Palatkaamme kysymykseesi ’miten pääsemme anarkiaan? Kuinka me voimme saada sen aikaan?’
Tämä on mitä tärkein kysymys, koska jokaisessa ongelmassa on kaksi elintärkeää asiaa: ensinnäkin täytyy tietää selkeästi mitä halutaan; ja toiseksi miten se saavutetaan.
Me jo tiedämme mitä haluamme. Me haluamme yhteiskunnalliset olosuhteet, joissa kaikki ovat vapaita ja joissa jokaisella on täydet mahdollisuudet tyydyttää tarpeensa ja toteuttaa kykyjään kaikkien tasavertaisen vapauden pohjalta. Toisin sanoen me tavoittelemme vapaata ja yhteistoiminnallista kommunistisen anarkistista yhteiskuntaa.
Miten se saavutetaan?
Emme ole profeettoja, eikä kukaan pysty tarkkaan sanomaan, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Maailma ei kuitenkaan ole eilispäivänä syntynyt, ja ihmisen täytyy järkevänä olentona käyttää hyväkseen menneisyyden kokemuksia.
Millaisia nuo kokemukset sitten ovat? Jos vilkaiset historiaan, huomaat että ihmiskunnan koko elämä on ollut taistelua olemassaolosta. Primitiivinen ihminen taisteli omine neuvoineen metsän petoja vastaan ja joutui avuttomana kohtaamaan nälän, kylmyyden, pimeyden ja myrskyt. Hänen tietämättömyytensä vuoksi kaikki luonnonvoimat olivat hänen vihollisiaan: ne olivat pahoja ja pyrkivät tuhoamaan hänet, ja hän oli yksin voimaton taistelemaan niitä vastaan. Vähitellen ihminen oppi kuitenkin hakeutumaan kaltaistensa joukkoon; ja yhdessä he hakivat suojaa ja turvaa. Piankin he alkoivat yhteisvoimin käyttää luonnonvoimia hyödykseen. Keskinäinen avunanto ja yhteistyö moninkertaistivat vähitellen ihmisen kyvyt ja voimat, kunnes hän onnistui valloittamaan luonnon käyttämällä sen voimia omaksi hyödykseen. Hän keksi sähkön ja alkoi hallita meriä ja jopa ilmaa.
Primitiivisen ihmisen tietämättömyys ja pelko tekivät hänen elämästään myös jatkuvaa taistelua ihmisten, perheiden ja heimojen välillä, kunnes hän ymmärsi, että yhteen liittymällä, yhteisvoimin ja toinen toisiaan auttaen he kykenisivät saavuttamaan enemmän kuin taistelun ja vihollisuuksien kautta. Nykyaikainen tiede osoittaa, että jopa eläimet ovat oppineet tuon eloonjäämistaistelussaan. Tietyt eläimet jäivät henkiin, koska ne lopettivat keskinäiset vihamielisyytensä ja alkoivat elää laumoissa, ja niin ne pystyivät paremmin suojautumaan muilta pedoilta.[i] Sitä mukaa kuin ihmiset yhdistivät voimiaan ja ryhtyivät yhteistyöhön keskinäisen taistelun sijaan, he edistyivät, kasvoivat ulos barbaarisuudesta ja sivistyivät. Perheet, jotka aikaisemmin olivat taistelleet toisiaan vastaan kuolemaan asti, yhdistyivät ja muodostivat yhtenäisen ryhmän; ryhmät liittyivät yhteen ja niistä tuli heimoja, heimot liittoutuivat kansoiksi. Kansat taistelevat vieläkin typerästi toisiaan vastaan, mutta vähitellen nekin oppivat saman asian, ja nyt ne jo etsivät keinoja lopettaa kansainvälinen teurastus, jota sodaksi kutsutaan.
Valitettavasti me yhteiskunnallisessa elämässämme olemme vieläkin barbaarisessa tuhon tilassa, veli veljeä vastaan: ryhmä taistelee vieläkin toista ryhmää vastaan, luokka luokkaa vastaan. Tässäkin ihmiset alkavat kuitenkin jo ymmärtää, miten järjetöntä ja tuhoavaa sodankäyntiä se on, kun maailma on aivan tarpeeksi laaja ja rikas, niin että me kaikki voisimme nauttia siitä kuten auringonpaisteesta, ja että yhdistyneenä ihmiskunta voisi saavuttaa paljon enemmän kuin jakautuneena sotiessaan itseään vastaan.
Se mitä kutsutaan edistykseksi on vain tämän toteutumista, askel siihen suuntaan.
Koko ihmiskunnan kehitys on ollut pyrkimystä lisääntyvään turvaan ja rauhaan, parempaan turvallisuuteen ja hyvinvointiin. Ihminen pyrkii luonnostaan kohti keskinäistä avunantoa ja yhteistyötä, hän janoaa vaistomaisesti vapautta ja iloa. Hänen kykynsä vaativat toteuttamista huolimatta kaikista esteistä ja vaikeuksista. Ihmiskunnan koko historia opettaa, etteivät sen enempää luonnon vihamieliset voimat kuin toisten ihmisten vastustuskaan voi estää hänen eteenpäin kulkuaan. Jos minun pitäisi määritellä sivilisaatio yhdellä lauseella, sanoisin, että se on ihmisen voitto kaikista pimeyden voimista, olivat ne sitten luonnollisia tai inhimillisiä. Olemme voittaneet luonnon vihamieliset voimat, mutta meidän on vielä taisteltava ihmisen pimeitä voimia vastaan.
Historiasta ei löydy ainuttakaan merkittävää yhteiskunnallista parannusta, joka olisi saatu aikaan ilman hallitsevien vallanpitäjien vastustusta – siis kirkon, hallinnon ja pääoman vastustamatta. Yhtäkään askelta ei ole otettu eteenpäin ilman, että ensin on pitänyt murskata herrojen vastarinta. Jokainen edistysaskel on vaatinut katkeran taistelun. Tarvittiin monia pitkiä taisteluita orjuuden lakkauttamiseen; kapinoita ja kansannousuja takaamaan tärkeimmät perusoikeudet; kapinointeja ja vallankumouksia lakkauttamaan feodalismi ja maaorjuus. Tarvittiin sisällissotia, jotta päästiin eroon kuninkaiden itsevallasta ja voitiin luoda demokratioita, saada massoille enemmän vapautta ja hyvinvointia. Maan päällä ei ole yhtään maata eikä historiassa ainuttakaan aikakautta, jolloin valtava yhteiskunnallinen ongelma olisi voitu poistaa ilman katkeraa taistelua vallanpitäjien kanssa. Vastikään tarvittiin taas vallankumouksia, jotta Venäjällä päästiin eroon tsaarista, jotta Saksassa päästiin eroon keisarista, sulttaanista Turkissa ja monarkiasta Kiinassa, ja sama juttu monissa muissakin maissa.
Ei ole todisteita siitä, että yksikään valtio tai auktoriteetti, mikään vallassa oleva ryhmä tai luokka olisi luopunut vapaaehtoisesti vallastaan. Jokaisessa tapauksessa on tarvittu voimankäyttöä tai ainakin sen uhkaa.
Onko järkevää olettaa, että valta ja varallisuus yhtäkkiä kokisivatkin täydellisen mielenmuutoksen ja että ne toimisivat tulevaisuudessa eri tavoin kuin menneisyydessä?
Terve järkesi kertoo sinulle, että tuo on turha ja typerä toivo. Hallintovallat ja pääomat taistelevat varmasti säilyttääkseen valtansa. Sitähän ne tekevät tänäkin päivänä pienimmänkin haitan uhatessa niiden etuoikeuksia. Ne taistelevat kuolemaan asti oman olemassaolonsa puolesta.
Tästä syystä ei tarvitse olla profeetta nähdäkseen, että jonakin päivänä on käytävä ratkaiseva taistelu elämän herruuttajien ja osattomien luokkien välillä.
Itse asiassa tuota taistelua käydään kaiken aikaa.
Pääoman ja työväenluokan välillä on jatkuva sotatila. Tuota sotaa käydään tavallisesti niin sanotusti lain puitteissa. Mutta sekin puhkeaa silloin tällöin väkivallaksi lakkojen ja työsulkujen kautta, koska valtion aseistettu nyrkki on aina herrojen palveluksessa. Ja tuo nyrkki toimii aina, kun pääoma kokee voittonsa uhatuiksi. Silloin se riisuu kasvoiltaan ’yhteisten etujen’ ja ’kumppanuuden’ naamion ja turvautuu jokaisen herran viimeiseen argumenttiin: pakkoon ja väkivaltaan.
Siksi on varmaa, etteivät hallinto ja pääoma salli vain hiljakseen lakkauttaa itseään, jos ne vain voivat sen estää. Eivätkä ne myöskään ihmeellisesti itsestään ’katoa’, niin kuin jotkut näyttävät uskovan. Tarvitaan vallankumous niistä eroon pääsemiseksi.
Jotkut ihmiset hymyilevät epäuskoisina, kun kuulevatkin sanan vallankumous. ’Mahdotonta!’ he tokaisevat vakuuttuneina. Niin ajattelivat myös Ludvig XVI ja Marie Antoinette Ranskassa vielä muutama viikko ennen kuin menettivät kruununsa ja päänsä. Niin uskoi myös aatelisto tsaari Nikolai II:n hovissa vielä kansannousua edeltävänä päivänä, joka syöksi heidät vallasta. ’Nyt ei näytä olevan vallankumouksen aika’, väittää pinnallinen tarkkailija. Vallankumouksilla on kuitenkin tapana syttyä silloin, kun ’ei näytä olevan sen aika’. Kaukonäköisemmät nykykapitalistit eivät kuitenkaan näytä haluavan ottaa mitään riskiä. He tietävät, että kansannousut ja vallankumoukset ovat mahdollisia milloin tahansa. Siksi suuryhtiöt ja suurtyönantajat, erityisesti Yhdysvalloissa, ovat alkaneet ottaa käyttöönsä uusia keinoja, joiden lasketaan toimivan eräänlaisina ukkosenjohdattimina yleistä tyytymättömyyttä ja kapinamieltä vastaan. Ne ovat alkaneet maksaa bonuksia työntekijöilleen, jakaa voittojaan, ja muuta vastaavaa, jonka tarkoitus on tehdä työläisistä tyytyväisempiä ja kiinnostuneempia oman teollisuutensa menestyksestä. Näillä keinoilla voidaan väliaikaisesti sokaista köyhälistö näkemästä heidän todellisia etujaan, mutta on turha uskoa, että työläiset tyytyisivät ikuisesti palkkaorjuuteensa, vaikka heidän häkkiään aika ajoin kullattaisiinkin. Materiaalisten olosuhteidemme parantaminen ei ole mikään vakuutus vallankumousta vastaan. Päinvastoin, tarpeittemme tyydytys luo uusia tarpeita, se synnyttää uusia haluja ja pyrkimyksiä. Sellainen on ihmisluonto, ja se juuri tekee kehityksen ja edistyksen mahdolliseksi. Työläisten tyytymättömyyttä ei voida vaientaa muutamalla ylimääräisellä leipäpalasella, vaikka ne olisivat kuinka voideltuja. Tästä syystä Euroopan kehittyneemmissä teollisuuskeskuksissa on tietoisempaa ja aktiivisempaa kapinointia kuin takapajuisemmassa Aasiassa tai Afrikassa. Ihmisen henki janoaa ikuisesti suurempaa hyvinvointia ja vapautta, ja kansa kantaa sisällään tätä edistyksen siementä. Modernin rahavallan toive pysäyttää vallankumous heittämällä raatajalle lihaisampi luu on illuusiota ja perusteetonta. Uudet pääoman toimintatavat voivat näyttää rauhoittavan työväestön hetkeksi, mutta sen etenevää marssia ei voida pysäyttää millään korvikkeilla. Kapitalismin lakkauttaminen on väistämätöntä, kaikista juonista ja vastarinnasta huolimatta, ja se saavutetaan vain vallankumouksella.
Vallankumouksessa pätee sama kuin ihmisen kamppailussa luontoa vastaan. Yksinään hän on voimaton eikä voi onnistua; tovereidensa avulla hän voittaa kaikki esteet.
Voiko yksittäinen työläinen saavuttaa mitään taistelussa suuryhtiötä vastaan? Voiko pieni ammattiliitto pakottaa suuren työnantajan suostumaan vaatimuksiinsa? Kapitalistiluokka on järjestäytynyt taistelussaan työväenluokkaa vastaan. On siis järkeenkäypää, että vallankumous voidaan voittaa vain, kun työläiset ovat yhdistyneinä, kun he ovat organisoituneet maanlaajuisesti; ja kun kaikkien maiden proletaarit yhdistävät voimansa, koska pääoma on kansainvälistä ja herrat yhdistyvät aina työväenluokkaa vastaan kaikissa suurissa kysymyksissä. Tästä syystä esimerkiksi koko maailman rahavalta kääntyi Venäjän vallankumousta vastaan. Niin kauan kuin Venäjän kansa halusi vain päästä eroon tsaarista, kansainvälinen pääoma ei sekaantunut asiaan; sitä ei kiinnostanut millainen poliittinen järjestelmä Venäjällä on, kunhan se oli porvarillinen ja kapitalistinen. Mutta heti kun vallankumous yritti päästä eroon kapitalistisesta järjestelmästä, kaikkien maiden hallitukset ja porvaristot liittoutuivat keskenään sen tuhotakseen. Ne näkivät siinä uhan oman vallanpitonsa jatkuvuudelle.
Pidä tuo hyvin mielessäsi, ystäväni. Koska on olemassa vallankumouksia ja vallankumouksia. Toiset vallankumoukset muuttavat vain hallitusmuotoa ja vaihtavat uudet hallitsijat entisten tilalle. Ne ovat poliittisia vallankumouksia ja sellaisinaan ne kohtaavat vain vähän vastarintaa. Sen sijaan vallankumouksen, joka tähtää koko palkkatyöjärjestelmän lakkauttamiseen, on lakkautettava myös yhden luokan valta sortaa toista luokkaa. Eikä silloin ole kyse mistään vallanpitäjien vaihtamisesta, hallituksen muuttamisesta, poliittisesta vallankumouksesta, vaan koko yhteiskunnan luonteen muuttamisesta. Kyse on silloin yhteiskunnallisesta vallankumouksesta. Ja sellaisena sillä on vastassaan hallitusten ja kapitalismin lisäksi yleinen tietämättömyys ja ennakkoluulot, erityisesti niiden jotka uskovat hallintoon ja kapitalismiin.
Miten se siis voidaan saavuttaa?
[i] Ks. Pjotr Kropotkin teos Mutual Aid.