Poliittisena aatteena anarkismi herättää ristiriitaisia, jopa negatiivisia tunteita. Myös anarkisteissa itsessään. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että se on suuresti väärinymmärretty aate. Ja toiseksi se ei tarjoa mitään yhtä mallia tai yhtä suurta ratkaisua, mielen turvasatamaa, miten tulisi ajatella tai minkälainen olisi ”oikeanlainen” anarkistinen yhteiskunta.
Pohjimmiltaan anarkismissa on kyse herruudettomuudesta. Tämä tarkoittaa ylivallan instituutioiden purkamista läpikotaisin, niiden kertakaikkista murskaamista. Ylivallan instituutiot ovat kaikkialla läsnä ja niihin kuuluvat mm. sellaiset sortojärjestelmät kuten rasismi, seksismi ja nationalismi. Kaikki ihmisiä eriarvoistavat sortokoneistot tulee anarkismin mukaan kumota todellisen tasa-arvon tieltä.
Viime kädessä tämä tarkoittaa jopa meidän jokapäiväisten tottumustemme ja käsitystemme radikaalia kyseenalaistamista, oivaltavaa ymmärtämistä. Kun ymmärretään läpikotaisin kyseenalaisiksi paljastuvien käsitysten väkivaltaisuus, kyetään samalla ymmärtämään, miten ne voidaan kumota. Tämän kokoelman kirjoitukset esittävät erilaisia näkemyksiä ja ehdotuksia tuon vallankumouksellisen päämäärän puolesta.
Kirja ei ole eikä edes pyri olemaan kokonaiskuva anarkismista, vaan artikkeleissa nousee esiin muutamia keskeisiä aspekteja ja näkemyksiä näistä vallankumouskamppailuista. Artikkelien kirjoittajat eroavat siis toisistaan painotuksissaan ja perusteluissaan, yhdistyäkseen kuitenkin lopulta yhteiseen taisteluun – mielivaltojen kumoamiseksi.
Taistelussa voidaan kamppailla jonkin puolesta tai jotakin vastaan, mikä ei suinkaan merkitse yksisilmäistä ja väärinymmärrettyä jakoa hyviin ja pahoihin. Taistelu vapauden puolesta on jo alkanut, mutta sitä käydään tavoilla, jotka eivät aina ole selkeästi nähtävissä. Vallankumoustaistelu ei toisin sanoen välttämättä tarkoita näkyvää, saati ideologista kamppailua, vaan useinkin kyse on yhdistävän linkin löytämisestä sellaisten toimintojen kesken, jotka kykenevät taistelun käymään.
Asioiden ja niiden ehdollisuuden ymmärtäminen auttaa löytämään nämä yhdistävät tekijät ja linkit eri ajatustapojen välillä. Nämä yhdistävät tekijät ovat kaikille yhteisiä: syvimmiltään ihmisyys voi todellistua vain herruudettomuudessa, vapaudessa, kahleettomuudessa. Yhteinen taistelu käydään yhdessä kaikkien kanssa. Yhdistyminen kamppailuun pelkän yhteisen ajatustottelun mukaisesti ei ole järkevää. Sellaisen seurauksena voi olla ainoastaan vallankumouksia, jotka eivät kumoa mitään – erinomaisena esimerkkinä rakkaan itänaapurimme kouristelu bolsevismin hirmuvallan kynsissä. Todellinen vallankumous syntyy vapaudesta, ei tottelusta eikä orjamoraalista. Vapaus ei ole ristiriidassa sen yhteisen arvopohjan kanssa, joka erinäisiä ajattelutapoja rakentaa. Tuo rakennus on vain useimmiten, ellei aina, ristiriidassa oman arvopohjansa kanssa. Keskeinen rakennus on valtio – valtio, joka ruokkii orjamoraalia ja tottelua samalla, kun se uskottelee vaalivansa vapautta.
Järkevä ajattelu uskoo sen, mikä on totta. Järkevä uskomus taas perustuu tiukasti todellisuuteen. Järkevä todellisuuskäsitys ei usko valheisiin, ei uskotteluun eikä manipulaatioon. Päinvastoin se paljastaa sen, mikä on valhetta, uskottelua ja manipulaatiota. Paljastamansa perusteella se versoo uusia hedelmiä, jotka kertovat todellisuudesta todellisemmin kuin vanhat uskomukset. Tässä suhteessa anarkismi on lähempänä tiedettä kuin perinteistä käsitystä politiikasta tai poliittisista aatteista.
Milloin on järkevää uskoa auktoriteettiin ja miksi? Positiivinen auktoriteetti on pohjimmiltaan kasvattava eikä komentava. Komentavat auktoriteetit perustuvat auktoriteetin kunnioitukseen. Ne eivät kestä kyseenalaistusta tai kielteistä arviointia. Komentava auktoriteetti on oikeassa, koska se sanoo olevansa oikeasssa. Muuta perustelua se ei tarvitse, ellei sitten väkivalta, komentavan auktoriteetin välttämätön väline, ole se perustelu. Näin ollen komentava auktoriteetti perustuu uskoon auktoriteetin voimasta. Sitä vastoin kasvattava auktoriteetti ei edellytä uskoa, vaan ainoastaan järjen käyttöä, ymmärtämisen kykyjen kehittymistä. Kasvattava auktoriteetti ei perustu henkilön ominaisuuksiin, vaan ainoastaan hänen asiantuntemukseensa tietyllä alalla. Kasvattava auktoriteetti ei määrää – hän voi ainoastaan osoittaa tietyt tosiseikat ja jättää varsinaisen päätöksenteon yhteisen tietoisen järjen huomaan.
Kirjan tarkoituksena on tuoda esiin anarkistisen ajattelun lähtökohtia. Artikkelien kirjoittajat esittelevät keinovalikoimassaan anarkistiselle ajatteluperinteelle tyypillisiä ratkaisuja. Ne eivät kuitenkaan ole lopullisia, saati lopullisiksi tarkoitettuja, vaan ainoastaan toisinajattelun tai väärinajattelun tapoja. Väärin ajateltu on väärin vain oikeinajattelun näkökulmasta. Toisinajattelu on herruudettoman ajattelun kulmakivi. Herruudeton ajattelija on vapaa ajattelemaan itse ilman ylivallan arsenaalia, jolla herruus ylläpidetään kaikissa ylivallan instituutioissa. Keinot, joilla päämääriä ylläpidetään, muuttuvat helposti itse päämääriksi. Anarkisti on tästä tietoinen ja välttää keinojen julistamista yleispätevinä. Anarkistille keinot muuttuvat tilanteen muuttuessa. Ja tulevaisuus on aina avoin, ei koskaan sulkeutuva, finalistinen.
Perinteisesti anarkismia on luokiteltu yhteiskunta-anarkismiin, individualistiseen anarkismiin, anarkosyndikalismiin, ekoanarkismiin, anarkistiseen insurrektionalismiin ja niin edelleen. Tällaiset luokittelut ovat anarkismin suhteen pitkälti harhaanjohtavia ja niistä poiketen olemme jaotelleet kirjan artikkelit viiteen osaan, jotka olemme otsikoineet nimillä Feminismi, Työ, Demokratia, Pohdiskelua ja Historia/Tulevaisuus. Nämä teemat ovat lähtöisin kirjaan valituista artikkeleista.
Feminismi
Yhdysvaltojen Bostonista kotoisin oleva Peggy Kornegger korostaa artikkelissaan Anarkismi – kytkennät feminismiin yhteyksiä, joita radikaalilla feminismillä ja anarkismilla on. Hän nimeää kolme anarkistisen ajattelun perusperiaatetta, jotka ovat yhtäläisiä radikaalifeministisen yhteiskunta-analyysin kanssa: usko auktoriteettien, valtajärjestelmien ja hallitsijoiden poistamiseen, usko sekä yksilöllisyyteen että yhteisöllisyyteen ja usko sekä omaehtoisuuteen että järjestäytymiseen. Anarkistinen ajattelu tarjoaa muutokselle viitekehyksen, ja feminismi on se rengas, joka kytkee anarkismin tulevaisuuteen. Tämä merkitsee herruuden kyseenalaistamista, taistelua kaikkea hierarkiaa ja johtamista vastaan. Kornegger korostaa siis anarkistisen ja feministisen teorian yhteneväisyyttä.
Anarkismin ja feminismin yhteneväisyyksiä käsittelee myös Lisa Bendall artikkelissaan Anarkismi ja feminismi. Kyseessä on hänen Lontoossa Anarchist Forumin tilaisuudessa pitämänsä puhe vuodelta 1993. Bendallin mukaan anarkismi ja feminismi ovat pohjimmiltaan samaa oppia, joskin erilaisin painotuksin. Kummassakin on kysymys samoista perusperiaatteista: luovuudesta ja vapaudesta. Perimmäinen tavoite on yhteiskunnan täydellinen uudelleenrakentaminen hierarkiattomien ja egalitaaristen suuntaviivojen mukaisesti. Vapaa yhteiskunta on jatkuvasti uudelleenorganisoituva, muutoksen tilassa oleva prosessi. Bendallin mukaan erillistä feministiliikettä tarvitaan, sillä siinä naisten on mahdollista toimia rakentavasti joutumatta sietämään seksistisiä asenteita, joita anarkistisissakin ryhmissä yhä esiintyy. Seksismiä on olemassa, koska nyky-yhteiskunta on herruudellinen ja hierarkkisesti organisoitunut.
Anarkistisessa liikkeessä anarkismin ja feminismin suhteesta puhuminen on yleensä jäänyt naisten tehtäväksi. Amerikkalaisen Colin Wrightin artikkeli Anarkismi, feminismi ja yksilö onkin harvinainen kontribuutio, onhan anarkistiteoreetikkoja perinteisesti vaivannut tasa-arvon käsittäminen abstraktisti sekä miesherruuden piilottaminen pääoman ja valtion tuottaman sorron tarkastelun alle. Wright käsittelee omaa suhdettaan feminismiin ja painottaa, että vaikka naisten tehtävä itsensä vapauttamisessa on ensisijainen, myös miesten täytyy osallistua patriarkaatin purkamiseen. Anarkismilla on Wrightin mielestä feminismille tarjottavaa jo senkin takia, että usein feministeiltä on puuttunut ymmärrystä valtion luonteen sisäisestä hierarkkisuudesta. Kumpikin ajattelusuunta tarjoaa hedelmällisen näkökulman toisen tarkasteluun siten, ettei kumpikaan ole palautettavissa toiseen.
Artikkelissaan Feminismin tuolle puolen: anarkismi ja inhimillinen vapaus Kanadan Torontossa asuva kasvatusfilosofian tohtori L. Susan Brown kritisoi joidenkin anarkistien, mm. edellä mainitun Peggy Korneggerin, tapaa romahduttaa anarkismin ja feminismin traditiot yhteen. Tämä tapa rajoittaa hänen mielestään molempien traditioiden rikkautta ja samalla heikentää molempia. Brown huomauttaa, ettei hänen kaipaamansa valtakritiikki ole millään muotoa välttämättömyys feministeiksi itseään kutsuvien ajattelussa. Anarkismissa antiautoritaarisuuden periaate on kuitenkin luovuttamaton sekä teorian että käytännön tasolla.
Australialaisen Krysti Guestin artikkeli Feminismi ja anarkismi: kohti liittoutumisen politiikkaa pyrkii edistämään anarkismin ja feminismin välisen suhteen tutkimusta. Tämä prosessi tapahtuu Guestin mukaan emansipatorisen poliittisen kehikon vastaavuuksia etsimällä, dynaamisessa vuoropuhelussa ja konkreettisessa poliittisessa taistelussa. Teorioiden suhteen valoisasta kuvasta huolimatta Guest esittää runsaasti kritiikkiä anarkisteja kohtaan. Guest kiinnittää huomionsa anarkistien taipumuksiin paeta vakavasti otettavaa poliittista organisoitumista ja teoriaa. Pakenemisen suuntana on hänen mukaansa ollut trendikäs ääri-individualistinen ilmaisu ja luottaminen anarkismin "taikasanamaisuuteen". Guest kritisoi myös asennetta, joka liberalismiin vedoten kieltäytyy sulkemasta ulos autoritaarisia käyttäytymistapoja.
Työ
Eroon työstä! julistaa ikonoklastinen sanaseppä ja amerikkalainen lakimies Bob Black artikkelissaan, joka anarkistipiireissä on noussut kulttimaineeseen. Työ, josta on päästävä eroon, on palkkatyötä: pakonomaista, puuduttavaa, kurinalaistettua ja nöyryyttävääkin raadantaa. Tällaiseen työhön liittyy vapaa-aika, joka on lähinnä työhön menemistä, sieltä palaamista ja siitä toipumista. Tällaisen työn vastakohta on leikki. Se on aina vapaaehtoista ja tuloksista piittaamatonta. Se on toimintaa, jossa tekijä itse saa jotakin, ja jossa hän voi toteuttaa itseään. Black kuvailee värikkäästi yhteiskunnan eri aloja, joilla tehtävä työ on hyödytöntä paperinpyöritystä tai seurauksiltaan suorastaan vahingollista. Blackin teksti on ironisen kärjekästä, hurjan humoristista ja pursuaa anarkistisen sähäkkää iskulausepotentiaalia.
Brittiläinen toimittaja, opettaja ja arkkitehti Colin Ward käsittelee artikkelissaan Anarkismi ja epävirallinen talous epävirallista taloutta anarkististen näkökulmien kannalta. Kuten Black, Ward painottaa, että palkkatyö ja työ on erotettava toisistaan. Palkkatyön mahdollisuuksia maailmasta ehkä puuttuu, työn mahdollisuuksia ei. Ward ottaa epävirallisen talouden kattokäsitteeksi, johon sisältyy kaikenlainen ”vaihtoehtoinen” talous, vapaasta ammatinharjoittamisesta ilman rahaa toimiviin vastavuoroisen vaihdon muotoihin. Wardin kanta on selkeä: tulevaisuus on epävirallisen työn alueella. Epävirallisen työn piirissä, toisin kuin kapitalistisen pääoman komennossa, elää monenlaisia mahdollisuuksia ihmisten persoonalliseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen itsensä toteuttamiseen.
L. Susan Brown käsittelee toisessa kirjaan sisällytetyssä artikkelissaan Onko työstä mihinkään? palkkatyötä nyky-yhteiskunnan keskeisenä periaatteena, joka määrittää meitä ja kahlitsee meidät. Ihmisen työnantajalle korvausta vastaan tekemä työ, hänen työvoimansa, määritellään ikään kuin erillisenä hänestä itsestään. Tällaista erottelua ei kuitenkaan voida tehdä, sillä työntekijä myy samalla myös omaa vapauttaan ja itsemääräämistään. Palkkaorjuutta vastaan voidaan kuitenkin kamppailla kehittämällä uudenlaisia työn muotoja: ihmisen itsensä määräämää, omaehtoista työtä. Palkkajärjestelmästä vapautettu työ ei Brownin mielestä ole utopiaa, vaan itse asiassa juuri sitä, mitä ihmiset nykyäänkin palkkatyön ulkopuolella tekevät. Brown hyväksyy myös pyrkimykset palkkatyöjärjestelmän muuttamiseksi sisältäpäin – samalla kun se pyritään tuhoamaan.
Bob Black kritisoi artikkelissaan Mitä vikaa tässä kuvassa on? Jeremy Rifkinin esittämää visiota työn lopusta (suomennettu nimellä Työn loppu, WSOY, Helsinki 1997). Black antaa tunnustusta Rifkinin näköaloille nykyisistä muutoksista työn uudelleenorganisoitumisessa ja määrässä, mutta katsoo tämän utopian riittämättömäksi. Black huomauttaa, että vähälläkin työntekijämäärällä tuotetut hyödykkeet on edelleen saatava kaupaksi, ja niitä ostaakseen on kuluttajien ansaittava rahaa. Blackin mielestä Rifkinin visioima tulevaisuus, jossa huomattava osa ihmisistä edelleen tekee työtä, vaikkakin kansalaispalkan turvin ja voittoa tavoittelemattomalla sektorilla, ei ole mikään ”työstä vapautettu maailma”. Työ, jonka Black haluaa loppuvan, on pakkoa. Tuotantoa ilman tällaista työtä on kaikkialla ympärillämme: se on vapaaehtoista, pakotonta toimintaa, jota tehdään sen itsensä tuottaman tyydytyksen vuoksi. Tällaisessa toiminnassa on todellisia mahdollisuuksia työläisten kollektiiviselle luovuudelle.
Demokratia
Amerikkalaisen kirjailijan Kirkpatrick Salen artikkeli Valtion "välttämättömyydestä" lähtee kumoamaan neljää yleistä väitettä, joiden mukaan yhteiskunnalliset ongelmat pakottavat meidät suurempiin ja kattavampiin hallinnon yksiköihin. Salen mielestä valtiot tarjoavat vain suurempaa inhimillisten ja materiaalisten resurssien tuhoa sekä valtiovallan oikeuttamista ja kasvattamista. Valtiot korkeintaan korjaavat vahinkoja suuryrityskapitalismin sanelemien ehtojen mukaisessa järjestelmässä. Oletus siitä, että vain valtio kykenee tuottamaan yhteisen edun mukaisia julkishyödykkeitä, luottaa aiheettomasti yläpuolisen byrokratian hyväntahtoisuuteen. On harhaluulo, että valtio yksin voi tarjota sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä turvata kansalaisvapaudet ja -oikeudet. Sale muistuttaa ironiseen sävyyn, että valtion tuottama yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus sekä yksilöihin kohdistuva repressio on ollut laajaa.
Sen, mitä Sale tekee kansallisvaltiolle, tekee amerikkalainen sosiologi ja toimittaja Howard J. Ehrlich suurimittaisille organisaatioille ja byrokratialle artikkelissaan Anarkismi ja muodolliset organisaatiot. Ehrlich uskoo, että on tarpeen kehittää sellaista yhteiskuntatieteellistä teoriaa, joka ei perustu kapitalistisille tai autoritaarisille taustaoletuksille. Hänen tavoitteenaan on kehittää emansipoivia, anarkistisia organisoitumistapoja, jotka tarjoavat tasavertaisia itsehallinnan mahdollisuuksia. Näiden luonteeseen kuuluvat esimerkiksi toiminnan ymmärtämiseen soveltuva koko, organisaation lakkaaminen tarpeen tullen sekä organisaation sisäisen vallan hajauttaminen.
Brian Martin on tiede- ja teknologiaopintojen opettaja australialaisessa Wollongongin yliopistossa ja osallistuu aktiivisesti ympäristö- sekä rauhanliikkeisiin. Hänen artikkelinsa Demokratiaa ilman vaaleja käsittelee anarkistista edustuksellisen demokratian kritiikkiä sekä etsii vaihtoehtoja vallitseville päätöksentekomuodoille. Martinin mukaan vaalit ja äänestäminen ovat käytännössä palvelleet vallitsevien valtarakenteiden kuten taloudellisen epätasa-arvon, yksityisomaisuuden, armeijan ja patriarkaatin ylläpitämistä. Valtio on olennainen osa näitä ongelmia, ei neutraali väline niiden ratkomisessa. Parlamentaarinen demokratia palvelee kapitalistista järjestystä takaamalla sille maksimaalisen oikeutuksen samalla minimoiden siihen kohdistuvan kansalaiskontrollin. On hyväuskoinen toive, että protestit voisivat kanavoitua lupaaviltakaan vaikuttavien puolueiden kautta. Martinin esittelemiä vaihtoehtoja ovat kansanäänestykset, konsensuspäätäntä, delegaatit ja federaatiot. Demarkialla Martin tarkoittaa organisoitumista, jossa satunnaisvalinnalla arvotaan päätöksentekoryhmien jäsenet. Demarkia ehkäisisi johtajuuksien muodostumista ja jakaisi osallistumista tehokkaasti.
Yhteiskuntien yleisen keskusjohtoisen organisoitumistavan takia jotkut anarkistit suhtautuvat kielteisesti koko organisoitumisen ajatukseen. Artikkelissaan Yhteisöjen organisoiminen Tom Knoche, opettaja ja yhteisöorganisoija Yhdysvaltojen New Jerseystä, muistuttaa järjestäytymisen lukuisista mahdollisuuksista. Hän keskittyy anarkististen muutosvisioiden edistämisen kannalta hyödyllisiin asuinalueiden organisoitumistapoihin. Anarkistinen yhteisöjärjestäytyminen rohkaisee ihmisiä omassa kontekstissaan kokeilemaan hajautettuja ja yhteistoiminnallisia organisaation muotoja itsehallinnollisesti. Tämä lisää ihmisten kontrollia heihin vaikuttavien toimien suhteen sekä mahdollisuuksia sellaisen tukiverkoston, vastakulttuurin ja kommunikaation muodostamiseen, joka vastustaa kaikkia ylivallan muotoja.
Australialainen poliittisen filosofian jatko-opiskelija Rob Sparrow esittelee artikkelissaan Anarkistinen politiikka ja suora toiminta suoraa toimintaa anarkisteille erityisen ominaisena poliittisen toiminnan muotona. Suora toiminta on sitä, että ihmiset ottavat vallan itselleen. Monet muut vaikuttamisen muodot ovat vähintäänkin ongelmallisia: meillä ei ole mahdollisuutta kontrolloida koko olemassaolomme ehtoja säätelevän kapitalistisen talouden päätöksiä, ja valtiollisen politiikan kautta vaikuttaminenkin on hyvin kyseenalaista. Niinpä ajatus ”yhteiskunnallisesta vallankumouksesta” viehättää monia anarkisteja; kuitenkin heidän on kyettävä myös vastaamaan arkipäivän ongelmiin, joihin ajatus vallankumouksesta ei tuo ratkaisua. Keinot ja päämäärät ovat anarkisteille toisistaan erottamattomia.
Pohdiskelua
Anonyymisti saksalaiseen anarkistilehteen kirjoitettu Teesejä nykypäivän valtiollisuudesta ja anarkiasta esittää anarkistisia teesejä valtion pakkokoneiston luonteesta, modernin valtion strategioista saada ihmiset sisäistämään omat periaatteensa, anarkistien omista strategioista ja organisaatiomuodoista sekä anarkistisen vallankumouksen luonteesta.
Kanadalainen historiantutkija Robert Graham esittää artikkelissaan Anarkistinen sopimus puheenvuoron sopimuksesta anarkistisen yhteiskunnan perustana. Sopimuksen on turvattava sopijaosapuolten vapaus ja tasa-arvo, ja anarkistit pyrkivät kaikkien ei-vapaaehtoisten, pakkoon ja epätasa-arvoon perustuvien suhteiden lakkauttamiseen sopimuksen keinoin. Tasavertaisten ihmisten yhteisö on sopimuksen perusta, ei sen lopputulos. Grahamin mukaan anarkistinen sopimus nojaa yksilöiden itseomaksuttuihin velvollisuuksiin. Tämän näkökulman avulla voidaan tarkastella teoriaa ja käytäntöä yhteiskunnasta, joka on suoraan demokratiaan perustuvien vapaiden yhteenliittymien monitahoinen verkosto. Epätasa-arvoisuudelta ei suojaa valtion kaltainen "yhteiskuntasopimus", vaan se päinvastoin ylläpitää alistussuhteita.
Amerikkalainen filosofian professori Robert Paul Wolff käsittelee artikkelissa Auktoriteetin ja autonomian ristiriita kysymystä siitä, millä ehdoilla ihmisellä voi olla auktoriteetti toisen ihmisen suhteen. Wolff pohtii erilaisia valtion legitimiteettiin liittyviä kysymyksiä ja tekee olennaisen erottelun de jure- ja de facto -valtion välille. Tuloksena on se johtopäätös, että yksilön autonomian ja valtion auktoriteetin väliselle konfliktille ei ole ratkaisua: sikäli kuin ihminen pyrkii tekemään itsestään omien päätöstensä tekijän, mikä on suorastaan hänen velvollisuutensa, hän vastustaa valtion vaatimusta auktoriteettiin. Ihmisillä ei siis ole moraalista velvollisuutta totella valtioiden käskyjä.
Stephen Condit on savonlinnalainen filosofian tohtori, filosofisen anarkismin ja ekoanarkismin teoreetikko, joka on väitellyt Lontoon yliopistossa aiheenaan vallankumouksen etiikka. Hänen artikkelinsa Käytännöllistä millenarismia: 2000-luvun anarkismin normeista pyrkii luomaan ekologista normatiivista yhteiskuntafilosofiaa. Artikkelin tavoite on löytää yhteisiä polkuja anarkismille ja ekologialle. Conditin ydinajatuksena on yhteisöllisyyden kompleksinen käsite, joka viittaa "yhteiskunnan ideaalisen olemuksen ja sen potentiaalisuuden normiin". Hän pitää anarkismin keskeisenä päämääränä luoda valtiottomia itsehallinnollisia yhteisöjä, jotka kykenisivät turvaamaan yhteiskunnan ja luonnon monien yhteisöjen hyvinvoinnin. Conditin tarpeena ja motiivina on anarkististen ideaalien ja periaatteiden hahmottaminen eettisesti johdonmukaisina käytäntöinä, empiirisen maailman satunnaisuuksien paineessa. Käytettävänä on ennaltahahmottamisen (prefiguring) menetelmä: tulevaisuuden yhteiskuntamuodostelmien vähittäinen työstäminen sitoutumatta minkään ideologisen ohjelman dogmaattisuuteen ja valmiuteen.
Historia/tulevaisuus
Artikkelissaan Libertarismi – valeanarkiaa amerikkalainen historioitsija Peter Sabatini ruotii eroja libertarismin ja anarkismin välillä. Yhdysvalloissa 1800-luvun loppupuolella teollistuminen ja valtion laajeneminen saivat aikaan yhteiskunnallisia muutoksia, jotka ruokkivat niin anarkismia ja sosialismia kuin libertaristista vastarintaa. Viimeksimainittu ei voinut hylätä kapitalismia, joten se keskittyi valtionvastaisuuteen. Eri libertaristiset suuntaukset, niin individualistisemmin suuntautuneet kuin taloutta enemmän painottavat, säilyttävät kaikki minimaalisen valtion. Sabatinin mukaan erityisen tärkeitä libertaristeille ovat valtion pakkokoneistot (laki, poliisi, armeija). Niitä tarvitaan pitämään kurissa sosiaalisia ongelmia, kuten köyhyyttä ja rikollisuutta, jotka libertaristien mielestä johtuvat ihmisen ”myötäsyntyisistä ominaisuuksista”. Libertarismi ei kyseenalaista taloudellista epätasa-arvoa, valtaa tai hierarkioita.
Brittiläinen kirjailija ja filosofi Sadie Plant johdattaa lukijan situationistisen ajattelun perusteisiin artikkelissaan Kansainväliset situationistit: spektaakkelimainen kieltäminen. Plant tarkastelee situationistisen liikkeen historiaa ja sen piirissä vaikuttanutta ajattelua keskeisine käsitteineen. Situ-liikkeen taustalla vaikutti niin marxilaisia kuin avantgardistisia suuntauksia; se pureutui kuitenkin arkielämään enemmän kuin monet muut radikaalit ajatussuunnat. Elämää kapitalistisessa kulutusyhteiskunnassa määrittää situationistien spektaakkeliksi kutsuma vieraantumisen todellisuus. Vallitsevalla järjestelmällä on myös taipumus ottaa haltuunsa radikaaleja ideoita; tätä situationistit kutsuvat rekuperaatioksi. Vastarinnan strategiana voi kuitenkin toimia détournement, jossa hallitsevat merkitykset korvataan uusilla, radikaaleilla merkityksillä. Situationistien ajatukset saivat ilmaisunsa etenkin Pariisissa kapinallisena vuonna 1968. Vallankumous kuitenkin kuihtui, mutta meille kapitalistisen yhteiskunnan autiota todellisuutta eläville ihmisille situationistinen kritiikki voi yhä tuoda oivalluksia tämän todellisuuden ymmärtämiseksi – ja muuttamiseksi. Situationistien organisaatioteorian spontaanisuus ja itsehallinnollisuus eivät ole syyttä viehättäneet monia anarkisteja.
Artikkelissaan Kovia kysymyksiä anarkisteille amerikkalainen David Bouchier esittää vaikeita argumentteja radikaaleille toimijoille demokraattisemman yhteiskunnan toteuttamisen mahdollisuuksista. Bouchierin ensimmäinen kysymys koskee yhteiskunnan modernisoitumista ja teknologian käyttömahdollisuuksia. Toinen kysymys liittyy siihen oletukseen, että demokraattisilla suhteilla olisi väistämättä köyhyyttä lieventävä vaikutus. Bouchierin kolmas kysymys kohdistuu siihen, että ihmisillä on tapana tuntea itsensä sitä vähemmän henkilökohtaisesti vastuullisiksi, mitä suurempi on heidän yhteisönsä mittakaava. Neljäs kysymys nostaa esiin yksilön ja yhteisön välisen suhteen. Viides kysymys koskettaa sitä, ovatko desentralisaatio ja vapaa yhteistoiminnallisuus todella vastauksia konfliktien välttämiseen. Lisäksi Bouchier käsittelee sitä vastakkaisuutta, joka on toisaalta kansalaisten itseorganisaatiota, vastakulttuuria ja prosessimaista muutosta painottavien kansalaisryhmien sekä toisaalta luokka- ja päämääräykseyttä painottavien valtiososialistien välillä.
Lopuksi amerikkalainen kirjailija Hakim Bey korostaa artikkelissaan Huomautus nationalismista ihmiskunnan kykyä luoda yhteisöllisyyttä, tapoja, vastavuoroisuutta ja instituutioita ilman valtiotakin. Beyn mukaan nykyisessä globaalissa kapitalismissa kansakunnat ovat enää loppuunryöstämisen vyöhykkeitä. Valtio on uusiutunut yhtiövallan etujen puolustajaksi taistelussa, jossa liikkuva pääoma ohjaa työläisiä. Valtion luonteen muuttuminen toissijaiseksi hierarkkisen vallan käyttäjäksi avaa uusia kysymyksiä anarkisteille: kuka tai mikä onkaan kamppailun vastapuoli, kun valtio on enää kapitalismin alue eikä toisin päin? Beyn mukaan tarvitaan uutta nationalismin ja globaalin uusliberalismin teoriaa. Samoin tarvitaan teoriaa siitä, millainen on uusi vastarinnan vyöhyke, joka ei olisi "yhden maailman kulttuurin" vastustamisessaan fundamentalistinen tai hegemoniaan pyrkivä.
Tässä teoksessa julkaistavilla artikkelisuomennoksilla ei ole tekijänoikeusrajoituksia: tekstejä saa vapaasti lainata, kopioida ja levittää, mutta toivomme, että lähde tällöin mainitaan. Teos on vapaaehtoisen ja riippumattoman kansalaistoiminnan tulos, josta kukaan ei saa taloudellista voittoa.
Kiitokset: Terhi Forssén, Pirita Juppi, Marko Pyhtilä, Miikka Pyykkönen, Jiri Sironen, Ville Keiski, Maija Holma ja Päivi Antila.
Timo Ahonen, Markus Termonen, Hannu Toivanen, Ulla Vehaluoto