Vihreät ovat monelle väsähtäneelle ex-radikaalille edustaneet kiinnostavinta poliittista kehitystä pitkiin aikoihin. Vihreät liikkeet väittävät tuovansa yhteen kaikkein dynaamisimpien yhteiskunnallisten liikkeiden kannattajia – mukaan lukien rauhan-, ympäristö- ja feministiliikkeet – ja liittävänsä yhteen näiden eri liikkeiden näkemykset ja kannattajakunnat. Jotain tämän suuntaista moni aktivisti on pitkään etsinytkin.
Tämän lisäksi vihreiden puolueiden nopeasti saavuttama vaalimenestys on todellakin ruokkinut monen mielikuvitusta. Saksan vihreät ovat olleet huomion keskipisteenä viimeiset kymmenen vuotta johtuen juuri heidän nousustaan parlamenttiin. Monet muutkin vihreät puolueet ovat menestyneet vaaleissa.
Mutta… hetkinen. Ennen kuin innostumme liikaa, eikö olisi tarpeen kysyä, ovatko vaalit tarkoituksenmukainen tapa päästä eteenpäin? Kaiken kaikkiaanhan vaalipolitiikka on kuitenkin ollut tyypillinen, perinteinen lähestymistapa, joka nimenomaan on johtanut perinteellisiin ja monia radikaaleja niin suuresti turhauttaneisiin puolueisiin. Eikö tässä piile vaara, että vaaliprosessiin osallistuminen osoittautuukin ansaksi: kaiken poliittisen energian nieleväksi pohjattomaksi kuiluksi, joka lamaannuttaa niin aktivistit kuin väkijoukotkin?
Tehtäväni on tässä arvioida kriittisesti vaaleja ja niiden vaihtoehtoja. Ensimmäisen osan aloitan tiivistelmällä vaaleja vastaan esitetyistä perusteluista. Monet näistä ovat jo ennestään anarkisteille tuttuja, mutta on ehkä hyödyllistä tuoda eri argumentit yhteen ja esittää niiden lisäksi muutama vähemmän tunnettu.
Vaikka vaaleilla on rajoituksensa, mitä vaihtoehtoja niille sitten on? Tämä onkin vaikeampi kysymys. Toisessa osassa tarkastelen "osallistuvan demokratian" kannattajien suosimia menetelmiä, erityisesti suoraa kansan valtaa valittujen edustajien harjoittaman hallinnon sijasta. Näillä osanottoon perustuvilla menetelmillä on luonnollisesti omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Yksi niiden suurimmista heikkouksista liittyy vaikeuteen käsitellä laajoja kansanjoukkoja koskevaa päätöksentekoa siten, ettei jouduttaisi samantyyppisiin ongelmiin kuin mitä edustukselliset järjestelmät ovat kohdanneet.
Lopuksi kolmannessa osassa esitän demarkian idean: satunnaisvalintaan perustuvan osallistumisjärjestelmän. Tämä on uskoakseni lupaavin vaihtoehto. Se ei ole kovin tunnettu, mutta viime vuosina sen piirissä on tehty tärkeitä teoreettisia kehittelyitä ja saatu myös käytännön kokemuksia.
1. Perusteet vaaleja vastaan
Vaalit demokratian ylimpänä keksintönä on syvään juurtunut idea länsimaissa, ja niitä on vaikea sivuuttaa. Lapsille opetetaan kouluissa vaalitoimintaa; he voivat äänestää oppilasneuvostovaaleissa ja valita vaaleilla kerhovastaavat. Kaikkialla ympärillämme, erityisesti joukkotiedotusvälineissä, huomiota kiinnitetään poliitikkoihin ja määräajoin toistuviin vaaleihin, joilla poliitikot nostetaan valtaan. Äänestyskoppi on tosiaankin pääasiallisin yhteys ihmisten enemmistön ja heidän hallitsijoidensa välillä. Ei ole mikään ihme, että vaalipolitiikka on pyhittynyt. Jos maassa ei ole vaaleja tai siellä järjestetään vain näytösvaalit, tätä pidetään epäonnistumisen merkkinä1.
Vaalit ovat käytännössä palvelleet vallitsevien valtarakenteiden kuten yksityisomaisuuden, taloudellisen epätasa-arvon, armeijan ja miesvallan ylläpitämistä. Mikään näistä ei ole ollut vakavasti uhattuna äänestämisen kautta. Nimenomaan radikaalin kritiikin näkökulmasta vaalit näyttävät kaikkein rajoittuneimmilta.
Edustuksellisen demokratian ja kansansuvereniteetin teoria perustuu joihinkin piileviin, tarkoituksenmukaisiin olettamuksiin2. Keskityn tässä vaalijärjestelmien käytännöllisiin puutteisiin, vaikka olisi myös mahdollista suhteuttaa nämä puutteet teoreettisiin oletuksiin.
Äänestäminen ei toimi.
Lyhyesti sanottuna äänestäminen ei toimi, eikä se saa aikaan vakavia haasteita vallitseville valtajärjestelmille. Perusongelma on hyvin yksinkertainen: valittu edustaja ei ole millään olennaisella tavalla sidoksissa tiettyihin politiikan päämääriin ja sisältöihin, olivatpa hänen valitsijakuntansa prioriteetit mitkä tahansa. Vaikutusvalta poliitikkoon on suurimmillaan vaalien alla. Valituksi tultuaan edustaja vapautuu kansalaiskontrollista (valinnan peruuttaminen on käytännössä mahdotonta ennen seuraavia vaaleja). Edustaja pysyy kuitenkin jatkuvasti alttiina voimakkaiden painostusryhmien, erityisesti yritysten, valtiobyrokratioiden ja puoluevallan keinottelijoiden (puoluevirkailijat yms.) vaikutukselle.
Tiedämme kaikki esimerkkejä poliitikoista, jotka ovat "myyneet itsensä", hyläten omakseen väittämänsä ihanteet ja rikkoen pyhät lupauksensa. Ironista kyllä tämä pätee yhtä lailla oikeiston kuin vasemmistonkin radikaaleihin. Oikeistoradikaalit olivat hyvin pettyneitä Ronald Reaganiin presidenttinä.
Tavallisesti itsensä myyminen selitetään henkilökohtaisten ominaisuuksien ja puutteiden avulla. Mutta tämä on paitsi epäreilua myös harhaanjohtavaa. Poliitikot ovat moraalisesti paljolti samanlaisia kuin muutkin ihmiset, mutta heihin kohdistuvat odotukset ja paineet ovat paljon kovemmat. Korkeat valta-asemat houkuttavat eniten kunnianhimoisimpia ja armottomimpia ihmisiä ja tuovat esiin huonoimmat piirteet niistä, jotka ovat näitä valta-asemia saavuttaneet3. Tästä ei pitäisi syyttää yksilöitä, vaan järjestelmää, jossa he toimivat.
Periaatteessa vaalien pitäisi toimia aivan hyvin kohtuullisen pienten valitsijakuntien ja poliittisten järjestelmien puitteissa. Näissä vastuuvelvollisuus on mahdollista säilyttää säännöllisten tapaamisten avulla. Vaalit ovat paljon perustellumpia Uuden-Englannin kaupunkikokouksissa kuin valtakunnallisissa kansanedustuslaitoksissa, joiden tekemät päätökset vaikuttavat miljooniin ihmisiin. Laajoissa järjestelmissä on kehittynyt melkoinen joukko uusia vahvistavia mekanismeja: poliittiset puoluekoneistot, joukkomainonta, hallituksen manipuloimat uutiset, tukiaiset (hallituksen projektit paikallisilla alueilla) ja puolueiden keskinäiset sopimukset (kaksipuoluejärjestelmä). Puoluekoneistot valitsevat ehdokkaat, kalastavat äänestäjiä ja esittelevät vaaliohjelmat. Joukkomainonta kohtelee ehdokkaita kuten pesupulvereita, korostaen persoonallisuutta politiikan kustannuksella4. Hallituksen harjoittama uutisten manipulointi käsittää joukon tekniikoita, joiden avulla joukkotiedotusvälineet tulevat riippuvaiseksi hallituksen palkkaamista hankkijoista ja informaation muokkaajista. Hallituksen anteliaisuus tiettyjen alueiden suhteen on vakiintunut tekniikka houkutella (tai uhkailla) äänestäjiä. Lopuksi kaksipuoluejärjestelmän politiikka, jossa toisiinsa näennäisesti kilpailuasemissa olevien puolueiden omaksumat samat tai lähes samankaltaiset politiikan päämäärät ja sisällöt vähentävät poliittisen keskustelun piiriin tulevia kysymyksiä. Pohjimmiltaan valitsijoiden annetaan valita kahden tyhjän vaihtoehdon väliltä ja heitä pommitetaan lukuisilla tekniikoilla, jotta heidät saataisiin taipumaan suuntaan tai toiseen.
Tämä on masentava kuva, mutta äänestäjän kynässä toivo kytee ikuisesti. Jotkut elättelevät toivoa siitä, että jokin valtavirran valtapuolue voisi uudistua tai radikalisoitua. Toiset taas katselevat uusien puolueiden suuntaan. Kun sitten jokin uusi puolue, kuten vihreät, osoittaa jonkinasteista periaatteellisuutta ja saavuttaa suosiota, on vaikea pysytellä täysin kyynisenä.
Kaikki historiallinen todistusaineisto viittaa kuitenkin siihen, että puolueet toimivat pikemmin radikaalien muutosten esteinä kuin niiden impulsseina. Yksi ilmeinen ongelma on siinä, että puolueet voidaan äänestää pois päätöksenteosta. Silloin kaikki niiden saavuttamat muutokset päätöksenteossa voidaan yksinkertaisesti perua myöhemmin.
Huomattavasti tärkeämpi ongelma on kuitenkin "radikaalin" puolueen itsensä aikaansaama yhteiskuntaa tyynnyttävä ja kansalaisaktiivisuutta lamaannuttava vaikutus. Monissa tapauksissa "radikaalit" puolueet on valittu valtaan kansannousun tuloksena. Kerta toisensa jälkeen radikaalit puolueet ovat muuttuneet radikaalia muutoksen prosessia pidätteleviksi kahleiksi. Ralph Miliband antaa lukuisia esimerkkejä siitä miten työväenpuolueet tai sosialistiset puolueet, jotka valittiin valtaan yhteiskunnallisen levottomuuden aikoina, pyrkivät vallassa ollessaan vakuuttamaan hallitsevaa kapitalistiluokkaa ja hillitsemään kansalaistoimintaa5. Ranskassa vuonna 1936 valittu kansanrintama lopetti ensi töikseen lakot ja valtaukset sekä pyrki yleisesti vaimentamaan militanttia kansalaistoimintaa, joka oli ollut kansanrintaman voimakkain liittolainen muutoksen aikaansaamisessa. Englannissa vuonna 1945 valittu työväenpuolueen hallitus teki niin vähän uudistuksia kuin suinkin mahdollista ja jätti perustavat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset rakenteet ennalleen. Vertailun vuoksi todettakoon, että Yhdysvaltojen vuonna 1933 virkaan astunut New Deal demokraattihallinto todella toteutti rakenteellisia uudistuksia – elvyttääkseen ja vahvistaakseen kapitalismia. Miliband kirjoittaa näissä esimerkeissä marxilaisesta asemasta käsin, jossa valtiota pidetään kapitalismin lakeijana. Hänen näkemyksensä siitä, miten valtion "uudistusmielinen" poliittinen johto kieltäytyy haastamasta yhteiskunnan taloudellista perustaa, soveltuu vieläkin paremmin siihen, miten tämä johto kieltäytyy haastamasta itse valtiovaltaa.
Myös niin kutsuttujen eurososialististen puolueiden kokemukset Ranskassa, Kreikassa ja Espanjassa 1980-luvulla noudattelivat samaa mallia. Kaikilla pääalueilla – joita ovat talous, valtiovallan rakenne ja ulkopolitiikka – eurososialistiset hallitukset vetäytyivät alkuperäisistä radikaaleista päämääristään ja muuttuivat traditionaalisten hallituspuolueiden kaltaisiksi6.
Äänestäminen vie voiman ruohonjuuritason politiikalta.
Se, ettei äänestämisellä onnistutakaan saamaan aikaan muutoksia huipputasolla, ei vielä ole ratkaiseva argumentti. Loppujen lopuksi yhteiskunnallinen muutos ei synny lakien ja poliitikkojen kautta. Kuten feministit ja jotkut muutkin sanovat, "henkilökohtainen on poliittista", ja tämän lausahduksen merkitys ulottuu miltei kaikkeen. Vaalijärjestelmän ulkopuolella on monia toiminnan mahdollisuuksia.
Äänestäminen merkitsee erkaantumista ruohonjuuritason toiminnasta. Nimenomaan tämä loukkaa vakavimmin radikaalia yhteiskunnallista toimintaa. Vaalipolitiikan tavoitteena on valita joku, joka sitten voi ryhtyä tekemään jotakin. Toisin sanoen sen sijaan, että ryhdyttäisiin suoraan toimintaan epäoikeudenmukaisuuksia vastaan, toiminnasta tuleekin epäsuoraa: yritetään saada poliitikot tekemään jotain.
Useammin kuin kerran olen nähnyt vaalien heikentävän hyvin toteutettua ruohonjuuritason kampanjaa. Yksi esimerkki on Australian vuoden 1977 liittoparlamenttivaalit, jotka sattuivat keskelle voimakasta uraanin louhinnan vastaista kampanjointia. Toinen esimerkki on vuoden 1983 Australian liittoparlamenttivaalit, joihin osui Tasmanian Franklininjoen tulvien kuriinpanemista vaatineen kampanjan huipennus7.
Yksinkertaisimmalla tasolla ilmaisten vaaliprosesseihin kulutettu energia on poissa suorasta toiminnasta. Joitain puolueaktivisteja kaduttaa se, että vaaleihin liittyvät asiat nousevat varsinaista kampanjaa tärkeämmäksi. Jossain määrin tätä voi korvata suurempi yleinen mielenkiinto, joka politiikkaan kohdistuu vaalikampanjan aikana. Vakavampi ongelma on se energian kato, joka tapahtuu vaalien jälkeen.
Joulukuun 1977 vaaleissa uraanin louhintaa kannattanut liberaalipuolue tuli uudelleen valituksi. Tällä oli suuri kamppailumoraalia rapauttava vaikutus uraanin louhintaa vastustaneelle liikkeelle. Se oli toiveikkaana odottanut työväenpuolueen voittoa, jolla oli uraanin louhinnan vastainen vaaliohjelma. Kuitenkin jälkikäteen tarkasteltuna liike oli varsin menestyksekäs myös liberaalien keskuudessa. Olisi tarvittu vähitellen voimistuvaa kampanjaa, mutta tätä oli vaikea saavuttaa. Monet uraanin louhintaa vastustaneet aktivistit, nimenomaan työväenpuolueeseen kuuluneet, olivat tulleet mukaan vuoden 1977 vaalien takia. Työväenpuolueen tappion jälkeen monet heistä jättäytyivät liikkeestä pois, mikä ei suinkaan vahvistanut jäljelle jääneiden uskoa asiaansa. Vaalikampanja poikkesi pitkän aikavälin uraanin vastaisesta strategiasta. Se kohotti aktiivisuutta hetkellisesti, mutta johti vain sitäkin sitkeämpään alamäkeen.
Toinen ongelma on vallan keskittyminen yhteiskunnallisissa liikkeissä. Tätä vain vahvistaa halu vaikuttaa poliitikkoihin8. Esimerkkinä tästä on kampanja Tasmanian Franklininjoen tulvimista vastaan. Pitkä, hyvin järjestetty ja monipuolinen kampanja huipentui joulukuussa 1982 padon rakennustyömaan "saartoon", jossa hyödynnettiin klassisia väkivallattoman toiminnan tekniikoita. Saarron aikana järjestettiin kansalliset vaalit maaliskuussa 1983. Tasmanian Wilderness Societyn ja Australian Conservation Foundationin johtajat neuvottelivat työväenpuolueen johtajien kanssa ja tekivät sopimuksen. Suojelijat tukisivat työväenpuoluetta edustajainhuoneen vaaleissa. Työväenpuolue puolestaan, jos tulisi valituksi, toimisi pysäyttääkseen patotyöt.
Asian ydin tässä on se epädemokraattinen tapa, jolla poliittisessa järjestelmässä tehdään sopimuksia. Mielenkiintoista on myös havaita näiden neuvottelujen jälkivaikutus. Saartoa väheksyttiin. Työväenpuolue sai valtavirran luonnonsuojelujärjestöjen tuella niukan vaalivoiton. Uusi työväenpuolueen hallitus ei kuitenkaan käyttänyt taloudellista valtaansa suoraan patoa vastaan, vaan ainoastaan tuki lakitoimia korkeimmassa oikeudessa, jotta liittovaltion valta olisi riittänyt nostamaan joen maailmanperintöluetteloon ja pysäyttämään valtion projektin. Tämä kanta voitti korkeimmassa oikeudessa yhdellä äänellä. Koko tämän ajan ympäristönsuojelijat tunsivat itsensä voimattomiksi odotellessaan vaikutusvaltaisten poliitikkojen ja tuomareiden päätöstä joen kohtalosta. Jälkivaikutuksena Tasmaniassa seurasi voimakas poliittinen takaisku, jonka aikana puhuttiin paljon valtion oikeuksien retoriikkaa ympäristönsuojelijoita vastaan.
Sattumoisin vuoden 1983 työväenpuolueen hallitus päättikin luopua useista uraanin vastaisen vaaliohjelmansa ohjelmakohdista. Uraanin vastainen liike nosti uudelleen päätään vaalien alla ja laantui jälleen tämän "petoksen" jälkeen.
Pitäisi olla itsestäänselvyys, että vaalit valtaistavat poliitikkoja eivätkä äänestäjiä. Kuitenkin monet yhteiskunnalliset liikkeet kerta toisensa jälkeen ajautuvat vaalipolitiikkaan. Tähän on useita syitä. Yksi on puolueiden jäsenten kuuluminen yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Toinen on liikkeiden johtohahmojen valta- ja vaikutuspyrkimykset. Se, että saa ministerin kuuntelemaan itseään, on monelle todellinen sensaatio. Valinta parlamenttiin aiheuttaa vielä pahemman egon pullistuman. Tällaisessa "vaikuttamaan pyrkivässä" politiikassa unohdetaan täysin sen vaikutus tavallisiin aktivisteihin.
Vaalien voimia vievä ja demoralisoiva vaikutus ei päde ainoastaan aktivisteihin, vaan myös muihin. Benjamin Ginsberg on ihailtavan taidokkaasti selittänyt ja eritellyt tapoja, joilla vaalit palvelevat valtiovallan etuja9. Ginsbergin perusteesi on, että historiallisesti vaalit ovat laajentaneet "politiikkaan" osallistuvien määrää, mutta kääntäessään tämän osallistumisen rutiininomaiseksi toiminnaksi (äänestäminen) vaalit ovat vähentäneet radikaalimman suoran toiminnan riskiä.
Äänioikeuden laajennukset esitetään tyypillisesti maahanpoljettujen ryhmien voittokulkuna etuoikeuksia vastaan. Työläiset saivat äänioikeuden omistavien luokkien vastustuksesta huolimatta. Naiset saivat sen miesten hallitsemien hallitusten ja valitsijakuntien vastustuksesta huolimatta. Ginsberg kyseenalaistaa tämän näkemyksen. Hän väittää, että äänioikeutta laajennettiin monissa maissa aikana, jolloin siihen oli hyvin vähän minkäänlaista sosiaalista painetta.
Miksi näin? Siksi että äänestäminen pohjimmiltaan palvelee hallinnon oikeutusta. Jotta hallinnon oikeutusta kyettäisiin keinotekoisesti ylläpitämään, äänioikeutta voidaan tarvittaessa laajentaa. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun suurten joukkojen tuki on ratkaisevan tärkeää kuten sota-aikoina. Tämä voidaan havaita muillakin alueilla. Työntekijöiden edustajat yritysten johtokunnissa palvelevat toisinajattelun haltuunottoa. Sama koskee opiskelijoiden edustajia yliopistojen neuvostoissa.
Ginsberg osoittaa miten vaaleilla pyritään kanavoimaan poliittista toimintaa hallittavaan muotoon: vaalikampanjoiksi ja äänestämiseksi. Ihmiset oppivat, että he voivat osallistua: heitä ei täysin suljeta ulos. He oppivat myös osallistumisen rajat. Äänestäminen tapahtuu vain silloin tällöin valtioiden määräämin määräajoin. Äänestäminen palvelee vain johtajien valitsemista eikä koske suoria päätöksiä politiikan päämääristä ja sisällöistä. Se ei myöskään ota intohimoa huomioon: välinpitämättömän tai huonosti asioihin perehtyneen äänestäjän ääni painaa saman verran kuin huolta kantavan ja asioista perillä olevan äänestäjän. Äänestäminen palvelee näin poliittisen osallistumisen kesyttämistä tehden siitä rutiinimenettelyn, jonka avulla vältetään laajamittaisemmat kapinat ja radikaalit kumoukset. Äänioikeuden laajennus vähentää mahdollisuutta, että riistettyjen tai syrjäytettyjen ryhmien kapina voitaisiin nähdä yhtä oikeutettuna. Äänestämismahdollisuuden ollessa olemassa muiden on helppo väittää, että heidän olisi pitänyt käyttää "hyväksyttyjä kanavia".
Äänestäminen vahvistaa valtiovaltaa.
Ginsbergin tärkeimmän havainnon mukaan vaalit antavat kansalaisille vaikutelman, että hallitus palvelee (tai kykenee palvelemaan) kansaa. Modernin valtion perustaminen muutama vuosisata sitten kohtasi laajaa ja ankaraa vastarintaa: ihmiset kieltäytyivät maksamasta veroja, vastustivat asevelvollisuutta ja kansallisten hallitusten julistamia lakeja. Äänestämisen ja laajennetun äänioikeuden käyttöönotto ovat suuresti helpottaneet valtiovallan laajentamista. Sen sijaan, että ihmiset pitäisivät tätä järjestelyä hallitsija/alamais -järjestelmänä, he näkevät siinä vähintään mahdollisuuden käyttää valtiovaltaa palvelemaan omia päämääriään. Sitä mukaa kun vaaleihin osallistuminen on lisääntynyt, verotuksen, sotapalveluksen ja käyttäytymistä sääntelevän valtavan lakijoukon vastustaminen on suuresti laantunut.
Ironia tässä kaikessa piilee siinä, kuten Ginsberg on osoittanut, että (äänestämisen oikeuttaman) valtiovallan laajentuminen on kasvanut aivan liian suureksi ollakseen enää sen mahdollistaneen osallistumisen kontrolloitavissa. Valtiot ovat nykyään niin laajoja ja monimutkaisia, että odotukset minkäänlaisesta kansalaiskontrollista tuntuvat kaukaisilta. Silti, kuten Ginsberg kommentoi, "idea siitä, että vaaleihin osallistuminen merkitsee valtion kansalaiskontrollia, istuu niin syvään juurrutettuna useimpien amerikkalaisten mielissä, ettei edes avoimesti skeptinen henkilö pysty täysin välttämään tätä ajatusta"10. Sanomattakin on selvää, että sama arvio soveltuu moneen muuhunkin maahan Yhdysvaltojen lisäksi.
Ginsbergin näkökulmaa käyttäen ensimmäiset Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan hallitusten esittelemät jonkinlaisen vaalikilpailun mahdollistavat muutokset voidaan nähdä uudessa valossa. Jotta kommunistipuolueen johtajien välttämättömäksi näkemällä talouden radikaalilla uudelleenrakenteistamisella olisi ollut mitään menestymisen mahdollisuuksia, täytyi hallituksella olla suurempi tuki. Mikä olisikaan ollut tehokkaampi tapa hankkia sitä lisää kuin tuoda esiin joitain äänestysvaihtoehtoja? Päämääränä oli hallinnon suurempi oikeutus ja siten suurempi hallituksen saama todellinen valta.
Muutos Itä-Euroopassa eteni toki ohi hallitusten suunnitelmien. Paljastavaa silti oli, että reformistien päävaatimus oli monipuoluevaalien aikaansaaminen. Muutosta siis haettiin siihen kuka saa johtaa hallitusta, ei itse hallitsemisen perusmekanismeihin.
Vaikka äänioikeuden laajentaminen auttaa oikeuttamaan valtiota, ei se varmastikaan sulje pois poliittista kamppailua. Äänestämisen käyttöönotto ja äänioikeuden laajentaminen voivat institutionalisoida poliittista aktiviteettia, mutta ne sallivat sen kuitenkin. Vaalit voivat pienentää status quolle suunnattujen radikaalien haasteiden mahdollisuutta, mutta tuo mahdollisuus on silti olemassa. Vaalipolitiikka tuottaa oikeutusta hallinnolle, koska hallitukset ovat jossain määrin riippuvaisia kansan tahdosta, oli tuo kansan tahdon ilmaus sitten miten rutiininomainen ja institutionalisoitunut tahansa. Koska vaalit tarjoavat radikaalille muutokselle kanavan, vaikkakin vain hyvin rajoitetun, radikaalien toivo säilyy ja heidän luottamuksensa vaaleihin vahvistuu.
Ginsbergin analyysi johtaa vaalipolitiikan kolmanteen suureen rajoitukseen: se on riippuvainen valtiosta ja vahvistaa valtiovaltaa. Tietysti tämä väite on vain kahden aikaisemman vastaväitteen kääntöpuoli: vaalit eivät toimi radikaalin muutoksen aikaansaamisessa (koska valtiokoneisto on suunniteltu muita intressejä varten), ja ne vievät voiman ruohonjuuripolitiikalta (koska kaikki energia kanavoidaan valtiolle).
Anarkistinen äänestämisen kritiikin perusta on siinä, että äänestämällä osallistuu valtion oikeuttamiseen11. Jos valtio on osa ongelmaa – nimittäin tärkein osallinen ympäristötuhoissa, taloudellisessa epäoikeudenmukaisuudessa, repressiossa, miesvallassa, sodassa ja kansanmurhassa – niin on tietysti älytöntä odottaa, että nuo ongelmat voitaisiin voittaa valitsemalla joitakin uusia nimiä valtion johtoon.
Valtiosta voidaan maalata hieman yksityiskohtaisempikin kuva, jossa jatkuvat kamppailut valtiokoneiston sisä- ja ulkopuolella muovaavat harjoitettua politiikkaa ja palvelevat tai vahvistavat eri ihmisryhmiä. Tässä kuvassa kamppailussa valtion sisällä on jotain mieltä, kun esimerkiksi kamppaillaan köyhille kohdistettujen hyvinvointitoimenpiteiden puolesta tai aggressiivista militarismipolitiikkaa vastaan12. Vain harvat vastustaisivat tätä. Mutta myös tässä tarkennetussa kuvassa valtioon kohdistettu perimmäinen kritiikki puree edelleen.
Peruslähtökohta koskee kysymystä siitä, onko valtion organisaatiorakenne neutraali vai ei. Jos valtion rakenne oletetaan neutraaliksi, voidaan valtiovallan käyttö nähdä eri valtataistelujen pelinä kuten kapitalistien valta vastaan työläisten valta tai miesvalta vastaan naisvalta. Jos valtion rakenne on neutraali, voidaan valtio nähdä luokkataistelun tai sukupuolten välisen taistelun kenttänä jne. Tämä on tyypillinen marxilaisten, joidenkin feministien ja useimpien liberalistien näkemys. Se on selkeä parannus käsitykseen valtiosta kapitalistiluokan täydellisenä käsikassarana, mutta se ei kyseenalaista perusoletusta valtion rakenteen neutraaliudesta. Tämän seurauksena rakenne voidaan ottaa haltuun yhdellä jos toisella tavalla, joko yksinkertaistetulla mielikuvalla valtiovallan kaappaamisesta tai pitemmälle kehitellyllä mielikuvalla kamppailusta valtion sisällä sitä vastaan.
Perusanarkistinen näkemys lähtee kuitenkin siitä, että valtion rakenne keskitettynä hallintokoneistona on jo lähtökohdiltaan viallinen inhimillisen vapauden ja tasa-arvon näkökulmasta. Vaikka valtiota voidaan satunnaisesti käyttää arvokkaisiin päämääriin, välineenä valtio on ja pysyy viallisena sekä mahdottomana uudistaa. Valtion uudistamattomissa oleviin piirteisiin kuuluvat keskeisesti sen monopoli "oikeutettuun" väkivaltaan ja siitä seuraava valta käyttää pakkoa tiettyjä tarkoitusperiä varten kuten sisäisen kontrollin, verotuksen, sodan, omaisuuden ja byrokratian etuoikeuksien suojelun yhteydessä.
Ongelmana äänestämisessä on se, ettei valtion peruslähtökohtia koskaan pidetä avoimina keskustelulle – saati niiden haastamiselle. Väkivallan monopolin oikeutuksesta, sekä sodissa että sisäisen kapinan tukahduttamisessa, ei koskaan keskustella. Sen oikeutta pusertaa taloudellisia resursseja kansalaisista ei koskaan kyseenalaisteta, kuten ei myöskään sen takaamaa yksityisomaisuutta (kapitalismissa) tai sen ylläpitämiä byrokraattisia valtaoikeuksia (valtiososialismissa) – tai molempia.
Äänestäminen voi johtaa politiikan muutoksiin. Tämä on hyvä ja hienoa. Mutta politiikkaa kehitetään ja harjoitetaan valtion puitteissa, mikä on perustava rajoitus. Äänestäminen tuottaa yleistä hyväksyttävyyttä valtiolle.
Yksi tapa reagoida äänestyspolitiikan rajoittuneisuuteen on kamppailla ja kampanjoida äänestämistä ja vaaleja vastaan. Tämä on hyödyllistä kehitettäessä tietoisuutta siitä, mitä rajoituksia sisältyy "omien hallitsijoiden" valitsemiseen. Tällaista kritiikkiä tulee täydentää tuomalla julki valtion vaihtoehtoja. Tämä onkin kovempi pala. Loppujen lopuksihan vaalimenetelmien kritisoimisen mieli syntyy vain siitä, että on esittää tilalle jotain parempaa.
2. Vaihtoehtoja vaaleille
Onko valtiolle ja vaalipolitiikalle kansalaisosallistumiseen perustuvia vaihtoehtoja? Tämä on aihe, jota käsittelevää kirjallisuutta löytyy paljon, varsinkin anarkistien tekemää13. Voin tuoda esiin vain joitain relevantteja vastauksia ja kokemuksia. Painotan joidenkin standardivastausten rajoituksia, koska oleellista on tietysti olla yhtä kriittinen uusia vaihtoehtoja kuin olemassa olevaa järjestelmääkin kohtaan.
Kansanäänestykset.
Yksi vaihtoehtoisista suunnista perustuu suoraan, laajapohjaiseen politiikantekoon osallistumiseen. Tämä tapahtuu äänestämällä ja käyttämällä sellaisia mekanismeja kuin vetoomus, edustajien takaisinkutsu, aloite ja kansanäänestys. Lyhyesti sanoen sen sijaan, että valittaisiin poliitikkoja, jotka tekevät poliittiset päätökset, kansalaiset tekisivät itse nämä päätökset suoraan.
Kansanäänestyksiä käytetään yleisesti Yhdysvalloissa, usein valtaryhmittymien tyrmistykseksi. Esimerkiksi vesijohtoveden fluoraus keinona vähentää hammassairauksia on johtanut satoihin kansanäänestyksiin. Useimmat äänestystulokset ovat olleet fluorauksen vastaisia. Tämä puolestaan on tuottanut seurauksena sen, että hämmentyneet fluorauksen kannattajat ovat vedonneet kansanäänestyksiä vastaan ja yrittäneet saada hallituksen toimimaan asiassa.
Käytännössä kansanäänestykset ovat kuitenkin vain täydentäneet valittujen edustajien poliittisia linjauksia. Kansanäänestysten käytön huima laajentaminen tuntuu kuitenkin täysin mahdolliselta ajatukselta, erityisesti tietokoneteknologiaa hyödyntäen14. Jotkut idean kannattajat ovat ehdottaneet tulevaisuuden mahdollisuutta, jossa jokaisen kotitalouden televisiovastaanotin mahdollistaisi suoran elektronisen äänestämisen. Kannanotot ja perustelut kansanäänestysehdotuksen puolesta ja vastaan esitettäisiin ensin ohjelmassa, jota sitten seuraisi kansanäänestys. Mikä olisi tämän demokraattisempaa?
Valitettavasti kyseiset ehdotukset sisältävät muutamia vakavia puutteita. Nämä vajavaisuudet menevät syvemmälle kuin mediamanipuloinnin ongelmat, suurten investointien tuottamat taloudelliset voitot (suurpääoma) ja asiantuntijoiden ja eliittien huoli siitä, että kansalaiset käyttäytyisivät vastuuttomasti suorassa äänestystilanteessa.
Suurin ongelma on kansanäänestysten esityslistan ja työjärjestyksen laatimisessa. Kuka päättää kysymykset? Kuka päättää mitä materiaalia, puolesta ja vastaan, esitetään jotain tiettyä äänestettävää kysymystä käsittelevässä ohjelmassa? Kuka tekee päätökset äänestämisen laajemmista asiayhteyksistä?
Perustavanlaatuisessa ongelmassa, joka koskee esityslistan laatimista, ei ole kyse pelkästään ennakkoluuloista. Esityslistan laatiminen on osallistumiskysymys. Päätöksentekoon osallistuminen ei merkitse vain ennalta suunnitelluista kysymyksistä äänestämistä, vaan osallistumista muotoilemaan kysymyksiä, joista äänestetään. Tämän organisoiminen ei ole mikään helppo tehtävä, kun kyse on miljoonista ihmisistä, ei edes uusimman elektroniikan avulla. Tämä on kansanäänestysten perustava rajoitus.
Kansanäänestysten olennainen rajoitus on yhden valinnan esitteleminen suurelle joukolle äänestäjiä. Silloinkin kun jotkut kansalaiset pääsevät osallistumaan kysymyksen kehittelyyn, kuten kansalaisaloitteen pohjalta liikkeelle lähteneessä prosessissa, suurin osa ihmisistä ei pääse käyttämään muuta kuin kyllä/ei -kykyään. Mahdollisuutta kysymyksen uudelleenmuotoiluun keskustelun perusteella ei ole käytettävissä.
Toinen kansanäänestyksiä vaivaava ongelma on perin vanha. Se on perustava itse äänestämiselle. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että enemmistöhallinto yleensä merkitsee vähemmistön sortamista. Tämä ongelma on paljon selväpiirteisempi suoran äänestämisen järjestelmissä, mutta ilmenee myös edustuksellisissa järjestelmissä.
Historiallista taustaa vasten tarkasteltuna kansanäänestystä käyttävä lähestymistapa edellyttää byrokraattisen koneiston olemassaoloa toimeenpanemaan tehdyt päätökset. Kansanäänestyspäätökset eivät varmastikaan pane itse itseään täytäntöön. Kuka panee? Valtio. Käytännössä kansanäänestykset ovat tapa lisätä osallistumista pysyen keskushallinnon asettamissa rajoissa. Tämä jälkimmäinen ongelma ei sinänsä liity kansanäänestyksen käyttöön menetelmänä. Todellinen haaste on uudelleenmuotoilla kansanäänestys osaksi osallistuvampaa poliittista prosessia.
Konsensus.
Konsensukseen perustuva päätöksenteko on tullut yleiseen käyttöön monissa yhteiskunnallisissa liikkeissä parin viime vuosikymmenen aikana, erityisesti osissa ydinvoiman vastaista liikettä. Yleisessä kielenkäytössä "konsensus" tarkoittaa yleiseen sopimukseen pääsemistä, mutta yhteiskunnallisissa liikkeissä sille on annettu tarkempi, operationaalisempi merkitys.
Sen perustavoitteena on saavuttaa löyhästi samanmielisten ihmisten ryhmässä yhteinen päätös ketään suuresti vieraannuttamatta. Tämä voi olla yhteistä työskentelyä lehden teossa tai sotilastukikohtaan kohdistuvan suoran toiminnan ryhmäsuunnittelua. Äänestämistä vältetään useista syistä. Ne, jotka häviävät täpärästi tai pitävät vaalia joillakin perustein kyseenalaisena, jättävät usein tukematta enemmistön kantaa ja toisinaan päättävät jättää koko ryhmän. Paljon energiaa hukkaantuu lobbaukseen ja ryhmäkuntien rakenteluun äänestysten voittamiseksi – parhaan mahdollisen kampanjan kehittämistyön sijaan. Lopulta käy usein niin, että uusia avauksia sisältävät luovat ehdotukset jäävät huomiotta, koska niillä ei katsota olevan mahdollisuutta menestyä vaaleissa.
Konsensukseen perustuva päätöksenteko tapahtuu siten, että eri vaihtoehtoja punnitaan ja niistä keskustellaan. Jos yksimielisyys näyttää mahdolliselta, voidaan ehdottaa konsensusta. Jos kukaan ei esitä eriävää mielipidettä, konsensus on saavutettu. Jos erimielisyyttä ilmenee, kaikkia toisinajattelijoita rohkaistaan tuomaan esiin eriävät näkökohtansa. Konsensus estyy, jos yksikin henkilö on vahvasti erimielinen (tai muunnellun konsensuksen tapauksessa joku pieni ryhmäkunta vastustaa).
Konsensuksen estyessä ryhmä etsii uusia tapoja päästä sopimukseen. Argumentteja voidaan tarkastella uudelleen; uusia ehdotuksia voidaan tehdä ja herättää niistä keskustelua; päätöstä voidaan lykätä myöhäisempään ajankohtaan. Ryhmä voi esimerkiksi jakautua pienempiin ryhmiin ottaakseen asian uudelleen käsittelyyn ja etsiäkseen ratkaisua.
Monissa tapauksissa tämä menettelytapa toimii erittäin hyvin. Poikkeavia näkemyksiä esittäneet katsovat tavallisesti, että heidät otetaan vakavasti, mikä lisää ryhmän jäsenten yhteenkuuluvuutta. Toisinaan vähemmistönäkemyksestä tulee konsensusnäkemys: ei tehdä mitään hätä-äänestystä, joka kumoaisi sen. Kaikkein rohkaisevinta on kuitenkin se, että toisinaan loistavimmat ehdotukset kehkeytyvät juuri konsensuksen saavuttamiseksi tehdyissä ponnisteluissa.
Sen, että konsensusmenetelmät toimivat usein hyvin, ei pitäisi yllättää ketään, koska niitä on pitkään käytetty monenlaisissa tilanteissa, joskaan niiden käyttöä ei ole tiedostettu. Monissa organisaatioissa viralliset äänestykset ovat vain rituaalisia. Äänestykseen ryhdytään harvoin, jollei etukäteen ole varmuutta kaikkien kannatuksesta tai ainakin siitä, ettei kukaan ole vahvasti eri mieltä.
Konsensusperustainen päätöksenteon käytäntö antaa prosessille muodon. Tämä on erityisen tärkeää, kun ryhmä kasvaa suuremmaksi. Suuria ryhmiä varten on eri menettelytapoja, mm. alaryhmät ja delegaatit, joilla varmistetaan, että konsensuslähestymistavassa pysytään.
Tärkeä ero konsensusperustaisen ja normaalin kokousmenettelyn välillä on johtajan rooli. Tavalliseen kokouskäytäntöön kuuluu muodollinen johtaja (puheenjohtaja) ja erinäisiä muodollisia sääntöjä esityslistan asettamisesta, puhumisesta, ehdotusten tekemisestä, äänestämisestä jne. – tutut Robertsin järjestyssäännöt. Konsensuslähestymistavassa ei ole muodollista johtajaa, vaan sen sijaan kokouksen "helpottajia", joiden tulee auttaa ryhmää tekemään, mitä se haluaa tehdä. Nämä "helpottajat" ovat olennaisen tärkeitä konsensuksen onnistumiselle: heidän tehtäviinsä kuuluu koetella konsensusta, rohkaista vähemmän puhehaluisia ja -taitoisia, tehdä ehdotuksia menettelytavoista, tiivistää esitettyjä näkemyksiä jne. Ideaalitilanteessa jokainen ryhmän jäsen toimii "helpottajana", jolloin mitään ilmiselviä johtajia ei ole.
Konsensus on siis äänestämisen hylkäävä päätöksenteon menetelmä, joka pyrkii vahvistamaan ryhmän kaikkien jäsenten osanottoa ja yhteenkuuluvuutta ja luomaan avoimuutta uusille ideoille. Yhdistettynä muihin ryhmätaitoihin ja hyödyntäen sosiaalista analyysiä (ryhmädynamiikan tutkiminen, strategioiden ja arvioinnin kehittäminen) konsensusmetodi voi olla todella vakuuttava15.
Kuitenkin kenen tahansa konsensusperiaatteiseen päätöksentekoon osallistuneen tulisi olla tietoinen siitä, että käytäntö on usein teoriaa puutteellisempi. Joskus vahvat persoonallisuudet dominoivat prosessia ja vähemmän itsevarmat pelkäävät ilmaista näkemyksiään. Koska vastaväitteet normaalisti täytyy ilmaista kasvokkain, salaisen äänestyksen anonymiteetin suoja menetetään. Kokoukset voivat olla loputtoman pitkiä ja ne, joilla ei ole aikaa istua pitkissä kokouksissa alusta loppuun, syrjäytyvät tehokkaasti päätöksenteosta. Suurin ongelma konsensukselle kuitenkin on intressikonfliktien sovittamattomuus.
Tämän ongelman parasta käsittelyä edustaa Jane Mansbridgen teos Beyond Adversary Democracy16. Mansbridge erottaa kahdentyyppisiä demokratioita. Se, mitä hän kutsuu mielivaltaiseksi demokratiaksi, on tuttu vaaleihin perustuva lähestymistapa. Se perustuu oletukseen ristiriitaisista intresseistä ja eduista, enemmistöhallinnosta, salaisista vaaleista ja etujen yhtäläisestä suojelusta. Se, mitä hän kutsuu jakamattomaksi demokratiaksi, muistuttaa luonteeltaan ennemminkin ystävyyttä. Se perustuu suuressa määrin yhteisiin intresseihin ja etuihin, konsensustyyppisiin menetelmiin, kasvokkaiseen päätöksentekoon ja suurin piirtein tasavertaiseen keskinäiseen kunnioitukseen.
Mansbridge analysoi kahta tapausta yksityiskohtaisesti: ensiksi Uuden-Englannin kaupunkikokousta, joka muodollisesti käyttää äänestystä, mutta joka käytännössä usein pyrkii konsensukseen, ja toiseksi työkollektiivia, joka käyttää muodollisia konsensukseen perustuvia menetelmiä.
Mansbridge huomauttaa, että tavanomaisen lähestymistavan mukaista on olettaa ristiriidassa olevia intressejä ja etuja ja käyttää mielivaltaisia menetelmiä. Yhteiset intressit ja edut ovat kuitenkin paljon yleisempiä kuin yleensä ymmärretäänkään. Näin ollen on usein suositeltavaa etsiä pikemminkin yhtenäisyyttä kuin olettaa konflikteja. Hänen tärkein havaintonsa – ajatellen omia tavoitteitani tässä – on kuitenkin se, että konsensuksella on itseään täydentävä heikkoutensa: siinä ei pystytä käsittelemään syvään juurtunutta konfliktia.
Usein tosin sellaisessa konfliktissa on kyse vallan epätasapainosta. On vaikea kuvitella tyypillisen yrityksen työnantajia ja työntekijöitä yrittämässä saavuttaa konsensusta. Heillä ei ole yhteisiä etuja eikä usein myöskään tasavertaista kunnioitusta. Itsehallinnollisessa yrityksessä ei sitä vastoin ole erillisiä työnantajia ja näin konsensus muodostuu paljon helpommaksi toteuttaa käytännössä.
Monet muunkin tyyppiset konfliktit saattavat olla aivan yhtä hankalia käsitellä. Kuvitellaanpa ryhmää anarkisteja, liberaaleja ja marxilaisia (muutaman pakollisen konservatiivin lisäksi) yrittämässä konsensuksen saavuttamista rikosten vähentämiseen tähtäävässä kampanjassa. Paraskaan maailmasta löytyvä tahto ei tässä riitä, vaan erilaiset maailmankatsomukset mitä todennäköisimmin vähentävät vähänkään syvällisempien konsensuspyrkimysten toteutumismahdollisuuksia.
Mitä suurempi ryhmä on, sitä todennäköisemmin sieltä löytyy perustavia intressikonflikteja. Konsensus toimii asianmukaisesti todennäköisimmin pienissä, itsevalituissa ryhmissä. Sen sijaan demokraattisena vaihtoehtona vaaleille sillä on huomattavia rajoituksia nimenomaan suuria ryhmiä koskien. Konsensuksen ongelmat ovat myös osa suurten ryhmien itsehallinnon ongelmia17.
Pieni koko.
Yksi ratkaisu ongelmaan on pitää ryhmien koko pieninä. Vallan keskittämisen sijasta tavoitellaan sen hajauttamista. Ei ole mitään asioista itsestään nousevaa syytä miksi kasvatus, terveys, investointi ja monet muut tehtävät tulisi hallinnoida mieluummin monien miljoonien ihmisten tasolla kuin tuhansien tai kymmenien tuhansien. Monet osallistumista edellyttävät politiikan järjestelmät antiikista nykypäivään ovat olleet suhteellisen pieniä. Vastaavasti kääntäen monet vaalijärjestelmäpolitiikan heikkoudet näyttävät olevan yhteydessä valtavaan väestömäärään monissa maissa18.
Pieni koko vähentää monien päätöksentekoon liittyvien ongelmien vakavuutta. Edes äänestäminen ei ole niin rajoittavaa, kun äänestäjien määrä on niin pieni, että jokainen on potentiaalisesti kaikkien muitten tuttu. Konsensuksen käyttö voidaan maksimoida.
Lisäksi pieni koko avaa mahdollisuuden poliittisten järjestelmien moninaisuudelle. Frances Kendall ja Leon Louw ehdottavat hivenen Sveitsin järjestelmää ulkoisilta piirteiltään muistuttavaa autonomisten poliittisten yksiköiden liittoumaa, jossa jokainen jäsen voi valita oman poliittisen ja taloudellisen järjestelmän19. Uusien menetelmien kokeilemisen vaikeudet ja epäonnistumisen kustannukset vähenevät oleellisesti Kendallin ja Louwin mallissa.
Pieni koko voi tehdä hallitsemisesta helpompaa, mutta jäljelle jää silti joitain suurta mittakaavaa koskettavia ongelmia. Esimerkiksi globaali saastuminen ja paikalliset katastrofit vaativat enemmän kuin vain paikallisia ratkaisuja. Miten päätökset tulisi tehdä näistä asioista?
Vieläkin perustavampi ongelma on se, että pieni koko ei itsessään ratkaise kysymystä siitä, kuinka päätökset tehdään. Edelleen voi olla syviä intressikonflikteja, jotka tekevät konsensuksesta saavuttamattoman. Ja edelleen voi olla myös ylivaltaan liittyviä ongelmia, jotka johtuvat vaalimenetelmistä.
Osallistumisen rajoittuneisuuden perusongelma säilyy viime kädessä kaikissa muissa paitsi aivan pienimmissä ryhmissä. Ei jokaisella ole aikaa ottaa selvää kaikista asioista. Konsensuksessa oletetaan, että jokainen voi ja jokaisen on syytä osallistua päätöksentekoon; jos oleellinen määrä ihmisiä jää pois, tuloksena on energisten hallinto (tai niiden joilla ei ole mitään parempaa tekemistä). Edustuksellinen demokratia sitä vastoin sijoittaa valitut edustajat tärkeisiin päätöksenteon rooleihin. Muiden osallistuminen rajoittuu kampanjointiin, äänestämiseen ja lobbaamiseen. Molemmissa tapauksissa osallistuminen on hyvin epätasa-arvoista, ei valitsemisen vaan päätöksentekojärjestelmän rakenteen johdosta.
Delegaatit ja federaatiot.
Suosittu anarkistinen ratkaisu koordinaation ja osallistumisen ongelmiin on delegaateissa ja federaatioissa. Delegaatti eroaa edustajasta siinä, että delegaatti on tiukemmin sidoksissa valitsijakuntaansa: delegaatti voidaan kutsua takaisin milloin tahansa, erityisesti silloin, kun hän ei seuraa valitsijoidensa ohjeita. Federaatiot taas ovat keino yhdistellä itsehallinnollisia yksiköitä. Federaation jäsenet säilyttävät tärkeimmän päätöksentekovallan omista asioistaan; he kokoontuvat päättämään heitä kaikkia koskevista asioista. "Heikossa federaatiossa" keskuksella on vain neuvoja-antavia tehtäviä; "vahvassa federaatiossa" keskuksella on huomattavaa toimeenpanovaltaa erityisillä aloilla. Kun federaatiossa on useita kerroksia, voidaan täysi osallistuminen taata ruohonjuuritasolla, kun taas neuvottelu ja tietyt päätökset tapahtuvat korkeammilla tasoilla.
Delegaatit ja federaatiot kuulostavat vaihtoehdolta tavanomaisille vaalijärjestelyille, mutta itse asiassa niiden väliltä löytyy vahvoja yhtäläisyyksiäkin. Delegaatit valitaan tavallisesti äänestämällä, mikä johtaa edustamisen tuttuihin ongelmiin. Tietyt yksilöt hallitsevat ja osallistuminen päätöksentekoon on epätasa-arvoista, kun delegaatit ovat mukana kaikessa päätöksenteossa toisin kuin muut. Siinä määrin kuin päätökset tosiasiassa tehdään korkeammilla tasoilla, avautuu suuri mahdollisuus ryhmäkuntien kehkeytymiselle, lehmänkaupoille ja valitsijakunnan manipuloimiselle.
Eräässä mielessä delegaatteihin perustuvan järjestelmän oletetaan olevan erilainen: nimittäin jos delegaatit alkavatkin palvella itseään sen sijaan että palvelisivat niitä joita he edustavat, heidät voidaan kutsua takaisin. Käytännössä tätä on vaikea saavuttaa. Delegaateilla on taipumuksena "jäykistyä" muodollisiksi edustajiksi. Delegaateiksi valituilla on mitä todennäköisimmin paljon enemmän kokemusta ja tietoa kuin tavallisella jäsenellä. Kerran valituiksi tultuaan delegaatit saavat vielä lisää kokemusta ja tietoa, mikä voidaan esitellä jonain hyvin arvokkaana valitsijoille. Toisin sanoen delegaatin takaisinkutsussa menetetään kokenut ja vaikutusvaltainen henkilö.
Nämä ongelmat nousivat esille myös Saksan vihreässä puolueessa. Puolue yritti kohdella vaaleissa läpimenneitä ehdokkaitaan delegaatteina asettaen tiukkoja rajoja parlamentissa olon pituudelle. Jotkut vaaleissa valitut, joilla oli laaja kannatus, vastustivat tätä. Lisäksi käytännöllisestä näkökulmasta (jota on usein vaikeaa vastustaa) niillä, jotka olivat jo palvelleet parlamentissa, oli kokemusta ja julkisuutta edistää vihreää asiaa paremmin. Näin delegaatteihin nojaava lähestymistapa joutui suuren paineen alle. Tämä siitäkin huolimatta, että vihreillä poliitikoilla oli hyvin vähän todellista valtaa. Tilanteessa, jossa delegaatit todella tekevät tärkeitä päätöksiä, paineet tulevat olemaan paljon suuremmat.
Perustava ongelma delegaatteihin perustuvassa järjestelmässä on siten epätasa-arvoinen osallistuminen. Jokainen ei voi olla mukana joka asiassa. Delegaattien kohdalla ongelma ratkaistaan sitomalla delegaatit vielä vahvemmin päätöksentekoon, toisten kustannuksella. Tämä epätasa-arvoinen osallistuminen sitten uusintaa ja vakiinnuttaa itsensä. Mitä useampia kerroksia federaatiossa on, sitä vakavampi tämä ongelma tulee olemaan. Federaatiotkaan eivät siten ole mikään maaginen ratkaisu itsehallinnollisen yhteiskunnan koordinaation ongelmiin.
Tässä lyhyessä tarkastelussa muutamista paremmin tunnetuista vaalien vaihtoehdoista olen keskittynyt niiden rajoituksiin. Mutta näissä ja muissakin menetelmissä on todella myös monia vahvuuksia. Ne ovat siten kaiken tunnetuksi tekemisen ja puolesta puhumisen arvoisia joko vaihtoehtoina tai täydennyksinä nykyiselle järjestelmällemme. Konsensusta käytännön päätöksentekomenetelmänä on kehitetty valtavasti parin viime vuosikymmenen aikana. Desentralisaation eli hajauttamisen potentiaali on epäilemättä suuri. Konsensuksen suurimmat menestykset on saavutettu pienissä ryhmissä. Federaatioiden ohella huomiota on kiinnitetty paljon myös verkostoihin, jotka eivät edellytä mitään päätöksenteon tasoa.
Väheksymättä lainkaan näitä vaihtoehtoja tarkoitukseni on ollut osoittaa joitakin niiden ongelmakohtia. Vakavin vaikeus on siinä, miten varmistaa kansalaisen osallistuminen häntä itseään koskeviin lukuisiin asioihin. Miten laajojen joukkojen toimintoja voidaan koordinoida antamatta liikaa valtaa millekään pienelle ihmisryhmälle?
Siirryn nyt käsittelemään "demarkiaa", joka on eräs tapa ratkaista näitä ongelmia. Se ei missään tapauksessa ole ainoa tai lopullinen vastaus. Se on kuitenkin lähestymistapa, jossa on paljon mahdollisuuksia, ja mielestäni se on paneutuvan tutkimuksen ja konkreettisten kokeilujen arvoinen.
John Zube kannattaa "panarkiaa", vapaaehtoisen yhteistoiminnan menetelmien rauhanomaista rinnakkaiseloa20. Tässä hengessä demarkiaa voidaan pitää yhtenä ehdokkaana, kun yhteiskuntaa organisoidaan osallistuvalla tavalla.
3. Demarkia
Kaunopuheisimman kuvauksen demarkiasta antaa John Burnheim kirjassaan Is Democracy Possible?21. Burnheim aloittaa kirjansa analysoimalla valtiota ja byrokratiaa ja päätyy loppupäätelmään, jonka mukaan ne ovat keskeisiä esteitä todellisen demokratian saavuttamiselle. Hän pitää vaaleihin perustuvaa politiikkaa osana ongelmaa. Koska "demokratia" -sanaa rasittavat monet edustukselliseen demokratiaan viittaavat mielleyhtymät, Burnheim kehitti käsitteen "demarkia" viittaamaan vaihtoehtoonsa.
Demarkia perustuu satunnaisvalinnalla arvottuihin kansalaisiin, jotka palvelevat tiettyjä tehtäviä ja palveluita (kuten tiet ja koulutus) koskevissa päätöksentekoryhmissä. Unohdetaan valtio ja unohdetaan byrokratiat. Täysimuotoisessa demarkiassa kaiken tämän korvaa työryhmien verkosto, jonka jäsenet ovat satunnaisvalinnalla poimittuja ja joista jokainen ottaa käsiteltäväkseen tietyn alueen tietyn tehtävän.
Esimerkiksi 10 000 – 100 000 ihmistä käsittävässä väestössä voisi olla työryhmiä, jotka vastaavat kuljetuksesta, terveydestä, maataloudesta, teollisuudesta, koulutuksesta, puhtaanapidosta, asumisesta, taiteesta ja niin edelleen, tai näiden toimintojen tietyistä osa-alueista, kuten raidekuljetuksista. Jokainen ryhmä valittaisiin satunnaisotannalla kaikista niistä, jotka ovat ilmoittautuneet siihen vapaaehtoisiksi. Ryhmien koko voisi olla vaikkapa kymmenen tai kaksikymmentä ihmistä: tarpeeksi suuri sisältämään näkemyksien moneuden, mutta kyllin pieni mahdollistaakseen kasvokkaisen vuorovaikutuksen. Työryhmät voisivat käyttää konsensusta, muunneltua konsensusta, äänestämistä tai jotain muuta menettelytapaa päästäkseen päätöksiin. Ne voisivat vaatia lausuntoja, ehdotuksia, tutkimuksia ja muuta toivomaansa informaatiota.
Ennen kuin jatketaan, kannattaa tarkastella satunnaisotantaa (myös arpomiseksi kutsuttua). Sitä käytettiin antiikin Ateenassa demokraattisena valintamenetelmänä, mutta sen jälkeen se on ollut vain vähän käytössä. Ateenalainen demokratia oli tietenkin rajoittunutta, ulossulkien naiset ja orjat. Siitä voidaan kuitenkin oppia monia asioita22.
Yksi satunnaisvalinnan hyvistä puolista oli osallistumisen lisääminen ja ryhmäkuntien muodostumisen estäminen. Kokouksessa puheenjohtaja valittiin arvalla kokouksen alussa. Tällä tavalla mitään mahdollisuutta ei jätetty kokousta edeltäville juonitteluille, joissa olisi mahdollisesti puheenjohtajaa painostamalla ajettu tiettyä asiaa tai lopputulosta läpi.
Ateenalaiset käyttivät äänestämistä myös esimerkiksi sotilasjohtajien valitsemisessa. Itse asiassa he käyttivät monia demokraattisia keinoja, joista jokainen oli valittu tiettyihin tarkoituksiin. Liberaalidemokratiasta nykyään kirjoittavat puhuvat Ateenan kokemuksista hyvin valikoiden. He käyttävät sitä oikeuttamaan edustuksellisuutta, mutta heiltä jää huomiotta tai käsittelemättä arvan käyttö. Nykyään demokratia määritellään valitettavan usein pelkästään edustukselliseksi demokratiaksi.
Satunnaisvalintaa käytetään tärkeässä päätöksenteossa nykyään pääasiallisesti vain juryn eli valamiehistön valinnassa, mutta tämäkin käytäntö kukoistaa vain Yhdysvalloissa ja muutamassa muussa maassa. "Tavalliset ihmiset" valitaan arvalla päättämään kanssaihmistensä kohtaloista. Jury sijoittuu sellaisiin poliittisiin kehyksiin, jotka rajoittavat sen mahdollista merkittävyyttä: näitä ovat lain kehys, joka viittaa ennakkomieltymyksissään etuoikeutettujen intressien suuntaan; lain valikoiva toimeenpano; lakimiesten, tuomarien ja median manipulaatio. Nämä esteet huomioiden jury suorittaa tehtävänsä erittäin hyvin.
Monet hallitukset ovat pyrkineet eroon valamiehistöistä väittäen ammattituomareiden olevan soveltuvampia. Väitteet siitä, että juryt kykenevät huonommin käsittelemään monimutkaisia teknisiä asioita, ovat olleet kiivaan keskustelun kohteena. Kenties tusinasta ihmisiä koostuva jury sisältäisi todennäköisemmin yhden tai kaksi keskimääräistä tuomaria teknisesti pätevämpää ihmistä.
Varmaa on, että repressiiviset hallitukset vihaavat valamiehistöjä. Hallitukset voivat paljon helpommin painostaa tuomareita kuin valamiehistöjä.
Päätöksenteon näkökulmasta juryn suurin etu on sen kyky pistää mielipiteet kovalle koetukselle. Päätöksentekoon osallistumisen kannalta jury on politiikan tekemisen muoto – tätä näkemystä tosin tuomareiden suurin osa jyrkästi vastustaa23.
Ottaen huomioon sen, että useimmille juryn jäsenille ei anneta ollenkaan harjoitusta todistusaineiston kriittisessä arvioinnissa ja johtopäätösten muodostamisessa, konsensukseen perustuvissa päätöksentekotekniikoissa tai juryn itsensä roolissa, valamiehistöjen päätöksenteon historia antaa kuvan niiden korkeasta pätevyydestä24. Sen sijaan, että hyökätään jury-järjestelmän heikkouksia vastaan, olisi asianmukaisempaa kehittää tapoja, joilla se saadaan toimimaan vieläkin paremmin.
Palaan nyt Burnheimin kuvaan demarkiasta. Kuinka se pystyy käsittelemään osallistumisen perusongelmia? Koska demarkiassa ei ole vaaleja eikä edustajia, epätasa-arvoisen muodollisen vallan ongelmat, valitsijoiden voimattomiksi tekeminen, osallistumisen sääntely jne. eivät päde – ainakaan tavallisella tavalla. Muodollinen osanotto tapahtuu sen sijaan pääsyllä satunnaisvalinnan kautta "työryhmiin", jotka ottavat käsiteltäväkseen tietyt rajalliset alueet. Ryhmänjäsenten satunnaisvalinta tehdään vain niistä, jotka ovat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi, aivan kuten poliitikkojenkin täytyy ilmoittautua. Erona vain on valinnan menetelmä: satunnaisvalinta, ei vaalit.
Harvat ilmoittautuisivat vapaaehtoisiksi kaikkiin mahdollisiin ryhmiin. Todennäköisesti useimmilla on joitakin erityisiä kiinnostuksen kohteita, esimerkiksi sellaisia kuten postipalvelut, taide, rakennusmateriaalien valmistus ja vammaispalvelut. He voisivat ilmoittautua palvelemaan itselleen merkityksellisiä ryhmiä ja lisäksi tehdä ehdotuksia ryhmille, kommentoida politiikan päämääriä ja sisältöjä ja muullakin tavoin organisoitua edistämään kannattamiaan politiikan tekemisen tapoja.
Demarkia ratkaisee osallistumisen ongelman näppärällä tavalla. Tunnustamalla sen mahdottomuuden, että jokainen osallistuisi asioista perillä olevan tietävyydellä jokaiseen asiaan, järjestelmä onnistuu välttämään sellaisen hallitsevan ryhmän muodostumisen, joka tekisi kauaskantoisia päätöksiä monista asioista. Tämän sijasta työryhmillä on rajoitettu ala. Ihmiset, jotka välittävät aivan erityisesti jostain, voivat pyrkiä vaikuttamaan tuon alueen politiikkaan. He voivat jättää muut asiat muille ryhmille ja sellaisille ihmisille, jotka kantavat erityisesti niistä huolta. Tässä päätöksentekoa hajautetaan aiheen tai toiminnan suhteen pikemmin kuin maantieteen tai lukumäärän perusteella.
Päätöksenteon jättäminen niille, jotka kantavat jostain aivan erityistä huolta, sisältää tietysti omat vaaransa: omaa etuaan varjelevat klikit voivat saada vallan ja ulossulkea muut. Tämä juuri on se, mikä tavallisesti tapahtuu kaikentyyppisissä organisaatioissa hallituksista korporaatioihin ja yhteiskunnallisten liikkeiden ryhmiin. Demarkia käsittelee tätä ongelmaa satunnaisvalinnan vaatimuksen kautta. Kenellekään ei voi taata muodollista päätöksentekijän roolia. Lisäksi päätöksentekopaikan ehdot ovat tiukasti rajoitetut, joten mitään pysyvää johtoryhmää tai klikkiä ei pääse kehittymään.
Toinenkin ongelma ilmaantuu. Eikö valituissa ryhmissä ole tiettyjä ennakkomieltymyksiä, koska vain tietyntyyppiset ihmiset ilmoittautuvat? Eikö esimerkiksi suurinta osaa ryhmistä hallitsekin valkoiset keski-ikäiset miehet? Tämä ei tuota ongelmaa, koska satunnaisvalinnan toteutusta voidaan soveltaa joustavasti. Oletetaan esimerkiksi, että kymmenen hengen ryhmään, johon halutaan yhtä paljon miehiä ja naisia, ilmoittautuu vapaaehtoisiksi kahdeksankymmentä miestä ja kaksikymmentä naista. Menetelmänä on yksinkertaisesti valita satunnaisvalinnalla viisi miestä kahdeksastakymmenestä vapaaehtoisesta miehestä ja viisi naista kahdestakymmenestä vapaaehtoisesta naisesta. Tällä tavoin sukupuolten tasapaino ryhmässä voi vastata muun väestön tasapainoa vapaaehtoisten määrän vaihdellessakin. Samaa periaatetta voi soveltaa myös muihin ominaisuuksiin kuten etniseen alkuperään, yhteiskuntaluokkaan, ikään, ammattiin ja uskontoon.
Tämä voi kuulostaa varsin loogiselta, mutta kuka tekee päätökset siitä, mitä työryhmiä edustetaan mitenkin? Jos työryhmä tekee itse päätökset omista valintakriteereistään, tämä avaa mahdollisuudet väärinkäyttöön. Burnheimin ratkaisu tähän on se, mitä hän kutsuu toisen asteen ryhmiksi. Nämä ovat ryhmiä, jotka toimivat oikeudellista järjestelmää vastaavana demarkian toiminnan turvaamiseksi. Toisen asteen ryhmät käsittelevät vain menettelytapoihin liittyviä asioita, sellaisia kuten mitä (ensimmäisen asteen) ryhmiä tulisi olla olemassa, kuinka satunnaisvalinta tulisi toteuttaa, ja mitä tahansa muitakin kiistaa herättäviä asioita.
Aivan ilmeisesti toisen asteen ryhmän jäsenillä tulisi olla kokemusta ensimmäisen asteen ryhmistä. Kuinka heidät tulisi valita? Burnheim ehdottaa, että ensimmäisen asteen ryhmien tulisi valita jäsentensä keskuudesta ne, jotka ovat kaikkein soveliaimmat toisen asteen ryhmiin. Bob James huomautti minulle, että tämä todella rikkoo demarkian johtavaa periaatetta vastaan, joka siis on kiinnostuneiden ihmisten satunnaisvalinta eikä valinta suorituskykyisyyden tai suosituimmuuden kriteerein. Hän ehdotti, että toisen asteen ryhmän jäsenet valittaisiin satunnaisotannalla ensimmäisen asteen ryhmien jäsenistä. Itse ajattelen, etteivät erot näiden kahden menettelytavan välillä olisi niin suuria. Jopa satunnaisotannan ollessa kyseessä on todennäköistä, että henkilöitä, joiden nähtäisiin suoriutuvan tehtävistään hyvin, rohkaistaisiin vahvasti kollegoiden taholta ilmoittautumaan toisen asteen ryhmän jäseneksi, mikä ei mahdollisesti kuitenkaan olisi yleisesti kovin tavoiteltua. Viime kädessä tehtävän rajoitettu toimikausi toisen asteen ryhmissä estää vallan vakiintumisen.
Useat piirteet erottavat demarkian edustuksellisesta demokratiasta demarkian käsittäessä satunnaisvalinnan, työryhmät, toimikauden rajallisen keston ja valtion ja byrokratian eliminoinnin. Joitakin näistä voisi tietysti käyttää edustuksellisen demokratian uudistamisessa, mutta myös itse demarkian kokonaisuus on yhtenäinen ja johdonmukainen.
Esimerkiksi rajallinen toimikausi, vaikkapa kaksi vuotta, estäisi vallan vakiintumisen edustuksellisissa järjestelmissä. Miksi demarkia pystyisi paremmin ylläpitämään vaatimusta päätöksentekoryhmien jäsenten vaihtuvuudesta? Yksi ero liittyy valintaperiaatteen oikeutukseen. Edustajat oikeuttavat asemansa toistuvalla enemmistötuella, joka takaa heidän henkilökohtaisen valintansa. Satunnaisotannalla valituilla henkilöillä ei taas ole mitään erityistä oikeutusta satunnaisvalinnan lisäksi. Satunnaisvalintaprosessin oikeutus piilee säännöllisessä uudelleenjärjestelyssä pikemmin kuin kansan antamassa valtuutuksessa tai hankitussa kokemuksessa. Tällainen oikeutus mahdollistaa paljon helpommin sen kyseenalaistamisen, että jotkut yrittäisivät pidentää kauttaan. Vastaava ero voidaan nähdä tuomareiden usein pitkissä toimikausissa, olivat he sitten valittuja tai nimitettyjä, verrattuna juryjen valamiehiin.
Tässä ei ole tilaa paneutua moniin demarkian käsitteen herättämiin kysymyksiin. Riittää kun toteaa, että on olemassa monia ratkaisua kaipaavia kysymyksiä ja monia alueita, jotka vaativat jatkokehittelyä. Mainitsen tässä vain muutaman.
Ensinnäkin päätösten toimeenpano. Burnheim hylkää valtion ja byrokratian, joten ei ole olemassa mitään pysyvää henkilöstöä, joka panisi toimeen demarkiatyöryhmien tekemät päätökset. Burnheim toteaa, että ryhmät toteuttavat päätökset itse. Tämä kuulostaa teoriassa hienolta, mutta mitä se merkitsisi käytännössä?
Millä viime kädessä taataan se, että toimeenpannut päätökset pysyvät voimassa? Valtiotahan ei ole olemassa eikä myöskään armeijaa. Pohjimmiltaan päätökset ovat todellisia ja voimassaolevia vain, jos ihmiset hyväksyvät ne ja käyttäytyvät niiden mukaan. Se taas riippuu koko järjestelmän yleisestä hyväksyttävyydestä. Tämä tietysti muistuttaa nykyisen yhteiskunnan monia piirteitä. Suurin osa ihmisistä hyväksyy tarpeen toimia järkevällä tavalla vauvoja, yleisiä alueita ja yksityisomaisuutta kohtaan, silloinkin kun laillisten seuraamusten ja poliisin pidätyksen uhka ei ole lähettyvillä. Voiman käytöllä on vain rajoittunut rooli yhteisön tavanomaisessa toiminnassa. Suuremman osallistumisen mahdollistavassa yhteisössä tämä rooli olisi vieläkin rajoittuneempi. Luonnollinen seuraus tästä olisi se, että demarkiatyöryhmien tekemät epäsuositut päätökset raukeaisivat noudattamatta jättämisen takia. Ryhmien olisi pakko ottaa huomioon kansalaisten halukkuus hyväksyä tehdyt päätökset.
Ilman valtiota ei olisi myöskään armeijaa. Miten yhteisö puolustautuisi ulkoista aggressiota vastaan? Yksi mahdollisuus on aseistaa ihmiset25. Kuitenkin eniten kansalaisosallistumiselle perustuva vaihtoehto sotilaspuolustukselle on sosiaalinen puolustus, joka perustuu yleiseen väkivallattomaan vastarintaan26. Demarkialla ja sosiaalisella puolustuksella on monia yhteensopivia piirteitä27.
Kolmas vastausta vaativa kysymys koskee demarkiaan soveltuvan taloudellisen järjestelmän luonnetta. Useammanlaiset järjestelmät voisivat olla periaatteessa yhteensovitettavissa demarkiamallisen päätöksenteon kanssa. Demarkiatyöryhmä voisi tehdä kierrätyspalvelusopimuksen joko yksityisessä omistuksessa olevan yrityksen tai itsehallinnollisen kollektiivin kanssa. Demarkia ei kuitenkaan ole yhteensovitettavissa kapitalistisen tai sosialistisen talousjärjestelmän kaltaisiin byrokraattisesti organisoituihin talouksiin.
Burnheim argumentoi sen puolesta, että demarkian periaatteet voisivat kattaa myös talouden. Voisi olla esimerkiksi maa-alueista päätöksiä tekeviä demarkiatyöryhmiä. Maan käytöstä voitaisiin ottaa vuokraa ja vuokralla korvattaisiin verot, koska mitään valtiota ei olisi keräämässä veroja. Tämä on mukaelma Henry Georgen ideoista. Satunnaisvalinnalla kootut maan käytöstä päättävien ryhmät estäisivät sijoittajia ja suurpääomaa saamasta kuristusotetta poliittis-taloudellisesta prosessista. Burnheim laajentaisi demarkian idean kontrolloimaan myös työtä ja rahaa maankäytön lisäksi. Nämä ideat ovat vasta alustavan luonnostelun asteella.
Eräs toinen tärkeä ongelma on tässäkin osallistumisen perusongelma. Mitä sitten, jos ihmisiä ei ilmoittaudukaan vapaaehtoisiksi? Mitä jos joistakin ryhmistä ei tule tarpeeksi vapaaehtoisia kiintiöönsä nähden? Joissakin tapauksissa tämä voitaisiin tietysti nähdä menestyksen merkkinä. Nimittäin jos tapa, jolla asiat hoituvat, tuntuu suurimmalle osalle ihmisistä kunnolliselta ja hyväksyttävältä, silloin ei olisi mitään akuuttia tarvetta ryhtyä päätöksentekoryhmän jäseneksi. Sitä vastoin kiistellyillä alueilla osanotosta ei todennäköisesti tulisi lainkaan ongelmaa. Jos geenimanipulaation tai abortin kaltaiset aiheet herättäisivät kiihkeää keskustelua, huolta kantavat yksilöt ja ryhmät pitäisivät hedelmällisenä antaa näissä asioissa koulutusta niin monelle ihmiselle kuin suinkin ja rohkaisisivat heitä asettumaan ehdolle satunnaisvalintaan. Mikä tahansa epäsuosittu päätös saisi aikaan kansalaisten liikehdintää ehdolle asettumisen puolesta. Lisäksi liikkeelle lähteneistä tulisi löytyä monenlaisia ihmisiä: miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja jne. Lopputuloksena osallistuminen ja asioista perillä oleva kritiikki olisivat huipussaan suurimpien ja tärkeimpien huolenaiheiden yhteydessä. Vähäpätöisempien kysymysten ja itselle vieraampien alojen kohdalla suurin osa ihmisistä antaisi mielellään toisten huolehtia asioista.
Olisi helppo jatkaa pitkästikin demarkian hypoteettisista piirteistä. Mutta mihin demarkia tähtää, jos kyseessä on vain visio?
Burnheim on tuonut demarkiaa esiin erittäin kaunopuheisesti, mutta hän ei suinkaan ole ainoa, joka on esitellyt tuonkaltaisia ideoita. Satunnaisvalinta on ollut käytössä antiikin kreikkalaisista lähtien, joten ei ole yllättävää, että sen puolestapuhujia ilmaantuu aina aika ajoin.
Burnheimin visio on satunnaisvalinnan erittäin hajautetun ja osallistuvan käytön kannalla. Sitä vastoin on muita, jotka ovat esittäneet satunnaisvalinnan käyttöä esim. Yhdysvaltojen kongressin valinnassa korvaamaan vaaleilla valittu edustajainhuone satunnaisvalinnalla arvotulla "edustavalla huoneella"28. Näillä ehdotuksilla on monia hyviä puolia, mutta ne eivät puutu mitenkään valtiovaltaan.
Erityisen mielenkiintoisia ovat ne, jotka ovat kokeilleet satunnaisvalintaa käytännössä. Yksi heistä on Ned Crosby, politiikan tutkija Minnesotasta, Yhdysvalloista. Crosby kehitteli 70-luvulla oman ideansa poliittisesta vaihtoehdosta, johon kuului satunnaisvalinta. Hänen vaihtoehtonsa oli paljon keskitetympi kuin Burnheimin malli. Koska hän ei onnistunut löytämään kustantajaa kirjalleen, hän päätti työskennellä käytännön soveltamisen parissa.
Crosby perusti organisaation, joka nykyään tunnetaan nimellä The Jefferson Center for New Democratic Processes. Se on keskittänyt enimmät voimavaransa satunnaisvalintaisen politiikan käytännön kokeiluihin29.
Yksi projekteista koski kysymystä, pitäisikö Minnesotan kouluihin perustaa klinikoita käsittelemään teiniraskauksia ja seksin välityksellä tarttuvia tauteja. Tämä oli hyvin riidanalainen kysymys osavaltiossa30. Jefferson Center kutsui mukaan satunnaisesti valittujen ihmisten ryhmiä, joita he kutsuivat poliittisiksi valamiehistöiksi. Yksi kaksitoistahenkinen poliittinen valamiehistö organisoitiin aina jokaista kahdeksaa vaalipiiriä kohden Minnesotan osavaltiossa. Puhelinluetteloa käyttäen sata ihmistä jokaisesta vaalipiiristä valittiin satunnaisesti, heihin otettiin yhteyttä ja tiedusteltiin heidän perusnäkemyksiään koulun yhteyteen sijoittuvista klinikoista. Sitten muodostettiin valamiehistö niistä ihmisistä, joihin oli otettu yhteyttä, varmistaen, että valamiehistön demografiset piirteet (etninen alkuperä, sukupuoli, yhteiskuntaluokka) vastasivat väestön keskivertoa. Kustakin ryhmittymästä valittiin satunnaisotannalla ihmisiä, jotka kutsuttiin poliittisen valamiehen asemaan, kunnes kaksitoista valamiestä oli koossa. Tässä prosessissa varmistuttiin siitä, että valamiesten alkuperäiset näkemykset klinikoista vastasivat koko tutkimuksesta saatuja prosenttilukuja. Näin saadut poliittiset valamiehistöt vastasivat tällöin hyvin tarkoin koko väestöä sekä demografisten ominaisuuksien että klinikoihin liittyvien ennakkokäsitysten suhteen.
Jokaisen piirin poliittinen valamiehistö piti kuulemistilaisuuksia: he kuuntelivat eri asiantuntijoita, kuulivat molempien puolten esitaistelijoiden todistuksia ja lausuntoja sekä keskustelivat asioista keskenään. Neljän päivän harkinnan jälkeen jokainen poliittinen valamiehistö suoritti äänestyksen koskien eri politiikkavaihtoehtoja. Samalla jokainen valamiehistö perusteli näkemyksensä, teki politiikkasuosituksia ja arvioi poliittisen valamiehistön omaa kokemusta.
Kahdeksan piiripohjaisen poliittisen valamiehistön lisäksi koottiin 24 ihmisen koko osavaltion laajuinen poliittinen valamiehistö, jossa oli kolme jäsentä kustakin piirivalamiehistöstä. Tämä osavaltion kattava valamiehistö kävi läpi samanlaisen prosessin. Poliittisten valamiehistöjen suositukset saatettiin Minnesotan osavaltion lainsäätäjille ja julkaistiin myös laajalti mediassa. Jefferson Center tarjosi koko tälle prosessille oleellisen tuen. Se suoritti tutkimukset, satunnaisvalinnat, valamiehistöjen kutsumisen, asiantuntijatodistajien järjestämisen, valamiehistöjen neuvottelujen koordinoinnin sekä suositusten kirjaamisen ja julkaisemisen. Tullakseen vakavasti otetuksi oleellista oli, että Jefferson Centeriä pidettiin sitoutuneena nimenomaan reiluun prosessiin eikä mihinkään puolueelliseen näkemykseen käsiteltävistä asioista.
Yllä olevassa kuvauksessa olen hahmotellut vain prosessin peruslinjat. Siinä on kuitenkin paljon enemmän yksityiskohtia, tiedoksi kiinnostuneille31. Peruskysymys kuuluu: miten hyvin se toimi? Demokraattisten prosessien suhteen vastaus kuului: erittäin hyvin. Tärkein koe tässä on valamiehistön jäsenten itsensä oma arvio. He sitoutuivat nopeasti prosessiin ottaen sen äärimmäisen vakavasti. He osoittivat hyvää otetta asioihin ja tekivät "järkeviä" suosituksia. He myös arvioivat prosessia hyvin myönteisesti.
Ulkopuolelta tarkasteltuna poliittiset valamiehistöt saivat hyvän vastaanoton. Media arvioi niitä suosiollisesti, ja ne poliitikot, jotka arvostivat ilmaistujen näkemysten ruohonjuuritason alkuperää, ottivat ne vakavasti. Jefferson Centerillä on ollut vastaavia kokemuksia ja onnistumisia esimerkiksi maatalouskemikaalien saastuttamia vesivarantoja käsittelevissä poliittisissa valamiehistöissä.
Poliittiset valamiehistöt eivät vastaa päätöksentekoryhmiä demarkian olosuhteissa. Poliittisilla valamiehistöillä ei ole sitä muodollista valtaa, joka on vaaleissa valituilla edustajilla. Ne voivat ainoastaan vaikuttaa politiikkaan näkemystensä vakuuttavuuden perusteella ja näkemyksiin johtaneen prosessin avulla. Tietyssä mielessä ei kuitenkaan enää olla kaukana demarkian työryhmistä, jotka saavat suurimman osan vallastaan yhteisön hyväksynnän kautta.
Jefferson Centerin projekteista voi oppia paljon demarkian edistämiseksi. Ensinnäkin satunnaisvalintaa voidaan pitää legitiiminä perustana poliittisiin suosituksiin johtavalle prosessille. Toiseksi osanottajat sitoutuvat vahvasti päätöksentekoprosessiin; poliittiset valamiehistöt antavat käytännön kokemuksia osallistumisesta, mikä saattaa kiihottaa ruokahalua enempäänkin. Kolmanneksi laaja ja huolellinen suunnittelu on oleellisen tärkeää poliittisten valamiehistöjen menestykselle. Pitäisi pitää mielessä, mitkä valtavat valmistelut ja voimavarat käytetään, jotta saataisiin vaalit "toimimaan" tietyn poliittisen prosessin oikeuttamisen hyväksi. Tullakseen rehellisesti arvioiduiksi samat valmistelut ja energia pitäisi suoda myös demarkian vaihtoehdolle.
Lopuksi poliittiset valamiehistöt edustavat käytännöllistä välivaihetta demarkian kannattajille. Crosby pitää satunnaisvalintaa keinona uudistaa ja antaa uutta puhtia demokratialle Yhdysvalloissa saaden hallituksen todella vastaamaan kansan tahtoon. Demarkia taas, sellaisena kuin se tässä on esitetty, merkitsee paljon syvällekäyvempää yhteiskunnan uudelleenjärjestämistä, koska siinä valtio poistuu kokonaan. Päämäärien eron ei tarvitse aiheuttaa mitään suurempia ongelmia. Loppujen lopuksi tarvitaan käytännöllisiä askelia, jotka jo itsessään ovat arvokkaita, mutta myös syvemmän muutoksen perusta. Osuustoiminnalliset yritykset voivat olla kokemus ja askel kohti taloutta, joka perustuu pikemmin käyttöä varten olevaan tuotantoon kuin voiton tekemiseen tai markkinoiden hallintaan. Vastaavasti poliittiset valamiehistöt voivat olla kokemus ja askel kohti demarkiaa.
Jefferson Centeristä riippumatta samanlaisia projekteja toteutettiin Länsi Saksassa 1970-luvulla Peter Dienelin johdolla Wuppertalin yliopistossa32. Satunnaisesti valittujen kansalaisten ryhmiä saatettiin yhteen näitä projekteja varten. Ryhmiä kutsuttiin "suunnittelusoluiksi". Solut käsittelivät sellaisia aiheita kuin energiapolitiikka, kaupunkisuunnittelu ja informaatioteknologia. Niiden jäsenet tuotiin tyypillisesti yhteen neljän päivän ajaksi puheita, keskusteluja ja arviointeja varten, ja heille hyvitettiin menetetyt palkat.
Suunnittelusoluilla on monia yhtäläisyyksiä poliittisiin valamiehistöihin. Mainitsen muutamia tärkeitä piirteitä keskittyen erityisesti eroihin. Ensinnäkin suunnittelusoluille on tavallisesti annettu laajemmat toimintaohjeet. Sen sijaan, että ne keskittyisivät tiettyihin poliittisiin valinnan mahdollisuuksiin tarkoin rajatussa asiassa, kuten koulujen yhteyteen sijoitettavien klinikoiden tapauksessa, käsiteltäväksi tulee vaihtoehtoisten tulevaisuuksien laajempi kirjo. Esimerkiksi energiapolitiikan yhteydessä pohditaan useita vaihtoehtoja, ulottuen raskaasti ydinvoimaan perustuvasta tulevaisuudesta pehmeään energiapolkuun, joka perustuu tehokkuudelle ja uusiutuvia energianlähteitä hyödyntäville teknologioille. Nämä suuresti eroavat tulevaisuudenkuvat ovat tietenkin osa tavanomaista poliittista keskustelua. Harvoin niitä kuitenkaan käsitellään suoraan politiikan tekemisen normaalissa kulussa, jossa useimmiten on kiireesti saatava aikaan päätös tietystä projektista: kaatopaikka, sääntelypäätös, rahoituspäätös. Suunnittelusolut kykenevät käsittelemään laajoja yhteiskunnallisia asioita ja katsomaan kauemmas – varmasti paljon kauemmas kuin tyypillinen, seuraavista vaaleista huolestunut poliitikko.
Toiseksi suunnittelusolut hyödyntävät enemmän pienryhmätekniikoita. Suuri osa 25-henkisen suunnittelusolun jäsenten ajasta kuluu viiden hengen ryhmissä asioista keskustellen. Kun poliittinen valamiehistö näyttää saaneen mallinsa todelliselta jurylta lausuntojen kuuntelemisineen ja asiasta keskusteluineen täydessä ryhmässä, suunnittelusolut ovat enemmän orientoituneet keskinäiseen tukeen ja luomaan solun jäsenten osallistumista ja ymmärrystä.
Nämä erot ovat kuitenkin pieniä verrattuna niiden suuriin yhteneväisyyksiin: satunnaisvalinnalla valitut ryhmät käsittelemässä poliittisia aiheita. Hämmästyttävä lopputulos on, että suurin osa satunnaisesti valituista vapaaehtoisista kykeni nopeasti perehtymään aiheeseen ja sitoutumaan päätöksentekoprosessiin.
Kohti demarkiaa
Muutamien poliittisilla valamiehistöillä ja suunnittelusoluilla tehtyjen kokeiluiden ja Burnheimin demarkian vision välillä ammottaa valtava kuilu. Mitä strategiaa pitäisi käyttää päästäksemme kohti demarkiaa?
Burnheimilla on joitakin ideoita. Hän ajattelee, että samalla kun eri hallintoelimet menettävät luottamustaan, ne ehkä haluavat siirtyä demarkiahallintoon voidakseen säilyttää yhteisöllisen oikeutuksensa. Esimerkiksi terveydenhuolto voi ajatua kriisiin monestakin syystä – palkkakiistat, riidat siitä hankitaanko korkean teknologian lääkkeitä vai kunnan tukipalveluja, ankarat budjettikriisit tai väitteet huonosta hoidosta ja korruptiosta – eikä tämä olisi lainkaan tavatonta. Tällaisessa kriisitilanteessa valtion virkamiehet voisivat pitää satunnaisvalinnalla valittujen ryhmien hallintoa keinona ratkaista tai lykätä konfliktia sekä uudelleenoikeuttaa terveyspalveluita.
Nämä ja monet samanlaiset hahmotelmat voivat toki kuulostaa uskottavilta, mutta ne tarjoavat vain hyvin vähän toiminnan suuntaviivoja. Kaiken kaikkiaanhan yhteiskunnassa ei ole pulaa epäsuosituista, luottamuksensa menettäneistä ja korruptoituneista laitoksista, mutta tämä on vain harvoin johtanut merkittäviin muutoksiin yhteiskunnallisen päätöksenteon menetelmissä. Miten demarkiaa edistettäisiin tällaisissa tilanteissa? Lobbaamalla valtion päättäjiä? Tuomalla ideaa esiin suurelle yleisölle? Yksi asia ainakin on selvä: demarkian idean täytyy tulla paremmin tunnetuksi ennen kuin sen soveltamiselle löytyy pienimpiäkään mahdollisuuksia.
Kokeilut poliittisilla valamiehistöillä ja suunnittelusoluilla ovat erittäin tärkeitä kokemuksen hankkimisessa ja levitettäessä ideaa satunnaisvalinnan kautta toteutuvasta osallistumisesta. Näiden lähestymistapojen puute on kuitenkin siinä, etteivät ne ole yhteydessä suuriin yhteiskunnallisiin ryhmiin, jotka voisivat saada ihmisiä liikkeelle työskentelemään vaihtoehdon puolesta.
"Vaikutusvaltaisten yhteiskunnallisten ryhmien" keskuudessa varsin monet suhtautuvat todennäköisesti demarkiaan nihkeästi. Näihin kuuluu suurin osa valtaeliittiin laskettavista ryhmistä kuten hallitukset, yhtiöiden johtokunnat, ammattiyhdistysjohtajat, poliittiset puolueet, armeijat, akateemiset ammattialat jne. Aito kansalaisosallistuminen uhkaa ennen kaikkea eliittien etuoikeuksia.
Mielestäni lupaavin tuen lähde on yhteiskunnallisissa liikkeissä: rauhanaktivisteissa, feministeissä, ympäristönsuojelijoissa jne. Näillä ryhmillä on kiinnostusta laajempaan osallistumiseen, joka todennäköisesti edistäisi enemmän heidän kuin nykyisten valtaeliittien päämääriä. Yhteiskunnallisten liikkeiden ryhmät voivat yrittää tuoda demarkiaa esiin käyttämällä opintoryhmiä, lobbausta, lennäkkien jakoa ja ruohonjuuritason organisoitumisia.
Demarkiaa ei kuitenkaan pitäisi nähdä pelkkänä poliittisena aiheena, toimenpiteenä, joka toteutetaan yhteisössä ruohonjuuripaineen tuloksena. Yhteiskunnalliset liikkeet voivat käyttää demarkiaa myös keinona. Toisin sanoen ne voivat käyttää sitä omassa päätöksenteossaan.
Tämä ei ehkä kuulosta hirveän vaikealta. Kaiken kaikkiaan monet yhteiskunnalliset toimintaryhmät käyttävät jo nyt konsensusta joko muodollisesti tai de facto. Myös delegaattien järjestelmä on aivan yleinen. Ei näyttäisi suurelta muutokselta siirtyä käyttämään satunnaisvalintaa päätöksenteossa sellaisilla tasoilla, missä suora konsensus tulee vaikeaksi hallita.
Valitettavasti monissakaan yhteiskunnallisissa liikkeissä asiat tuskin ovat näin hyvällä mallilla. Monissa tapauksissa on kehittynyt muodollisia byrokraattisia järjestelmiä, erityisesti suurissa kansallisissa organisaatioissa, ja melkoinen määrä kokeneita ja toisinaan jopa karismaattisia yksilöitä vahvoihin asemiin. Nämä yksilöt ovat mahdollisesti aivan yhtä haluttomia kuin poliitikotkaan tukemaan erilaiseen päätöksentekojärjestelmään siirtymistä. (Tämähän on mahdollisesti paras suositus satunnaisvalinnalle, mitä vain voidaan saada. Kaikissa ehdotuksissa, jotka uhkaavat eliittejä niin vaihtoehtoisissa kuin valtavirrankin organisaatioissa, on varmasti jotain tavoittelemisen arvoista ja pätevää!)
Tästä huolimatta yhteiskunnalliset liikkeet ovat yksi lupaavimpia paikkoja kehitellä demarkiaa. Jos niissä todella aletaan kokeilla menetelmiä, ne voivat muuttua niiden paljon tehokkaammiksi puolestapuhujiksi. Lisäksi demarkian visiolla koko laajuudessaan – ilman valtiota ja byrokratioita – on paremmat mahdollisuudet byrokratisoitumattomissa yhteiskunnallisissa liikkeissä kuin keskellä huterasti kokoonkyhättyjen valtion yritelmien raunioita.
Yksi lupaavimmista alueista edistää demarkiaa on teollisuus33. Työntekijät kohtaavat vahvoja hierarkkisia järjestelmiä joka puolella: korporaatioiden johto, hallitus- ja ammattiyhdistyspomot. Lattiatason yhteistoiminnallisesta päätöksenteosta on paljon kokemuksia; vaikeudet tulevat mukaan päätöksenteon ylemmissä kerroksissa. Tässä satunnaisvalinta näyttäytyy todellisena vaihtoehtona. Työneuvostot, satunnaisvalinnalla lyhyeksi ajanjaksoksi valittuine työntekijöineen ja johtajineen, tarjoavat perustan kommunikaatiolle ja koordinaatiolle. Tämä lähestymistapa voittaa edustamisen kaikkien muotojen puutteet. Työntekijöiden edustajat johtokunnissa ovat pyrkineet sopeuttamaan työntekijöitä, kun taas ammattiyhdistysvaltuutettujen tapaiset edustajat ovat usein vieraantuneet lattiatasosta. Demarkiatyöryhmät tarjoavat mahdollisuuden pitää yllä perustason osallistumista suurissa yrityksissä.
Ytimenä tässä kaikessa on se, ettei demarkiaa tulisi kohdella yhtenä vaihtoehtopolitiikkana, joka toteutettaisiin ylhäältä alas, vaan pikemminkin itse toiminnan menetelmänä. Päämäärät pitäisi sisällyttää keinoihin. On aivan asiaankuuluvaa, että demarkian puolesta puhuvat ryhmät käyttävät itse sen tekniikoita.
Aivan ilmeiseltä tuntuu sekin, ettei demarkian tulevaisuutta voi kovin tarkoin ennakoida. On stimuloivaa spekuloida ratkaisuja ennakoituihin ongelmiin. Burnheimin yleiset muotoilut ovat tavattoman arvokkaita vision tarjoajina. Samalla kun satunnaisvalintaan nojaavaa demokratiaa kehitetään, edistetään ja koetellaan, kun se kokee menestyksiä ja kärsii tappioita, samalla sitä uudistetaan ja parannetaan. Tätä kaikkea voidaan odottaa.
Viesti siis kuuluu, että vaihtoehtojen kehitteleminen ja kokeileminen on oleellisen tärkeää kaikille niille, jotka haluavat osallistuvamman yhteiskunnan. Joitakin arvokkaita uudistuksia voidaan kenties saavuttaa vaalipolitiikan vanhojen kanavien kautta, mutta tämä ei kelpaa tekosyyksi laiminlyödä uusien rakenteiden kehittelytehtävää. Demarkia on yksi sellainen vaihtoehto ja ansaitsee huomion.
Demarkia tuskin jää osallistuvan politiikan viimeiseksi sanaksi. Epäilemättä sillä on omat puutteensa. Mutta varmaa on, etteivät nykyiset vaalimenetelmät tarjoa mitään lopullista ratkaisua.
Päätteeksi vielä silmäys vihreiden taipaleeseen. He saattavat kuuluakin viime vuosikymmenten kiinnostavimpiin poliittisiin yrityksiin, mutta vaalipolitiikkaan siirryttyään he ovat rajoittaneet rajusti potentiaaliaan kumouksellisemman yhteiskuntamuutoksen aikaansaamiseksi. On ironista, että suositut, karismaattiset vihreät poliitikot eivät tarjoa pienintäkään uhkaa vakiintuneille valtajärjestelmille. Heidän vaalimenestyksensä takaa sen, että luottamus politiikan vanhaan järjestelmään säilyy.
Seuraava luku Kirjan sisällysluettelo Etusivu
Kiitokset
Varhaisempi ja huomattavasti suppeampi versio tästä artikkelista ilmestyi Social Alternatives -lehdessä (Vol. 8, No.4, tammikuu 1990, 13–18; varhaisempi ja epähuomiossa lyhennelty versio ilmestyi julkaisussa Bulletin in Anarchist Research (No. 25, syksy 1991, 8–20). Arvokkaita huomautuksia luonnoksestani sain Bob Jamesilta ja Ralph Summylta.
Viitteet
1. Benjamin Ginsbergillä on näistä hyviä huomioita teoksessa Ginsberg, Benjamin. 1982. The Consequences of Consent: Elections, Citizen Control and Popular Acquiescence. Reading, MA: Addison-Wesley.
2. Martin, Thomas S. 1988. "Unhinging All Government: The Defects of Political Representation", Our Generation, Vol. 20, No. 1, syksy 1988, 1–21; Morgan, Edmund S. 1988. Inventing the People: The Rise of Popular Sovereignty in England and America. New York: Norton.
3. Comfort, Alex. 1950. Authority and Delinquency in the Modern State: A Criminological Approach to the Problem of Power. London: Routledge and Kegan Paul; Kipnis, David. 1990. Technology and Power. New York: Springer Verlag; Sorokin, Pitirim A. & Lunden, Walter A. 1959. Power and Morality: Who Shall Guard the Guardians? Boston: Porter Sargent.
4. Wernick, Andrew. 1991. Promotional Culture: Advertising, Ideology and Symbolic Expression. London: Sage, luku 6.
5. Miliband, Ralph. 1969. The State in Capitalist Society. London: Weidenfeld and Nicolson.
6. Boggs, Carl. 1986. Social Movements and Political Power: Emerging Forms of Radicalism in the West. Philadelphia: Temple University Press.
7. Martin, Brian. 1984. "Environmentalism and Electoralism", Ecologist, Vol. 14, No. 3, 110–118.
8. Ks. Doyle, Timothy. 1990. "Environmental Movement Power Brokers", Philosophy and Social Action, Vol. 16, No. 3, heinä-syyskuu 1990, 37–52.
9. Ginsberg. 1982. op. cit. Ks. myös Ginsberg, Benjamin. 1986. The Captive Public: How Mass Opinion Promotes State Power. New York: Basic Books.
10. Ibid.
11. Ks. esim. Smith, George H. "The Ethics of Voting", The Voluntaryist, Vol. 1., No. 1, lokakuu 1982, 1, 3–5; Vol. 1, no. 2, joulukuu 1982, 3–6; Vol. 1, No. 4, huhtikuu 1983, 3–7. Klassiset anarkistit ovat poleemisempia tai opettavaisempia. Ks. Kropotkin, P. 1892. "Representative Government", The Commonweal, Vol. 7, 1892, viikottaiset osat 7.5. – 9.7.; Malatesta, Errico. 1942. Vote: What For? London: Freedom Press.
12. London Edinburg Weekend Return Group. 1980. In and Against the State. London: Pluto.
13. Tavanomaista käsittelyä edustaa Barber, Benjamin R. 1984. Strong Democracy: Participatory Politics for a New Age. Berkeley: University of California Press.
14. Arterton, F. Christopher. 1987. Teledemocracy: Can Technology Protect Democracy? Newbury Park, CA: Sage; Slaton, Christa Daryl. 1992. Televote: Expanding Citizen Participation in the Quantum Age. New York: Praeger.
15. Avery, Michael, Auvine, Brian, Streibel, Barbara & Weiss, Lonnie. 1981. Building United Judgment: A Handbook for Consensus Decision Making. Madison, WI: Center for Conflict Resolution; Coover, Virginia, Deacon, Ellen, Esser, Charles & Moore, Christopher. 1981. Resource Manual for a Living Revolution. Philadelphia: New Society Publishers.
16. Mansbridge, Jane J. 1980. Beyond Adversary Democracy. New York: Basic Books.
17. Ks. esim. Bookchin, Murray. 1994. "What Is Communalism? The Democratic Dimension of Anarchism", Green Perspectives, No. 31, lokakuu 1994, 1–6; Landry, Charles, Morley, David, Southwood, Russell & Wright, Patrick. 1985. What a Way to Run a Railroad: An Analysis of Radical Failure. London: Comedia; Ryan, Howard. 1985. Blocking Progress: Consensus Decision Making in the Anti-Nuclear Movement. Berkeley: Overthrow Cluster, Livermore Action Group.
18. Tapauksen tuovat esiin Kohr, Leopold. 1957. The Breakdown of Nations. London: Routledge and Kegan Paul; Sale, Kirkpatrick. 1980. Human Scale. New York: Coward, McCann and Geoghegan.
19. Kendall, Frances & Louw, Leon. 1987. After Apartheid: The Solution for South Africa. San Francisco: ICS Press.
20. Julkaisut saatavissa John Zubelta, 7 Oxley Street, Berrima NSW 2577, Australia.
21. Burnheim, John. 1985. Is Democracy Possible? The Alternative to Electoral Politics. London: Polity Press. Lyhyt luonnostelma artikkelissa Burnheim, John. 1990. "Democracy by statistical representation", Social Alternatives, Vol. 8, no. 4, tammikuu 1990, 25–28. Maailmanlaajuisista päätöksistä ks. Burnheim,John. 1986. "Democracy, Nation States and the World System". Teoksessa Held, David & ja Pollitt, Christopher (toim.) New Forms of Democracy. London: Sage, 218–239. [Poliittisista valamiehistöistä, satunnaisvalinnasta ja demarkiasta, erityisesti ei-anarkistisessa kontekstissa, ks. myös Carson, Lyn & Martin, Brian. 1999. Random Selection in Politics. Westport, CT: Praeger. Suom.huom.]
22. Mulgan, Richard G. 1984. "Lot as a Democratic Device of Selection", Review of Politics, Vol. 46, No. 4, lokakuu 1984, 539–560.
23. Jacobson, Gary J. 1977. "Citizen Participation in Policy Making: The Role of the Jury", Journal of Politics, Vol. 39, no. 1, helmikuu 1977, 73–96.
24. Hans, Valerie P. & Vidmar, Neil. 1986. Judging the Jury. New York: Plenum; Kalven, Harry Jr. & Zeisel, Hans. 1971. The American Jury. Chicago: University of Chicago Press; Simon, Rita James (toim.) 1975. The Jury System in America: A Critical Overview. Beverly Hills, CA: Sage.
25. Roberts, Adam. 1976. Nations in Arms: The Theory and Practice of Territorial Defence. London: Chatto and Windus.
26. Boserup, Anders & Mack, Andrew. 1974. War Without Weapons: Non-violence in National Defence. London: Frances Pinter; Roberts, Adam (toim.) 1967. The Strategy of Civilian Defence: Non-violent Resistance to Aggression. London: Faber and Faber; Sharp, Gene. 1985. Making Europe Unconquerable: The Potential of Civilian based Deterrence and Defence. Cambridge, MA: Ballinger.
27. Martin, Brian. 1993. Social Defence, Social Change. London: Freedom Press, luku 13.
28. Callenbach, Ernest & Phillips, Michael. 1985. A Citizen Legislature. Berkeley: Banyan Tree Books. Ks. Slaton. 1992. op. cit., 98, viitteet satunnaisvalintaa käsitteleviin teoksiin, joita ovat kirjoittaneet Theodore L. Becker, Robert A. Dahl, James A. Dator, Dennis C. Mueller et al., ja Alvin Toffler.
29. Crosby, Ned, Kelly, Janet M. & Schaefer, Paul. 1986. "Citizen Panels: A New Approach to Citizen Participation", Public Administration Review, Vol. 46, maalis-huhtikuu 1986, 170–178; Crosby, Ned. 1990. "The Peace Movement and New Democratic Processes", Social Alternatives, Vol. 8, No. 4, tammikuu 1990, 33–37.
30. Jefferson Center. 1988. Final Report: Policy Jury on School-based Clinics. Minneapolis: Jefferson Center.
31. Jefferson Center, osoite huhtikuusta 1997 alkaen: Suite 405, 3100 West Lake Street, Minneapolis MN 55416 4599, USA, phone +1-612-926-3292.
32. Dienel, P. C. 1987. Die Planungszelle: Eine Alternative zur Establishment-Demokratie. Opladen: Westdeutscher Verlag. Toinen painos 1988. Ks. (englanninkielinen) Dienel, Peter C. 1989. "Contributing to Social Decision Methodology: Citizen Reports on Technological Projects". Teoksessa Vlek, Charles & Cvetkovich, George (toim.) Social Decision Methodology for Technological Projects. Dordrecht: Kluwer Academic Publishers, 133–151; Garbe, Detlef. 1986. "Planning Cell and Citizen Report: A Report on German Experiences with New Participation Instruments", European Journal of Political Research, vol. 14, 221–236; Renn, O. et al. 1984. "An Empirical Investigation of Citizen's Preferences among Four Energy Scenarios", Technological Forecasting and Social Change, Vol. 26, 11–46.
33. Fred Emery on kirjoittanut aiheesta merkittäviä teoksia. Ks. Emery, Fred E. 1981. "Adaptive Systems for Our Future Governance". Teoksessa Emery, F. E. (toim.) Systems Thinking, Vol. 2. Hammondsworth: Penguin; Emery, F. E. 1989. Toward Real Democracy and Toward Real Democracy: Further Problems. Toronto: Ontario Ministry of Labour; Emery, Merrelyn (toim.) 1989. Participative Design for Participative Democracy. Canberra: Centre for Continuing Education, Australian National University.