"Mitä teet työksesi?" on ensimmäisiä kysymyksiä, joita ihmiset kysyvät toisiltaan esittelytilanteessa yhteiskunnassamme. Kyseessä ei ole pelkkä small talk -kohteliaisuus. Se osoittaa sen suunnattoman merkityksen, joka työlle annetaan kulttuurissamme. Työ antaa meille paikan maailmassa, se on identiteettimme, se määrittää meidät ja viime kädessä se rajoittaa meitä: se kahlitsee meidät. Riittää, että tarkkailee psyykkistä järkytystämme, kun menetämme työpaikkamme, meidät erotetaan, lomautetaan, pakotetaan siirtymään eläkkeelle tai kun emme onnistukaan saamaan hakemaamme paikkaa. Työtöntä henkilöä ei määritellä positiivisin termein, vaan negatiivisesti: olla työtön merkitsee työn puutetta. Työn puuttuminen merkitsee joutumista taloudellisesti ja sosiaalisesti sivuunlyödyksi. "Mitä teet työksesi?" -kysymykseen vastaaminen "en mitään" tuntuu emotionaalisesti vaikealta ja sosiaalisesti sopimattomalta. Useimmat työttömät vastaisivat kysymykseen mieluummin sellaisin epämääräisin vastauksin kuten "olen työsopimusten välisessä tilassa" tai "olen lähettänyt pari ansioluetteloa muutamaan paikkaan ja mahdollisuuteni näyttävät ihan lupaavilta", kuin myöntäisivät suoraan, että he eivät tee työtä. Se, ettei tee työtä yhteiskunnassamme, merkitsee sosiaalisen merkityksen kadottamista. Olet tyhjäntoimittaja, koska tyhjä on juuri sitä mitä teet.
Ne, jotka ovat töissä (ja heitä on aina vain vähemmän kun talouksiemme hajoamisprosessit hitaasti etenevät), ovat todella jotakin – he ovat opettajia, sairaanhoitajia, lääkäreitä, tehdastyöläisiä, koneenrakentajia, koneenkäyttäjiä, hammashoitajia, valmentajia, kirjastonhoitajia, sihteerejä, bussinkuljettajia ja niin edelleen. Heillä on työn määrittämä identiteetti. Heitä pidetään yhteiskuntamme normaaleina ja tuottavina jäseninä. Lain mukaan heidän työnsä katsotaan työsopimuksen alaiseksi, jonka ymmärretään ainakin implisiittisesti olevan osa työnantajan ja työntekijän välistä suhdetta, vaikka sitä ei aina olisi niin muodollisesti tehtykään työsuhteen alussa. Työsopimus perustuu ajatukselle, että reilu vaihto on mahdollinen taitojaan ja työtään myyvän työläisen ja palkkaa maksavan työnantajan välillä. Tämä ajattelutapa edellyttää, että henkilön taidot ja työ voidaan erottaa heistä itsestään ja pitää niitä irrallisina ominaisuuksina, joita voidaan kohdella kuin mitä tahansa ostettavaa ja myytävää omaisuutta. Työsopimus antaa olettaa, että esimerkiksi koneenkäyttäjällä tai strip tease -tanssijalla on kyky erottaa itsensä niistä elementeistä, joita työnantaja tarvitsee, ja että he pystyvät sitten pääsemään sopimukseen työnantajan kanssa vaihtaakseen vain juuri nuo elementit rahaa vastaan. Koneenkäyttäjä kykenee myymään teknisiä taitojaan, kun taas strip tease -tanssija kykenee myymään seksuaalista viehätysvoimaansa ja – työsopimuksen mukaan – he molemmat tekevät niin kauppaamatta samalla itseään ihmisinä. Politiikan tutkijat ja taloustieteilijät viittaavat näihin ominaisuuksiin "henkilön työvoimana" ja puhuvat henkilön kyvystä luovuttaa työpanos työvoimansa muodossa.
Yhteiskunnassamme työ määritellään siten teoksi, jonka avulla työläinen luovuttaa työtä työvoimanaan työnantajalle reilua rahallista korvausta vastaan. Tämä tapa kuvata työtä, ymmärtää se reiluna vaihtona kahden tasa-arvoisen välillä, peittää työnantajan ja työntekijän suhteen todellisen laadun: ylivallan ja alistamisen suhteen. Jos työsopimuksen takaa paljastuva totuus tulisi laajemminkin tunnetuksi, yhteiskuntamme työläiset kieltäytyisivät työstä oivallettuaan ihmisyksilölle olevan mahdotonta aidosti erottaa työvoimansa itsestään. "Henkilön työvoima" ei todellisuudessa ole olemassa jonakin, jonka yksilö voi yksinkertaisesti myydä erillisenä asiana. Koneenkäyttäjät eivät yksinkertaisesti kykene erottamaan itsestään työnantajan tarvitsemia erityisiä taitoja. Nuo taidot ovat osa orgaanista kokonaisuutta, jota ei voi ottaa irralleen persoonan kokonaisuudesta. Samalla tavoin seksuaalinen viehätysvoima on strip tease -tanssijoiden luontainen ominaisuus, ja on täysin mahdotonta käsittää kuinka tällainen rakenteellinen, aineeton ominaisuus voitaisiin irrottaa tanssijoista itsestään. Tanssijan täytyy olla täysin läsnä voidakseen tanssia, aivan kuten koneenkäyttäjänkin tulee olla täysin läsnä suorittaakseen tehtävät; kumpikaan ei voi vain lähettää erillisiä taitojaan tekemään töitä puolestaan. Oli sitten kyseessä sihteeri, farmaseutti, koneenkäyttäjä tai tanssija, myynnissä ei ole pelkästään yksilön taitoja, vaan henkilön koko olemus. Kun työläiset myyvät työvoimaansa työnantajille, niin tosiasiallisesti he myyvät omaa itsemääräämistään, omaa tahtoaan, omaa vapauttaan. Lyhyesti sanottuna he ovat työtuntiensa aikana orjia.
Mikä on orja? Orjana pidetään yleisesti henkilöä, joka on toisen laillista omaisuutta ja joka on sidottu absoluuttiseen tottelevaisuuteen. Laillinen valhe, joka syntyy, kun puhumme työläisen kyvystä myydä työvoimaansa vieraannuttamatta tahtoaan, saa meidät ylläpitämään perusteetonta erottelua orjan ja työläisen välillä. Työläisen täytyy työskennellä toisen tahdon mukaan. Työläisen täytyy totella pomoaan tai viime kädessä menettää työnsä. Työnantajalla on työn aikana täydellinen kontrolli työntekijäänsä; viime kädessä mitään neuvottelua ei ole olemassakaan; jos ei toimi pomon kriteerien mukaan, saa potkut. On naurettavaa uskoa, että on mahdollista erotella ja myydä "henkilön työvoimaa" ja säilyttää samalla ihmiselle kuuluvan persoonan integriteetti. Oman työvoimansa myyminen markkinoilla merkitsee alistussuhteen syntymistä suhteessa työnantajaan – se merkitsee herran/työnantajan orjaksi ryhtymistä. Ainoa suuri ero työläisen ja orjan välillä on se, että työläinen on orja vain ollessaan työssä, kun taas orja on orja kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, ja orjat tietävät olevansa orjia, kun taas suurin osa työntekijöistä ei ajattele itseään lainkaan näiden käsitteiden avulla.
Carole Pateman osoittaa työsopimuksen seurauksia kirjassaan The Sexual Contract:
Kykyjä tai työvoimaa ei voi käyttää ilman, että työntekijä käyttää tahtoaan, ymmärrystään ja kokemuksiaan käyttäessään kykyjään tai työvoimaansa. Työvoiman käyttö vaatii "omistajansa" läsnäolon, ja se pysyy pelkkänä potentiaalina siihen saakka kunnes hän toimii tavalla, joka on välttämätöntä sen käyttämiseksi, tai suostuu tai pakotetaan niin toimimaan; so. työntekijän pitää tehdä työtä. Työvoiman käytöstä tehty sopimus on resurssien hukkaamista, jollei työvoimaa voida käyttää tavalla, jolla uusi omistaja vaatii sitä käytettävän. "Työvoimaksi" nimitettyä kuvitelmaa ei voi käyttää; se mitä vaaditaan, on nimenomaan, että työntekijä toimii vaaditulla tavalla. Työsopimuksen täytyy siksi luoda käskyn ja tottelevaisuuden suhde työnantajan ja työntekijän välille. – – Lyhyesti sanottuna sopimus, jolla työläinen myy työvoimaansa, on sopimus, jossa – koska häntä ei voi erottaa kyvyistään – hän myy käskyvallan oman ruumiinsa ja itsensä käyttöön. Se, että saa tällä tavoin käyttöoikeuden toiseen, merkitsee (juridista) orjanomistajuutta.1
"Herran" ja "orjan" tapaisia termejä ei kuitenkaan usein käytetä kuvattaessa kapitalististen markkinasuhteiden työsopimuksia; tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö nämä termit soveltuisi niihin mainiosti. Kun vältellään tämäntapaisia käsitteitä ja uskotellaan, että työsopimus on reilu ja tasavertainen ja että se perustuu työläisen vapauteen myydä työvoimaansa, saadaan itse järjestelmä vaikuttamaan reilulta, tasavertaiselta ja vapaalta. Yksi ongelma siinä, ettei työnantajan ja työntekijän suhteen todellista luonnetta tunnisteta, on se, että työläiset kokevat työnsä orjuutena samaan aikaan, kun heidät saadaan ideologisesti myöntymään järjestelmään.
Olipa työläisen tekemä työ minkälaatuista tahansa – käsillä tehtävää tai mentaalista, hyvin tai kurjasti maksettua – työsopimuksen luonne pysyy sellaisena, että työntekijän täytyy viime kädessä totella työnantajaa. Työnantaja on aina oikeassa. Työntekijälle kerrotaan miten työskennellä, missä työskennellä, milloin työskennellä ja minkä parissa työskennellä. Tämä pätee yhtä lailla yliopiston professoreihin, koneenkäyttäjiin, asianajajiin ja matonpesijöihin; ollessasi työntekijä menetät oikeutesi itsemääräämiseen. Tämä vapauden menetys koetaan kipeästi, mikä on syy siihen, miksi monet haaveilevat oman yrityksen perustamisesta, ryhtymisestä omiksi pomoikseen ja itsensä työllistäjiksi. Monet eivät kuitenkaan koskaan toteuta haaveitaan ja ovat sen sijaan tuomittuja myymään sielujaan rahasta. Unelma ei tällä tempulla kuitenkaan katoa mihinkään, ja heidän töidensä epämiellyttävyys, epätyydyttävyys ja merkityksettömyys kalvaa heitä, jopa silloin kun he tulevat puolustaneeksi järjestelmää, jossa he raatavat alistettuina vailla mielen häivää.
Asioiden ei tarvitse olla näin. Työsopimuksessa ei ole mitään pyhää, joka tekisi siitä ikuisesti pätevän talouden organisoimisen mallin ja estäisi meitä kyseenalaistamasta sitä. Omaa kovaonnisuuttamme työntekijöinä ei tarvitse ymmärtää psykologisena asiana, joka hoituu kuntoon psyykenlääkkeillä – vaan pikemminkin täysin inhimillisenä reagointina ylivallan tuottamaan ahdinkoon. Voimme hahmottaa parempia tapoja tehdä työtä ja tehdä niin juuri nyt, tänään, omassa elämässämme. Näin tekemällä voimme osaltamme pyrkiä murentamaan palkkaorjuuden järjestelmää; voimme vähentää sen valtaa ja korvata sen lopulta kokonaan vapaammilla tavoilla tehdä työtä.
Miltä parempi tapa työskennellä näyttäisi? Se muistuttaisi vähemmän työtä – enemmänkin se muistuttaisi sitä mitä tavallisesti kutsumme leikiksi. Tämä ei tarkoita, että se olisi helppoa, koska myös leikit voivat olla vaikeita ja haastavia, kuten tiedämme kaikista niistä toimista ja puuhista, joita teemme niiden itsensä hauskuuden takia. Tämä työ olisi omasta itsestä lähtevää ja suuntautunutta, oman itsen haluamaa ja vapaasti valittua. Tämä merkitsee myös sitä, että työ pitää vapauttaa palkkajärjestelmästä. Sillä heti, kun joku saa maksun jonkin tekemisestä, hän on alistussuhteessa siihen tahoon, joka maksun suorittaa. Kuten Alexander Berkman huomautti: "Työtä ja sen tuotteita pitää vaihtaa ilman hintaa, ilman voittoa ja vapaasti tarpeen mukaan"2. Työt tulisivat tehdyiksi – ei sen takia, että niitä teetettäisiin pakottamista apuna käyttäen, vaan koska niiden tekemiseen löytyisi tarpeeksi halukkuutta ja sisäistä motivaatiota. Kuulostaako mahdottomalta? Ei suinkaan. Tämän tapaista työtä tekee jo nyt suurin osa meistä päivittäin. Nämä ovat toimia, joiden tekemisen valitsemme orjuutettuamme itseämme sitä ennen tekemällä työtä jollekulle toiselle kahdeksan tai kymmenen tuntia palkkatyöpaikassa. Koemme tämän joka kerta kun teemme jotakin arvokasta ilman maksua, joka kerta kun toimimme tuomarina lasten koripallopelissä, kun vaihdamme vaipan, osallistumme juoksukilpailuun, luovutamme verta, ilmoittaudumme vapaaehtoisiksi komiteatyöskentelyyn, neuvomme ystäväämme, kirjoitamme tiedotteen, valmistamme aterian tai teemme jollekulle jonkin palveluksen. Osallistumme tähän maanalaiseen vapaatalouteen aina kun toimimme valmentajina tai ohjaajina, opetamme, rakennamme tai tanssimme, toimimme lapsenvahtina, kirjoitamme runon tai ohjelmoimme tietokonetta ilman, että saamme näistä toimista rahaa vastikkeeksi. Meidän täytyy pyrkiä laajentamaan näitä vapaan työn alueita käsittämään yhä suurempaa osaa päivittäisestä ajankäytöstämme, samanaikaisesti kun yritämme palkkatyöpaikassamme murtaa ylivallan rakenteita niin paljon kuin meille vain on mahdollista.
Vaihtoon perustuvaa kauppaa sitovat samat alistussuhteet, vaikka se pinnallisesti vaikuttaakin palkkajärjestelmän kyseenalaistukselta. Esimerkiksi sellainen vaihtokauppa, jossa minä lupaudun maalaamaan koko talosi ulkoa ja sisältä, jos sinä puolestasi valmistat minulle aterioita kuukauden ajan, sijoittaa meidät molemmat tilanteeseen, jossa luovumme itsemääräämisestämme vaihdon ajaksi. Minun täytyy maalata talo sinun tyydytykseksesi ja sinun valmistaa aterioita minun tyydytyksekseni, ja näin tuhotaan meiltä molemmilta omasta itseydestämme lähtevä vapaa spontaanisuus, joka on välttämätön vapaalle tahdonilmaisulle. Vaihtokauppa tuo myös esiin sen ongelman, kuinka arvioida, miten arvokasta minun aikani on suhteessa sinun aikaasi, eli mikä on töittemme arvo, jotta vaihto olisi reilu ja tasavertainen. Alexander Berkman esitti tämän ongelman kysymyksenä "Miksei jokaiselle anneta hänen työnsä arvon mukaan?", johon hän vastasi:
Siksi, ettei ole mitään menetelmää, millä arvoa voitaisiin mitata. – – Arvo on se, mikä arvoinen jokin asia on – – Sitä, minkä arvoinen jokin asia on, ei oikeasti tiedetä. Poliittiset taloustieteilijät väittävät yleensä, että hyödykkeen arvo määräytyy sen tuottamiseksi vaaditun työmäärän mukaan, ”yhteiskunnallisesti välttämättömän työn määrästä” kuten Marx sanoisi. Ilmiselvästikään tämä ei ole mikään oikeudenmukainen mittaamistapa. Oletetaan, että puuseppä työskentelee kolme tuntia valmistaakseen keittiön jakkaran, kun samaan aikaan kirurgilta menee vain puoli tuntia henkesi pelastamiseen. Jos työn määrää käytetään arvon määräämiseen, niin silloin keittiön jakkara on elämääsi arvokkaampi. Tämä on tietenkin silkkaa järjettömyyttä. Vaikka mukaan laskettaisiin se opiskelun ja ammatinharjoittamisen aika, mikä leikkauksen suorittamiseen tarvitaan, kuinka päätetään se, minkä arvoinen on ”yksi leikkaustunti”? Myös puusepän ja muurarin on täytynyt opiskella ja harjoitella ennen kuin he osaavat tehdä työnsä kunnolla, mutta et sinä sitä aikaa ryhdy laskemaan, kun teet heidän kanssaan sopimuksen jostakin työsuorituksesta. On sitä paitsi otettava huomioon myös jokaisen työläisen, kirjailijan, taiteilijan tai lääkärin työssään käyttämät kyvyt ja lahjat. Ne ovat täysin yksilöllisiä, henkilökohtaisia tekijöitä. Kuinka niiden arvo pitäisi mitata?
Tästä syystä arvoa ei voida määrittää. Sama asia voi olla hyvinkin arvokas yhdelle ihmiselle ja samaan aikaan vähäarvoinen tai arvoton toiselle. Samallekin ihmiselle se asia voi eri aikoina olla arvoltaan erilainen. Timantti, maalaus tai kirja voi merkitä hyvin paljon yhdelle ja vain vähän toiselle. Leipäpala voi olla suunnattoman arvokas silloin, kun kärsit nälkää, ja paljon vähemmän arvokas silloin, kun et ole nälkäinen. Siksi asian todellista arvoa ei voida todeta sen ollessa tuntematon suure.3
Jotta vaihto vaihtokauppajärjestelmässä olisi reilu, vaihdettujen tavaroiden, tuotteiden ja palveluiden arvon pitäisi vastata toisiaan. Kuitenkin, koska arvo on tuntematon, vaihtokaupan mahdollisuus hajoaa näihin käytännöllisiin perusteisiin.
Vapaan työn määrän lisääminen elämässämme edellyttää ensiksikin sitä, että tulemme tietoisiksi rahan ja vaihtokaupan korruptoivasta vaikutuksesta. Älä siis hoida ystäväsi lapsia rahan vuoksi, vaan koska haluat niin tehdä; opeta jotakuta puhumaan ensimmäistä vierasta kieltä, lupaudu auttamaan jotakuta lehtikirjoituksen viimeistelyssä tai toimi juoksujoukkueen valmentajana siitä yksinkertaisesta mielihyvästä, minkä kyseiseen toimintaan osallistuminen tuottaa; nauti antamisesta ja auttamisesta leikkinä odottamatta mitään vastapalvelusta. Tee näitä asioita, koska haluat, ei sen takia, koska sinun on pakko.
Tämä ei merkitse sitä, että meidän pitäisi pyrkiä pääsemään eroon velvollisuuksista, vaan ainoastaan sitä, että velvollisuuksien tulisi olla omasta itsestä lähtöisin ja vapaasti omaksuttuja. Meidän tulee ryhtyä vapaaseen työhön vastuullisella tavalla, jollemme halua paremman maailman unelmamme rapautuvan kaaokseksi. Robert Graham hahmottelee itseomaksuttujen velvollisuuksien ominaisuuksia:
Itseomaksutut velvollisuudet eivät ole ”sitovia” samassa mielessä kuin lait ja määräykset. Lait ja määräykset ovat sitovia siinä mielessä, että niiden noudattamatta jättämisestä tavallisesti seuraa määräyksiä antavien tai lakeja valvovien esivallan edustajien toimeenpanemia sanktioita. Lain sitova luonne ei kuulu lain käsitteeseen itseensä, vaan on riippuvainen ulkoisista tekijöistä kuten lakeja toimeenpanevan esivallan legitimiteetistä. Lupausta – toisin kuin lakia – ei sen antanut henkilö toteuta sanktioilla ja väkivallalla uhaten. Velvollisuuden sisällön määrittelee sen omaksunut henkilö itse, ei ulkoinen auktoriteetti.4
Lupauksen antaminen merkitsee siten itsen omaksumaa velvollisuutta viedä jokin tehtävä, hanke tai projekti loppuun, mutta velvollisuuden täyttäminen riippuu henkilöstä, joka alun perin lupautui, eikä velvollisuuden täyttymättä jääminen aikaansaa mitään ulkoisia sanktioita, paitsi kenties pettymyksen (ja riskin, että muut välttelevät yhteistoimintaa sellaisen henkilön kanssa, joka säännönmukaisesti rikkoo lupauksensa). Vapaa työ on toisin sanoen itseomaksuttujen velvollisuuksien ja vapaaehtoisen leikin yhdistymistä – juuri sitä, mitä ihmiset haluavat tehdä, ja sen yhteistoiminnallista toteuttamista yhdessä muiden kanssa. Se merkitsee rahan kaikkivaltiuden hylkäämistä luomisen ja virkistyksen tuottaman puhtaan nautinnon vuoksi. Bob Black esittää meille kauniin vaatimuksen työn lakkauttamisesta, mikä
ei tarkoita sitä, että meidän tulisi lakata tekemästä asioita. Tämä tarkoittaa uuden, leikille perustuvan elämäntavan luomista – – ”Leikillä” tarkoitan myös juhlavuutta, luovuutta, seurallisuutta, yhdessäoloa ja ehkä jopa taidetta. Leikki merkitsee siis paljon enemmän kuin lapsen leikki, niin arvokasta kuin lapsen leikki onkin. Peräänkuulutan yhteistä seikkailua yhteiseen iloon ja vapaaseen keskinäiseen ylenpalttisuuteen.5
Meidän täytyy lisätä vapaan työn määrää tekemällä juuri sitä mitä me sisimmissämme todella haluamme tehdä – yksin sekä yhdessä muiden kanssa, olipa kyse sitten korkeasta taiteesta tai arkipäiväisestä kotitalouden hoidosta. Meidän tulee repäistä itsemme irti jäykän muodollisista vaihdon käsityksistä: teen tämän sinulle, jos teet vastaavasti tuon minulle. Muodollisten työtuntiemme ulkopuolellakin sopimuksen ja vaihdon filosofia läpäisee inhimillisen vuorovaikutuksen muotojamme. Tämä on ilmeistä, kun teemme jollekulle palveluksen: liian usein ihmiset tuntevat olonsa epämukaviksi, elleivät he pysty mekaanisesti vastaamaan palvelukseen jollain tavalla. Meidän täytyy vastustaa tätä palvelusten vaihdoksi muuttumisen taipumusta. Meidän täytyy elää ja toimia tavoilla, jotka huomioivat halumme ja taipumuksemme. Tämän ei tarvitse merkitä laiskuutta tai saamattomuutta (vaikka aika ajoin me toki tarvitsemme näitäkin), vaan pikemminkin itsekurin vaatimusta. Vapaa työ vaatii todellisuudessa suuren määrän itsekuria, koska ei ole mitään ulkoista tahoa pakottamassa meitä työskentelemään, vaan ainoastaan oma sisäinen halumme osallistua toimintaan, joka motivoi osallistumisemme. Samalla, kun pyrimme vapaampaan maailmaan kannustamalla tietoisesti itseämme ja muita vapaaseen työhön markkinoiden ulkopuolella, voimme myös muuttaa niitä työtunteja, joista meille maksetaan. Tietoisuus tosiasiasta, että myydessämme työvoimaamme me itse asiassa myymme itseämme, lisää itsetietoisuuttamme. Tällainen itsetietoisuus lisää voimaamme ja rohkeuttamme, koska ensimmäinen askel omien olosuhteidemme muuttamisessa on olosuhteiden todellisen luonteen ymmärtäminen. Tämän ymmärryksen kautta voimme työstää strategioita palkkaorjuusjärjestelmän kyseenalaistamiseksi. Esimerkiksi joka kerta, kun jätämme pomon huomioonottamatta ja teemme juuri sitä, mitä itse haluamme, luomme pienoiskokoisen vallankumouksen työpaikallemme. Joka kerta, kun kähvellämme itsellemme nautinnon hetken, vahingoitamme palkkaorjuuden järjestelmää. Joka kerta, kun onnistumme heikentämään työpaikan hierarkkista päätöksentekojärjestelmää, lisäämme aavistuksen omanarvontuntoamme. Nämä haasteet voivat tulla ylhäältä tai alhaalta: ne meistä, jotka ovat onnistuneet saamaan jonkin verran valtaa työpaikallaan, voivat edistää rakenteellisia muutoksia hyödyntämällä konsensusperustaisen päätöksenteon ja hajauttamisen periaatteita, jotka vahvistavat hierarkiassa alempana olevien voimantuntoa. Esimerkiksi opettajina voimme tutustuttaa oppilaat konsensuksen ideaan käyttämällä kyseistä metodia hyväksi tehtäessä merkittäviä luokkaa koskevia päätöksiä. Ne meistä, jotka johtavat työryhmiä, valiokuntia tai asiantuntijaryhmiä, voivat suosia valtaa hajauttavia institutionaalisia rakenteita, järjestelyjä ja politiikkaa. Tietysti itse palkkajärjestelmä on sisäisesti viallinen, eikä sitä voi uudistuksilla auttaa; voimme kuitenkin tehdä siitä siedettävämmän samalla kun pyrimme tuhoamaan sen.
Ja tuhota se täytyy. Jos identiteettimme perustuu työlle, ja työ taas perustuu työsopimukseen, ja työsopimus itsessään on vääryys, niin identiteettiemme ytimestä löytyy valhe. Lisäksi työmarkkinat ovat muuttumassa alati raaemmiksi, kohti yhä riistävämpiä työn muotoja: on ennustettu, että vuoteen 2000 mennessä puolet työvoimasta tekee pätkätöitä – työtä, joka on vieläkin vähemmän itsen ohjattavissa kuin pysyvä kokopäivätyö. Bob Black on täysin oikeassa julistaessaan, että "kenenkään ei pitäisi koskaan tehdä työtä"6. Kukapa voisi edes aavistaa, minkälaisia luovan toiminnan muotoja vapautuisi, jos saisimme vapauden tehdä, mitä todella haluamme? Millaisia sosiaalisia organisaatioita muodostaisimme, jos emme olisi päivästä toiseen jatkuvan raadannan jäykistämiä orjia? Miltä esimerkiksi näyttäisi naisten päivä, jos hävittäisimme palkkajärjestelmän ja korvaisimme sen vapailla ja vapaaehtoisilla organisaatioilla sekä toiminnan muodoilla? Bob Black väittää, että "lakkauttamalla palkkatyön ja saavuttamalla täystyöttömyyden me kaivamme maata sukupuolisen työnjaon alta"7, joka on nykypäivän seksismin keskeinen tekijä. Miltä näyttäisi maailma, joka rohkaisisi ihmisiä olemaan luovia ja itseään ohjaavia – ihmisiä, jotka juhlistaisivat maailmassaolemistaan riemukkaan nautinnollisesti ja täyttymystä tuntien? Mitkä mahtaisivatkaan olla seuraukset elämisestä sellaisessa maailmassa, jossa, kun tapaat uuden ihmisen ja sinulta tiedustellaan mitä teet, voisit ”en mitään” -vastauksesi sijasta todeta riemukkaasti: "puuhailen sitä sun tätä ynnä muuta". Sellaisen maailman me ansaitsemme.
Seuraava luku Kirjan sisällysluettelo Etusivu
Viitteet
1. Pateman, Carole. 1988. The Sexual Contract. Stanford: Stanford University Press, 150–151.
2. Berkman, Alexander. 2008. Anarkismin aakkoset. Suom. Anarkismiwikin kääntäjäkollektiivi, Mika Iisakka, Ari Vakkilainen ja Ulla Vehaluoto. Espoo: Työväen tuotantokomitea, 191.
3. Berkman. 2008, 190–191.
4. Graham, Robert. 1989. "The Role of Contract in Anarchist Ideology". Teoksessa Goodway, David (toim.) For Anarchism: History, Theory, and Practise. London: Routledge, 168.
5. Black, Bob. 2011. ”Eroon työstä!”. Tässä teoksessa, 77.
6. Black. 2011, 77.
7. Black. 2011, 86.