Johdanto
Tämän pamfletin tarkoituksena on antaa lyhyt johdatus anarkismin individualistiseen ideologiaan. Luettuani yli kymmenen vuoden aikana monia sekä amerikkalaisia että kansainvälisiä anarkistisia julkaisuja ja osallistuttuani mantereellamme järjestettyihin anarkistitapaamisiin olen kiinnittänyt huomiota useimpien anarkistien suorastaan musertavan kollektivistiseen ajattelutapaan sekä laajalle levinneeseen vihamielisyyteen ja tietämättömyyteen anarkismin individualistista ajattelua ja käytäntöä kohtaan. Tämän anarkistisen liikkeen nykyisen trendin vuoksi on mielestäni tärkeää puolustaa individualismia.
Koko 1800-luvun sekä 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä individualistianarkistit muodostivat suurehkon osan Yhdysvaltain anarkistista liikettä. Oli individualistisia yhteisöjä, kuten Josiah Warrenin ja hänen aatetovereidensa perustamat New Harmony ja Modern Times sekä Benjamin Tuckerin perustama individualistinen Liberty-sanomalehti, jota luettiin varsin laajasti Yhdysvalloissa. Lisäksi monet näkyvimmät henkilöt radikaalissa sukupuolioikeuksien liikkeessä, esimerkiksi Lillian ja Moses Harman sekä Angela ja Ezra Heywood, olivat individualistianarkisteja.
Tuon ajan kollektivistianarkistit olivat tietoisia individualistisesta perinteestä ja pitivät sitä asiaankuuluvana osana anarkistista liikettä. Alexander Berkman käsitteli individualismia lyhyesti teoksessaan "What is Communist Anarchism", ja vaikka hän hylkäsikin individualismin käyttökelvottomana ja virheellisenä, piti hän sitä silti täysin oikeutettuna osana anarkistista ajattelua. Errico Malatesta taas teoksessaan "Property" käsitteli erilaisia mahdollisuuksia individualistisiin talousjärjestelyihin anarkistisessa yhteiskunnassa, ja vaikka kutsuikin itseään kommunistiksi, kuvaili hän maailmaa, jossa erilaiset talousjärjestelmät voisivat olla yhtä aikaa sekä yhteistyössä että toimia omina järjestelminään. Toinen anarkokommunisti, Emma Goldman, vaikka erosikin individualisteista sekä taloudellisissa että taktisissa kysymyksissä, oli liittynyt yhteen ja/tai työskenteli lukuisten individualistianarkistien kanssa. Kirjoituksissaan, erityisesti teksteissään "The Individual, Society and the State" sekä "Minorities versus Majorities", hän korostaa toistuvasti individualismin ja yksilön vapauden tärkeyttä. Lisäksi kollektivisti Rudolf Rocker luo teoksessaan "Pioneers of American Freedom" varsin laajan, positiivisen katsauksen amerikkalaisen anarkismin individualistisesta perinteestä.
Nykyisin kuitenkin individualismia, yksilöllisyyttä tai yksilön vapautta ei juuri mainita anarkistisissa julkaisuissa, paitsi alisteisina suurempien sosiaalisten yhteisöjen pyrkimysten ja tarpeiden yhteydelle. Esimerkiksi "What's Left in Boston" -lehti julkaisi vuonna 1989 artikkelin "What is Anarchism?", jossa käsiteltiin individualismia puolen lauseen verran. Artikkelin kirjoittaja pelkisti individualismin sanomalla, että "individualistianarkistit asettavat pääpainon yksilön vapaudelle", mikä on itsestäänselvyys. (Myöhemmin samassa artikkelissa kirjoittaja käsittelee kuitenkin kolmen kappaleen verran "ajankohtaisia" ei-anarkistisia vaikutteita, kuten feminismiä, seksiä, hengellisyyttä ja punkkia modernissa anarkistisessa liikkeessä.) Hänen ainoa viittauksensa individualistien esittämiin ongelmiin on, että "ideaalissa anarkistisessa yhteiskunnassa yhteisön tarpeet voidaan kokonaisuudessaan tyydyttää oikeudenmukaisesti vain kohtuuttomasti loukkaamatta yksilön vapaata tahtoa". Kirjoittaja ei käsittele yhtään kyseisen yhteisön mahdollisia konflikteja. Kuten edellä mainittu kirjoittaja, useimmat anarkistit puhuvat ensisijaisesti ihmisten, luokkien, kansojen, rotujen, sukupuolten tai joidenkin muiden "alistettujen ryhmien" vapauttamisesta aivan samaan tapaan kuin valtioon myönteisesti suhtautuva vasemmistokin tekee. Tosiasiassa useimmat anarkistit tuntuvat eroavan valtiososialisteista vain siinä, että he hylkäävät valtion, samalla kuitenkin jakaen näkemyksen siitä, että "yhteisön" tai ryhmän pitäisi olla etusijalla yksilöön nähden. Heidän näkemyksensä anarkokommunismista tai vapaudellisesta sosialismista ei jätä paljoa tilaa yksilön vapaudelle tai erilaisuudelle. He tuntuvat uskovan, että taloudellinen ja sosiaalinen tasa-arvo, jonka he uskovat saavuttavansa kollektiivisella yhteiskuntajärjestelmällä, eliminoisi konfliktit ja erilaisuudet ihmisten välillä. Ja sitten kaikki vain haluavat työskennellä yhteistyössä ja elää harmoniassa jokaisen kanssa.
Jokaista, joka hylkää kollektiivisen utopian, pidetään epäsosiaalisena, oikeistolaisena tai epäaitona anarkistina, jota ei yleensäkään tarvitse ottaa vakavasti. Monet anarkistilehdet mainostavat valtiouskovaisten julkaisemia kirjoja ja lehtiä, mutta jättävät samanaikaisesti huomiotta individualistianarkistien julkaisut, kuten BAD Pressin julkaisut. Lisäksi jotkut anarkistit ovat halukkaampia tukemaan valtiouskovaisten kuin individualistianarkistien luentoja. Esimerkiksi täällä Bostonissa jotkut Black Rose -anarkistiryhmän jäsenet vastustivat individualistianarkistin hankkimista puhujaksi luentosarjaansa, vaikka he ovat aiemmin kustantaneet monia puhujia, jotka eivät edes ole anarkisteja, kuten Rosa Luxemburgin biografian kokoaja Stephen Bronnerin, joka selväsanaisesti pilkkasi anarkistisia ideoita luentonsa aikana. Vaikka kaikki BAD Brigaden kirjoitukset ovat olleet eksplisiittisesti anarkistisia, niin ilmeisesti meidän individualistiset näkemyksemme tekevät meistä liian harhaoppisia useimmille muille anarkisteille, jotka tahtovat mieluummin olla yhteistyössä muiden vasemmistolaisten kanssa ja tukea heidän asioitaan.
Tarkoituksemme on tällä pamfletilla kritisoida useimpien anarkistien kollektivistisia vääristymiä. Siten me toivomme sytyttävämme uudelleen tietoisuutta ja mielenkiintoa yksilöllisyyttä ja yksilön vapautta koskeviin kysymyksiin anarkistisessa liikkeessä. Toivottavasti elpyvä keskustelu näistä kysymyksistä edistää avoimempaa ilmapiiriä amerikkalaisessa ja kansainvälisessä liikkeessä.
Mitä on individualismi?
Monet anarkistisessa liikkeessä laajalle levinneet harhakuvat individualisteista ovat estäneet keskustelua yksilön vapautta koskevista ajatuksista. Monet kollektivistianarkistit näkevät individualistit vain ahneina kapitalisteina, jotka tahtovat vain valtion pois itseään vahtimasta voidakseen ryöstää helpommin avuttomia työläisiä. Lisäksi heidät yleensä luokitellaan ihmisiksi, jotka eivät välitä kenenkään muun vaikeuksista kuin omistaan ja jotka vastustavat täysin ihmisten välistä yhteistyötä. Näistä myyteistä pitää päästä eroon ennen kuin on mahdollista aloittaa keskustelu kollektivistien ja individualistien välillä.
Individualistien mielestä inhimillisen vapauden ja onnellisuuden maksimoimiseksi pitää valtion hävittämisen lisäksi hävittää myös kaikki sellaiset suhteet ja organisaatiot, jotka eivät perustu vapaaehtoisuuteen. Vaikka hylkäänkin kaikenlaisen pakollisen osallistumisen yhteenkään organisaatioon tai yhteisöön, en vastusta vapaiden yksilöiden vapaaehtoista yhteistyötä heidän kyetessään siten paremmin tyydyttämään halunsa ja tarpeensa. Vastustan hyvinvointivaltiota ja kannatan yksityisomaisuutta, mutta kannustan myös ihmisiä vapaaehtoisesti auttamaan hädässä olevia ihmisiä. Vaikka vastustankin kaikkia oma-aloitteisen taloudellisen yrittämisen rajoituksia, en voi hyväksyä toisen ihmisen työn varastamista eli sitä mitä kutsutaan voitoksi. Uskon, että ihmisten toiveet voidaan toteuttaa ja oikeudenmukainen yhteiskunta saavuttaa ilman valtion tai yhteisön valvontaa.
Individualistinen näkemys ihmisestä on aivan erilainen kuin kollektivistinen. Individualisti näkee ihmiset vastuullisina toimijoina, joiden pitää jopa nykyisessä vapaudettomassa yhteiskunnassa ottaa ainakin osittain vastuuta tilanteista, joista he itsensä löytävät, ja siksi he ovat kykeneviä muuttamaan ainakin osittain tilannettaan. Asteittaisilla ja usein pienillä muutoksilla ihmisten ajattelu- ja elämäntavoissa sekä vapaudellisen näkemyksen omaksuneiden ihmisten lukumäärän jatkuvan lisääntymisen kautta voidaan hallinto lakkauttaa ja maailma muuttaa vapaaksi.
Kollektivistit sen sijaan näkevät ihmiset pahan sosiaalisen järjestelmän iänikuisina uhreina. Systeemi riisuu heiltä kyvyn tehdä valintoja ja siten vapauttaa heidät kaikesta vastuusta oman elämänsä ja ongelmiensa suhteen. Tämä ihmiskuva johtaa elitistiseen asenteeseen ihmisiä ja heidän ongelmiaan kohtaan. Kollektivistit päätyvät usein epäanarkistiseen positioon pitäessään ihmisiä tietämättöminä ja epäkypsinä. Sen vuoksi ihmiset tarvitsevat jatkuvaa säätelyä ja lakeja, jotta heitä voidaan varjella itseltään ja toisiltaan. Kollektivistit esimerkiksi harvoin ajavat huumeiden dekriminalisointia ja säännöstelyn vapauttamista ratkaisuna väkivaltaan ja sairauksiin, jotka usein liitetään laittomien nautintoaineiden nautiskeluun. Ilmeisesti heidän mielestään vasta (valistuneiden kollektivistien tekemän) vallankumouksen jälkeen, kun vapaudellinen sosialismi on asettanut ihmisten kyvyn vaadittavalle tasolle, joka mahdollistaa järjen käytön, heidän annetaan tehdä valvomattomia ratkaisuja ihan itsekseen.
Erilaisesta ihmisnäkemyksestä johtuen individualistit katsovat ihmisten ongelmia ja heidän ratkaisujaan täysin eri tavoin. Keskeinen idea individualistisessa ajattelussa on, että yksittäisen henkilön pitäisi olla vapaa tekemään ruumiilleen tai omaisuudelleen mitä haluaa, kunhan hän ei loukkaa toisten hyökkäämättömien ja pakkoa käyttämättömien henkilöiden tasavertaista vapautta. Lisäksi individualistit kannattavat ihmisten vapautta osallistua kaikkiin mahdollisiin aktiviteetteihin, joihin he haluavat, muiden niihin suostuvien ihmisten kanssa kaikilla inhimillisen elämän osa-alueilla. Ihmisillä pitäisi olla vapaus valita mikä tahansa taloudellinen, seksuaalinen, lääkinnällinen tai mikä tahansa muu suhde kehen tahansa henkilöön joka siihen suostuu.
Vapauden mukana tulee myös vastuu. Individualistit tunnustavat, että vapaa yhteiskunta ja vapaa elämä olisivat monin tavoin riskialttiimpia kuin holhoava hyvinvointivaltio, ja he hyväksyvät tämän vapauden hintana. Vaikka anarkistinen yhteiskunta olisi todennäköisesti huomattavasti vähemmän väkivaltainen yhteiskunta, olisimme ilman joitakin poliittisesta holhousvaltiosta löytyviä turvapaikkoja. Kun pääsemme eroon hallinnollisesta ja hallinnottomasta yksilöiden toimintojen säätelystä, kehittyy yhteiskunta, joka on vapaampi, mutta josta myös puuttuu pakolla muodostettu turvaverkko. Vapaassa yhteiskunnassa, ja suuressa määrin myös nykyisin, ihmisten, jotka tahtovat vapautta, on myös oltava valmiita hyväksymään toimintojensa seuraukset. Ihmisiä ei pitäisi suojella itseltään pakottavilla laeilla, mutta ei myöskään muita henkilöitä pitäisi pakottaa auttamaan ihmisiä, jotka ovat oman vapaan toimintansa seurauksena hankaloittaneet omaa tilannettaan, vahingoittaneet itseään tai asettaneet itsensä vaaraan. Jos lait, jotka ehkäisevät niin lääkkeinä kuin päihteinäkin käytettyjen huumeiden vapaan käytön, poistettaisiin, on mahdollista (joskaan ei todennäköistä), että useammat ihmiset satuttaisivat itsensä niiden kanssa kuin nykyisin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään syy näiden lakien säilyttämiseksi. Huumeita käyttävien ihmisten täytyy joko käyttää niitä vastuuntuntoisesti tai vaihtoehtoisesti kärsiä seuraukset. Minun vapauttani lääkitä itseäni millä tavoin haluan ei pitäisi supistaa sen takia, että minä tai joku muu käyttää näitä huumeita sellaisilla tavoilla, joita muut paheksuvat tai jotka voivat olla vaarallisia. Mutta toisaalta en voi syyttää huumeiden valmistajaa tai myyjää, jos myöhemmin kadun päätökseni seurauksia. Samalla tavoin naisilla pitäisi olla vapaus joko synnyttää lapsia, jos he niin haluavat, tai valita abortti tai mikä tahansa ehkäisyn muoto mitä he haluavat käyttää lopettaakseen tai ehkäistäkseen raskauden. Mutta heti kun joku on päättänyt synnyttää lapsen, heidän ei pidä pakottaa asiasta kiinnostumattomia auttamaan lapsen elatuksessa verojen muodossa esimerkiksi kouluja tai päivähoitoa varten.
Koska individualistit painottavat vapautta ennen kaikkia muita arvoja, he ovat myös kollektivisteja valmiimpia hyväksymään jonkin asteisen eriarvoisuuden ihmisten välillä. Vapaaehtoinen yhteiskunta tarjoaisi kaikille ihmisille pohjimmiltaan rajoittamattomat mahdollisuudet tehdä elämästään juuri sellaisen kuin he haluavat, mutta johtuen ihmisten välisistä eroista ja heidän erilaisista haluistaan, on todennäköistä, että jotkut ihmiset saisivat enemmän omaisuutta kuin toiset tai olisivat terveempiä tai onnellisempia kuin toiset. Kuitenkin kun poistetaan valtio ylläpitämästä monopolien etuoikeuksia luoton rajoituksilla ja markkinoiden valvonnalla, ei laajoja varallisuuseroja ja sen tähden äärimmäisiä elintasoeroja tässä yhteiskunnassa enää esiintyisi. Ihmiset tarvitsevat tai tahtovat erilaisia asioita eikä ole mitään syytä ajatella, että absoluuttinen taloudellinen tasa-arvo olisi välttämätöntä oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa.
Miltä individualistinen yhteiskunta näyttäisi
On monenlaisia ihmisiä, jotka kutsuvat itseään individualistianarkisteiksi ja olemme usein eri mieltä keskenämme sekä siitä, mitä meidän pitäisi tällä hetkellä tehdä, että siitä, miltä tulevaisuus voisi näyttää. Esimerkiksi kapitalistianarkistit kuten Wendy McElroy, Sam Konkin, Murray Rothbard, David Friedman ja voluntaristit ovat individualisteja. On kuitenkin myös minun kaltaisiani individualisteja sekä menneisyyden individualisteja, kuten Benjamin Tucker, Josiah Warren ja John Henry Mackay, jotka hylkäävät yhtä lailla sekä kapitalismin että kommunismin. Anarkistinen yhteiskunta, joka perustuu autonomisten yksilöiden vapaaehtoisiin sopimuksiin, tulisi todennäköisesti olemaan sekoitus yhteisöjä ja yksilöitä, jotka noudattavat erilaisia taloudellisia periaatteita. Jotkut olisivat kommunistisia, jotkut kapitalistisia, jotkut individualistisia tai mutualistisia. Nämä yhteiskunnat voisivat elää rinta rinnan rauhassa niin kauan kuin yksikään yhteiskunta tai yksilö ei sekaantuisi toisin toimivien asioihin. (p.m. esittää teoksessa bolo'bolo yhden mahdollisen mallin siitä, miten erilaisten yhteisöjen ja yksilöiden maailma voisi toimia.) Minä esimerkiksi tahtoisin elää individualistisessa yhteiskunnassa, mutta silti kunnioittaa muiden oikeutta osallistua kapitalistiseen tai kommunistiseen talousjärjestelmään, tietenkin niissä puitteissa, että osallistuminen niihin olisi täysin vapaaehtoista.
Ilman valtiota ei olisi luoton tai rahan monopolia. Ketkä tahansa yksilöt voisivat liittoutua ja muodostaa keskinäisen pankin William B. Greenen ja P-J Proudhonin kuvausten mukaan (individualisti Benjamin Tucker käänsi ensimmäisenä heidän teoksiaan englanniksi). Sellaisen pankin jäsenet voisivat hankkia lainaa kiinnittämällä omaisuuttaan tai työvoimaansa pankille ja saisivat tällöin vaihtokuponkeja käyttöönsä, joita muut pankin jäsenet lupautuisivat kunnioittamaan. Kilpailu säännöstelemättömällä pankkialalla toisi korot alas sellaiselle tasolle, joka mahdollistaisi pankin toiminnan ylläpitämisen ja estäisi ansaitsemattoman voiton koroilla. Tämä lisäisi luoton saatavuutta. Käytännöllisesti katsoen kuka tahansa voisi hankkia sitä. Ihmiset pystyisivät perustamaan omia yrityksiään tai panemaan alulle yhteisiä projekteja muiden kanssa, mikä huomattavasti laajentaisi heidän työnsä tai liiketoimintansa laadun valinnan kirjoa. Johtuen laajasta kilpailusta markkinoilla, ne jotka valitsevat edelleen työvoimansa myymisen muille, pystyisivät vaatimaan palkkaa, joka vastaa heidän työnsä täyttä arvoa, koska lainan helppo saatavuus ja näin ollen muut taloudelliset mahdollisuudet vapauttaisivat heidät siihen, ettei heidän tarvitse tyytyä vähempään. Tämä eliminoisi voiton.
Tämä taloudellisen vapauden laajentuminen lisäisi sekä yritysten määrää että laatua, ja tämän seurauksena markkinoilla saatavilla olevien tuotteiden ja palveluiden määrää ja laatua. Ihmiset voisivat tehdä, valmistaa, ostaa tai kaupata mitä tahansa, kunhan he vain löytävät ostajan, myyjän tai kauppiaan, joka haluaa käydä kauppaa heidän kanssaan. Vapaa pääsy markkinoille johtaisi kilpailuun, joka varmistaisi halvat hinnat ja hyvän laadun. Valtiollisen säännöstelyn, lisenssien ja tuotteiden "hyväksymisen" puuttuminen tarkoittaisi sitä, että yksilön itsensä pitäisi varmistua hankkimiensa tuotteiden tai palveluiden laadusta ja luotettavuudesta. Eli turvatakseen omat intressinsä hänen pitäisi tutustua markkinoiden muihin ihmisiin ja yrityksiin. Yksilöiden yrityksiä tai organisaatioita syntyisi Kuluttajien Unionin tapaan tutkimaan yrityksiä, tuotteita ja palveluita ja tarjoamaan keräämäänsä informaatiota kuluttajille, jotka tiedon avulla pystyisivät tekemään ns. harkittuja valintoja.
Ihmiset omistaisivat vain sen maan, jota he asuttavat ja käyttävät. Ei olisi enää vuokraisäntiä eikä vuokraa. Ei olisi enää yleiskaavoja, jotka puuttuisivat asutukseen, maanviljelyyn ja muihin taloudellisiin ja sosiaalisiin toimintoihin. Jos ihmiset pystyisivät omistamaan asuntonsa ja maatilansa sekä rakentamaan mitä haluavat ja minne haluavat, heidän vapautensa elää kuten he haluavat lisääntyisi. Ei olisi enää asuntopulaa eikä tahdonvastaista asunnottomuutta.
Täydellisen taloudellisen vapauden lisäksi individualistit kannattavat täydellistä vapautta kaikilla muillakin elämän alueilla: vapautta sanoa, julkaista, maalata, valokuvata, esittää tai lähettää mitä tahansa kukin haluaa, ilman lehdistön tai radioaaltojen sääntelyä, ilman tekijänoikeuksia; vapautta harjoittaa seksiä tai rakastaa ketä tahansa, joka suostuu vuorovaikutukseen jopa silloin, kun rahaa tai lahjoja vaihdetaan osana sopimusta, ilman ikärajoituksia; vapautta lääkitä itseään joko terapeuttisin tai virkistystarkoituksin, ilman huumeiden valmistuksen tai myynnin sääntelyä; vapautta synnyttää tai olla synnyttämättä lapsia, mukaan lukien vapauden abortoida tai olla abortoimatta ei-toivottua sikiötä; vapautta päättää oma elämänsä silloin ja siten kuin haluaa; vapautta aseistaa itsensä millä tahansa aseella joutumatta säännöstelyn kohteeksi tai muiden valvomaksi; vapautta uskoa mihin haluaa, oli se sitten miten hullua tahansa, uskoa jumalaan/jumalattareen, gaiaan tai kosmiseen muffinssiin; vapautta asua valitsemassaan paikassa missä tahansa maailman kolkassa, jossa vain on asuttamatonta, käyttämätöntä maata tai tilaa; vapautta pakollisesta koulutuksesta; vapautta kytistä, tuomioistuimista, veroista, vankiloista ja selleistä sekä kaikista muista hallinnon ilmentymistä. Kaikki vapaaehtoinen on hyväksyttävää. Mitä tahansa pakottavaa tai tunkeutuvaa on mahdotonta hyväksyä ja niitä tulee vastustaa millä tahansa yksilön valitsemilla keinoilla.
Tämä näkemys individualistisesta yhteiskunnasta oli mukana monien amerikkalaisten ja muutamien eurooppalaisten anarkistien ajattelussa ennen vanhaan, mutta nykyisellään se on huomattavasti pienemmän anarkistijoukon näkemys. Kuitenkin meistä, jotka uskomme tähän ideaan, tuntuu, että individualistinen yhteiskunta voisi palvella useimpia ihmisiä paremmin kuin kommunistianarkistien tai libertaarisosialistien tarjoamat vaihtoehdot.
Kollektivismin ongelmat: individualistinen kritiikki
Kollektivisteilla on vakava ongelma, jolle antaisin nimen "ryhmäaate", ryhmäkeskeisyys, eli tapa jolla he hahmottavat ihmiset ja maailman: idea siitä, että ihmisten kategoriat ovat tärkeämpiä kuin itse yksilöt näissä kategorioissa ja että nämä kategoriat edustavat täysin yksilöjäsenten tarpeita ja pyrkimyksiä. Kollektivistinen anarkistien julkaisutoiminta, kuten vasemmisto yleensäkin, on täynnä viittauksia "naiskysymykseen", "yhteisöihin/värillisiin ihmisiin", "työväenluokkaan", "lesbo- ja homoyhteisöön", "AIDS-potilaisiin" jne. (Ks. poliittisia julkilausumia, joita Love and Rage julkaisee joka numerossaan; ne ovat täydellisiä esimerkkejä kollektivistien pyrkimyksestä ghettouttaa ihmiset tämänkaltaisiin ryhmiin.) Oletetaan, että näiden oletettujen yhteisöjen itsejulistautuneet edustajat olisivat jotenkin kykeneviä puhumaan kaikkien niiden yksilöiden puolesta, jotka kuuluvat kyseisiin valtaviin ihmisryhmiin. Olen vähän väliä kuullut, kuinka ihmiset aloittavat esitelmänsä kokouksissa ja muissa tapahtumissa esittäen itsensä "puhuessani naisena (tai mustana tai homona tai lesbona jne)..." ja sitten jatkavan kuin edustaisivat kaikkia niitä ihmisiä, jotka jakavat kyseessä olevan kuvauksen. Esimerkiksi Mayday #6:ssa oli kirjoitus "Värillisillä on oma taistelunsa - se ei ehkä ole meidän". Ei lainkaan tunnusteta sitä todellisuutta, että nämä väitetyt yhteisöt ja ryhmät koostuvat huomattavan erilaisista yksilöistä, joilla on laajasti erilaisia intressejä ja näkökulmia.
Ei ole mielekästä puhua mustien tai naisten tai homoseksuaalien tai työläisten intresseistä tai ajatuksista, koska näiden kategorioiden kuvailemat yksilöt ovat yleensä erilaisia kuin useimmat muut heidän "ryhmänsä" jäsenet, ja toisaalta myös usein hyvin samanlaisia kuin ihmiset, jotka kuuluvat toiseen luokkaan tai sukupuoleen tai ovat ihonväriltään tai sukupuoliselta suuntautuneisuudeltaan erilaisia. Vasemmistolaisten, anarkistien ja muidenkin kauhuksi on olemassa paljon aborttia vastustavia naisia, ammattiyhdistyksiä vastustavia työläisiä, sandinistojen vastaisia nicaragualaisia ja ANC:n vastaisia mustia eteläafrikkalaisia. Kollektivistianarkistit, jotka tekevät olettamuksia ihmisistä heidän ihonvärinsä tai sukupuolensa perusteella, ovat aivan yhtä rasistisia ja seksistisiä kuin ei-anarkistit, jotka tekevät olettamuksensa ihmisistä näihin samaisiin kriteereihin nojaten; he tekevät erilaisia, mutta samalla tavalla pätemättömiä oletuksia.
Nämä ihmiset myös arvioivat ihmisten toimia eri tavoin riippuen siitä, mihin "yhteisöön" henkilö kuuluu. Esimerkiksi Reality Now #8:ssa eläintenvapauttajat, jotka muutoin tuomitsevat eläinten tappamisen turkin takia, puolustivat Amerikan intiaanien oikeutta turkismetsästykseen. Heidän mukaansa se, että intiaanit ovat "sorrettuja", antaa heille oikeutuksen käyttäytyä tavalla, josta muita amerikkalaisia kuin intiaaneja kyllä kritisoitaisiin. Samoin kollektivistianarkistit puolustivat Big Mountainin Dine/Navajo -intiaanien hierarkkista ja autoritaarista yhteiskuntarakennetta Open Road #20:ssä rohkaisten ei-intiaani-ihmisiä "ottamaan oppia perinteisestä alkuperäisamerikkalaisesta johtajuudesta". Auktoriteetin puolustaminen sillä perusteella, että sen käyttäjät ovat tietyn värisiä, on yksinkertaisesti rasismia.
Ryhmäkeskeinen näkemys johtaa myös siihen, että monet kollektivistit määräävät kollektiivisen häpeän kaikille ryhmän jäsenille, jos jotkut sen jäsenistä käyttäytyvät heidän mielestään paheksuttavasti. Tämä tuli toteen näytetyksi monta kertaa vuoden 1989 San Franciscon anarkistitapaamisessa. Työpajoissa ja avoimessa mikissä kritisoitiin alinomaa "miehiä" joidenkin miesten seksistisestä käyttäytymisestä. Ja yhdessä avoimen mikin puheessa syytettiin heteroja yleisesti muutamien kokoukseen osallistuneiden vastenmielisestä homojen vastaisesta käytöksestä. Joka päivä ilmestyvä kokouslehtinen raportoi, että "homofobia"-keskustelun aikaan puhujat pitivät kiinni siitä, että "homojen anarkistinen liike tulee jatkumaan, mutta ei ole mitään varmuutta siitä, että heterojen anarkistiliike jatkuu, jos käyttäytyminen ei muutu". Kaikkien miesten tai heterojen syyttäminen joidenkin miesten tai heteroiden ilkitöistä ei ensinnäkään ole korrektia ja toiseksi kangistaa oikean keskustelun seksismistä ja heteroseksismistä pelottelullaan.
Ryhmäkeskeisyys johtaa kollektivistianarkistit jatkuvasti tukemaan ja/tai puolustelemaan joitakin hyvin autoritaarisia liikkeitä ja instituutioita. Esimerkiksi monet kollektivistianarkistit kannattavat kansojen oikeutta itsemääräämiseen ja pyrkivät olemaan sympaattisia autoritaarisille sosialisti- ja nationalistihallituksille, jotka julistavat samoja periaatteita. Tästä esimerkkinä vaikka Emancipation #60:n etusivun artikkeli, jossa puolustellaan sandinisteja (ja jossa kirjoittaja lisäksi julistaa äänestäneensä Mondalea). Minua kritisoitiin Instead of a Magazine #34:ssa artikkelista, jossa kritisoin sandinisteja, koska he eivät ole dekriminalisoineet aborttia ja olivat hyökänneet Atlantin rannikolla asuvien intiaanien kimppuun ja määränneet pakollisen asevelvollisuuden. Tämä kollektivistianarkistien tuki nationalismille johti jopa siihen, että eräät Sabotage-kollektiivin jäsenet laittoivat Nelson Mandelan julisteen kirjakauppansa ikkunaan ja ulkopuolelle kyltin, jossa siteerattiin Fidel Castroa. Ongelma on siinä, etteivät moiset nationalistiryhmät tai -johtajat edusta noiden "kansojen" yksilöjäsenten intressejä sen enempää kuin Yhdysvaltain hallitus edustaa yhdysvaltalaisen yksilön intressejä. Kuitenkin Yhdysvaltain vasemmistolaiset, mukaan lukien monet anarkistit, pelkäävät helposti imperialismin puolustajaksi tai rasistiksi leimautumista, elleivät he kannata erilaisten nationalistiryhmien "laillisia pyrkimyksiä". Nämä ryhmät ovat aina vaihtaneet vastustamansa hallituksen toiseen yhtä vihattavaan, joka on jatkanut toisten hyväksikäyttöä toisten hyväksi, koskaan pystymättä luomaan kollektivistien uneksimaa tasa-arvoista yhteiskuntaa. Näiden nationalistien kannattajat päätyvät lopulta asemaan, jossa he de facto kannattavat autoritaarisia oppeja - niitä samoja oppeja, joita he vastustavat silloin, kun niitä käyttävät Yhdysvallat tai sen liittolaiset. He eivät näytä tajuavan, että on rasistista puolustella Latinalaisen Amerikan (ja muidenkin) hallituksia, jotka harjoittavat sellaista politiikkaa, jota kollektivistit eivät hyväksy silloin, kun sitä harjoitetaan täällä Yhdysvalloissa.
Individualistinen näkemys tuo aivan erilaisen asenteen. Samalla, kun vastustan Yhdysvaltain (ja muiden imperialistien) invaasioita muissa maissa asuvien ihmisten elämään, vastustan yhtä lailla sikäläisten hallitusten - edustivat ne mitä poliittista suuntausta tahansa - invaasiota heidän elämäänsä. Imperialismin vastustaminen ei tarkoita, että pitäisi tukea autoritaarisia anti-imperialisteja. Samoin kuin kritisoin Yhdysvaltain hallituksen vapauden ja individualismin vastaisia tekoja sekä täällä että ulkomailla, niin täysin samoin vastustan samanlaisia toimia muiden hallitusten (ja yksilöiden) taholta. Intiaanien murhaaminen, abortin kriminalisointi, sotaväkeen värvääminen ja markkinoiden rajoitukset eivät ole sen enempää oikeutettuja Nicaraguassa kuin Yhdysvalloissakaan. Meidän täytyy olla johdonmukaisia kritisoidessamme valtiota, oli valtio sitten missä tahansa. Kun me individualistit kannatamme itsemääräämistä, me puhumme henkilöiden itsemääräämisestä, emme kansojen: puhumme yksilöiden vapaudesta tehdä kaikki elämäänsä koskevat päätökset. "Kansakuntien (tai kansojen) oikeus itsemääräämiseen" on poikkeuksetta ristiriidassa tämän päämäärän kanssa.
Täällä Yhdysvalloissa kollektivistianarkisteilla on tapana tukea feminismiä, toista ryhmäkeskeistä ideologiaa. Kuten nationalisminkin kohdalla, kollektivistit erehtyvät luulemaan, että feministit edustavat kaikkia naisia, ja ovat siten usein valmiita kannattamaan tai hyväksymään joidenkin feministien seksististä asennetta ja käyttäytymistä, vaikka samaan aikaan ovat suvaitsemattomia miesten harjoittamalle seksismille. He kannattavat yksinomaan naisille varattua "tilaa", kuten oli laita San Franciscon tapaamisessa ja vain naisille tarkoitettuja kokouksia, kuten Obnoxious Wimmin's Network -tapaamista ennen San Franciscon kokousta; he kirjoittavat jatkuvasti sanoja nainen/naiset kummallisella tavalla [ah! tätä englannin hienoa -man/men -johteisuutta! suom.huom] kuten womyn, wimmin ilmeisesti erottaakseen itsensä jopa man ja men -sanoistakin, kuten näkee Love and Ragen, Reality Now'n ja San Franciscon kokouslehtisestä; ja he ovat haluttomia kritisoimaan feministien seksistisiä kirjoituksia, kuten kirjoittajaa Mayday #6:ssa, joka sanoo "oppineensa, ettei tässä elämän vaiheessa voi työskennellä poliittisesti miesten kanssa". (Tällä väitteellä hän ilmaisee, että kaikki miehet ovat ongelma, koska hän on työskennellyt joidenkin miesten kanssa, jotka ovat kusipäitä. Kuvitelkaapa anarkistisen lehdistön reaktiota, jos hän sanoisi jotain samankaltaista mustista ihmisistä.) Eräässä toisessa Maydayn numerossa lokakuussa 1989 toinen kirjoittaja väittää muiden miesten vastaisten seksististen kommenttiensa lisäksi, että "naiset eivät valehtele seksismistä". (Toisin kuin oikeaoppiset feministit väittävät, eivät naiset valehtele sen vähempää kuin miehetkään.)
Naisten ja miesten on usein vaikea työskennellä yhdessä. Jotkut miehet osoittavat seksistisiä asenteita ja käyttäytymistä naisia kohtaan, myös anarkistitapaamisissa ja kirjoituksissa. Jotkut naiset eivät pidä puoliaan, etenkään miesten läsnä ollessa. Mutta kummassakin sukupuolessa on paljon ihmisiä, jotka dominoivat toisia, ja monia muita - jälleen kummassakin sukupuolessa - jotka antavat alistaa itsensä. On myös paljon naisia ja miehiä, jotka työskentelevät hyvin yhdessä ja kunnioittavat toisia sukupuolesta välittämättä, valiten mieluummin yhteistyön kuin alistamisen ja alistumisen. Kaikkien miesten ja naisten välisten ristiriitojen esittäminen seksismistä johtuviksi on sekä virheellistä että epäindividualistista. Eivät kaikki miehet toimi samalla tavoin, eivätkä myöskään naiset. Samaan aikaan kun meidän täytyy vastustaa seksistiseen ajatteluun pohjautuvia ideoita ja toimia, meidän pitää myös nähdä ihmiset yksilöinä ymmärtääksemme paremmin heidän toimiaan ja ongelmiaan. Yhden seksistisen ideologian vaihtaminen toiseen ei ole mikään keino vapaampiin suhteisiin ja miesten ja naisten väliseen ymmärrykseen.
Nationalismin ja feminismin kannattaminen, ja ryhmäkeskeisyys yleensäkin, pohjautuu sellaiseen näkemykseen yksilöistä ja ryhmistä, joka poikkeaa suuresti individualistisesta näkökulmasta. Kollektivistien mukaan ryhmillä on oikeuksia, jotka syrjäyttävät eri mieltä olevien yksilöiden vapaudet. Individualistien mielestä taas yksilöistä koostuvalla ryhmällä ei pitäisi olla enempää oikeuksia tai vapautta kuin yksilöillä itsellään. Yksilöillä ei pitäisi olla oikeutta tappaa toista, varastaa toiselta, orjuuttaa toista tai hallita toista. Sen takia ryhmällä yksilöitä, oli se sitten valtio, kollektiivi tai yhteisö, ei pitäisi olla vapautta teloittaa (tappaa) toisia, kantaa veroja (varastaa) toisilta, värvätä (orjuuttaa) toisia tai "panna täytäntöön kansan tahtoa" (hallita toisia). Vain yksilön pitäisi olla vapaa päättämään omasta elämästään ja omaisuudestaan. Kunhan yksilö ei käytä pakkovaltaa, ei hänen toimensa pitäisi kuulua "yhteisölle".
Päätöksenteko kollektivistiryhmissä
Sen lisäksi, että kollektivistianarkistit kannattavat ryhmäideologioita ja muiden ryhmäkeskeisten organisaatioiden ja instituutioiden epäindividualistisia toimia, he ovat helposti myös suvaitsemattomia mitä tulee yksilöllisiin eroavaisuuksiin heidän omissa organisaatioissaan. On selvää, että organisaatioiden, joita individualistit eivät sinänsä vastusta, on kyettävä tekemään päätöksiä. Konsensus, äänestäminen ja muut ryhmäpäätöksen muodot ovat kaikki hyödyllisiä tiettyinä aikoina ja tietyssä tilanteissa (vaikkakin mielestäni konsensus on erityisesti isommissa ryhmissä usein vain joko enemmistön tapa jyrätä vähemmistö oman tavoitteensa taakse ilman että on tarvetta mennä äänestykseen asti, tai tapa vähemmistölle häiritä päätöksentekoa ja lamaannuttaa ryhmä). Kokemukseni kollektivistianarkisteista pääasiassa pohjoisamerikkalaisissa anarkistitapaamisissa kuitenkin osoittavat, että he ovat enemmän kuin halukkaita manipuloimaan ryhmäpäätöksentekoa - oli se sitten minkä muotoista tahansa - varmistaakseen ajamiensa tavoitteiden saavuttamisen ja vastustamiensa mielipiteiden vaientamisen. Tämä ongelma liittyy mihin tahansa organisaatioon, mutta silloin kun enemmistö jäsenistä omaa kollektivistisen näkökulman niin ongelmasta tulee vakava, koska sellaisessa organisaatiossa voidaan aina vedota "ryhmän parhaaseen" vähemmistön mielipiteitä eliminoitaessa.
Toimiessani Haymarket-86 -kokousta valmistelevassa ryhmässä marraskuussa 1985 jouduin opettavaiseen yhteenottoon kollektivistianarkistiryhmän toimien kanssa. Kiistaa herätti kysymys siitä, voitaisiinko ShiMo Undergroundin edustajia ottaa mukaan valmisteluryhmään, koska kyseinen organisaatio ei ollut anarkistinen, vaan työskenteli yhteistyössä sekä leninistien että anarkistien kanssa. Suurin osa paikalla olijoista vastusti jyrkästi ShiMo:n edustajien osallistumista peläten, että nämä ohjailisivat kokousta epäanarkkiseen suuntaan (vaikka heitä oli vain kaksi ja anarkisteja noin neljäkymmentä) tai jopa että he "varastaisivat ideamme". Heistä näytti tuntuvan, että heidän tarvitsee "suojella" kokousta epäanarkistisilta ajatuksilta. Mielestäni ShiMo:n edustajien olisi pitänyt saada jäädä, koska en pelkää keskustelua ja mielestäni mielipiteiden vaihto on erittäin tärkeää ja olisi hienoa, jos toiset "varastaisivat" tai omaksuisivat anarkistisia ajatuksia. Joten kun tuli aika tehdä päätös, olin esteenä konsensukselle, joka oli ennalta sovittu päätöksenteon muoto. Koska he eivät saaneet mieleistään päätöstä aikaan, kollektivistit päättivät että päätös pitääkin tehdä enemmistöpäätöksellä, ja tietenkin ShiMo:a estettiin osallistumasta päätöksentekoon. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ryhmä päättää siitä, kuka voi osallistua ja kuka ei. Mutta vastustan sitä, että ryhmäprosessia manipuloidaan omien päämäärien saavuttamiseksi, vaikka samaan aikaan väitetään toimittavan periaatteiden mukaan ja avoimesti.
Tämä näkemys, jonka mukaan on OK käyttää häikäilemättömiä keinoja omien tarkoitusten saavuttamiseksi, on ilmeisesti monien kollektivistianarkistien hyväksymä. Individualistien mielestä keinot ovat yhtä tärkeitä kuin päämäärät, tai kuten Voluntaristit (individualistianarkistinen organisaatio) ilmaisee lehdessään The Voluntaryist: "Jos pitää huolen keinoista, niin päämäärä pitää huolen itsestään". Mielestäni jokainen yksilö, joka ei käytä pakkoa, on tärkeä itsessään ja itsenään, eikä koskaan voida oikeuttaa yksilön näkemysten tai hyvinvoinnin huomioimatta jättämistä ryhmän hyväksi. Vapaaehtoisten organisaatioiden tulisi saada vapaasti hoitaa asioitaan kuten sopivaksi näkevät, mutta ne, jotka unohtavat yksittäisten jäsentensä näkemykset, muuttuvat hierarkkisiksi ja autoritaarisiksi, jollaisia käytännössä kaikki organisaatiot ovat aina olleet, olivat ne sitten anarkistisia tai eivät.
Lopuksi
Olen edellä osoittanut, että individualistianarkistit kuten minä eroavat kollektivistianarkisteista siinä, että meidän mielestämme yksittäinen henkilö on ihmisyhteiskunnan tärkein osa. Meidän mielestämme yksilöiden tulisi olla vapaita osallistumaan mihin tahansa valitsemaansa vapaaehtoiseen toimintaan kenen kanssa he haluavat, milloin ja missä haluavat, sikäli kun he eivät näin toimimalla vahingoita toisten pakkoa käyttämättömien henkilöiden vapautta. Ihmisten pitäisi olla vapaita omistamaan maa ja tila, jota he käyttävät ja asuttavat, ja osallistumaan mihin tahansa ei-pakottavaan taloudelliseen toimeen mihin haluavat. Individualistit ajattelevat myös, että ihmisillä pitäisi olla vapaus asua kommunistisessa, syndikalistisessa, kapitalistisessa tai missä tahansa muussa yhteisössä, jonka he valitsevat, kunhan he eivät pakota muita osallistumaan niihin vastoin tahtoaan. Lyhyesti sanottuna: individualistien mielestä sellainen yhteiskunta, jossa loukkaamattomat ihmiset voivat vapaasti tehdä valintoja kaikilla elämänalueilla ja jota ei säätele mikään valtio tai yhteisö, palvelee parhaiten yksittäisten ihmisten tarpeita ja haluja.
Nämä ajatukset ovat aivan yhtä tärkeitä kollektivistianarkistienkin harkittaviksi ja keskusteltaviksi kuin mitä ne ovat individualisteillekin. Kollektivisteilla ja individualisteilla on yksi yhteinen tärkeä ja perustava lähtökohta: kritiikkimme valtiota kohtaan. Me voimme työskennellä yhdessä saavuttaaksemme yhteisen päämäärämme: päästä hallinnosta eroon. Voidaksemme toimia tehokkaasti yhteistyössä tämän hankkeen eteen kollektivistien täytyy ottaa individualistiset ajatukset vakavammin kuin nykyisin. Toivottavasti tämä pamfletti osaltaan edistää näiden ajatusten uudelleentarkastelua ja -arviointia.
* * *
Nykyiset poliittiset ja yhteiskunnalliset näkemykset jaetaan yleisesti kahteen laajaan kategoriaan: oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin. Useimmat yhteiskunnallisista tai poliittisista kysymyksistä kiinnostuneet ihmiset lukevat itsensä jompaankumpaan kategoriaan tai johonkin niiden alaryhmään. Oikeisto koostuu ihmisistä, jotka pitävät itseään konservatiiveina, republikaaneina, fasisteina, moraalisen enemmistön kannattajina, puritaaneina, rasisteina, Ku Klux Klaanilaisina jne. Vasemmisto sisältää kommunisteja, sosiaalidemokraatteja, liberaaleja, sosialisteja, populisteja, edistysmielisiä, feministejä, pasifisteja, homo/lesboaktivisteja jne. Nämä määrittelyt ovat niin yleisesti hyväksyttyjä ja yleisesti käytettyjä poliittisessa kielenkäytössä, että monet anarkistit ottavat helposti jommankumman niistä omakseen ja lukevat itsensä jompaankumpaan ryhmään kuuluviksi.
Vaikkakin jotkut anarkistit tai libertariaanit katsovat kuuluvansa oikeistoon, useimpien mielestä heillä on enemmän yhteistä perinteisen vasemmiston kanssa. Mielestäni tämä johtuu suurelta osin siitä, että monet meistä nykyisistä anarkisteista olemme alun alkaen tulleet mukaan yhteiskunnalliseen tai poliittiseen toimintaan vasemmistolaissävyisten liikkeiden kautta, so. sodanvastaisen, kutsuntojen vastaisen, rasismin vastaisen, feministisen, homo/lesboliikkeen kautta. Ja huolimatta siitä, että me entiset vasemmistolaiset nyt hylkäämme valtion ja poliittisen toiminnan, monet meistä pitävät edelleen kiinni niistä vasemmistolaisista asenteista ja näkemyksistä, jotka alun perin johtivat heidän radikalisoitumiseensa. Mutta jotta voisimme rakentaa uuden yhteiskunnan, joka perustuu yksilön vapaudelle ja kaikkien tasavertaiselle vapaudelle, anarkistisen liikkeen ja anarkistiyksilöiden täytyy irtaantua vasemmistosta ja jättää koko vasemmistolainen lasti taaksensa.
Useimpien vasemmistolaisten asenteiden ensimmäinen ongelma on siinä, että ne korottavat ryhmäintressit yksilön intressien edelle ja entisestään eristävät ihmiset toisistansa. Yksi esimerkki tästä on feminismi, johon lukuisat anarkistit ovat nykyisin hullaantuneet. Feminismi on historiallisesti ottanut omakseen raittiusaatteen, äänioikeuden ja konservatiiviset seksuaaliset käytännöt, samoin kuin naisten tasa-arvon valtiollisen yhteiskunnan puitteissa. Monet nykyiset feministit kannattavat äänioikeutta, naishallintovirkailijoita, seksuaalisen kirjallisuuden sensuuria ja sellaista yhteiskunnallista toimintaa, josta miehet on suljettu ulkopuolelle, so. Greenham Common, Seneca, Take Back the Night -marssit, siinä missä naisten tasa-arvoakin - ja taas valtiollisen yhteiskunnan puitteissa. Tästä huolimatta jotkut anarkistit yhä kutsuvat itseään feministeiksi.
Feministisessä filosofiassa on sama ongelma kuin lesbo/homovapautuksen, mustan nationalismin ja nationalististen liikkeiden tukemisen filosofioissakin. Ne kaikki määrittelevät kysymyksensä ryhmän ja ryhmäintressien kontekstissa. Esimerkiksi naisiin kohdistuva raiskaus ja murha määritellään erityiseksi väkivallan luokaksi - väkivallaksi naisia vastaan - ei väkivallaksi viatonta henkilöä vastaan. Vaikka tässä ei näytä olevan kuin pieni semanttinen ero, tällainen ongelman määrittämisen tapa johtaa aivan erityisiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin toimiin. Se johtaa sellaisten ryhmien muodostumiseen kuten Women Against Violence Against Women, vain naisille tarkoitettuihin Take Back the Night -marsseihin (miehiä nimenomaan ei kutsuta) ja nykyiseen sensuurimyönteiseen antipornografialiikkeeseen. Kaikki nämä puuhastelut johtavat entisestään suurenevaan jakoon miesten ja naisten välillä. Tämä saattaa olla haluttu ja johdonmukainen päämäärä feministeille, mutta sillä ei ole mitään tekemistä anarkian kanssa.
Me elämme väkivaltaisessa yhteiskunnassa. Niin miehet kuin naisetkin joutuvat satunnaisen, provosoimattoman väkivallan kohteeksi. On myös totta, että naiset joutuvat tällaisen väkivallan kohteeksi useammin kuin miehet ja että naisia raiskataan paljon enemmän kuin miehiä. Mutta mitä saavutetaan sillä, että organisoidutaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan sen sijaan, että organisoiduttaisiin kaikkiin viattomiin ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan? Ei muuta, paitsi sukupuolten välistä polarisoitumista. Suurin osa miehistä, kuten myös naisista, vastustaa väkivaltaa, kohdistuipa se sitten naisiin tai miehiin. Jos väkivallan vastainen/ raiskauksen vastainen liike perustuisi kaikkien yksilöiden loukkaamattomuuteen ja heidän oikeuteensa puolustaa itseään kaikkea pakkoa ja väkivaltaa vastaan kaikin tarvittavin keinoin, se edistäisi yksilön vapautta paljon tehokkaammin kuin vain naisille tarkoitetut väkivallan vastaiset marssit voivat koskaan edistää. On nimittäin paljon miehiä, joita myös pelottaa kulkea yksin kadulla yöaikaan. Näiden ihmisten tavoittaminen laajentaisi väkivallan vastaista liikettä ja toivottavasti suuntaisi kannatusta myös muille yksilön vapautta ja autonomiaa lisääville ponnisteluille.
Sen lisäksi, että joidenkin anarkistien tukema vasemmistolainen asenne johtaa separatismiin ja laajenevaan ihmisten väliseen eristymiseen, se edistää myös moniin ihmisiin kohdistuvaa jatkuvaa sortoa. Tämä näkyy selvimmin vasemmistolaisten/ anarkistien tuessa kansallisille vapautusliikkeille. Monetkaan anarkistit eivät rohkene kritisoida PLO:n, IRA:n, INLA:n, Punaisten Prikaatien jne tekemiä murhaiskuja, mutta he ovat enemmän kuin halukkaita tuomitsemaan terrorin, jota harjoittavat siionistit, brittiläiset imperialistit tai saksalaiset autoritaarit. Heti, kun nationalistiset liikkeet pääsevät valtaan, ne ovat kaikkea muuta kuin vapaudellisia. Vietnamilaiset valtiouskovaiset ajavat pois alkuperältään kiinalaiset; sandinistat sensuroivat lehdistöä ja toimeenpanevat kutsuntoja; Punaiset Khmerit ovat teurastajia. Kuten sanonta kuuluu: viholliseni vihollinen ei välttämättä ole ystäväni. Anarkistien olisi pitänyt oppia tämä läksy jo Venäjän vallankumouksen opetuksista, kun anarkistit, jotka ympäri maailmaa lähtivät tukemaan Venäjän vallankumousta, joutuivat tapetuiksi tai karkotetuiksi kiitokseksi vaivannäöstään.
Ulkomainen imperialismi on usein varmasti brutaalimpaa ja murhanhimoisempaa kuin se tilalle tulevat paikalliset valtiouskovaiset, mutta ei varmastikaan ole anarkistista lähteä tukemaan yhtä ryhmää toisen sijasta. En usko, että irlantilaisnationalistit tulevat valtaan tulonsa jälkeen olemaan yhtään sen suvaitsevaisempia suhteessa yksilön oikeuksiin, anarkisteihin, aborttioikeuteen tai lesbo/homoseksiin kuin tälläkään hetkellä Ulsteria hallitsevat kiihkoilijat. Nationalistit harrastavat nykyisin sotilaiden suosimien pubien räjäyttämistä - piittaamatta siitä, että viattomiakin tulee samalla murhatuksi. Tällaisen ei pitäisi viehättää anarkisteja.
Nationalismi, kuten feminismikin, perustuu ryhmien ensisijaisuuteen yksilöiden yli. Nationalistit uskovat, että "kansat" sortavat toisia "kansoja". Anarkistit taas väittävät, että jotkut ihmiset sortavat toisia ihmisiä. Tämän vuoksi meidän pitäisi tukea ihmisten vapautusta, ei kansojen vapautusta, sillä kansallinen vapautus tarkoittaa aina paikallistyrannien vapautusta ulkomaisista tyranneista - ei yksilöiden vapautusta kaikenlaisista auktoriteeteista.
Useimmille ihmisille maailma on julma ja sortava paikka. Joitakin ihmisiä, johtuen joistakin fyysisistä piirteistä tai käyttäytymisestä, sorretaan kuitenkin eri tavoilla tai pahemmin kuin toisia. Yhdysvalloissa mustilta ihmisiltä estetään työpaikan saamista, viihtymismahdollisuuksia, asuinmahdollisuuksia jne. paljon useammin kuin valkoisilta ihmisiltä; naiset joutuvat useammin väkivallan ja raiskauksen kohteeksi kuin miehet; homomiehet ja lesbot saavat muita todennäköisemmin potkut töistään johtuen seksuaalisista tavoistaan. Tästä yleisestä trendistä huolimatta kaikki näiden sortavien käytäntöjen uhreiksi joutuneet ovat yksilöitä. Meidän tulisi vastustaa kiihkoilua ja raiskaamista siksi, että ne loukkaavat ihmisyksilöitä, eikä siksi, että ne loukkaavat mustia ihmisiä, naisihmisiä, homoseksuaalisia ihmisiä tai jotakin muuta tiettyä ihmisryhmää. Lainatakseni vasemmistolaisten fraasia: Loukkaus yhtä vastaan on loukkaus kaikkia vastaan. Minä olen mies, olen homo ja ihoni on valkoinen. Mutta mikään näistä piirteistä ei määritä minua tai yhteiskunnallisia näkemyksiäni. Ainoastaan korostamalla sitä tosiasiaa, että kahden kenen tahansa yksilön väliset erot ovat perustavampia (ja mielenkiintoisempia) kuin erot ryhmien välillä, ja muistamalla, että samanlaisuudet yksilöiden välillä ovat tärkeämpiä kuin mitkään erot heidän välillään, kykenemme rakentamaan maailman, jossa kaikilla on yhtäläinen vapaus.
Se, että rakennetaan liikkeitä yhteisten keinotekoisten piirteiden ympärille - kuten ihonväri, sukupuolielimet tai seksuaalinen suuntautuneisuus - johtaa ainoastaan lisääntyvään jakautumiseen välillämme ja tämän seurauksena vapauden vähenemiseen meiltä kaikilta. Valkoiset heteronaiset ja mustat homomiehet voivat yhtä lailla vastustaa raiskausta, taistella Yhdysvaltain eri puolilla maailmaa tekemiä interventioita vastaan, kannattaa aborttioikeutta ja taistella sensuuria vastaan. Meidän täytyy puolustaa yksilöllisyyttämme ja korostaa sitä, mikä tekee meistä kaikista ainutkertaisia - ja samaan aikaan meidän täytyy liittoutua toisten autonomisten yksilöiden kanssa edistääksemme yhteisiä halujamme ja päämääriämme. Sellaiset liikkeet, jotka keskittyvät yhteisesti jakamaamme valtion ja auktoriteetin tai minkä tahansa elämäämme kohdistuvan intervention vastustamiseen, saavat aikaan enemmän vapaudellisia tuloksia kuin mikään eksklusiivinen erityisintressiin keskittyvä kampanja voisi koskaan tuottaa.
* * *
Joan Kennedy Taylor on ehdottanut ALF News #31:ssä ALF:n (Association of Libertarian Feminists) nimen muuttamista. Mielestäni tämä on oikein hyvä idea. Nykyisessä nimessä en kuitenkaan pidä ongelmallisimpana sanaa libertaari, vaan sanaa feministi. Sekä nykyisin että historiallisesti useimpien feministeinä itseään pitävien politiikka ja aktiviteetit ovat ristiriidassa sellaisen vapaan, ei-valtiollisen ja ei-seksistisen yhteiskunnan kanssa, jota minä ja luullakseni useimmat ALF:n jäsenistä ajavat.
Feminismi on historiassa liittoutunut seksin vastaisten ja sensuurimyönteisten voimien kanssa, tukenut alkoholin vastaisia kampanjoita ja valtiollisia ratkaisuja seksismin luomiin ongelmiin. Toisaalta ihmisten taistelulla seksismiä vastaan on pitkä perinne, erityisesti Yhdysvalloissa. Nämä ihmiset eivät ole omaksuneet feminismin nimeä tai ideologiaa ja ovat tosiasiassa vastustaneet feminismin konservatiivisuutta. Viime vuosisadan loppupuolen sukupuoliradikaalit, sekä miehet että naiset, Emma Goldman ja Voltairine deCleyre kävivät kaikki taistelua seksismiä, sensuuria ja yleensä auktoriteettia vastaan, eikä kukaan heistä pitänyt itseään feministinä (vaikkakin nykyiset feministihistorioitsijat valheellisesti lukevat heidät osaksi feminististä historiaa asettaen yhtäläisyysmerkit antiseksismin ja feminismin välille). Antiseksismi on yksi asia; feminismi (joskaan eivät kaikki feministeiksi itsensä määrittävät) on jotakin aivan muuta.
Feminismi ideologiana ei voi olla mitään muuta kuin seksististä. Jo sana itsessään, tarkoittaen pohjimmiltaan nais-ismiä, sulkee miehet ulkopuolelleen, mikä ei varmasti ole seksismin vastaista. Äskettäisessä anarkistisessa kokoontumisessa/ festivaaleilla San Franciscossa anarkistifeministit ja heidän kannattajansa järjestivät eksklusiivisia työpajoja ja jopa kahden päivän ajan vain naisille ja vain miehille tarkoitettuja kokouksia ja muuta toimintaa. Tämänkaltainen separatismi ei saanut aikaan mitään muuta kuin että se edisti monien miesten ja naisten välistä etäisyyttä toisistaan anarkistisessa liikkeessä ja esti miesten ja naisten välisen dialogin, mikä olisi ratkaisevan tärkeää taistelussa seksismiä vastaan. Molemmille sukupuolille järjestetyissä työpajoissa vallitsi jatkuva jännite monien miesten ja naisten välillä kaikenlaisine erimielisyyksineen joko näkemyksessä tai ilmaisutavassa, jotka feministien silmissä redusoituvat vain seksismin ilmentymiksi. Seksismi on varmastikin olemassa oleva ongelma anarkistisessa ja libertaarisessa liikkeessä, kuten muuallakin elämässä, mutta separatismi ja feminismi eivät tee mitään murtaakseen raja-aitoja. Ihmisten ulossulkeminen ja heidän kimppuunsa hyökkääminen vain heidän sukupuolensa perusteella on seksististä riippumatta siitä kuka ulossulkemisen suorittaa.
Individualismi filosofisena järjestelmänä on välttämättä antiseksististä, koska siinä henkilöt nähdään yksilöinä, ei eri sukupuoleen, ihonväriin, luokkaan jne perustuvien ryhmien jäseninä. Me individualistit taistelemme abortin rajoittamista vastaan, koska meidän mielestämme kaikkien ihmisten pitäisi olla vapaita kontrolloimaan omia ruumiitaan, ja aivan samoin ja samasta syystä me taistelemme sotaväkeen värväämistä vastaan. Abortti ei ole sen enempää feministinen kysymys kuin (vain miehiä koskeva) värväysrekisteröintikään. Molemmat ovat yksilön kysymyksiä: valtio yrittää puuttua ihmisten elämään, vaikka ihmisten pitäisi antaa olla omissa oloissaan. Aivan kuten monet naiset ovat mukana värväämisen vastaisessa työssä, monet miehet taistelevat aborttivapauden säilyttämisen puolesta.
Seksismin vastainen taistelu on tärkeää, ja vaikken olekaan feministi, tuen ALF:iä, koska mielestäni se osallistuu tähän taisteluun. Mutta mielestäni ALF:n pitäisi hylätä sana feministi ja jättää se valtiouskovaisille, jotka niin usein käyttävät sitä kuvaamaan itseään. Jotakin sen kaltaista kuin Individualistit Seksismiä Vastaan olisi sopivampi nimi ryhmälle individualistianarkisteja ja libertaareja, jotka ovat omistautuneet taistelulle seksismiä vastaan.
* * *
Kesäkuussa 1969 New Yorkissa sijaitsevan homobaarin Stonewall Inn'in asiakkaat taistelivat poliiseja vastaan, kun nämä yrittivät ratsata baaria. Nykyinen homo/lesbovapautusliike pitää yleisesti tätä tapahtumaa liikkeensä syntymähetkenä. Mutta valitettavasti tällä liikkeellä ei ole juuri mitään yhteyksiä Stonewallin kapinahengen kanssa. Sen sijaan, että lesbo/homoliike taistelisi valtion hyökkäyksiä vastaan ja luottaisi omiin voimiinsa, sen strategiana on nyt luottaa valtion lakeihin ja rahoihin sekä tukea edustuksellista ja lakiasäätävää prosessia.
Homoja/lesboja koskeva kansalaisoikeuslainsäädäntö ja rahoitus AIDS-tutkimukselle ovat lesbo/homoliikkeen keskeisimpiä teemoja. He lobbaavat saadakseen voimaan sellaisia lakeja, joilla estettäisiin seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä asunnon vuokraamisessa, työhönotossa jne. He käyvät kerjäämässä liittovaltion viranomaisilta rahaa, jolla AIDS:iin voitiin löytää parannuskeino. Lesbojen/homojen poliittiset liittoutumat ja puoluekoneistot tukevat eri poliitikkojen valtaan pääsyä ja ne ovat onnistuneet painostamaan monet suurten kaupunkien pormestarit sopimaan homo/lesboyhteistyöstä. He puhuvat homo/lesbo"yhteisöstä" ikään kuin olisimme jokin helposti määritettävä poliittinen ja yhteiskunnallinen ryhmä, jota voidaan käyttää poliitikkojen ja hallintovirkamiesten palkitsemiseen tai rankaisemiseen äänillämme.
Tähän lähestymistapaan liittyy monia muitakin ongelmia. Näistä tärkein ja perustavin on myytti homo/lesbo"yhteisöstä". Homojen/lesbojen vapautusliike mainostaa ajatusta, jonka mukaan homomiehillä ja lesboilla on heteroista eroavia yhteisiä intressejä ja päämääriä ja että heidän tulisi siksi toimia yhdessä ryhmänä. Mutta ei minulla ole sen enempää yhteistä lesbojen ja homomiesten kanssa kuin mitä minulla on useimpien heteromiesten ja -naistenkaan kanssa. Vaikka useimmat homomiehet ja lesbot kohtaavatkin homoseksuaalisuuden vastaisia ennakkoluuloja, ei paras tapa taistella tätä vastaan ole eristäytyä "yhteisöksi", vaan yrittää tavoittaa konventionaalisen yhteiskunnan muita uhreja ja liittoutua heidän kanssaan muuttaaksemme ennakkoluuloisen maailman toisenlaiseksi. Minä en ole kiinnostunut homo/lesbovapautuksesta. Olen kiinnostunut yksilön vapautuksesta. Yksilöllisten erojen kunnioitus ja hyväksyminen - mukaan lukien seksuaalinen suuntautuneisuus - on perusta yhteiskunnalle, jossa kaikilla on yhtäläinen vapaus.
Homo/lesbo"yhteisö" saattaa olla aivan yhtä syrjivä kuin mikä tahansa muukin yhteisö tai ryhmä. S/M-seksiä harrastavilta lesboilta kiellettiin kokoustila Cambridgen Naiskeskuksessa heidän epäperinteisen seksuaalisen suuntautuneisuutensa perusteella. Mustat miehet saavat useinkin porttikieltoja homomiesten baareihin. Ja Harry Britt, San Franciscon homojohtaja, tukee äskettäistä seksikieltoa homomiesten kylpylöissä San Franciscossa. Tällaisessa "yhteisössä" en halua olla millään lailla osallisena.
Minua ei kiinnosta se, että homomiehet ja lesbot ohjaavat elämääni heteroiden sijasta. Kumpaakaan yhteisöä ei kiinnosta yksilön vapaus. Tämä on yhteinen ongelma kaikille sellaisille liikkeille, jotka perustuvat tietyn ryhmän intresseihin, kuten lesbo/homovapautus, feminismi tai kansalliset liikkeet. Ryhmäintressit väistämättä syrjäyttävät yksilön intressit ja johtavat vain uusiin sorron muotoihin.
Sellaisen liikkeen loogisena osana on ajautua mukaan edustukselliseen järjestelmään. Koska he eivät ole kiinnostuneita mistään perustavanlaatuisesta muutoksesta, vaan ainoastaan siitä, että systeemi avautuisi enemmän homomiehille ja lesboille, on kansalaisoikeuslainsäädäntö heille johdonmukainen reitti mitä seurata. Mutta luottamus valtioon palvelee vain liikkeen johtajien intressejä. Lakien voimaantulo lisää pelkästään valtion valtaa, mukaan lukien lesbo- ja homopoliitikkojen valtaa suhteessa meihin muihin. Kansalaisoikeuslait eivät helpota homouden tunnustamista ystäville ja työkavereille. Ne helpottavat vain kunnianhimoisten homo- ja lesbopoliitikkojen työnsaantia. Lesbo/homomarssit ovat kaikista ongelmista huolimatta varmasti saaneet muita ihmisiä muuttamaan näkemyksiään meistä enemmän kuin mikään lainsäädäntö.
Viimeisin ja hyvin esillä ollut tapaus tästä luottamuksesta hallintoon on taistelu valtion rahoituksen saamiseksi AIDS-tutkimukseen. Tuhannet lesbot ja homomiehet vaativat äänekkäästi liittovaltion rahoja parannuskeinon löytämiseksi AIDS:iin. Tämä on kääntymistä pois itsenäisistä homosuuntautuneista klinikoista, jotka ovat aloittaneet toimintansa viimeisen kymmenen vuoden aikana, se on kääntymistä kohti liittoutumista sen saman medikaalis-teollis-hallinnollisen kompleksin kanssa, joka teki Tuskegee-syfilis "kokeita" siitä tietämättömillä mustilla miehillä ja joka rohkaisee köyhiä naisia sterilisaatioon. Vaikka AIDS:in hoito vaatii paljon rahaa ja tutkimusta, avun etsiminen valtiolta johtaa vain hallituksen lisääntyvään kontrolliin terveydenhuollossa ja vähentää yksilöiden aloitteellisuutta ja kontrollia. AIDS-kriisin positiivisin aspekti - oma-avun ja tukiryhmien muodostuminen AIDS-potilaille heidän omasta toimestaan, toisten homomiesten ja lesbojen toimesta sekä erityisesti homo- ja lesboterveydenhuoltohenkilökunnan toimesta - painetaan yhä enemmän taka-alalle, kun homo/lesbojohtajat suosivat taistelua valtion rahoituksen saamiseksi.
On surullista todeta, että lesbo/homoliikkeen ainoa esimerkki vanhanaikaisesta vastarinnasta viime vuosina on ollut "White Night" -mellakka San Franciscossa. Vaikka olikin inspiroivaa nähdä palavia poliisiautoja ja rikottuja kaupungintalon ikkunoita, oli pettymys havaita, että se mikä sai ihmiset liikkeelle oli se tosiasia, että murhaajaa ei tuomittu elinkautiseen vankeuteen tai kuolemanrangaistukseen. Dan Whiten tappaminen tai lukitseminen loppuiäkseen selliin ei suojele tai vapauta homomiehiä ja lesboja. Vain itsepuolustus kaikin mahdollisin keinoin suojelee meitä niiltä, jotka meitä vihaavat. Vankila ja kuolemanrangaistus ovat kauhistus, riippumatta siitä, mitä rikoksia niiden kohteet ovat tehneet tai minkä tekemisestä heidät on tuomittu. Vankilan ja kuolemanrangaistuksen kannattaminen kenellekään pettää liikkeen oletetun intressin henkilökohtaiseen vapauteen.
Niiden homomiesten ja lesbojen, joita kiinnostaa vapaus, täytyy välttää homo/lesboliikkeen ansa. Samanaikaisesti kun hylkäämme homo/lesbo"yhteisön" meidän tulee olla avoimia ja tiedostaa oma seksuaalisuutemme ja puolustaa vapauttamme elää niin kuin meitä huvittaa. Tämän me voimme tehdä laajemman taistelun puitteissa - taistelun, joka vaatii vapautta kaikille yksilöille elää kuten he haluavat, vapaana kaikista auktoriteetin tai "yhteisön" rajoituksista, kunhan he eivät loukkaa muiden vastaavaa vapautta.
* * *
Alkuperäistekstit Joe Peacott: "Individualism Reconsidered" (B.A.D. Press 1991); sekä "Anarchists and the Left", "Individualists Against Sexism" ja "Lesbian/Gay Liberation or Individual Freedom" (pamfletista Against Separatism, toim. Joe Peacott, B.A.D. Press 1990.
Suomentaneet J-P Muikku, Hannu Toivanen ja Ulla Vehaluoto
Joe Peacott: "Individualismi uudelleenarvioituna ja muita kirjoituksia" on alunperin julkaistu pamflettina 1996.