Ensi kertaa historiassa ”lähes jokainen väittää olevansa demokratian kannattaja” [1]. Professorit julistavat demokratiaa ylen määrin, vaikka pitävätkin sen poissa yliopistoista. Niinpä niin, demokratia, ”se sana voi tarkoittaa ihan mitä tahansa” [2]. Jopa Pohjois-Korea nimittää itseään demokraattiseksi kansantasavallaksi. Demokratia sopii ihan kaikille. Kapitalismin kannattajille se on erottamaton osa kapitalismia. Sosialismin kannattajille se on erottamaton osa sosialismia. Sen on väitetty olevan jopa erottamaton osa anarkismia [3]. Demokratiaa pidetään samana kuin sitä, mikä on hyvää, totta ja kaunista. [4] Demokratiaa on joka lähtöön: on perustuslaillista demokratiaa, liberaalidemokratiaa, sosiaalidemokratiaa, kristillisdemokratiaa ja työpaikkademokratiaa. Runoilijat (eivät tosin kovin monet) ovat laulaneet sen ylistystä. Mutta epäilystäkin on ilmaistu, kuten toisenlainen trubaduuri, Oscar Wilde asian lausui: ”Demokratia ei ole muuta kuin kansan kurittamista, kansan hoitamana, kansaa varten. Se on havaittu.” [5] Havaittu on, ja huomattu perusteettomaksi.
Demokratioita ei ollut kovin montaa ennen 1900-lukua. Ikiaikainen viisaus tuomitsi demokratian yksituumaisesti aina 1800-luvulle asti. Kaikki antiikin Kreikan tietäjät kritisoivat demokratiaa, nimenomaan demokraattisen Ateenan tietäjät. [6] Hegel kirjoitti: ”Antiikissa niillä, jotka olivat nuoresta pitäen kuuluneet demokratiaan jäseninä, oli kertynyt pitkällistä kokemusta, ja he olivat pohtineet sitä hyvin syvällisesti, ja heidän käsityksensä kansan mielipiteestä erosi huomattavasti siitä, mikä nykyään on a priori vallitseva käsitys.” [7] Yhdysvaltain perustuslain laatijat hylkäsivät demokratian. [8] Samoin sen hylkäsivät myös heidän vastustajansa, antifederalistit. [9] Se demokratia, jota silloin niin yleisesti halveksittiin, tunnetaan nykyään suorana demokratiana, kansan hoitamana hallintona kansan yläpuolella. ”Kansa” joka hoiti hallintoa, tarkoitti joistakuista aikuisista miehistä koostuvaa vähemmistöä, porvareita, ja se ”kansa” jonka yläpuolella oli hallinto, tarkoitti jokaista. Porvaristo kokoontui aika ajoin yhteen käyttämään valtiovaltaa enemmistön äänin. Tätä järjestelmää ei enää ole missään, ja sitä helpompi siihen on uskoa, kuten Hegel havaitsi.
Demokratiasta tuli kunniallista vasta 1800-luvulla, kun sen merkitys muuttui. Se alkoi merkitä edustuksellista demokratiaa, jossa porvaristo, joka nyt muodosti äänestäjäkunnan, ollen yhä vähemmistönä, valitsi aika ajoin jotkut hallitsijansa enemmistön äänin (tai oikeammin äänestäneistä koostuvan enemmistön äänin, mikä on eri asia). Valitut hallitsijat nimittävät muut hallitsijat. Ja kuten on aina: jotkut hallitsevat ja kaikki tulevat hallituiksi. Kun tämä järjestelmä oli 1800-luvulla käytössä vain joissakin harvoissa kansakunnissa, se sai joitakin älykkäitä puolestapuhujia kuten John Stuart Millin, mutta myös älykkäitä vastustajia kuten Herbert Spencerin, Pierre-Joseph Proudhonin ja Friedrich Nietzschen. Demokratia, ollen yksi tuon ajan nousevista poliittisista ideologioista, mukautui ja sopeutui muihin ideologioihin: liberalismiin, nationalismiin, sosialismiin, jopa kristinoppiin. Ne puolestaan yleensä sopeutuivat siihen. Uskomatonta mutta totta, eri opit yleensä legitimoivat toinen toisensa.
Demokratian suureen ääneen julistettu suosio on kuitenkin liioiteltua. Sen suosio on kevyttä ja pinnallista. Vastenmielisyys autoritaarista hallintoa kohtaan ei nimittäin tarkoita intomielisyyttä demokratian suuntaan. Joissakin demokratioissa, jotka ennen olivat kommunistimaita, demokratia on jo kadottanut viehätyksensä [10]. Joissakin muissa, kuten Venäjällä, demokratia itse on jo kadonnut. Vanhemmat demokratiat säilyvät pikemminkin välinpitämättömyyden voimasta ja tottumuksesta kuin mistään aidosta vakaumuksesta. John Zerzan kysyykin aiheellisesti: ”Onko demokratiasta koskaan ollut näin paljon jatkuvaa hölinää, ja yhtä vähän todellista kiinnostusta siihen?” [11] Niin, onko?
Demokratian ideaa ei ole koskaan oikeutettu, sitä on pelkästään ylistetty. Demokratiaan kohdistettua vanhempaa kritiikkiä ei ole koskaan osoitettu vääräksi, eikä kumottu ole myöskään uudempaa kritiikkiä. Kritiikkiä satelee niin vasemmalta, oikealta kuin keskeltäkin. Seuraavassa esitän joitakin näistä kriittisistä huomautuksista. Niiden mukaan demokratia on irrationaalia, järjetöntä, tehotonta, epäoikeudenmukaista ja vastakkaista niille arvoille, joita se väittää edustavansa: vapaudelle, veljeydelle ja tasa-arvolle. Se ei esimerkiksi edes viittaa vapauteen. [12] Päinvastoin, demokratian vaistomainen suuntaus on ”halveksia yksilön oikeuksia ja olla piittaamatta niistä” [13]. Demokratia ei pelkästään tuhoa yhteisöä, vaan se loukkaa ihmisyyttä ja järjenkäyttöä. Kaikki nämä loukatut arvot eivät suinkaan ole kaikille ihmisille merkityksellisiä, mutta jotkut niistä ovat merkityksellisiä kenelle tahansa, paitsi tietysti sellaiselle, jolle mikään ei ole merkityksellistä. Siinä syy miksi postmodernistit kannattavat demokratiaa.
Viime aikoina jotkut intellektuellit (akateemiset ihmiset ja entiset radikaalit) ovat yrittäneet elvyttää suoran demokratian ihannetta ja tehdä siitä varteenotettavan vaihtoehdon edustukselliselle demokratialle. Heidän ankarat ponnistelunsa kiinnostavat vain heitä itseään. Heidän yrityksensä epäonnistuvat vähintäänkin kahdesta syystä johtuen.
Ensimmäinen syy on siinä, että todellisuudessa ”ei ole mitään syytä uskoa, että koskaan olisi ollut urbaania, puhdasta suoraa demokratiaa, tai edes mitään sinne päinkään. Kaikissa tunnetuissa esimerkeissä on ollut huomattava sekoitus edustuksellista demokratiaa, joka ennemmin tai myöhemmin on yleensä alistanut (suoran) demokratian alleen, sikäli kun se ei ole tuhonnut sitä tyystin.” [14] Tässä ei ole tilaa sen osoittamiseen, mutta evidenssiä on runsaasti. [15] Suora demokratia on pelkkä abstrakti ihanne, oikeastaan fantasia, jolla ei ole mitään pohjaa historiallisessa tarkastelussa. Jean-Jacques Rousseau, jota virheellisesti on pidetty suoran demokratian kannattajana, sanoi: ”oli valtio miten pieni tahansa, kansalaisyhteiskunnat ovat aina liian suuria olemaan kaikkien jäsentensä välittömässä hallinnassa” [16].
Toinen syy on siinä, että edustukselliseen demokratiaan kohdistetut pääasialliset vastaväitteet pätevät myös suoraan demokratiaan, siinäkin tapauksessa että jälkimmäistä pidetään puhtaan enemmistödemokratian parhaana muotona. Jotkut vastaväitteet pätevät edustukselliseen demokratiaan ja jotkut suoraan, mutta useimmat niistä pätevät molempiin. Demokratian kaikkien muotojen hylkäämiselle on enemmän kuin riittävästi syitä. Tarkastelemme nyt joitakin näistä syistä.
Vastaväitteet demokratialle
1. Enemmistö ei ole aina oikeassa.
Kuten (muun muassa) Pierre-Joseph Proudhon, Henry David Thoreau, Mihail Bakunin, Benjamin Tucker, Errico Malatesta ja Emma Goldman ovat todenneet – ja voiko kukaan itse asiassa väittää tähän vastaan – demokratia ei todellakaan takaa oikeita päätöksiä. ”Enemmistöissä ei ole mitään muuta erityistä kuin se, että ne eivät ole vähemmistöjä” [17]. Ryhmässä ei ole voimaa, tai sitten ryhmässä ei muuta olekaan kuin voimaa. Puolueet, suvut, korporaatiot, liitot ja lähes kaikki vapaaehtoiset yhteenliittymät ovat tarkoituksella harvainvaltaisia [18]. Oli demokratia suoraa tai edustuksellista, esimerkiksi lainsäädäntöelinten kokousten äänestäjäkunnassa kokonaisuus on vähemmän – vieläkin vähemmän – kuin osiensa summa. On jopa matemaattisesti osoitettavissa (ei tosin minun toimestani), että enemmistöön perustuva päätöksenteko saa aikaan tehottomia, yhteiskunnallisesti tappiollisia, enemmän tai vähemmän epäonnistumaan tuomittuja ratkaisuja. [19]
Sitäpaitsi miksi kenenkään pitäisi hyväksyä sellaisia päätöksiä, jotka tietää vääriksi? Päätösten laadulla on kaiketi jotain tekemistä päätöksentekoprosessin laadun kanssa.
2. Demokratia kyllä lupaa, mutta ei kuitenkaan anna, jokaiselle oikeuden vaikuttaa niihin päätöksiin jotka häntä koskevat, koska se henkilö joka jäi äänestyksessä häviölle, ei vaikuttanut päätökseen lainkaan.
Kuten Henry David Thoreau kirjoitti: ”vähemmistö on voimaton mukautuessaan enemmistön tahtoon, eikä se silloin ole edes vähemmistö” [20]. Se on aivan tosiasiassa voimaton, vailla valtaa, se ei ole mitään. Thomas Hobbes ennakoi Thoreauta: ”Jos edustajisto koostuu monista miehistä, silloin suuremman lukumäärän saaneet äänet katsotaan heidän kaikkien ääniksi. Sillä jos vähemmän lukumäärän saa (esimerkiksi) jaa-ääni, ja suurempi lukumäärä tulee ei-äänille, ei-äänet tuhoavat jaa-äänet, ja niinpä ei-äänten ylimäärä on kiistatta ainoa edustajistolla oleva ääni” [21]. ”Lukumääräinen enemmistö on yhtä tosiallinen yksittäinen valta”, John C. Calhoun kirjoitti, ”ja se sulkee pois vastustavan kannan yhtä täydellisesti kuin vain yhden tai muutaman ihmisen absoluuttinen hallintovalta.” [22]
3. Erityisesti pienissä vaalipiireissä demokratia soveltuu siihen tarkoitukseen, että pysyviltä vähemmistöiltä riistetään kaikki valta. Vähemmistöillä on demokratiassa aivan sama asema kuin heillä olisi despotian vallitessa.
Aina valtaa ei pidä sama enemmistö, mutta usein kyllä, ja vaihtuvatkin enemmistöt tekevät vain vähemmän todennäköiseksi, ei suinkaan epätodennäköiseksi, että jokin ryhmä on aina vähemmistönä suhteessa voittajajengiin. [23] Yhdysvaltain demokratiassa on jo pitkään ollut tiedossa, jopa korkeinta oikeutta myöten vuonna 1938, että ”erilliset ja eristyneet vähemmistöt” ovat poliittisesti paljon huonommassa asemassa kuin heidän vähemmistöasemansa (joka itsessään on jo haittapuoli) antaisi olettaa. [24] Ja mitä pienemmästä vaalipiiristä tai äänestäjäkunnasta on kyse, sitä todennäköisemmin monetkaan vähemmistön edut ”eivät saa kannatusta edes sitä vertaa, mikä vaadittaisiin noiden asioiden puolustamiseen”. [25]
4. Enemmistöperiaate ei ota huomioon suosituimmuutta.
Suosituimmuus vaihtelee voimakkuudeltaan, kun taas suostuminen ei vaihtele. Suosituimmuus on vähemmän ja enemmän, suostuminen taas on kyllä tai ei. Henkilöllä, joka suosii vain hieman jotakuta kandidaattia tai toimenpidettä, on yhtä vahva ääni kuin sillä, joka on hyvin kiihkeästi asiaa vastaan, ja niinpä: ”Enemmistö, joka vain lievästi suosii jotakin asiaa, äänestää helposti kumoon vähemmistöön jääneet hyvin voimakkaat kannat.” Kuten jo huomautettiin, voi jopa olla pysyvästi turhautunut vähemmistö, mikä aiheuttaa epävakautta ja jopa sortoa. Toisin sanoen yksilön mahdollisuus vaikuttaa päätökseen ei ole suhteessa siihen, mikä on hänen legitiimi intressinsä asiassa. [26]
Demokratian teoreetikot eivät yleensä käsittele tätä asiaa, tai sitten he kuten John Rawls sysäävät sen syrjään sillä opinvarmuudellaan, että ”tällainen kritiikki nojaa siihen virheelliseen käsitykseen, että halun voimakkuus olisi jotenkin relevanttia lainsäädännössä” [27]. Mutta vaikka tämä demokratian kannattajille onkin noloa, ”kannatuksen voimakkuuden kysymys on ehdottoman tärkeää demokraattisten järjestelmien vakaudelle” – ja se on myös kysymys, johon puhtaasti enemmistöön pohjautuvalla demokratialla ei ole mitään vastausta. [28] Rousseau ainakin tunnisti tämän ongelman, vaikka hänen ratkaisunsa siihen onkin epäkäytännöllinen. Hän ajatteli, että ”mitä tärkeämmästä ja vakavammasta asiasta on kysymys, sitä lähempänä yksimielisyyttä päätöksenteon tulisi olla” [29]. Ei vain ole mitään keinoa, jolla a priori päättää asian merkittävyys. Ensin pitäisi päättää, miten tärkeä asia on kyseessä, ja enemmistö voi hyvinkin päättää että asia ei ole tärkeä, jotta he varmistavat sen, että asiasta päätetään heidän tahtonsa mukaan.
5. Demokraattisesta äänestyksestä ei ole olemassa mitään itsestään selviä sääntöjä.
Ehdoton enemmistö vai yksinkertainen enemmistö? Äänten delegoiminen edustajille? Päätösvaltaisuus? Vaaditaanko määräenemmistöt (kaksi kolmasosaa vai kolme neljäsosaa?) kaikkiin päätöksiin, joihinkin päätöksiin, ei mihinkään päätöksiin? Kuka päättää asialistan? Otetaanko jäseniltä tulleita aloitteita vastaan? Kuka saa päättää kuka saa puhua, miten pitkään saa puhua, ja kuka saa ensimmäisen ja kuka viimeisen sanan? Kuka päättää kokouksen aikataulun? Kuka lopettaa kokouksen? Kuka päättää, ja millä säännöillä, vastauksen näihin kysymyksiin? ”Jos osallistujat ovat eri mieltä äänestämisen säännöistä, he voivat joutua ensin äänestämään niistä säännöistä. Mutta he saattavat olla eri mieltä siitä, miten äänestämisen säännöistä pitäisi äänestää, joten äänestämisestä voi tulla mahdotonta, kun päätös siitä miten pitäisi äänestää, siirtyy aina vain tuonnemmas.” [30]
6. Kollektiivinen joko-tai -äänestäminen on irrationaalia.
Tärkeästä asiasta yhden äänen enemmistöllä tehty päätös on yhtä lainvoimainen kuin vähäpätöisestä asiasta tehty yksimielinen päätös. Siinä harvinaisessa tapauksessa kun yksi mies ja yksi ääni, yhden henkilön tahto antaa ratkaisevan äänen, on tilanne aivan sama kuin siinä – monarkiassa, diktatuurissa, yksinvallassa – josta demokratian piti olla parannettu versio!
Aina muulloin kaikista voittavalle puolelle annetuista äänistä vain yksi on ratkaiseva, joten voittavan puolen muut äänet yhtä lukuunottamatta ja kaikki häviäjien äänet olisi yhtä hyvin voitu olla antamatta.
7. Enemmistöperiaate ei edes ole sitä mitä siitä väitetään: vain harvoin se kirjaimellisesti tarkoittaa ihmisten enemmistöä. [31]
Monilta ihmisiltä (kuten lapsilta, ulkomaalaisilta, mielipuolilta, siirtolaisilta ja rikollisilta) on evätty oikeus äänestää. Äänioikeudettomat ovat usein lähes enemmistö, ja joskus he muodostavat enemmistön. Ja koska vain harvoin kaikki äänioikeutetut äänestävät, päättävän enemmistön enemmistö merkitsee yleensä yksinkertaista enemmistöä [32], toisin sanoen hetkellisesti suurimman vähemmistön hallintoa, ja se vähemmistö saattaa olla hyvin pieni. Enemmistön enemmistö on usein, ja vähemmistön enemmistö on aina, vähemmistö. Jotta hajanaisesta väkijoukosta voidaan koota yhteen enemmistöjä, johtajat yleensä käyttävät päätösvaltaa aivan kirjaimellisesti [33]. Vähemmistö hallitsee kaikissa mahdollisissa hallinnon muodoissa.
8. Äänestetään sitten vaalipiireissä tai kansankokouksissa, päätökset ovat mielivaltaisia, koska alueiden rajat määräävät äänioikeutettujen kokoonpanon, ja se taas määrää päätökset.
Demokratiassa ”on ensiarvoisen tärkeää määritellä se valitsijakunta, jossa ääntenlaskenta tapahtuu”, mutta demokratian teoriat eivät pysty sanomaan, keitä tulisi sisällyttää äänestäjäkuntaan. [34] Piirretään rajat uudelleen, ja enemmistöstä tuleekin vähemmistö tai päinvastoin, vaikka todellisuudessa kukaan ei ole muuttanut mieltään. Rajoja piirtelevät ja niitä muuttelevat poliitikot ymmärtävät tämän varsin hyvin.
9. Sitten on äänestäjän paradoksi, tekninen mutta hyvinkin todellinen ristiriita demokratiassa, jonka Condorcet huomasi ennen Ranskan vallankumousta.
Kaikissa tilanteissa, joissa kaksi tai useampi äänestäjää valitsee kolmesta tai useammasta vaihtoehdosta, jos äänestäjät äänestävät johdonmukaisesti, enemmistön saanut äänimäärä voi määräytyä pelkästään sen perusteella, missä järjestyksessä vaihtoehdoista äänestetään. Voi olla, että A on suositumpi kuin B, B on suositumpi kuin C, ja kuitenkin C on suositumpi kuin A! [35] Tämä ei ole pelkästään teoreettinen mahdollisuus, vaan on tapahtunut todellisissa äänestyksissä. Äänestyksen paradokseja on itse asiassa muitakin. Ihanneolosuhteissa enemmistöperiaate tuottaa lähes aina näitä syklisiä suosituimmuusjärjestyksiä. Tästä ja muista syistä johtuen ”enemmistövallan eri tasapainotilat eivät sovi yhteen edes hyvin lievästi eroavien makujen kanssa, eivätkä ne yleensä ole merkittävästi vähemmän rajoittavia kuin sellaisessa ääritilanteessa, jossa yksilöllisissä preferensseissä vallitsee täysi yksimielisyys.” [36]
Tämä tarkoittaa sitä, että se joka kontrolloi asialistaa, kontrolloi äänestystä, tai vähintäänkin ”asialistan teko vaikuttaa yhtä merkittävästi kuin varsinainen lain säätäminen”. [37] Asiaan sopii se, että 1800-luvun matemaatikko, joka kirjoitti tästä ilmiöstä (hän kutsui sitä ”syklisiksi enemmistöiksi”), tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Lewis Carroll. [38] Hän sai absurdiuden tajunsa rehellisesti.
10. Yksi tunnettu menetelmä enemmistön vallan estämiseksi äänestyksillä on lehmänkauppojen teko.
Lehmänkaupoissa ryhmäkunnat vaihtavat keskenään ääniä. Ryhmä äänestää toisen ryhmän toimenpidettä, joka muussa tapauksessa kärsisi tappion, koska ryhmät ovat vähemmistössä. (Tämä ei ole kompromissi, koska toimenpiteet eivät liity toisiinsa. Ryhmäkunnat eivät ole tinkimässä.) [39] Tietyssä mielessä lehmänkaupat helpottavat jossain määrin sopeutumista preferensseihin, koska ryhmäkunta vaihtaa äänensä vain sellaisiin ääniin, joita se arvostaa enemmän – mutta tämä tehdään lahjonnalla ja deliberatiivisen eli keskustelevan demokratian kustannuksella. Mikään enemmistö ei todella hyväksy näitä lehmänkauppojen toimia, sillä jos se hyväksyisi, ei olisi tarvetta lehmänkaupoille. Ne joiden ääniä ei tarvita, voidaan sulkea pois lehmänkauppojen teosta. [40] Lehmänkauppojen teko on yleistä sekä edustuksellisissa että suorissa demokratioissa. [41]
11. Siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että lainsäädäntöelin välttää lehmänkaupat, se voi ajautua poliittiseen umpikujaan.
Ajatellaan tyypillistä poliittista kysymystä, moottoritien rakentamista. (Voimalaitos tai kaatopaikka voisi olla vielä parempi esimerkki.) Jokainen haluaa tien, mutta kukaan ei halua sitä omalle takapihalleen. Jos kolme ryhmittymää haluaa tien, kunhan se ei tule heidän takapihalleen, kolme ryhmää jengiytyy yhteen ja tekee hankkeesta lopun. [42] Tietä, jota kaikki haluavat jonnekin, ei ikinä rakenneta minnekään. Tulos on vieläkin huonompi kuin lehmänkauppojen kanssa, jolloin tie ainakin olisi rakennettu jonnekin, ja jonain päivänä joku olisi voinut sitä käyttää. Ei ole helppo sanoa kumpi on pahempi: demokratia joka ei hallitse vai demokratia joka hallitsee.
12. Demokratia, erityisesti suora demokratia, edistää epäsopua ja antisosiaalisia tunteita.
Ekklesian (kansankokouksen) psykologia on agoran (markkinapaikan) psykologiaa: ”Äänestäjät ja kuluttajat ovat olennaisesti samoja ihmisiä. Herra Virtanen ostaa ja äänestää; hän on sama mies supermarketissa ja äänestyskopissa.” [43] Kapitalismi ja demokratia nousivat ylivaltaan yhdessä, yhden ja saman luokan, porvariston, päämäärinä. Yhdessä ne muodostivat itsekkään yksilöllisyyden yhteisen maailman: kilpailun areenan, ei yhteistoiminnan kenttää. Demokratia, samoin kuin oikeudenkäynti, on vastakkainasettelua luova päätöksenteon menetelmä: ”Enemmistön valta kuuluu politiikan sodan teoriaan. Kyseessä on kilpailu vastakkaisten voimien välillä, ja sen seurauksena tulee voitto yhdelle puolelle ja tappio toiselle.” Todellakin, aivan kuten Georg Simmel on huomannut, enemmistön valta on tosiasiassa väkivallan korvaava vastine. [44] ”Olemme sopineet, että mittelemme voimiamme laskemalla päitä sen sijaan että murskaisimme niitä. Vähemmistö ei anna periksi siksi, että se uskoisi olevansa väärässä, vaan siksi että se uskoo olevansa vähemmistö.” [45] Aivan kirjaimellisesti se, että joutuu kohtaamaan vastustajansa julkisesti, saattaa yllyttää aggressioita, vihaa ja kilpailuhenkeä. [46]
Järjestelmässä, jossa voittaja vie kaiken, ei ole mitään kannusteita sovitella ja hyvitellä tappion kärsineitä vähemmistöjä, joille oikeastaan vain sanotaan, että he eivät saa tahtoaan läpi, ja lisäksi heidät leimataan väärässä oleviksi. Vastuuton enemmistö on ylimielinen; tappion kärsinyt vähemmistö on pahoilla mielin. [47] Pakkoäänestäminen edistää polarisaatiota ja koventaa näkemyksiä. Asioiden puinti ”voi tuoda eroja pintaan ja pikemminkin kasvattaa niitä kuin kaventaa” [48]. Nämä seuraukset vaimenevat suuren luokan järjestelmissä, joissa äänestykset ovat salaisia ja niitä on vain harvoin, mutta ne korostuvat hyvin pienten piirien yhteisöllisissä äänestyksissä, joita käydään alinomaa ja julkisesti. Kansalaiset vievät vihansa ja haavansa kotiin, ja he purkavat niitä jokapäiväisessä elämässään. Vaalit ovat kaikkialla ei-toivottavia, mutta kaikkein tuhoisimpia ne ovat kasvokkaisissa pien- ja lähiyhteisöjen kokouksissa.
13. Enemmistön vastuuttomuuden ja vähemmistön nöyryytyksen aiheuttaa myös äänestämisen tunnettu jonninjoutavuus, koska sen piirteisiin kuuluu sattumanvaraisuus ja mielivaltaisuus.
Kuten Thoreau asian ilmaisi: ”Kaikki äänestäminen on eräänlaista peliä, kuten shakki tai backgammon, ja siinä on häivähdys moraalia, pelaamista oikealla ja väärällä, moraalisilla kysymyksillä, ja tietysti vedonlyönti liittyy asiaan.” [49] Enemmistön valta on enemmistön uhkapeliä. Oppilaskuntien ja malli-YK-kokousten suosio osoittaa, että deliberatiivisessa päätöksenteossa on huikentelevainen ja leikkisä piirteensä, joka on seurauksista riippumatonta. Tämän intressin edustajat jakavat keskenään, mutta eivät äänestäjiensä kanssa. Äänestys on kilpailu, jossa virallisena erotuomarina toimii enemmistö, ja joskus tätä peliä pelataan varsin korkein panoksin. Siinä määrin kun koolle kokoontuneet kansalaiset pelailevat pelejä keskenään, tai kun heitä motivoi pelkästään voittaminen voittamisen tähden (tai se miten he osaavat pelata peliä), päätöksenteon laatu heikkenee entisestään, ja samassa määrin syvenee enemmistövaltaan alistumisen nöyryytys.
14. Edustuksellisessa demokratiassa, johon kuuluvat vaalipiirit, niiden epätasainen jako – väestöltään erikokoisten vaalipiirien luominen – on mahdollista, ja silloinkin jos ne ovat samankokoisia, niiden järjestely jollekin puolueelle edulliseksi on lähes väistämätöntä.
Nykyiset demokratian kannattajat ovat H. L. Menckenin kannalla siinä, että ”sehän on selvää että jos yhteisön äänimäärä merkitsee vain puolia toisen yhteisön äänistä, niin puolet sen kansalaisista on käytännössä kyvyttömiä äänestämään lainkaan” [50]. Vaikka nykyään Yhdysvalloissa piirien tulee olla suurin piirtein samankokoisia, niiden rajojen vetäminen siten, että se hyödyttää jotakuta kandidaattia tai puoluetta, on jatkuva houkutus. Varsinkin kun viranhaltijat vetävät piirien rajat. Uusinta vapaudellista teknologiaa – tietokonetta – käyttämällä on helppo masinoida lukumääräisesti samankokoisia piirejä, jotka hyödyttävät jotakuta ehdokasta.
15. Suora demokratia yrittää välttää tämän pahan federalismilla, mikä puolestaan lisää epätasa-arvoa.
Jos lähiyhteisöt tai kasvokkaiset perusyksiköt olisivat autarkkisia – itsehallinnollisia ja omavaraisia – ei kuuluisi kenellekään paitsi niille itselleen, miten monia ja keitä ihmisiä ne sisällyttäisivät joukkoihinsa. Ne voisivat painua vaikka hornan tuuttiin ihan omine neuvoineen. Mutta suoran demokratian vaatimukset sisältävät tyypillisesti federatiivisen, liittovaltaisen järjestelmän, johon kuuluu kerroksittain ”mandaatin saaneita ja takaisin kutsuttavia valtuutettuja, jotka ovat vastuussa äänestäjilleen”, millä sovitellaan kansankokousten tekemiä päätöksiä. Jotkut korkeiden tasojen valtuutetut puhuvat tällöin aivan eri ihmismäärien puolesta kuin muut, mutta silti heillä kaikilla on vain yksi ääni. Erikokoisten väkimäärien puolesta tasavertaisesti äänestäminen liittovaltaisessa järjestelmässä merkitsee äänestämisen epätasa-arvoisuutta yksilökohtaisesti. Federalistinen – mutta yksittäisjäseninen – yksinkertaisen enemmistön järjestelmä, jota suurin osa suoran demokratian kannattajista, mukaan lukien syndikalistit, ilmeisesti suunnittelevat, on kaikista äänestysjärjestelmistä kaikkein vähiten sopusuhtainen. [51]
Epätasa-arvo kertaantuu aina korkeammalle tasolle mentäessä. Ensin enemmistö, sitten enemmistön enemmistö, sitten enemmistön enemmistön enemmistö – mitä korkeammalle tasolle liittovaltaisuudessa mennään, sitä suuremmaksi epätasa-arvoisuus kasvaa. Mitä useammin kerrotaan murto-osalla, sitä pienempään lukuun päädytään. ”Ei ole mahdollista”, väitetään, ”löytää yleistä ratkaisua siihen ongelmaan, missä määrin federalismin voi antaa legitiimisti syrjäyttää demokratian” [52]. Oikeastaan tähän ongelmaan on kyllä olemassa yleinen ratkaisu. Se on kieltää se. Suoran demokratian kannattaja, joka väittää että kaikenkattava liittovaltainen järjestelmä tuottaa enemmistön päätöksiä [53], vakuuttaa vain uskoaan mahdottomaan.
16. Suora demokratia yllyttää tunteelliseen ja järjettömään päätöksentekoon jopa vieläkin enemmän kuin edustuksellinen demokratia. [54]
Kansankokouksissa harjoitettu kasvokkainen politiikka synnyttää voimakkaita psykologisia vaikutteita henkilöiden välille, ja ne eivät parhaassakaan tapauksessa kuulu siihen, että päätökset tehtäisiin asiapohjalta. Väkijoukko on altis suupalteille ja julkimoille sekä suvaitsematon vastaväitteisiin nähden. [55] Puhujat ovat taipuvaisia heille myönnetyssä rajallisessa ajassa uhraamaan järjenkäytön ja vetoamaan suostutteluun, jos heidän on valittava – ja jos he haluavat voittaa. Kuten Hobbes kirjoitti, puhujien lähtökohtina eivät ole mitkään totuudelliset periaatteet, vaan ”yleisesti hyväksytyt mielipiteet, jotka ovat pääosin ja yleisesti vääriä, eivätkä he yritä puhua tosiasioita vastaavasti, vaan he pyrkivät vetoamaan ihmisten tunteisiin. Tämän seurauksena äänestykset tapahtuvat tunteellisen impulssin varassa, ei oikean päättelyn pohjalta.” [56] ”Puhdas demokratia samoin kuin puhdas väkijuoma aiheuttaa humaltumisen, ja sitä mukaa ylen määrin hulluja koiruuksia ja typeryyksiä.” [57] Eri mieltä olevat pelotellaan hiljaisiksi, kuten tapahtui esimerkiksi silloin, kun Ateenan kansankokous äänesti lähteä katastrofaaliselle Sisilian sotaretkelle: ”Enemmistön ylettömästä intoilusta oli se seuraus, että ne harvat jotka itse asiassa vastustivat tätä sotaretkeä, pelkäsivät että heidät leimattaisiin epäisänmaallisiksi, jos he äänestäisivät sitä vastaan, ja siksi he vaikenivat.” [58]
17. Ryhmän paine yhdenmukaisuuteen on erityinen kokeellisesti osoitettu tunnevaikuttamisen keino demokratian mitätöimiseksi.
Tämä on osoitettu hämmästyttävällä tavalla kuuluisassa sosiaalipsykologi Solomon Aschin kokeessa. Seitsemästä yhdeksään koehenkilöä pyydettiin vertaamaan eri pituisia viivoja keskenään ja sanomaan, mitkä kaksi viivaa olivat samanpituiset. Jokaisessa tehtävässä oli aivan äärimmäisen selvää, mitkä kaksi viivaa olivat samanpituiset, mutta aina ryhmän jäsenet, valekoehenkilöt, antoivat saman, väärän vastauksen, lukuun ottamatta sitä ainoaa oikeaa koehenkilöä, joka ei tiennyt kokeen todellista tarkoitusta. Tällaisissa olosuhteissa jopa 58 prosenttia aidoista koehenkilöistä muutti omaa vastaustaan ollakseen samaa mieltä kuin yksimielinen enemmistö. Sitten kun kokeeseen lisättiin toinen aito koehenkilö, 13 prosenttia koehenkilöistä muutti vastauksen ryhmän mukaiseksi vastoin omia aistejaan. [59] Jotkut konformistit itse asiassa muuttivat omia havaintojaan, mutta suurin osa heistä vain päätti, että ryhmän täytyy olla oikeassa, täysin siitä riippumatta, mikä oli evidenssi toiseen suuntaan.
18. Suoran demokratian toinen sisäinen virhe, joka on osittain (ei täysin) seurausta edellisestä, on politiikan muuttuvuus.
Tämä kattaa kaksi toisiinsa liittyvää argumenttia demokratiaa vastaan. Mitä kansankokous päättää yhdessä kokouksessa, sen se saattaa kumota seuraavassa, joko siitä syystä että kansalaiset ovat harkinneet asiaa uudelleen selväjärkisemmin (hyvä syy) tai siksi että aivan eri ihmiset ilmaantuvat kokoukseen (huono syy). Tämä tapahtui useinkin antiikin Ateenassa, ainoassa poliittisessa järjestelmässä, joka on koskaan vakavissaan yrittänyt saada suoraa demokratiaa onnistumaan. Kansankokous esimerkiksi äänesti antaa mytileneläisille, joiden kapina oli kukistettu, saman kohtelun kuin Meloksen valtauksessa: kaikki miehet tapetaan ja naiset ja lapset myydään orjiksi. Päätöstä toteuttamaan lähetettiin kolmisoutu. Seuraavana päivänä tämä päätös kumottiin, ja matkaan lähetettiin toinen laiva, joka Mytilenen onneksi saapui kuitenkin ensimmäisenä, joten vain kapinaan pääsyyllisinä pidetyt yli tuhat ihmistä teloitettiin. [60] On tietysti parempi kumota huono päätös kuin pitäytyä siinä, mutta ihmiset ovat hyvin vastahakoisia julkisesti myöntämään olleensa väärässä.
Se on jo tarpeeksi paha, jos kansankokouksen kokoonpano vaihtelee satunnaisesti tai jos politiikan ulkopuoliset tekijät vaikuttavat asioihin, kuten esimerkiksi Yhdysvaltain vaaleissa sää vaikuttaa vaalitulokseen (hyvällä säällä demokraattien äänestäjiä lähtee enemmän liikkeelle) [61]. Mutta vieläkin pahempaa on tarkoituksellinen ryhmäkunnan mobilisointi. Tämäkin tapahtui Ateenassa. Kenraali Nikias puhutellessaan kansankokousta ja vastustaessaan ehdotettua Sisilian sotaretkeä sanoi: ”Olen suuresti huolestunut siitä, että näen miten tämän nuoren miehen [Alkibiadeen] puoli istuu hänen rinnallaan tässä kokouksessa, ja kaikki on varta vasten kutsuttu häntä kannattamaan, ja minä taas omalla puolellani pyydän vanhemmilta miehiltä teidän joukostanne tukea.” Myös satiirisen näytelmäkirjailija Aristofaneen kirjoittamat rivit todistavat kansankokouksessa harjoitetusta blokkiäänestyksestä. [62]
Hobbes havaitsi, että ”kun äänet menevät niin lähelle toisiaan, että hävinneellä puolella on toiveita saada enemmistö seuraavassa kokouksessa, jos muutama mies muuttaa mielensä, silloin heidän johtajansa kokoavat heidät kaikki yhteen, ja he keskustelevat keskenään siitä, miten kumota se toimenpide, joka juuri on tullut voimaan. He päättävät keskenään osallistua seuraavaan kokoukseen suurin joukoin ja olla siellä ensimmäisinä; he järjestävät etukäteen mitä kukin sanoo ja missä järjestyksessä, niin että kysymys voidaan nostaa uudelleen esiin ja päätös, joka tehtiin silloin kun heidän vastustajansa olivat paikalla täydessä miesvahvuudessa, voidaan peruuttaa silloin kun he eivät ole paikalla.” [63]
Hobbes kuvaa tarkalleen, miten Samuel Adams manipuloi toista kansankokousta, Bostonin kaupunkikokousta, järjestämällä omalle ryhmäkunnalleen etukäteen yksityiskokouksia, valmistelevia vaalikokouksia: ”Valmistelevissa kokouksissa käsiteltiin laajasti tulevassa kaupunkikokouksessa mahdollisesti esiin nousevia ongelmia ja sitä miten niihin vastattaisiin mahdollisimman helposti; kuka puhuisi mistäkin asiasta ja mitä hän sanoisi; näin taattiin etukäteen ryhmäläisten yleinen hyväksyntä sekä puhujavalinnalle että hänen sanomalleen.” Samuel Adamsin serkku John Adams, joka oli käynyt kaupunkikokouksissa vuosien ajan, oli hämmästynyt tästä kuultuaan: ”Siellä he juovat ja kännäävät, ja siellä he valitsevat vetäjän, joka säännöllisesti pistää asioita äänestykseen, ja niin kunnanvaltuutetut, asessorit, vartiomiehet, palopäälliköt ja edustajat on jo valittu ennen kuin kaupunki heidät valitsee.” [64] Aivan vastaavia manipuloinnin keinoja harjoitettiin myös Ateenan kansankokouksessa. [65]
Suora demokratia sopii hyvin puoluekoneistojen kulissien takaisiin kähmintöihin: ”Kaupunkikokouksella [Bostonissa] oli valtaa nimittää monet kunnan virkamiehet, määrätä veroista ja taksoista sekä ottaa käyttöön sellaisia julkisen palvelualan hankkeita, joissa oli tarjolla työpaikkoja ja taloudellista hyötyä. Vuosien ajan alkuperäinen valmisteleva vaalikokous ja sen liittolaiset kauppaseurassa olivat toimineet epävirallisena johtoryhmänä kaupunkikokoukselle, jossa valmistelevan vaalikokouksen änkyrällä Samuel Adamsilla oli keskeinen rooli.” [66] Tätä on demokratia käytännössä.
Tästä Hobbes puhuu, kun hän puhuu ryhmäkunnasta, jonka hän määrittelee ”jonkinlaiseksi työksi ja yritykseksi, jota käytetään ihmisten muokkaamiseen” [67] James Madison on esittänyt kuuluisan argumenttinsa, jonka mukaan demokratia edistää ryhmäkuntaisuutta. [68] Vaalien järjestäjien organisaatio palvelee kuitenkin tarkoitusta missä tahansa kansankokouksessa tai lainsäädäntöelimessä (nimittäin omaansa). Puolueet (eufemismi ”ryhmäkunnille”) voivat saada suorassa demokratiassa keskeisen osan, jopa suuremman kuin edustuksellisessa demokratiassa. [69]
Vain säännöllinen suuri osallistujamäärä voisi minimoida (ei kuitenkaan eliminoida) näitä arvaamattomia ja manipuloituja takaiskuja, sillä jos suurin osa kansalaisista osallistuu kaikkiin kokouksiin, suurin osa yhteen kokoukseen osallistujista osallistuu myös toiseen. Ääripään mahdollisuudet ovat, että aina kaikki samat ihmiset tai aina eri ihmiset osallistuvat seuraavaan kokoukseen. Silloin kun osallistujina on aina samat ihmiset, kyseessä on käytännössä oligarkia, harvainvalta. Jos osallistujina on täysin eri ihmiset, kyseessä on kaaos, ainoa ”anarkian” muoto joka sopii yhteen suoran demokratian kanssa. Yleensä kyseessä on enemmänkin oligarkia.
Johtopäätelmät
Enemmistön valta on yhtä mielivaltaista kuin arvalla päättäminen, muttei läheskään yhtä reilua. [70] Äänestäjän kannalta ainoa ero arvonnan ja vaalien välillä on, että hän saattaa voittaa arvonnassa. [71] Puhdas sattuma on parempi kuin ”puhdas demokratia eli kansan välitön itsevalta”, kuten Joel Barlow asiaa kuvasi [72]. Eräs Sveitsin suoran demokratian ylistäjä myöntää hehkutuksensa keskellä: ”Korruptio, ryhmäkuntaisuus, mielivalta, väkivalta, piittaamattomuus laista ja kovasydäminen patavanhoillisuus, joka vastustaa kaikkea taloudellista ja yhteiskunnallista edistystä, olivat jokseenkin laajalle levinneitä vitsauksia puhtaan demokraattisessa elämänmuodossa.” [73] Demokratia missä muodossa tahansa on järjetöntä, epäoikeudenmukaista, tehotonta, oikullista, erimielisyyksiä aiheuttavaa ja halventavaa. Sen suorilla ja edustuksellisilla muodoilla on, kuten olemme havainneet, monia yhteisiä paheita. Kummallakaan demokratian versiolla ei ole mitään selvää etua suhteessa toiseen. Kummallakin on myös omat erityiset paheensa. Näiden järjestelmien ero on pelkkä aste-ero. Oli niin tai näin, pahinta mahdollista tyranniaa on enemmistön tyrannia [74], kuten useimmat anarkistit, jotkut konservatiivit, jotkut liberaalit, ja jopa rehellisimmät demokratian kannattajat ovat sanoneet.
Mutta onko demokratia kaikesta huolimatta paras hallintomuoto? Edes tämä ei ole niin selvää, kun katsoo todella tarkkaan, miten huono se on. Demokratian teorian voi hajottaa palasiksi muutamalla sivulla. Demokratia-uskovaiset väittävät, että demokratia edistää vuoropuhelua, mutta missä ihmeessä on vuoropuhelu demokratiasta itsestään? Demokratian kannattajat eivät ota huomioon kriitikoitaan; ikään kuin demokratia olisi niin selvä tapaus, ettei sitä tarvitse puolustella. He pitävät itsestäänselvänä, että joku (Locke? Rousseau? Lincoln? Churchill?) on joskus kauan sitten keksinyt kelpo puolustuksen demokratialle. Mutta kun kukaan ei ole keksinyt. Siksi sitä ei opeteta koulussakaan. Siellä opetetaan vain uskomaan. Argumentit demokratian puolesta – joita yleensä ei edes artikuloida – ovat niin hataria ja virheellisiä, ja jotkut vieläpä niin typeriä [75], että hartaat demokratian kannattajat saattavat hätkähtää. [76]
Voi toki olla, että jotkut näistä kriittisistä huomioista, joita on kohdistettu demokraattiseen hallintoon, ovatkin itse hallinnon kritiikkiä. Se ei kuitenkaan heikennä, vaan pikemminkin vahvistaa niiden validiteettia. Se tarkoittaa vain, ettei demokratia loppujen lopuksi ole niin erityistä, ja että se on havaittu.
Loppuviitteet
1. David Held, Models of Democracy (2nd ed.; Stanford, CA: Stanford University Press, 1996), ks. myös Tibor R. Machan, ”Introduction: The Democratic Ideal”, Liberty and Democracy, ed. Tibor R. Machan (Stanford, CA: Hoover Institute Press, 2002), xiii.
2. Jacques Ellul, The Political Illusion, tr. Konrad Kellen (New York: Alfred A. Knopf, 1967), 181.
3. David Graeber (in the AK Press catalog 2008), quoted in Bob Black, letter to the editors, Anarchy: A Journal of Desire Armed, No. 67 (Vol. 26, No. 2) (Spring-Summer 2009), 75.
4. ”Demokratia on samastettu älyllisen vapauden, taloudellisen oikeudenmukaisuuden, yhteiskunnallisen hyvinvoinnin, suvaitsevaisuuden, kunniallisuuden, moraalisen hyveellisyyden, ihmisarvon ja yleisen sivistyneen käytöksen kanssa.” Robert A. Nisbet, Community and Power (London: Oxford University Press, 1962), 248.
5. ”The Soul of Man Under Socialism”, The First Collected Edition of the Works of Oscar Wilde, 1908-1922, ed. Robert Ross (repr. ed.; London: Pall Mall, 1969), 8: 294. Wilde oli dekadentti anarkistinen hienostelija. Sellaiset elämäntapa-anarkistit halveksivat demokratiaa. Ks. esim. Octave Mirbeau, ”Voters Strike!”, Rants and Incendiary Tracts, ed. Bob Black & Adam Parfrey (New York: Amok Press & Port Townsend, WA: Loompanics Unlimited, 1989), 74, 78.
6. Ernest Barker, The Political Thought of Plato and Aristotle (New York: Dover, 1959), 13; M.I. Finley, Democracy, Ancient and Modern (2nd ed.; London: Hogarth Press, 1985), 5, 19; David Held, ”Democracy: From City-States to a Cosmopolitan Order”, Contemporary Political Philosophy: An Anthology, ed. Robert E. Goodin & Philip Pettit (Malden, MA: Blackwell Publishing, 2006), 80.
7. G.W.F. Hegel, ”On the English Reform Bill”, Political Writings, ed. Laurence Dickey & H.B. Nisbet (Cambridge: Cambride University Press, 1999), 235.
8. Bernard Bailyn, The Ideological Origins of the American Revolution (Cambridge: Belknap Press of Harvard University Press, 1967), 282-284; Gordon S. Wood, The Creation of the American Republic, 1776-1787 (New York & London: W.W. Norton & Company, 1972), 222-223, 409-413; ks. esim. The Federalist, ed. Jacob E. Cooke (Hanover, NH: Wesleyan University Press, 1961), 61 (No. 10) (James Madison); The Records of the Federal Convention of 1787, ed. Max Farrand (New Haven, CT: Yale University Press, 1911), 1: 26-27 (Edmund Randolph), 48 (Elbridge Gerry), 49 (George Mason), 288 (Alexander Hamilton). Randolph syytti Yhdysvaltojen ongelmista ”demokratian aiheuttamaa häiriötä ja mielettömyyttä”. Records, 1:51.
9. Herbert J. Storing, What the Antifederalists Were For (Chicago, IL & London: University of Chicago Press, 1981), 29.
10. Ralf Dahrendorf, Reflections on the Revolution in Europe (New Brunswick, NJ & London: Transaction Publishers, 2005), 168.
11. John Zerzan, ”No Way Out”, Running on Emptiness: The Pathology of Civilization (Los Angeles, CA: Feral House 2002), 204.
12. Bertrand Russell, ”The Prospects of Democracy”, Mortals and Others: American Essays 1929-1935, ed. Henry Ruja (London & New York: Routledge, 1996), 2: 24; James Fitzjames Stephen, Liberty, Equality, Fraternity (Chicago IL & London: University of Chicago Press, 1991), 168.
13. Alexis de Tocqueville, Democracy in America, ed. J.P. Mayer, tr. George Lawrence (Garden City, New York: Doubleday & Company, Anchor Books, 1969), 699.
14. Bob Black, Anarchy after Leftism (Columbia, MO: C.A.L. Press, 1997), 71. Myös edustuksellinen demokratia voi omaksua suoralta demokratialta joitakin sen vähäisiä piirteitä, kuten esimerkiksi Yhdysvallat käyttäessään oikeudenkäynneissä valamiehistöä. Kuitenkin edustukselliset virkamiehet (tuomarit) rajoittavat valamiehistöä hyvin ankarasti. Robert C. Black, ”FIJA: Monkeywrenching the Justice System?”, UMKC Law Review 66(1) (Fall 1997), 12-13.
15. Bob Black, Nightmares of Reason (2010), chs. 14 & 15, luettavissa The Anarchist Library -nettisivustolla.
16. Jean-Jacques Rousseau, ”Discourse on Political Economy”, The Social Contract and Discourses, tr. G.D.H. Cole (New York: E.P. Dutton and Sons & London: J.M. Dent and Sons, 1950), 313.
17. Loren E. Lomasky, ”Default and Dynamic Democracy”, in Liberty and Democracy, ed. Tibor R. Machan (Stanford, CA: Hoover Institute Press, 2002), 3.
18. Clark Kerr, Unions and Union Leaders of Their Own Choosing (New York: The Fund for the Republic, 1957), 12. Vastaavasti Sveitsin demokratia on maailman osallistuvin demokratia, mutta sveitsiläiset eivät ole ”erityisen osallistuvia taloudellisessa tai sosiaalisessa elämässä”. Wolf Linder, Swiss Democracy (3rd ed., rev. & upd.; Basingstoke, Hamps., England & New York: Palgrave Macmillan, 2010), 127.
19. Grant McConnell, Private Power and American Democracy (New York: Vintage Books, 1966), 120-127; James M. Buchanan & Gordon Tullock, The Calculus of Consent: Logical Foundations of Constitutional Democracy (Ann Arbor, MI: University of Michigan Press, 1962), 169; Elaine Spitz, Majority Rule (Chatham, NJ: Chatham House Publishers, 1982), 153; Michael Taylor, Community, Anarchy and Liberty (Cambridge: Cambridge University Press, 1982), 54-55.
20. Henry David Thoreau, ”Civil Disobedience”, in Walden and Civil Disobedience (New York: Signet Classics, 1960), 231.
21. Thomas Hobbes, Leviathan, ed. C.B. Macpherson (Harmondsworth, Middlesex, England: Pelican Books, 1968), 221.
22. John C. Calhoun, Disquisitions on Government and Selections from the Discourses (Indianapolis, IN & New York: Bobbs-Merrill Co., 1953), 29.
23. Elaine Spitz, Majority Rule (Chatham, NJ: Chatham House Publishers, 1982), 183; Juerg Steiner, ”Decision-Making”, in Encyclopedia of Democratic Thought, ed. Paul Barry Clarke & Joe Foweracker (London & New York: Routledge, 2001), q/v ”Decision-Making”.
24. United States v. Carolene Products Co., 304 U.S. 144, 152-53 n. 4 (1938).
25. Grant McConnell, Private Power and American Democracy (New York: Vintage Books, 1966), 105 (quoted), 109.
26. John Burnheim, Is Democracy Possible? Alternatives to Electoral Politics (Cambridge, England: Polity Press, 1985), 83 (quoted); Jeremy Waldron, The Dignity of Legislation (Cambridge & New York: Cambridge University Press, 1999), 132, 142-143; Buchanan & Tullock, Calculus of Consent, 125-127, 132-133; Robert A. Dahl, A Preface to Democratic Theory (Chicago, IL: University of Chicago Press, 1956), 91-99; Robert A. Dahl, Dilemmas of Pluralist Democracy: Autonomy vs. Control (New Haven, CT & London: Yale University Press, 1999), 230.
27. John Rawls, A Theory of Justice (rev. ed.; Cambridge: Harvard University Press, Belnap Press, 1999), 230.
28. Benjamin Barber, The Conquest of Politics: Liberal Philosophy in Democratic Times (Princeton, NJ: Princeton University Press, 1988), 79 (quoted); Willmoore Kendall & George W. Carey, ”The 'Intensity' Problem and Democratic Theory”, American Political Science Review 62 (1) (March 1968): 5-24.
29. Jean-Jacques Rousseau, ”The Social Contract”, The Social Contract and Discourses, tr. G.D.H. Cole (New York: E.P. Dutton and Sons & London: J.M. Dent and Sons, 1950), 107.
30. Juerg Steiner, ”Decision-Making”, in Encyclopedia of Democratic Thought, ed. Paul Barry Clarke & Joe Foweracker (London & New York: Routledge, 2001), 130.
31. Elaine Spitz, Majority Rule (Chatham, NJ: Chatham House Publishers, 1982), 3.
32. John Stuart Mill, ”Representative Government”, in Utilitarianism, Liberty and Representative Government (New York: E.P. Dutton and Company & London: J.M. Dent and Sons, 1951), 346-347; Harold Barclay, People Without Government: An Anthropology of Anarchism (London: Kahn & Averill with Cienfuegos Press, 1982), 118; Wolf Linder, Swiss Democracy (3rd ed., rev. & upd.; Basingstoke, Hamps., England & New York: Palgrave Macmillan, 2010), 110.
33. Näiden johtajien tarve on ilmeinen, sillä ryhmien johtajina heidät otetaan vastaan kaikissa kansanryhmien kokouksissa. He ovat väkijoukon todellisia hallitsijoita. Gustav Le Bon, The Crowd (New York: Compass Books, 1960), 189.
34. Peter J. Taylor, Graham Gudgin & R. J. Johnson, ”The Geography of Representation: A Review of Recent Findings”, in Electoral Laws and Their Political Consequences, ed. Bernard Grofman & Arend Lijphart (New York: Agathon Press, 1986), 183-184; Grant McConnell, Private Power and American Democracy (New York: Vintage Books, 1966), 92 (quoted); Robert A. Dahl, Dilemmas of Pluralist Democracy: Autonomy vs. Control (New Haven, CT & London: Yale University Press, 1999), 97-99; Bruce E. Cain, The Reapportionment Puzzle (Berkeley, CA: University of California Press, 1984), 36-37.
35. Kenneth Arrow, Social Choice and Individual Values (2nd ed; New York: John Wiley & Sons, 1963), 2-3, 94-95; ”An Essay on the Application of Probability Theory to Plurality Decision-Making (1785)”, in Condorcet: Foundations of Social Choice and Political Theory, tr. & ed. Iain McLean & Fiona Hewitt (Aldershot, Hants., England & Brookfield, VT: Edward Elgar Publishing, 1994), 120-130. Eräs pappismies nimeltä Dodgson kehitti käsitteen ”ei mikään ylläolevista” yhdeksi vaihtoehdoksi äänestyksiin. ”A Method of Taking Votes on More Than Two Issues”, in The Political Pamphlets and Letters of Charles Lutwidge Dodgson and Related Pieces: A Mathematical Approach, ed. Francine F. Abeles (New York: Lewis Carroll Society of North America, 2001), 95. Arrow'n mahdottomuusteoreeman eli Arrow'n paradoksin jälkeen ”sellainen teoreettinen mahdollisuus, että vaaleilla voitaisiin taata hyväksyttävät lopputulokset, sai pahan kolauksen, josta se tuskin ikinä toipuu”. William R. Keech, ”Thinking About the Length and Renewability of Electoral Terms”, in Electoral Laws and Their Political Consequences, ed. Bernard Grofman & Arend Lijphart (New York: Agathon Press, 1986), 104.
36. William H. Riker & Barry R. Weingast, ”Constitutional Regulation of Legislative Choice: The Political Consequences of Judicial Deference to Legislatures”, Working Papers in Political Science No. P-86-11 (Stanford, CA: Hoover Institution, 1986), 13-18 (eläviä esimerkkejä pysyvistä syklisistä enemmistöistä); Hanno Nurmi, Voting Paradoxes and How to Deal With Them (Berlin, Germany: Springer, 1999), Peter C. Fishburn, ”Paradoxes of Voting”, American Political Science Review 68 (2) (June 1974): 537-546 (viisi uutta paradoksia); Gerald H. Kramer, ”On a Class of Equilibrium Conditions for Majority Rule”, Econometrica 41 (2) (March 1973), 285 (quoted). Ainoa syy, miksi sykliset suosituimmuusjärjestykset eivät ole yleisempiä, on siinä että muut epädemokraattiset menetelmät, kuten lehmänkaupat, vaikuttavat osaltaan todellisuuteen.
37. Ian Shapiro, ”Three Fallacies Concerning Majorities, Minorities, and Democratic Politics”, in NOMOS XXIII: Majorities and Minorities, ed. John W. Chapman & Alan Wertheimer (New York & London: New York University Press, 1990), 97; William H. Riker, ”Introduction”, Agenda Formation, ed. William H. Riker (Ann Arbor, MI: University of Michigan Press, 1993), 1 (quoted).
38. ”A Method of Taking Votes on More Than Two Issues”, in The Political Pamphlets and Letters of Charles Lutwidge Dodgson and Related Pieces: A Mathematical Approach, ed. Francine F. Abeles (New York: Lewis Carroll Society of North America, 2001), 46-58; Robert Paul Wolff, In Defence of Anarchism (New York: Harper Torchbooks, 1970), 59-63; Kenneth Arrow, Social Choice and Individual Values (2nd ed; New York: John Wiley & Sons, 1963), 94.
39. James M. Buchanan & Gordon Tullock, The Calculus of Consent: Logical Foundations of Constitutional Democracy (Ann Arbor, MI: University of Michigan Press, 1962), 132-133; John Burnheim, Is Democracy Possible? Alternatives to Electoral Politics (Cambridge, England: Polity Press, 1985), 6; Grant McConnell, Private Power and American Democracy (New York: Vintage Books, 1966), 111-112.
40. John T. Noonan Jr., Bribery (New York: Macmillan & London: Collier Macmillan Publishers, 1984), 580; Clayton P. Gillette, ”Equality and Variety in the Delivery of Municipal Services”, Harvard Law Review 100 (1) (Nov. 1986), 959. Italiassa Genova ja Pistoia kielsivät 1100-luvulla lehmänkaupat konsulinvaaleissa. Lauro Martines, Power and Imagination: City-States in Renaissance Italy (New York: Alfred A. Knopf, 1979), 29. Sellaiset lait ovat aivan turhia: ”Laeilla, jotka kieltävät lehmänkaupat (ja jotka luultavasti ovat osittain lehmänkauppojen tulosta), ei ole mitään olennaista vaikutusta demokratian toimintaan sellaisissa maissa, joissa on omaksuttu lehmänkaupat.” Gordon Tullock, The Vote Motive (n.p.: The Institute of Economic Affairs, 1976), 41. Niistä seuraa vain salailua ja tekopyhyyttä. Kahden kolmasosan määräenemmistö, joka vaadittiin Yhdysvaltain perustuslain 13. lisäyksen hyväksymiseen, jolla lakkautettiin orjuus, saatiin aikaan lehmänkaupoilla. John T. Noonan Jr., Bribery (New York: Macmillan & London: Collier Macmillan Publishers, 1984), 456-458.
41. Ks. esim. Gordon Tullock, The Vote Motive (n.p.: The Institute of Economic Affairs, 1976), 45-46. Kansanäänestyksissä, suoran demokratian ilmauksissa, on lehmänkauppojen ”selkeimpiä esimerkkejä”, kun yhteen äänestykseen kasataan toisiinsa liittymättömiä toimenpiteitä, jotka sidotaan yhteen jotta ne miellyttäisivät enemmistöä. Ibid., 48-49. Joidenkin osavaltioiden perustuslaeissa yritetään kieltää äänestykset useammista kuin yhdestä kysymyksestä kerrallaan. Nämä säännökset ovat kuitenkin kuuluisia tehottomuudestaan. Ne ovat myös itsessään epädemokraattisia, sillä ne jättävät oikeuslaitokselle lopullisen päätäntävallan. Jos poliittisessa järjestelmässä ei ole vallanjakoa ja sen avoimuutta, demokratia on tyranniaa. Kuitenkaan sellainen poliittinen järjestelmä, jossa on vallanjako ja se on avointa, ei välttämättä ole demokratia.
42. Nicholas Rescher, ”Risking D: Problems of Political Decision”, Public Affairs Quarterly 13 (4) (Oct. 1999), 298.
43. Gordon Tullock, The Vote Motive (n.p.: The Institute of Economic Affairs, 1976), 5. Jos moraaliset pohdinnat heitetään syrjään (jonne ne kuuluvatkin), enemmistöperiaate johon kuuluu lehmänkauppoja, voi johtaa tehottomiin lopputuloksiin – paras tehokkuus vaatii yllättäen määräenemmistön: ”enemmistöperiaate ei siten yleensä ole paras mahdollinen”. Ibid., 51-55, 55 (quoted).
44. ”The Phenomenon of Outvoting”, The Sociology of Georg Simmel, ed. Kurt H. Wolff (New York: The Free Press & London: Collier-Macmillan, 1950), 241-242.
45. James Fitzjames Stephen, Liberty, Equality, Fraternity (Chicago IL & London: University of Chicago Press, 1991), 70.
46.Elaine Spitz, Majority Rule (Chatham, NJ: Chatham House Publishers, 1982), 192 (quoted); Arend Lijphart, Encyclopedia of Democratic Thought, ed. Paul Barry Clarke & Joe Foweracker (London & New York: Routledge, 2001), q/v ”Consensus Democracy” (enemmistödemokratia on ”ulossulkevaa, kilpailuhenkistä ja vastakkainasetteluja luovaa”); Jane L. Mansbridge, Beyond Adversary Democracy (New York: Basic Books, 1980), 273. Mansbridge lisää, että koska on ahdistavaa kohdata vihamielinen enemmistö, kokouksessa käytetään hyväksi painetta yhdenmukaisuuteen. Äärimmäisen motivoituneet militantit saattavat kestää muita kauemmin ja väsyttää heidät: ”Vähäisempi ja heikompi puolueryhmä on ketjun lujempi lenkki: usein nähdään, kuinka muutamat harvat jotka ovat kovia, väsyttävät suuremman joukon jotka ovat maltillisia.” Francis Bacon, ”Of Faction”, The Essayes or Counsels, Civill and Moral, ed. Michael Kiernan (Cambridge: Harvard University Press, 1985), 155 (essay no. LI). Kokouksia hiertävät monet vakavat epätasa-arvoisuudet, ja yksi pahimmista on epätasa-arvo ekstroverttien ja introverttien välillä. Kansankokouksilla hallinnointi estää sellaisten henkilöiden osallistumisen, jotka eivät halua olla samassa huoneessa esimerkiksi Murray Bookchinin tai Peter Staudenmeierin kaltaisen ihmisen kanssa.
47. ”Joutuu näkemään, että halveksimamme miehen ehdotus on suositumpi kuin omamme; joutuu huomaamaan, ettei viisauttamme arvosteta; joutuu alttiiksi varmalle vihalle epävarmassa taistelussa tyhjänpäiväisen kunnian tähden; joutuu vihaamaan ja olemaan vihattavana, koska on mielipide-eroja (joita ei voi välttää, olimme sitten voittajia tai häviäjiä); joutuu paljastamaan omat toiveensa ja suunnitelmansa, vaikkei sille ole mitään tarvetta eikä se hyödytä mitään; joutuu laiminlyömään omia asioitaan. Siinäpä niitä huonoja puolia.” Thomas Hobbes, On the Citizen, ed. & tr. Richard Tuck & Michael Silverthorne (Cambridge: Cambridge University Press, 1998), 120.
48. Ian Shapiro, ”Optimal Participation?” Journal of Political Philosophy 10 (2) (June 2002), 198-199.
49. Henry David Thoreau, ”Civil Disobedience”, in Walden and Civil Disobedience (New York: Signet Classics, 1960), 226; Jeremy Waldron, The Dignity of Legislation (Cambridge & New York: Cambridge University Press, 1999), 126-127.
50. H. L. Mencken, Notes on Democracy (New York: Alfred A. Knopf, 1926), 89 (quoted); ks. myös Robert A. Dahl, Dilemmas of Pluralist Democracy: Autonomy vs. Control (New Haven, CT & London: Yale University Press, 1999), 83-84.
51. Sally Burch, Encyclopedia of Democratic Thought, ed. Paul Barry Clarke & Joe Foweracker (London & New York: Routledge, 2001), q/v ”Electoral Systems”.
52. Wolf Linder, Swiss Democracy (3rd ed., rev. & upd.; Basingstoke, Hamps., England & New York: Palgrave Macmillan, 2010), 84. Sveitsin järjestelmässä yksi pienen Urin kantonin asukkaan ääni vastaa 34 zurichiläisen ääntä. Ibid., 81.
53. Esim. Murray Bookchin, Anarchism, Marxism, and the Future of the Left, 1993-1998 (Edinburgh, Scotland & San Francisco, CA: A.K. Press, 1999), 314.
54. ”Joukkojen yleisiä ominaispiirteitä joutuu näkemään parlamentaarisissa kokouksissa: älyllistä yksinkertaisuutta, helppoa ärsyyntymistä, alttiutta suggestioille, tunteiden liioittelua ja harvojen johtajien ylivoimaista vaikutusvaltaa.” Gustav Le Bon, The Crowd (New York: Compass Books, 1960), 187.
55. Robert Michels, Political Parties: A Sociological Study of the Oligarchical Tendencies of Modern Democracy (New York: The Free Press & London: Collier-Macmillan Limited, 1962), 64, 98-102. Jos demokratia alkaa epäilyttää, tämä kirja kannattaa lukea ensimmäiseksi.
56. Thomas Hobbes, On the Citizen, ed. & tr. Richard Tuck & Michael Silverthorne (Cambridge: Cambridge University Press, 1998), 123; ks. myös Sigmund Freud, Group Psychology and the Analysis of the Ego, tr. & ed. James Strachey (New York: W.W. Norton & Company, 1959), 9; Gustav Le Bon, The Crowd (New York: Compass Books, 1960), 187.
57. John Jay quoted in Life of John Jay, ed. William Jay (New York: J. & J. Harper, 1833), 2: 315. Jay, yksi Yhdysvaltain perustajaisistä ja Federalistikirjoitusten kirjoittajista, oli Yhdysvaltain korkeimman oikeuden ensimmäinen puheenjohtaja.
58. Thucydides, History of the Peloponnesian War, tr. Rex Warner (London: Reagan Books, 1951), 425.
59. Solomon E. Asch, Social Psychology (Englewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall, 1951), 458, 477.
60. M.I. Finley, Democracy, Ancient and Modern (2nd ed.; London: Hogarth Press, 1985), 52; G.W.F. Hegel, ”On the English Reform Bill”, Political Writings, ed. Laurence Dickey & H.B. Nisbet (Cambridge: Cambride University Press, 1999), 235; Thucydides, History of the Peloponnesian War, tr. Rex Warner (London: Reagan Books, 1951), 212-223.
61. Russell Hardin, Encyclopedia of Democratic Thought, ed. Paul Barry Clarke & Joe Foweracker (London & New York: Routledge, 2001), ”Participation”.
62. Thucydides, History of the Peloponnesian War, tr. Rex Warner (London: Reagan Books, 1951), 417 (quoted); ”Ecclesiazusai”, Aristophanes: Plays II, tr. Patric Dickinson (London: Oxford University Press, 1970), 2: 256.
63. Thomas Hobbes, On the Citizen, ed. & tr. Richard Tuck & Michael Silverthorne (Cambridge: Cambridge University Press, 1998), 124.
64. Gary Wills, Inventing America: Jefferson's Declaration of Independence (Garden City, NY: Doubleday & Company, 1978), 20 (quoted), 23 (quoting John Adams). Bostonilaiset herättivät uudelleen henkiin mannermaakongressin savuisen huoneen, jossa Jefferson huomasi että ”[Samuel Adams] piti alituiseen valikoidulle herrakerholleen valmistelevia vaalikokouksia, joukoissaan Richard Henry Lee, ja niissä kokouksissa ennalta päätettin yleisesti ajettavia asioita sekä annettiin osia eri toimijoille kuin niille, jotka myöhemmin niitä hoitivat.” Quoted in ibid., 25.
65. R. K. Sinclair, Democracy and Participation in Ancient Athens (Cambridge: Cambridge University Press, 1998), 144-145.
66. Richard Maxwell Brown, ”Violence and the American Revolution”, in Essays on the American Revolution, ed. Stephen G. Kurtz & James H. Hutson (Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press & New York: W.W. Norton & Co., 1973), 102.
67. Thomas Hobbes, On the Citizen, ed. & tr. Richard Tuck & Michael Silverthorne (Cambridge: Cambridge University Press, 1998), 124.
68. James Madison, The Federalist, ed. Jacob E. Cooke (Hanover, NH: Wesleyan University Press, 1961), No. 10 at 56-57.
69. Murray Bookchin, Rise of Urbanization and the Decline of Citizenship (San Francisco, CA: Sierra Club Books, 1987), 243; Ian Budge, Encyclopedia of Democratic Thought, ed. Paul Barry Clarke & Joe Foweracker (London & New York: Routledge, 2001), q/v ”Direct Democracy”.
70. Robert Paul Wolff, In Defence of Anarchism (New York: Harper Torchbooks, 1970), 44-45.
71. Niinpä ”yleinen äänioikeus ei silmissäni ole mitään muuta kuin arpapeliä”. Pierre-Joseph Proudhon, General Idea of the Revolution in the Nineteenth Century, tr. John Beverley Robinson (London: Freedom Press, 1923), 141.
72. Joel Barlow, ”To His Fellow Citizens of the United States. Letter II: On Certain Political Measures Proposed for Their Consideration”, in American Political Writing during the Founding Era, 1760-1805, ed. Charles S. Hyneman & Donald S. Lutz (2 vols.; Indianapolis, IN: Liberty Fund, 1983), 2: 1106.
73. Benjamin Barber, The Death of Communal Liberty (Princeton, NJ: Princeton University Press, 1974), 197.
74. Esim. Emma Goldman, ”The Individual, Society and the State”, Red Emma Speaks: Selected Writings and Speeches, ed. Alix Kates Shulman (New York: Vintage Books, 1972), 98; ks. myös Robert L. Hoffman, Revolutionary Justice: The Social and Political Theory of P.-J. Proudhon (Urbana, IL: University of Illinois Press, 1972), 187. Yleensä tuo ilmaus annetaan Alexis de Tocquevillen nimiin [Democracy in America, ed. J.P. Mayer, tr. George Lawrence (Garden City, New York: Doubleday & Company, Anchor Books, 1969), 250] ja myöhemmin sen popularisoi John Stuart Mill; sitä kuitenkin käytti ainakin yksi antifederalisti perustuslain ratifioinnista käydyssä debatissa. Gordon S. Wood, The Creation of the American Republic, 1776-1787 (New York & London: W.W. Norton & Company, 1972), 484 & n. 19. Varmaa on, että ajatus oli tuolloin hyvin laajalle levinnyt, ja on ollut sen jälkeenkin.
75. On esimerkiksi väitetty, että vapaaehtoinen oleskelu jossain maassa antaa ”hiljaisen” hyväksynnän sen maan demokraattiselle hallitukselle. Hyväksy tai häivy! On suorastaan uskomatonta, että useimmat demokratian kannattajat eivät ymmärrä sitä vertaa, että jos vapaaehtoinen oleskelu antaa myöntymyksen tulla hallituksi, silloin se lasketaan myöntymykseksi tulla hallituksi minkä tahansa hallinnon toimesta, oli se sitten despoottinen tai demokraattinen. Harry Brighouse, ”Democracy and Inequality”, in Democratic Theory Today: Challenges for the 21st Century, ed. April Carter & Geoffrey Stokes (Cambridge, England: Polity Press, 2002), 56; J.P. Plamanatz, Consent, Freedom, and Political Obligation (2nd ed.; London: Oxford University Press, 1968), 7-8; A. John Simmons, Moral Principles and Political Obligations (Princeton, NJ: Princeton University Press, 1979), 73-74 & ch. 4. Democratic Theory Today -antologiassa yksitoista kirjoittajaa, jotka kaikki ovat professoreita, käsittelevät juhlavasti kansalaisten tasavaltaisuutta, demokratian kehitystä, deliberatiivista demokratiaa, assosiatiivista demokratiaa ja niin edelleen. Eikä yksikään heistä vaivaudu oikeuttamaan demokratiaa itseään.
76. Ks. esim. William Godwin, Enquiry Concerning Political Justice, ed. Isaac Kramnick (Harmondsworth, Middlesex, England: Penguin Books, 1976), 209-253; Crispin Sartwell, Against the State (Albany, NY: State University of New York Press, 2008), 39-96 (quoted).
* * *
Alkuteos: Bob Black, Debunking Democracy, CAL Press Pamphlet Series #2, April 2011.
Suomennos: Ulla Vehaluoto. 2018. Muualla julkaisematon.