Kenenkään ei pitäisi koskaan tehdä työtä.
Työ on lähes kaiken maailmassa vallitsevan kurjuuden lähde. Lähes kaikki mainitsemisen arvoinen paha johtuu työnteosta tai siitä, että elämme maailmassa, joka on muovattu työtä varten. Voidaksemme lopettaa kärsimyksen meidän täytyy lopettaa työnteko.
Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi lakata tekemästä asioita. Tämä tarkoittaa uuden, leikille perustuvan elämäntavan luomista, toisin sanoen tämä tarkoittaa leikillistä vallankumousta. "Leikillä" tarkoitan myös juhlavuutta, luovuutta, seurallisuutta, yhdessäoloa ja ehkä jopa taidetta. Leikki merkitsee siis paljon enemmän kuin lapsen leikki, niin arvokasta kuin lapsen leikki onkin. Peräänkuulutan yhteistä seikkailua yhteiseen iloon ja vapaaseen keskinäiseen ylenpalttisuuteen. Leikki ei ole passiivista. Epäilemättä me kaikki tarvitsisimme paljon enemmän aikaa silkalle laiskottelulle ja velttoilulle kuin mistä nyt pääsemme nauttimaan, tuloistamme tai ammatistamme riippumatta. Mutta heti kun olemme toipuneet työn aiheuttamasta nääntymyksestä, lähes kaikki meistä haluavat toimia. Oblomovilaisuus1 ja stahanovilaisuus2 ovat vain saman väärän kolikon kaksi puolta.
Leikillinen elämä on täysin yhteensopimaton vallitsevan todellisuuden kanssa. Ja voi tätä "todellisuutta", joka on kaikennielevä aukko – se imee elämästä senkin vähän vitaalisuuden, joka vielä erottaa sen pelkästä eloonjäämisestä. Merkillistä kyllä – tai sitten ei – kaikki vanhat ideologiat ovat konservatiivisia, koska ne uskovat työhön. Jotkut niistä, kuten marxismi ja useimmat anarkismin haarat, uskovat työhön sitäkin raivokkaammin, koska ne uskovat niin vähän mihinkään muuhun.
Liberaalien mielestä meidän pitäisi lopettaa syrjintä työelämässä. Minun mielestäni meidän pitäisi lopettaa työelämä. Konservatiivit kannattavat "oikeus työhön" -lakeja. Seuraten Karl Marxin oikullisen vävyn Paul Lafarguen jalanjälkiä minä kannatan oikeutta laiskuuteen.
Vasemmistolaiset suosivat täystyöllisyyttä. Kuten surrealistit – paitsi että minä en pilaile – minä suosin täystyöttömyyttä. Trotskilaiset yllyttävät jatkuvaan vallankumoukseen. Minä yllytän jatkuvaan juhlimiseen. Mutta vaikka kaikki ideologit puolustavatkin työtä – eivätkä pelkästään siksi, että he haluavat panna muut tekemään työt heidän puolestaan – niin he ovat kummallisen haluttomia puhumaan työstä. He jauhavat loputtomiin palkoista, työajoista, työehdoista, riistosta, tuottavuudesta, kannattavuudesta. He puhuvat mielellään kaikesta muusta paitsi itse työstä. Nämä asiantuntijat, jotka tarjoutuvat ajattelemaan puolestamme, jakelevat harvoin johtopäätelmiään työstä, huolimatta siitä, että se on niin merkittävä osa meidän kaikkien elämää. Keskenään he saivartelevat pikkuasioista. Liitot ja johto ovat yhtä mieltä siitä, että meidän täytyy myydä aikaa elämästämme ja vaihtaa se selviytymiseen. He tinkivät ainoastaan hinnasta. Marxilaisten mielestä meidän pitäisi olla byrokraattien johtamia. Libertaristien mielestä meidän pitäisi olla liikemiesten johtamia. Feministit eivät piittaa siitä, kuka johtaa, kunhan johtajat ovat naisia. Selvästikin näillä ideologioiden kaupittelijoilla on vakavia erimielisyyksiä siitä, miten vallan suoma ryöstösaalis jaetaan. Kellään heistä ei myöskään ole mitään valtaa vastaan sinänsä, ja he kaikki haluavat pitää meidät työssä.
Te saatatte ihmetellä, laskenko minä leikkiä vai olenko tosissani. Minä lasken leikkiä ja olen tosissani. Olla leikkisä ei tarkoita samaa kuin olla naurettava. Leikin ei tarvitse olla kevytmielistä, vaikka kevytmielisyys ei olekaan tyhjänpäiväisyyttä: meidän pitäisi useammin ottaa kevytmielisyys vakavasti. Minä haluaisin elämän olevan peliä – mutta peliä korkein panoksin. Minä haluan leikkiä tosissaan.
Työn vaihtoehto ei ole pelkkää joutilaisuutta. Olla leikkisä ei tarkoita samaa kuin olla hillitön sekopää3. Niin paljon kuin arvostankin juominkien hilpeyttä, eivät ne koskaan ole palkitsevampia kuin silloin, kun ne korostavat muita nautintoja ja huvituksia. En ole myöskään kannattamassa mitään ohjelmoidun itsekurin varaventtiiliksi kutsuttua "vapaa-aikaa" – kaukana siitä. Vapaa-aika on ei-työtä, joka palvelee sitä tarkoitusta, että voidaan tehdä työtä. Vapaa-aika on työstä palautumiseen kulutettua aikaa ja vimmattua mutta toivotonta yritystä unohtaa työ. Monet ihmiset palaavat vuosilomalta niin uupuneina, että he menevät mielellään takaisin töihin voidakseen levätä. Merkittävin ero työn ja vapaa-ajan välillä on siinä, että työssä ollessa saa edes maksun siitä, että on vieraantunut ja voimaton.
Kyseessä ei ole mikään käsitteillä leikittely. Kun minä sanon, että haluan poistaa työn, minä tarkoitan täsmälleen sitä mitä sanon, mutta määrittelen termini tavoilla, jotka eivät ole idiosynkraattisia. Minimimääritelmäni työlle on, että se on pakotettua raadantaa eli pakollista tuotantoa. Kummatkin elementit ovat olennaisia. Työ on tuotantoa, johon pakotetaan taloudellisin tai poliittisin keinoin, kepillä tai porkkanalla. (Porkkanakin on vain toisenlainen keppi.) Mutta kaikki luominen ei ole työtä. Työtä ei koskaan tehdä sen itsensä vuoksi. Sitä tehdään työntekijän (tai useammin jonkun muun) saaman tuotteen tai tuloksen vuoksi. Työ on väistämättä tätä. Työn määrittely merkitsee sen halveksimista. Työ on tavallisesti vieläkin pahempaa kuin sen määritelmä antaa ymmärtää. Työn sisäisen dominaation dynamiikka pyrkii ajan myötä kehittymään entistä yksityiskohtaisemmaksi. Kehittyneissä, työn mädättämissä yhteiskunnissa – mukaan lukien kaikki teollistuneet, niin kapitalistiset kuin "kommunistisetkin", yhteiskunnat – työ saa poikkeuksetta muitakin ominaisuuksia, jotka korostavat sen vastenmielisyyttä.
Tavallisesti – ja tämä on vieläkin todempaa "kommunistisissa" maissa, joissa valtio on miltei ainoa työnantaja ja jokainen on työllistetty – työ on työllistymistä, so. palkkatyötä, mikä tarkoittaa itsensä myymistä osamaksulla. 95 % työssäkäyvistä amerikkalaisista työskentelee jollekulle (tai jollekin) muulle. Neuvostoliitossa, Kuubassa, Jugoslaviassa, Nicaraguassa tai missä tahansa muussa vaihtoehtoisessa mallissa vastaava luku lähenee sataa prosenttia. Vain taistelutantereeksi joutuneen kolmannen maailman talonpoikaisbastionit – Meksikossa, Intiassa, Brasiliassa, Turkissa – suojaavat ajoittain merkittäviä maanviljelijäkeskittymiä, jotka ovat useiden vuosituhansien ajan säilyttäneet useimpien työläisten traditionaalisen järjestelyn: veron (lunnaiden) maksamisen valtiolle tai vuokranmaksun loisisännille vastineena siitä, että heidät muutoin jätetään rauhaan. Jopa tämä raaka peli on alkanut näyttää hyvältä. Kaikki teollisuus- (ja toimisto-) työläiset ovat työllistettyjä ja sen kaltaisen valvonnan alla, joka takaa orjallisuuden.
Modernilla työllä on pahempiakin seurauksia. Ihminen ei pelkästään tee työtä, vaan hänellä on jokin "työ". Yksi henkilö tekee yhtä tuottavaa tehtävää kaiken aikaa tai-muuten! Vaikka tehtävässä olisikin sisäisen mielekkyyden osa (vaikkakaan yhä lisääntyvästi useimmissa töissä ei sitä ole), tyhjentää työn pakottava monotonisuus siitä leikkisän potentiaalisuuden. "Työ", joka saattaisi kiinnittää joidenkin ihmisten energiat järkevästi rajatuksi ajaksi, koska se olisi hauskaa, on pelkästään taakka niille, joiden täytyy tehdä sitä 40 tuntia viikossa ilman mitään sananvaltaa siihen, kuinka työ pitäisi tehdä; hyödyttäen omistajia, jotka eivät osallistu työhön millään tavoin ja ilman minkäänlaista tilaisuutta jakaa tehtäviä tai jakaa työ niiden kesken, joiden täytyy tosiasiallisesti se tehdä. Tätä on työn todellinen maailma: byrokraattisten möhläysten tekemistä, seksuaalista ahdistelua ja sukupuolista syrjintää, luupäisiä pomoja riistämässä ja syyllistämässä alaisiaan, joiden – millä tahansa rationaalis-teknisellä kriteerillä ajatellen – tulisi olla niitä, jotka asioista päättävät. Todellisessa maailmassa kuitenkin kapitalismi alistaa tuottavuuden ja voiton rationaalisen maksimoinnin organisatorisen kontrollin vaatimuksille.
Useimpien työläisten työssään kokema alennustila on nöyryytysten kasautuma, jota voidaan nimittää "kuriksi". Foucault on eritellyt moninaisesti kuria ilmiönä, mutta se on tarpeeksi yksinkertainen ymmärrettäväksi. Kuri muodostuu totalitaaristen kontrollien kokonaisuudesta työpaikalla – valvonnasta, rutiinista, määrätystä työrytmistä, tuotantokiintiöistä, kellokortin leimaamisesta sisään ja ulos ja niin edelleen. Kuri on sitä, mikä yhdistää tehtaan, toimiston ja kaupan vankilaan, kouluun ja mielisairaalaan. Se on jotakin historiallisesti ainutlaatuista ja karmeaa. Se oli sellaisten entisaikojen demonisten diktaattorien kuten Neron, Tšingis-kaanin ja Iivana Julman kapasiteettien saavuttamattomissa. Kaikista pahoista pyrkimyksistään huolimatta heillä ei ollut koneistoa kontrolloida alamaisiaan niin läpikotaisin kuin modernit despootit kontrolloivat. Kuri on tunnusomaisesti moderni, pirullinen kontrollin muoto. Se on kekseliästä tungettelua, joka tulisi julistaa pannaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.
Sellaista on "työ". Sen vastakohta on leikki. Leikki on aina vapaaehtoista. Se, mikä muutoin olisi leikkiä, on työtä silloin kun se on pakotettua. Tämä on itsestään selvää. Bernie de Koven on määritellyt leikin "seuraamusten lakkaamiseksi". Tätä ei voida hyväksyä, jos sillä viitataan siihen, että leikki olisi merkityksetöntä. Olennaista ei ole se, että leikillä ei ole seurauksia. Leikkiminen ja antaminen ovat läheisessä suhteessa keskenään, ne ovat saman impulssin – leikkimisvaiston – käyttäytymiseen ja toimintaan liittyviä puolia. Niissä on sama aristokraattinen halveksunta tuloksia kohtaan. Leikkijä saa leikistä jotakin; siksi hän leikkii. Mutta varsinainen palkkio on aktiviteetin itsensä tuottama kokemus (mikä se sitten onkaan). Jotkut muutoin tarkkaavaiset leikin tutkijat, kuten Johan Huizinga (Homo ludens), määrittelevät sen peli-leikiksi tai sääntöjen seuraamiseksi. Arvostan kyllä Huizingan oppineisuutta, mutta hylkään ehdottomasti hänen rajoituksensa. On olemassa monia hyviä pelejä (shakki, pesäpallo, Monopoli, bridge), jotka ovat sääntöjen ohjaamia, mutta leikkiin kuuluu paljon enemmän kuin pelkkä pelinpelaaminen. Luonnonsuojelu, seksi, tanssiminen, matkustelu – nämä käytännöt eivät ole sääntöjen ohjaamia, mutta ne ovat varmasti leikkiä, jos mikä. Ja sääntöjen kanssa voi leikkiä yhtä helposti kuin minkä tahansa muunkin.
Työ tekee vapaudesta naurunalaista. Virallisen linjan mukaan meillä kaikilla on oikeuksia ja me elämme demokratiassa. Jotkut onnettomat, jotka eivät ole yhtä vapaita kuin me, joutuvat elämään poliisivaltioissa. Nämä uhrit tottelevat määräyksiä tai-muuten, samantekevää miten mielivaltaisia määräykset ovat. Viranomaiset pitävät heidät jatkuvan tarkkailun alaisina. Valtion byrokraatit kontrolloivat jokapäiväisen elämän pienimpiäkin yksityiskohtia. Ihmisiä pompottelevat virkailijat joutuvat vastaamaan ainoastaan ylemmilleen, olivat nämä sitten julkisia tai yksityisiä. Joka tapauksessa erimielisyydestä ja tottelemattomuudesta rangaistaan. Ilmiantajat raportoivat säännöllisesti viranomaisille. Tätä kaikkea voidaan varmasti pitää hyvin pahana asiana.
Ja sitä se onkin, vaikka kyseessä ei olekaan muu kuin modernin työpaikan kuvaus. Liberaalit, konservatiivit ja libertaristit, jotka surkuttelevat totalitarismia, ovat tekopyhiä teeskentelijöitä. Missä tahansa kohtuullisesti de-stalinisoidussa diktatuurissakin on enemmän vapautta kuin tavallisessa amerikkalaisessa työpaikassa. Toimistosta ja tehtaasta löytyy samanlainen kuri ja hierarkia kuin vankilasta ja luostarista. Itse asiassa, kuten Foucault ja muut ovat osoittaneet, vankilat ja tehtaat ilmaantuivat suurin piirtein samoihin aikoihin, ja näiden laitosten johtajat lainasivat tietoisesti toisiltaan hallinnan tekniikoita. Työläinen on osa-aikaorja. Pomo määrää milloin täytyy tulla, milloin lähteä ja mitä tehdä siinä välissä. Hän käskee, miten paljon työtä tulee tehdä ja millä vauhdilla. Hän on vapaa viemään kontrollinsa nöyryyttäviin äärimmäisyyksiin ja, jos häntä huvittaa, säätelemään sitä, minkälaisia vaatteita käytetään ja miten usein pääsee vessaan. Muutamin poikkeuksin hän voi antaa potkut mistä tahansa syystä, tai ilman syytä. Hän vakoilee kantelijoiden ja valvojien avulla; hän kokoaa asiakirjakansion jokaisesta työläisestä. Vastaanväittämistä kutsutaan "uppiniskaisuudeksi", ikään kuin työläinen olisi pahatapainen lapsi, eikä sellaisesta seuraa pelkästään irtisanominen, vaan myös työttömyyskorvaus evätään. On huomattava (ilman että tätäkään tarvitsee hyväksyä), että paljolti samalla tavalla kohdellaan lapsia kotona ja kouluissa, vedoten heidän oletettuun epäkypsyyteensä. Mitä tämä kertoo heidän vanhemmistaan ja opettajistaan, jotka käyvät töissä?
Kuvaamani alentava dominaation järjestelmä hallitsee enemmistöä naisista ja valtavaa enemmistöä miehistä yli puolet hereilläoloajasta, vuosikymmenten ajan, suurimman osan elämästä. Tiettyjä tarkoituksia varten ei ole ollenkaan liioittelua kutsua järjestelmäämme demokratiaksi tai kapitalismiksi tai – pikemminkin – industrialismiksi, mutta järjestelmämme todelliset nimet ovat tehdasfasismi ja toimisto-oligarkia. Se, joka väittää näiden työn hallitsemien ihmisten olevan "vapaita", on joko valehtelija tai typerys. Olet sitä mitä teet. Jos teet tylsää, typerää, monotonista työtä, sinusta todennäköisesti tulee tylsä, typerä ja monotoninen. Työ on paljon parempi selitys joka puolella ympärillämme vallitsevalle hiipivälle hölmöydelle kuin jopa sellaiset merkittävät heikkomielistävät mekanismit kuten televisio ja koulutus. Ihmiset, jotka ovat kovassa komennossa koko elämänsä – kouluista työelämään heitettyinä, perheidensä holhottavina elämänsä alussa ja sairaskotien holhottavina elämänsä lopussa – ovat tottuneet hierarkiaan ja ovat psykologisesti orjuutettuja. Heidän kykynsä määrätä itsestään on siinä määrin surkastunut, että heidän vapaudenpelkonsa on heidän fobioistaan niitä harvoja, jotka pohjaavat minkäänlaiseen rationaalisuuteen. Heidän työssä saamansa tottelevaisuuskoulutus siirtyy heidän itsensä perustamiin perheisiin, uusintaen järjestelmää useilla tavoilla. Se siirtyy politiikkaan, kulttuuriin ja kaikkeen muuhunkin. Kun ihmisistä on kerran työelämässä imetty kaikki vitaalisuus, he alistuvat hierarkiaan ja asiantuntijuuteen kaikessa muussakin. He ovat tottuneet siihen.
Me olemme niin lähellä työn maailmaa, ettemme pysty näkemään, mitä se aiheuttaa meille. Meidän pitääkin luottaa muiden aikojen tai muiden kulttuurien ulkopuolisiin tarkastelijoihin ymmärtääksemme nykyisen tilanteemme laajuuden ja sairaalloisuuden. Omassa historiassamme on ollut aika, jolloin työetiikka olisi ollut käsittämätön, ja kenties Weber tajusi jotakin, kun hän sitoi sen ilmaantumisen uskontoon, kalvinismiin, joka välittömästi ja perustellusti leimattaisiin kultiksi, jos se ilmaantuisi nyt eikä 400 vuotta sitten. Oli miten oli, meidän ei tarvitse hakea neuvoa kuin antiikin viisaudesta saadaksemme työhön etäisyyttä. Antiikin klassiset ajattelijat tiesivät, mitä työ on, ja heidän näkemyksensä säilyi vallitsevana – huolimatta kalvinistisista intoilijoista – aina industrialismin läpimurtoon asti ja muuttui vasta kun industrialismin profeetat antoivat tukensa uudelle työn etiikalle.
Leikitelläänpä hetki ajatuksella, ettei työ tekisikään ihmisistä mitättömiä alistujia. Uskotaan, uhmaten kaikkia uskottavia psykologian teorioita ja niiden kannattajien väittämiä, ettei työllä olisikaan mitään vaikutusta luonteen muotoutumiseen. Ja teeskennellään, ettei työ olisi niin tylsistyttävää, väsyttävää ja nöyryyttävää, kuin tiedämme sen olevan. Kaikesta tästä huolimatta työ silti tekisi naurettaviksi kaikki humanistiset ja demokraattiset pyrkimykset, koska se vie niin paljon aikaamme! Sokrates sanoi, että käsityöläiset ovat huonoja ystäviä ja huonoja kansalaisia, koska heillä ei ole aikaa täyttää ystävyyden ja kansalaisuuden velvollisuuksiaan. Hän oli oikeassa, koska työ, teimmepä sitten mitä tahansa, saa meidät elämään kellojemme tahtiin. "Vapaata" niin kutsutussa vapaa-ajassa on ainoastaan se, ettei se maksa pomolle mitään. Vapaa-aika on enimmältä osaltaan pyhitetty työhön valmistautumiseen, työhön menemiseen, työstä palaamiseen ja työstä toipumiseen. Vapaa-aika on eufemismi sille omituiselle tavalle, jolla työvoima tuotannon tekijänä ensinnäkin liikuttelee itseään omalla kustannuksellaan työpaikalle ja sieltä pois, ja jossa lisäksi oletetaan työvoiman ensisijaisena velvollisuutena olevan itsensä ylläpitämisen ja kunnossapidon. Hiili ja teräs eivät sitä tee. Sorvit ja kirjoituskoneet eivät sitä tee. Mutta työläiset tekevät. Ei ihme, että Edward G. Robinson eräässä gangsterileffassaan huudahtikin: "Työ on idiootteja varten!"
Sekä Platon että Ksenofon tukeutuivat Sokrateeseen ja olivat ilmiselvästi samaa mieltä niistä tuhoisista vaikutuksista, joita työllä on työntekijään niin kansalaisena kuin ihmisenä. Herodotos piti työn halveksuntaa klassisten kreikkalaisten ja heidän kulttuurinsa huippukohdan määräävänä piirteenä. Ottaaksemme vain yhden roomalaisen esimerkin, Cicero sanoi: "Se, joka antaa työvoimansa rahaa vastaan, myy itseään ja asettaa itsensä orjan asemaan." Hänen vilpittömyytensä on nykyisin harvinaista. Kuitenkin nykyisillä primitiivisillä yhteiskunnilla – joita meillä on tapana halveksia – on puolestapuhujia, jotka ovat valistaneet länsimaisia antropologeja. Pospisilin mukaan Länsi-Irianin Kapauku-heimolla on käsitys elämän tasapainosta, johon kuuluu työtä vain joka toinen päivä ja lepopäivät on tarkoitettu "palauttamaan menetetyt voimat ja terveys". Esivanhempamme, niinkin myöhään kuin 1700-luvulla, jolloin he olivat tulleet jo pitkän matkaa kohti nykyistä ahdinkoamme, olivat ainakin tietoisia siitä, minkä me olemme unohtaneet teollistumisen myötä. Heidän uskonnollinen "Pyhän Maanantain" pyhittämisensä, joka toteutti de facto viisipäiväisen työviikon 150–200 vuotta ennen sen laillista siunaamista, aiheutti ensimmäisille tehtaanomistajille harmaita hiuksia. Kesti kauan ennen kuin ihmiset alistuivat kellokortin edeltäjän, tehtaan pillin tyranniaan. Itse asiassa sukupolven tai kahden ajan oli välttämätöntä korvata aikuiset miehet kuriin tottuneilla naisilla ja lapsilla, jotka voitiin helpommin muovata teollistumisen tarpeisiin sopiviksi. Jopa ancien regimen riistetyt talonpojat anastivat itselleen aikaa, joka oli tarkoitettu isännän hyväksi tehtävään työhön. Lafarguen mukaan Ranskan talonpoikien kalenterista neljännes oli pyhitetty sunnuntaille ja vapaapäiville. Tsajanovin luvut tsaarinaikaisista kylistä Venäjällä – ei todellakaan mikään edistyksellinen yhteiskunta! – osoittavat vastaavasti, että talonpoikien päivistä neljännes tai viidennes oli pyhitetty levolle. Me olemme ilmiselvästi kontrolloituine tuotantoinemme kaukana jäljessä näistä takapajuisista yhteiskunnista. Riistetyt musikat ihmettelisivät, miksi kukaan meistä työskentelee lainkaan. Niin meidänkin pitäisi ihmetellä.
Jotta ymmärtäisimme rappiomme täydessä laajuudessaan, ajatelkaamme ihmiskunnan varhaisinta vaihetta, jolloin ei ollut hallintoa eikä omaisuutta ja jolloin vaeltelimme ympäriinsä metsästellen ja keräillen. Hobbesin mukaan elämä olisi silloin ollut inhottava, raaka ja lyhyt. Toiset taas otaksuvat, että elämä olisi silloin ollut epätoivoista ja loputonta taistelua ravinnosta, sotaa ankaraa luontoa vastaan kuoleman ja tuhon odottaessa epäonnista tai olemassaolon taisteluun soveltumatonta. Itse asiassa kaikki tämä on vain pelkojen projisointia. Pelättiin, että hallituksen auktoriteetti yhteisöihin, jotka olivat tottumattomia toimimaan ilman sitä, romahtaisi, kuten kävi Hobbesin Englannissa sisällissodan aikaan. Hobbesin maanmiehet olivat jo tavanneet vaihtoehtoisia yhteiskunnan muotoja, joissa noudatettiin toisenlaisia elämäntapoja – erityisesti Pohjois-Amerikassa – mutta nämä olivat vielä liian kaukana heidän kokemuksistaan, jotta niitä olisi voitu ymmärtää. (Alemmat luokat, jotka olivat lähempänä intiaanien elinolosuhteita, ymmärsivät niitä paremmin ja pitivät niitä usein puoleensavetävinä. 1600-luvulla englantilaisia uudisasukkaita siirtyi intiaaniheimoihin, ja myös jotkut intiaanien sotavangit kieltäytyivät palaamasta. Intiaaneja ei kuitenkaan siirtynyt valkoisten asutusalueille sen enempää kuin länsisaksalaisia kiipesi Berliinin muurin yli itään.) Thomas Huxleyn versio darwinismista – oppi vahvimman eloonjäämisestä – oli parempi kuvaus viktoriaanisen Englannin taloudellisesta tilanteesta kuin luonnonvalinnasta, kuten anarkisti Kropotkin osoitti kirjassaan Mutual Aid, A Factor of Evolution. (Kropotkin oli tiedemies, maantieteilijä, jolla oli ollut mainio mutta vastentahtoinen mahdollisuus tehdä kenttätyötä ollessaan karkotettuna Siperiaan: hän tiesi mistä puhui.) Kuten useimmat yhteiskunnan ja politiikan teoriat, Hobbesin ja hänen seuraajiensa kertomat tarinat olivat vain tiedostamatonta omaelämäkertaa.
Antropologi Marshall Sahlins, joka on tutkinut materiaalia nykyisistä metsästäjä-keräilijöistä, räjäytti hobbesilaisen myytin artikkelissaan "The Original Affluent Society". Metsästäjä-keräilijät työskentelevät huomattavasti vähemmän kuin me, ja heidän työtään on vaikea erottaa siitä, mitä me pidämme leikkinä. Sahlins totesi johtopäätelmissään, että "metsästäjät ja keräilijät työskentelevät vähemmän kuin me; ja pikemminkin kuin jatkuvaa työtä, ruoan hankinta on epäsäännöllistä, joutoaikaa on runsaasti ja päiväunen määrä per capita per vuosi on suurempi kuin missään muussa yhteiskuntamuodossa." Ammattitaidotonta työvoimaa ei voi laajassa mitassa olla, kuten Sahlins toteaa, muissa kuin teollisissa yhteiskunnissa. Metsästäjä-keräilijät työskentelivät keskimäärin neljä tuntia päivässä, sikäli kun sitä "työksi" voi edes sanoa. Heidän "työnsä", kuten me sen miellämme, oli ammattitaitoa vaativaa työtä, joka harjaannutti heidän fyysisiä ja älyllisiä kykyjään. Tämä on yhtäpitävää Friedrich Schillerin leikin määritelmän kanssa: ainoa tilanne, jossa ihminen voi täysin toteuttaa ihmisyyttään antamalla täyden liikkumavaran ihmisen kaksinaisen luonnon molemmille puolille, tunteelle ja ajattelulle. Kuten hän kirjoittaa: "Eläin työskentelee silloin, kun puutetila on sen aktiviteetin päävaikutin ja leikkii silloin, kun se on täysissä voimissaan ja kun ylenpalttinen elämä on itsessään kiihoke aktiviteetille." (Nykyaikainen versio – tosin epäilyttävästi kehitysopillinen – on Abraham Maslow'n "puutteen" ja "kasvun" motivaatiot vastakkaisina tiloina.) Leikki ja vapaus ovat, mitä tuotantoon tulee, yhtä kauan kestäviä. Jopa Marx, joka kuuluu (kaikista hyvistä tarkoituksistaan huolimatta) produktionistien pantheoniin, havaitsi, että "vapauden valtakunta alkaa tosiasiassa vasta siellä, missä puutteen ja ulkopuolisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työnteko loppuu". Hän ei vain koskaan pystynyt tunnistamaan tätä onnentilaa siten, kuin se on, eli työn lakkauttamisena – on nimittäin loppujen lopuksi aika perverssiä olla työläisten puolesta ja työtä vastaan. Mutta me pystymme.
Halu joko palata tai edetä elämään ilman työtä on ilmeistä kaikissa vakavasti otettavissa esiteollisen Euroopan yhteiskunta- ja kulttuurihistorioissa, mm. M. Dorothy Georgen teoksessa England in Transition ja Peter Burken teoksessa Popular Culture in Early Modern Europe. Osuva kuvaus on myös Daniel Bellin essee "Work and Its Discontents", joka on ymmärtääkseni ensimmäinen teksti, jossa suoraan viitataan "kapinaan työtä vastaan". Teksti oli otettu mukaan niteeseen The End of Ideology, jossa se oli tärkeä poikkeus teoksen muutoin niin tavanomaiseen itsekylläisyyteen nähden. Niin Bellin kriitikot kuin ylistäjätkään eivät kuitenkaan huomanneet, ettei Bellin "ideologian loppu" -teesi viitannut sosiaalisten levottomuuksien loppuun, vaan uuden, kartoittamattoman kauden alkuun, jota ideologia ei rajoita eikä määritä. Kyseessä oli nimittäin Seymour Lipset (teoksessaan Political Man) – eikä Bell – joka samoihin aikoihin julisti, että "teollisen vallankumouksen perustavat ongelmat on ratkaistu". Vain muutamia vuosia tämän jälkeen college-opiskelijoiden post- tai metaindustriaalinen tyytymättömyys ajoi Lipsetin Berkeleyn yliopistosta Harvardin suhteelliseen (ja lyhytaikaiseen) rauhallisuuteen.
Kuten Bell huomauttaa, oli Adam Smith teoksessaan Kansakuntien varallisuus, huolimatta kaikesta innostuksestaan markkinoita ja työnjakoa kohtaan, tarkkanäköisempi (ja rehellisempi) työn nurjan puolen suhteen kuin Ayn Rand, Chicagon ekonomit tai kukaan Smithin moderneista jäljittelijöistä. Kuten Smith havaitsi: "Palkkatyö muovaa väistämättä suurimman osan ihmisistä ymmärrystä. Ihmisellä, joka kuluttaa elämänsä suorittamalla muutamia yksinkertaisia työvaiheita – – ei ole minkäänlaista tilaisuutta harjoittaa ymmärrystään. – – Yleensä hänestä tulee juuri niin typerä ja tietämätön kuin se vain ihmiselle on mahdollista." Tässä on muutamin tylyin sanoin ilmaistuna minun kritiikkini työtä kohtaan. Bell, joka kirjoitti Eisenhowerin imbesilliyden ja Amerikan omahyväisyyden kulta-aikana vuonna 1956, tunnisti organisoimattoman ja organisoitumattoman levottomuuden, jota mikään poliittinen pyrkimys ei voi valjastaa, ja joka on sittemmin vallinnut 1970-luvulta lähtien; joka on tunnistettu HEW:n raportissa Work in America; jota ei voida hyväksikäyttää ja josta ei sen vuoksi piitata. Tämä ongelma on kapina työtä vastaan. Sitä ei kuvata missään laissez-faire-taloustieteilijöiden (Milton Friedman, Murray Rothbard, Richard Posner) teksteissä, koska heidän mukaansa, tai kuten Star Trekissä oli tapana sanoa: "sitä ei voi laskea".
Elleivät nämä vapauden tunnon elähdyttämät vastaväitteet onnistu vakuuttamaan utilitaristisia tai jopa paternalistisia humanisteja, on olemassa muitakin vastaväitteitä, joita ei voi jättää huomiotta. Lainatakseni erään kirjan otsikkoa: Työ vaarantaa terveytesi. Tosiasiassa työ on joukkomurha tai kansanmurha. Suoraan tai epäsuorasti työ tappaa useimmat niistä ihmisistä, jotka näitäkin sanoja lukevat. Vuosittain tässä maassa kuolee työpaikallaan 14 000 – 25 000 työläistä. Yli kaksi miljoonaa vammautuu. 20–25 miljoonaa loukkaantuu joka vuosi. Ja nämä luvut perustuvat hyvin maltilliseen arvioon siitä, mitä pidetään työperäisenä vammana. Siten lukuun ei ole laskettu sitä puolta miljoonaa, joka vuosittain saa ammattitaudin. Katsoin luvut eräästä 1 200 -sivuisesta lääketieteellisestä ammattitauteja käsittelevästä oppikirjasta. Ja tämäkin raapaisee vain pintaa. Saatavilla oleviin tilastoihin lasketaan vain ilmiselvät tapaukset, kuten ne 100 000 kaivostyöläistä, joilla on pölykeuhko ja joista 4 000 kuolee joka vuosi – paljon enemmän kuin mitä kuolee esimerkiksi AIDSiin, joka mediassa saa niin paljon huomiota. Tämä kuvastaa sitä lausumatonta oletusta, jonka mukaan AIDS vaivaa pervertikkoja, joiden pitäisi vain hillitä turmelustaan, kun taas kaivostyö on niin pyhää toimintaa, ettei sitä voi kyseenalaistaa. Tilastoissa eivät näy ne kymmenet miljoonat ihmiset, joiden elämää työ lyhentää – sitähän murha loppujen lopuksi tarkoittaa. Ajatelkaapa vaikka lääkäreitä, jotka raatavat itsensä hengiltä jo viisikymppisinä. Ajatelkaa kaikkia muitakin työnarkomaaneja.
Vaikka varsinaista työtä tehdessään ei sitten kuolisikaan tai vammautuisi, saattaa tämä tapahtua töihin mennessä, töistä tullessa, töitä hakiessa tai kun yrittää unohtaa koko työn. Suuri enemmistö liikenneonnettomuuksien uhreista on joko tekemässä jotakin näistä työn pakottamista aktiviteeteista tai sitten törmää niihin, jotka tekevät niitä. Tähän suureen ruumismäärään täytyy vielä lisätä autoteollisuuden saasteiden sekä työn aiheuttaman alkoholismin ja huumeriippuvuuden uhrit. Myös syöpä ja sydänsairaudet ovat nykyaikaisia vaivoja, jotka voidaan yleensä johtaa suoraan tai epäsuorasti työhön.
Työ institutionalisoi siten murhan elämäntapana. Ihmiset luulevat, että kamputsealaiset ovat erityisen hulluja tuhotessaan toisiaan, mutta olemmeko me itse sen kummempia? Pol Potin hallituksella oli ainakin visio tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, oli se sitten miten töhryinen tahansa. Me taas tapamme ihmisiä (vähintäänkin) kuusinkertaisen määrän vain myydäksemme selviytyjille Big Maceja ja Cadillaceja. Meidän 40 000 tai 50 000 vuosittaista kuolemantapaustamme ovat uhreja, eivät marttyyreja. He kuolivat ei-minkään vuoksi – tai pikemminkin he kuolivat työn vuoksi. Mutta ei työn vuoksi kannata kuolla.
Huonoja uutisia liberaaleille: sääntelevä näpertely on hyödytöntä tässä elämän ja kuoleman kontekstissa. Liittovaltion työterveydenhuollon ja työsuojelun hallintovirasto (OHSA) perustettiin valvomaan ongelman ydinosaa: työpaikkojen turvallisuutta. Jopa ennen kuin Reagan ja korkein oikeus vaiensivat sen, OHSA oli farssi. Edeltävällä ja (nykyisten standardien puitteissa) järkevällä Carterin aikaisella määrärahojen tasolla työpaikka saattoi odottaa OHSA:n tarkastajan yllätyskäyntiä joka 46. vuosi.
Talouden valtiollinen kontrolli ei ole mikään ratkaisu. Työ on valtiososialistisissa maissa vieläkin vaarallisempaa kuin mitä se on täällä. Tuhansia venäläisiä työläisiä kuoli tai loukkaantui Moskovan metroa rakennettaessa. Tarinoita kaikuu Neuvostoliiton salaamista ydinvoimalakatastrofeista, joiden rinnalla Times Beach ja Three Mile Island näyttävät alakoulun ilmatorjuntaharjoituksilta. Toisaalta nykyisin muodissa oleva sääntelyn purkaminenkaan ei auta ja johtaa luultavimmin loukkaantumisiin. Mm. terveyden ja turvallisuuden kannalta työnteko oli pahimmillaan silloin, kun talous muistutti kaikkein eniten laissez-fairea. Historiantutkijat, kuten Eugene Genovese, ovat vakuuttavasti argumentoineet – kuten sisällissotaa edeltäneet orjuuden puolustajat myös väittivät – että Pohjois-Amerikan ja Euroopan tehdastyöläisillä oli huonommat oltavat kuin etelän plantaasien orjilla. Mikään suhteiden uudelleenjärjestely byrokraattien ja liikemiesten kesken ei näytä muuttavan itse tuotantoa. Jopa sangen epämääräisten OHSA:n standardien, jotka teoriassa olisivat voimaansaatettavissa, tiukka noudattaminen ajaisi luultavasti talouden pysähdyksiin. Täytäntöönpanijat ilmeisesti tietävät tämän, koska he eivät edes yritä iskeä useimpiin pahantekijöihin.
Ei pitäisi olla kiistanalaista, mitä olen tähän mennessä sanonut. Monet työläiset ovat saaneet tarpeekseen työstä. Poissaolot, vaihtuvuus, työpaikoilta varastelu ja sabotaasi, laittomat lakot ja kaikenlainen pinnaus työpaikoilla ovat yleisiä ja lisääntymässä. Ilmassa saattaa olla jotakin liikettä työn tietoiseen, eikä pelkästään sisuksissa olevaan, hylkäämiseen. Ja kuitenkin vallitseva tunne, joka pätee yleisesti pomojen ja heidän kätyreidensä keskuudessa ja joka on laajalle levinnyt myös työläisten joukossa, on se, että työ on välttämätöntä ja tarpeellista.
Minä olen eri mieltä. Nyt on mahdollista luopua työstä ja korvata se monilla muilla, uudenlaisilla aktiviteeteilla, kunhan ne palvelevat hyödyllisiä päämääriä. Työstä luopuminen edellyttää sen kimppuunkäymistä kahdesta suunnasta: kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti. Toisaalta, siis kvantitatiiviselta puolelta, meidän täytyy massiivisesti vähentää tehdyn työn määrää. Nykyisin suurin osa työstä on hyödytöntä tai vieläkin pahempaa, ja siitä tulisi yksinkertaisesti päästä eroon. Toisaalta – ja tätä pidän asian ytimenä ja vallankumouksellisena, uutena lähtökohtana – meidän täytyy ottaa jäljelle jääneet hyödylliset työt haltuun ja muuttaa ne pelinkaltaisten ja käsityönkaltaisten huvitusten miellyttäväksi moninaisuudeksi, erottamattomiksi muista mielihyvää tuottavista leikeistä, paitsi että nämä tuottavat hyödyllisiä lopputuloksia. Tämä ei varmastikaan tee niistä vähemmän houkuttelevia tehtäviä. Sitten kaikki keinotekoiset vallan ja omaisuuden muurit voisivat romahtaa. Luomisesta voisi tulla huvitusta. Ja me voisimme kaikki lopettaa toistemme pelkäämisen.
En väitä, että suurin osa työstä olisi tällä tavoin pelastettavissa. Mutta suurin osa työstä ei ole pelastamisen arvoistakaan. Vain pieni ja vähenevä osa työstä palvelee mitään hyödyllistä tarkoitusta, joka olisi riippumatonta työjärjestelmän ja sen poliittisten ja juridisten liitännäisten puolustamisesta ja uusintamisesta. Kaksikymmentä vuotta sitten Paul ja Percival Goodman arvioivat, että vain viisi prosenttia tuolloin tehdystä työstä – oletettavasti luku, jos se on tarkka, on paljon pienempi nyt – tyydyttäisi ruoan, vaatetuksen ja suojan vähimmäistarpeemme. Heidän arvionsa oli vain akateeminen arvaus, mutta itse asia on varsin selkeä: suoraan tai epäsuorasti suurin osa työstä palvelee kaupan tai sosiaalisen kontrollin tuottamattomia tarkoitusperiä. Voisimme välittömästi vapauttaa kymmenet miljoonat myyntimiehet, sotilaat, johtajat, poliisit, pörssimeklarit, papit, pankkiirit, asianajajat, opettajat, vuokraisännät, teollisuusvartijat, mainosmiehet ja kaikki heidän alaisuudessaan työskentelevät. Tapahtuisi lumipalloefekti, koska joka kerran kun jostakin pääkihosta tehdään joutilas, vapautetaan samalla hänen käskyläisensä ja alaisensa. Näin talous romahtaa kasaan.
Neljäkymmentä prosenttia työvoimasta on valkokaulustyöläisiä. Useimmilla heistä on kaikkein ikävystyttävimmät ja idioottimaisimmat työtehtävät, mitä ikinä on keksitty. Kokonaiset teollisuudenalat, esimerkiksi vakuutus, pankkitoimi ja kiinteistöala, eivät ole muuta kuin hyödytöntä paperinpyöritystä. Ei ole mikään sattuma, että "tertiäärisektori", palvelusektori kasvaa, kun taas "sekundäärisektori" (teollisuus) lamaantuu ja "primäärisektori" (maanviljelys) lähes katoaa. Koska työ on tarpeetonta, paitsi niille joiden valtaa se turvaa, työläiset siirretään suhteellisen hyödyllisistä suhteellisen hyödyttömiin ammatteihin keinona varmistaa yleinen järjestys. Mikä tahansa on parempi kuin ei mitään. Siksi sinä et voi mennä kotiin, vaikka olisitkin tehnyt työsi aikaisemmin. He haluavat sinun aikasi, ja he haluavat sitä riittävän paljon, jotta sinusta tulisi heidän omaisuuttaan, olkoonkin ettei heillä ole mitään käyttöä suurimmalle osalle aikaasi. Miten muutenkaan on selitettävissä se, ettei keskimääräinen työviikko ole lyhentynyt kuin muutamalla minuutilla viimeisen 50 vuoden aikana?
Seuraavaksi voisimme heilauttaa lihakirvestämme itse tuotantoon. Ei enää sotateollisuutta, ydinvoimaa, roskaruokaa, feminiinistä hygieniadeodoranttia – ja ennen kaikkea, ei enää puhettakaan autoteollisuudesta. Satunnainen Stanley Steamer tai T-malli saattavat olla hyväksyttävissä, mutta auto-erotismi, josta Detroitin ja Los Angelesin kaltaiset syöpäläispesät ovat riippuvaisia, ei tule kyseeseen. Jo nyt, sitä edes yrittämättä, me olemme käytännössä ratkaisseet energiakriisin, ympäristökriisin ja lukuisan joukon muita ratkaisemattomia sosiaalisia ongelmia.
Lopuksi meidän täytyy tehdä loppu ehdottomasti laajimmasta ammatista; siitä missä on pisimmät työtunnit, alhaisin palkka ja joitakin ikävystyttävimmistä työtehtävistä. Tarkoitan nyt kotirouvia, jotka tekevät kotityöt ja hoitavat lapset. Lakkauttamalla palkkatyön ja saavuttamalla täystyöttömyyden me kaivamme maata sukupuolisen työnjaon alta. Ydinperhe, sellaisena kuin me sen tunnemme, merkitsee väistämätöntä mukautumista modernin palkkatyön määräämään työnjakoon. Pidimmepä siitä tai emme, viimeisen vuosisadan tai kahden ajan on ollut taloudellisesti järkevää, että mies ansaitsee elatuksen, että nainen tekee paskatyöt tarjotakseen miehelle turvapaikan sydämettömässä maailmassa ja että lapset marssitetaan nuorison keskitysleireihin, joita kutsutaan "kouluiksi" – etupäässä siksi, että siten he ovat poissa äitinsä jaloista ja silti valvottuja, mutta sattumoisin myös siksi, että siten he hankkivat työläisinä tarvitsemiaan tottelevaisuuden ja täsmällisyyden taitoja. Jos halutaan päästä patriarkaalisuudesta, hankkiuduttakoon eroon ydinperheestä, jonka palkaton "varjotyö", kuten Ivan Illich sanoo, mahdollistaa työjärjestelmän, joka tekee ydinperheestä välttämättömän. Tähän "ydinteollisuuden" vastaiseen strategiaan liittyy lapsuuden lakkauttaminen ja koulujen sulkeminen. Tässä maassa on enemmän kokopäiväopiskelijoita kuin kokopäivätyöläisiä. Me tarvitsemme lapsia opettajina, emme opiskelijoina. Heillä on paljon annettavaa leikkisälle vallankumoukselle, koska he ovat parempia leikkimään kuin aikuiset. Aikuiset ja lapset eivät ole samanlaisia, mutta keskinäisen riippuvuuden kautta heistä tulee tasavertaisia. Vain leikki voi ylittää sukupolvien välisen kuilun.
Vielä en ole edes maininnut mahdollisuutta vähentää jäljelle jäävän vähäisen työn määrää edelleen automaation ja tietoteknisen ohjaamisen avulla. Kaikilla niillä tiedemiehillä, insinööreillä ja teknikoilla, jotka on vapautettu kiusaamasta meitä sodan tutkimuksella ja suunnittelulla – tämä kaikkihan on lakkautettu – pitäisi olla hyvää aikaa suunnitella keinoja raadannan, yksitoikkoisuuden ja vaarojen eliminointiin sellaisista toimista kuten kaivosteollisuudesta. Epäilemättä he löytävät muita projekteja sotateollisuuden tilalle itseään huvittamaan. Ehkä he rakentavat maailmanlaajuisia, kaikenkattavia multimediakommunikaatiojärjestelmiä tai perustavat siirtokuntia avaruuteen. Ehkä. Itse en ole mikään välinefriikki. En välittäisi asua paikassa, jossa kaikki hoituu nappia painamalla. En halua robottiorjia tekemään kaikkea; haluan tehdä asiat itse omasta puolestani. Työtä säästävälle teknologialle on mielestäni paikkansa, mutta vaatimaton paikka. Historiallinen ja esihistoriallinen esimerkki ei ole rohkaiseva. Kun tuotantoteknologia muuttui metsästys-keräilystä maanviljelykseksi ja edelleen teollisuudeksi, työ lisääntyi, kun taas taidot ja itsemäärääminen vähenivät. Teollistumisen myöhempi kehitys on osoittanut sen, mitä Harry Braverman kutsui työn kurjistumiseksi. Älykkäät huomioijat ovat aina olleet tästä tietoisia. John Stuart Mill kirjoitti, ettei yksikään työtä säästävä keksintö, joka koskaan on keksitty, ole säästänyt työtä hetken vertaa. Karl Marx kirjoitti, että "olisi mahdollista kirjoittaa keksintöjen historia alkaen vuodesta 1830 ja näiden keksintöjen ainoa tarkoitus on varustaa pääoma aseilla työväenluokan kapinoita vastaan". Intomieliset teknofiilit – Saint-Simon, Comte, Lenin, B. F. Skinner – ovat olleet myös häikäilemättömiä autoritaareja, siis teknokraatteja. Meidän pitäisi olla vähintäänkin skeptisiä suhteessa tietokonemystikkojen lupauksiin. He raatavat kuin hullut; on todennäköistä, että jos he saavat tahtonsa läpi, niin sitten mekin raadamme. Mutta jos heillä on jotakin erityistä annettavaa, joka on helpommin käytettävissä inhimillisiin tarkoituksiin kuin korkea teknologia, kuunnelkaamme heitä.
Se, mitä todella haluan nähdä, on työn muuttuminen leikiksi. Ensimmäinen askel on hylätä "duunin" ja "ammatin" mielikuvat. Jopa sellaiset toiminnot, joihin jo valmiiksi sisältyy leikkisyyttä, menettävät siitä enimmän osan redusoituessaan duuniksi, jota tietyt ihmiset, ja vain nuo ihmiset, on pakotettu tekemään kaiken muun kustannuksella. Eikö ole omituista, että maatyöläiset raatavat hiki hatussa pelloilla, kun taas heidän ilmastoinnissa lilluvat isäntänsä menevät koteihinsa joka viikonloppu ja lorvailevat puutarhoissaan. Jatkuvan juhlimisen järjestelmässä me saamme nähdä harrastelijoiden kulta-ajan, jonka rinnalla renessanssikin kalpenee. Enää ei ole töitä, on vain tehtäviä asioita ja niitä tekeviä ihmisiä.
Työn leikiksi muuttumisen salaisuus on, kuten Charles Fourier osoitti, järjestää hyödylliset toiminnot siten, että käytetään hyväksi sitä, minkä tekemisestä eri ihmiset eri aikoina nauttivat, mitä se sitten onkaan. Riittää, että hävitetään irrationaalisuudet ja vääristymät, jotka kiusaavat näitä toimintoja silloin kun ne redusoidaan työksi, niin ihmisille tulee mahdolliseksi tehdä asioita, joista he voivat nauttia. Minä esimerkiksi nauttisin opettamisesta (kunhan sitä ei olisi liikaa), mutta minä en halua pakotettuja oppilaita, enkä halua nuolla pateettisten pedanttien persettä vakituisen viran toivossa.
Toiseksi on joitakin sellaisia asioita, joiden tekemisestä ihmiset pitävät aika ajoin, mutta eivät liian pitkään, eivätkä ainakaan kaiken aikaa. Voidakseen olla lasten parissa voi muutaman tunnin ajan nauttia lapsen kaitsemisesta, mutta ei samassa määrin kuin lasten vanhemmat. Vanhemmat puolestaan arvostavat syvästi itselleen saamaansa aikaa, jota heille näin voi antaa, vaikka he hermostuisivatkin, jos heidät erotettaisiin jälkikasvustaan liian pitkäksi aikaa. Nämä yksilöiden väliset erot mahdollistavat elämän vapaana leikkinä. Sama periaate pätee moniin muihinkin, erityisesti perustavan toiminnan alueisiin. Siten monet ihmiset nauttivat ruoanlaittamisesta silloin, kun he voivat tehdä sitä vakavissaan joutoaikanaan, mutta eivät silloin, kun he vain tankkaavat ihmisruumiita työkseen.
Kolmanneksi on asioita, jotka ovat epätyydyttäviä, jos ne joutuu tekemään yksinään tai epämiellyttävässä ympäristössä tai pomon käskyjen mukaan, mutta jotka voivat olla nautinnollisia – ainakin jonkin aikaa – jos näitä olosuhteita muutetaan. Tämä pätee luultavasti jossakin määrin kaikkeen työhön. Ihmiset käyttävät muutoin hukkaan heitettyä kekseliäisyyttään tehdäkseen parhaimpansa mukaan kaikkein vähiten houkuttelevimmistakin orjatöistä huvia.
Toimet, joista jotkut ihmiset pitävät, eivät aina viehätä muita. Jokaisella on kuitenkin ainakin potentiaalisesti moninainen kirjo kiinnostuksen kohteita ja kiinnostus moninaisuuteen. Kuten sanonta kuuluu: "kaikkea voi kokeilla kerran". Fourier oli mestari spekuloimaan, miten poikkeavia ja perverssejä mieltymyksiä voitaisiin käyttää hyödyksi jälkisivilisoituneessa yhteiskunnassa, jota hän kutsui Harmoniaksi. Hänen mielestään keisari Nerosta olisi tullut kunnon ihminen, jos tämä olisi lapsena saanut tyydyttää viehtymystään verenvuodatukseen vaikkapa työskentelemällä teurastamossa. Pikkulapset, jotka tunnetusti pitävät liassa rypemisestä, voitaisiin järjestää "Pieniin Katraisiin" siivoamaan vessoja ja tyhjentämään roska-astioita, ja huomattavimmat kyvyt palkittaisiin mitaleilla. En ole puolustamassa näitä nimenomaisia esimerkkejä, vaan taustalla olevaa periaatetta, joka on mielestäni täysin mielekäs yhtenä osana yleistä vallankumouksellista muutosta. Muistutan mieleen, ettei meidän tarvitse ottaa nykyisiä töitä sellaisina kuin ne ovat ja sitten etsiä niihin sopivia ihmisiä, joista joidenkin täytyisi tosiaankin olla perverssejä. Jos teknologialla on jokin osa tässä kaikessa, niin se ei ole niinkään työn poistaminen automaatiolla, vaan pikemminkin uusien maailmojen avaaminen luomishuveille. Saatamme jossakin määrin haluta palata käsityöläisyyteen, mitä William Morris piti kommunistisen vallankumouksen todennäköisenä ja toivottavana lopputuloksena. Taide otettaisiin takaisin hienostelijoilta ja keräilijöiltä; se lakkautettaisiin eliittiyleisölle tarkoitettuna erityisosastona ja sen kauneuden ja luomisen ominaisuudet palautettaisiin elämän kokonaisuuteen, josta työ ne on varastanut. On virkistävää ajatella, että kreikkalaiset uurnat, joista kirjoitetaan oodeja ja joita säilytetään museoiden lasikaapeissa, olivat omana aikanaan oliiviöljyn säilytysastioita. Epäilen, ettei meidän jokapäiväisille artefakteillemme kävisi yhtä hyvin tulevaisuudessa, sikäli kun sellaista tulee olemaan. Asian ydin on siinä, ettei työn maailmassa ole olemassa sellaista asiaa kuin edistys – asia on pikemminkin päinvastoin. Meidän pitäisi empimättä kähveltää menneisyydestä sitä, mitä sillä on tarjota. Muinaiset ihmiset eivät menetä siinä mitään, mutta me rikastumme.
Arkielämän uudelleenlöytäminen tarkoittaa sitä, että marssimme karttojemme reunojen yli. On totta, että sieltä löytyy enemmän ajatuksia herättävää spekulaatiota kuin mitä useimmat ihmiset uskoisivatkaan. Fourier'n ja Morrisin tekstien – ja jopa Marxin paikoittaisten vihjausten – lisäksi on Kropotkinin, syndikalistien Pataud'n ja Pouget'n, ja niin vanhojen (Berkman) kuin uusienkin (Bookchin) anarkokommunistien kirjoituksia. Goodmanin veljesten Communitas kuvaa mallikelpoisesti, mitä muotoja seuraa annetuista toiminnoista (päämäärät), ja jotakin voi poimia myös vaihtoehtoisen/tarkoituksenmukaisen/välittävän/yhteisöllisen teknologian usein sumuisilta sanansaattajilta, kuten Schumacherilta ja erityisesti Illichiltä, kunhan ensin kytkee heidän sumukoneensa pois päältä. Situationistit – Vaneigemin Revolution of Everyday Lifen ja Situationist International Anthologyn edustamina – ovat niin häikäilemättömän leikkisiä, että se suorastaan riemastuttaa, vaikkeivät he koskaan oikein pystyneetkään sovittamaan työläisneuvostojen hallintaa työn lakkauttamiseen. He ovat ristiriitaisuudessaankin kuitenkin parempia kuin yksikään jäljellä oleva vasemmistolaisuuden versio, jonka kannattajat katsovat olevansa työn viimeisiä sankareita. Sillä jos ei olisi työtä, ei olisi työläisiä, ja ellei ole työläisiä, keitä vasemmisto sitten organisoi?
Niinpä työn lakkauttajat olisivat suuressa määrin omillaan. Kukaan ei tiedä mitä seuraa, kun työn mitätöimät luomisvoimat lasketaan irti. Mitä tahansa voi tapahtua. Väsyttävä kiistakysymys vapaus vs. välttämättömyys – teologisine monimielisyyksineen – käytännöllisesti katsoen poistuu, kunhan käyttöarvojen tuotanto on yhtä ihastuttavan leikkitoiminnan kulutuksen kanssa.
Elämästä tulee peliä, tai pikemminkin monia pelejä, mutta ei – kuten nyt – nollasummapeliä. Optimaalinen seksuaalinen kohtaaminen on tuottavan leikin paradigma. Osallistujat mahdollistavat toistensa nautinnot, kukaan ei pidä kirjaa ja jokainen voittaa. Mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa. Leikillisessä elämässä se, mikä on parasta seksissä, sekoittuu suurimpaan osaan arkielämää. Yleinen leikki johtaa elämän libidinaalistumiseen. Seksi puolestaan voi muuttua vähemmän kiireiseksi ja epätoivoiseksi, leikkisämmäksi. Jos pelaamme korttimme oikein, voimme kaikki saada enemmän elämästä kuin mitä siihen uhraamme, mutta vain jos pelaamme tosissaan.
Kenenkään ei pitäisi koskaan tehdä työtä. Kaikkien maiden työläiset ... rentoutukaa!
Seuraava luku Kirjan sisällysluettelo Etusivu
Viitteet
1. Oblomovilaisuus: Oblomoville tyypillinen käyttäytyminen. Oblomov oli Gontšarovin samannimisen romaanin säälittävä sankari, joka mietiskeli ja keskusteli maailmankaikkeudesta, mukaan lukien hänen oma tukala tilanteensa, mieluummin kuin olisi pyrkinyt aktiivisesti ratkaisemaan ongelmiaan ja osallistumaan elämään.
2. Stahanovilaisuus: Virallinen liike Neuvostoliitossa. Sen pyrkimyksenä oli rohkaista kovaan työhön ja maksimaaliseen tuotantotehoon. Nimensä liike sai 1930- ja 1940-luvuilla vaikuttaneesta kaivostyöläisestä Stahanovista, jonka tehokkuus ylitti tuotantonormit ja joka siten ansaitsi erityisoikeuksia ja -palkkioita.
3. Bob Black leikittelee sanoilla ludic ja quaaludic. Ensimmäinen viittaa leikkisyyteen ja jälkimmäinen taas amerikkalaiseen unilääkkeeseen, jota käytettiin myös suosittuna bilehuumeena. Olemme muuttaneet käännöstä tässä kohtaa, koska suomenkielellä sanaleikistä ei olisi tullut ymmärrettävää. Suom. huom.