytää tuon hypoteettisen lapsen, jonka on määrä käyttää konetta, panisin vasaran hänen käteensä ja sanoisin: Lyö mäsäksi! Lyö mäsäksi!"20
Ja kyllä, hän tosiaan lyö sen mäsäksi. Tämä lapsi on vapaa... vapaa syyllisyydestä! (Ei sen vuoksi, että hän tekee juuri niin kuin hänet on kasvatettukin tekemään, vaan päinvastoin siksi, että häntä ei ole alistettu sellaiselle ruumiilliselle ja psykologiselle ylikoodaamiselle, jolle useimmat lapset alistetaan.)
Kukaan ei synny syyllisyydentuntoisena. Syyllisyys on tulosta familiaalisesta merkitsemisestä tai ylikoodaamisesta. Se, miten lähelle äitiä ja isää jää tai miten kauaksi heistä kulkeutuu, määrää syyllisyydentunnon asteen.*** "Jos kaikki yhteen tuloskenttään projisoidut ja sille omistetut arvot soveltuvat kitkattomasti yhteen, kaikki on ajallisesti ja paikallisesti kohdallaan", kirjoittaa Laing.
"Tässä asioiden järjestelmässä eivät säännöt tuota vaikeuksia, näillä kentillä ei ole aihetta syyllisyyteen tai huoleen... Henkilö on itsekin hyvä, jos hän ajattelee hyvää siitä mistä hänen pitääkin, ja pahaa siitä mistä hänen pitääkin."21
Mutta entä jos lapsen arvot ja perheen arvot eivät sovellukaan "kitkattomasti yhteen"? Kuinka lapsi voi vapautua tuntematta "syyllisyyttä"? Loppujen lopuksi perhe ylikoodautuu, ylikirjoittautuu ja ylikartoittuu arvoineen lapseen. Kaikkia perheen lapseen merkitsemiä sääntöjä suojelevat metasäännöt, metametasäännöt jne. mikä tekee tietenkin (traditionaalisten) perhearvojen "uudelleenarvioimisesta" ja ylittämisestä, jos ei mahdotonta, niin kuitenkin äärimmäisen vaikeata.
"Säännöt hallitsevat kaikkia kokemisen aspekteja, mitä meidän on koettava ja mitä ei, mitä operaatioita meidän on tehtävä ja mitä ei saadaksemme aikaan sallitun kuvan itsestämme ja muista tässä maailmassa... Mutta tilanne on aivan erityinen, jos on olemassa sääntö joka kieltää sääntöjen tutkimisen tai asettamisen kyseenalaiseksi: ja vielä enemmän, jos on sääntöjä, jotka kieltävät edes sääntöjen tiedostamisen, viimeksi mainittu sääntö mukaan luettuna."22 (Laingin kursiv.)
Tämän vuoksi sääntöjen rikkominen, traditionaalisen (perhe)moraalin tuolle puolen meneminen on niin kovin vaikeaa. Täytyy jotenkin kyetä näkemään sääntöjen ja kaikkien niiden takana olevien rajoitusten läpi. Ja jotta asiat olisivat vieläkin monimutkaisempia, täytyy olla halukas pistämään niin kutsuttu "terveytensä" peliin rikkoakseen sääntöjä. Ei ihme, että traditionaalisimmat anarkian muodot ovat turvautuneet yhteisöllisiin järjestelyihin ratkaistakseen tämän ongelman.
"Kuinka minä irrottaudun menettämättä järkeäni?" Kuinka minä irrottaudun tulematta rikolliseksi? On äärimmäisen vaikeaa hävittää perheen merkitsemiä emotionaalisia (vaikkakin negatiivisia) kiintymyksentunteita. Kuitenkin nimenomaan tästä tunteesta (kauheasta syyllisyyden tunteesta) yhteisölliset järjestelyt saavat alkunsa.
Valitettavasti nämä yhteisölliset järjestelyt eivät tavallisesti toimi. Sinä hetkenä, kun valitaan johtaja – ja useimmiten niin tehdään – valitaan myös hier(arkkinen) rakenne, joka ei juuri poikkea useimmista perheistä.
Cooperin kokeilu antipsykiatrisilla kommuuneilla, joiden tarkoitus oli korvata vakiintuneet psykiatriset instituutiot, epäonnistui, koska niissä pystytettiin uusi instituutio vanhan paikalle. Sikäli kuin Cooper oli yhteisön organisoija, hän oli – käyttääksemme hänen omaa terminologiaansa – "väärä johtaja", pitipä hän siitä tai ei. Hän oli psykiatri ja sellaisena pysyi, vaikka hän kutsuikin itseään "jäseneksi", "toveriksi" tai "tasa-arvoiseksi". Familialismin ongelma on yksinomaan sisäisyydessä. On mahdollista elää saman katon alla perheensä kanssa olematta siihen vittuuntunut; toisaalta on olemassa ihmisiä, jotka elävät etelänavalla ja joiden (sisäinen) "perhe" on kaiken aikaa siellä säätelemässä ja ylikoodaamassa halun virtoja. Tämän vuoksi
"jopa institutionaalisen analyysin progressiivisille tai vallankumouksellisille sektoreille toisaalla ja antipsykiatrialle toisaalla on tämä familialismin vaara aina läsnä – mukauttaen laajentuneen Oidipuksen kaksoisumpikujaan – yhtä lailla itsensä patogeenisten perheiden diagnostiikassa kuin myös terapeuttisten kvasiperheiden [tai kommuunien] muodostamisessa."23
_____
* Kuten Viettelysten vaunussa, jonka suuntaa ohjaavat alla kulkevat raiteet: oidipaalisen rakenteen rajoittavuus johtaa halukoneiden ja niiden koodaamattomien halun virtojen kontrolliin. Lopulta meillä on taas yksi skitsofreeninen Blanche DuBois ja yksi despootti Stanley Kowalski lisää.
** Tätä arvojen kompleksia familiaalista ylikoodautumista R.D. Laing kutsuu "solmuiksi", jotka voivat lopulta johtaa skitsofreniaan.
*** Perhe muuttaa lapsen ruumiin (tai elimettömän ruumiin) "mukautuvaksi ruumiiksi" (Foucault) ja "pehmokoneeksi" (Burroughs).
4
Lopullisessa analyysissä antipsykiatria, tai tarkemmin ilmaistuna skitsoanalyysi, tähtää vapautumiseen niistä hier(arkkisista) ja sisäisistä familiaalisista rakenteista, jotka ovat kirjoittautuneet elimettömään ruumiiseen. "Joissakin perheissä" kirjoittaa Laing
"vanhemmat eivät salli lasten murtaa "perhettä" itsessään, jos lapset osoittavat halua siihen suuntaan, koska he kokevat tämän perheen hajottamisena, ja mihin silloin päädyttäisiin?"24
Johon tulee monia vastauksia mieleen, kuten esimerkiksi: toimintaan, haluun, viattomuuteen, luovuuteen, an(arkiaan) ja vapauteen! Mutta valitettavasti "lapsellekin 'perhe' saattaa olla tärkeämpi sisäinen struktuuri kuin 'rinta', 'penis', 'äiti' tai 'isä'"25. Nämä sisäiset struktuurit on perhe merkinnyt lapsen psyykeen vähentääkseen lapsen omaa potentiaalia itsesuuntautuneeseen toimintaan tai siihen mitä Nietzsche kutsui "tulemisen viattomuudeksi".
"Heti kun me kuvittelemme jonkun vastuulliseksi siihen, että olemme sitä tai tätä... ja sen vuoksi liitämme häneen tarkoituksen, että meidän pitäisi olla olemassa ja olla iloisia tai onnettomia, turmelemme itseltämme tulemisen viattomuuden."26
Ja heti kun me merkitsemme lapsen elimettömään ruumiiseen hier(arkkisen) familiaalin rakenteen, hän tulee pikemminkin reaktiiviseksi kuin aktiiviseksi yksilöksi; liikkumattomaksi viivaksi pikemmin kuin paon viivaksi; ja häneltä kielletään hänen potentiaalisuutensa itsehillintään ja autonomiaan. Yhteenvetona: meillä on segmentoitunut ja liikkumaton viiva, joka ylikoodaa ja ylimerkitsee säännöt ja metasäännöt, joiden mukaan yksilön tulisi kehittyä. "Yksilöinä ja ryhminä", kirjoittaa Deleuze,
"meidät on tehty viivoista – viivoista, jotka ovat luonteeltaan hyvin vaihtelevia. Ensimmäinen viivatyyppi (tätä tyyppiä on monia), joka muodostaa meidät, on segmentaarinen tai jäykästi segmentoitunut: perhe/ammatti; työ/vuosiloma; perhe/sitten koulu/sitten armeija/sitten tehdas/ja sitten eläkkeelle. Joka kerran, kun siirrymme segmentistä toiseen, meille kerrotaan "ettemme ole enää lapsia"; sitten koulussa "nyt ette enää ole kotona"; sitten armeijassa "tämä ei ole enää mikään koulu"... Lyhyesti: kaikenlaisia hyvin määriteltyjä segmenttejä, jotka menevät kaikkiin suuntiin, jotka jakavat meidät joka mielessä, nämä liikkumattomien viivojen niput."27
An(arkia) ja skitsoanalyysi tähtäävät siis siihen, että puolustuskyvyttömät ressukat, syyllisyydenrepimät sätkynuket sisäisissä pakkopaidoissaan korvautuvat vapailla, oidipalisoitumattomilla, koodautumattomilla yksilöillä.
Seuraava luku Kirjan sisällysluettelo Etusivu
VIITTEET
1. Friedrich Nietzsche, "Kolmesta muutoksesta", Näin puhui Zarathustra, Helsinki, Otava, 1981, suom. J.A.Hollo, 21.
2. Ibid., 22.
3. Ibid.
4. Rose Pfeffer, Nietzsche, Disciple of Dionysus, N.J., Bucknell University Press, 1972, 207.
5. Friedrich Nietzsche, A Nietzsche Reader, ed. and Tr. by R.J.Hollingdale, N.Y., Penguin Books, 1966, Aphorism # 262, 211.
6. Friedrich Nietzsche, Hyvän ja pahan tuolla puolen, Helsinki, Otava, 1984 (1966), suom. J.A.Hollo, Aforismi # 262, 176.
7. Gilles Deleuze, Nietzsche and Philosophy, tr. Hugh Tomlison, London, The Athalone Press, 1983, 60-61.
8. Friedrich Nietzsche, The Will to Power, ed. Walter Kaufmann, tr. by R.J. Hollingdale and Walter Kaufmann, N.Y., Vintage Books, 1968. Aphorism # 204, 119.
9. Ibid., Aphorism # 397, 214.
10. Gilles Deleuze and Felix Guattari, Anti-Oedipus: Capitalism and Schizophrenia, tr. Robert Hurley, Mark Seem, and Helen R. Lane, Minneapolis, Minn., University of Minnesota Press, 1983, 190.
11. Albert Camus, "Caligula", Caligula and Three Other Plays, tr. Stuart Gilbert, N.Y., Vintage Books, 1958, 65.
12. Friedrich Nietzsche, "Uudesta epäjumalasta", Näin puhui Zarathustra, op.cit., 42.
13. Friedrich Nietzsche, "Itsensä-voittamisesta", Näin puhui Zarathustra, op.cit., 96-99.
14. George Allen Morgan, "The Standard of Revaluation", What Nietzsche Means, N.Y., Harper & Row Publishers, 1941, 132.
15. Gilles Deleuze and Félix Guattari, On the Line, tr. John Johnston, N.Y., Semiotext(e), 1983, 108.
16. David Cooper, "On Being Born into a Family", The Death of the Family, N.Y., Vintage Books, 1971, 12-13.
17. Gilles Deleuze and Félix Guattari, Anti-Oedipus: Capitalism and Schizophrenia, op.cit., 47.
18. Friedrich Nietzsche, "Lapsesta ja avioliitosta", Näin puhui Zarathustra, op.cit., 58.
19. Friedrich Nietzsche, "toinen tutkimus – aforismi # 19", Moraalin alkuperästä (Zur Genealogie der Moral 1887), Helsinki, Otava 1969, suom. J.A. Hollo, 82–83.
20. Henry Miller, "Vaatturinverstas", Musta kevät (Black Spring 1936), Jyväskylä, Gummerus, 1968, suom. Risto Lehmusoksa, 116-117.
21. R.D.Laing, "Sääntöjä ja metasääntöjä", Perhesuhteiden politiikka (The Politics of the Family and Other Essays 1969), Keuruu, Otava, 1973, suom. Elina Hytönen, 106.
22. Ibid, 109.
23. Gilles Deleuze & Félix Guattari, Anti-Oedipus: Capitalism and Schizophrenia, op.cit., 94.
24. R.D.Laing, "Perhe ja 'perhe'", Perhesuhteiden politiikka, op.cit., 21.
25. Ibid.
26. Friedrich Nietzsche, The Will to Power. Aphorism # 552, 299.
27. Gilles Deleuze, "Politics", On the Line, op.cit., 69.