Kuinka korvata kapitalismi vapaiden, autonomisten ja itsetuntoisten tilojen verkostolla.
Länsieurooppalainen perspektiivi.
Kun kirjaa Restructuring and Resistance oltiin viimeistelemässä, sen päätoimittaja esitti artikkeleiden kirjoittajille – joista useimmat toimivat aktiivisesti Länsi-Euroopan kapitalismin vastaisissa liikkeissä – ehdotuksensa teoksen otsikoksi. Tuohon ehdotukseen sisältyi sana ‘vallankumous’. Jotkut kirjoittajista ilmaisivat hyvin suuria varauksia otsikon suhteen ja toivoivat, ettei sanaa vallankumous käytettäisi. Heidän mukaansa sana oli liian syvästi sidoksissa kommunististen diktatuurien häpeällisiin julmuuksiin ja despotismiin, ja ettei vallankumouksien ideakaan ole tässä maanosassa muuta kuin toiveajattelua. Yksi heistä uhkasi jopa vetää artikkelinsa pois, jos tämä sana sisältyisi kirjan otsikkoon.
Tämä anekdootti paljastaa, missä määrin hierarkkisten ja despoottisten byrokratioiden puolustajat ovat omineet tämän hyvin perustavan ja käyttökelpoisen käsitteen. Niinpä niitä, joilla tässä maanosassa on vallankumouksellisia ajatuksia, pidetään väkivaltaisina menneiden tyrannioiden haikailijoina, jälkijättöisinä lietsojina ja valtaa tavoittelevina friikkeinä. Näin ajattelevat jopa ne, joiden mielestä ‘ajattelu- ja toimintatavoissamme tulisi tapahtua perinpohjainen ja kauaskantoinen muutos’, toisin sanoen: vallankumous.
Tämä ei ole pelkästään semanttinen ongelma. Vallankumouksen käsitteen negatiiviset konnotaatiot ovat johtaneet vallankumouksellisen mielikuvituksemme odottamattomaan rapautumiseen. Se on yhdessä olosuhteiden kanssa, joissa on objektiivisesti mahdotonta saada Länsi-Euroopassa aikaan laaja yhteiskunnallinen muutos, saanut monet kapitalismin ja autoritaarisuuden vastaiset ihmiset rakentamaan omia vaihtoehtojaan muun yhteiskunnan ulkopuolelle tai keskittymään rajoitettuihin kysymyksiin, joissa he tuntevat saavansa edes jotakin konkreettista aikaan (kuten vastustamaan tiettyjen ylikansallisten yhtiöiden toimia, työskentelemään reilun kaupan liikkeissä, kampanjoimaan työnvuokrausvälittäjiä vastaan, toimimaan ahtaasti rajattujen ympäristöteemojen parissa jne). Tämän seurauksena suuri osa potentiaalisesti vallankumouksellista energiaa ja luovuutta päätyy syrjäisiin paikkoihin, joilla ei ole juurikaan vuorovaikutusta muun maailman kanssa tai ajamaan asteittaista muutosta olemassaolevissa vallan rakennelmissa sen sijaan, että tämä energia ja luovuus kanavoituisi kohti täysin erilaisten yhteiskunnallisten, taloudellisten ja poliittisten suhteiden rakentamista.
Pyrimme tässä artikkelissa rohkaisemaan niitä, jotka vastustavat sekä vallitsevaa yhteiskunnallista järjestystä että keskitettyjä valtarakenteita ja hierarkkista hallintoa. Pyrimme ottamaan vallankumouksen käsitteen jälleen käyttöön ja määrittelemään sen uudelleen käytännöillä, jotka ylittävät kansallisvaltioiden rakenteet ja klassiset (ja yhä vanhanaikaisemmat) työväenluokkakäsitykset. Puolustamme moninaisia, itsemäärääviä ja hajautettuja (mutta yhteenliittyneitä) vallankumouksellisia strategioita, joiden päämääränä on luoda sellaisia vapaita autonomisia tiloja, jotka ovat suhteessa toisiinsa tasapainon ja kunnioituksen pohjalta. Emme anna tässä ohjeita siitä, miltä nämä tilat näyttävät tai millä tavoin niitä rakennetaan – koska tarkoituksena on autonomia ja desentralisaatio – vaan analysoimme muutamia kriittisiä tekijöitä, jotka saattavat estää tämän prosessin.
Mutta ennen kaikkea pyydämme niitä, jotka identifioivat itsensä uuteen ja nopeasti kasvavaan kapitalistisen ‘globalisaation’ vastaiseen ‘liikkeeseen’, pohtimaan yhdessä miten me voimme siirtyä kapitalistisiin instituutioihin kohdistuvasta vastarinnasta rakentamaan erilaisia suhteita ihmisten ja ympäristön välillä. Mitkä organisatoriset prosessit voisivat stimuloida sen kaltaista yhteiskunnallista muutosta, josta me niin usein puhumme? Ja miten tämän kaiken voisi ilmaista kielellä, joka olisi ymmärrettävää sekä käytännöillä, jotka loisivat mahdollisuuksia ja rohkaisisivat monia eritaustaisia ihmisiä osallistumaan?
Tämän vetoomuksen takana eivät ole romanttiset, esteettiset tai dogmaattiset syyt. Se perustuu vakaumukseen, että taloudellisen järjestelmän aiheuttama yhteiskunnallinen ja ekologinen tuho tulee kasvavalla nopeudella yhä pahenemaan seuraavien vuosien aikana. Se tulee iskemään hyvin suuriin osiin länsieurooppalaisista ja nostattamaan sen kaltaisen poliittisen legitimaation kriisin, jota ei ole nähty sitten kansallisvaltioiden syntymisen jälkeen. Tämä prosessi on jo avannut poliittista tilaa, jolla on valtavat mahdollisuudet muuttaa yhteiskuntaa, saaden ilmaisunsa etupäässä nk. ‘globalisaation vastaisessa liikkeessä’. Mutta ellemme analysoi vaihtoehtoja ja toimi niiden mukaan kyllin nopeasti, autoritaariset ja hierarkkiset ideologiat voivat hyvinkin vallata tämän tilan (kuten on jo tapahtumassa). Niillä taas on pakkovaltainen ylhäältä-alas -lähestymistapa yhteiskunnalliseen muutokseen ja syntilistallaan todistetusti tuhoa, hävitystä ja sortoa.
Vallankumouksesta puhuminen ei ehkä ole paras mahdollinen lähtökohta aloittaa keskustelua. Se on kuitenkin toivottavasti riittävän ärsyttävä lähtökohta herättelemään vilkastakin keskustelua.
Illuusion kuolema
Tämän vuosisadan orjia ei tarvitse metsästää, kuljettaa ja huutokaupata monimutkaisilla ja vaivalloisilla ihmislihan markkinoilla. Niitä on laumoittain jonottamassa mahdollisuutta raataa orjapalkalla etelän vientiin suuntautuneilla alueilla, joista suurin osa käyttää mieluiten hyväkseen nuoria naisia. Toiset panttaavat tulevaisuutensa rahan lainaajille rahoittaakseen uhkarohkean matkansa pohjoiseen kapitalistisen kehityksen korkeasuhdanteen alueille, uskaltautuakseen laittomina siirtolaisina luvattomuuden, haavoittuvuuden ja riiston synkkiin syövereihin. Hallitukset heidän taaksensa jättämissä maissa – entisiä siirtomaita, joissa länsimaat käyttivät epäinhimillisiä keinoja päästäkseen käsiksi luonnonvaroihin ja saadakseen haltuunsa taloudellisen vallan, ja joissa niin monet ihmiset uhrasivat elämänsä ‘kansallisen vapautuksen’ puolesta – kilpailevat nyt keskenään houkutellakseen ulkomaisia investointeja (sitä samaa pääomaa, joka on jo vuosisatojen ajan riistänyt niitä) ja kehitellen uusia tapoja auttaa niitä, jotka haluavat ‘investoida’ muutaman dollarin moninkertaistaakseen sitten panoksensa riistämällä työläisiä, pilaamalla luontoa ja hallitsemalla ihmisten elämää.
Tätä kapitalistinen ‘kehitys’ tarjoaa nykyisin suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Se on saavuttanut sen kaltaisen hienostuneisuuden ja julmuuden tason, että useimpien maailman ihmisten täytyy kilpailla päästäkseen riistetyiksi, prostituoiduiksi tai orjuutetuiksi, jos he haluavat elää.
Toisen maailmansodan jälkeen suurin osa Länsi-Euroopan väestöstä on hyötynyt tämän mallin materiaalisista tuloksista. Maihimme keskittyy paljon siitä vauraudesta, joka on ryöstetty globaaleilla taloudellisilla markkinoilla, etelän tuottamien tavaroiden kaupan ehtojen jatkuvalla huonontamisella. Hyvinvointivaltio on jakanut minimaalisen mutta kuitenkin riittävän suuren osan tuosta rikkaudesta suojatakseen useimmat länsieurooppalaiset kapitalistisen riiston julmimmilta muodoilta edistääkseen samaan aikaan kulutusta.
Sodan jälkeisenä aikana useimmat Länsi-Euroopan hallitukset ovat myös myöntäneet huomattavia osia budjeteistaan sellaiselle politiikalle, jolla on pyritty tasoittamaan eri alueiden välisiä eroja, kompensoidakseen pääoman luonnollista tendenssiä keskittyä sinne missä se löytää parhaat olosuhteet. Kilpailu on jo kuitenkin aiheuttanut sen, että suurin osa tuotannosta ja kulutuksesta on keskittynyt Euroopan etuoikeutetuille alueille ja suurkaupunkien ympäristöön ja muut alueet ovat jääneet yhä enemmän riippuvaisiksi tukiaisista.
Tämä sosiaalisia ja taloudellisia eroja tasoittava jakopolitiikka on kuitenkin nopeasti katoamassa. Pääoman kiihtyvä laajentuminen, jota jatkuvaa kasvua ja kasautumista vaativa taloudellinen järjestelmä ruokkii, on saanut aikaan sen, että suurimmatkin kansalliset ja alueelliset markkinat ovat selviämisen kannalta useimmille teollisuuden aloille liian pieniä. Tästä johtuen liike-elämän toiminta on loitontunut kansallisen ja alueellisen politiikanteon ulottumattomiin pakottaen hallitukset suuntaamaan politiikkansa pääoman tarpeisiin niiden yrittäessä pitää mahdollisimman suuren osan kakusta maan rajojen sisäpuolella. Tärkein liike-elämän huomioonottama tekijä päätöksiä tehtäessä on voitto, jota jakopolitiikan rahoittamiseksi tarvittavat verot luonnollisesti vähentävät. Ei siksi kestä kauan, kun tämä politiikka on historiaa. Tämän myötä myös sosiaalisia ja ympäristöllisia säätelyjä, jotka rajoittavat ‘vapautta’ riistää ja tuhota, poistetaan vähitellen kilpailun edistämiseksi.
Jakopolitiikan ja ympäristöpolitiikan alasajo on vielä varhaisessa vaiheessa maanosassamme, mutta sillä on jo ollut tuhoisia seurauksia monille ihmisille (erityisesti naisille, vanhuksille ja lapsille) ja alueille. Lopulta ihmisten ja alueiden välinen kilpailu määrää luultavasti kokonaan sosiaaliset suhteet, ja kasvava joukko eurooppalaisia huomaa joutuneensa tuotanto- ja kulutusprosessien ulkopuolelle tai asemiin, jotka eivät voi taata heille ihmisarvoista elämää. Tämä suuntaus tulee epäilemättä vahvistumaan tulevina vuosina. Sitä edistää korkealle kehittyneen tiedon ja teknologian kasvava taloudellinen rooli, jolla on vieläkin suurempi tendenssi keskittyä tietyille alueille (nk. globaaleihin suurkaupunkeihin) kuin perinteisillä teollisuuden aloilla. Se on myös normaali ilmiö maailmassa, jossa pääoman laajentuminen on saavuttanut maantieteelliset rajansa (koska ei juurikaan ole uusia alueita valloitettavina ja riistettävinä) ja kasautuminen tapahtuu yhä enemmän markkinoiden keskittymisenä konkurssien, sulautumisten ja kilpailijoiden valtaamisen myötä. Tämä pahentaa vallitsevaa globaalien oligopolien muodostumisen trendiä ja tekee pääoman omistajista yhä voimakkaampia.
Niinpä ellei mitään erityisen dramaattista tapahdu tulevina vuosina, monet länsieurooppalaiset joutuvat pian samanlaisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin kuin etelän köyhät, kuten on jo USA:ssa käynytkin. Pohjoisen hallitukset käyttävät varmasti jatkossakin suurta keinovalikoimaa varmistaakseen, että valtava makrotaloudellinen kuilu pohjoisen ja etelän välillä kasvaa edelleen (kauppasopimuksista suoranaiseen sotavoimien käyttöön, joka on naamioitu ‘humanitaariseksi väliintuloksi’ tai ‘huumeiden vastaiseksi sodaksi’), mutta tämä ei muuta enemmistön elämää hyväksi, vaan ainoastaan lisää taloudellisten pakolaisten tulvaa. Yhteiskunnalliset jännitteet lisääntyvät dramaattisesti, kun vauraus keskittyy yhä harvempiin käsiin ja harvemmille alueille aiheuttaen sen, että kasvavat väestöjoukot eivät saa perustarpeitaan tyydytettyä ja että heidän on pakko elää kuvottavissa ympäristöolosuhteissa. Illuusio hyväntahtoisesta valtiosta sekä yhteiskunnallisesti ja ympäristön kannalta sensitiivisestä kapitalismista, jotka jakavat hyvinvointia, toimeentuloa ja harmoniaa kaikille, on jo vahvasti kyseenalainen ja tulee kaikella todennäköisyydellä kaikkoamaan pian kokonaan. Tämän kaiken hajoaminen tarjoaa täydelliset olosuhteet fasismin, muukalaisvihan ja pahanlaatuisen nationalismin kasvulle, mikä on selvästi havaittavissa kaikkialla Euroopassa.
Tästä kaikesta ei voida pelkästään (eikä edes pääosiltaan) syyttää kansallisten hallitusten poliittisia valintoja. Hallitukset ovat tietenkin vastuussa päätöksistään, erityisesti ne jotka ovat soveltaneet uusliberaalia politiikkaa tarpeettoman sadistisella innolla ja ne jotka suoraan tai hienovaraisesti edistävät nationalistisia ja muukalaisvihamielisiä reaktioita. Tärkein vaikutin tälle kehitykselle on kuitenkin puhtaasti taloudellinen. Ainoa keino lopettaa Länsi-Euroopan yhteiskuntien ja ympäristön tuho olisi lopettaa pääoman laajentuminen, mikä tarkoittaisi kapitalismin hylkäämistä ja siirtymistä toisenlaiseen talousjärjestelmään. Jos jokin hallitus tekisi näin, se saisi vain taloutensa kimppuun kaikkien maailman tärkeiden taloudellisten voimien massiivisen hyökkäyksen. Ne eivät yksinkertaisesti sietäisi sen kaltaista haastetta (eivät etenkään Länsi-Euroopassa). Tällaista hintaa ei yksikään hallitus ole valmis maksamaan, oli sen ideologia olevinaan mikä tahansa. Niin muodoin ‘edustuksellisesta demokratiasta’ tulee enemmän kuin koskaan kokoelma tarpeettomia massarituaaleja (vaalit, kansanäänestys jne.) ja elimiä (edustuslaitokset, hallitukset jne.), joilla on yhä vähemmän mahdollisuutta tehdä itsenäisiä päätöksiä tärkeimmillä politiikanteon alueilla. Niiden olemassaolo vastaa vain tarpeeseen legitimoida valtion sortokoneisto, josta tulee yhä aktiivisempi näinä globaalien yhteiskunnallisten jännitteiden aikoina.
Myöskään yhteiskunta- ja ympäristöpolitiikan katoaminen Länsi-Euroopassa ei todella ole seurausta multilateraalisten instituutioiden, kuten Maailmanpankin, IMF:n tai WTO:n (jotka ovat tosin suuresti vastuussa useimpien etelän ja idän maiden kiihtyvästä hajoamisesta) eikä edes Euroopan komission tai minkään muunkaan EU:n elimen päätöksenteosta. Nämä instituutiot ovat yllä kuvattujen taloudellisten prosessien olennaisia välineitä ja symboleja, mutta ne eivät ole niiden alkuunpanijoita. Vaikka niissä haluttaisiinkin, ne eivät pystyisi hidastamaan näitä prosesseja ja vielä vähemmän tuottamaan ‘ihmiskasvoista’ kapitalismia säätelemällä sitä globaalilla tasolla, kuten suuret ammattiliitot, useimmat kansalaisjärjestöt jne. ovat esittäneet. Paras esimerkki tästä mahdottomuudesta on siinä, että ne harvat positiiviset ja sitovat tulokset, jotka seurasivat YK:n 1980- ja 1990-luvuilla järjestämää kokousrumbaa, on nyt otettu välineiksi legitimoida lisääntynyt tuho ja riisto, kuten on tapahtunut ilmastosopimuksen kohdalla. Vastaavasti vaikka Maailmanpankki ja IMF yhtäkkiä lopettaisivat kaikki rakennesopeutusohjelmat, ei juuri mikään muuttuisi, koska sen roolin, joka näillä järjestöillä oli 1980- ja 1990-luvuilla, ovat nyt omaksuneet paljon tehokkaammin ja vähemmän näkyvästi yksityiset luotonantajat, jotka määräävät globaalia taloutta muokkaavien suurten investointirahastojen käyttäytymisen.
Niinpä kaikki yritykset uudistaa tai ‘demokratisoida’ ylikansallisia instituutioita ovat parhaimmillaankin täydellistä ajan haaskausta. Vaikka nämä esiintyvätkin ‘käytännöllisinä’ ja ‘tulossuuntautuneina’, eivät ne millään lailla ole vaikuttaneet globaalin pääoman tarpeita tyydyttämään tarkoitetun politiikan tuhoavaan luonteeseen.
Globaali autonominen vastarinta
Nämä tarpeet jäisivät olemaan aivan yhtä vallitsevina, vaikka niitä täyttävät kansainväliset instituutiot katoaisivatkin. Viimeaikaiset kansainväliset toimintapäivät (Global Days of Action) WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankin kaltaisia elimiä vastaan ovat kuitenkin onnistuneet hyökkäämään niiden legitimiteettiä vastaan ja kyseenalaistamaan koko niiden olemassaolon. Ne ovat avanneet tilaa ajatella ja toimia kapitalismia vastaan, mikä olisi vielä kolme vuotta sitten ollut pohjoisella pallonpuoliskolla ennenkuulumatonta. Jokainen näistä liikekannallepanoista on innoittanut kasvavia määriä (pääosin nuoria) ihmisiä organisoitumaan autonomisiin toimintaryhmiin, herättänyt tietoisuutta suurissa väestönosissa ja saanut osakseen sympatiaa onnistuttuaan aiheuttamaan hämmennystä sangen vaikutusvaltaisissa instituutioissa ja hallituksissa.
Antikapitalistiset kommunikaatioverkostot, joiden välityksellä nämä ryhmät ovat koordinoineet keskinäistä toimintaansa ja valmistautuneet kansainvälisiin toimintapäiviin (erityisesti Peoples’ Global Action PGA), ovat mahdollistaneet sen, että pohjoisen monet ryhmät ja aktivistit sekä etelän monenlaiset kokeneet ruohonjuuritason liikkeet ovat tutustuneet toisiinsa ja lisänneet kontaktejaan. Nämä verkostot yhdessä onnistuneiden vuonna 1998 alkaneiden maailmanlaajuisten kampanjoiden kanssa ovat panneet käytäntöön iskulauseen ‘vastarintamme on yhtä ylikansallista kuin pääomakin’, joka tuli laajalti tunnetuksi 1999 toisten kansainvälisten toimintapäivien yhteydessä. Nyt kaikissa näissä globaalia kapitalismia symbolisoivissa instituutioissa tiedetään, että menivätpä ne minne tahansa, desentralisoitunut kansalaistottelemattomuus ja suora toiminta saattavat niiden kokoukset sekaisin.
Näiden globaalien taistelutoimien ja verkostojen menestys juontuu suurelta osin siitä tosiasiasta, että niiden itseilmaisu perustuu autonomiaan ja desentralisaatioon, ei byrokraattisiin rakenteisiin eikä epätasa-arvoisiin valtasuhteisiin. Myös PGA:n manifesti heijastaa tätä filosofiaa:
Vastarinnalla on monia eri tapoja toimia kapitalistista globalisaatiota ja sen seurauksia vastaan. Yksilötasolla meidän täytyy muuttaa päivittäistä elämäämme, vapauttaa itsemme markkinalaeista ja yksityisestä voitonpyynnistä. Kollektiivisella tasolla meidän täytyy kehittää erilaisia organisaatioita eri tasoille tiedostaen sen, ettei ole olemassa yhtä tapaa ratkaista kohtaamiamme ongelmia. Sellaisten organisaatioiden täytyy olla riippumattomia hallinnollisista rakenteista ja taloudellisesta vallasta, ja niiden täytyy perustua suoraan demokratiaan. Näiden uudenlaisten autonomisten organisaatioiden tulisi nousta paikallisyhteisöistä ja olla lujasti kiinni niissä, ja samaan aikaan harjoittaa kansainvälistä solidaarisuutta rakentaen yhteyksiä niiden yhteiskunnan eri sektoreiden, ihmisten ja järjestöjen välille, jotka jo taistelevat globalisaatiota vastaan eri puolilla maailmaa.(1)
Nämä globaalit, hajautetut ja autonomiset yhteydet ja toimintamuodot ovat jo saaneet muutoksen aikaan monien ihmisten tietoisuudessa ja ymmärryksessä. Toivoen niiden menestystä he ovat päättäneet tulla aktiivisesti mukaan toimintaan. Lyhyen ajan sisällä ajatuksesta vastustaa kapitalismia on tullut todellisuutta monille ihmisille, jotka vielä äsken olivat lannistuneita sellaisen suuren hankkeen ilmeisestä mahdottomuudesta tai jotka eivät olleet edes ajatelleet sitä, kunnes huomasivat sen mahdolliseksi (ja hyvin miellyttäväksi) – siitä on tullut todellisuutta jopa joillekin sellaisille, jotka keskittyessään hyvin kapea-alaisesti määriteltyihin kampanjoihin olivat ajatelleet, ettei julkinen puhe kapitalismia vastaan olisi Länsi-Euroopassa kannattavaa johtuen sen historiallisista konnotaatioista.
Tämä mainio muutos Länsi-Euroopan (ja Pohjois-Amerikan, Australian ja Aoteoroan (Uuden Seelannin) sekä vähäisemmässä määrin myös etelän, jossa kapitalismin vastainen tietoisuus ja toiminta on aina ollut paljon voimallisempaa) poliittisessa maisemassa liittyy ilmiselvästi niihin selkeisiin ja kauhistuttaviin seurauksiin, joita globalisoituneella kapitalismilla on ollut kaikkialla maailmassa. Nämä seuraukset ovat kuitenkin ilmenneet jo pitkään ilman, että ne olisivat katalysoineet viime aikoina todistamaamme yhteiskunnallista reaktiota. Tämä reaktio johtui suurelta osin globaalin tason vapaan viestinnän valtavasta vetovoimasta sekä keskinäisen tuen tiloissa vaikuttavista moninaisista, tasavertaisista, autonomisista ja itsemääräävistä identiteeteistä ja toiminnan muodoista. Näiden verkostojen liikekannallepanon potentiaalilla on juurensa paljolti tietoisessa valtarakenteiden ja ‘liikkeen’ sisäisten johtajuustaisteluiden hylkäämisessä, mikä ehkäisee minkään poliittisen agendan tai ideologian mahdollisuuden ‘kapitalisoida’ yhteiset ponnistelut. Tämän kaltaiset kommunikaatiomuodot tunnistettiin jo aiemminkin erityisen tehokkaiksi sellaisten feministiajattelijoiden kuten Biddy Martinin toimesta:
Se mitä vasemmistolaiset ovat kritisoineet feministisessä liikkeessä pirstaleisuutena, organisaation puutteena, johdonmukaisen ja kaikenkattavan teorian puuttumisena ja kyvyttömyytenä panna toimeen rintamahyökkäys saattaa hyvinkin perustavammanlaatuisesti edustaa radikaalimpia ja tehokkaampia reaktioita vallan levittäytymiseen yhteiskunnassamme kuin se keskittäminen ja abstrahointi, jotka alati riivaavat vasemmistolaista ajattelua ja strategiaa.(2)
Tiloja vallankumoukselle
Viimeaikaiset kansainvälisesti koordinoidut tempaukset kapitalismia vastaan ovat saaneet autoritaarisuuden ja hierarkkisuuden vastaiset ryhmittymät ja aktivistit osittain voittamaan kommunististen hallintojen historian aiheuttaman taantumisen. Tästä johtuen olemme viimeisen kolmen vuoden aikana tulleet pitkän matkaa ulos poliittisen itsesensuurin kaapista. Olemme kuitenkin tähän asti käyttäneet kansainvälisten hajautettujen ja autonomisten kapitalismin vastaisten verkostojen mahdollisuuksia pääasiassa ottaaksemme kadut haltuun mielenosoituksilla ja saarroilla, mutta vain rajoitetussa määrin (toki hyvin mielenkiintoisesti) ajatusten ja käytäntöjen vaihtoon.
Emme ole vielä tutkineet, missä määrin nämä keinot voivat auttaa meitä rakentamaan itseriittoisia hierarkiattomia tiloja luoda epäkapitalistisia toimeentulon muotoja, ottaa omat elämämme jälleen haltuumme ja toteuttaa ajatuksiamme vapaista ja tasa-arvoisista yhteiskunnallisista ja ympäristön huomioonottavista suhteista, joissa ei ole taloudellista riistoa eikä 'minkäänlaisia ylivallan ja syrjinnän muotoja ja järjestelmiä, kuten patriarkaatti, rasismi ja kaikenlainen uskonnollinen fundamentalismi' (3) – ja edelleen tiloja jotka tulevat artikuloiduiksi keskinäisen tuen ja vaihdon kansainvälisissä verkostoissa, sekä tilaa monien ihmisten aktiiviselle osallistumiselle, jonka motiivina ovat joko heidän ajatuksensa, yhteiskunnan heille tarjoamat hirvittävät elämänolosuhteet tai pelkkä uteliaisuus.
Euroopassa on jo pitkään ollut itsenäisiä kapitalismin vastaisia tiloja: erinomaisia kokemuksia yhteisöllisistä ekologisista elämäntavoista joihin ei kuulu pakottaminen tai riisto, sosiaalikeskuksia joissa on tilaa autonomiselle poliittiselle osallistumiselle, vaihtoehtoisten taloudellisten vaihtojen paikallisverkostoja jne. Suurin osa niistä on kuitenkin joko aivan erillään yhteiskunnallisten vaihtojen laajemmista prosesseista (tämä pätee erityisesti useimpiin maaseudun vaihtoehtoyhteisöihin) tai sitten niillä on hyvin rajalliset mahdollisuudet ratkaista ulkopuolisten ihmisten jokapäiväisiä ongelmia, koska niiden itseriittoisuus perustuu täysin normaaleihin taloudellisiin toimiin (kuten sosiaalikeskukset, jotka elättävät itsensä kahvila- ja keikkatoiminnalla). Ja vaikka tälle onkin upeita poikkeuksia, pääsääntöisesti ne ovat varsin suljettuja tiloja, vastakulttuurisia piilopaikkoja, joissa ihmiset, joilla ei ole tiettyjä poliittisia näkemyksiä tai joskus jopa tiettyjä esteettisiä mieltymyksiä, tuntevat etteivät ole tervetulleita. Tämä johtuu homogeenisuudesta ja toisinaan jopa lahkolaisuudesta.
Tämä on järkeenkäypää siinä yhteiskunnallisessa kontekstissa, joka on vielä vallitsevana Länsi-Euroopassa (poikkeuksena tietyt alueet ja yhteiskunnalliset sektorit, kuten laittomat siirtolaiset), jossa useimpien ihmisten perustarpeet on tyydytetty, ja tästä johtuen tärkein syy osallistua näihin tiloihin on joko esteettinen tai poliittinen erikoismieltymys. Globalisoituneen kapitalismin kauhistuttavat seuraukset ovat kuitenkin radikaalisti muuttamassa Länsi-Euroopan poliittista maisemaa.
Ajatuksesta luoda autonomisia ja itsetuntoisia toimeentulon muotoja saattaisi hyvinkin muodostua todellinen vaihtoehto ihmisille, jotka eniten kärsivät lisääntyneestä kilpailusta ja vähentyneestä sosiaaliturvasta; jotka tämä prosessi on joko sulkenut ulos tuotannosta ja kulutuksesta; tai jotka ovat kertakaikkiaan tyytymättömiä heille varattuihin turvattomiin ja epävarmoihin asemiin. Samaan aikaan vallitsevista taloudellisista verkostoista ulossuljettujen alueiden, jotka eivät pysty kilpailemaan avoimessa markkinataloudessa muuten kuin kaatopaikkoina, ei todellakaan tarvitse tehdä suuria päätöksiä kapitalistisen logiikan suhteen, koska ne on jo poistettu pelistä katselemaan miten niiden talous rappeutuu ja tukiaiset kutistuvat.
Niinpä tulevina vuosina tasa-arvoisiin ja ulossulkemattomiin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin suhteisiin perustuvien itseriittoisten tilojen rakentamisesta voisi tulla todellinen vaihtoehto monille Länsi-Euroopan ihmisille ja alueille, joilla ei ole ‘käyttöä’ systeemille. Tämä ei kuitenkaan tapahdu spontaanisti, ei varsinkaan maanosassa, jossa useimmat ihmiset odottavat valtion ratkaisevan rakenteelliset ongelmat, ‘luovan työpaikkoja’ ja takaavan, että kaikkien ‘kansalaisten’ perustarpeet tulevat tyydytetyiksi.
Ihmisten, jotka näinä peruuttamattoman globalisoituneen kapitalismin aikoina pitävät tällaisia odotuksia naiiveina ja epäterveinä, on todella työskenneltävä ankarasti vallitsevan poliittisen kulttuurin muuttamiseksi, ennen kuin ulossuljetut ihmiset ja alueet alkavat vakavasti pitää ideaa vapaista autonomisista ja itsetuntoisista tiloista todellisena vaihtoehtona, jolla on heille merkitystä. Näin tapahtuu vain, jos he huomaavat, että he voivat laajentaa mahdollisuuksiaan, parantaa elämänsä laatua ja lisätä päätäntävaltaa kohtalostaan muuttamalla niitä olosuhteita ja periaatteita, jotka muovaavat heidän ymmärrystään yhteiskunnallisista, taloudellisista ja poliittisista suhteista. Täytyy vain kyetä tekemään havaittavaksi, että itse itsensä määrittelevät autonomiset ihmisryhmät voivat korvata kansallisvaltiot päätöksenteon ja konfliktien ratkaisun tiloina, että itsetuntoisten ryhmien väliset yhteistyön, solidaarisuuden ja tasavertaisuuden suhteet voivat korvata vaihdot ja rahan, ja että sortavien yhteiskunnallisten suhteiden – jotka ovat ankkuroituneet syvälle vallitsevaan kulttuuriin (mukaanlukien seksismin, rasismin ja kaikenlaisen uskonnollisen fundamentalismin, mutta myös ylivallan hienovaraisemmat muodot kuten konsumerismin) – voittaminen voi olla vapauttavaa jokaiselle, ei yksinomaan niille jotka selvästi joutuvat niiden sortamiksi. Tämä voi tuntua Herkuleen urotyöltä, mutta se saattaakin olla helpompaa kuin uskoisi – monestakin syystä.
Ensinnäkin edustuksellinen demokratia on menettämässä nopeaan tahtiin legitimaatiotaan Länsi-Euroopassa, mikä johtuu kaikkien hallitusten – riippumatta niiden ideologisesta kokoonpanosta – ilmiselvästä myötävaikutuksesta yhteiskunnan ja ympäristön kriisiin, joka on alkanut ilmetä maanosassamme. Sama prosessi kaivertaa todennäköisesti myös valtion legitimaatiota instituutiona, koska valtio todennäköisesti joutuu lisäämään repressiota suojellakseen keskittynyttä varallisuutta, eikä sillä ole juuri mitään positiivista funktiota tai demokraattista legitimaatiota tasapainottamassa imagoaan.
Kuten yllä mainittiin, monet ihmiset reagoivat tähän prosessiin hinkuamalla autoritaarista hallintoa (fasistista tai kommunistista), joka uudelleenkansallistaisi talouden, mutta onneksi useimmilla eurooppalaisilla on vielä vahva historiallinen muisti eivätkä he hyväksy tällaisia ongelmien ‘ratkaisuja’. Tämä voi edistää yhteiskunnallista vastaanottavaisuutta ja vastakaikua muille mahdollisille tavoille selvitä kriisistä – sellaisille, jotka heijastavat positiivisia eettisiä arvoja (kuten vapautta, oikeudenmukaisuutta, ympäristötietoisuutta jne.).
Riippuen siitä, miten me yhteisesti reagoimme pääoman globalisaatioon, me voimme rakentaa tulevaisuutta, jossa vapaus ja oman elämämme hallinta lisääntyvät, tai me voimme kohdata autoritaarisuuden, hallinnan ja (hyvin todennäköisesti) sodan ja tuhon kalseat näkymät. Luultavimmin joudumme tekemisiin näiden molempien sekoituksen kanssa, mutta se mihin vaaka kallistuu riippuu suuressa määrin omista päätöksistämme.
Toiseksi me olemme jo rakentaneet kansainvälisiä hajautettuja ja autonomisia verkostoja, jotka ovat hyvin lyhyen ajan sisällä onnistuneet siinä, mikä on vaikuttanut mahdottomalta: tekemään globaalista kapitalismista yhteiskunnallisen kiistakysymyksen. Näiden moninaisten äänien yhteisvaikutus, joka tuo julki kollektiivista (vaikkakaan ei välttämättä yksisisältöistä) viestiä horisontaalisesti ja hajautetusti, on ollut miellyttävä yllätys. Ennen näiden verkostojen ilmaantumista nämä samat äänet toimiessaan suhteellisen erillään toisistaan eivät olisi voineet odottaa saavansa sellaista vaikutusta aikaan niin lyhyen ajan sisällä. Kuten yllä jo ilmaistiin, on niiden menestys syvästi riippuvaista siitä, että ne tietoisesti välttävät erottelevia ja tarpeettomia vallan rakenteita ja representaatioita. Näin ne estävät byrokratisoitumista ja edistävät itsenäistä osallistumista. Samoilla periaatteilla ja globaaleilla yhteyksillä voisi olla aivan yhtä hämmästyttäviä seurauksia, jos niitä käytettäisiin kollektiivisesti luotaessa vapaita, autonomisia ja itsetuntoisia tiloja ja jos ne tehtäisiin näkyviksi ja (ainakin osittain) helppopääsyisiksi kaikille ihmisille, jotka eivät ole tyytyväisiä paikkaansa yhteiskunnassa.
Kolmanneksi näiden tilojen rakentaminen riippuu ainoastaan – toisin kuin muut vastaukset globaaliin kapitalismiin – niitä haluavien ihmisten päättäväisyydestä, optimismista ja luovuudesta. On omissa käsissämme saada se aikaan, koska se ei vaadi minkäänlaista valtion väliintuloa (pikemminkin päinvastoin) tai hallituksen vaihdosta. Sellaisten tilojen rakentamiseen ei tarvita paljoakaan rahaa (etenkään ulossuljetuilla alueilla); täytyy vain etsiä tapoja vähentää rahan tarvetta siellä missä mahdollista. Lisäksi globaalit verkostot ovat osoittaneet, että me olemme lyhyen ajan sisällä saavuttaneet yllättävän organisatorisen, teknologisen ja kommunikaatiokykyjen tason. Vaikka ne eivät vielä riitäkään eivätkä ole riittävän levinneitä tehdäkseen solidaarisuuteen perustuvista rahattomista talousjärjestelyistä todellisia vaihtoehtoja, niiden lisääntyminen antaa hyvän syyn uskoa, että sellaisissa tiloissa on piankin mahdollista ei vain selviytyä vaan myös elää hyvää ja itsemääräävää elämää.
Kunhan tämänkaltaisia onnistuneesti toimivia tiloja ilmaantuu, ne tulevat varmasti innoittamaan monien muidenkin syntymistä. Nämä sosiaalisissa, poliittisissa ja taloudellisissa suhteissa tapahtuvat välittömät vallankumoukset voivat tuottaa todellista muutosta paljon nopeammin, tehokkaammin ja itsemääräävämmin kuin mikään suuri suunnitelma vallan haltuunottamiseksi. Monia esteitä on kuitenkin ylitettävä ennen kuin näistä jaloista tarkoituksista tulee dynaamista ja elämää sykkivää todellisuutta.
Identiteetti, moninaisuus ja osallistuminen
Monia tämänkaltaisia tiloja on jo siis olemassa, mutta useimmat niistä ovat melkoisen sisäänlämpiäviä. Monilla niistä on vain vähäisiä yhteyksiä yhteiskunnallisen muutoksen prosesseihin, etenkään kansainvälisellä tasolla (vaikka monet niistä ovatkin hyvin aktiivisia paikallisesti), eivätkä useimmat niistä pyri kovinkaan tietoisesti tavoittamaan ihmisiä, jotka eivät jaa heidän poliittisia ja/tai vastakulttuurisia näkemyksiään – ehkä siksi että tuollaiset yritykset eivät ole olleet erityisen menestyksekkäitä. Esimerkiksi monet sosiaalikeskukset, joiden haluttaisiin olevan koko lähinaapurustolle avoimia tiloja, viehättävät lopulta vain sellaisia, jotka tuntevat sopivansa kyseisen tilan esteettiseen imagoon. Tämä rajoittunut ulospäin suuntautuneisuus johtuu siitä tosiasiasta, että nämä tilat ovat tavallisesti suhteellisen homogeenisen ihmisryhmän rakentamia, ja tämä ryhmä määrittelee kollektiivisen identiteettinsä usein defensiivisesti tai eskapistisesti heijastaen sellaista vastarinnan mentaliteettia, joka erottaa sen muusta yhteiskunnasta.
Jos me haluamme murtautua ulos ghetosta, meidän täytyy vastata haasteeseen ja panna käytäntöön ne ajatukset, joita useimmat meistä puolustavat korostaessaan moninaisuuden tärkeyttä, ja samalla täytyy uhrata suhteellisen suljettujen ja homogeenisten kollektiivi-identiteettien suoma turvallisuuden tunne, ennustettavuus ja yksinkertaisuus. Tämä ei ainoastaan ole omiaan vähentämään itseään ‘poliittisesti tietoisina’ pitävien taipumusta pitää itseään ‘liian erikoisina sekoittumaan’, vaan se on myös positiivinen askel itsessään, koska autonomian puolesta taisteleminen ilman moninaisuutta ja erojen kunnioittamista on hyvin vaarallinen yhdistelmä, joka sisältää autoritaarisuuden ja taantumuksellisuuden aineksia. Lisäksi homogeeniset kollektiivi-identiteetit perustuvat sovinnaisuussäännöille oikeista tavoista, ajatuksista ja arvoista. Näin ollen ne rajoittavat kollektiivin jäsenten vapautta ja autonomiaa (silloinkin kun he hyväksyvät sovinnaisuudet vapaaehtoisesti). Lisäksi nuo säännöt kieltävät puolueellisesti ihmisiltä heidän omat erityisidentiteettinsä ja panevat alulle riskialttiin vallan ja johtajuuden dynamiikan ja joissakin tapauksissa jopa sorron. Näihin dynamiikkoihin sisältyy myös kyky kieltää luonteensa, mitä on tuotu esiin eräässä kriittisessä ‘eläinoikeusliikettä’ käsittelevässä pamfletissa, jonka on anonyymisti kirjoittanut joku toimintaan aktiivisesti osallistunut:
Ghetot, jotka syntyvät yksittäisen kysymyksen, poliittisen ryhmän, uskonnon tai tupperware-kutsujen jne. ympärille juontuvat todellakin yhteisestä halusta kuulua johonkin, olla osa maailmaa, olla mukana todellisessa yhteisössä. Kerta toisensa jälkeen tämä halu kuitenkin muuttuu osan esittämiseksi maailmassa, vastaamaan sosiaaliselle keinoidentiteetille asetettua mallia... ‘Joukkoon kuuluminen’ edistää samojen mielipiteiden, eleiden, asenteiden ja jopa kielenkäytön omaksumista. Jokainen muoti on esimerkki siitä, että ihmiset kieltäytyvät ajattelemasta itse oman elämänsä luonnetta ja sen suhdetta yhteiskuntaan kokonaisuutena.(4)
Tämä on monimutkainen kysymys, koska on ilmiselvästi olemassa sellaisia käyttäytymistapoja, arvoja ja ajatuksia, joita ei voi hyväksyä – rikastuttivat ne sitten moninaisuutta miten paljon hyvänsä. Rajat ovat kuitenkin subjektiivisia ja avoimia keskustelulle. Esimerkiksi joidenkin ihmisten mielestä lihan syöminen on lähes sama asia kuin fasismi, kun taas toisille se on maailman luonnollisin asia. Vastaavasti seksistiseen tai rasistiseen käytökseen suhtaudutaan eri tavoin riippuen siitä miten merkittävän asteisena sitä pidetään, ja listaa voisi jatkaa loputtomiin. Niinpä moninaisuuden luonnehtimat tilat joutuvat helposti eripuraan, mikä on oikeastaan positiivista, koska erimielisyys ruokkii luovuutta ja muutosta. Toisaalta tämä ei tarkoita, että meidän tulisi omaksua relativistinen näkökulma tai että kollektiiviset arvot olisivat väistämättä huono idea. Päinvastoin ne ovat korvaamattomia. Niistä tulee ongelma, kun niihin asennoidutaan moralistisesti, mikä johtaa samanlaistumiseen, lahkolaistumiseen, eristäytymiseen ja usein myös ilkeisiin valtasuhteisiin.
Hyvä keino luoda vaihtoehtoisia poliittisia ja sosio-ekonomisia tiloja, joissa on sijaa eroille, olisi tietoisesti välttää sellaisten poliittisten yhteisöjen syntymistä, joissa on täsmälliset rajat ja identiteetit (kuten puolueissa, yhdistyksissä, virallisissa kokouksissa jne.) päätöksenteon ja toiminnan kehyksenä ja jotka perustuvat ‘jäsenenä olemiseen’ tai ‘johonkin kuulumiseen’. Tämä normi on vallinnut poliittisessa, yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa elämässä ikimuistoisista ajoista lähtien, mikä selittää sen, miksi useimmat ihmiset tuntuvat tarvitsevan ‘joukkoon kuulumisen’ tunnetta voidakseen toimia yhdessä muiden kanssa. Itse asiassa on kuitenkin täysin mahdollista mennä yksittäisten poliittisten yhteisöjen tuolle puolen, ajatella ja toimia hengenheimolaisuuden ja vapaan vuorovaikutuksen eri tasoilla sekä yhdistää toisiinsa useita kommunikaation ja yhteistyön joustavia ja yhteenkytkeytyneitä tiloja pienistä paikallisryhmistä suuriin maailmanlaajuisiin verkostoihin, ilman että tarvitsee ‘kuulua’ niistä mihinkään. Jotta voimme oman identiteettimme säilyttäen toimia ja olla yhteistyössä myös osittaisen erimielisyyden kontekstissa, me tarvitsemme ainoastaan hieman joustavuutta ja mielikuvitusta. Näin voimme liikkua eri tilojen välillä – riippuen kyseessä olevan yhteistyön tarkoituksesta ja asian vaatiman hengenheimolaisuuden asteesta.
Tässä ei ole oikeastaan mitään uutta. Useimmat ihmiset suhtautuvat tällä tavoin toisiinsa joka päivä. Useimmat ihmiset omaksuvat kuitenkin ‘poliittiseen’ toimintaansa yhden ainoan kollektiivi-identiteetin ja yhden ainoan päätöksenteon tilan, josta sitten hyvin usein tulee mielettömien valtataisteluiden areena. Asia pätee jopa niihin, jotka uskovat autonomiaan ja desentralisaatioon. Tämä ei ole ainoastaan karkean epäjohdonmukaista suhteessa autonomian ideaan, vaan se on myös loistava tapa estää osallistuminen sellaisilta ihmisiltä, joilla on parempaakin tekemistä kuin olla katsomassa huonosti peiteltyjä valtapelejä loputtoman järjettömissä kokouksissa.
Maailmanpankin ja IMF:n vastaiseen toimintaan Prahassa 26. syyskuuta 2000 liittyvä järjestäytymisprosessi on hyvä esimerkki ongelmista, jotka liittyvät yksittäiseen päätöksenteon tilaan. Viimeisessä ennen toimintaa pidetyssä valmistelevassa kokouksessa hukkasimme kokonaisen (ja hyvin rasittavan) päivän keskustelemalla Socialist Workers’ Partyn edustajien jääräpäisestä vaatimuksesta tehdä mielenosoituksesta yksi yksittäinen marssi, vaikka monet muut ilmiselvästi kannattivatkin muita toimintamuotoja. Lopulta me päädyimme ‘näännytyskonsensukseen’, mikä osoittautui sitten täysin merkityksettömäksi, koska useimmilla Prahan toimintaan osallistuneilla oli omat ajatuksensa siitä mitä he halusivat tuona päivänä tehdä. He koordinoivat toimintaansa kokoontumiskeskuksen sangen sulavassa ja osallistujaystävällisessä tilassa, jossa eri identiteetti-, yhteenliittymä- ja koordinaatiokerrostumat kohtasivat toisensa erittäin kaoottisessa (sanan parhaassa merkityksessä) ja luovassa prosessissa. Me kaikki tiesimme etukäteen, että kokoontumiskeskus oli tarkoitettu juuri tämänkaltaista vuorovaikutusta varten, mutta tämä ei kuitenkaan estänyt monia (ei pelkästään Socialist Workers’ Partyn vaan myös joidenkin autonomisten ryhmien jäseniä) pitämästä valmistelevia kokouksia päätöksentekoelimenä. Valmistelevien kokousten päätökset sitoisivat siten muka kaikkia toimintaan haluavia ihmisiä. Monet meistä pitivät kuitenkin noita kokouksia yksinkertaisesti Prahaan tulevien eri ryhmien kommunikaatiotilana, joiden ensisijainen tarkoitus oli varmistaa, että Prahaan tulevilla ihmisillä olisi riittävät olosuhteet neuvotella ja päättää asioista vapaasti keskenään.
Prahassa kohdatut ongelmat ovat luultavasti viimeisin ja paras esimerkki Länsi-Euroopassa sellaisista organisatorisista pulmista ja konflikteista, joita todennäköisesti ilmaantuu, jos pyritään kohti suuren mittakaavan yhteiskunnallista muutosta autonomisella mutta koordinoidulla tavalla. Sellainen prosessi ei ehkä ole mahdollista, ellei vanhoja monoliittisia käsityksiä ‘yhtenäisyydestä’, organisaatiosta ja poliittisesta identiteetistä pyritä tietoisesti ylittämään niin paikallisella, alueellisella kuin kansainväliselläkin tasolla, ja ellei tietoisesti edistetä monimutkaisten, monikulttuuristen, dynaamisten ja autonomisten koordinaatiotilojen syntymistä. Vaikka tämä käsitteellinen siirtymä on suhteellisen helppo ja mutkaton alueellisella ja kansainvälisellä tasolla (kuten Prahassa), se ei taatusti tapahdu spontaanisti paikallisella järjestö- ja kommunikaatiotasolla, jossa suljettuja poliittisia identiteettejä synnyttävä yhdenmukaistamisen pahe on voimakkainta ja vieraannuttavinta. Riippuu meistä itsestämme, tapahtuuko niin vai ei.
Kansalliset umpikujat
Vastaava ongelma – joka myös liittyy identiteettikysymyksiin ja perinteisiin käsityksiin ‘yhtenäisyydestä’ ja ‘vastarinnasta’ – syntyy voimakkaasta taipumuksesta reagoida ‘globalisaatioon’ nationalismilla (yhdistyen toisinaan uskonnolliseen fundamentalismiin). Nämä valikoituneiden erityisryhmien toisten kustannuksella räätälöimät ‘ratkaisut’ jättävät huomiotta tärkeimmän myönteisen vaikutuksen, mikä ‘globalisaatiolla’ on tarjottavanaan järkevälle positiivisen yhteiskunnallisen muutoksen prosessille: nimittäin sen tosiasian, että tänä päivänä enemmän kuin koskaan unelmat kansainvälisestä solidaarisuudesta ja keskinäisestä tuesta ovat saavutettavissamme. Nationalistiset reaktiot ovat jo aiheuttaneet maanosassamme mielenhäiriöitä ja tragedioita, kuten fasistisen puolueen nousu Itävallan hallitukseen ja sodat entisessä Jugoslaviassa. Mutta tämä on vain alkua sille, mitä Euroopan poliittisessa kehityksessä voi pelottavimmillaan tapahtua, ja mahdollisesti muuallakin maailmassa, jos nationalististen reaktioiden tuhopotentiaalin sallitaan hillua vapaasti. Yksi tärkeimmistä tavoista vastata näihin reaktioihin on osoittaa tulevaisuuteen peloissaan tähyileville ihmisille, että on olemassa muitakin ulospääsyjä ja vaihtoehtoja – sellaisia jotka perustuvat positiivisiin arvoihin.
Ongelman tekee meille erityisen vakavaksi ja todelliseksi se tapa, jolla valtamedia vahvistaa näitä reaktioita esittäessään liikehdintäämme. Media antaa usein vaikutelman, jonka mukaan me kaikki olisimme tyytymättömiä globalisaatioon, uusliberalismiin ja ylikansallisiin yhtiöihin, mutta ettei meillä olisi mitään kapitalismia vastaan, jos vain ‘kansalaisina’ voisimme saada poliitikot ‘rajoittamaan’ sen ekspansiota, olipa kyse sitten sen varmistamisesta, että pääoma pysyy kansallisten rajojemme sisäpuolella, tai että globaali uudelleenjakaminen ja kontrollimekanismit kuten Tobinin vero saadaan aikaan. Valitettavasti tämä on monien reformististen kansalaisjärjestöjen ja nk. ‘intellektuellien’ kanta. Heillä ei ole minkäänlaisia yhteyksiä ruohonjuuritason liikehdintään Euroopassa (poikkeuksena Ranska, jossa asiat ovat hieman toisin kuin muissa Länsi-Euroopan maissa), mutta he ovat siitä huolimatta alituiseen kärttämässä tilaisuutta esiintyäkseen mediassa ‘liikkeen intellektuellijohtajina tai vetäjinä’.
On kuitenkin myös suurimman osan työstä tehneiden ruohonjuuritason kapitalismin vastaisten ryhmien vastuulla, että liikehdintäämme välineellistetään reformistisilla agendoilla: me emme ole onnistuneet tekemään näkökulmiamme laajemmin tunnetuiksi. Toisaalta varovainen ja skeptinen asenteemme mediaa kohtaan on hyvä asia sinänsä, koska medialla voi olla hyvin tuhoava rooli suhteessa ruohonjuuritason liikkeisiin; toisaalta me voisimme etsiä uusia tapoja saada viestimme selvästi kuuluviin ihmisille, joilla ei ole meihin mitään suoraa yhteyttä tai joilla ei ole mahdollisuutta saada autonomisen ja itsenäisen tiedonvälityksemme välittämää informaatiota.
Nationalistiset järjestöt, joita ei juuri näkynyt autonomisen kapitalismin vastaisen vastarinnan alkuaikoina, ovat nyt yhä kiinnostuneempia toiminnastamme. Viimeisin esimerkki on Katalonian nationalistien suunnitelma järjestää ‘valtiottomien kansojen’ kokous Barcelonassa kesäkuussa 2001 protestiksi Maailmanpankin kehityskonferenssia vastaan. Tärkein syy nationalististen järjestöjen äkilliselle kiinnostukselle globaaleja instituutioita kohtaan (kun näiden järjestöjen perinteinen toiminta-alue on ollut vastarinta emävaltioita vastaan) on ollut nk. ‘globalisaation vastaisen liikkeen’ saama julkinen sympatia ja se potentiaali, jonka ne näkevät poliittisena kannatuksena esittäessään nationalismia ratkaisuksi ‘globalisaatioon’. Jos emme halua nähdä työmme muuttuvan nationalismia puolustavaksi poliittiseksi arsenaaliksi, pitää meidän tehdä jotakin ja äkkiä, sillä muutoin saattaa olla liian myöhäistä reagoida.
Valitettava kohtaamispiste edistyksellisten tai taantumuksellisten reformistien ja nationalistien välillä on niiden kaikkien yhteinen pakkomielle ‘kansalaisoikeuksiin’. Jotkut tätä käsitettä käyttävistä edistyksellisistä ryhmistä vaativat, ettei kansalaisuutta tulisi sitoa kansallisuuteen ja että jokaisella ko. maan alueella asuvalla tulisi olla nämä oikeudet. Heidänkin kampanjoidensa (jotka kattavat laajan alan aina minimikansalaistulosta toimenpiteisiin joilla suojellaan kansallista tuotantoa ylikansallista kilpailua vastaan) pääasiallinen viesti on kuitenkin se, että kansallisvaltio on politiikanteon legitiimi viitekehys. Tämä merkitsee sitä, että oikeudet (ja velvollisuudet) edelleen määriteltäisiin sen maan kansallisen hallinnon toimesta, jossa ihminen sattuu asumaan: epäreilu ja epäoikeudenmukainen kriteeri (kuten 500 vuotta kolonialismia osoittaa), mikä johtaisi äärimmäisiin epätasa-arvoisuuksiin. Koska ainoa tapa parantaa Euroopan kansalaisten osaa – joiden tilanne huononee ‘globalisaatiosta’ johtuen, samalla kun pidetään kapitalistinen kasaantumiskone hyvävoimaisena – olisi eristää heidän maansa täydellisesti kansainvälisen markkinakilpailun dynamiikasta ja samalla viedä huono-osaisten maanosien ja alueiden riisto sellaiseen äärimmäisyyteen, etteivät Eurooppaan keskittyneet globaalit voittomarginaalit häiriintyisi sosiaalipoliittisista toimenpiteistä. Tämä ei ole mahdollista, ellei muita alueita pakoteta siihen väkisin, eikä se ole totta vieköön toivottavaa, vaikka fasistiset puolueet ympäri maanosaa siitä riemuitsisivatkin aivan kuten USA:n hallituskin toimiessaan yhteistyössä useiden länsieurooppalaisten liittolaistensa kanssa sellaisissa maissa kuin Irak ja Kolumbia. Tämä on kuitenkin kaikkien niiden ihmisten perimmäinen viesti, jotka suureen ääneen vastustavat ‘globalisaatiota’ mutta eivät inahdakaan kapitalismista. He vaativat maidensa tai alueidensa kansallisten etuoikeuksien palauttamista hivenen reformoidun maailmantalouden puitteissa.
Askel, joka voisi suuresti auttaa selventämään näkemyksiämme, olisi ilmaista aktiivisesti ja voimallisesti, että me emme vastusta globalisaatiota, kuten media myötäänsä toistelee, vaan me vastustamme kapitalismia. Me ylistämme globalisaatiota, aivan kuten Antonio Negri ja Michael Hardt tekevät kirjassaan Empire, jossa he käyttävät imperiumin käsitettä identifioidakseen sen ‘maailmanlaajuisten suhteiden hallinnon’, jota monet muut kutsuvat ‘globalisaatioksi’:
Me pidämme kiinni väitteestämme, että imperiumi on askel eteenpäin, jotta pääsemme eroon sitä edeltävien valtarakenteiden kaikesta nostalgisoinnista. Kieltäydymme myös kaikista poliittisista strategioista, jotka sisältävät tuon vanhan järjestelyn palauttamisen, kuten yritykset pelastaa kansallisvaltio suojautuaksemme globaalia pääomaa vastaan. Me väitämme, että imperiumi on parempi samalla tavalla kuin Marx väitti kapitalismin olevan parempi kuin sitä edeltävät yhteiskunnan ja tuotannon muodot. Marxin näkemys perustuu terveeseen ja selväjärkiseen inhoon nurkkakuntaisia ja jäykkiä hierarkioita kohtaan, jotka edelsivät kapitalistista yhteiskuntaa, kuten myös sen tunnustamiseen, että uusi tilanne lisäsi vapautuksen mahdollisuuksia. Samaan tapaan me voimme tänään ymmärtää, että imperiumi raivaa tieltään modernin vallankäytön julmat hallinnot ja lisää aivan samoin vapautuksen mahdollisuuksia.(5)
Negri ja Hardt tekevät terävän havainnon globalisaation tuomasta lisääntyneestä vapautumisen tilasta. He eivät kuitenkaan ota huomioon – seuraten marxilaisten ajattelijoiden pitkää traditiota – sitä tosiasiaa, etteivät kaikki esikapitalistiset yhteiskunnat ja tuotantomuodot olleet niin nurkkakuntaisia ja hierarkkisia kuin feodalismi Euroopassa. Tähän asiaan palataan tarkemmin seuraavassa luvussa.
Valtavirran marxilaisuuden epäajanmukaisena perintönä on vielä monien kapitalismin vastaisten järjestöjen ja aktivistien (mukaan lukien koko joukko autonomisten liikkeiden aktivisteja) jatkuva pakkomielle pitää teollisuuden työväenluokkaa yhteiskunnallisen muutoksen tärkeimpänä tekijänä kansallisella (ja viime kädessä globaalilla) tasolla. Vaikka emme kyseenalaistakaan työläisten merkitystä, ovat monien vanhan koulun marxilaisten joka paikassa suureen ääneen julistamat intomielisen hartaat toiveet työväenluokan vallankumouksesta täydellisen epäonnistuneita. Nämä organisaatiot ja niiden ideologit eivät näytä tajunneen globaalin talouden uudelleen muotoutumisen seurauksia, joita on ollut nähtävissä jo 70-luvulta lähtien. Me emme tule missään näkemään työläisten ottavan valtaa haltuunsa pitkiin pitkiin aikoihin, jos koskaan, ja se taas johtuu mitä moninaisimmista tekijöistä.
Työvoimaa säästävien teknologioiden massiivinen käyttöönotto useimmilla talouden sektoreilla, postfordismin tuottamat syvällekäyvät muutokset tuotantojärjestelmissä (joiden avulla suuret ja ‘vakaat’ yhtiöt ovat siirtäneet vastuuta ja riskejä pienille ja ‘heikoille’ alihankintayrityksille), kansainvälinen työnjako (joka keskittää työvoimaintensiivisen tuotannon alueille, jotka tarjoavat hyvät olosuhteet työläisten riistoon) ja useiden miljoonien ihmisten uudelleen asuttaminen joka vuosi, mikä johtuu heidän elinkeinojensa tuhoamisesta (sodilla, nykyaikaisella maatalousteknologialla, suuren luokan projekteilla, ympäristökatastrofien aiheuttamana jne.) ja pakottaa heidät etsimään uusia selviytymiskeinoja omassa maassaan tai sen ulkopuolella – nämä ovat muutamia syitä, joista johtuen useimmat työläiset tuntevat itsensä varsin tyytyväisiksi siitä, että tulevat riistetyiksi, kunhan he vain saavat pitää työpaikkansa. Globaali tuotantokoneisto ei ole koskaan aiemmin toiminut paremmin ajatellen pääoman omistajia, jotka nyt saavat kuninkaallisen vastaanoton jopa sellaisissa mukamas vallankumouksellisissa maissa kuin Kuuba tai Kiina. Samaan aikaan kaikenlaiset ammattiliitot ja ideologiat menettävät voimaansa ja uskottavuuttaan.
Ainoa vakavasti otettava haaste tälle kasaantumisprosessille tulee etelän ihmisiltä, joiden selviytyminen on suurelta osin luonnosta riippuvaista ja jotka vastustavat uudelleen sijoittamistaan nk. ‘kehityksen’ nimissä (kuten zapatistojen alkuperäisväestöstä koostuva armeija Chiapasissa puolustaessaan alkuperäisyhteisöjen oikeutta määrätä omista resursseistaan ja säilyttää oma kulttuurinsa) tai vaativat takaisin maata elääkseen (kuten maattomien työläisten liikkeet kaikkialla latinalaisessa Amerikassa ja erityisesti Brasiliassa maan valtauksineen). Tästä kasvavasta vastarinnasta on tulossa todellinen ongelma kapitalismin jatkuvasti kiihtyvälle ekspansiolle, koska vastarinta estää pääsyn luonnonvaroihin. Kyse ei kuitenkaan ole proletariaatin vallankumouksesta, jota useimmat marxilaiset ovat julistaneet jo puolentoista vuosisadan ajan. Kyse on sellaisten ihmisten vastarinnasta, jotka yrittävät välttää oman proletarisoitumisensa, säilyttää tietyn omavaraisuustason ja pysyä erossa riippuvuussuhteiden aiheuttamista kärsimyksistä. Sen sijaan, että pyrkisivät ottamaan vallan haltuunsa kansallisella tasolla, he puolustavat tai jälleenrakentavat autonomisen vallan tiloja paikallisella tasolla. Näin ollen niissäkään maissa, joissa suurin osa ihmisistä (ei pelkästään syrjäytetyt vaan myös työssäkäyvät) elää kammottavissa olosuhteissa, ei proletariaatin vallankumousta ole näköpiirissä.
Mutta vaikka työläiset jossakin päin maailmaa olisivatkin sellaisessa asemassa, että he voisivat kaataa hallituksen ja ottaa vallan haltuunsa, ja oletetaanpa vielä (vastoin kaikkea saatavilla olevaa historiallista todistusaineistoa), ettei tämä johtaisi autoritaarisen ja despoottisen hallintovallan luomiseen, eivät nämä silti ole parhaita aikoja romantisoida kansallisia vallankumouksia. USA ja sen länsieurooppalaiset liittolaiset (eritoten Iso-Britannia) ovat enemmän kuin valmiita käyttämään mahtavaa sotakoneistoaan mitä tahansa hallitusta vastaan, jota ne pitävät vakavana uhkana intresseilleen. Sen ne ovat osoittaneet riittävän usein, ja on äärimmäisen epätodennäköistä, että asia muuttuisi miksikään lähitulevaisuudessa. Näinä aikoina kansalliset vallankumoukset ovat siis ennalta tuomittuja kärsimään saman hitaan kuoleman kuin tapahtui Nicaraguassa kaikkine siihen liittyvine inhimillisine kärsimyksineen ja turmeluksineen.
Lokalismi, teknologia ja edistys
Repressio, jota kansallisvaltiot ovat harjoittaneet maanosassamme muotoutumisestaan lähtien, sekä ne ongelmat, joita yhteiskunnallinen muutos on kohdannut tapahtuessaan kansallisessa viitekehyksessä (riippumatta ideologiasta), on saanut monet ihmiset reagoimaan paikallisuutta mystifioivasti. Monet ‘globalisaation’ kriitikot väittävät, että tasavertaiset ja kestävät suhteet ovat mahdollisia vain paikallistasolla suorassa vuorovaikutuksessa. Siksi he rajoittavat poliittisen toimintansa enimmäkseen tuolle tasolle ja pitävät yllä kansallisia ja kansainvälisiä yhteyksiä vain tapauskohtaisesti.
Vastaavasti havainnot teknologian tuhoavasta käytöstä ovat saaneet monet ihmiset todella inhoamaan teknologiaa (erityisesti ne joilla on ympäristötietoisuutta); he taas ovat reagoineet siihen idealisoimalla käsin tehtyä työtä ja vihaamalla koneita. Primitivismi on kuitenkin hyvin outo aate useimmille tämän maailman ihmisille, joiden mielestä on täysin oikeutettua toivoa elävänsä mukavissa olosuhteissa, viettää mahdollisimman paljon vapaa-aikaa ja päättää itse siitä, mitä sillä tekevät. On täysin selvää, että jotkut teknologiat, kuten bioteknologia ja ydinteollisuus, ovat tuhoisia riippumatta siitä, miten niitä käytetään, ja että jotkut teknologiat lisäävät riippuvaisuutta ja rajoittavat siten vapautta, vaikka tämä tavallisesti onkin vain seurausta siitä tavasta, jolla teknologia tuotetaan saataville ja jolla sitä käytetään, ei niinkään teknologiasta itsestään. On kuitenkin myös paljon teknologioita, jotka voivat auttaa saavuttamaan suuremman vapauden ja joiden ympäristövaikutukset ovat häviävän pieniä (kuten kierrätetystä materiaalista valmistetut pienet tuuligeneraattorit). On myös keinoja vähentää tiettyjen teknologioiden käytön tuottamaa riippuvaisuutta (kuten epäkaupalliset verkostot, jotka toimivat kollektiivisesti ja tuottavat vapaasti saatavilla olevia tietokoneohjelmia). Myös joillakin tietyn asteisen riippuvuuden aiheuttavilla teknologioilla voi olla yleisesti myönteisiä vaikutuksia, kuten useimmilla ehkäisymenetelmillä. Tietokoneet esimerkiksi ovat olleet korvaamattomia luotaessa autonomisen ja hajautetun toiminnan globaaleja verkostoja. Ilman niitä mahdollisuutemme yhdistää voimamme maailmanlaajuisesti olisivat paljon rajoitetumpia.
Ei liene yllättävää, että lokalismi on usein kytköksissä primitivismiin. Tällöin ryhmät rakentuvat tavallisesti hyvin suljettujen kollektiivi-identiteettien varaan. Monet niistä ottavat aktiivisesti etäisyyttä muuhun yhteiskuntaan. Se on niiden oma valinta, ja sehän useimmissa tapauksissa sopiikin, koska siten niistä ei ole mitään negatiivisia seurauksia muille ihmisille. Sellaiset asenteet kantavat kuitenkin muassaan vaarallista potentiaalia silloin kun ne ideologialtaan perustuvat pelkästään sille oletukselle, että ‘ihmiskunta’ tuhoaa planeettamme, eivätkä ne välitä siitä, että ympäristöongelmat perustuvat sortavien valtasuhteiden ylläpitämään tuotantojärjestelmään. Tällaisten näkemysten leviäminen tarjoaa suuria mahdollisuuksia fasistisille käännytystyön tekijöille, kuten yhteiskuntaekologit Janet Biehl ja Peter Staudenmaier ovat oikein todenneet:
Kolmannen valtakunnan aikana ... natsiekologistit tekivät orgaanisesta viljelystä, vegetarismista, luonnon palvonnasta ja muista niihin liittyvistä asioista keskeisiä osatekijöitä ei vain omalle ideologialleen vaan myös harjoittamalleen politiikalle. Sen lisäksi natsien ‘ekologista’ ideologiaa käytettiin oikeuttamaan Euroopan juutalaisten tuhoaminen. Kuitenkin jotkut natsi-ideologien ilmaisemat teemat muistuttavat kiusallisen läheisesti teemoja, jotka ovat tuttuja nykypäivän ekologisesti suuntautuneille ihmisille ... Nämä liikkeet päivittävät ideologiaansa ja puhuvat uutta ekologian kieltä, ja näin ne jälleen kerran herättävät ekologiset teemat palvelemaan yhteiskunnallista taantumusta ... Ne korostavat ‘Maan’ ylemmyyttä ihmisiin nähden, manaavat esiin ‘tunteita’ ja intuitiota järjen kustannuksella, kannattavat vulgaaria sosiobiologiaa ja jopa malthusilaista biologismia ... Yhteiskuntaekologeina me ... kannatamme järjen, tieteen ja teknologian merkitystä luotaessa niin edistyksellistä ekologista liikettä kuin ekologista yhteiskuntaakin.(6)
Tämä ei ole mikään menneisyyteen kuuluva ongelma. Hollantilainen fasismin vastainen ryhmä De Fabel van de illegaal kirjoitti sarjan artikkeleita päätettyään keskeyttää kaikki globalisaation vastaiset aktiviteettinsa. Artikkeleissa osoitettiin, kuinka ympäristö- ja nk. ‘globalisaation vastaisista’ liikkeistä on tullut suosikkiapajia kannatusta kalasteleville Euroopan fasisteille: “Yksi uuden oikeiston strategioista on etsiä otaksuttavasti vasemmistolaisista ideologioista konservatiivisia ja nationalistisia tendenssejä ja käyttää näitä ideoita pönkittämään omaa kasvuaan.“(7) Yksi heidän shokeeraavimmista paljastuksistaan oli Iso-Britannian merkittävimmän ympäristöjulkaisun The Ecologist -lehden päätoimittajan Edward Goldsmithin kytkökset uuteen oikeistoon (8):
Goldsmith vetoaa sellaisen vihreän politiikan puolesta, joka palauttaa ‘luonnollisen yhteiskuntajärjestyksen’ ja ‘ihmisten väliset perinteiset suhteet’. Hän kirjoitti äskettäin The Ecologist -lehdessä, että ‘todelliset ongelmat johtuvat luonnollisten järjestelmien kuten perheen, yhteiskunnan ja ekologisen järjestelmän hajoamisesta.’ Hänen mukaansa vakaa yhteiskunta on mahdollinen vasta, kun ihmisten väliset suhteet järjestetään uudelleen ‘Gaian lakien mukaisesti’. Goldsmith kuvailee joitakin poliittisia ristiriitoja ‘luonnollisiksi’ tai ‘etnisiksi’ ongelmiksi. Hän ei usko, että ‘erilaiset etniset ryhmät’ voivat elää yhdessä samassa maassa ... Goldsmith pitää Pohjois-Irlannin katolilaisia ja protestantteja ‘kahtena erilaisena etnisenä ryhmänä’, jotka pitäisi sijoittaa erilleen. Hän myös ihailee Ataturkia, joka hänen mukaansa ‘onnistuneesti erotti kreikkalaiset ja turkkilaiset toisistaan, vaikka tuohon aikaan asiasta nousikin kauhea meteli ja epäilemättä tapahtuma aiheuttikin huomattavaa epämukavuutta niille ihmisille, jotka pakotettiin muuttamaan. Mutta eikö meidän pitäisikin hyväksyä tietty määrä epämukavuutta saadaksemme aikaan vakaan yhteiskunnan?’ ... Vertaillessaan ihmisyhteiskuntia biologisiin organismeihin Edward Goldsmith on jopa väittänyt, että ‘se mitä nykyään pidetään ennakkoluulona eri etnistä ryhmää edustavia ihmisiä kohtaan on vain ihmisten kulttuuriseen käyttäytymiseen kuuluva normaali ja välttämätön piirre, ja se puuttuu ainoastaan sellaisten kulttuuristen järjestelmien jäseniltä, joiden kulttuuri on jo pitkällä tuhoutumisensa tiellä.’ Monet uuteen oikeistoon kuuluvat pitävät Edward Goldsmithiä yhtenä tärkeimmistä ideologeistaan .. Hän on Ecoropan puheenjohtaja ja kuuluu International Forum on Globalisationin (IFG) johtokuntaan.(9)
Tämä on kuitenkin monimutkainen kysymys, koska epäilemättä fasististen ryhmien sanoman ja Länsi-Euroopan edistyksellisimpien ihmisten ajatusten välillä on päällekkäisyyttä, kun puhutaan alkuperäisväestöistä. Fabel palautti mieleen heijastuksia tuosta päällekkäisyydestä Veldmanin tapauksessa, joka on yksi Hollannin uuden oikeiston tärkeimmistä ideologeista:
‘Ei ole loogista, että miltei sukupuuttoon kuolleiden tai tuhottujen vähemmistöjen ja vaarattomien minikansojen julkilausuttu identiteetin politiikka saa niin paljon ylistystä, kun samoja arvoja halveksitaan välittömästi silloin kun tuetaan jonkin verran suurempien kansojen elinvoimaista nationalismia’, Veldman väittää jättäen yksinkertaisesti huomiotta kaikki historian teokset täynnä ‘jonkin verran suurempien kansojen elinvoimaisen nationalismin’ tappamia ‘vähemmistöjä’ ... ‘Kun ajattelee, että niin monet hyvää tarkoittavat ihmiset arvostavat alkuperäiskansojen kulttuuria ja maailmankatsomusta, niin on hämmästyttävää, että sellaiset eurooppalaiset, jotka myös tuntevat vastenmielisyyttä edistystä kohtaan ja jotka myös pyrkivät elvyttämään kulttuuriset juurensa ja identiteettinsä, saavat osakseen niin paljon epäluottamusta ja vastarintaa juuri niiltä ihmisiltä, jotka väittävät kannattavansa noita samoja arvoja.’(10)
Solidaarisuudella, jota useimmat Euroopan vasemmistolaiset osoittavat alkuperäiskansojen taisteluita kohtaan ja muita itsemääräämisestään taistelevia maaseudun väestönosia kohtaan (vapaissa maaseutuyhteisöissä elävät afro-amerikkalaiset, tietyt maaseutuyhteisöt jne.) ei tietenkään ole mitään tekemistä etnisyyden tai kulttuurisen essentialismin kanssa. Sen sijaan solidaarisuutta motivoi näiden taisteluiden autonominen ja kapitalismin vastainen luonne, se että monet näistä maaseudun yhteisöistä ylläpitävät monia positiivisia sosiaalisia ja ympäristöystävällisiä arvoja sekä se väkivaltainen sorto josta ne ovat kärsineet jo vuosisatoja (varsinkin eurooppalaisen siirtomaahallinnon alaisuudessa). Näin ollen alkuperäiskansojen, maaseutuväestön ja afro-amerikkalaisten autonomian puolustajilla on selkeä yhteiskunnallinen analyysi, joka tekee ne immuuneiksi uuden oikeiston haltuunottopyrkimyksille. Veldman nostaa kuitenkin esiin yhden erittäin tärkeän kysymyksen, josta todella tulisi keskustella radikaalissa ympäristöliikkeessä, nimittäin sen kuinka ymmärtää edistys.
Suuri osa Länsi-Euroopan radikaaleista ympäristöryhmistä (etenkin ne jotka ovat lähellä nk. ‘syväekologiaa’) pitää itseään osana hämäräperäistä ‘kehityksen vastaista’ liikettä. ‘Kehityksen’ käsitteen hylkääminen tulee täysin oikeutetuksi, jos katsotaan tuon kosmeettisen käsitteen nimissä harjoitettua väkivaltaa, tuhoa, syrjäyttämistä ja riistoa. Käsitteen keksi USA:n hallinto sodan jälkeisenä aikana pukeakseen etelän uuskolonialistisen riiston humanitaariseen ja myötätuntoiseen retoriikkaan. Tämän kritiikin ei kuitenkaan tulisi johtaa menneisyyden idealisoimiseen tai romanttisiin näkemyksiin pysähtyneistä yhteiskunnista (joita ei sitä paitsi koskaan ole edes ollut). Jälleen Fabelin sanoin:
Vasemmistoaktivistien pitäisi mieluummin tavoitella yhteiskuntaa, joka voi muuttua ja jossa kaikki tulokkaat voivat osallistua tasavertaisesti. Vasemmiston pitäisi pyrkiä kehittämään autonomisia internationalistisia taistelun kulttuureita ... Vasemmistolaisaktivistien ei pitäisi protestoida solidaarisuuden globalisaatiota tai kulttuurien ja ideoiden globaalia vaihtoa vastaan – ja kaikkein vähiten edistystä vastaan. Todellinen taistelu käydään siitä mihin suuntaan me tulemme edistymään, ja mikä tärkeintä, se käydään siitä kuka tuosta suunnasta päättää.(11)
Autonomisten toimintaryhmien uudet verkostot voivat olla tärkeässä osassa edistettäessä tätä tärkeää debattia radikaalissa ympäristöliikkeessä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten nämä verkostot ja linkit helpottavat ideoiden vaihtoa (mukaanlukien keskinäisiä riitoja silloin kun niitä tarvitaan, joita tosin toivon mukaan käydään ystävällisessä hengessä) ryhmien välillä – nehän aiemmin olivat melkoisen erillään toisistaan. Sellaiset vaihdot voivat olla valtavan hyödyllisiä edistämään yksilöllisiä ja kollektiivisia analyysejämme ja ymmärtämystämme maailmasta, yhteiskunnallisesta muutoksesta ja omasta roolistamme siinä.
Tulevat haasteet
Näiden ja muiden käytyjen debattien lisäksi on monia muitakin haasteita, jotka täytyy voittaa ennen kuin vapaiden, autonomisten ja itseriittoisten tilojen luomisen prosessit voivat Länsi-Euroopassa muuttua vallankumouksellisiksi.
Ensinnäkin meidän täytyy harjoittaa kommunikaatiotaitojamme päästäksemme – eri tasoilla – kollektiiviseen ymmärrykseen siitä, mitä me haluamme ja miten me haluamme haluamamme saavuttaa. Tämä ei ole mikään mitätön haaste, kuten kolme edellistä vuotta ovat seikkaperäisesti osoittaneet. Meidän tulisi myös kokeilla ja kehittää tapoja eliminoida kaikki sorron, ylivallan ja syrjinnän muodot ja järjestelmät omissa piireissämme (pitäen kuitenkin kiinni oikeudesta erilaisuuteen ja ryhtyen toimenpiteisiin hallitsevien kollektiivi-identiteettien muotoutumisen varalta) sekä ratkaista konfliktit ja erimielisyydet rakentavasti (niin että ne rikastuttavat sitä mitä me teemme sen sijaan että ne jakaisivat meitä), koska me emme ole kovinkaan hyviä kummallakaan saralla. Edelleen tarvitaan kautta linjan paljon enemmän tietojen ja taitojen jakamista niin analyysin tasolla (seminaareissa, maailmanlaajuisessa vaihdossa jne.) kuin organisatorisen ja taloudellisen itsetuntoisen vaihdon välineiden tasollakin (kommunikaatioteknologiat, uusiutuva energia, ekologinen maatalous, kielet jne.) välttääksemme erikoistumisesta aiheutuvien johtajuuksien ja hierarkioiden muotoutumisen. Ja edelleen meidän tulisi jatkaa verrattomia pyrkimyksiämme kehittää tehokkaampia ja mielikuvituksellisempia tapoja välittää tarkoituksiamme muulle yhteiskunnalle tarvitsematta olla riippuvainen valtamediasta.
Toinen haaste tulee olemaan valtion repressio, josta voi tulla varsinaista painajaista, mikäli tämä prosessi juurtuu ja vahvistuu, ja etenkin jos nämä tilat estävät valtiolta pääsyn hyödynnettäviin luonnonvaroihin (ja sitäkin enemmän jos perustarpeista kuten vedestä tulee konflikteja). Tässä on jälleen yksi syy pysyä niin paljon kontaktissa muun yhteiskunnan kanssa kuin mahdollista, koska legitimaationsa menettäneen valtion on vaikeaa tukahduttaa tiloja, joita muu väestö katsoo hyvällä.
Tähän liittyen on muutamia kiusallisia kysymyksiä, joita emme voi välttää, koska ne ovat aiheuttaneet hyvin vaikeita ja pitkiä ratkaisuun päätymättömiä keskusteluita autonomisissa tiloissa: väkivaltaiset toiminnan muodot (mukaanlukien sellaiset, joista ei aiheudu mitään uhkaa elämälle tai terveydelle) ja itsetuhoinen huumeiden käyttö. Valtio on menestyksellä käyttänyt ja käyttää näitä molempia laajalti tukahduttaakseen ja tuhotakseen yhteiskunnallisia liikkeitä. Nykypäivän autonomisen toiminnan verkostot ovat pieniä ja hauraita verrattuna niihin liikkeisiin, jotka on jo tuhottu epäperustuslaillisilla (mutta valitettavasti hyvin suosituilla) sortotoimilla ‘väkivaltaisia aineksia’ vastaan tai valtiokoneiston itsensä edistämällä LSD:n ja muiden huumeiden käytöllä tarkoituksenaan luhistaa ihmiselämät ja kriminalisoida toisinajattelu. On tärkeää keskustella näistä historiallisista kokemuksista yhteisesti kasvavassa (ja erittäin positiivisessa) autonomisten toimintaryhmien verkoston tuottamassa keskinäisen riippuvuuden kontekstissa. Sillä kuten eräskin entinen eläinoikeusaktivisti asian ilmaisee:
“Yhteisöjen rakentaminen, kuilujen ylittäminen ja haavojen parantaminen keskuudessamme – käsitellen omaa vieraantuneisuuttamme ja ehdollistumistamme – on hyvin vaikea ja epäromanttinen tehtävä, jossa ei ole sijaa sankareille ja marttyyreille ... Tiilen viskaaminen ikkunaruudun läpi tai tuhopolttovehkeiden rakentelu on siihen verrattuna helvetin helppoa.“(12)
Näissä kaikissa haasteissa on yksi hyvä puoli. Niiden voittaminen on omissa käsissämme.
Viitteet
(1) PGA:n ensimmäisestä manifestista, sellaisena kuin se julkaistiin ensimmäisessä konferenssissa (kesäkuu 1998), ja on edelleen voimassa tätä kirjoitettaessa [2000-2001]. Ks. http://www.agp.org
(2) Martin, Biddy (1988) "Feminism, Criticism and Foucault", teoksessa I. Diamond ja L. Quinby (toim.) (1998)"Feminism and Foucault: Reflections on Resistance", Boston: Northeastern UP.
(3) PGA:n toisesta perusperiaatteesta, hyväksytty PGA:n toisessa konferenssissa. Ks. PGA bulletin #4 em. nettisivulta.
(4) Anonyymi, julkaisuaika ei tiedossa, pamfletista "animal liberation – devastate to liberate? or devastatingly liberal?"
(5) Negri, Anton & Hardt, Michael (2000) "Empire", Harvard UP.
(6) Biehl, Janet & Staudenmaier, Peter (1995) "Ecofascism: Lessons from the German Experience", Edinburg: AK Press.
(7) Krebbers, Eric & Schoenmaker, Merijn (1999) "De Fabel van de illegaal quits Dutch anti-MAI campaign", Leiden: De Fabel van de illegaal.
(8) Tästä johtuen Ecologist-lehden parhaat voimat jättivät toimituskunnan ja perustivat oman tutkimus- ja julkaisukollektiivin, Cornerhousen.
(9) Ibid.
(10) Krebbers, Eric (1998) "Together with the New Right against globalisation?", Leiden: De Fabel van de illegaal.
(11) Ibid.
(12) Anonyymi, julkaisuaika ei tiedossa, pamfletista "animal liberation – devastate to liberate? or devastatingly liberal?"
* * *
Alkuperäisteksti anonyymisti kirjoitettu "From Resistance to Revolution" teoksessa Restructuring and Resistance – Diverse voices of struggle in Western Europe, toim. Kolya Abramsky, 2001, s. 546-564.
Suomentaneet Ulla Vehaluoto ja Hannu Toivanen