Valtio ei ole jotakin minkä voi tuhota vallankumouksella. Valtio on olosuhde, tietynlainen ihmisten välinen suhde, käyttäytymisen tapa; tuhoamme sen luomalla muita suhteita, toimimalla toisin.
– Gustav Landauer
Sopimisen vapaus on ollut pitkään "vapaan yrittäjyyden" kannattajien taisteluhuutona kaikentyyppistä valtion sääntelyä vastaan. Jotkut valtion talouteen puuttumista aluksi vastustaneet ovat kääntyneet kaikkea hallintovaltaa vastaan, pannen uskonsa "vapaisiin markkinoihin" kaikkien sosiaalisten ongelmien ratkaisuna.
Silti jotkut ovat menneet vieläkin pidemmälle ja väittäneet, että sopimisen vapaus on yhteensovittamaton paitsi hallinnon kaikkien muotojen kanssa, myös kaikenlaisen muun ylivallan ja riiston kanssa, mukaan lukien "vapaiden markkinoiden" järjestelmät, jotka perustuvat talouden yksityisomistukseen ja kontrollointiin. He ovat sopimisen anarkistisia kannattajia.
He väittävät, että sopimuksen käsitteen perustana on kaksi perustavasti kumouksellista ideaa, vapaus ja tasa-arvo. Sellainen sopimus, joka ei pysty ylläpitämään sopimuksen osapuolten vapautta ja tasa-arvoa, on sopijapuolten näkökulmasta vailla todellista oikeutusta. Sopimuksen oikeutus täyttyy vain siinä määrin, kun sopimus turvaa vapauden ja tasa-arvon.
Anarkistista sopimuksen käsitettä voidaan pitää luonnollisena laajennuksena liberaalille käsitykselle, jonka mukaan yhteiskunta on vapaiden ja tasa-arvoisten yksilöiden vapaaehtoinen yhteenliittymä. Kaikkien ei-vapaaehtoisten, pakkoon ja epätasa-arvoon perustuvien suhteiden lakkauttaminen sopimuksen keinoin on vain viimeinen askel siirryttäessä statuksesta sopimukseen – kehitys, joka alkoi Euroopassa absoluuttista kuningasvaltaa vastaan käytyjen vallankumoustaistelujen myötä. Tätä askelta eivät liberaalit itse enää ole halukkaita ottamaan.
Samalla kun liberalismista on tullut kapitalistisen valtion virallinen oppi, liberalismin sitoutuneisuus sen alkuperäisiin ihanteisiin on jatkuvasti heikentynyt lähestyen nykyään niiden lähes täydellistä hylkäämistä. Liberaalit eivät enää tunne mielenkiintoa sen määrittelemiseen, mitkä instituutiot ja käytännöt ovat yhteensovitettavissa yksilöllisen vapauden ja tasa-arvon kanssa, vaan ovat kiinnostuneita lähinnä oikeuttamaan vallitsevia valtasuhteita. Tässä prosessissa sopimuksen käsite on enää pelkkä retorinen keino, jonka päätarkoituksena on oikeuttaa epätasa-arvoisia ja pakkovaltaisia suhteita, ja tämä tehdään näennäisen yksilönvapauden nimissä.
Siinä missä liberaali yrittää oikeuttaa alistamisen ja epätasa-arvon koettamalla saada ne näyttämään sellaisilta lopputuloksilta, joihin vapaiden ja tasa-arvoisten ihmisten vapaaehtoisesti tekemät sopimukset ovat johtaneet, anarkisti tyrmää petoksena sekä itse tämän prosessin että lopputuloksen. Esimerkiksi työsopimuksen osapuolten, työnantajan ja työläisen kuvaaminen toisiinsa verrattuina yhtä vapaiksi ja tasa-arvoisiksi merkitsee huomattavan neuvotteluvoiman epätasa-arvon jättämistä huomiotta. Jos sitten vielä jatketaan kuvailemalla tätä riiston ja alistamisen suhdetta vapauden ruumiillistumaksi, tehdään karkeaa pilaa sekä yksilön vapaudesta että sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.
Sopimusta kannattavat anarkistit esittävät, että sopimuksesta tulee yksilöllisen vapauden ja tasa-arvon ilmentymä vain sellaisessa tilanteessa, jossa ihmiset ovat riittävän tasavertaisia toisiinsa nähden siten, ettei kenenkään tarvitse olla sellaisessa asemassa, jossa on pakko myydä itseään toiselle. Vapauden ja tasa-arvon tulee olla sopimuksen perustana eikä minään suurimmaksi osaksi kuvitteellisena lopputuloksena. Vain tällöin sopimus voi olla keino luoda ja ylläpitää sellaista yhteisöä, jossa ihmiset voivat vapaasti toimia yhdessä yksilöllisten halujensa ja oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaan.
Anarkistisesta näkökulmasta katsottuna sopimuksella tulisi olla kahdenlaisia tarkoituksia. Sen päätehtävänä on taata yksilön vapaus korvaamalla kaikki pakkoon perustuvat suhteet vapaaehtoisilla sopimussuhteilla – oli sitten kyse kapitalistin vallasta työläiseen tai valtion poliittisesta ja laillisesta pakkovallasta yksilöön. Sen toisena tarkoituksena on poistaa taloudellinen riisto ja taata taloudellinen oikeudenmukaisuus, joka perustuu vapaiden ja tasa-arvoisten tuottajien tuotteiden tasavertaiseen vaihtoon.
"Vapaiden markkinoiden" yksityisomistukseen perustuvassa järjestelmässä kehittyy valtavia varallisuuseroja, koska taloudellinen välttämättömyys pakottaa työläiset myymään työnsä kapitalistille hintaan, joka ei heijasta sen todellista arvoa. Yhdistyneinä työläiset luovat "kollektiivisen voiman", joka on suurempi kuin heidän yksilöllisten kykyjensä summa, mutta kapitalisti on se, joka korjaa hyödyn.
Vasta silloin, kun työläisillä on täysi oikeus työnsä täyteen tulokseen, voidaan taloudellinen vapaus ja oikeudenmukaisuus saavuttaa. He voivat tällöin vaihtaa tuotteitaan suoraan keskenään vastaavan arvoisiin tuotteisiin. Tällöin ei kukaan voi enää olla sellaisessa asemassa, jossa voi käyttää toisten tarpeita oman voitonpyyntinsä välineenä. Sen sijaan sopimus tulee olemaan vapaiden ja tasa-arvoisten yksilöiden vaihdannan keino, joka asettaa vastavuoroisia velvollisuuksia osapuolille heidän keskinäiseksi edukseen.
Sopimusten ei tarvitse rajoittua taloudellisiin asioihin. Niihin voi yhtä hyvin kuulua sosiaalisia tai poliittisia päämääriä. Oli sopimuksen laatu tai päämäärä sitten mikä tahansa, on tärkeää, että osapuolilla on suurin piirtein tasavertainen neuvotteluvalta. Sen, mitä vaihdetaan, tulisi olla samanarvoista niin, että jokainen hyötyy vaihdosta yhtälailla eikä kukaan pääse sellaiseen asemaan, että alkaisi hallita toisia.
Vasta silloin voidaan sanoa, että kaikki sopijaosapuolet ovat vapaasti hyväksyneet sopimuksen, ja vasta silloin on todennäköistä, että sopimus tulee ylläpitämään jokaisen yksilön vapautta ja tasa-arvoa. Sillä kun jokainen on karkeasti ottaen tasaveroinen muitten kanssa, ei kukaan ole enää sellaisessa asemassa, missä hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä sellaiset sopimusehdot, jotka johtavat häneen itseensä kohdistuvaan riistoon tai ylivaltaan.
Poliittisesti tämä käsitys sopimuksesta samanarvoiseen vaihdantaan perustuvana vapaana yhteisymmärryksenä sulkee väistämättä ulos hallinnon. Hallinto, huolimatta yhteiskuntasopimusteoreetikkojen uskotteluista, ei perustu vapaaseen sopimukseen. Pikemminkin, ja aivan kuten anarkistit väittävät, se perustuu pakkomääräämiseen.
Yhteiskuntasopimusteoreetikkojen mukaan yhteiskunta ja valtio olisivat syntyneet vapaiden ja tasa-arvoisten yksilöiden keskenään solmimien sopimusten pohjalta. Tätä sopimusta edeltävässä "luonnontilassa" jokaisen henkilön vapaus on jatkuvan uhan alainen, he väittävät, koska tilasta puuttuu auktoriteetti, joka estäisi ihmisiä vahingoittamasta toistensa oikeuksia ja vapauksia.
Päästäkseen pois tästä kurjasta tilasta ihmiset sopivat alistuvansa valtion auktoriteettiin, joka sitten turvaa ja suojelee heidän yksilölliset oikeutensa ja vapautensa. Valtio varmistaa, että ihmiset toimivat sitoumustensa mukaan ja että he pidättyvät vahingoittamasta toistensa oikeuksia ja vapauksia. Koska valtion luomisen edut ovat niin ilmiselviä, yhteiskuntasopimusteoreetikot otaksuvat, että sopimuksen valtion luomisesta on täytynyt olla yksimielinen. Jokaisella on ehdoton velvollisuus totella valtion käskyjä, koska jokainen on tavalla tai toisella suostunut niin tekemään.
Yhteiskuntasopimusteoreetikot ovat osoittaneet suurta mielikuvituksellisuutta eritellessään niitä tapoja, joilla yksilö voi sitoa itsensä valtion auktoriteettiin, aina äänestämisestä sosiaalitukien hyväksymiseen. Jotkut ovat menneet jopa niin pitkälle, että ovat väittäneet, että velvollisuus totella valtion lakeja voidaan johtaa jo pelkästään siitä, että elää yhteiskunnassa, mikä muka osoittaisi yksilöiden hyväksyvän valtion auktoriteetin korvauksena valtion luomisesta saaduista eduista.
Anarkisteja tällaiset argumentit eivät ole vakuuttaneet. Ensinnäkin vaikka voitaisiin mahdollisesti väittää, että jokainen on suostunut yhteiskuntasopimukseen valtion suojelun vastikkeeksi, ei tämä asiantila todellisuudessa vastaisi yksilöllisen vapauden turvaamista – vaan sen uhraamista. Heti, kun tämä kohtalokas vaihtokauppa on tehty, yksilön täytyy totella mitä tahansa valtion käskyä – tätä tilaa tuskin voidaan kuvata vapaudeksi. Se, että ihmisillä voi olla oikeus äänestää, ei muuta miksikään sitä asiantilaa, että heidän täytyy alistua lakeihin, joita he eivät ole koskaan ilmaisseet hyväksyvänsä ja joita he saattavat aktiivisesti vastustaa.
Siellä missä sopijaosapuolet ovat epätasa-arvoisia, siellä yhteiskuntasopimus turvaa juuri tuota epätasa-arvoisuutta suojaten sitä nyt lain voimalla. Rikkaiden ei tarvitse enää pelätä, että köyhät ryöstäisivät heidän omaisuutensa, koska laki suojelee kaikkien omistusoikeuksia. Ne, joilla ei ole omaisuutta lainkaan, tuskin pitävät tätä tarjousta mitenkään houkuttelevana.
On absurdia väittää, että passiivisesti hyväksymällä tämän institutionalisoituneen epätasa-arvon vähäosaiset olisivat omaksuneet velvollisuuden totella lakeja, jotka palvelevat heidän oman epätasa-arvoisen asemansa säilyttämistä. Valtion auktoriteetteihin alistuminen voi perustua lukuisiin tekijöihin – alkaen pelosta ja uhkailusta aina järkevän kannatettavan vaihtoehdon puutteeseen – joista minkään ei voi katsoa osoittavan tukea valtiolle tai sen ylläpitämälle yhteiskunnalliselle järjestykselle.
Yhteiskuntasopimus ei ole vain historiallinen fiktio, vaan myös käsitteellinen mahdottomuus. Jos ennen valtion luomista ihmiset todella olisivat eläneet "luonnontilassa", jossa he alituiseen olisivat olleet kiinni toistensa kurkuissa, jo itse yhteiskuntasopimuksen käsitekin olisi tuntunut käsittämättömältä. Niin suuren epävarmuuden ja konfliktin olosuhteissa toisten kanssa sopimisen sosiaalinen käytäntö ei olisi koskaan syntynyt, koska kenelläkään ei olisi ollut syytä odottaa muiden kykenevän täyttämään sopimuksen ehtoja.
Ajatus sitoumusten antamisesta toisille ja niiden noudattamisesta saattaisi vaikuttaa mielekkäältä vain niistä ihmisistä, jotka jo ovat mukana ainakin jossain määrin luottamukseen perustuvissa sosiaalisissa suhteissa. Ennen kuin voi päätyä sopimuksiin muiden kanssa, täytyy jakaa ainakin yhteinen kieli tai kommunikaation keinot. Vain ihmiset, jotka jakavat yhteisen käsityksen siitä, mitä sopimuksen tekeminen merkitsee, voivat ymmärtää, mitä heiltä ja muilta odotetaan, kun sopimusta tehdään. Yhteisö on sopimuksen perusta, ei sen lopputulos.
Lisäksi kyky muodostaa sopimussuhteita edellyttää yksilöllisen kehityksen ja itsetietoisuuden tasoa, joka voidaan saavuttaa vain yhteisössä. Jotta sopimus olisi aito, sen täytyy olla tulosta kriittisestä, perehtyneestä ja pakottomasta valinnasta. Sellainen yksilöllisen autonomian taso on mahdollista vain tietyissä sosiaalisissa olosuhteissa. Autonomiset, sopimuksia solmivat ihmiset eivät ilmaannu tyhjästä. Yhteiskuntasopimuksen vapaa ja tasa-arvoinen yksilö on yhteisön tuote eikä mikään yhteisön perustaja.
Kuvitteellisen yhteiskuntasopimuksen sijaan anarkistit ehdottavat, että kaikki yhteenliittymät perustuisivat sopimuksiin, joista kaikki yhteenliittymän jäsenet tosiasiallisesti ovat neuvotelleet ja jotka he ovat hyväksyneet. Tällaisten yhteenliittymäsopimusten täytyy julkilausutusti säilyttää sopijaosapuolten oikeudet ja vapaudet, mukaan lukien oikeus poiketa yhteenliittymäsopimuksen ehdoista ja vapaus erota itse yhteenliittymästä.
Kuitenkin se, että yksilön autonomia on yhteisöllinen tuotos, osoittaa mahdollisen ongelmakohdan anarkistisessa yhteisöihanteessa vapaiden ja tasa-arvoisten yksilöiden vapaaehtoisina yhteenliittyminä. Sopimussuhteet edellyttävät sopimuksettomien suhteitten aluetta, kuten perhettä, jossa yksilöt kehittävät moraalisia ja sosiaalisia kykyjään, jotka ovat välttämättömiä osallistuttaessa sopimisen sosiaaliseen käytäntöön. Anarkistien tulisi varoa, ettei tämä sopimukseton alue uusinna epätasa-arvon ja alistamisen suhteita, joita he vastustavat yhteiskunnan muilla alueilla. Tämä edellyttää aitoa sitoutumista tasa-arvoisiin ja hierarkiattomiin henkilökohtaisiin suhteisiin.
Keskeistä anarkistiselle sopimuskäsitykselle on tasavertaisen vaihdannan käsite. Monet anarkistit ovat hylänneet tämän käsityksen, vaikka ovatkin pitäneet kiinni anarkistisen sopimuksen toisesta puolesta, vapaan sopimisen ideasta. He väittävät, että tasavertaisen vaihdannan käsite on talouteen sovellettuna sekava ja toimimaton, ja muissa kuin taloudellisissa suhteissa taas epäasianmukainen ja soveltumaton.
Tasavertaisen vaihdannan kannattajilla on yksi keskeinen ongelma: miten aikaansaada yhteinen mittapuu, jolla jonkin todellinen arvo määritellään. Ilman tällaista mittapuuta on mahdotonta määritellä, ovatko sopijaosapuolet suostuneet vaihtamaan jotain keskenään samanarvoista ja siten hyötymään yhtäläisesti vaihdosta.
Tulisi olla ilman muuta selvää, ettei tämänkaltaista arviointitapaa voi soveltaa sopimuksiin, joihin ei kuulu tuotteiden vaihtoa. Ihmiset voivat omaksua – ja omaksuvatkin – velvollisuuksia, joiden täyttäminen ei riipu vastaavan hyödyn vastaanottamisesta, kuten esimerkiksi silloin, kun joku lupaa auttaa jotakuta toista odottamatta siitä palkintoa.
Hyödyn saamisen vaatiminen sopimuksen sitovuuden ehtona redusoisi kaikki vapaaehtoiset sosiaaliset suhteet pelkäksi omaa etua tavoittelevaksi kaupanteoksi. Ihmiset pitäisivät sopimuksensa vain silloin, kun se olisi heidän oman etunsa mukaista, ja rikkoisivat niitä aina, kun näin ei olisi. Sosiaalisesta elämästä riistettäisiin sen spontaanisuus ihmisten laskiessa alituiseen vain omaa yksityistä hyötyään. Tällaisessa tilanteessa ei jäisi mitään sijaa rakkaudelle, anteliaisuudelle tai toisille osoitetulle aidolle huolenpidolle.
Vaikka tasavertaisen vaihdannan käsitettä sovellettaisiin vain taloudellisiin sopimuksiin, jotka pitävät sisällään tuotteiden vaihdon, syntyisi vastaavanlaisia ongelmia. Niiden, jotka syystä tai toisesta eivät kykenisi tuottamaan sellaisia tuotteita, joilla olisi tunnustettu vaihtoarvo, täytyisi luottaa toisten armeliaisuuteen. Näillä puolestaan ei olisi mitään velvollisuutta tai syytä auttaa heitä. Vaikka tämä ei täsmällisesti puhuen olisikaan taloudellisesti heikoilla olevien riistoa, yksilön autonomian ja hyvinvoinnin näkökulmasta he olisivat selvästi paljon huonommassa asemassa kuin taloudelliset tuottajat ja täysin riippuvaisia jälkimmäisten hyvästä tahdosta.
Ne anarkistit, jotka kannattavat tasavertaisen vaihdon käsitettä, ovat pääasiassa kiinnostuneita taloudellisen riiston lopettamisesta. He ovat yrittäneet etsiä taloudellista arvoa mittaavaa mittapuuta, joka tarkasti heijastaisi yksilöllisen tuottajan työn moraalisen arvon varmistaakseen sen, että tuottajat saavat sen mitä he todella ansaitsevat. Tämä yritys on kuitenkin ollut turha.
Kun itse työtä kohdellaan vaihdon perustana, kuten jotkut anarkistit esittävät, sen markkina-arvo ei yhdenmukaisenakaan välttämättä heijasta yksittäisen työntekijän tekemän työn moraalista arvoa tai tehdyn tuotteen sosiaalista hyötyä. Yksittäinen työntekijä voi käyttää huomattavan määrän aikaa ja voimia tuottaen jotakin, jonka markkina-arvo on vähäinen tai sitä ei ole lainkaan. Toiset työntekijät taas voivat sopivan suotuisissa olosuhteissa tuottaa korkealle arvostettuja tuotteita vähällä vaivalla.
Arvojen epäsuhta voi hyvinkin johtua tekijöistä, jotka ovat yksilön kontrollin ulkopuolella ja joista työntekijät eivät ole henkilökohtaisesti vastuussa, kuten parempi markkinoille pääsy, resurssit ja kehittyneempi teknologia. Koska näitä taloudellisia etuja ei voi koskaan jakaa tasaisesti, on mahdotonta kehittää järjestelmää, jossa taloudellinen palkkio vastaisi yksilön ansioita.
Yksilöllisen ansion käsite on hyvin ongelmallinen. Jos työn, vaihdon ja jakelun muodot ja välineet sekä kyky tehdä työtä ovat yhteisön kollektiivisia tuotteita, kuten suurin osa anarkisteista ajattelee, niin silloin on mahdotonta määritellä tietyn henkilön myötävaikutusta talouteen, sen todellista moraalista arvoa. Vaikka yksilöllinen panos tarjoaisikin perustan vaurauden jaolle – väite, joka on helposti kyseenalaistettavissa – vähänkään monimutkaisemmassa yhteiskunnassa sellainen järjestely on yksinkertaisesti toteuttamiskelvoton.
Tämä on yksi monista perusteista, joiden nojalla monet anarkistit nykyään kannattavat jakoa tarpeiden mukaan sekä palkkatyön täydellistä lakkauttamista. Toisena perusteena on sen varmistaminen, että ihmisten solmimat sopimukset todella myös ovat sellaisia, joihin on vapaasti ryhdytty. Siellä, missä ihmisille taataan heidän tarpeidensa tyydytys, heidän ei ole enää välttämätöntä suostua tiettyihin toimintavaihtoehtoihin pelkästään varmistaakseen eloonjäämisensä. Sen sijaan he ovat vapaita valitsemaan sen, minkä katsovat itselleen parhaiten sopivaksi.
Vieläkin tärkeämpää on, ettei heidän enää olisi pakko pyrkiä maksimoimaan omaa etuaan kilpailemalla muiden kanssa. He voisivat vapaasti antautua toisilleen ilman minkäänlaisen palkitsemisen odotusta antaen spontaanisuudelleen ja jaloimmille tunteilleen täyden vallan. Sopimukset, joita he haluaisivat mahdollisesti solmia, tulisivat tällöin olemaan vapaan valinnan julkista ilmaisua sellaisten ihmisten välillä, joiden välisiä suhteita luonnehtii yhteistyö ja vastavuoroinen apu – ei kapitalistisissa yhteisöissä leimallinen kilpailueduilla taktikointi.
Jotkut individuaalianarkistit menevät askelen pidemmälle ja väittävät, että itse sopimuksen käsitteestä "vapaana sopimuksena" tulisi myös päästä eroon. Sopimuksen ongelmana heidän näkökulmastaan on, että se vaatii jonkun toimimaan pikemminkin aiempien sitoumustensa kuin nykyisen ymmärryksensä tai valintansa mukaan. Vapaan sopimuksen käsitteessä on heidän mukaansa käsitteellinen ristiriita, koska sopimuksesta juontuvat velvoitteet rajoittavat tulevaisuudessa aloitteellisuuden ja toiminnan vapautta aivan yhtä paljon kuin taloudellinen välttämättömyys saattaa rajoittaa henkilön nykyhetkistä valintaa.
Vapaata sopimusta kannattavat anarkistit vastaavat, etteivät todella vapaista sopimuksista syntyvät velvollisuudet suinkaan rajoita yksilön autonomiaa, vaan velvollisuudet edellyttävät autonomiaa. Sopimuksen tekeminen ja velvollisuuden omaksuminen jonkun teon suorittamiseksi vaatii harkittujen valintojen tekemistä ja itselle avautuvien toimintavaihtoehtojen kriittistä arviointia. Sopimuksen ehdot – ja siksi myös minkä tahansa sopimuksesta seuraavan velvollisuuden sisältö – ovat sopimusta tekevän ihmisen määriteltävissä.
Henkilön, joka vapaan sopimisen välityksellä on omaksunut velvollisuuden, on aina mahdollista uudelleenarvioida sitoumustaan ja tarpeen vaatiessa muuttaa sitä. On erehdys ajatella, että itseomaksutut velvollisuudet, jotka syntyvät vapaan sopimisen eri muodoista, ovatpa ne sitten sopimuksia tai lupauksia, olisivat samalla tavoin sitovia kuin lait. Lait ovat sitovia siinä mielessä, että ne ovat jonkin poliittisen auktoriteetin pakottamia ja pakkokeinoin valvomia. Kuitenkin henkilö voi vapaasti omaksua velvollisuuden sopimalla tietyn teon suorittamisesta ilman, että tämä sisältää minkäänlaista pakkoa.
Se, johtaako sopimuksen rikkominen jonkinlaiseen pakottavaan sanktioon, riippuu nimenomaan siitä, onko olemassa jokin pakkovaltaa käyttävä toimija, ei itse velvollisuuksien luonteesta, jotka voivat esimerkiksi olla tulosta sopimukseen pääsemisestä. Jos pakkovaltaan turvaavia instituutioita ei ole olemassa, ei mikään estä ihmisiä jatkamasta kriittisen arvostelukykynsä käyttämistä vielä senkin jälkeen, kun he ovat omaksuneet velvollisuuksia vapaan sopimisen keinoin – tai myöhemmin päättämästä, kaikki seikat huomioituaan, ettei jotakin olisikaan pitänyt tehdä.
Ne anarkistit, jotka vastustavat millaista tahansa velvollisuutta yksilön vapauden loukkauksena, vastaisivat ehkä, että tässä lopputulos ja prosessi sekoitetaan keskenään. Vaikka itse sopimuksen tekemisen teko saattaa edellyttää yksilön autonomian tiettyä tasoa, sopimuksesta seuraavat velvollisuudet voivat olla kuitenkin täysin yhteensovittamattomia tämän autonomian kanssa, kuten silloin, jos joku suostuu tottelemaan toisen käskyjä. Se, että ihmiset voivat vapaasti suostua luopumaan autonomiastaan, riittää heidän näkemyksensä mukaan täydellisesti oikeuttamaan luopumisen minkä tahansa kaltaisista velvollisuuden käsitteistä. Eivätkö yhteiskuntateoreetikot yritä nimenomaan jonkinlaiseen velvollisuuden käsitteeseen vetoamalla oikeuttaa valtion auktoriteettia?
Vapaata sopimusta kannattavat anarkistit katsovat asiaa kuitenkin eri näkökulmasta. He käsittävät velvollisuuden, silloin kun se on vapaasti omaksuttu, enemmän yksilön autonomian laajennukseksi kuin sen rajoitukseksi. Toisten kanssa tehtävän yhteistyön kautta, vapaan yhteenliittymisen ja vapaaehtoisen sopimuksen perustalta, yksilöt laajentavat toimintansa ja aloitteellisuutensa alaa. Vapaa yhteenliittymä nähdään kollektiivisen itsensä kehittämisen ja vahvistumisen muotona, tapana yhdistää erilaisia yksilöitä täysin vapaaehtoiselta pohjalta monien tarpeiden ja intressien keskinäiseksi hyödyksi. Luomalla vastavuoroiseen velvollisuuteen perustuvia sosiaalisia suhteita vapaa yhteenliittymä ilmaisee ja lujittaa inhimillistä solidaarisuutta ja yhteisöllisyyttä.
Tämän erimielisyyden pohjana ovat eriävät käsitykset yksilöllisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Individuaalianarkisteille mikä tahansa yhteenliittymä tai yhteistyö uhkaa yksilön autonomiaa, koska niissä yksilön täytyy mukauttaa tekojaan toisten tarpeiden ja odotusten mukaan siten, että he kykenevät toimimaan yhteisymmärryksessä. Vastustamalla yhteenliittymiä ja yhteistyötä individuaalianarkistit riistävät ihmisiltä keinot ylittää yksilölliset olosuhteensa keskinäisen avun ja yhteishengen voimin.
Yhteisöllä, joka koostuu pelkästään omia etujaan ajattelevista toisistaan eristyneistä yksilöistä, ei ole aidon yhteisöllisyyden mahdollisuutta. On kyseenalaista, pitäisikö sellaista yhteenliittymää edes pitää yhteisönä. Pysyvien sosiaalisten suhteiden puuttuessa myös "autonominen yksilö" lakkaisi olemasta olemassa, koska ei olisi ihmisyhteisöä, josta sellaisen yksilön olisi mahdollista ilmaantua. On erehdys käsittää vapaus ja autonomia pelkästään pakon tai rajoitusten poissaolona; vapaus ja autonomia ovat sosiaalisten suhteiden lajeja. Tämä perustavaa laatua oleva virhe siirtää individuaalianarkistin ihanteen käytännöllisesti katsoen intellektuaalisen fantasian alueelle.
Kuitenkaan vapaata sopimusta suosivat anarkistit eivät mene toiseen ääripäähän ja väitä, että velvollisuudet täytyy aina täyttää. He väittävät, että sikäli kun sopimukseen johtava prosessi tai itse sopimuksen sisältö on yhteensopimaton anarkististen vapauden ja yhteisöllisyyden ideaalien kanssa, mitään sitovaa velvollisuutta ei voi tällöin syntyä. Kapitalistin ja työläisen välillä ei voi olla vapaata sopimusta johtuen heidän välillään olevan vallan epätasa-arvosta. Tietyt yhteiskunnalliset edellytykset täytyy olla olemassa ennen kuin voidaan sanoa sopimusten syntyvän vapaasti – tämä tarkoittaa kaikkia koskevaa yhtäläistä hyvinvointia ja kaikkien hierarkkisten sosiaalisten suhteiden lakkauttamista.
Lupaukset totella, sopimukset (palkka)orjuudesta sekä sopimukset, jotka vaativat alisteisen aseman hyväksymistä, eivät ole hyväksyttävissä, koska ne rajoittavat yksilön itsemääräämistä tai peräti mitätöivät sen täysin. Tämä ei suinkaan oikeuta itseomaksutun velvollisuuden käsitteen hylkäämistä, vaan pelkästään painottaa ihmisten jatkuvaa tarvetta käyttää kriittistä arvostelu- ja valintakykyään, kun he tekevät päätöksiä siitä, ottavatko he jonkin velvollisuuden vastuulleen ja toteuttavatko he sen.
Individuaalianarkistit eristivät alun perin velvollisuuden sellaiseksi perustavaksi käsitteeksi, joka antoi yhteiskuntasopimusteorialle sen erityisen voiman poliittisen auktoriteetin oikeuttajana. He saattoivat väittää, että kun vapaan sopimuksen anarkistikannattajat hyväksyvät velvollisuuden käsitteen, he jättävät auki sen mahdollisuuden, että jotkut polittisten auktoriteettien muodot olisivatkin oikeutettuja, ja näin he tällä tempullaan vesittäisivät oman anarkisminsa. Teoksessa The Problem of Political Obligation feministinen politiikan teoreetikko Carole Pateman on itse asiassa argumentoinut, että itseomaksutun velvollisuuden käsite tarjoaa käsiteperustan suoran tai itsehallinnollisen demokratian teorialle.
Suora demokraattinen äänestäminen voidaan nähdä lupaamisen tai vapaan sopimuksen poliittisena vastineena. Äänestämällä suoraan jonkun lain tai ehdotuksen puolesta yksittäinen kansalainen omaksuu velvollisuuden noudattaa sitä. Kansalainen – yhdessä muiden kanssa – määrittelee poliittisten velvollisuuksiensa sisällön ja näin tehdessään käyttää kriittistä arvostelu- ja valintakykyään. Poliittinen velvollisuus tässä yhteydessä ei kohdistu erilliseen yksikköön yhteiskunnan yläpuolella, kuten valtioon, vaan läheisiin kansalaisiin.
Vaikka yhteenliittyneet kansalaiset laativat kollektiivisesti yhteenliittymäänsä hallitsevat säännöt ja ovat siten yksilöinä niiden sitomia, he ovat kuitenkin siinä mielessä sääntöjä ylempänä, että näitä sääntöjä voidaan aina muunnella ja kumota. Yhteenliittyneiden kansalaisten voidaan sanoa yhdessä muodostavan tietynlaisen poliittisen auktoriteetin, mutta heidän auktoriteettinsa perustuu keskinäisten velvollisuuksien horisontaalisiin suhteisiin eikä vertikaaliseen suhteeseen, joka vallitsee yksilön ja valtion välillä.
Kansalaiset eivät saa valtion suojelua tottelevaisuutensa vastikkeeksi, kuten yhteiskuntasopimuksen tapauksessa, vaan luovat vastavuoroiset velvollisuussuhteet yhteisissä hankkeissaan ja sosiaalisessa elämässään työpaikoilla ja eri yhteisöissä oman vapaaehtoisen valintansa pohjalta. Jokainen ääni osaltaan uudistaa julkilausutusti sosiaalista sopimusta, joka siis voidaan myös lakkauttaa osapuolten sitä tahtoessa. Osapuolet ovat vapaita sanoutumaan irti toisistaan.
Yhteiskunta on hahmotettavissa suoraan demokratiaan perustuvien vapaaehtoisten yhteenliittymien moninaiseksi verkoksi. Tällainen järjestäytyminen pysyy anarkistisena siinä mielessä, että mitään valtiota tai muuta keskusjohtoa ei ole olemassa vaatimassa suvereniteettinsa alle eri yhteenliittymiä. Pikemminkin on olemassa eri yhteenliittymät kokoava yhteenliittymä, jonka jokaisella osayksiköllä on suoraan demokratiaan perustuva rakenne ja jotka ovat vapaasti liittoutuneet toisten kanssa.
Jos tämä malli vaikuttaa tutulta, niin sen pitäisikin, sillä se muistuttaa läheisesti anarkistista federaatioteoriaa. Anarkismin suhde demokraattisiin teorioihin on aina ollut jännitteinen. Monet anarkistit ovat kannattaneet demokraattisten periaatteiden soveltamista vapaaehtoisryhmissä, joita he ovat pitäneet tulevaisuuden vapaan yhteiskunnan perusyksikköinä. Anarkistit ovat kuitenkin vaatineet kaiken poliittisen auktoriteetin hylkäämistä ja sanoutuneet irti enemmistötyranniasta ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden petoksesta.
Anarkismin kriitikot väittäisivät tämän osoittavan pelkästään anarkismin käsitteellisen johdonmukaisuuden puutteen ja epäkoherenssin. Mutta jos pitää Patemanin tapaan suoran demokratian mukaista äänestämistä itseomaksutun velvollisuuden ilmaisuna ja laajennuksena, tämä oletettu epäjohdonmukaisuus häviää. On täysin johdonmukaista, että vapaan sopimisen anarkistiset puolestapuhujat tukevat suoraa demokratiaa silloin, kun se käsitetään poliittisen ilmaisun antamisena heidän kannattamilleen itseomaksutun velvollisuuden ja yksilön itsemääräämisen ideaaleille. Vaikka tämä voikin sitoa anarkistit tietynlaisen poliittisen auktoriteetin alaisuuteen, se ei kuitenkaan ole samantyyppinen auktoriteetti kuin mitä valtio edustaa.
Valtion edustama auktoriteetti on hierarkkinen, pakkovaltainen ja monopolistinen. Valtio on välttämättä autoritaarinen. Se ei ole vapaalla sopimuksella luotu vapaaehtoinen yhteenliittymä, vaan pakkovaltaa käyttävä elin, joka harjoittaa auktoriteettiaan jokaista kohtaan, jonka se vain väittää sattuvan oman lainsäädäntönsä piiriin täysin riippumatta ihmisten yksilöllisistä suostumuksista. Enimmillään se tarjoaa alamaisilleen mahdollisuuden valita hallitsijansa määräajoin pidettävissä vaaleissa. Lain sisällön, ja näin muodoin kansalaisten poliittisten velvollisuuksien sisällön, päättää joku muu. Kansalaisten omaksuma poliittinen velvollisuus valtiota kohtaan ei ole eikä voi olla itseomaksuttu.
Kun anarkistit hylkäävät yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vastavallankumouksellisena, he eivät silti välttämättä sanoudu irti demokratiasta kokonaisuudessaan. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on itsessään vastavallankumouksellinen, koska se antaa kansalaisille illuusion itsehallinnosta, vaikka he tosiasiallisesti pysyvät valtion auktoriteetille alistettuina. Demokratian parlamentaariset muodot eivät merkitse merkittävää edistystä aristokraattisiin hallitusmuotoihin verrattuna, koska poliittisen auktoriteetin oleellisesti hierarkkinen rakenne säilyy koskemattomana.
Tästä syystä anarkistit ovat myös sanoutuneet irti sosialistisesta "kansan valtiosta" vaarallisena illuusiona, koska se ylläpitää erottelua hallitsijan ja alamaisen välillä – erottelua, joka voi johtaa vain hallittujen massojen alistamiseen. Syytteet, joiden mukaan anarkismi olisi demokratian vastaista, paljastavat sekaannuksen parlamentaarisen ja suoran demokratian välillä, pakotettujen ja itseomaksuttujen velvollisuuksien välillä.
Anarkistien suhtautumista demokratiaan luonnehtii tietty jännitteisyys, joka osittain johtuu anarkistien omasta huolesta: siitä, että olipa demokratia kuinka suoraa tahansa, se voi rakentaa uutta hallintoa, jossa enemmistö dominoi vähemmistöä, ja tämän vuoksi demokratia ei ole hyväksyttävissä. Tällöin syntyvä kysymys on siis se, onko suoran demokratian idea välttämättä sidoksissa enemmistöhallinnan käsitteeseen. Jos suora demokratia käsitetään itseomaksutun velvollisuuden muotona, kuten Patemanin mallissa, silloin mitään sidosta enemmistöhallinnan ideaan ei löydy.
Ihmiset, jotka tietyssä äänestyksessä huomaavat kuuluvansa vähemmistöön tai jotka pidättyvät äänestyksestä kokonaan, joutuvat valitsemaan joko sen, että myöntyvät enemmistöpäätökseen tai sitten kieltäytyvät myöntämästä sitä heitä itseään sitovaksi. Se, että kielletään vähemmistöltä mahdollisuus käyttää arvostelu- ja valintakykyään merkitsee heidän autonomiansa loukkaamista ja sellaisten velvollisuuksien pakottamista heille, joita he eivät ole vapaasti hyväksyneet. Enemmistötahdon pakkovaltainen määrääminen on itseomaksutun velvollisuuden ideaalin täydellinen vastakohta.
Alamme nähdä kuinka itseomaksutun velvollisuuden käsite ja tuon käsitteen poliittiset seuraukset auttavat selventämään joukkoa asioita, jotka koskevat anarkistista teoriaa ja käytäntöä. Itseomaksuttu velvollisuus on yksi niistä ideoista, jotka toimivat perustana sopimuksen ja vapaan järjestäytymisen käsitteille ja antavat niille erityisen voiman ja houkuttelevuuden. Tunnistamalla itseomaksutun velvollisuuden piilevän roolin anarkismin teoriassa on mahdollista ymmärtää anarkistien ambivalentti suhde demokratiaan.
Samalla, kun anarkistit ovat hylänneet käsityksen sopimuksesta tasavertaisena vaihdantana, sopimuksen käsite vapaana järjestäytymisenä on tullut etualalle ja osoittanut tietä kohti suoran demokratian ihanteen uutta muotoilua, joka on sekä radikaali että autoritaarisuuden vastainen. Se auttaa näyttämään meille tien, jolla saatamme, Landauerin sanoin, tuhota valtion solmimalla muita suhteita.
Kirjallisuus
Robert Graham. 1989. "The Role of Contract in Anarchist Ideology". Teoksessa Goodway, David (toim.) For Anarchism: History, Theory and Practice. London: Routledge.
Pateman, Carole. 1985. The Problem of Political Obligation: A Critique of Liberal Theory. Cambridge: Polity Press.