Vapaista yhteisöistä ja itseensä luottavista yksilöistä koostuva desentralistinen yhteiskunta on mieltä kiehtova näky. Missä tahansa seurueessa voi kohdata optimisteja, jotka ovat sitä mieltä, että tällaisia yhteisöjä on todella saattanut olla menneisyydessä ja että nykyisinkin pienryhmät, jotka koostuvat asialleen omistautuneista ihmisistä ja haluavat asettua sivummalle yhteiskunnan valtavirrasta, voivat luoda tätä ihannetta jossakin määrin muistuttavaa yhteisöllistä ja demokraattista elämää. Suurin osa ihmisistä pitäisi kuitenkin uskomattomana väitettä, että tällainen yhteiskunta voisi syntyä kansalaistoiminnan kautta teollistuneessa valtiossa, esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tämä uskon puute ei ole pelkkää pessimismiä, vaan perustuu painaviin argumentteihin, jotka radikaalit aivan liian usein itse haluaisivat unohtaa. Olen koonnut näistä argumenteista kiperimmät seuraavien kuuden otsakkeen alle. Ne käsittelevät modernia aikakautta, epätasa-arvoa, ihmisluontoa, yksilöllistä vapautta, yhteiskunnallista järjestystä ja yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuutta.
Mutta kun kelloa ei voi kääntää taaksepäin: modernin aikakauden ongelma
Anarkismi on utooppinen hanke, mahdollisuus, joka on kyetty hahmottamaan, muttei vielä toteuttamaan. Utopiat voivat olla joko eteen- tai taaksepäin katsovia. Kommunitaristiset ja desentralistiset liikkeet ovat epäilemättä kuuluneet jälkimmäisiin hakeutuessaan takaisin pienempään, yksinkertaisempaan ja vähemmän moderniin maailmaan. Tämä vaikuttaa kuitenkin musertavan toivottomalta yritykseltä. Sadat miljoonat ihmiset eivät häviä minnekään ilman ydinkatastrofia; eivätkä suuret metropolit, joissa he asuvat; eivätkä myöskään teknologiat ja tuotantovälineet, joista he ovat riippuvaisia. Yhteisöllinen, maatalousvaltainen yhteiskunta, josta Jefferson unelmoi, on hävinnyt mahdollisen alueelta.
Anarkistit ovat jo pitempään ymmärtäneet, että tässä tarvitaan vähän toisenlaista ajattelua. Moderni maailma ei häviä minnekään, eikä sitä voi sivuuttaa tekemällä vanhoista öljytynnyreistä aurinkolämmittimiä. Radikaalien täytyy ottaa moderni haltuunsa eikä vajota menneen maailman lyyriseen muisteluun.
Yhtenä taktiikkana on ollut asiantuntijoiden demystifioiminen ja tiedon demokratisointi. Auktoriteetti, jota tieteen edustajat, teknologit ja muut "asiantuntijat" itselleen vaativat ja joka heille niin halukkaasti annetaan, ei useinkaan kestä edes aivan satunnaista tarkastelua. Tieteen asiantuntijat ovat luoneet (esimerkiksi) maailmanlaajuisen kemiallisen saasteongelman, ydinvoimaloiden vaarat, Three Mile Islandin, Tshernobylin ja Bhopalin katastrofit, vaikuttavan listan syöpää aiheuttavia aineita jokapäiväiseen ympäristöömme, kyvyn pitää suurilla kustannuksilla kuolleita ihmisiä elossa – puhumattakaan ydinpommeista, MX-ohjuksista, tähtien sodasta ja muista totaalisen hävityksen koneistoista. Pitkälle erikoistuneet hallintokoneistot sotilas- ja sosiaaliasiantuntijoiden laumoineen ovat antaneet meille (esimerkiksi) Vietnamin sodan, Väli-Amerikan ryteikön, joukkomittaisen köyhyyden ja kodittomuuden, lain ja järjestyksen yleisen hajoamisen, ja sellaiset koulutus-, terveys- ja hyvinvointijärjestelmät, jotka eivät täytä järkevän toimivuuden vähäisimpiäkään kriteerejä.
Anarkistit ovat usein pyrkineet tällaisen valeasiantuntijuuden haastamiseen sen jokaisella osa-alueella aina paikallishallinnosta ympäristöasioihin. Nämä aloitteet ovat lujittaneet haastajien itseluottamusta ja vähentäneet tieteenharjoittajien ja hallintovirkailijoiden papillista valtaa. John Deweyn sanoin: "Ei ketään ihmistä eikä yhtään ihmismieltä ole koskaan vapautettu pelkästään hänet hylkäämällä, jättämällä yksin – – positiivinen vapaus ei ole tila, vaan teko, joka sisältää menetelmät ja välineet olosuhteiden kontrolloimiseen." Modernissa maailmassa yksi tärkeimmistä kontrollin resursseista on tieto.
Kasvatuksen – ymmärrettynä sanan laajimmassa merkityksessä – täytyy olla minkä tahansa demokraattisen toimintaohjelman ydin. Kansalaisryhmät eivät pysty kasvattamaan suurta yleisöä, mutta ne voivat nakertaa suurten tietomonopolien reunoja. Korkeakoulutuksen lisääntymisellä USA:ssa voi olla se tahaton vaikutus, että se edistää tätä prosessia. Tietoa on sitä vaikeampi monopolisoida, mitä laajemmalle se on levinnyt. Samalla, kun koulutettu porvaristo moninkertaistaa itseään palvelevien asiantuntijoiden määrän, se synnyttää myös entistä enemmän skeptisiä ja erittelevän mielenlaadun omaavia ihmisiä.
Alvin Gouldner on trilogiansa painavimmassa osassa The Dark Side of the Dialectic luonnostellut vakuuttavasti uuden intellektuelleista ja teknisestä intelligentsiasta muodostuvan luokan kasvua. Tämän luokan kasvatus ja arvot ovat erityisen soveltuvia tiedon demokratisoimisen tehtävään. Uusi luokka on tulosta kasvatusjärjestelmästä, joka ei enää siirrä eteenpäin vanhaa kulttuuria ja sen ennakko-oletuksia, vaan rohkaisee avoimeen, kosmopoliittiseen ja auktoriteetittomaan asennoitumiseen tietoa kohtaan. Työntekijöinä uuden luokan jäsenet eivät halua kärsiä vanhemman teollisuusjärjestelmän jäykistä hierarkioista ja oppialoista eivätkä näe sellaisiin tarvettakaan.
Jotkut modernin teknologian trendit saattavat edistää demokratisoitumisprosessia. Jotkut radikaalit ovat pitäneet tietovaltaisen – pikemmin kuin pääomavaltaisen – teollisuuden kasvua ja mikroelektronisen vallankumouksen desentralisoivia mahdollisuuksia voimina, jotka voivat kääntää industrialismin keskihakuisten kehityskulkujen suunnan. Keskittyminen pelkästään vaihtoehtoteknologioihin tuskin kuitenkaan riittää aikaansaamaan demokraattista muutosta. Desentralistiset argumentit ovat onnistuneet ärsyttämään erityisesti perinteisen vasemmiston radikaaleja, jotka ovat pitäneet kokoa ja keskittämistä sivuseikkoina verrattuna omistuskysymykseen. Varmastikin on niin, että heti kun vaihtoehtoteknologiat alkavat osoittaa menestymisen merkkejä, kuten aurinkoenergian tapauksessa, isot korporaatiot ottavat ne haltuunsa ja vetävät ne pois julkisen alueelta. Poliittinen desentralisointi on sekä kiireisempi että myös paremmin hallittavissa oleva projekti kuin teknologinen desentralisointi.
Toinen lähestymistapa modernin aikakauden ongelmiin on ollut etsiä jännitteitä ja ristiriitoja, joita järjestelmä itse luo ja jotka voisivat ajan mittaan katalysoida kansalaisten keskuudessa arvojen uudelleenarviointia ja demokraattisen tietoisuuden heräämistä. Anarkistit ovat aiheellisesti pidättyneet esittämästä ihmisen tilaa koskevia suureellisia filosofisia väittämiä. Mutta heidän työnsä perustuu heidän modernia maailmaa kohtaan tuntemaansa syvään huolestuneisuuteen sekä sellaisen tulevaisuuden ennustamiseen – nykyisten kehityskulkujen jatkuessa – jota hallitsisivat yksinomaan teknologian ja byrokratian lyhyen aikavälin imperatiivit. Juuri kukaan ei pidä mahdollisena tämän kehityksen pysäyttämistä. Teknologian aikaansaamat yhteiskunnalliset muutokset ovat jääneet täysin vaille inhimillistä kontrollia. Teknologia on edistystä, teknologia on kohtalo. Jos keksimme kemikaalin, aseen tai lääketieteellisen tekniikan, meidän täytyy käyttää sitä. Minkäänasteinen hallinnan aikaansaaminen tähän vastustamattoman voiman valtakuntaan vaikuttaa pikemminkin edistykselliseltä ja eteenpäin katsovalta kuin miltään nostalgiselta yritykseltä.
Kuten uuskonservatiivi sosiologi Daniel Bell on huomauttanut, inhimilliset tarpeet ja halut toimivat usein taloudellisen ja teknologisen kehityksen logiikkaa vastaan. Vapauden ja itsensätoteuttamisen korkeamman asteiset vaatimukset sotivat jatkuvan kasvun talouden asettamaa kurivaltaa vastaan – eivätkä nämä kulttuuriset ristiriidat ole hallituksen ratkaistavissa. Ehkä tästä voi syntyä halkeama monoliittiin. Modernin kokemus merkitsee suurimmalle osalle ihmisistä levottomuutta ja ristiriitaisuutta. Aivan kuten uudistajat ja vasemmistoradikaalit vuosisata sitten ryhtyivät pistämään aisoihin teollisuuskapitalismin hurjastelua tavoitteenaan inhimillisempi yhteiskunta, on anarkistien ja kansalaisradikaalien tehtävänä tänä päivänä osoittaa, että todellinen inhimillinen eteenpäinmeno tarkoittaa demokratian ja positiivisen vapauden lisääntymistä – ei pelkkää tavaroiden ja tieteen lisääntymistä.
Asiantuntijuuden demokratisointi ja modernin ristiriidat eivät kuitenkaan mitätöi erästä painavaa argumenttia. Moderni aikakausi on, Peter Bergerin sanoja käyttääkseni, "kokonaisuus, jota ei voida purkaa osikseen". Vallan keskittyminenkin on koon ja monimutkaisuuden vuoksi kenties väistämätöntä. Muiden muassa Paul Goodman on väittänyt, että jonkinlainen hallinnollinenkin keskittyminen on väistämätöntä, koska tehokkuus ja suurimittaiset taloudet vaativat palveluja tuotettaessa melko korkean tason koordinaatiota keskustasta käsin. Esimerkiksi täysin hajautettu terveydenhuolto edellyttäisi sellaisten resurssien hylkäämistä, jotka ovat mahdollisia vain suurissa aluesairaaloissa. Samoin tiettyjä hyödykkeitä, kuten osavaltion välisiä moottoriteitä, puhelinjärjestelmiä, voimalajärjestelmiä ja lentoliikenteen kontrollia, ei voitaisi järkevästi jättää pienten paikallisyhteisöjen hoidettavaksi. Jotta hallintokoneistot eivät kasvaisi byrokraattisen sääntelyn ahneiksi hirviöiksi, ne tulisi alistaa tehokkaaseen paikalliseen kontrolliin.
Ihmisten ennakkokäsityksiin rakentuneiden yhteyksien murtaminen asiantuntijuuden ja vallan, teknologian ja edistyksen sekä nyky-yhteiskunnan kompleksisuuden ja keskittymistendenssien väliltä ei tule olemaan mikään helppo tehtävä, ehkäpä ei edes mahdollinen, jos on uskominen edellisiin argumentteihin. Mutta anarkistit, jotka toisinaan saavat niskoilleen syytteitä utopistisista nostalgioista, voivat ainakin rohkeasti heittää haasteensa, varmoina siitä, ettei heidän vaatimuksensa korkeamman tasoisesta vapaudesta ja osallistumisesta ole antimoderni vaan pikemminkin ultramoderni, jopa futuristinen. Anarkistien elämänlaatua ja ihmisen arvoa korostavat näkemykset eivät ole esiteolliselta ajalta periytyviä jäänteitä, vaan päämääriä, jotka voivat toteutua vain hyvin pitkälle kehittyneessä, tiedostavassa ja inhimillisessä yhteiskunnassa.
Mutta kun köyhät syrjäytyvät: tasa-arvon ongelma
Anarkismilla on taipumus muodostua keskiluokan liikkeeksi. Toisin tuskin voisi ollakaan. Yhteistyötä ja itsemääräämistä painottavia arvoja ja taitoja ei kovin helposti omaksuta individualistisessa yhteiskunnassa. Niitä voivat tuskin lainkaan omaksua ihmiset, joiden aika ja energia menee taisteluun elämän perusedellytyksistä. Vaikka eivät sitten aivan lopullista totuutta kertoisikaan, niin saatavilla olevien tutkimusten mukaan tietyt enemmän koulutusta saaneet keskiluokan osat ovat merkittävimpiä demokraattisten arvojen kannattajia. Saul Alinsky, yksi käytännöllisimmistä ruohonjuuritason organisaattoreista, oli tästä täysin selvillä. "Toiminnan organisointi – – keskittyy Amerikan valkoiseen keskiluokkaan. Siellä se voima piilee."
Niinpä, mutta kuten vanhat ammattiyhdistysaktiivit kysyisivät, entäpä sitten työläiset? Ja miten on rodullisten ja etnisten vähemmistöjen laita? Jäävätkö he uuden utopian ulkopuolelle, aivan kuten omaisuutta vailla olleet suljettiin pois Locken porvaristolle kaavailemasta yhteiskuntasopimuksesta? Eikö tällainen anarkismi olekin jälleen vain yksi valkoisen keskiluokan laissez-faire-liike, joka jättää huomiotta tai jopa polkee työväenluokan intressejä?
Tasa-arvo on vaikea kompastuskivi amerikkalaisille kansalaisaktivisteille ja anarkisteille. He ovat olleet kiinnostuneempia vallanjaosta kuin taloudellisista jakokysymyksistä. Tämä on ollut heidän vahvuutensa yhteiskunnassa, jossa sosialismi on jäänyt vieraaksi aatteeksi. Toisaalta kukaan ei voi jättää huomiotta tasa-arvon, vallan ja vapauden läheisiä yhteyksiä.
Tasa-arvo vastaan vapaus on ollut poliittisen filosofian ratkaisematon dilemma. Nekin konservatiivit, jotka eivät ole piiloliberaaleja, yksinkertaisesti sivuuttavat "tasa-arvokysymyksen" unelmana, joka perustuu kateuden ruokkimaan illuusioon. Monet libertaristit tuntevat paljolti samoin. Liberaalit puolestaan uskovat, että heiltä löytyy toimivin vastaus: vapaus kilpailla tai mahdollisuuksien tasa-arvon käsite. Riippumatta siitä, miten tarkoin tätä periaatetta noudatettaisiin, se mitä varmimmin johtaisi lopulta takaisin suuriin epätasa-arvoisuuksiin – joita liberaalin käsityksen mukaan tulisi pitää reiluina, koska ne ovat reilun kilpailun tulosta. Vahvassa muodossaan – sellaisena kuin John Rawls on kuvannut sitä teoksessaan Oikeudenmukaisuusteoria – negatiivinen vapaus kilpailla maksimoidaan, mutta siitä seuraava "luonnollinen" epätasa-arvon tila tulisi hyväksyä sellaisenaan. Rawlsin oikeudenmukaisuusnäkemys estäisi positiivisen vapauden lisäykset, erityisesti taloudellisille häviäjille suunnatut.
Jotkut sosialistit puolestaan uskovat Marxin ennustusta seuraten, että heiltä löytyy parempi vastaus: yhteiskunnan täytyy läpäistä valtion asettama väliaikainen vapaudettomuuden vaihe (valtiososialismi) saavuttaakseen taloudellisen tasa-arvon ja päätyäkseen lopulta vapauteen (valtioton kommunismi). Tämä elegantti teoria on hivenen ristiriidassa vuosisadan historiallisen kokemuksen kanssa, joka antaa ymmärtää, että kyseisen ohjelman mukainen kehityskulku kohti vapautta juuttuu käytännössä melko lähelle maksimaalista valtiovaltaa.
Anarkistinen positio suhteessa epätasa-arvoon on usein vaikeampi hahmottaa. Sanaa "tasa-arvo" viljellään kirjoituksissa ja retoriikassa ja tavallisesti sitä pidetään positiivisena arvona ja kumouksellisena ihanteena. Monet anarkisteista ovat kuitenkin ex-sosialisteja ja ex-liberaaleja. Lausumattoman oletuksen mukaan demokratian lisääntyminen johtaisi suurempaan tasa-arvoon, mutta tämän lopputuloksen tuottavaa yhteiskuntapoliittista prosessia ei toistaiseksi ole eritelty. On olemassa tiettyä lähisukulaisuutta yhteistyön/demokratian arvojen sekä toisaalta egalitaaristen arvojen välillä. Mutta ei ole selvää, kuinka olemassa olevasta epätasa-arvosta päästäisiin eroon autoritaarisuutta karttavilla tavoilla. Kuinka paljon taloudellista tasa-arvoa tarvitaan, jotta todellinen demokratia alkaisi toimia? Mihin rajat vedetään ja kuinka niitä ylläpidetään? Tällaiset kysymykset ovat vielä toistaiseksi vailla kunnon vastauksia.
Liberaalit, demokraattiset sosialistit ja jopa uuskonservatiivit eivät niinkään kysele "mikä on lopullinen tasapaino tasa-arvon ja vapauden välillä?" vaan paljon maallisempia kysymyksiä kuten "miten on hyvinvointivaltion laita?" Korporatiivis-liberaalin järjestelmän suuri saavutus on ollut siinä, että se on tarjonnut palvelujen turvaverkon yhteiskunnan kaikkein köyhimmille ja avuttomimmille jäsenilleen. Sinällään riittämättömänäkin tämä verkosto on valtavan monimutkainen ja kallis sekä lisäksi riippuvainen keskushallinnon valtavista veroilla ruokituista byrokratioista. Ellei hajautettu, yhteistyölle rakentuva yhteiskunta voi taata sitä, että köyhyys, sairaudet ja mielisairaudet poistuvat, niin millä tavoin se sitten käsittelee niiden uhreja? Mieleen nousee kuvia 1600-luvun Englannin pahamaineisesta Poor Law -järjestelmästä köyhineen ja sairaineen, joita sysittiin pitäjästä toiseen ja joita kukaan ei halunnut elättää.
Anarkismin teoria määrittelee hyvinvoinnin yhteisölliseksi velvollisuudeksi. Se katsoo, että demokraattinen yhteisö pyrkisi integroimaan köyhimmät jäsenensä osallistujiksi oikeuksineen ja velvollisuuksineen, eikä passiiviseen riippuvuuteen. Vaikka tämä on houkuttava periaate – ja yhteiskunnan ideassahan ei ole mitään järkeä, jollei se sisällä heikoimpia jäseniään tukevia järjestelyjä – tällaisen tuen taloudellisia ja sosiaalisia mekanismeja ei ole vielä esitetty yksityiskohtaisesti. Lausumattomana oletuksena on, että yhteisöllisillä ja demokraattisilla suhteilla olisi köyhyyttä lieventävä vaikutus yksinkertaisesti itsekkyyttä vähentämällä ja altruismia rohkaisemalla. Tätä oletusta ei kuitenkaan ole koskaan koeteltu käytännössä.
Jos taas hyvinvointi desentralisoitaisiin – tuodakseni esiin ilmeisimmän vaikeuden – köyhimmät yhteisöt, joilla sattuisi olemaan vielä niukimmat resurssit, kohtaisivat katastrofaalisen tulevaisuuden. Jos taas resursseja siirrettäisiin yhdeltä yhteisöltä toiselle, päätyisimme jälleen paikallisen vapauden ja keskitetyn kontrollin väliseen ristiriitaan. Siinä määrin kuin pidämme muodollista hyvinvointia (ja muodollista tasa-arvoa) tavoitteinamme, säilyvät nämä ongelmatapauksina anarkistisen teorian ja käytännön kokonaisuudessa. Toisaalta emme kuitenkaan voi mitenkään tyytyä hyvinvoinnin ja tasa-arvon kohdalla pelkkiin muodollisiin määrittelyihin; pyrimme etsimään hyvinvoinnille ja tasa-arvolle nimenomaisesti sisällöllisiä kriteerejä.
Mutta kun ihmiset eivät tee yhteistyötä: "ihmisluonnon" ongelma
Päivittäinen todistusaineisto siitä, että ihmiset ovat "luonnoltaan" individualistisia, itsekkäitä ja taistelunhaluisia vaikuttaa usein ylivoimaiselta. Lapset leikkikentillä, professorit yliopistoissa, autoilijat moottoriteillä ja edustajat Washingtonissa käyttäytyvät tavanomaisesti tavoilla, jotka vakuuttavat meille, lainatakseni yhtä New Yorkin metrossa näkemääni alistunutta graffitia: "Hobbes oli oikeassa!"
On houkuttavaa selittää tällainen todistusaineisto pelkästään mittakaavaongelmaksi; mitä suurempi ryhmä tai organisaatio on, sitä vähemmän ihmiset tapaavat tuntea itsensä henkilökohtaisesti vastuullisiksi ja sitä välinpitämättömämmin he toimivat. Mutta kun jopa inhimillisemmän mittakaavan elinympäristöissä, joissa olosuhteiden yhteistyölle ja yhteisöllisyydelle luulisi olevan mitä otollisimmat, harjoitetaan käytäntönä kilpailua ja sisäisiä valtataisteluita. Seurakunnissa, maalaiskylissä, hyvinvoivan keskiluokan esikaupunkialueilla, eliittikouluissa, vaihtoehtoisen talouden piirissä, ja jopa demokraattisissa ja osuustoiminnallisissa liikkeissä, ylpeyden ja dominointihalun ilmeisen vastustamattomat impulssit tekevät usein pilkkaa yhteistoiminnallisista toiveista.
Siksi ei ole kovinkaan vakuuttavaa, kun anarkistit väittävät (kuten heillä joskus on tapana), että ihmiset ovat todellisesti yhteistyöhaluisia ja -kykyisiä "luonnostaan" – ja siteeraavat sitten perään todistusaineistoa joistain kaukaisista ja kauan sitten kuolleista primitiivisistä heimoista – kun suuri osa arkipäivän kokemusta todistaa aivan päinvastaista. Järkevämpää onkin ottaa lähtökohdaksi Rousseaun ja Marxin perusnäkemys, jonka mukaan ihmisille muodostuu sellainen "luonto", jota he tarvitsevat pystyäkseen elämään tietyssä yhteiskunnassa. Tämä antaa ainakin argumentille kiinteän jalansijan tunnistettavan reaalisessa maailmassa.
Amerikkalaisen poliittisen kulttuurin liberaali peruskallio tukee julkilausuttua ja yksiselitteistä teoriaa inhimillisistä tarpeista ja ihmisluonnosta, jonka Amerikan perustajaisät omaksuivat Hobbesilta ja Lockelta. Sen mukaan ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja perustavanlaatuisesti toisistaan erillisiä. Possessiivisessa, individualistisessa yhteiskunnassa ihmisten suhteita toisiinsa leimaa väistämättä jatkuva kilpa materiaalisista hyödykkeistä. Valtiosääntöehdotuksen laatijat uskoivat vakaasti, että kansanjoukot tarvitsevat eliittiyksilöiden ylempää luokkaa pitämään niiden haalimishalua kurissa.
Possessiivisen individualismin yhteiskunnallinen lopputulema on pohdituttanut monia yhteiskuntafilosofeja 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Nykyinen yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä koskeva filosofisen ajattelun kukoistus on paljossa velkaa sellaisille poliittisissa näkemyksissään toisistaan eroaville kirjoittajille kuin C. B. MacPhersonille, Peter Bergerille, Phillip Slaterille, Richard Sennettille ja Christopher Laschille. On tietysti selvää, että possessiivinen individualismi on ideologiana äärimmäisen myötämielinen kapitalismille. Se maksimoi kilpailevan yritteliäisyyden ja kilpailevan kulutuksen – samalla, kun se heikentää demokraattista osallistumista. Lisäksi erityisesti Yhdysvalloissa yksinäiseen yksilöön liitetään romanttisia mielikuvia itsenäisyydestä. Tämä kuva on syvään juurtunut koko kulttuuriin. Yhtä selvää on, että yhteiskunnan (kapitalistisen tai muunlaisen) kuvaaminen yksinäisten, itseriittoisten yksilöiden avulla on yksinkertaisesti väärä. Kuva ei vastaa ihmisen todellista asemaa maailmassa.
Antropologia ja arkeologia kertovat meille, että koko evoluutio on tapahtunut heimojen kautta ja ollut luonteeltaan sosiaalista. "Luonnon ihminen" on toiminut nimenomaan juuri ryhmässä. Sosiobiologia ja psykologia kertovat, että ihmisillä on lukuisia impulsseja – altruismi, uhrautuminen, lojaalisuus, seurallisuus – joita ei voida käsittää sosiaalisen kontekstin ulkopuolella. Yksilöiden ja ryhmien välistä vuorovaikutusta tutkineet sosiaalipsykologit toteavat, että ihmiset päätyvät yhteistyömuotoiseen käyttäytymiseen rationaalisen päätöksentekoprosessin kautta.
Jokainen yksilö on tosiasiallisesti riippuvainen inhimillisten suhteiden verkostoista, olivatpa ne sitten kuinka abstrakteja tahansa. Teollistuneissa yhteiskunnissa keskinäisriippuvuus saavuttaa hyvin monimuotoisen kehitysasteen. Ihmisten elämät ovat kytköksissä toisiinsa lähes loputtomin tavoin. Romanttinen käsitys yksinäisestä yksilöstä jossain mielikuvituksellisella rajaseudulla nauttimassa lämmöstä, valosta, kommunikaatiosta, ruoasta ja kuljetusmahdollisuuksista – ilman viitettäkään muihin ihmisiin – on silkkaa hölynpölyä.
Yksinäisyys ei ole elämän suurin nimittäjä suurimmalle osalle ihmisistä. Amerikkalaisten taipumus ryhmien ja vapaaehtoisten yhteenliittymien luomiseen on maineikasta. Jopa institutionaalisen elämän välitiloissa ihmiset luovat pieniä yhteistoiminnallisia yhteisöjä yhtä luonnollisesti kuin hengittävät ja ilman sen kummempia pohdintoja. Toimistosta, tehtaasta, yliopistosta tai paloasemasta tulee yhteisöelämän pienoisympäristöjä. Luottamus ja yhteistyö, jotka ovat mahdottomia muualla, syntyvät luonnollisesti näissä paikoissa. Tällaiset pienyhteisöt kärsivät vallan, kilpailun ja kateuden tavanomaisista ongelmista. Ne osoittavat, että ihmiset voivat arkipäivän yhteistyösuhteissaan toimia lähes ilman itsetietoisuutta.
Kansalaiset toimivat hyvin usein ikään kuin laajemmalla yhteiskunnalla olisi heille todellista merkitystä. USA:ssa hyväntekeväisyys on ilmiönä vaikuttava esimerkki. Olivatpa avustusorganisaatioiden tehokkuus tai niiden todelliset päämäärät sitten mitä tahansa, yksinkertainen tosiasia on, että niitä on olemassa noin 800 000. Ne pystyvät houkuttelemaan 55 miljoonaa vapaaehtoista toimijaa ja saamaan lahjoituksina noin 40 miljardia dollaria vuodessa. Jotain jäänteitä yhteisöllisestä tietoisuudesta on siis vielä jäljellä.
Robert N. Bellah ja hänen kirjoittajakumppaninsa ovat tutkimuksessaan individualismista, Habits of the Heart, puhuneet "muiston yhteisöistä", joita me kaikki kannamme mukanamme ja jotka antavat meille mahdollisuuden tuntea olevamme osa (esimerkiksi) paikallista, etnistä, uskonnollista tai kansallista yhteisöä – tuntea kuuluvamme jonnekin ja tuntea lojaalisuutta johonkin. Tällaiset muistot ja tuntemukset ovat jotakin, jolle radikaalit voisivat rakentaa pyrkiessään herättämään henkiin yhteistyön kadotetun käytännön.
Thomas Jefferson uskoi vakaasti, etteivät itsemääräämisen taidot synny luonnollisesti, vaan ne täytyy varta vasten opettaa. Yksi välitön anarkisteille lankeava kasvatuksellinen tehtävä onkin osoittaa esimerkkiorganisaation avulla yhteistyön mahdollisuudet ja tarjota mahdollisimman monelle kansalaiselle yhteistoiminnallisia kokemuksia, jotka kehittävät yhteistoiminnallista tietoisuutta.
Mutta kun yhteisö on rajoittava: yksilön vapauden ongelma
Anarkismin teoria perustuu vaikeasti määriteltävään yhteisöllisyyden käsitteeseen, jota voidaan syyttää ja jota on usein syytettykin siitä, että se on vain yksi hyvä sana joka sopii kaikkiin tarkoituksiin – se saadaan tarvittaessa palvelemaan mitä tahansa poliittista päämäärää. Suurin osa intellektuelleista ja poliitikoista on kaupunkiväkeä. He ovat tyytyväisiä väkijoukkojen tarjoamaan negatiiviseen vapauteen ja anonyymiyteen sekä siihen, etteivät he joudu vastaamaan teoistaan ja ideoistaan kasvokkain. Yhteisö edustaa heille sopeuttamista, ahdasmielisyyttä ja vapauden menetystä.
Pienellä yhteiskunnalla on lisäksi taakkanaan kurja maine. Mieleen tulee helposti esimerkiksi maalaiskylät julmine juoruineen, kritiikin pelon tiivistämä maolainen työprikaati, kaikesta yksilöllisyydestä ankarasti rankaiseva uskonnollinen yhteisö tai hippikommuuni, jonka jäsenet jyrkän oikeaoppisesti hylkäävät pienimmätkin mukautumisen elkeet.
Tämä on amerikkalainen painajainen ja vaikea pulma radikaaleille. Ihmiset todellakin luovat pienimuotoisia yhteisöjä arkipäivän elämässään, koska yhdessä työskentelevät tai elävät ihmiset toimivat siten tehdäkseen elämänsä siedettäväksi. Tilaisuuden tullen he rakentavat luottamukselle, vastavuoroiselle kunnioitukselle ja vastavuoroiselle avulle perustuvia suhteita, ja hyvin mielellään he uhraavat hivenen yksilöllisestä vapaudestaan tässä prosessissa. Ehto tällaisten pienyhteisöjen olemassaololle kuitenkin on, että ihmiset kokevat vapauden liikkua vaivatta yhteisön läheisyyden ja yhteiskunnan avoimuuden väliä. Kyse on siis valinnan vapaudesta. Ihmiset kavahtavat ajatusta joutumisesta minkään yhden yhteisöllisen tilanteen vangeiksi. Sisäisesti autoritaarisia yhteisöjä on ollut ja on edelleenkin kukoistukseen asti Amerikassa. Silti nämäkin ovat valinnan, eivät välttämättömyyden yhteisöjä. Miten päästä tilanteeseen, jossa yhteisö ei enää merkitsisi henkilökohtaisen vapauden kaventumista?
Alan Ritter on kirjassaan Anarchism: A Theoretical Analysis otaksunut, että kärsimme yhteisöllisyyden suhteen käsitteellisestä ongelmasta, minkä seurauksena luokittelemme yhteisöllisyyden vapauden viholliseksi. Yhteiskunta on kuitenkin olemassa vain, koska ihmiset enemmän tai vähemmän halukkaasti mukautuvat sosiaalisiin normeihin ja heissä kehittyy tietoisuus nähdä itsensä sekä subjekteina että objekteina. Ne, joissa tätä ei tapahdu, ovat pahimmillaan psykopaatteja ja parhaimmillaankin erakkoja tai tuhovimmaisia egoisteja. Olemassaolevat sopeutumisen sosiaaliset säännöt tarjoavat sen tähden perustan sille, mitä Ritter kutsuu "yhteisölliseksi yksilöllisyydeksi", jossa anarkistien suosima julkinen arvostelu kontrollin muotona kannustaa ja kohottaa yksilön tietoisuutta toisista. Yksilöstä kehittyy sosiaalisempi ja hän kykenee parempaan itsehallintaan. Tämä lisää positiivista vapautta. Kyseinen kehityskulku löytyy klassisten anarkismin teorioiden yrityksistä löytää vapauden, individualismin ja yhteisöllisyyden välillä tasapaino, jossa yhteisöllisyys tarjoaa itsekehityksen puitteet ilman pakkopaitaa. Yhdysvalloissa, jossa vapauden yllyke on niin vahva, voitaisiin olettaa, että yhteisöllisyyden autoritaarisia taipumuksia pystyttäisiin kontrolloimaan paljon helpommin.
Kriitikot ovat aina keskittyneet sensuurivaltaan, jota yhteisöllä täytyy olla suhteessa yksilöön. Niin kuin mikä tahansa muukin vallan muoto, se on vaarallinen. 60- ja 70-lukujen yhteiskunnalliset liikkeet taiteilivat suuressa määrin omissa piireissään moraalisen autoritaarisuuden rajoilla, ja toisinaan sortuminen oli ilmeistä. Tuolle aikakaudelle niin tyypillinen sosialismista, kommunalismista ja eri vapautusopeista tehty epävakaa sekoitus ei kehittynyt sellaiseksi "yhteisölliseksi yksilöllisyydeksi", jota Ritter kuvaa. Lopulta se tuotti The Weathermenien kaltaisia vääristymiä, joissa sensuuri oli kasvanut sisäiseksi tyranniaksi.
Radikaalit voisivat tehdä yhteistyön ihanteestaan houkuttelevamman painottamalla vapaaehtoisuuden näkökulmaa. Ajatus siitä, että yhteistyö on kollektivismia ja kollektivismi yksilönvapauden pakkovaltaista tuhoamista ylhäältä käsin, kuten Neuvostoliiton tapauksessa, kuuluu syvästi amerikkalaiseen kulttuuriin. Ei auta uskotella sitäkään, ettei joutuisi uhraamaan vähääkään negatiivisista vapauksistaan siirryttäessä aidosti demokraattisen yhteiskunnan positiivisiin vapauksiin. Tulojen ja varallisuuden rajaton kasautuminen, rajaton kulutus ja rajaton toisten riisto ovat esimerkkejä asioista, jotka tulisi panna kuriin.
Tämä on aluetta, joka kipeästi kaipaa lisää tutkimusta. Nykyinen yhteisöteoriamme ei tarjoa mitään selvää käsitystä siitä, miltä uudelleen elävöitettyjen yhteisöjen yhteiskunta näyttäisi, ja mikä tarkkaan ottaen olisi tällaisen luomisprosessin sosiaalinen hinta ja hyöty. On väitetty, että aito yhteisö olisi saavutettavissa korkeintaan viidensadan ihmisen ryhmissä. Kuitenkaan ajatus esimerkiksi Yhdysvaltojen kokoisen maan jakamisesta puoleen miljoonaan pieneen, autonomiseen poliittiseen yksikköön ei vaikuta olevan käytännössä mahdollista.
Käytännönläheisen yhteisöteorian tulisi osoittaa, kuinka solidaarisuuden siteet rakentuisivat melko suurten, useitakin tuhansia ihmisiä käsittävien ihmisryhmien sisälle ja ryhmien välille. Ryhmien täytyisi myös toimia toteuttamiskelpoisina sosiaalisina, poliittisina ja taloudellisina yksiköinä. Näillä yksiköillä olisi solumalli, jossa pienemmät ”kasvokkaiset” yhteisöyksiköt (naapurustot, asuinyhteisöt, työryhmät jne.) muodostaisivat kokonaisuuden rakennusosasia. Ennen kaikkea teorian tulisi kyetä selittämään siteen ja yhteisen intressin luonne, joka ylittäisi moninaiset yksityiset intressit. Ja jos yhteisenä intressinä olisi jotakin niinkin abstraktia kuin osallistumisen mieli tai johonkin kuulumisen tunne, niin kuinka tämä osallisuus voitaisiin jakaa tarvittavalla intohimolla ja yksimielisyydellä? Paperilla niin helposti saavutettavalta vaikuttava päämäärä tuntuu lähes mahdottomalta toteuttaa reaalimaailmassa.
Mutta kun yhteiskunnallinen järjestys romahtaa: konfliktien ja väkivallan ongelma
Väkivallan ja yhteiskunnallisen järjestyksen romahtamisen piirittämää yhteiskuntaa ja maailmaa katsellessaan monet amerikkalaiset korkeintaan hymähtäisivät kansalaisten itsehallintopyrkimyksille. Mikä tahansa toimiva hallinto vaikuttaisi heistä paremmalta. Heidän uskonsa kilpailuhenkiseen ja individualistiseen ihmisluontoon johtaa aivan luonnollisesti uskomukseen väkivaltaisesta ihmisluonnosta, jota voidaan kyllä kontrolloida, mutta ei muuttaa.
Konservatiivisten ja uuskonservatiivisten järjestyksen filosofioiden esiinnousu on jonkinlainen mittapuu sille, kuinka paljon epäjärjestyksen ja väkivallan pelko on saanut otetta ihmisistä. Uuskonservatiivit liittävät "liian suuren demokratian" ja kaaoksen pahaenteisesti yhteen. Tämä on klassinen konservatiivinen argumentti, jonka mukaan vähemmän vapauden katsotaan vastaavan suurempaa vapautta, ja väliin tulevaa valtiota pidetään välttämättömänä suojaamaan kansalaisia toisiltaan – heikko, pelkoon perustuva valtion oikeuttamisteoria. Vaikuttaa siltä, että vapauden pelosta on tullut poliittinen kaupankäyntiväline vapaassa yhteiskunnassa.
On helppoa muotoilla hypoteesi, joka selittää väkivaltaisen yhteiskunnallisen konfliktin ongelman. Vaikeampaa sen sijaan on käsittää, kuinka nyt olemassa olevia väkivaltaisia voimia voitaisiin kontrolloida siten, että hypoteesia voitaisiin testata. Hypoteettinen ratkaisu saattaisi mennä näin: yhteiskunnallista järjestystä voidaan pitää yllä väkivallan avulla (alaston valta), auktoriteetin avulla (legitiimi tai hyväksytty valta), vastavuoroisuuden avulla (keskinäisriippuvuus) tai konsensuksella (yleinen kulttuurinen sopimus) tai näitä yhdistellen.
Rikoksen, väkivallan ja pelon vallitsevuus Yhdysvalloissa todistaa siitä, etteivät väkivalta ja auktoriteetti onnistu estämään epäsosiaalista käyttäytymistä, vaikka ne lisääntyvässä määrin rajoittavat ja kontrolloivat tavallista arkista käyttäytymistä. Näin ollen kansalaiset tekevät huonot kaupat: he menettävät paljon henkilökohtaisesta vapaudestaan valtiolle eivätkä kuitenkaan saa sitä suojelua, jota valtio liberaalin yhteiskuntasopimuksen mukaan lupaa heille vastineeksi.
Väkivalta on niiden ihmisten resurssi, joilla ei ole muita resursseja, tai niiden, jotka ovat jollain tavoin täysin vieraantuneet uhreistaan.
Ainoa perustava parannuskeino tähän on sellainen yhteiskunnallinen järjestys, joka on tasa-arvoisempi, enemmän sovinnossa perusarvojensa kanssa ja jossa ihmiset itsetietoisemmin ovat toisistaan riippuvaisia. Yhteiskunta voisi kyetä sijoittamaan kansalaiset jälleen kerran orgaanisiin suhteisiin toistensa kanssa. Valtio – vapaan kilpailutalouden kaukainen tuomari – ei siihen pysty.
Demokraattisinkin yhteisö joutuisi sovittelemaan intressikonflikteja eri ryhmien ja yksilöiden välillä. Kyseessä ei kuitenkaan olisi enää vieraantunut konflikti. Ihanteellisesti jokainen konflikti johtaisi suurempaan ymmärtämiseen, kompromissiin ja lopulta suurempaan yhteistyöhön. Feministisiin arvoihin painottuminen uudessa politiikassa on osa pyrkimystä konfliktikeskeisyydestä kohti yhteistoiminnallisempia ongelmanratkaisun tapoja. Niinpä hypoteettinen ratkaisu konfliktin ongelmaan on, että se saisi erilaisen ja hallittavamman muodon yhteisöllisessä yhteiskunnassa. Yhteisöjen kritisoijat eivät enää voi kritiikissään istua kahdella tuolilla. Jos yhteisö vähentää absoluuttista yksilön vapautta, sen täytyy vähentää myös tuon vapauden väkivaltaisia ja tuhoisia seurauksia. Tämä ei merkitse ikään kuin toisin sanoin sen sanomista, että vähempi vapaus vastaa suurempaa vapautta. Ylhäältä pakotetun yhteiskunnallisen järjestyksen ja yhteisöllisyyden siteistä orgaanisesti kasvavan järjestyksen välillä on valtava ero.
Lisäksi voidaan väittää, että desentralisoitu, yhteisöllinen yhteiskunta olisi vähemmän väkivaltainen juuri siitä syystä, että ihmisellä on kyky väkivaltaan. Kuten Paul Goodman sanoi: "Meidän tulee välttää vallan keskittymistä juuri sen takia, että me olemme erehtyväisiä."
Tästä syntyy vetovoimainen ja symmetrinen teoria. Mutta mitä pakkovallasta riisuttu yhteiskunta tekisi niille miljoonille eläville yksilöille, joita on perusteellisesti koulittu epäsosiaaliseen väkivaltaan, tai niille vielä useammille miljoonille siirtolaisille, jotka tulevat sellaisista yhteiskunnista, joissa ei ole alkeellisintakaan demokraattista kulttuuria? Ainoa vastaus on uudelleenkouluttaa heidät, muuttaa vankilat yhteisöllisyyden kouluiksi sen sijaan, että ne ovat kouluja, joissa opitaan lisää rikoksia. Mutta termi uudelleenkoulutus tuo mieleen Kiinan kulttuurivallankumouksen kauhut, sodanjälkeisen Vietnamin tai Kamputsean Pol Potin hallinnon. Tällainen yritys olisi moraalisen autoritaarisuuden avoin kutsu. On tuskin kuviteltavissa, että siitä voitaisiin suoriutua demokraattisin periaattein.
Yhteiskunnallisen väkivallan lannistavan ongelman takana kummittelee vielä hallitsemattomampi kansainvälisen selkkauksen, terrorismin, imperialismin ja sodan mahdollisuus. Köyhyys ja rikkaus, rotu, poliittinen ideologia ja fanaattinen uskonnollisuus ovat jakaneet maailman ja militarisoineet sen. Jokaisen valtion sotilaallinen valmius edellyttää todella suurisuuntaista keskittämistä, kontrollia ja pakkoa.
Onko mahdollista uskoa, että USA, jota puoli maailmaa pitää vihollisena, muhkeana valloitussaaliina, luopuisi sotilaallisesta vallastaan ja kestäisi tämän seuraukset? Anarkistit sanovat, ja aivan oikein, että valtiot ja sotilaskoneistot eivät puolusta kansalaisiaan, vaan aiheuttavat sotia – ja mitä suuremmat valtiot, sitä suuremmat sodat. Mutta tämä tuskin ratkaisee kansainvälistä umpikujaa. Täysin demokraattinen, desentralisoitu yhteiskunta voisi päättää puolustaa itseään ja jopa puolustautua menestyksekkäästi suurempia valtoja vastaan solmimalla liittolaissuhteita. Amerikan itsenäistyminen ei ole niinkään huono esimerkki tästä. Liittoutumilla arkkitehteineen on kuitenkin tapana jäädä pysyviksi, aina valmiina seuraavaan ulkoiseen uhkaan.
Maanpuolustuskoneistolla ja maanpuolustustahdolla on demokraattisia pyrkimyksiä syvästi korruptoiva vaikutus. Sisäisiä ja ulkoisia vihollisia on aina tai niitä voidaan aina löytää. Tämä kysymys – kuinka ylläpitää demokraattisen, desentralisoidun yhteiskunnan yhtenäisyys sen vihollisia vastaan – jää miltei täydellisesti vastaamatta. Rauhanliikeaktivistit ovat oivaltaneet jotain oleellista, kun he väittävät, että kaikki muut inhimillisen eteenpäinmenon kysymykset riippuvat kansainvälisten konfliktien eliminoimisesta.
Mutta kun sinne ei pääse täältä: yhteiskunnallisen muutoksen ongelma
Kansalaisoikeuksien ja kansalaisten voimantunnon puolesta toimivat ryhmät eivät tällä hetkellä juurikaan koe itseään osaksi suurta historiallis-yhteiskunnallista liikettä, joka kohtalonomaisesti tulisi syrjäyttämään vanhan järjestyksen. Ryhmät ovat pieniä, monentyyppisiä, hatarasti verkostoituneita, hauraita ja toisinaan lyhytikäisiä, vahvasti sidoksissa paikallisiin kysymyksiin ja omiin demokraattisiin prosesseihinsa. Sosialistit voivat tuntea sympatiaa näiden ryhmien humanistisia päämääriä kohtaan, mutta pitävät kuitenkin niiden suurimpana heikkoutena niiden yhteiskunnallisen muutoksen teoriaa, joka väheksyy luokkaykseyden, päämäärän ykseyden ja poliittisen kamppailun merkitystä ja suosii sen sijaan pitkää ja epävarmaa prosessia: vaihtoehtoinstituutioiden kautta tapahtuvaa yleistä kasvatusta.
Kasvatuksen kautta toteutuva muutoksen strategia on kuitenkin ainoa, joka vastaa demokraattisia arvoja. Poliittinen valtio on hyökkäyksen kohteena aivan liian voimakas, etäinen ja abstrakti. Kulttuurille antaa muotoa jaettu tieto, joka sitoo yhteiskunnan väljäksi kokonaisuudeksi. Tämä tieto on sosiaalisesti tuotettua, välittyvää ja ylläpidettyä ja sitä voivat muuttaa sellaiset uudet ideat, jotka ovat voimakkaita, hyödyllisiä ja laajalle leviäviä. Juuri tällä tasolla järjestelmä on altis muutospaineille. Marx väitteli 1800-luvun anarkistien ja hegeliläisten kanssa siitä, muokkaavatko yhteiskuntaa ideat vai materiaaliset voimat. Teknologiset deterministit esittelivät 1900-luvulla kolmannen perustan väittäessään, että olemme teknologioidemme vankeja. Tällaiset keskustelut tuntuvat steriileiltä nyt vuosisadan lähestyessä loppuaan, koska ne ovat ratkaisemattomia ja voimme tuskin kiistää, etteivätkö kaikki kolme voimaa olisi merkittäviä ihmisyhteiskunnan muotoutumisessa.
Aatehistoriallisesti idealismiin päin kallistuva jälkiteollisten yhteiskuntien yhteiskunnallisen muutoksen teoria on paljon rajoittuneempi ja vaatimattomampi. Ideat eivät liene ainoa historiaa eteenpäin kuljettava voima, mutta ne ovat ainoa resurssi, jota kansalaiset voivat käyttää muuttaakseen historiaa. Kansalaiset eivät millään kuviteltavissa olevalla tavalla voi muuttaa teknologiaa tai tuotannon organisointia suoraan, muutoin kuin kumouksellisella kansannousulla ja tuhoamalla koko julkisen järjestelmän. Valtio on kasannut itselleen enemmän kuin tarpeeksi resursseja vesittääkseen tällaiset aktiot.
Kyvyttöminä hyökkäämään rakenteiden kimppuun, haluttomina valitsemaan reformistista vaihtoehtoa ja ryhtymään yksinkertaisesti kaupankäyntiin, vakavasti otettavilla radikaaleilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin työskennellä kulttuurin muutoksen puolesta. Kulttuuri on enemmän muokattavissa, lähempänä ihmistä ja vähemmän voimallisesti vallanpitäjien puolustamaa. Jokaisesta modernista liikkeestä, joka pyrkii valtavan suureen muutokseen tulee – irtisanoutumisen kautta – vastakulttuurinen liike. Anarkistit ovat vastakulttuurisia tarkoituksellisesti.
Amerikan vallankumouksesta lähtien ideat ovat olleet paljon merkittävämpi voima amerikkalaisessa politiikassa kuin monien muiden yhteiskuntien politiikassa. "Amerikkalainen uskontunnustus", joka on ilmaistu kaikkein voimallisimmin itsenäisyysjulistuksessa, on inspiroinut vapaudenhenkisiä ja tasa-arvoon pyrkiviä liikkeitä jo yli kaksi vuosisataa. Se on ollut pysyvä piikki konservatiivien lihassa eikä sen ideologinen voima osoita vieläkään merkkiä laantumisesta. Radikaalit ovat aika ajoin pakottaneet järjestelmän myönnytyksiin dramatisoidessaan näiden ihanteitten ja amerikkalaisen elämän realiteettien välistä kuilua, kuten viimeksi kansalaisoikeus- ja naisliikkeet. Aivan toisella tasolla taas poliittinen kulttuuri on osoittautunut yllättävänkin alttiiksi fundamentalistien, äärioikeistolaisten ja muiden "traditionalistien" vetoomuksille. Lyhyesti sanottuna amerikkalaisessa yhteiskunnassa kulttuuri todella vaikuttaa politiikkaan.
William Godwin – kenties idealistisin kaikista historian tuntemista anarkisteista – uskoi, että yhteiskunta voidaan vallankumouksellistaa pelkin perustelluin argumentein. Perustellun argumentin on kuitenkin tultava kuulluksi ja se täytyy myös toteuttaa konkreettisessa yhteiskunnallisessa toiminnassa, jotta siitä voisi tulla radikaali muutosvoima.
Ottaakseni esiin toisen kohdan, kansalaisradikaalien tavallisesti valitsema toiminta on rakentaa sellaisia vaihtoehtoisia tai vastakulttuurisia instituutioita, jotka ilmentävät heidän ihanteitaan. Se mikä taas ei ole niin hienoa – ja tästä sosialistit aina jaksavat muistuttaa – on se, että vaihtoehtoinstituutiot ovat tyypillisesti olleet lyhytikäisiä eikä niistä yksikään ole kyennyt totaalisesti haastamaan status quota.
Anarkismin teoria tarjoaa joitakin vastauksia tälle väitteelle. Yksi on se, että vaihtoehtoinstituutiot ovat jo itsessään arvokkaita, koska ne edistävät vastavuoroisuutta, lisäävät demokraattista osallistumista, vahvistavat itsehallintoa vähentäessään valtioriippuvuuden tunnetta ja edistävät yleisesti ottaen laajempia ja syvempiä ihmissuhteita. Toinen vastaus on se, että vaihtoehtoinstituutiot ovat vain yksi demokraattisen muutoksen rakennuskivi, eivät sen koko julkisivu. Pienet ryhmät rakentavat myös yhteiskunnallisen organisoitumisen laajempia muotoja, kuten kaupunginosa- ja kaupunkikokouksia. Jotta mittakaavan ja eristyneisyyden ongelmat voitaisiin voittaa, Benjamin Barber on kirjassaan Strong Democracy ehdottanut "kansalaiskommunikaation osuuskuntia", jotka uutta tekniikkaa käyttäen mahdollistaisivat välittömän pääsyn keskusteluihin ja välittömän kansalaispalautteen. Informaation saatavuus, kansalaiskasvatus, aloitteet, kansanäänestykset ja kansanedustajan takaisinkutsukampanjat ovat kaikki perustaktiikoita demokraattisille radikaaleille. Ja yhteisöön, työpaikkaan ja ympäristöön liittyvät kysymykset voivat tehokkaasti viedä eteenpäin noita taktiikoita.
Vakiintuneita kulttuureita on tavattoman vaikea muuttaa. Mutta muutokseen pyrkiville on hyvä uutinen se, että epädogmaattinen tieto yhteiskunnallisesta muutoksesta on kasautuvaa ja että meille on kertynyt tämän vuosisadan myötä valtavasti kokemuksia, analyyseja ja tutkimuksia siitä, kuinka muutos todellisuudessa tapahtuu. Aktivistien ei enää tarvitse turvautua yksinkertaistettuihin ja mekanistisiin muutosteorioihin, jotka lähestulkoon varmasti ovat harhaanjohtavia. Aktivistit voivat toimia kaiken sen tiedon valossa, mitä meillä on sosiaalisen elämän monimutkaisuudesta ja ennustamattomuudesta.
Kulttuuri ja sen kaikkein mahtavimmat tukijat – joukkotiedotusvälineet – välittävät Yhdysvalloissa yhtä ja samaa poliittista viestiä, ehkä enemmän kuin missään muussa demokraattisessa maassa. Viesti on perinteinen Liberalismin Hyvä Uutinen: yksityisomaisuuden kasaamiseen kannustava individualistinen yhteiskunta (vaikkei olekaan täydellinen) on kuitenkin paras kaikista mahdollisista maailmoista ja kaikki tulevakin kehitys saadaan aikaan samaa lisäämällä. Ne, jotka ovat rohjenneet irtisanoutua tästä konsensuksesta, erityisesti tämän vuosisadan loppupuolella, on leimattu utopisteiksi, kumouksellisiksi tai vieläkin pahemmiksi. Demokraattisia menettelytapoja korostavat, pienet, johtajattomat ryhmät ovat erityisen alttiita median pilkattaviksi tai sivuutettaviksi, koska heidän toiminnastaan puuttuu draama ja koska näillä ryhmillä ei ole tarjota vahvoja johtohahmoja journalisteille, jotka sitten muuttaisivat nämä sankarillisiksi, viisaiksi tai demonisiksi hahmoiksi, joilla kätevästi maustaa juttujaan.
Kansalaisradikaalien tehtävä ei ensi sijassa ole näyttävissä vastakkain asettautumisissa. Heidän tavoitteenaan ei ole päästä massamielenosoituksin CBS:n iltauutisiin. He tarvitsevat kuitenkin "median kantovaikutusta" levittääkseen eteenpäin tietoisuutta pienistä teoistaan ja pienistä voitoistaan yli sitoutuneitten piirin. Tässä voidaan käyttää median kyltymätöntä ideoiden ja ärsykkeiden tarvetta hyvään päämäärään. Paikallismedia – paljon monipuolisempana ja rohkeampana – voi olla kiinnostunut paikallisesta jutusta, jollei sitä ole verhoiltu ylenpalttisen poliittiseen oppiin. Ja jopa valtakunnallisen median huomion voivat saada pienet, kekseliäästi tarjoillut jutut.
Ajoittain näemmekin valtavan määrän kanavien, sanomalehtien ja uutislehtien resursseja valjastettuina kertomaan vaikkapa korttelin kunnostustöistä Bronxissa, toimivasta työosuuskunnasta, uudesta paikallispoliittisesta linjamuotoilusta, rauhallisesta ydinvoiman vastaisesta protestista ja niin edelleen. Tästä voidaan tehdä yksinkertainen mutta tärkeä huomio. Amerikkalainen ideologia määrittelee itse tämänkaltaisen uutisselostuksen todisteeksi terveestä moniarvoisuudesta, mitä se onkin. Radikaalien tuntema vastenmielisyys joukkotiedotusta kohtaan – joka usein perustuu 60-luvun kokemuksiin tai kritiikittömään Marcusen lukemiseen – voi estää heitä uhraamasta aikaansa ja energiaansa, jota tarvittaisiin median hyödyntämiseen. Yhteiskunta ei oikeasti ole niin monoliittinen ja yhtenäinen kokonaisuus kuin mitä monet radikaalit luulevat sen olevan. Tuntuipa ajatus sitten radikaaleista miten vastenmieliseltä tahansa, niin mediakeisareiden valtakunnat ovat yksi yhteiskunnallisen muutoksen tärkeä resurssi. Juuri mitään ei saada toteutetuksi ilman niitä. "Kommunikoikaa, kommunikoikaa!" täytyy olla idealistista toimintaa liikuttava periaate.
Radikaaliliikkeiden heikkous tänään heijastaa niiden perinpohjaista epäonnistumista sanomansa kommunikoimisessa. Tuhannet pienet erilliset toimet vaikuttavat minimalistiselta taktiikalta muuttaa näin valtavaa järjestelmää. Näiden ryhmien paikallisuus, niiden kyvyttömyys verkostoitua tehokkaasti ja ottaa vakavasti valtion ja median valta sekä niiden kuvitelma, että valta on jotakin epätodellista tai helposti sivuutettavaa – kaikki tämä heijastaa haluttomuutta kohdata ongelma täydessä laajuudessaan.
Elämän muuttaminen pienessä mittakaavassa on arvokas päämäärä. Mutta ihmisten ajattelu- ja toimintatavat muuttaakseen on anarkistien pidettävä silmissään demokraattisen yhteiskunnan laajempi visio, rakennettava tuolle visiolle perustuvaa poliittista identiteettiä ja pyrittävä siirtämään tämä identiteetti hyvin laajalle koko kulttuuriin. Jollei tuo identiteetti ole erottautuva ja laajasti ymmärretty, ei liike voi sanoa onnistuneensa tai epäonnistuneensa: se on yksinkertaisesti jäänyt näkymättömäksi.
Johtopäätökset: teoriaa, toimintaa ja optimismia
Kaikkein hyväntahtoisimmankin selityksen mukaan vain puoliin esittämistäni "kovista kysymyksistä" löytyi vakuuttavia vastauksia. Epätasa-arvo, yksilön vapaus ja yhteiskunnallinen järjestys jäivät vielä massiivisiksi ja lannistaviksi ongelmiksi. Kun kaikki vastaväitteet kootaan yhteen, anarkismi alkaa hivenen vaikuttaa moderniin kuosiin puetulta Blithedale Romancelta1. Jo yksin se, että anarkistisesta yhteiskunnasta voi olla etukäteen vaikea esittää todella kouriintuntuvan selkeää ja ”populistista” visiota, voi merkitä sitä, ettei tällä visiolla ole kykyä saada ihmisiä puolelleen ja massoja liikkeelle. Siksi kiireinen intellektuaalinen tehtävä on luoda houkuttava utooppinen visio ja muutoksen teoria, johon järkevät ihmiset voivat uskoa.
Intellektuaalinen haaste limittyy saumattomasti käytännöllisempään haasteeseen luoda aktiivisesti demokraattista, vastakulttuurista toimintaa. Demokraattinen toiminta on tyydyttävää jo itsessään ja se antaa ryhmille mahdollisuuden voittaa takaisin jonkin verran autonomiaansa ja itsekunnioitustaan sekä vähentää vastaavasti valtion otetta elämäänsä. Kansalaisten omatoimisuus on juuri sitä yhteiskunnallista muutosta, jota anarkistit tavoittelevat.
Radikaalit, kuten muutkin kulttuurin piikittelijät, tuovat pistoksen verran ironista, anarkkista tietoisuutta järjestelmään. He tekevät ihmiset tietoisiksi vallan erehtyvyydestä ja muutoksen mahdollisuudesta toimien kuten antikoagulantti ruumiin politiikassa. Luodessaan vastakulttuureita radikaalit auttavat pitämään elossa idealistista dialektiikkaa vakiintuneen ja uuden välillä, mikä työntää yhteiskunnallista evoluutiota eteenpäin epätasaisella tiellään.
Sen kokoluokan yhteiskunnalliset liikkeet, joista olen tässä puhunut, tarvitsevat aikaa kehittyäkseen – ei median ja poliittisen keskustelun typistettyä aikaa, vaan todellista historiallista aikaa. Prosessin kuluessa ne saattavat kärsiä takaiskuja ja suunnanmuutoksia, jopa väliaikaisia tuhoutumisia. Ei ole kuitenkaan liioittelua sanoa, että neljännesvuosisadan aikana on vapauden teorian ja käytännön piirissä tapahtunut edistystä ja että paljon tuosta edistyksestä on saatu aikaan 1980-luvulla. On usein sanottu, että vapauden oppimiseen menee aikaa. Siteeratakseni Lévi-Straussia, joka kuulostaa moitteettomalta anarkistilta: "Todellinen vapaus syntyy pitkäaikaisesta tavasta". Vapaus tulee kulttuurin sisältä käsin ja se voidaan luoda vain siellä.
Rousseau kirjoitti kerran epätoivoisena hetkenään, että utopioiden heikkous on siinä, että ne, voidakseen luoda paremman yhteiskunnan, vaativat ihmisiä olemaan sellaisia, mitä heistä tulisi paremman yhteiskunnan seurauksena. Onnellisempina aikoina hän olisi saattanut sanoa, että ihmiset, jotka voivat luoda paremman yhteiskunnan ihanteen ja työskennellä sen eteen, ovat jo tulossa sellaisiksi, mitä heidän tuleekin olla.
Viite
1. Nathaniel Hawthornen amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko (1852). Kuvaa fourierlaisen yhteisön, Brook Farm -maatalousyhdyskunnan (1841–47) elämää ironiseen, pohjimmiltaan myötätuntoiseen ja haikeaan sävyyn. Suom.huom.