Ekologiasta nousee vallankumouksellinen
Voi olla turhauttavaa yrittää tuoda laajaa vallankumouksellista analyysiä erityisiin ekologisen oikeudenmukaisuuden kamppailuihin. Joka ilta uutisissa esitetään kuitenkin taas jokin uusi ekokatastrofi, joka vaatii huomiotamme. Meille syötetään tarinoita kasvihuoneilmiöön liittyvistä katastrofeista, ympäristösyistä aiheutuneista sairauksista ja kohoavista saastetasoista, ja ne saavat meidät helposti lannistuneiksi, kun samaan aikaan yritämme yhdistää ekologisen oikeudenmukaisuuden puolesta käytävät kamppailumme kysymyksiin syvällisemmästä poliittisesta muutoksesta ja pitää omat ekologiset toimintasuunnitelmamme etusijalla. Me haluamme enemmän kuin pragmaattiset ympäristönsuojelijat, jotka keskittyvät vain yksittäisiin reformeihin, mutta törmäämme seuraavaan pulmaan: me tiedämme, että on tärkeää osallistua yksittäisiin ekologisiin kamppailuihin, koska tiedämme niiden merkityksen laajemman ekologisen tuhon hidastamisessa, mutta samalla tiedämme, ettei yksittäisten kysymysten käsittely riitä saamaan aikaan perusteellista sosiaalista ja poliittista muutosta. Siksi meidän on tutkittava, millä tavoin voimme osallistua erityisiin ja tarpeellisiin ekologisiin kamppailuihin samalla kun hankimme riittävän vallankumouksellisen näkemyksen uutta ja toivottavaa ekologista yhteiskuntaa varten.
Välttämättömät ja riittävät olosuhteet poliittiselle muutokselle
Sosiaaliseen tai ekologiseen muutokseen tähtäävät liikkeet keskittyvät pääasiassa siihen, mikä on välttämätöntä yhteiskunnan uudelleenluomiseksi. Vanhassa vasemmistossa monet olivat sitä mieltä, että materiaalisen eriarvoisuuden lakkauttaminen oli välttämättömin olosuhde vapaan yhteiskunnan synnyttämiseksi, kun taas 1970-luvun radikaalifeministien mielestä sosiaalinen oikeudenmukaisuus saavutettaisiin vain kumoamalla patriarkaatti. Monet 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeessä mukana olleet puolestaan uskoivat, että rasismista eroon pääseminen oli ensisijainen välttämättömyys, jonka myötä laajempi yhteiskunnallinen muutos tapahtuisi. Monet näissä liikkeissä mukana olleet pitivät yhden tietyn hierarkian muodon lakkauttamista välttämättömänä radikaalille yhteiskunnan muutokselle. Liikkeissä mukana olleet järkeilivät usein tähän tapaan: "Kunhan ensin saamme purettua tämän yhden hierarkian muodon, niin sen jälkeen kyllä muutkin hierarkian muodot kumoutuvat." Tästä syystä välttämätön sulautettiin yhteen riittävän kanssa. Ja vielä tänäkin päivänä saatamme uskoa, että jos vain onnistumme siinä välttämättömässä tehtävässä, että lakkautamme yhden erityisen hierarkian muodon, niin tämä välttämätön toimi riittää luomaan vapaan yhteiskunnan.
Välttämätön ei kuitenkaan ole sama kuin riittävä. Kun esimerkiksi haluamme keittää vettä, meidän on täytettävä muutamat välttämättömät ehdot: tarvitsemme vettä ja sellaisen kuumuuden, jolla voimme nostaa veden lämpötilan sataan asteeseen. Tajuamme, että jos meillä on vain yksi välttämättömistä edellytyksistä, esimerkiksi pannullinen vettä, ei se vielä ole riittävä olosuhde veden keittämiselle. Samoin jos meillä on pelkkä kuumennuslevy kohotettuna sataan asteeseen, mutta vesi puuttuu, ei kuumennuslevy vielä edusta riittävää olosuhdetta. Tai jos vesipannumme on huoneen toisessa nurkassa ja kuumennuslevy sataan asteeseen nostettuna toisessa nurkassa, ei meillä vieläkään ole riittäviä olosuhteita veden keittämiselle – ei, vaikka olimmekin järjestäneet veden keittämiselle välttämättömät olosuhteet samanaikaisiksi. Jos ajattelemme asiaa pelkästään välttämättömien edellytysten kannalta, saatamme päätyä tuijottamaan ymmällämme kuumentamatonta vesipannua ja kuumennuslevyä, tai saatamme siirrellä vesipannua ja kuumennuslevyä ympäri huonetta ja ihmetellä, miksi veden keittäminen ei meiltä onnistu.
Tietenkään useimpien ihmisten ei tarvitse näin tarkoin ajatella välttämättömiä ja riittäviä olosuhteita niin arkisissa toimissa kuin veden keittäminen. Tiedämme kyllä aivan tavallisellakin logiikalla, että riittävät olosuhteet veden keittämiselle ovat veden keittämiselle välttämättömien edellytysten kasauma (vesi ja kuumennin) järjestettynä suhteessa toisiinsa tietyllä fyysisellä ja ajallisella tavalla. Näin ollen ymmärrämme sanomattakin, että riittävät olosuhteet edustavat holistista, kasautuvaa ja yhdistävää kokonaisuutta kaikista veden keittämiselle välttämättömistä edellytyksistä tai olosuhteista.
Veden keittämisen analogialla on kuitenkin rajansa, joihin törmäämme, kun alamme ajatella välttämättömiä ja riittäviä olosuhteita sosiaalisen ja ekologisen muutoksen aikaansaamiseksi. Nimittäin vaikka ne olosuhteet, joissa joku voi omistaa vesipannun ja kuumennuslevyn, ovat selvästi sosiaalisia ja sattumanvaraisia, niin itse veden kiehumisen mekaniikka kuuluu mitä suurimmassa määrin fyysiseen maailmaan, epäorgaanisiin prosesseihin, jotka liittyvät kuumennettujen vesimolekyylien liikkeeseen. Sama ilmiö voi tapahtua myös ihmisen toiminnasta riippumatta, esimerkiksi kun metsäpalo polttaa maaperästä kosteutta, joka höyrystyy pilviksi. Sitä vastoin vallankumouksen tapahtuma on selvästi yhteiskunnallinen ilmiö, joka ei ilmene luonnonlakien tai välttämättömyyksien maailmassa, vaan pikemminkin potentiaalisen vapauden valtakunnassa. Vaikka tämä epäorgaaninen analogia ei vielä itsessään riitä antamaan meille suunnitelmaa vallankumouksen tekemiseksi, voimme käyttää sitä ajatustemme alkuna, kun mietimme ekologiselle ja sosiaaliselle vallankumoukselle vaadittavia välttämättömiä ja riittäviä olosuhteita. Voisimme kysyä: mitkä ovat välttämättömät ja riittävät olosuhteet yhteiskunnan 'kuumentamiseksi' siten, että tuloksena olisi vallankumouksellinen tilanne?
Kun ajattelemme sosiaaliselle ja poliittiselle muutokselle välttämättömiä ja riittäviä olosuhteita, on riittävät olosuhteet ymmärrettävä juuri sellaisina kuin ne ovat – riittävinä – ei siis täydellisinä, eikä liioin päämääränä itsessään, vaan epätäydellisenä alkutilana. Riittävä olosuhde ei siis ole ennalta määrätty tekijä. Meillä saattaa olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa sekä pannullinen vettä että kuumennuslevy, mutta yhtäkkiä huomaammekin ikkunassa mahtavan sateenkaaren, ja kiinnostuksemme veden keittämiseen haihtuu. Tai voi käydä niin, että vesipannussamme on reikä. Riittävät olosuhteet tarkoittavat vain sitä, että olemme konkretisoineet välttämättömyyden ideaa riittävästi, jotta voimme aloittaa edessämme olevan työn. Se ei tarkoita sitä, että me väistämättä onnistumme työssämme tai että työmme sujuu kuten olemme kaavailleet. Se tarkoittaa vain sitä, että meillä on riittävän hyvät mahdollisuudet onnistua työssämme ja että olemme tehneet kutakuinkin kaiken voitavamme kasvattaaksemme sitä todennäköisyyttä, että saamme päämäärämme toteutettua. Riittävät olosuhteet ovat siten loistava lähtökohta, avoin kuin utooppinen taivaanranta, jonka hulppeat värit loittonevat alati sitä lähestyessämme, niin ettemme koskaan tavoita sitä, vaan saamme ikuisesti nauttia saapumisen nautinnollisesta ja aistillisesta kokemuksesta.
Kun alamme tutkia tätä asiaa, huomaamme, että useimmat yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävät liikkeet sekoittavat välttämättömän siihen mikä on riittävää. Ihmiset valitsevat usein yhden yksittäisen kysymyksen, yhden sorron lähteen tai yhden hierarkian muodon yhteiskunnallisen toimintansa ainoaksi huomion kohteeksi, eivätkä he koskaan ajattele, mitkä olisivat riittävät olosuhteet vapaalle ja ekologiselle yhteiskunnalle. Jos kuitenkin alamme ajatella kokonaisvaltaisesti, huomaamme, että riittävät olosuhteet ekologiselle yhteiskunnalle ovat kasauma, jossa toimivat hierarkiattomat instituutiot, ekologinen tekniikka, eettisyys ja ymmärrys.
Kuten anarkismissa esitetään, jos emme lakkauta hierarkiaa yleisesti vapaan yhteiskunnan riittävänä olosuhteena, erityiset hierarkian muodot saattavat hyvinkin säilyä. Ajatus, että lakkautetaan erityiset hierarkian muodot (kuten valtio, kapitalismi, rasismi tai patriarkaatti), on toki välttämätön, mutta kerta toisensa jälkeen se osoittautuu historiallisesti valitettavan riittämättömäksi. Esimerkiksi kun marxilaisessa sosialismissa pyritään lakkauttamaan aineellisesta eriarvoisuudesta aiheutuvat hierarkiat, valtion ja patriarkaalisten instituutioiden kaltaiset hierarkiat säilyvät kuitenkin pitkälti ennallaan. Vastaavasti kun liberaalifeministit pyrkivät lakkauttamaan hierarkiat, joissa naiset ulossuljetaan miesten hallitsemista sosiaalisista ja poliittisista instituutioista, kapitalismin kaltaiset hierarkkiset rakenteet jäävät ennalleen, ja niin sekä naiset että miehet jäävät kapitalistisen tuotantotavan riistämiksi. Vaikka on totta, että kapitalismin ja naisten sorron kaltaiset erityiset hierarkian muodot on välttämättä lakkautettava, ei se vielä yksin riitä uutta maailmaa luotaessa, vaan se voi jopa sopia yhteen monien muiden hierarkian muotojen kanssa.
Hierarkiattomuuden ja hierarkkisuuden yhteensopivuus voi olla varsin salakavalaa. Jos rasismi lakkautettaisiin ja luotaisiin yhteiskunnalliset olosuhteet, joissa kaikkia ihmisiä kohdeltaisiin tasavertaisesti heidän etnisestä alkuperästään riippumatta, kapitalistit ja valtio löytäisivät muita kriteereitä, esimerkiksi iän, sukupuolen ja luokan, joita hienosäätämällä jatkuva yhteiskunnallinen riisto voitaisiin oikeuttaa. Näin hierarkkisuus olisi valtion ja kapitalismin kaltaisina järjestelminä sovitettavissa yhteen hierarkiattomuuden kanssa esimerkiksi etnisen tasa-arvon olosuhteina. Vastaavasti kapitalistinen ja valtiojohtoinen yhteiskunta voisi yhtä hyvin elää myös sukupuolia sortamattoman yhteiskunnan yhteydessä, jolloin etuoikeudet määräytyisivät ensi sijassa luokan ja rodun perusteella, ei sukupuolen perusteella. Sukupuolten tasa-arvolle järjestäytynyt yhteiskunta voisi mahdollisesti sopia yhteen rasistisen, luokkasortavan ja valtiojohtoisen yhteiskunnan kanssa. Mahdollisesti voisimme kumota jopa ajatuksen luonnon hallitsemisesta ja perustaa sellaisen yhteiskunnallisen 'kunnioituksen' luonnon maailmaa kohtaan, jota ovat ilmaisseet muun muassa antiikin egyptiläiset ja mayat (ja siksi toisekseen myös natsit), ja samalla voisimme kuitenkin sisällyttää siihen kurjistuttavat sosiaaliset hierarkiat. Voisimme lopuksi kuvitella jopa valtion hierarkian kumoutumisen, vain huomataksemme, että hierarkkisesti toimivat yritykset ovat ottaneet sosiaalisen ja poliittisen elämän täysin hallintaansa.
Hierarkia on paljolti kuin syöpäkasvain, joka kykenee löytämään aina uusia ylivallan ja alistumisen etäispesäkkeitä, joissa se pystyy kasvamaan ja kukoistamaan, jos sitä ei poisteta täysin. Tästä syystä jos poistamme erityisiä hierarkian muotoja lakkauttamatta hierarkiaa kokonaan, tapahtuu niin, että uudet hierarkiat korvaavat poistetut, ja samalla vanhat hierarkiat kaivautuvat entistä syvemmälle. Vaikka yleinen hierarkiattomuuden idea on riittävä laajuudessaan, se ei ole riittävä erillistymisessään ja tarkennuksessaan. Yleisen hierarkiattomuuden idean, hierarkkisuuden yleisen lakkauttamisen vaatimuksen, tulee kehittyä erityisiksi tulkinnoiksi sosiaalisesta ja ekologisesta muutoksesta. Hierarkiattomuuden ja yhteistoiminnan ideat jäävät yksinään aivan liian laveiksi ja epämääräisiksi, jotta niillä olisi minkäänlaista erityistä merkitystä. Jäämme vain ihmettelemään: mitkä hierarkiattomuuden ja yhteistoiminnan muodot oikein tarvitaan? Ellemme kykene tuomaan hierarkiattomuuden ideaa erityiseen täyteen mittaansa, emme kykene tekemään siitä kouriintuntuvia yhteiskunnallisia visioita ja käytäntöjä. Ellemme saa tuotua kiehuvan veden ajatusta erityiseen täyteen mittaansa, emme kykene muuhun kuin tuijottamaan edessämme olevaa kasaa tarvittavia tekijöitä: pannua, vettä ja kuumennuslevyä. Eikä meillä silloin ole juuri käsitystä siitä, mikä on vesipannun ja kuumennuslevyn välinen suhde, eikä siitä, mitä tarkoittaa ajan ja paikan samanaikaisuus.
On siis olemassa potentiaalisesti vastavuoroinen suhde sen välillä mikä on välttämätöntä ja sen välillä mikä on riittävää, mutta vain jos kaikki välttämättömät olosuhteet on tietoisesti järjestetty ja yhdistetty. Usein, kun ihmiset ovat hukkumaisillaan sosiaalisten ja ekologisten kriisien vaikeuksiin ja kiireellisyyksiin, he ilmaisevat turhautumistaan siihen, että pitäisi luoda keskenään hyvin järjestetyt riittävät olosuhteet. He saattavat järkeillä: "Kunhan me kaikki vain teemme oman pienen ja välttämättömän osamme, niin lopulta siitä kaikesta muodostuu kyllä riittävä kokonaisuus." Vaikka tällainen vastaus on ymmärrettävä, ei siinä onnistuta järkeilemään sitä, että jos me kaikki valitsemme vain yhden välttämättömän osan emmekä tietoisesti yhdistä niitä kaikkia osia suuremmaksi ja riittäväksi kokonaisuudeksi, yhteiskunnallinen projektimme ei voi toteutua täydessä potentiaalissaan.
Ei riitä, että yksi ryhmä kamppailee rasismia vastaan täällä ja toinen ryhmä myrkkyjätteitä vastaan tuolla, ja jossain kolmannessa paikassa on vielä joku yksilö järjestelemässä ruokaosuuskuntaa. Tällainen 'osatyö' ei riitä, koska se ei ole kokonaisvaltaista. Jos näemme oman aktivismimme yksittäisten kysymysten sarjana, päädymme järjestelemään vesipannua, vettä ja kuumennuslevyä vain eri paikkoihin eri aikoina, emmekä silloin kykene muodostamaan johdonmukaista näkemystä siitä, mitä oikein tavoittelemme: suurenmoista kuvaa ylikiehuneesta yhteiskunnasta, jonka sosiaalisessa muhennoksessa on alati tilaa uusille vallankumouksellisille mahdollisuuksille.
Kun ymmärrämme hierarkiattomuuden yleisen idean vapaan yhteiskunnan järjestävänä ja kokoavana, riittävänä olosuhteena, voimme tästä yleisestä ideasta käsin ammentaa ne monet hierarkiattomuuden välttämättömät ja erityiset muodot, joita tarvitaan yhteiskunnan muuttamiseksi. Kun erillistämme hierarkiattomuuden ideaa, kehitämme samalla täydesti erillistynyttä näkemystä ja suunnitelmaa sosiaaliseksi ja poliittiseksi uudelleenrakentamiseksi.
Elämämme alueet: missä hierarkia asuu
Jotta voisimme päästä rakentavaan näkemykseen, meidän on ymmärrettävä se yhteiskunnan rakenne, jonka haluamme muuttaa. Hierarkiattomuuden idea on erillistettävä täysin, jotta ymmärtäisimme institutionaalisen vallan monimutkaisen luonteen, ja vastaavasti yhteiskunnan idea on erillistettävä täysin, jotta voisimme päätellä institutionaalisen vallan erityiset sijainnit.
Kun ajattelemme yhteiskuntaa, ajattelemme vain harvoin niitä erityisiä alueita, jotka muovaavat jokapäiväistä elämäämme. Yleensä viittaamme yhteiskuntaan monoliittisena rakenteena, ikään kuin eläisimme jossain täysin eriytymättömässä yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Yhteiskunta muodostuu kuitenkin kolmesta selkeästi erotettavasta alueesta: sosiaalisen alueesta, poliittisen alueesta ja valtiosta.
Sosiaalisen alue muodostuu yhteisöstä ja henkilökohtaisesta elämästä. Se on alue, jossa luomme oman olemassaolomme jokapäiväiset puolet sosiaalisina olentoina. Se on 'työn ja leikin' alue. Se on alue, jossa harjoitamme tuotantoa ja jakelua, jossa täytämme yhteisöllisiä velvollisuuksia ja jossa osallistumme kasvatukseen, uskonnon harjoitukseen ja moniin muihin sosiaalisen toiminnan muotoihin. Työn, opiskelun ja yhteisöelämän kaltaisissa sosiaalisissa toimissa on julkinen puoli, mutta niissä on myös yksityinen eli henkilökohtainen puoli. Henkilökohtainen puoli on alue, jossa uusinnamme olosuhteet välittömille fyysisille ja psykologisille ravinnon, rakkauden, seksuaalisuuden ja hoivan tarpeillemme ja haluillemme. Se edustaa erityistä yksityisyyden laatua, joka perustuu oman itsemme ja lähimpien suhteidemme intiimiin tuntemukseen.
Poliittisen alue taas on tila, jossa ilmaisemme itseämme julkisesti omien yhteisöjemme asiainhoitajina. Siinä tilassa keskustelemme, teemme päätöksiä ja toimeenpanemme julkisia toimintatapoja, jotka muovaavat yhteisöjemme sosiaalisia ja poliittisia käytäntöjä. Poliittisen alue muodostaa erityisen toiminnan laadun, joka erottuu selvästi sosiaalisen alueesta. Poliittisen alueelle on ominaista julkinen vastuu. Se on alue, jossa me kaupungin tai kylän asukkaina osallistumme tekemään politiikkaa, joka puolestaan vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme.
Selvästi tämä kuvaus sosiaalisen ja poliittisen alueista on vain lyhyt hahmotelma siitä, mitä näiden alueiden pitäisi olla, ei niinkään kuvausta siitä, mitä on nykyisessä yhteiskunnassamme. Nykyisin näitä molempia alueita hallitsee ja halventaa valtio. Nykyaikainen valtio on hierarkkinen ja keskitetty instituutio, joka tunkeutuu sellaisiin toimiin, joiden pitäisi olla kansalaisten suorassa päätösvallassa poliittisen alueella, ja se myös ottaa näitä toimia omaan hallintaansa. Valtio mitätöi kansalaisten vallan olla päättämässä ja hallitsemassa suoraan sitä julkista politiikkaa, joka koskee yhteisöllisiä toimintoja kuten tuotantoa, teknologian käytäntöjä, terveydenhuoltoa ja koulutusta. Taatakseen oman valtansa valtio käyttää usein havaitsematonta mutta alituista väkivallan uhkaa armeijoineen ja poliisivoimineen.
Niin läpikotaisin valtio on onnistunut ottamaan haltuunsa käsityksemme 'hallinnosta', ettemme ole edes tietoisia omasta vieraantumisestamme todella autonomisesta poliittisesta toiminnasta. Valtion pitäminen itsestään selvästi väistämättömänä saa meidät irtaantumaan sosiaalisen alueelle etsimään paikkaa, jossa voisimme elää ja harjoittaa vastarintaa.
Julkinen alue: poliittisen muutoksen tarve
Voidaksemme muuttaa yhteiskuntaa emme kuitenkaan voi vain irtaantua ja vetäytyä sosiaaliseen elämäämme – meidän on käsiteltävä myös poliittisia kysymyksiä. Useimmat yhteiskunnalliset aktivistit eivät kuitenkaan onnistu sisällyttämään poliittisen muutoksen ongelmaa riittävästi omaan aktivismin käsitykseensä. Usein he keskittyvät ainoastaan sosiaalisen alueen julkiseen ja yksityiseen puoleen.
Syyt tähän ovat kahtaalla. Ensinnäkin poliittisen alue on korvattu sillä, mitä Murray Bookchin kutsuu 'valtiotaidoksi': järjestelmäksi, jossa poliittinen valta on annettu valittujen edustajien (ammattipoliitikkojen) käsiin, jotka tekevät julkista politiikkaa koskevat päätökset 'äänestäjäkunnan' puolesta. Aktivistit, jotka valtiotaito on tehnyt voimattomiksi ja jotka ovat tietämättömiä poliittisesta vaihtoehdosta, kääntyvät yleensä politiikan kysymyksistä pois ja nojautuvat sen sijaan sosiaalisen alueelle, jossa he saavat ainakin sen tunteen, että he voivat harjoittaa edes jonkinlaista oman elämänsä hallintaa.1
Toinen syy, miksi aktivistit hylkäävät poliittisen alueen, on siinä, että he poliittisista identiteeteistään vieraantuneina pitävät itseään ensi sijassa kuluttajina. Kuluttajayhteiskunnan nousu sodan jälkeen tuotti amerikkalaisten sukupolven, joka identifioi itsensä omien kulutustottumustensa mukaan. Esimerkiksi ekologialiikkeen aktivistit pitävät itseään yleensä enemmän kuluttajina ja teknologian 'käyttäjinä' kuin poliittisina kansalaisina. Tämän seurauksena heillä on taipumus ilmaista vastarintaa kuluttaja-aktivismin muodossa ja pyrkiä valikoimaan, tuottamaan tai boikotoimaan tiettyjä hyödykkeitä, jotta he saisivat yhdenmukaisuutta omiin henkilökohtaisiin ja poliittisiin arvoihinsa. Näin poliittinen voima on typistetty 'ostovoimaksi', koska aktivistit keskittyvät tuotannon ja kulutuksen kysymyksiin sen sijaan, että he yrittäisivät saada poliittisen toimijuuden takaisin itselleen ja määrittää sitä, mitä heidän yhteisönsä tulisi tuottaa ja millä tavoin.
Johtuen näistä kahdesta syystä – politiikasta, joka on redusoitu valtiotaidoksi, ja poliittisesta identiteetistä, joka on redusoitu kuluttajaidentiteetiksi – aktivisteilla on taipumus määrittää vastarintaansa pikemminkin sosiaalisilla kuin nimenomaisesti poliittisilla käsitteillä. Sosiaalisen alueella he kokevat olevansa voimaantuneita tekemään laadullisia, henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. He kokevat, että he voivat saada aikaan parannuksia ystävyys- ja perhesuhteidensa laatuun, että he voivat tehdä parannuksia kouluihinsa ja seurakuntiinsa ja että he voivat luoda taloudellisia vaihtoehtoja, kuten osuuskuntia tai yhteisövaluutan ja vaihtokaupan järjestelmiä. Lisäksi aktivistit sekoittavat sosiaalisen toiminnan poliittiseen toimintaan usein tietämättään. Yrittäessään aikaansaada yhteiskunnallista muutosta seksuaalisuuteen, henkisyyteen, koulutukseen, talouteen tai terveydenhuoltoon he pitävät helposti omaa toimintaansa pikemminkin 'poliittisena' kuin sosiaalisena, koska he sillä tavoin pyrkivät korostamaan käsillä olevan tehtävän merkitystä tai tuomaan esiin tarvetta muuttaa kysymykseen liittyvää poliittista päätöstä.
Esimerkiksi järjestöjen Earth First! ja Greenpeace jäseniin viitataan usein 'poliittisina' toimijoina. Kuitenkin kaikki näiden järjestöjen jäsenet alkaen jäsenmaksun maksajista ja päätyen niihin ruohonjuuritason toimijoihin, jotka osallistuvat paikallisiin ja globaaleihin kampanjoihin, ovat nimenomaan sosiaalisessa eivätkä poliittisessa suhteessa toisiinsa. Poliittinen toiminta tapahtuu nimittäin julkisen alueella, kun kansalaiset kokoontuvat yhteen keskustelemaan ja väittelemään määritelläkseen sitä julkista politiikkaa, jolla muokataan heidän elämäänsä kaupungin tai kylän asukkaina. Siksi Greenpeace ei harjoita politiikkaa kirjaimellisessa mielessä. Sen sijaan sillä on merkittävä sosiaalinen kiista valtioiden ja yhtiöiden harjoittaman politiikan kanssa.
Sosiaalinen muutos on toki merkittävää, mutta ilman todellista poliittisen käytännön muutosta emme ikinä pääse sellaiseen asemaan, jossa voisimme oikeasti määrätä sitä taloudellista, sosiaalista ja ekologista politiikkaa, jonka puolesta taistelemme. Sen sijaan meitä tullaan aina kohtelemaan lapsina, jotka ovat kyvyttömiä tekemään omia päätöksiään; jäämme ikuisesti vetoamaan vanhemmuuden auktoriteetin ottaneisiin edustajiimme, jotta he 'toimisivat oikein'. Väliaikaiset voitot ovat toki mahdollisia; aivan kuten pikkulapset, jotka saavat kiukunpuuskillaan vanhempansa taipumaan tahtoonsa, voimme mekin anella, että edustajamme tarjoaisivat meille asuntoja, joihin meillä on varaa, tai voimme pyytää heitä harjoittamaan parempaa ympäristöpolitiikkaa. Valtasuhteet säilyvät kuitenkin ennallaan. Tosiasia nimittäin on, ettei oikeutta voi olla, ennen kuin kansalaiset pystyvät tekemään itse omat sosiaalisia kysymyksiä koskevat päätöksensä. Muussa tapauksessa jäämme ikuisiksi pikkulapsiksi, inisemään ja nykimään vanhempiamme takinliepeistä, anelemaan heitä tekemään puolestamme hyviä päätöksiä.
Näin ollen vastarintamme jää vaille täyttä potentiaalia samalla kun me roikumme jossain poliittisen alueen reunamilla ja keskitymme pääasiassa sosiaalisiin kysymyksiin. Näin me olemme vain kauniista kankaista haaveilevia kutojia, villaa kehrääviä ja värjääviä haaveilijoita, jotka vain kuvittelevat vaatteita, jotka joskus yhdessä kudottaisiin ja joita joskus käytettäisiin, ja olemme tietämättömiä siitä, että jos emme pääse käyttämään varsinaisia työvälineitä, haaveemme jäävät toteutumatta. Suora demokratia on prosessi, jonka avulla teemme unelmamme vapaasta yhteiskunnasta todeksi. Jos emme ota ja kävele sinne, missä kankaita kudotaan, emme voi koskaan ottaa lankoja omiin käsiimme ja kutoa eettisemmin ja yhteistoiminnallisemmin. Jäämme vain harhailemaan ympäriinsä kehräten ja värjäten ja pelkästään unelmoiden kauniisti hohtavasta kankaasta. Jos emme mene julkisen alueelle ja ota päätöksentekovaltaa omiin käsiimme, jäämme vain haaveilemaan vapaudesta.
Esimerkillistä vastarintaa: havainnollistetaan yhteiskunnallisen poliittisia seurauksia
Kun olemme tunnistaneet poliittisen uudelleenrakentamisen tarpeen, se saa meidät etsimään poliittista uudelleenvoimaantumista. Yhteiskuntaekologia esittää ajatellun ja ymmärrettävän tulkinnan siitä, miten osallistua poliittiseen vallankumoukseen toimimalla paikallistason politiikassa, josta käsin aloittaa laajempi liike kohti suorasti demokraattisten yhteisöjen liittoumaa. Murray Bookchinin kommunalismin teoria esittää tällaisen näkemyksen, ja se antaa myös toivon pilkahduksen aidosta demokratiasta maailmassa, josta valtio on imenyt politiikan alueen kuiviin.2
Törmäämme kuitenkin paradoksiin, kun mietimme tarvetta keskittyä poliittiseen uudelleenrakentamiseen. Vaikka aidon politiikan alueen uudelleenrakentaminen on tärkeää, edessämme on samalla myös välittömiä yhteiskunnallisia kriisejä, jotka vaativat huomiotamme. Emme tietenkään voi vain odottaa, kunnes olemme saaneet perustetuksi itseään hallinnoivien yhteisöjen konfederaation, jotta voimme käsitellä sosiaalisia kysymyksiä kuten asunnottomuutta, ympäristörasismia ja naisiin kohdistettua väkivaltaa.
Esimerkillinen vastarinta on tapa keskittyä tiettyyn sosiaaliseen kysymykseen samalla kun esitetään laajempaa poliittista kritiikkiä ja uudelleenrakentavia näkemyksiä. Sen lisäksi, että osoitamme tietyn sosiaalisen kysymyksen välttämättömyyden, voimme myös kuvata yleisesti riittävät olosuhteet, jotka tarvitaan käsillä olevan erityiskysymyksen käsittelemiseksi täysin. Esimerkiksi varhaiset ekofeministiaktivistit harjoittivat esimerkillisen vastarinnan orastavaa muotoa Naisten Pentagon -toiminnassa 1980-luvun alussa. Ekofeministit keskittyivät alun perin ydinvoimakriisiin, mutta samalla he toivat esiin laajempaa sosiaalista ja poliittista näkemystä ottaessaan esiin rasismin, kapitalismin, nationalismin, militarismin, miehisen väkivallan ja valtiovallan laajempia kysymyksiä.3
Esimerkillisen vastarinnan tulee olla tarpeeksi erityistä, jotta se olisi merkityksellistä, mutta samalla sen tulee olla tarpeeksi laajaa, jotta se syventäisi poliittista tietoisuutta. Jos Naisten Pentagon -toiminnan keskipiste olisi ollut liian laaja, olisivat sekä osallistujat että media joutuneet pommitetuiksi kaikenlaisilla toisiinsa liittyvillä kysymyksillä sosiaalisista ja ekologisista epäoikeudenmukaisuuksista. Jos taas keskipiste olisi ollut liian kapea-alainen, sanotaan vaikka ydinteknologian aiheuttama maan ekologinen tuhoutuminen, olisi menetetty tilaisuus esitellä ydinkriisin laaja-alaisempia seurauksia. Naisten Pentagon -toiminta onnistui laajentamaan ymmärrystä siitä, mitkä olivat välttämättömät olosuhteet ydinteknologiasta vapaan yhteiskunnan luomiseksi. Teatraalisten mielenosoitusten ja kirjoitetun sanan avulla nämä varhaiset ekofeministit auttoivat muita tutkimaan valtion ja sosiaalisen alueisiin liittyviä välttämättömiä olosuhteita vaatiessaan ydinenergiaan ja militarismiin liittyvän rasistisen ja miehisen valtiokäytännön loppua ja kyseenalaistaessaan ydinteknologian kapitalistisen tuotannon.
Vaikka Naisten Pentagon -toiminnassa esitettiin mittavaa valtion ja sosiaalisen alueen kritiikkiä, tuota kritiikkiä ei useimpien muiden uusvasemmistolaisten liikkeiden tavoin onnistuttu ulottamaan poliittisen alueelle. Jos Naisten Pentagon -toiminta olisi yhdistänyt sosiaalisten ja valtiollisten instituutioiden kritiikkiinsä vaatimuksen hallita suoralla demokratialla ylipäänsä kaikkea sosiaalista ja poliittista elämää, silloin olisi esitetty riittävät edellytykset ydinteknologiasta vapaalle yhteiskunnalle.
Näin ollen esimerkillinen vastarinta on holistisen kokonaiskuvan tekemistä, jossa jokainen siveltimenveto auttaa saamaan kuvan valmiiksi. Esimerkillisen vastarinnan ajatukseen sisältyvä holismin idea tarkoittaa sitä, ettei kokonaisuus ole pelkkä osiensa summa. Esimerkiksi kiehuvan vesipannun tapauksessa ei kokonaisuutta, siis pannullista kiehuvaa vettä, voida vähentää pannuun, veteen ja kuumennusosaan. Ei siis riitä, että heitetään vain tarvittavat osat samaan huoneeseen ja odotellaan kunnes vesi alkaa kiehua. Kuten olemme jo nähneet, on osien välillä erityinen ja vähentymätön suhde, joka antaa kokonaisuudelle sen erityisen muodon ja funktion. Samoin yksittäisten sorron muotojen tai sorron osien välinen erityinen ja vähentymätön suhde antaa koko sortojärjestelmälle sen muodon ja funktion. Näin ollen esimerkillisen vastarinnan päämääränä on keskittyä yhteen osaan laajemmassa sorron järjestelmässä ja kuvata samalla kokonaisuus, joka puolestaan ymmärretään kaikessa yhteenliittyneessä monimutkaisuudessaan.
Esimerkillisen vastarinnan kolme hetkeä
Esimerkillinen vastarinta kehittyy kolmessa vaiheessa. Ensimmäisessä, kritiikin hetkessä, tunnistamme tietyn sosiaalisen tai poliittisen epäoikeudenmukaisuuden muodon ja vastaamme siihen kritiikillä. Tässä vaiheessa voimme käydä läpi niitä erityisiä juonteita, jotka ovat tämän nimenomaisen epäoikeudenmukaisuuden muodon keskeistä sisältöä. Voimme analysoida sitä, miten tämä epäoikeudenmukaisuuden muoto ilmenee sosiaalisen, poliittisen ja valtion alueilla ja miten sitä niissä ylläpidetään. Kritiikin hetkessä kysymme, mikä tekee tästä erityisestä epäoikeudenmukaisuuden muodosta erityisen tai ainutlaatuisen. Kysymme siis: Millä tavoin tämä epäoikeudenmukaisuuden muoto eroaa muista epäoikeudenmukaisuuksista? Millä tavoin siitä on tullut ajallemme merkittävä aihe? Mikä tekee siitä historiallisesti ainutlaatuisen?
Kritiikin hetkessä tarkastelemme erityiskysymyksen historiallista kehitystä ja tutkimme tähän epäoikeudenmukaisuuden muotoon liittyvää vähemmän tunnettua radikaalia historiaa. Niinpä voisimme kysyä: Onko aiemmin ollut yrityksiä vastustaa tätä epäoikeudenmukaisuuden muotoa? Mikä sai nuo yritykset joko onnistumaan tai epäonnistumaan? Mitä voimme oppia sekä siitä historiasta, joka on tuottanut tuon epäoikeudenmukaisuuden, että siitä historiasta, joka ei aivan onnistunut toteutumaan tai joka olisi voinut toteutua?
Toisessa vaiheessa eli rakentavassa hetkessä alamme tuoda esiin, millaista rakentavaa potentiaalia on orastanut siinä taistelussa, jota on käyty tätä erityistä epäoikeudenmukaisuuden muotoa vastaan. Alamme tutkia, millaisia laajempia seurannaisvaikutuksia tämä epäoikeudenmukaisuuden muoto on aiheuttanut sosiaalisen, poliittisen ja valtion alueilla, ja vastaavasti alamme tutkia myös sitä, millaisia ekologisia vaikutuksia näillä alueilla on aiheutunut. Tässä vaiheessa pyrimme tarkastelemaan sitä, millä tavoin näitä yhteiskunnan alueita pitäisi muuttaa, jotta tämä erityinen epäoikeudenmukaisuuden muoto voitaisiin täysin lakkauttaa. Rakentava hetki on viime kädessä mahdollisuus tuottaa esiin ne sosiaaliset ja poliittiset olosuhteet, jotka riittävässä määrin ovat välttämättömiä tämän erityisen epäoikeudenmukaisuuden muodon vastustamisessa ja kumoamisessa.
Lopuksi kolmannessa vaiheessa on havainnollistava esimerkin hetki. Silloin ryhdymme hienovaraisemmin artikuloimaan ja esittelemään niitä monia oivalluksia, joita olemme aiempien vaiheiden kuluessa saaneet. Voimme ilmaista näitä ymmärtäviä oivalluksiamme monin eri tavoin: voimme julkaista pamfletteja, jotka ovat kriittisiä, historiallisia ja rakentavia; voimme tehdä oivalluksiamme ja johtopäätelmiämme julkituovia esityksiä; voimme ryhtyä suoraan toimintaan, tehdä banderolleja, joiden iskulauseet osoittavat yleisanalyysimme ja -näkemyksemme keskeiset juonteet; voimme esittää analyysiämme niin vaihtoehtoisissa kuin valtavirrankin joukkotiedotusvälineissä, esimerkiksi piraattiradiossa ja internetissä; voimme luoda opintopiirejä tai jatkuvien luentojen ja keskustelujen sarjoja omiin yhteisöihimme.
'Havainnollistustemme' tulee olla utooppisia ja ilmeisen sosioeroottisia. Päämääränämme ei nimittäin ole vain valistaa, vaan myös innoittaa itseämme ja muita ryhtymään suoraan toimintaan. Kuten aiemmin jo mainitsin, meidän on palautettava eroottisuuteen selkeästi sosiaalinen merkitys, ja sen me teemme ilmaisemalla yhteiskunnallisen halun eri 'hetkiä' tai aspekteja, kultivoimalla kieltä, joka kuvaa kaipauksiamme yhteisöllisyyteen ja yhteenliittymiseen, luovuuteen ja mielekkyyteen, itsen ja yhteisön kehitykseen sekä sosiaaliseen ja poliittiseen vastarintaan. Tällaiset kaipaukset ovat jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, miten halu tavanomaisesti mielletään eli yksilöllisen statuksen, vallan tai nautintojen haalimisena. Sosioeroottisuuden ymmärtäminen tarkoittaa sitä, että yksilöllisen halun hetket paikannetaan nimenomaan sosiaaliseen ja poliittiseen kontekstiin. Se tarkoittaa sitä, että ymmärretään omien yksilöllisten halujemme potentiaali olla vastuussa suuremmalle yhteiskunnalliselle kollektiiville ja että ymmärretään myös omien yksilöllisten halujemme potentiaali parantaa tuota suurempaa yhteiskunnallista kollektiivia.
Havainnollistustemme tulee puhutella omia sosioeroottisia halujamme. Globaalin kapitalismin tylsistyttävässä kulttuurissa ihmiset kaipaavat aitoa ja kokonaisvaltaista aistillista stimulaatiota. Teatteriryhmien kuten Bread & Puppet vetovoima on todisteena luovan median aistillisesta voimasta. Korkealle kohoavat värikkäät paperimassanuket mielenosoituksissa, jotka kulkevat pitkin karuja kaupungin katuja, osoittavat aistillista mielenlaatua ja halua omaan luovuuteemme tässä kaupallistetun vieraantuneisuuden maailmassa, ja ne saavat meidät taas muistamaan oman luovan potentiaalimme. Jotta voisimme esittää oman analyysimme ja visiomme, meidän täytyy hyödyntää niin monia tiedotuksen muotoja kuin suinkin mahdollista; meidän täytyy käyttää taidetta, teatteria, tanssia, sähköistä mediaa, painettua sanaa, puheita ja katumielenosoituksia; meidän täytyy osoittaa aistillinen läsnäolomme ja fyysisten kehojemme vastarinta. Niinpä esimerkillisen vastarinnan tulee olla aistillista: sen tulee olla parasta mahdollista ruumiin politiikkaa, jossa me kirjaimellisesti heittäydymme yhteiskunnalliseen kiistaan ryhtyen esimerkilliseen ja ilmaisuvoimaiseen suoraan toimintaan. Toiminnan tulee olla 'esittävää', mutta sen tulee olla myös 'kertovaa' – kertomusta erityisestä yleiseen, henkilökohtaisesta ja yksityisestä sosiaaliseen ja poliittiseen. Ihmiset liittyvät yhteiskunnallisiin liikkeisiin monista eri syistä. Sen lisäksi, että aktivistit haluavat muuttaa maailmaa, he usein haluavat muuttaa myös itsensä. Yhteenliittymisen halu saa heidät tulemaan mukaan liikkeisiin: halu löytää yhteisöllisyyttä, mielekkyyttä, ystävyyttä ja rakkautta. Kun ihmiset etsivät tarkoitusta ja yhteyden tunnetta, he tuntevat vetoa tiettyihin yhteiskunnallisiin liikkeisiin, koska niissä mukana olevat ihmiset edustavat sitä älyä, intohimoa ja yhteisöllisyyttä, jota he haluavat kehittää itsessään. Siksi esimerkkiemme on ilmaistava niitä arvoja, joita haluamme maailmaan luoda, mutta myös niiden ihmisten arvoja, joita haluamme mukaan liikkeeseemme. Työmme on oltava kollektiivista ja hierarkiatonta. Myös kiistelyn muotojemme on edustettava yhteisöllisyyttä. Meidän on selkeästi ilmaistava tapoja, joilla muut voivat liittyä taisteluumme, ja meidän on jatkuvasti osoitettava keinoja, joilla yhteiskunnallisiin liikkeisiimme voi tulla mukaan.
Edelleen vastarintaa havainnollistaessamme meidän on tuotava esiin omaa luovaa erillistymisen haluamme. Näinä epäkoherenssin aikoina meillä kaikilla on pohjimmainen halu erillistää ympäröivää kaaosta – siis saada siihen järkeä. Koska olemme hukkumaisillamme sosiaalisiin, poliittisiin ja ekologisiin kriiseihin, kaipaamme sellaisia havainnollistuksia, jotka tekisivät maailmastamme helppotajuisemman ja ymmärrettävämmän. Omien esimerkkiemme on ammennettava siitä, mikä on johdonmukaista, ja selvennettävä sitä, mikä on hämärää ja hämmentävää. Siten esimerkillisen vastarinnan päämääränä on auttaa muita kirjaimellisesti 'selvittämään' sosiaalisen ja poliittisen epäoikeudenmukaisuuden eri alueita ja ohjata heidät suuremman itseluottamuksen tilaan haluamaan alati korkeampia ymmärryksen tasoja. Niinpä esimerkkiemme on oltava paitsi aistillisia ja yhteenliittäviä, myös kasvatuksellisia; niiden on oltava jatkuvia opintopiirejä, joissa autamme itseämme ja toisiamme löytämään kadonneen radikaalihistorian sekä tekemään järkevän ja johdonmukaisen epäoikeudenmukaisuuden analyysin.
Meidän on ajateltava myös omaa kehityksen haluamme, kun luomme uusia yhteiskunnallisen vastarinnan ilmaisuja. Kehityksen halu on itsen kaipausta tulla enemmän itseksi; se on halua paljastaa alati laajempia kyvykkyyden, ilon ja yhteisöllisyyden horisontteja. Esimerkkiemme on edustettava mahdollisuuksia yleiseen itsekehitykseen antaen enemmän mahdollisuuksia osallistumiseen kuin spektaakkelin seuraamiseen. Yhteiskunnallisessa kiistassa voimme kehittää taitojamme julkiseen puhumiseen, kirjoittamiseen, opettamiseen ja taiteen tekemiseen; meistä voi tulla luennoitsijoita, runoilijoita ja taiteilijoita; voimme puhua kahviloissa, konserttitilaisuuksissa, yliopistoissa, kadunkulmissa, yhteisön terveydenhoitopalvelujen pisteissä, kirjastoissa, julkisen liikenteen asemilla ja kaupungintaloilla; voimme luoda johdonmukaiseen häirintään perustuvan vastaspektaakkelin.
Lopuksi esimerkkiemme on innoitettava vastarinnan halua. Meidän on julkisesti ilmaistava ja selvennettävä uutta halun käsitystä, joka on kaukana niistä individualistisista ja ahneista haluista, joista arkielämämme muodostuu globaalin kapitalismin alaisuudessa. Meidän on ilmaistava yhteiskunnallista halua, valistunutta halua. Uuden vastarinnan halun synnyttäminen on tehokas vastalääke auktoriteettien aikaansaamalle passiivisuuden ajalle. Yhtiöiden pääjohtajat ja valtion virkamiehet jättävät 'halusta' paasaamisemme huomiotta – niin kauan kuin pidämme halumme sidottuna sosiaalisen alueeseen. Vasta sitten, kun vedämme halusta poliittisia johtopäätelmiä ja kun halumme päällimmäisenä piirteenä on järkevä vaatimus osallistua suoraan oman elämämme olosuhteista päättämiseen, tulemme näkemään todellista vastustusta ja saamme aikaan hedelmällisen konfliktin.
Biologisen patentoinnin esimerkillistä vastustusta
Voimme ryhtyä ajattelemaan mahdollista esimerkillistä vastarintaa käsittelemällä yhtä yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden muotoa: inhimillisen ja biologisen elämän patentointia. Kun aloitamme sellaisella ekologisella ongelmalla, joka koskettaa sekä sosiaalisen aluetta että valtiota, voimme muuttaa tämän ongelman lähtökohdaksi, siemeneksi, josta käsin voimme johtaa laajempaa analyysiä koskien vallankumouksellista poliittista uudelleenrakennusta. Voimme aloittaa lyhyellä käsillä olevan aiheen tarkastelulla ja tarkentaa sitä sitten kysymyksillä, jotka antavat pohjaa syvemmälle ymmärrykselle siitä, mitkä olisivat 'patentoimattoman' yhteiskunnan riittävät olosuhteet.
Ongelman tausta: mitä biologiset patentit ovat
Bioteknologian alalla syntyy uutta sanastoa, jossa vedetään yhtäläisyysmerkit solujen geneettisen muuntelun ja 'luomisen' välille.4 Kuten Kolumbus 'löysi' ja siten 'vaati omakseen' Pohjois-Amerikan uuden maailman, mantereen, joka oli ollut alkuperäiskansojen sivilisaatioiden koti jo vuosituhansien ajan, samoin bioteknologit 'löytävät', yhdistävät uudelleen ja vaativat omakseen kasvien, eläinten ja jopa ihmisten solulinjoja, joiden DNA:lla voi olla käyttöä teollisuudenaloille, kuten maataloudelle, lääketeollisuudelle ja lisääntymisteknologialle.
Solumateriaalien lailliset patentoinnit ovat yksi kiistanalaisimmista kysymyksistä, joita bioteknologian ympärillä pyörii. Historiallisesti patentointi on antanut keksijälle yksinoikeudet käyttää tuotetta, prosessia tai tuotteen tiettyä toimintaa rajoitetun ajan, joka yleensä on ollut 17 – 24 vuotta. Jotta patenttioikeuden on voinut saada, tuote tai prosessi on pitänyt ensin keksiä. Patentin esiaste vakiinnutettiin teollisuuden omaisuuden suojelun kansainvälisessä konferenssissa Pariisissa vuonna 1883, jolloin tehtiin ensimmäinen kansainvälinen sopimus immateriaalioikeuksista. Vuonna 1930 kasveja koskeva patenttilaki salli Yhdysvalloissa patenttien myöntämisen kasveille, jotka oli jalostettu hybridilajikkeiksi ottamalla pistokkaita ja oksastamalla. Kun geenimuuntelusta tuli 1970-luvun lopulla geeniteknisesti tuotetun DNA-molekyylin, yhdistelmä-DNA:n avulla yhä tuloksellisempaa (ja sitä myötä mahdollisesti kaupallisesti hyödynnettävää), alkoi syttyä hiljainen sota yksityisyritysten, patenttioikeuksien ja korkeimman oikeuden välillä koskien yksilöiden oikeutta patentoida laajaa elämänmuotojen kirjoa.
Vuonna 1971 General Electric -yhtiö lähti ristiretkelle hankkiakseen ensimmäisen patentin, joka on myönnetty muulle elämänmuodolle kuin kasville. General Electricin tutkija Ananda Mohan Chakrabarty oli vuonna 1970 kehittänyt erikoistuneen bakteerin, jonka oli määrä hajottaa tai 'syödä' tankkereista valunutta öljyä. Kymmenen vuoden ajan General Electric ja tulli- ja patenttioikeus kävivät väsymätöntä oikeustaistelua Yhdysvaltain patentti- ja rekisteröintikeskusta sekä korkeinta oikeutta vastaan pyrkiessään patentoimaan tämän öljyä syövän bakteerin. General Electricissä tiedettiin, että jos bakteerille saataisiin patentti, se toimisi ennakkotapauksena tuleville muita elämänmuotoja koskeville patenteille ja hyödyttäisi bioteknologian yrityksiä5. Vuonna 1980 General Electric voitti oikeudenkäynnin, kun korkein oikeus myönsi Chakrabartylle patentin. Tällä teolla korkein oikeus määritteli itse elämän olevan patentoitavissa, ja loppulausunnon mukaan "olennainen ero ei ole elävien ja elottomien olioiden välillä", vaan siinä, voidaanko eläviä tuotteita pitää "ihmisen tekeminä keksintöinä"6.
Kuten oli ennustettukin, avasi General Electricin Chakrabarty-juttu portit kukoistavalle bioteknologian teollisuudelle. Samaisena vuonna nousevat bioteknologian yritykset, esimerkiksi Genetech ja Cetus, rynnistivät tuulispään tavoin Wall Streetille ja tekivät uudet ennätykset kaikkien aikojen nopeimmasta osakkeen hinnan noususta. Bioteknologian yritysten nopea menestys innoitti muitakin yrityksiä ja tutkijoita patentoimaan paitsi mikro-organismeja, myös kasveja, eläimiä ja jopa inhimillisiä elämänmuotoja7.
Bioteknologian keksintöjä on esitetty ratkaisuksi moniin maailman ongelmiin, kuten nälänhätään ja sairauksiin, mutta ne 'ratkaisevat' myös kapitalistien 'tarpeen' kasvaa ja saada voittoa. Uuden bioteknologian kehitystä kontrolloivat lähinnä kapitalistiset organisaatiot, kuten ylikansalliset yritykset, yritysten rahoittamat tutkimuslaitokset ja uudet nousevat pienyritykset. Jo nyt bioteknologiaa on sovellettu alkutuotannossa maanviljelyksen, metsäteollisuuden ja kaivosteollisuuden aloilla, jalostusteollisuudessa kemianteollisuuden, lääketeollisuuden ja elintarviketeollisuuden aloilla sekä palveluelinkeinoissa terveydenhuollon, koulutuksen, tutkimuksen ja asiantuntijapalveluiden aloilla8.
Käsitellään kysymystä biologisista patenteista
Kun ryhmä alkaa käsitellä ongelmaa, kuten immateriaalioikeutta tai biologista patentointia, ryhmä kohtaa kriisin, joka on niin valtavan musertava ja monimutkainen, että jo yksittäinen käsiteltävä aihekin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Esimerkiksi Amazonin alkuperäiskansojen yhteisöt, jotka vastustavat sitä, että ylikansalliset bioteknologian yritykset patentoivat heidän paikallisia lääkekasvejaan, ovat yleensä jo niin kiinni muissa selviytymiskamppailuissaan, että kiistassa keskitytään usein suojelemaan alkuperäisyhteisöjä biologisen eristämisen aiheuttamalta erityiseltä haitalta9.
Bioteknologian kysymyksiä käsitellään usein nimenomaan syyllistyneen osapuolen ehdoilla käyttäen talouden ja tuotannon sosiaalisia käsitteitä (silloin kun ryhmät vastustavat tiettyjä yritysmaailman käytäntöjä), käyttäen valtiovallan käsitteitä (silloin kun ryhmät käsittelevät kansallisia ja kansainvälisiä patenttisäädöksiä) ja käyttäen kansainvälisen kaupan sosiaalis-valtiollisia käsitteitä (silloin kun ryhmät käsittelevät Maailman kauppajärjestön WTO:n jouduttamia kansainvälisiä kauppasopimuksia). Jotta kiistely biologisen patentoinnin kaltaisista käytännöistä tulisi riittävien olosuhteiden edellyttämäksi, ei näitä asioita tulisi ymmärtää pelkästään vapautena jostakin tietystä epäoikeudenmukaisuudesta sosiaalisella ja valtiollisella tasolla, vaan vapautena siihen, että luodaan yleisesti ottaen sosiaalisesti ja poliittisesti vapaa yhteiskunta.
Kuinka voisimme jostakin erityiskysymyksestä, kuten elävien organismien patentoinnista, päästä järkevästi analysoimaan yleistä sosiaalista ja poliittista muutosta? Kuinka voisimme järjen avulla siirtyä elämän patentoinnin dystooppisesta kriisistä sellaisen maailman näkemiseen, joka ei ole pelkästään patenteista vapaa, vaan yleisesti kaikista hierarkian muodoista vapaa? Esitän seuraavassa lyhyen hahmotelman, sarjan havainnollistavia ja vastarinnan näkökulmasta esitettyjä kysymyksiä, joiden avulla pääsemme järkeilemään kulkuamme erityisestä yleiseen, sosiaalisesta poliittiseen ja lopulta ekologisesta vallankumoukselliseen.
1 Kritiikin hetki
Kritiikin hetkessä alamme tutkia elämän patentoinnin sosiaalisia ja valtiollisia ulottuvuuksia. Aluksi kysymme, miten biologisen elämän patentoiminen vaikuttaa sosiaalisen alueeseen, sen yksityiseen ja julkiseen puoleen. Kun ryhdymme tarkastelemaan sosiaalisen alueen yksityistä puolta, voimme kysyä: sikäli kuin yksityiselämän kaikkein luonnollisin ja perustavin pohja on kehossa itsessään, millä tavoin näillä patenteilla, jotka ulottavat kapitalististen suhteiden lonkeronsa itse elämän soluplasmaan, halvennetaan kehojemme yksityisyyttä ja autonomiaa? Kun kritisoimme tämän kriisin yksityistä puolta, joudumme tarkastelemaan historiallisesti uusia asioita, ja siksi kysymme: mikä tekee tästä epäoikeudenmukaisuuden muodosta uuden ja erityisen? Tartumme tällaisiin kysymyksiin ja tutkimme, mitä seurauksia patentointi on aiheuttanut yksityiselämällemme yleisesti ottaen. Tarkastelemme millä uusilla tavoilla patentointi rikkoo ruumiillista koskemattomuuttamme ja typistää solulinjamme markkinoitaviksi materiaaleiksi, joita yritykset voivat omistaa ja kahmia.
Seuraavaksi voimme kritisoida elämän patentoimista suhteessa sosiaalisen alueen julkiseen puoleen. Tällöin voimme tarkastella kapitalistisen tuotannon, kulutuksen ja julkisen koulutuksen kaltaisia aiheita siltä osin kuin ne liittyvät bioteknologiaan. Voimme tuoda esiin, milloin elämänmuotoja on omistettu ja kaupallistettu ja miten yrityksillä on pyrkimyksenä löytää aina vain uusia yhdyskuntia (niin biologisia kuin yhteiskunnallisiakin) loputtomassa levittäytymisen halussaan. Kun tunnistamme tämän kriisin erityisen kiireellisyyden, voimme puhua siitä, mikä tästä kriisistä tekee selkeästi omaleimaisen. Kysymme siis: Miten bioteknologia eroaa muista kaupallistetun tieteen käytännöistä ja tekee siitä mahdollisesti muita haitallisempaa? Miten elämän patentoiminen eroaa muista kolonialismin muodoista? Miten paikallisen alkuperäistietämyksen ja itse elämän imperialistinen halventaminen 'legitimoi' sellaisten lajien patentoimisen, joita alkuperäiskansat ovat käyttäneet maanviljelyksessään ja lääkinnässään?
Kun kritisoimme patentoimisen seurauksia, voisimme tutkia, miten tämä käytäntö vaikuttaa julkisen koulutuksen instituutioihin. Voimme tarkastella sitä, miten patenttikäytännöt vaikuttavat tutkimussuunnitelmiin ja rahoituksen saantiin yliopistojen mikrobiologian laitoksilla Yhdysvalloissa ja suuressa osassa Eurooppaa. Voimme tutkia aina vain läheisempää suhdetta julkisin varoin rahoitetun tutkimuksen ja yksityisten liikealojen välillä10. Tämä suhde on silmiinpistävästi muuttumassa, kun julkisista yliopistoista tulee aina vain riippuvaisempia yksityisteollisuuden rahoituksesta ja kun bioteknologian kaltaisista liikealoista tulee sosiaalisesti hyväksyttävämpiä ja houkuttelevampia tutkimusaloja. Meidän on tutkittava tieteellisen toiminnan vaikutuksia sellaisessa kontekstissa, jossa tutkijat yhä enemmän tekevät tutkimusta vain omista taloudellisista intresseistään käsin, eivät 'rakkaudesta' tieteeseen.
Voimme kritiikissämme käsitellä myös sellaisia vastarinnan hetkiä, jolloin hegemonian rajat paljastuvat. Esimerkiksi Intian maanviljelijät ovat jo vuosia kamppailleet Maailman kauppajärjestön WTO:n maanviljelyä ja immateriaalioikeuksia koskevia esityksiä vastaan, joilla annettaisiin lupa ylikansallisille yhtiöille monopolisoida kolmannen maailman siementen ja muun viljelykulttuurin osien tuotanto ja jakelu. Voisimme tarkastella esimerkiksi kamppailua lokakuulta 1993, jolloin puoli miljoonaa intialaista maanviljelijää Karnatakan osavaltiosta osallistui päivän kestävään mielenosoitusmarssiin eteläintialaisessa Bangaloren kaupungissa. Kyseessä oli kaikkien aikojen suurin mielenosoitus, joka koskaan on pidetty WTO:n käymiä Geneven kauppaneuvotteluja vastaan tai niiden puolesta. Tämän tapahtuman yhteydessä karnatakalaiset viljelijät perustivat kansainvälisen tutkimuskeskuksen, jonka tarkoituksena oli tukea yhteisöllisten siemenpankkien kehittämistä ja suojella yhteisöjen immateriaalioikeuksia.11 On tärkeää, että tuomme esiin tällaisia suuria vastarinnan hetkiä, joita tapahtuu kaiken aikaa ympäri maailmaa. Meidän on jatkuvasti tuotava valokeilaan yhteiskunnallisen kamppailun liikkeitä, joita pulpahtelee esiin kaikkein sortavimmissakin olosuhteissa. Näin oma kritiikkimme ei ilmennä pelkästään asian kiireellisyyttä, vaan osoittaa myös elinvoimaista innostustamme.
Edelleen voimme kritisoida patentoimista pyörittävää valtion aluetta. Tällöin tarkastelemme sitä, millä uusilla tavoilla valtio sekaantuu sosiaalisen alueeseen ja miten valtion laitokset, mukaan lukien terveysvirasto ja energiaministeriö, rahoittavat yritysten ja yliopistojen kaltaisia laitoksia niiden kerätessä, luokitellessa ja varastoidessa geneettistä informaatiota muun muassa Human Genome Projectin avulla (kolmen miljardin dollarin projekti, joka on 'kartoittamassa' kaikkea ihmisen geeniperimää)12.
Lopuksi voimme esittää kriittisiä kysymyksiä poliittisen alueelta liittyen yleiseen tietoisuuden ja osallistumisen puutteeseen elämän patentoimisen ympärillä käytävässä julkisessa päätöksenteossa. Tällöin kritisoimme sitä, ettei kansalaisilla ole tieteellistä lukutaitoa ja ettei nykytieteen käytäntöjä koskevalle keskustelulle, kansalaiskasvatukselle ja väittelylle ole olemassa julkisia foorumeita. Tällöin on erittäin tärkeää, että voimme tästä erityisestä biologisen patentoinnin kriisistä johtaa yleisen demokratian puutteeseen liittyvän kriisin.
Voimme tutkia elämän patentoimisen historiallista kontekstia tarkastelemalla aiheeseen yleisemmin liittyviä vastarintaliikkeitä. Voisimme aloittaa tämän tarkastelemalla tieteen, terveydenhuollon, koulutuksen ja pääoman julkisten ja yksityisten instituutioiden välistä historiallista suhdetta, minkä lisäksi voisimme tutkia kolonisaation ja yksityistämisen teemoja. Voimme tutkia erityisesti immateriaalioikeuksiin liittyvää historiallista kontekstia ja tarkastella, mikä osa eri instituutioilla on ollut tällaisten käytäntöjen kehittämisessä viimeisen vuosisadan aikana. Voimme analysoida myös kolonialismin, kapitalismin ja patriarkaatin laajempaa historiaa, joka määrittää siementen jalostuksen ja omistajuuden kaltaisia kysymyksiä kolmannen maailman maissa. Voimme tarkastella kansallisvaltion jättämää perintöä kolonialismin ja uuskolonialismin aikana ja voimme tutkia paikallisen alkuperäisväestön sosiaalisen ja ekologisen itsemääräämisoikeuden hajoamista.
Voimme vastaavasti tutkia myös elämän patentoimiseen liittyvää vastarinnan historiaa. Voimme tarkastella niitä kolmannen maailman liikkeitä, jotka ovat jatkaneet kapitalismin vastaisuuttaan aina kolonialismin alkuajoista lähtien. Jotta löytäisimme tämän radikaalin historian, meidän on paljastettava se historiallinen jatkumo, joka vallitsee nykyisen elämän patentoimiseen liittyvän vastarinnan ja aiemman kolonialismiin yleisesti liittyvän vastarinnan välillä. Voimme tässä hengessä jäljittää orjuutta ja maan aitaamista vastustaneita imperialismin vastaisia liikkeitä, minkä nojalla voimme yleistää elämän patentoimisen erityisen merkityksen.
2 Rakentava hetki
Rakentavassa hetkessä voimme alkaa miettiä, mitä vapaudellisia mahdollisuuksia avautuu keskittymisestä käsillä olevaan epäoikeudenmukaisuuden erityiseen muotoon. Rakentavassa hetkessä kohtelemme yhteiskunnan kolmea eri aluetta eri tavoilla: sosiaalisen ja poliittisen alueen me pyrimme muuttamaan, mutta samalla me etsimme tapoja valtion alueen kumoamiseen.
Kun jälleen tarkastelemme biologisen patentoinnin seurauksia sosiaalisen alueella, voisimme tutkia, mitä rakentavia mahdollisuuksia olisi ruumiin yksityisen puolen arvottamisessa uudelleen. Rakentavassa hetkessä ryhdymme tuomaan valokeilaan jatkumoita, joita on epäoikeudenmukaisuuden erityisten ja yleisten muotojen välillä. Esimerkiksi elämän patentoiminen tuo muassaan erityisiä uutuuksia lainsäädäntöön, kulttuuriin ja yritysten käytäntöihin, jotka liittyvät elämän yksityisiin, 'ruumiillisiin' puoliin, mutta samalla elämän patentoiminen perustuu yleisempään ihmiselämän ja muiden elämänmuotojen yksityistämisen historiaan. Se on johdonmukaista seurausta siitä kapitalistisesta 'perinteestä', joka orjuutti afroamerikkalaiset Yhdysvaltain eteläosissa ja sitoi naiset lain voimalla aviomiehiinsä. Sama perinne kauppaa jatkuvasti naisia seksiteollisuuteen ja lapsia mustan pörssin adoptioihin; lisäksi se esineistää ja kaupallistaa maat, kasvit, eläimet ja muut organismit.
Tässä kohtaa ymmärrämme, että riittävät olosuhteet ruumiin ja elämän vaatimiseksi takaisin itsellemme olisivat patentoinnin lakkauttaminen kaikilla yhteiskunnan alueilla. Todella vapaa yhteiskunta pitää sisällään sen, ettei ainuttakaan kehoa, henkilöä tai organismia voida redusoida yksityisomaisuudeksi, ettei ainuttakaan ihmistä voida alistaa kokonaisuudessaan tai osittain toisen ihmisen tai instituution alamaisuuteen.
Voisimme vielä miettiä, mitä oikein tarvitaan sellaisten sosiaalisten ja poliittisten olosuhteiden luomiseksi, että kaikista yksityisomaisuuden muodoista (olivat ne ruumiillisia tai muunlaisia) tulisi yleisesti tuomittavia. Kun me tutkimme lääketeollisuuden, agribisneksen ja kemian yritysten toimia geenimanipuloitujen organismien tutkimuksessa ja sääntelyssä, me pyrimme muuttamaan yhteiskunnan sellaiseksi, mikä se olisi kapitalismin jälkeen.
Rakentavassa hetkessä olisi siis ratkaisevan tärkeää johtaa erityiskysymyksestä ne vapauteen tarvittavat olosuhteet, jotka olisivat ensinnäkin riittäviä, mutta myös kaikkein utooppisimpia. Esimerkiksi vaikka biologisen elämän patentit on välttämättä lakkautettava, ei se vielä riitä aidosti vapaan yhteiskunnan synnyttämiseksi. Tässä vaiheessa voisimme viitata laajempiin vapauden olosuhteisiin, jotka yleisesti ovat seurauksena siitä, että patentit poistuvat yhteiskunnasta. Voisimme aloittaa tämän puhumalla sellaisen koulutuksen, teknologian ja talouden puolesta, joka ei perustu kaupallistamiseen vaan sosiaaliseen yhteistyöhön.
Kun mietimme valtion kumoamista, voimme aloittaa sen yhdistämällä kyseessä olevan erityisen epäoikeudenmukaisuuden muodon yhteiskunnassa kokonaisuudessaan vallitsevaan suoran demokratian puutteeseen. On tärkeää käsitellä niitä nimenomaisia tapoja, joilla nykyiset valtiolliset hallinnot estävät kansalaisia suoraan osallistumasta heidän omaan elämäänsä vaikuttavaan poliittiseen päätöksentekoon. Vastaavasti meidän on tuotava esiin myös se, että yhteisten keskustelufoorumien puute estää meitä saamasta tietoa sellaisista tapahtumakuluista, joita käydään omien paikkakuntiemme ulkopuolella tai maailmanlaajuisina.
Kun mietimme elämän patentoimisen kysymystä läpikotaisin, me ymmärrämme, etteivät näistä toimista aiheutuvat häiriöt ole luonteeltaan pelkästään paikallisia. Globaalin kapitalismin aikakaudella voimme ymmärtää, että vain harvat ongelmat ovat luonteeltaan paikallisia, koska kaupunkimme, maakuntamme ja maamme ovat maailmanlaajuisesti valtiovallan ja pääoman toimien läpäisemiä. Vaikka geneettistä materiaalia keräävät ja varastoivat yritysmaailman ja hallinnon instituutiot toimivat tietyillä paikkakunnilla, nuo instituutiot ovat osa kansainvälistä kaupan, tuotannon, sääntelyn ja päätöksenteon järjestelmää, ja se tekee niistä ylikansallisia.13
Rakentavassa hetkessä lähdemme tarkastelemaan, millä tavoin valtio olisi kumottavissa luomalla sellaista uutta politiikkaa, jossa kansalaiset ottavat suoran päätäntävallan bioteknologian tapaisiin teknologisiin käytäntöihin. Voisimme havainnollistaa esimerkiksi sitä, että jos korvaisimme valtion suoralla demokratialla hallinnoitavien yhteisöjen liitolla, kansalaiset voimaantuisivat keskustelemaan tieteellisistä kysymyksistä ja tekemään päätöksiä asioista, jotka vaikuttavat ihmisiin ja organismeihin niin paikallisella kuin globaalillakin tasolla. Rakentavassa hetkessä siis yhden erityisen hierarkian muodon kritiikki ja analyysi antaa mahdollisuuden kehitellä mahdollisimman laajaa ymmärrystä hierarkiattomuudesta yleisesti.
3 Esimerkin hetki
Esimerkin hetki edustaa tilaisuutta, jolloin voimme innoittaa muita vaatimaan vapaalle ja ekologiselle yhteiskunnalle riittäviä sosiaalisia ja poliittisia olosuhteita. Se on keskustelun tila, jossa innoitamme muita siirtymään yksittäiskriisin yli vaatimaan itsemääräämisoikeutta laajemmassa poliittisessa kontekstissa. Se on tilaisuus luoda vastarinnan foorumeita, joissa voimme kysyä: Mitä tekemistä elämän patentoinnilla on demokratian kanssa? Entä mitä tekemistä patentoinnin lakkauttamisella on utooppisen yhteiskunnan luomisen kanssa?
Esimerkillisen vastarinnan tulisi saada ekologia-aktivistit tavoittelemaan uusia yhteyksiä sosiaalisten ja ekologisten kysymysten sekä niiden aidosti poliittisten seurausten välille. Esimerkiksi valtion käytäntöihin kohdistettujen esimerkillisen vastarinnan toimien tulisi viitata laajempaan, aidon suoran demokratian vaatimukseen. Esimerkillisessä vastarinnassa me tuomme valokeilaan tietyn hetken, jolloin meiltä puuttuu suora poliittinen päätäntävalta, ja sen pohjalta voimme kohottaa tietoisuutta päätäntävallan puutteesta yleisesti. Selitämme esimerkin hetkessä asioita kysymällä kysymyksiä. Kysymme toimintamme ja propagandamme avulla: kuinka on päässyt käymään niin, että meillä on niin mahdottoman vähän päätäntävaltaa tässä yksittäisessä kysymyksessä ja ylipäänsä koko elämässä?
Voimme osoittaa tätä suoran demokratian tarvetta monin eri tavoin. Kuten jo aiemmin tuli mainittua, voimme popularisoida vaatimusta poliittisesta päätäntävallasta käyttämällä hyvin monia välineitä, kuten radiota, pamfletteja, opintopiirejä, sissiteatteria, mainosten muuttelua ja seinämaalauksia. Ei ole olemassa mitään 'kaavaa', millä tavoin jäsentää yhteyksiä ekologisten ja vallankumouksellisten poliittisten kysymysten välillä, koska jokainen aktivistiryhmä tuo omaan vastarinnan projektiinsa omat kykynsä ja taipumuksensa.
Itse kuulun läntisessä Massachusettsissa vaikuttavaan pieneen mediakollektiiviin, joka on harjoittanut esimerkillistä vastarintaa koskien biologista patentointia ja maanviljelykseen liittyvää bioteknologiaa. Viime vuonna ryhmämme päätti kohottaa yleisön tietoisuutta siitä, että viime vuosina ruokavarantoihimme on alettu tuoda geenimanipuloituja organismeja. Olimme huolissamme siitä, ettei geenimanipuloitujen ruokien mahdollisista allergisoivista tai myrkyllisistä vaikutuksista ole tehty riittävästi tutkimusta, ja siitä, ettei tutkimustietoa ole myöskään niistä ympäristöriskeistä, joita voi seurata, kun kasvit levittävät geenimanipuloituja ominaisuuksiaan muihin lähellä oleviin organismeihin (joko ristipölytyksen tai ravinnonoton seurauksena).
Emme kuitenkaan olleet huolissamme pelkästään geenimanipuloidun kasvituotannon ympäristö- ja terveysriskeistä. Ryhmämme halusi käsitellä myös talouden ja kulttuurisen itsemääräämisoikeuden kysymyksiä. Halusimme opettaa sekä itsellemme että yleisölle sen, että paikallisviljelijät ovat koko maailmassa taloudellisesti ja kulttuurisesti uhattuja, koska monikansalliset agrokemian yhtiöt monopolisoivat vähitellen koko siementuotannon.
Oli meillä toinenkin päähuolenaihe. Ryhmämme halusi osoittaa yhteyden geenimanipuloidun kasvituotannon ilmentämien sosiaalisten ja ekologisten ongelmien sekä poliittisen muutostarpeen välillä. Toiveenamme oli osoittaa, että yritykset ja valtio tekevät kansalaisten sijasta maanviljelylliseen bioteknologiaan liittyvät taloudelliset, ekologiset ja poliittiset päätökset. Mediakollektiivimme koostuu kirjoittajista, näyttelijöistä ja taiteilijoista, ja siksi päätimme tehdä teatteritapahtumia keinona osoittaa oma vastarintamme bioteknologiaa kohtaan.
Mielenosoituksessa, jossa vastustettiin Monsantoa (amerikkalaispohjaista monikansallista agrokemian yhtiötä, joka on sijoittanut voimaperäisesti bioteknologiaan) ryhmämme esitti teatterikappaleen, jossa kaksipäinen hirviö (toisessa päässä luki "valtio" ja toisessa "kapitalismi") esitti puheenvuorossaan itsevaltaisen päätöksensä löytää kapitalismin voittokululle uusia markkinoita biologisen patentoinnin ja geenimanipuloinnin avulla. Hirviön ympärillä velloi zombien kaltaisia ihmisiä (joiden kylteissä luki "kuluttaja"), jotka tylsämielisinä tuijottelivat hirviötä sen julistaessa suunnitelmiaan. Hupailumme kuluessa kuluttajat vetelehtivät aluksi passiivisina, sitten he yrittivät taistella hirviötä vastaan, ja lopuksi he kokoontuivat yhteen keskustelemaan siitä, mitä tehdä seuraavaksi. Silloin kuluttajat tajusivat, että kokoontumalla, keskustelemalla ja päätöksiä tekemällä he olivat itse asiassa saaneet aikaan jonkinlaisen kaupunkikokouksen, ja he tajusivat, että se mitä he todella halusivat, oli saada oma poliittinen voima takaisin. Yksi toisensa jälkeen kuluttajat käänsivät kylttinsä toisin päin ja paljastivat toiselle puolelle kirjoitetun sanan "kansalainen".14
Esityksen loputtua näyttelijät istuivat piiriin ja pyysivät yleisöä liittymään mukaan improvisoituun kaupunkikokoukseen puhumaan siitä, miten jatkaa kamppailua suoran demokratian puolesta ja saada teknologia ja ylipäänsä koko elämä omiin käsiin. Tämä esityksen vaihe tosin päätyi enemmänkin suunnittelemaan geenimanipulaation vastaisen liikkeen tulevia konkreettisia toimia, joskin hyvin demokraattisesti keskustellen.
Tämän esityksen jälkeen aloimme tehdä "supermarket-tarkastuksia", jolloin pukeuduimme valkoisiin suojapukuihin ja menimme 'ostoksille' paikallisiin supermarketteihin. Kuljeskelimme pitkin käytäviä ja 'tarkastimme' tuotteita kaikenlaisilla tekaistuilla tieteellisillä instrumenteilla. Jätimme lentolehtisiä ihmisten ostoskärryihin, tuotehyllyille ja kylmäaltaisiin. Lisäksi jokaisella 'tarkastajalla' (joka ei kyennyt puhumaan kaasunaamarin vuoksi) oli mukanaan tavallisiin vaatteisiin pukeutunut 'avustaja', joka ryhtyi juttelemaan bioteknologiasta ja demokratiasta marketissa ostoksilla olevien ihmisten kanssa, joiden reaktiot vaihtelivat huvittuneisuudesta ja kiinnostuksesta epäluuloon ja vihamielisyyteen. Jokaisessa esityksessä meillä oli aikaa viidestä viiteentoista minuuttia, ennen kuin meitä pyydettiin poistumaan kaupasta (tai ennen kuin vartijat poistivat meidät väkivalloin).
Jakamissamme lentolehtisissä kerroimme, että olimme elintarvike- ja lääkevirastosta FDA:sta loikanneita kapinallisia ja että olimme päättäneet haluta suoraa poliittista valtaa – ja 'turvallista ruokaa'. Lentolehtisessä käsiteltiin paitsi geenimanipuloituun ruokaan liittyviä taloudellisia ja kulttuurisia kysymyksiä, myös suoran demokratian ja teknologian välistä yhteyttä, ja niissä yritettiin kohottaa julkisen keskustelun tasoa ympäristö- ja terveysriskeistä sekä poliittisen vallan kysymyksistä.
Olemme suunnitelleet, että seuraavassa esityksessämme perustamme kaupungin vilkkaalle liikekadulle "patenttitoimiston", josta käsin jaamme ohikulkijoille patenttihakemuksia ja tarjoamme heille tilaisuutta patentoida omat solulinjansa. Pyrimme satiirin avulla opettamaan yhteisömme jäsenille asioita niin ihmisten kuin muidenkin lajien biologisesta patentoinnista. Pyrimme myös selittämään suhdetta monien erilaisten kysymysten välillä, joihin kuuluvat muun muassa ruumiillinen koskemattomuus, poliittisen päätöksenteon itselleen monopolisoinut valtio, sosiaaliset kysymykset, kuten pääomajohtoinen bioteknologia, ja poliittiset kysymykset, kuten tarve hallita suoralla demokratialla teknologiaa ja ylipäänsä koko elämäämme.
Yritämme näillä pienillä toimillamme laajentaa bioteknologiasta käytävää keskustelua siten, että otamme puheeksi myös poliittisen vallan kysymykset sen lisäksi, että käsittelemme geenimanipuloituun ruokaan liittyviä ympäristö- ja terveysriskejä. Toivomme, että ihmiset alkaisivat pitää itseään paljon enempinä kuin pelkkinä kuluttajina, joiden vallanhaluun kuuluu korkeintaan halu saada ostaa turvallista ruokaa. Haluamme rohkaista ihmisiä näkemään itsensä kansalaisina, jotka haluavat itselleen poliittisen vallan voidakseen luoda inhimillisen ja ekologisen yhteiskunnan.
Toivon mukaan voimme myös siirtää bioteknologiasta käytävän keskustelun pois sellaisen romanttisen halun alueelta, jossa haikaillaan takaisin jotakin kulta-aikaa, jota 'teknologia' ei olisi pilannut. Omissa esityksissämme siirrämme 'luonnon' idean pois abstraktilta tasolta ja tuomme sen arkipäivän todellisuuteen. Se 'luonto', josta me puhumme, on pitkin kaupungin katuja kävelevissä kehoissamme ja se on supermarketista ostamassamme ruoassa. Pyrimme myös osoittamaan, ettei ekologisen epäoikeudenmukaisuuden syy suinkaan ole abstraktioissa, kuten 'sivilisaatio' tai 'teollisuusyhteiskunta', vaan se on pikemminkin siinä sosiaalisten suhteiden koneistossa, jota kutsutaan valtioksi ja kapitalismiksi. Se on riistänyt meiltä vallan luoda yhteistoiminnallisia suhteita yhteiskuntaan ja muuhun luonnon maailmaan.
Ryhmämme on vasta äskettäin alkanut ajatella asioita esimerkillisen vastarinnan kautta. Koska kollektiivimme koostuu näyttelijöistä ja kirjoittajista, olemme päättäneet ilmaista vastarintaamme teatterin ja kirjoitetun sanan voimin. Toisinajattelulla on kuitenkin monia muotoja, kuten olen jo todennut. Kun esitin lyhyen hahmotelman ensimmäisistä esityksistämme, yritin kuvata 'keskeneräistä projektia', joka pyrkii innostamaan keskusteluun, kritiikkiin ja ehkä myös toimintaan. Mikäli ryhmämme jatkaa suoran demokratian ja teknologian välisen suhteen tutkimista, voimme tulevaisuudessa toivon mukaan sisällyttää siihen tarkemman analyysin niistä välttämättömistä ja riittävistä olosuhteista, jotka tarvitaan vapaan ja ekologisen yhteiskunnan luomiseen.
Ryhmässämme tiedetään, ettei vallankumousta voi luoda sekalaisista yksittäisistä protesteista sosiaalisia ja ekologisia vääryyksiä vastaan. Vallankumoukseen tarvitaan se, että ilmaisemme paitsi sen mitä me emme halua, myös sen mitä me haluamme. Vaatimus sisällölliseen vapauteen – eli vaatimus siihen nimenomaiseen substanssiin mitä vapaus tarkoittaa – on eri asia kuin vaatimus negatiiviseen vapauteen, joka on toki välttämätön mutta kuitenkin riittämätön vaatimus vääryyden lopettamiseksi. Meidän on kyettävä ilmaisemaan sisällöllinen näkemys siitä yhteiskunnasta, jota haluamme, ja meidän on kyettävä aktivismissamme havainnollistamaan ne sosiaaliset ja poliittiset vapaudet, joiden puolesta taistelemme. Meidän on esimerkeillämme osoitettava sisällöllinen vaatimus vapauteen luoda yhteiskunta, joka perustuu liittoutuneeseen suoraan demokratiaan, paikallistalouteen ja uuteen sosiaaliseen ja ekologiseen mielialaan, joka puolestaan nojautuu yhteistyön ja keskinäisavun arvoihin.
Esimerkillisessä vastarinnassa emme jää yksittäisen aktivismimme aiheen vangeiksi emmekä myöskään pysähtyneisyyden tilaan 'odottelemaan' sitä, että paikalliset ja kansalliset poliittiset liikkeet muuttuisivat tarpeeksi ymmärryskykyisiksi käsitelläkseen vallankumouksellisia haluja laajimmassa merkityksessään. Emme taatusti voi vain istua ja katsella, kun välitöntä huomiota vaativat kriisit vilahtelevat silmiemme ohi. Sen sijaan voimme käsitellä yksittäiskysymyksen välttämättömyyttä ja esittää samalla laajemman käsityksen riittävistä olosuhteista vapaalle yhteiskunnalle. Kun ajattelemme läpikotaisin jokaisen epävapauden hetken, eteemme avautuu näköala, jossa voimme pohtia laajinta kuviteltavissa olevaa vapautta.
On tärkeää, että alamme ajatella johdonmukaisen vallankumouksellisesti. Sosiaalista ja poliittista muutosta koskeva ajattelumme jää usein näinä epäjohdonmukaisuuden aikoina hajanaiseksi ja sirpaleiseksi. Iltauutisten tarjoama spektaakkeli ei auta meitä ymmärtämään sitä ratkaisevaa yhteyttä, joka on aidon poliittisen vallan ja sosiaalisesta ja ekologisesta oikeudenmukaisuudesta käytävän kamppailun välillä. Meidän odotetaan vain istuvan ja katselevan, kun meille esitetyt epäjohdonmukaiset tapahtumat marssivat ohitsemme yhtä erillisinä ja toisiinsa liittymättöminä kuin neljästä seitsemään minuutin välein toistuvat mainokset.
Johdonmukaisuuden luominen on näinä epäjohdonmukaisuuden aikoina mitä suurin vastarinnan teko. Kun tuomme selkeästi esiin sen 'logiikan', joka piilee tässä järjettömässä maailmassa, me itse asiassa vähennämme yhteiskunnallisen sekavuuden suunnatonta taakkaa. Sen näkeminen, miten yksi kriisi syntyy toisesta – ja sen rationaalisesti ajatteleminen – avaa tien ymmärtää, miten yksi uudelleenrakennuksen vaihe voi syntyä toisesta, ja tämä ymmärrys saa aikaan sen, että voimme vähitellen muuttaa koko yhteiskunnan kaikkinensa.
Ratkaisevan tärkeä osa kaikkea esimerkillistä vastarintaa on oppimisen prosessi, jolloin saamme käsityksen teoreettisesta ja historiallisesta kokonaisuudesta. Tämän hengen mukaisesti voimme perustaa opintoryhmiä tai jopa keskuksia, joissa harjoitetaan radikaalia kasvatusta, ja voimme perustaa foorumeita, joissa ajatellaan esimerkillisen vastarinnan vaiheiden avulla. Voimme siten valistaa itseämme vallankumouksen historiasta ja herättää itsemme sosiaalisen ja poliittisen uudistamisen mahdollisuuksiin.
Esimerkillinen vastarinta ei siis ole pelkkä välineellinen, keinoista päämääriin suuntaava lähestymistapa sosiaaliseen ja poliittiseen aktivismiin. Pikemminkin se edustaa näkyväksi tehtyä ymmärrystä ja utooppista analyyttisyyttä. Antamamme esimerkit ovat arvokkaita päämääriä itsessään. Ne ovat jatkuvaa haastetta meitä sortaville instituutioille. Ne ovat haastetta, jossa osoitetaan maailmalle, että vastarinta on elossa, voi hyvin, eikä se ole häviämässä minnekään. Esimerkillisten toimiemme tulee pitää aisoissa sitä sosiaalisen ja poliittisen vääryyden virtaa, joka päivittäin kerää voimiaan. Kun ryhdymme popularisoimaan suoran poliittisen vallan vaatimusta arkielämässämme, ei sosiaalisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden horisontti enää pakene loputtomiin näköpiiristämme, vaan puhuu meille suoraan, kaivaten kiihkeästi omaa toteutumistaan.
viitteet:
1 Laajempi käsittely valtiotaidon ja aidon poliittisen käytännön välisestä erosta, ks. Bookchin, Murray: Urbanization Without Cities: The Rise and Decline of Citizenship. Montreal: Black Rose Books, 1992, ss. 123–175.
2 Kommunalismi edustaa yhteiskuntaekologian poliittista näkemystä, Murray Bookchinin kehittämää filosofista ja poliittista teoriaa. Bookchin, ollen vapaudenhenkinen sosialisti, ryhtyi 1950-luvulla luomaan synteesiä marxilaisista ja vapaudenhenkisistä vasemmistolaisista ajatuksista. Hän ryhtyi käsittelemään kapitalismin uudempaa kehitystä sekä sukupuolisorron, ekologian ja yhteisöllisyyden esiin nostamia ongelmia. Sittemmin hän muotoili yhdenmukaisen teorian ekologisten ongelmien yhteiskunnallisista syistä ja ratkaisuista ja vakiinnutti asemansa ekologialiikkeen kenties tunnetuimpana 'vasemmistolaisäänenä' – rooliin, johon hän sitoutui antaumuksella. Bookchinin kommunalismin teoria on esitystä siitä, miten nykyiset kansallisvaltiot voidaan vähitellen muuttaa suoraa demokratiaa käyttävien paikallisyhteisöjen liittoumaksi, ja siinä turvaudutaan Ranskan ja Amerikan vallankumousten vapaudellisiin perinteisiin. Vakuuttava ja mukaansatempaava johdatus tähän teoriaan, ks. Biehl, Janet: The Politics of Social Ecology: Libertarian Municipalism. Montreal: Black Rose Books, 1998.
3 Ynestra King, Naisten Pentagon -toiminnan pääjärjestelijä, antaa loistavan kuvauksen tapahtumaa ympäröivästä esimerkillisestä ja ekologisesta ajattelusta. Ks. King, Ynestra: "If I Can’t Dance in Your Revolution, I’m Not Coming", teoksessa Harris, Adrienne & King, Ynestra (toim.): Rocking the Ship of State: Toward a Feminist Peace Politics. Boulder: Westview Press, 1989, ss. 281–298.
4 Vandana Shivan mukaan: "Bioteknologia, palvellessaan jälkiteollisen ajan pääomaa, mahdollistaa sen kolonisoinnin ja kontrolloinnin mikä on autonomista, vapaata ja itseään tuottavaa. Tieteen reduktionismin avulla pääoma pääsee tunkeutumaan sinne, minne se ei koskaan aiemmin ole päässyt." Erinomainen käsittely biologisesta ja kulttuurisesta tuotannollisuudesta, ks. Shiva, Vandana: "The Seed and the Earth: Biotechnology and the Colonisation of Regeneration", teoksessa Shiva, Vandana (toim.): Close to Home: Women Reconnect Ecology, Health, and Development Worldwide. Philadelphia: New Society Publishers, 1994.
5 Spallone, Pat: "The Gene Revolution", teoksessa Generation Games. Philadelphia: Temple University Press, 1992, s. 120.
6 Kimbrell, Andrew: "The Patenting of Life", teoksessa The Human Body Shop. San Francisco: Harper 1993, s. 195.
7 Tosiaan ihmisten solulinjojen patentoiminen on johtanut joihinkin järkyttäviin oikeusopillisiin taistoihin. Vuonna 1984 Kalifornian yliopiston tutkijat lisensoivat leukemiaa sairastaneen John Mooren pernasta otetun solulinjan Genetiikan instituutille, joka puolestaan myi oikeudet sveitsiläiselle lääkeyritykselle Sandozille. Yksi arvio Mooren geneettisestä materiaalista, joka tunnetaan nimellä "Mo Cell Line" (patentti n:o 4 438 032), ja sen pitkäaikaisesta kaupallisesta käytöstä on noin miljardi dollaria. Lisäksi Moore, jolta ei ollut kysytty lupaa hänen solujensa käyttöön, vaati Kalifornian korkeimmalta oikeudelta omien pernasolujensa takaisin saamista. Vastauksessaan oikeus totesi, ettei Moorella ollut suoranaista oikeutta omiin pernasoluihinsa, mutta että hänellä toki oli oikeus haastaa lääkärit oikeuteen siitä, etteivät nämä olleet neuvoneet häntä hänen oikeuksissaan. Ks. Burrows, Beth: "Message in the Junk: Commodification and Response", esitelmä sarjassa New Currents in Ecological Activism Colloquium, Yhteiskuntaekologian instituutti, Plainfield, Vermont, 1. heinäkuuta 1995.
8 Shiva, Vandana: Biotechnology and the Environment. Pulau Pinang, Malaysia: Third World Network, 1993, s. 2.
9 Hieno käsittely alkuperäiskansojen tiedon ja immateriaalioikeuden välisestä suhteesta, ks. Shiva, Vandana: Biopiracy: The Plunder of Nature and Knowledge. Boston: South End Press, 1997.
10 Paul Rabinow tekee etnografisen tutkielman yksityisten liikealojen ja geenitutkimuksen välisestä suhteesta teoksessaan Making PCR: A Story of Biotechnology. Chicago: University of Chicago Press, 1996.
11 Khor, Martin: "500,000 Indian Farmers Rally against GATT and Patenting of Seeds", Third World Resurgence, No. 39, 1993, s. 20.
12 Erityisen oivaltava keskustelu Human Genome Projectista, ks. Lewontin, R. C.; "The Dream of the Human Genome", teoksessa Bender, Gretchen & Druckrey, Timothy (toim.): Cultures on the Brink: Ideologies of Technology. Seattle: Bay Press, 1995, ss. 107–129.
13 Ks. Shiva, Vandana: Biopiracy: The Plunder of Nature and Knowledge. Boston: South End Press, 1997.
14 Kiitokset Bob Spiveylle todella hienon käsikirjoituksen tekemisestä.
Seuraava luku Kirjan sisällysluettelo Etusivu