Ennen kuin jatkamme minun täytyy selittää yksi asia. Olen sen velkaa niille anarkisteille, jotka eivät ole kommunisteja.
Koska sinun pitää saada tietää, etteivät kaikki anarkistit ole kommunisteja: he eivät kaikki usko, että kommunismi – yhteinen omistus ja jakaminen tarpeen mukaan - olisi paras ja oikeudenmukaisin taloudellisen järjestelyn tapa.
Olen ensin kertonut sinulle kommunistisesta anarkismista, koska se on oman arvioni mukaan kaikkein toivottavin ja käytännöllisin yhteiskunnan muoto. Kommunististen anarkistien mukaan anarkia voi päästä täyteen kukoistukseensa vain kommunistisissa olosuhteissa, ja tällöin tasavertainen vapaus, oikeudenmukaisuus ja hyvinvointi voidaan taata kaikille ilman erottelua tai syrjintää.
On kuitenkin olemassa anarkisteja, jotka eivät usko kommunismiin. Heidät voidaan yleisesti jakaa individualisteihin ja mutualisteihin[i].
Kaikki anarkistit ovat yhtä mieltä tästä perustavasta ajatuksesta: että hallinnointi tarkoittaa epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa; että se on hyökkäävä, orjuuttava ja suurin este ihmisen kasvulle ja kehitykselle. Kaikki anarkistit uskovat, että vapaus voi toteutua vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole minkäänlaista pakkovaltaa. Siksi he kaikki ovat yksimielisiä siitä perusperiaatteesta, että hallinto tulee lakkauttaa.
Eri mieltä he ovat pääsääntöisesti seuraavista kohdista:
Ensinnäkin siitä tavasta, millä anarkia toteutetaan. Kommunististen anarkistien mukaan vain yhteiskunnallinen vallankumous voi lakkauttaa hallinnon ja toteuttaa anarkian, kun taas individualistianarkistit ja mutualistit eivät usko vallankumoukseen. Heidän mukaansa nyky-yhteiskunta kehittyy vähitellen pois hallinnosta hallinnottomuuden olotilaan.
Toiseksi individualistiset anarkistit ja mutualistit uskovat yksityiseen omistukseen, kun taas kommunistiset anarkistit näkevät nimenomaan yksityisomistuksen instituution yhtenä epäoikeudenmukaisuuden, epätasa-arvon, köyhyyden ja kurjuuden pääasiallisena lähteenä. Individualistit ja mutualistit puolustautuvat, että vapaus tarkoittaa ’jokaisen oikeutta työnsä tuloksiin’; mikä on tietenkin totta. Vapaus todellakin tarkoittaa sitä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, onko yksilöllä oikeus tuotteeseensa, vaan onko sellaista asiaa kuin yksilöllinen tuotos edes olemassa. Olen edellisissä kappaleissa huomauttanut, ettei sellaista asiaa ole nykyaikaisessa historiassa; kaikki työ ja työn tuotteet ovat yhteiskunnallisia, yhteisiä. Siksi väitteellä yksilön oikeudesta tuotteeseensa ei ole käytännön merkitystä.
Olen myös osoittanut, ettei tuotteiden tai hyödykkeiden vaihto voi olla yksilöllistä tai yksityistä, ellei käytetä voiton pyynnin järjestelmää. Koska hyödykkeen arvoa ei voida riittävästi määritellä, ei yksikään vaihtokauppa vastaa toistaan. Tämä tosiasia johtaa mielestäni yhteisomistukseen ja -käyttöön; siis kommunismiin käytännöllisimpänä ja oikeudenmukaisimpana talousjärjestelmänä.
Mutta kuten sanottu, individualistiset anarkistit ja mutualistit ovat eri mieltä kommunististen anarkistien kanssa tästä asiasta. Heidän mukaansa taloudellisen epätasa-arvon lähde on yksinoikeuksissa, monopoleissa, ja että yksinoikeudet katoavat hallinnon lakkauttamisen myötä, koska kyse on erityisoikeudesta, jonka hallinto on suonut ja jota se suojelee. Vapaa kilpailu, he väittävät, poistaisi yksinoikeudet ongelmineen.
Individualistisilla anarkisteilla, Stirnerin ja Tuckerin seuraajilla, samoin kuin tolstoilaisilla anarkisteilla, jotka uskovat väkivallattomuuteen, ei ole kovin selkeää suunnitelmaa taloudellisesta elämästä anarkian vallitessa. Mutualisteilla sen sijaan on täsmällinen ehdotus uudesta talousjärjestelmästä. He uskovat opettajansa, ranskalaisen filosofi Proudhonin tavoin, että keskinäinen pankkijärjestelmä ja koroton laina olisivat paras talouden muoto hallinnottomassa yhteiskunnassa. Heidän teoriansa mukaan vapaa luotto, joka antaisi jokaiselle mahdollisuuden lainata rahaa ilman korkoa, johtaisi tulojen tasaantumiseen ja vähentäisi voitot minimiinsä, ja näin se poistaisi niin rikkaudet kuin köyhyydenkin. Vapaa luotto ja kilpailu avoimilla markkinoilla, he sanovat, johtaisi taloudelliseen tasa-arvoon, ja samaan aikaan hallinnon lakkauttaminen takaisi yhtäläisen vapauden. Niin mutualistisen yhteisön kuin individualistisen yhteiskunnankin yhteiselämä perustuisi vapaaehtoisten sopimisten ja vapaiden sopimusten loukkaamattomuudelle.
Olen tässä antanut hyvin lyhyen kuvauksen individualististen anarkistien ja mutualistien näkemyksistä. Tämän kirjan tarkoituksena ei ole käsitellä yksityiskohtaisesti niitä anarkistisia ideoita, joita tämän kirjoittaja pitää virheellisinä ja epäkäytännöllisinä. Koska itse olen kommunistinen anarkisti, haluan välittää lukijalle niitä näkemyksiä, joita itse pidän parhaina ja järkevimpinä. Ajattelin kuitenkin, ettei olisi reilua jättää sinua tietämättömäksi toisenlaisten, muidenkin kuin kommunististen anarkistien teorioiden olemassaolosta. Jos haluat tutustua niihin tarkemmin, suosittelen lukemaan kirjoja, jotka käsittelevät anarkismia yleisellä tasolla.
[i] Vaikka mutualistit eivät kutsukaan itseään anarkisteiksi (luultavasti koska tämä nimitys on niin väärinymmärretty), ovat he joka tapauksessa läpikotaisen anarkistisia, koska he eivät usko hallintoon eivätkä minkäänlaiseen poliittiseen auktoriteettiin.